Amtmannin Maria   By: Eugenie Marlitt (1825-1887)

Kirj.

E. Marlitt

Suomennos.

Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella, 1883.

Tampereella, Takausyhtiön kirjapaino, 1883.

1.

Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä" [sukulaisia] hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana pienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman, kuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti silmiinpistävät piirteet ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.

Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi toisen kerroksen kulma ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen naisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä terässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän päänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä aina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin heti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän kyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa, niin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina tilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai kehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.

Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon hakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva" oli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä. Hänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa tunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat olivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen käsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi iäkkään emäntänsä rinnalla.

Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken poimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli taipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä paitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata saipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva heille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla kertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea paholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle, ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin haavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein "nuottien mukaan", kuten he sanoivat.