Elämän meri   By: Arvid Järnefelt (1861-1932)

Kertomuksia

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

1911

SISÄLLYS:

Siv.

Virkku 7 Valon ja onnen lapsi 22 Viimeinen ateria 28 Sokeakuuron kertomus 39 Hän ja minä 44 Elämän meri 60

Arvid Järnefelt

on syntynyt marraskuun 16 p:nä 1861 ja täyttää siis tämän kirjan ilmestyessä 50 vuotta. Tuli ylioppilaaksi 1880, fil. kand. 1885, lakit. kand. 1890. Opiskellut venäjää Moskovassa 1887 88. "Päivälehden" perustajia 1889. Asuu nykyään Lohjalla, missä harjoittaa pienviljelystä ja mehiläishoitoa. Hänen teoksistaan mainittakoon: Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja (1895), Ateisti (1895), Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), Evankeliumin alku (1898), Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), Samuel Cröell (1899), Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), myöhemmin uudestimuodosteltu ja näytelty nimellä "Titus", Helena (1902), Elämän meri (1903), Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909). Hän on myöskin suomentanut suuren joukon Leo Tolstoin, Henry Georgen y.m. teoksia.

Virkku.

Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.

Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen, ja latausvärkit olivat vinnillä epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt. Virkku paha! Ja lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.

Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.

Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä.

Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikoittain kuin aava meri.

Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.

Virkku silloin se oli vielä hyvissä voimissa tulla tupsahti rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.