Jaakko Jaakonpoika   By: Santeri Alkio (1862-1930)

ROMAANI

Santeri Alkio

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1913

1.

Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili hikikarpaloita.

Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.

Ä ä älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään aivan kuin estääkseen.

Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies, laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen reunasta.

Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...

Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt ilme.

Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?

Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin voimin.

Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.

Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?

Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.

Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.

Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.

Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.

Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.

Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä minäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.

Emäntä läheni pöytää.

Laske itse sun rahas.

Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.

Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään pois.

Älä nyt niin!

Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?

Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...

Seitsemänkymmentä.

Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin kahdeksankymmentä.

Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta. Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja tuijottamaan syrjästä.

Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.

Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.

Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.

Sanoin vain, että kyllä se niin on.

Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt eksyksistä, mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.

Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.

Isävainajan lompuuki, virkkoi.

No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen taas kätensä sitä ottaakseen.

Tuota...

Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista sitä saamasta.

Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.

Niin on taitanut.