Aikarunoja   By: Heinrich Heine (1797-1856)

AIKARUNOJA

HEINRICH HEINE

Suomensi Hilja Liinamaa

Ensimmäisen kerran julkaissut Kyminlaakson työväen sanomalehti ja kirjapaino osuuskunta r. l. 1910.

SISÄLTÖLUETTELO.

Tiedettä................................ Siv. 5. Kehitystä............................... " 7. Aatami ensimmäinen...................... " 9. Eräälle valtiolliselle runoilijalle..... " 11. Syvä huokaus............................ " 13. Salaisuus............................... " 15. Yövartian tulo Pariisiin................ " 17. Henrik.................................. " 20. Elon vauhtia............................ " 22. Tendenssiä.............................. " 24. Lapsi................................... " 26. Luvatonta............................... " 28. Varoitus................................ " 30. Kiinan Keisari.......................... " 32. Odottakaa vain.......................... " 35. Valistukseksi........................... " 37. Saksanmaa............................... " 39. Kankurit................................ " 41. Georg Herwegh........................... " 43. Samalle................................. " 45. Kysymyksiä.............................. " 47. Harzvuorille............................ " 49.

TIEDETTÄ.

Lyö'ös rumpua rohkeesti, taistottarelle suukko suo, siinä on kaikki tieteily, siinä kirjojen oppi tuo.

Rummuta ihmiset unestaan, huomenkelloja soittele. Nuoruusvoimin eteenpäin astu, korkein tiede se.

Hegelin on se tiedettä, siin' on kirjojen viisaus. Tajusin, kosk' olen älykäs ja mulla soittohon taipumus.

KEHITYSTÄ.

Jo liekö luonto kehnontunut, perinyt viat ihmisten. Niin näyttää, kukat, eläimetkin käy valhesuulla jokainen.

Korean narrin kanssa lilja se liehuu, tuoko siveää? Myös perho suukoin huikentelee, jo unhoon viattomuus jää.

Ja orvokinkaan kainoutta en takaa, pikku kukkanen se kiemaellen kietoo, tuoksuu, ja maineeseen on kaiho sen.

Mä epäilen, jos satakieli tunteistaan laulaa, eikö vaan viserrä, itke, liioittele se yksin tottumuksestaan.

Pois totuus pakenet jo maasta ja uskollisuus häviät. Ja joskin koirat liehuu haisee kuin muinen, nekin pettävät.

AATAMI ENSIMMÄINEN.

Sä laitoit taivaasta santarmin, mi kantoi miekkaa vihan, mun paratiisista hääti pois, se julma, armotta ihan.

Nyt vaimoineni mä vaellan ja etsin eloa uutta. Toki nautin jo tiedon hedelmää, sit' et taida sä enää muuttaa.

Et estää voi, että tiedän mä sun kääpiökasvusi kurjan. Sä suotta surmalla mahtailet ja nostat myrskyn hurjan.

Oi luoja, kuinka sun harkintas ylen viisaan toimen keksi, sitä kehua kylläkin kannattaa maanpiirin valkeudeksi.

Nyt en minä koskaan unhota sitä vanhaa yrttitarhaa. Paratiisi ei oikea ollut se, kun kielsi se hedelmän parhaan.

Vapautta mä vaadin täydelleen. Jos huomaan salpoja milloin, paratiisini vankilaks' vaihettuu ja helvetiksi silloin.

ERÄÄLLE VALTIOLLISELLE RUNOILIJALLE.

Sä laulat lailla Tyrtaion ja innostusta loitsit. Mut huonosti sä yleisön ja aikas' valikoitsit.

He suopeasti kuulevat ja ylistyksiin puhkee, kuink' onkaan runos joustavat ja aattees' lento uhkee.

Sull' eläköönkin toisinaan he huutaa luona maljan. Ja sotalaulus ulvoo he seassa melun, naljan.

Nääs kapakassa iltaisin laulelee orjahenki. Se ruokaa hyvin sulattaa, on höysteeks' juomallenki.

SYVÄ HUOKAUS.

Epäkelpo usko kerran riistää meiltä taivaan herran. Päättyyköhän kirous? Sakramentti, kirkastus!

Rukous jää unhoon pian kiroukset saavat sijan, kun on eessä vihamies. Sakramentti, jumalties'!

Lempeen, ei mut' vihaamahan suokoon luoja halun pahan. Muuten ei voi kirota: sakramentit, jumala!

SALAISUUS.