Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa   By: Kyösti Wilkuna (1879-1922)

Kirj.

Kyösti Wilkuna

Kustnnusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

I. Viimeiset päivät Oulun lääninvankilassa sekä matka Pietariin II. Tulo Shpalernajaan ja ensi vaikutelmat siellä III. Ensi päivän vaikutelmia IV. Tutkintatuomarin edessä V. Viikot vierivät VI. Nälkää, likaa, russakoita VII. Vaihtelevia mielialoja VIII. Robinson saa autiolle saarelleen odottamatta toverin IX. Lepopäivä vankilassa X. Uusia suomalaislöytöjä XI. Vankilamietteitä XII. Vallankumouksen esitunnelmia XIII. Yhtä ja toista talven tullen XIV. Uusia tuttavuuksia XV. Mitä kaikkea pöytäkirjat sisältävät XVI. Kahden puolen joulua XVII. Suhde vartioihin XVIII. Sydäntalven päiviä. Uusi naapurimme XIX. Suurten tapausten aattona XX. Vapauteen!

I

VIIMEISET PÄIVÄT OULUN LÄÄNINVANKILASSA SEKÄ MATKA PIETARIIN.

Leppoisa juhannuskesän leyhkä narisuttaa raollaan olevaa kopin akkunaa ja etäältä kantautuu kuuluviini joukko kesäisiä ääniä, viestejä vapaudesta ja sunnuntailevosta kukkivan luonnon keskellä...

Edessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen, laiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin oopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti kuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään tuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu vastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti, vaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri ikään on tuo univormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava vanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta ketään, edes lähimpiä omaisiani.

Hän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan. Äänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni seisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa sanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä Bobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa, totisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä katseellasi!

Se on Axel Fabian af Enehjelm mies, jota voisi pitää merkillisenä psykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä halpa arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken mielenkiinnon hänen persoonaansa nähden mies, joka on tehnyt itselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen, sydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain palvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien pyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän venäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle ehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin pienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa. Kaikille valtaansa joutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä, liehakoiva ja matelias.

Minun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia hänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn tarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin kehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset vangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan lääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs toinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada. Siksipä "hänen ylhäisyytensä" kuten santarmit papereissaan tit. Enehjelmiä kutsuvat onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä huolehtimassa meidän valtiollisten vankien "turvallisuudesta".