Elämän hawainnoita VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa   By: Pietari Päivärinta (1827-1913)

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1899.

RAUTA=WAIMOJA.

Palanen matkakertomusta.

I.

Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatie ei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan; siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa ja lapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.

Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienen matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jo waraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinne päin, mihin minunkin oli meneminen.

Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan, saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon pitkähäntäisessä roikassa.

Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita, huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.

Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin: sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.

"Sataa, sataa...! woi kun nyt wielä sataakin...! Hywä Jumala kun minä pääsisin kotiin...! enhän tiedä enkä ymmärrä lapseni?" supisi hän omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen kastuneita hameensa helmuksia.

Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.

Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.

"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä nähnytkään.

"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.

Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja sanoi ujosti: "etelään päin".

"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.

"H n pitäjästä", sanoi hän arasti.

"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"

"Olen."

"Onko teidän miehenne täällä työssä?"

"Ei, ei se ole ... ei hän ole ... ei hän ole ollut", sanoi hän hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se yritys ei onnistunut ensinkään.

"Oletteko ennen ollut täällä?" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi tuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.