Hiljaisuudessa Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä   By: Arvid Järnefelt (1861-1932)

Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1913.

SISÄLLYS:

Pelastettu »Kuolema, missä on sinun okaas?» Leipäkannikka Kuninkaitten seurassa Kehrääjä »Hiljaisuudessa» »Velvollisuus», (1 näytöksinen näytelmä) Mustan varsan kuolema Hän loi heidät omaksi kuvaksensa Kuolema. (I näytös)

PELASTETUT

Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle. »Tupakoitsemattomille.»

Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset makuulla, toiset veltoissa istuma asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee ... eikä näytä lainkaan vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.

Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan työläisen väliin.

Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys olemme liikkeellä, tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme...

Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä haluavat!

Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa. Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen. Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata, tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä. Ja tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!

Omatunto sanoo tähän: jokaisella noista vähimmistä on oma suuri kohtalonsa! Minä vastaan omalletunnolle: tiedän, tiedän, jokaisella, ihan jokaisella, kunhan vaan ei nyt!

Ja koetan väkisin ummistaa silmäni.

Ei nukuta, katse harhailee omin päin, kunnes pysähtyy taas harmaaseen rouvaan. Sukkapuikot käyvät vinhaan, hiljaa kilisevät. Välistä on yksi sukkapuikoista hänen hampaattomien huuliensa puristuksessa, välistä katse nousee silmälasien ylitse ja ryppyinen suu kuiskaa silmukkojen luvun. Huh, kuinka aurinko paahtaa häneen! Minun tulee kuuma vaan katsellessa häneen, vaikka onneksi istun varjossa.

Neljäs asema lähdettyä. Jotain virtoja, siltoja, laitureita, lautatarhoja... Huh! Mutta turisti onkin noussut, kokoilee kamsunsa, tila väljentyy, olemme työläisen kanssa kahden pitkällä penkillämme. Vihdoinkin! Saapi ottaa takin napit auki ja antaa liepeiden retkottaa irrallaan! Mikä autuus! Ikkunat auki kummin puolin! Johan taas olemme liikkeellä. Läpi vaunun tuulee huikeasti. Roska silmässä. Mutta antaa olla!