Hannu; Nuori Anssi; Sydän ja Kuolema   By: Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962)

Kirj.

V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1913 19.

SISÄLLYS:

HANNU

Kilpahiihto Hyvästi koulukaupunki Koti Palmujen alla Satakielten serenaadi Graniittikalliot Juhannusyö

NUORI ANSSI

I II III IV

SYDÄN JA KUOLEMA

Panin kaipaus Kronoksen valitus Poppelit Akilles Thebalaisten taistolaulu Lynkeus Hautaseppel Melpomene Theognis Kyrnokselle Runokirje rakastuneelle Gallukselle Oodi Albiukselle, runoilijalle Klythia Kostaja Ateenan porvarit Ystävät Sydän ja Kuolema Sydän Minä laulan sun iltasi tähtihin Onni Kiuru Elegia varjolleni Kylmä tähti Verenpunainen pensas Sisarsielu Yksinäisyys Sonetti tulevaisuuden runoilijoille Kädet Soihdunkantajat Kuolleet Lothos Kuoleman viiralla Epitaafeja

HANNU

Erään nuoruuden runoelma

1913.

KILPAHIIHTO

»Ei maata alemmaksi, kuolemata ei pahempaa!» kaks susta sivakkata, kaks sompasauvaa, harmaa sarkatakki ne lehahti ja törmäll' lumi tuiski, kun tuli, kallellansa puuhkalakki ja kaulass' suuri siniharmaa liina, mi siiven tavoin olkapäillä huiski, kuin nuoli Hannu poikain joukkoon jäälle, Hans Vilhelm Pouttu, koulun Catilina.

Hän oli harmissaan ja äkeissänsä, mut sentään hiukan paremmalle päälle hän tuli, seisten alas päästyänsä näin äkkijyrkimmästä hyppyristä se hyvä suuren mainehensa tähden: se tiedettiinhän, Hannu laski, mistä paits häntä tuulihattu Flöjberg vain ja hänkin ainoastaan Eevan nähden.

» Quo usque tandem ...» kuului kajahtain ja luokka lausui tunnustuksen julki. Sen hyvillänsä Hannu syömmeen sulki, mut teeskenteli poika huoletonta: »Saa moista hyppyriä olla monta ja päällekkäin, kuin rappusia ikään, eik' ole alastulo konsti mikään!»

Mut salaa etsiskeli silmillänsä hän Flöjbergiä, kilpaveljeänsä.

Tää oli poissa. »Missä lietkin, mies jos sinut tunnen, tyttöparveen ties se vetää niinkuin suden lammastarhaan.» Näin päätellen hän otti vauhdin parhaan ja painoi suoraan tyttölaumaa kohti, niin lähelle kuin siinä tulla tohti, kun hiukan ujostutti hameväki.

Hän pysähtyi kuin pistänyt ois kyy: hän siellä kohta kilpaveljen näki ja Eevan kanssa. Kaikki harmin syy, se eilinen se »peruukkien» tähden se oli tyhjää tätä yhtä nähden: Karl Flöjberg Eevan kanssa kahden nyt! Niin oli kuin ois kaikki pimennyt! Juur eilen vannoi Eeva viime kertaa, hän ettei Flöjbergistä hidun vertaa nyt enää piitannut, ei lähellään hän muka häntä tulis kärsimään! Niin oli mieleltänsä muuttuvainen, niin täynnä petosta jok'ainut nainen!

Hän seisoi siinä sinivalkeana ne värit sähkötytti virstan päässä niin salaperäisenä, nauravana, niin punoittavin poskin, ripset jäässä. Puol'ummistetut silmät vihersivät ja salaa syvyyteensä viettelivät. Ei hänest' irti saanut katsettaan, hän saattoi hulluks tehdä hurmallaan.

Hän oli lyseoiden kuningatar, noin parinsadan syömmen valtiatar. Hän ketä katsoi silmiin, sekaantui ja yönsä valvehilla uneksui. Maan matoisen hän muutti taivahaksi, hän teki pelkurinkin rohkeaksi, jos suosiotaan soi hän hiukan vertaa. Mut rakastanut oli kaksi kertaa sen puolet maakuntaa jo kohta ties : Karl Flöjberg ensimmäinen onnen mies ja toinen Hannu.

Ah, mut uudelleen nyt tunsi Hannu onnen kääntyneen!