Fjalar Kuningas   By: Johan Ludvig Runeberg (1804-1877)

Runoillut Joh. Ludv. Runeberg.

K. Kiljander'in suomentama.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. L. Söderström 1881.

Ensimäinen laulu.

Hän, säätäjä onnen ja lain, Näkeepi suvun Fjalarin sortuvan Häpeähänsä, hänen poikans' Ainoa siskoa vaimona syleilee.

Uljaana ja kunniassaan Hän istui Fjalar, kuningas Gauthiodin. Voittoa mont' on kokenunna, Siksipä tulta silmässä harmaapään.

On joulu ja siksipä nyt Kesk'talven juodaan kestiä linnassa. Soittoja leimuu sadottaisin, Sankarijoukko salissa riemuitsee.

Alf, Versete, Kare ja Rafn, Sodissa kestäneet, jalo Ingul myös, Raivurinsurma Hadding, Agnar, Vaikkapa nuoret, kuulut jo runoissa,

Styr arpinen, Sote, se mies, Min kilpi täynnä reikiä vasamain, Fjalarin luona joivat tällöin. Nuo sotaurhot kaikki ken mainita vois'?

Sä tok' olet muistettava, Sjolf vanha, surma sä sotalaumojen, Ainoa muinaissankareista Säästynyt iloks' Fjalarin vanhuuden.

Sä häll' olit kumppalina, Kun nuoruus kiehui suonissa molempain; Vanhana vielä kuolon teillä Fjalarin kanssa vertasi vuodatit.

Vait'! Ruhtinas nousevi nyt Ja ottaa maljan vaahtisen käteensä. Lausua sanan nyt hän halaa, Valansa tehdä hetkenä lupauksen.

"Mua sankarit, kuunnelkaa, Te lehdet nuoret harmajan tammipuun Runkohon puhjenneet, sen, jonka Taistelumyrskyt runteli useinkin.

Ken teistä jo silloin ois' Ajellut kiitäin perhoja nurmen, kuin Morvenin mailla sai Dunkomar Miekkani kautta kuoleman kalpean?

Ol' laivojan' yhdeksän Ja miestä uljasta sata kussakin. Morveni aamun koittehessa Miehiä kaksin verroin vastaan toi.

Kaks rannalla miest' oli vaan, Mä toinen, toinen Sjolf, rusopilviin kun Päivä jo laski, kuu kun katsoi Silmillä rauhan tuhoja miekkojen.

Työ tää oli nuoruuden. Me miehistyimme, parta se pensastui, Maita me sortelimme, joita Talvi ei sorra, kesä ei ennätä.

Kun nain, olin harmaapää, Mutt' kuninkuuteen impeni viedä voin. Pojan ja tytön sain ma hältä. Haudalla äidin leikkivät vielä nuo.

Urotöistä jo kylläni sain. On monta ruhtinastakin vallassain, Fjalarin töitä laulut kaikuu, Kannel jo uupuu voittojen kiittelyyn.

Nyt levätä mieleni on. Jo illaks' käypi päiväni myrskyinen, Tyyntyvi tuulet; voittamani Meret ja maat myös rauhani tuntekoot."

Näin hän. Sodanoppinut Sjolf Sen kuuli. Rinta sankarin arpinen Kohosi mielikarvaudesta, Synkeä varjo nous' hänen otsalleen.

Hän saneli: "Tottako ois'? Tuo rauhan ääni oisiko Fjalarin? Kotka jo oisko uupununna Lennosta kunnian avaruudessa?

Viel' Erin ylpeilee, Sun voittos vielä ei sitä sortanut. Permejä hiipii pitkin merta, Heit' odotatko sä rannallas'?

Meill' on lepo haudassa vaan; Sit' ennen rauhaa ei ole kelläkään. Kovat on elon retket, voi kun, Ruhtinas, ennen aikojas' uuvuit sä!"

Näin saneli Sjolf. Ylevään Hymyilyyn Fjalar puhkesi; maljan hän Antavi pois ja tyynnä ottaa Nyt asepylvähältä hän jousensa.

Hän laukaisee. Salaman Värähdys nähtiin. Kilvestä kilahdus Seinällä kuului vastapäätä, Takana nuoli vapisi hirressä.

Sen moistapa mielestään Ei kenkään laukaust' ole nähnynnä. Kuningas otti maljan jälleen, Korkea kuului äänensä uudelleen:

"Nyt rauhaa harrastan. Valaani kuulkaa, miehet Gauthiodin! Väljemmät suojat, kauniit lehdot, Viljavat pellot voittoni olkoot nyt.

Nyt maassani itävä on Mit' ihmisluontoon kylvetty sulint' on, Heikkoa suojellaan ja voimiin Miekaton riemu vaan ompi sääliä.

Mun tahtooni luottanut ma Oon aina, siihen luotan ma vieläkin; Sodassa johti kuolon menot, Rauhassa on se johtava elämän.

Jos uhkailee vihamies, Jos ilkivalta lakia rikkoo maan, Sääntöä rauhan jos ken sortaa, Unhopa saakoon Fjalaria valoineen!"

Hän vaikeni. Äänensä soi Värähtäin vielä rinnassa sankarein. Itse hän maljan huulillensa Tyynenä vei ja tyhjensi kerrassaan.

Nyt ruhtinas asettui. Ovelta silloin läheni outo mies. Saapunut salaa kummastutti Muodolla myrskyisellä hän kaikkia.