Elämän hawainnoita III: Suku=ylpeys; Tahdon woima   By: Pietari Päivärinta (1827-1913)

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1891.

SUKU=YLPEYS.

I.

Oli wuoden 1807 syksy. Oulussa oli silloin markkinat mihin oli kokoontunut wäkeä maamme kaikilta kulmilta, kuten tawallista on. Tieto Wenäjän hankkeista rynnätä Suomeen oli jo huhuna lewinnyt kansankin korwiin, ja siitäkös oli kaikilla puheen ja miettimisen aihetta.

Keskellä toria nähtiin parwi iloisia poikia, jotka päin yhteen seisoiwat ja wilkkaasti keskusteliwat jostakin asiasta; iloinen raitis nauru purskahti wälisti puhujain huulilta ja olipa tuo nauru joskus niin woimallinen, että oli potkaista päästäjänsä seljälleen.

Kun pojat tuossa niin iloisesti haasteliwat, tulla tepasteli parwi tyttöjä poikia kohden; pojat eiwät huomanneet heidän tuloansa, niin oliwat he kiintyneet puheeseensa. Kun tytöt tuliwat poikien kohdalle, seisahtuiwat he, ikäänkuin kuunnellaksensa heidän puhettansa.

"Jos wain wenäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän maahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin naurispaistikaisen", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs pitkänsolakka, walkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä puristellen.

"Wenäläiset eiwät ole juuri niin helppoja wanutettawia, sen he owat useammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kewytmielisiä sanoja tarwitaan woimallista wihollista wastustaessa", sanoi etewin tyttöparwesta, ja niin oliwat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.

Poikaparwi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasiwat kauniin sukupuolen olewan heidän wastustajansa.

"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?" kysyi äsköinen poika harmista punastuneena.

"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä woipi tarwittaessa kuolla", wastasi tuo äkäinen, miellyttäwän näköinen tyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.

"Niinkö luulet, ettemme woi sitä tehdä?" kysyi poika puoli=kiiwastuneena.

"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja tyhjäntoimittaja", sanoi tyttö wakawasti.

"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut lauseita, joita et woi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen poikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää enempää wihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan pelastamisesta; wielä elää Suomen pojissa esi=isäin henki", sanoi poika puolisuuttuneena.

"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarwinne odottaa, ennenkuin on täytymys ryhtyä sanasta tekoon", sanoi tyttö jäykästi.

Herra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen wälillä kestänyt tuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs asiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.

Juuri kun tyttö lausui wiimeisiä sanojansa, ajaa karautti eräs juopunut mies ratsain wirkulla hewosellaan täyttä wauhtia poika= ja tyttö=parwea kohden. Kukaan heistä ei huomannut lähenewää waaraa, niin kiintyneitä oliwat he puheeseensa. Kun tuo hurja ratsastaja tuli aiwan likelle, hawaitsiwat useat hänet ja wäistiwät, mutta tuo wäittelewä poika ei huomannut selin olonsa wuoksi, ennenkuin ratsastaja ajoi hänen päällensä ja hän kaatui niinkuin näytti kuolleena hewosen jalkoihin. Hewonen oli lyönyt kawiollaan ison haawan hänen otsaansa.

II.

On kulunut joku wuorokausi. Erään kaupungin laidalla olewan pienen talon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein hapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: "wihollinen on maassa, nouskaa, pojat, häntä miehissä wastustamaan! Ei yksikään teistä saa olla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häwäisewät meitä. Se saakelin tyttö! hän särki sydämeni loukkaawilla sanoillaan, mutta wielä enemmän säihkywillä silmillään ja ja woi kuinka hän oli kaunis ja isänmaallista tulta täynnä!"