Kahleeton vanki Elämäkerrallinen kuvaus   By: Heikki Meriläinen (1847-1939)

Elämäkerrallinen kuvaus

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström, Porvoo, 1898

SISÄLLYS:

I. Hanna nurpealla mielellä II. Jukke myönyt rukiita Purolan Eljakselle III. Jukke lukee Antin kirjettä IV. Jukkea ei nukuta V. Jukkea nukuttaa VI. Hanna saa Antilta kirjeen VII. Antti tulee kotiin VIII. Antin tulijaiset IX. Antti miettii Vaaralaan yhdeksi taloksi rupeamista X. Jukke kielittelee Hannaa XI. Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi XII. Antti perheineen muuttaa Vaaralaan XIII. Jukke Kopolassa kosimistuumissa XIV. Jukke hankkii isännän nimeä XV. Jukke ajelee Siirin kanssa XVI. Jukke ja Kopolan ukko menevät kapakkaan XVII. Jukke varastuttaa rahansa ja viedään korttikariin XVIII. Jukke pääsee putkasta XIX. Ruunikko kuolee XX. Juken mieli Lahnasjärven neitosista XXI. Antti saa tietää Ruunikon kuoleman XXII. Antti tulee isännän henkirahalle XXIII. Antti pyytää eroa XXIV. Antti epätoivon vaiheella XXV. Jukke näyttelee velkakirjoja XXVI. Hanna houkuttelee Anttia hävittämään koulunsa XXVII. Antti hyvittelee surumielistä Hannaansa XXVIII. Vaarala myydään pakkohuutokaupalla XXIX. Antti näkee unta XXX. Jukke tulee väkisellä koulun rakennustyöhön XXXI. Mikko Lihvonen vakuuttaa Juken vieraita miehiä XXXII. Jukke tohtorin tutkinnossa XYXIII. Jukke ja Antti poliisitutkinnossa XXXIV. Antti oikeuden edessä XXXV. Antti kuulemassa torvisoittoa XXXVI. Antti pyytää Jukelta anteeksi XXXVII. Antti tuntee sydämmen iloa XXXVIII. Antti ja Jukke sopivat XXXIX. Antti menee vankeuteen

KAHLEETON VANKI

I.

Hanna nurpealla mielellä.

Uunissa puut palaa tuhisivat Tannilan pihan päässä tupottavassa, vanhuuttaan luhistuneessa, matalassa tuvassa eräänä Lokakuun sateisena iltana.

Lapsukaisia kolme: Manti, Matti ja Kaisu kähertivät tulen luona, pienet puikkoset käsissään. Puikkojensa nenät aina sytyttivät ja puhasta töpsähyttivät sammuksiin, että pienet hiilet jäivät kiiltämään tikkujen neniin, joista valkean harmaat savut mutkaisina nauhoina nousta kiemurtelivat ilmaan. Hiilet kun sammuivat ja savut lakkasivat kitkumasta, niin sytyttivät puikkonsa taas uudestaan; ja kun olivat palaneet hiilelle, sammuttivat taas ja silmäilivät kenen puikosta nyt kauniin ja pisin savunauha lähti.

Matti luuli, että sentähden Mantin puikosta lähtee suorin ja pisin savusäije, kun se jaksaa puristaa tikkuaan kovemmin kuin toiset. Niin koetti hänkin sitä keinoa, mutta ei siitä lähtenyt apua, vaikka puristi, että silmistä vesi tihisi. Mitä enemmän hän puristi, sitä enemmän vapisi puikko ja savunauha meni kikkerälle viihdelle, jäi matalaksi ja hajosi ilmaan. Mantia tahtoi naurattaa, kun näki Matin puristaa rutistavan puikkoaan ihan hammasta purren ja aivan hartian voimasta. Mutta ei hän kuitenkaan nauranut, kun tiesi sen Mattiin tekevän pahaa. Kasvoissa näkyi vaan soma mieltymys ja aina puikkonsa sammutettuaan ojenti hän kätensä suoraksi Mattiin päin varsin näyttääkseen Matille, miten se hänellä onnistuu. Ja toisella kädellään osotteli. Noin korkealle nousi nyt hänellä, mutta näin alas jäi Kaisulla ja näin alas Matilla. Antti lasten isä ei ollut vielä kotona. Hän viipyi yhä kesäansio retkellään pohjolan tukkitöissä. Työnjohtajana kun oli, niin ei päässyt irti, ennenkun kesätyö kokonaan loppui ja lautat meren suulla saatiin varustelluksi oikein talviteloilleen.

Ikävä isää vähensi usein lapsiltakin iloisuuden. Manti se aina salavihkaa silloin tällöin itkeä pihauttikin. Mutta kun se ei sillä parannut, niin täytyi tyytyä. Ja siinähän se aika kului. Päivä meni, toinen tuli.