Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka   By: Pietari Päivärinta (1827-1913)

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1897.

RAUTA=MIES.

Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein nähdä wierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjawin näky. Rautaa tulwaa kaikista minä en sano kansoista ja kielistä maamme osista ja pian saa kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä harwoin köyhistä rikastuneita yli onnensa menneitä, wirkansa ja luottamuksensa menettäneitä, kowanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. Tätä kaikkea nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi waan työn teettäjiä. "Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."

Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja "rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.

Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa joukkoa, aion waan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni pistänyt.

Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien työpaikkaa. Harwa päiwä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa työn menoa ja sitä tekewiä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja riwot pilalaulut kajahteliwat usein heidän huuliltansa, joita toisien moninkertaiset naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, että kulloinkin ilmestywä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.

En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enkä että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.

"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.

"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Saw ... Kuort ... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja toisella kädellään leukaansa puristellen.

"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.

"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."

"Entä sukunimi?"

"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."

"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"

"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.

"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun tutkiwasti.

"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.

"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa yksinäisyydessä."

"No mitä hän silloin tekee?"

"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Sen ties taiwas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."

"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"