Kaksi tolppaa; Pohjalais-Maija Muistelmia Hämeestä I-II   By: Gustaf Adolf Heman

Muistelmia Hämeestä I II

Kirj.

Kah [Gustaf Adolf Heman]

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomien Osake Yhtiön kirjapainossa, 1883.

KAKSI TOLPPAA.

Muistelmia Hämeestä I.

I.

Oletko, lukijani, käynyt V:n pitäjäässä, tuolla Hameen ja Satakunnan rajoilla, missä lounaisen vesistön keskikehto läikyttelee laineitansa? Jos tiesi sinne on sattunut, niin olet varmaan havainnut useoissa paikoin pitkänlaisia niemekkeitä luikertelevain laksien välillä. Kessi paikoilla pitäjästä on niitä oikein kosolta; näyttääpä vesistö olevan yhtenä ainoana, pitkänä, monimutkaisena lahtena. Jos on kesäinen aika, niin näet niemekkeillä rehottavia vainioita suorine sarka ojineen, ja vainiolakeuden keskellä hohtaa tavallisesti sievä talo, joskus punaiseksi maalattu ja valkeoilla akkunanlaudoilla varustettu. Kun suvisydännä tuuletarten vaiettua lahden läike on muuttunut juhlalliseksi tyyneydeksi, niin kauniisti kuvastuu helevän vehreä vainio lahden pintaan; katsellessamme pitkin yhä lavenevaa vesilakeata näyttää, kuin olisi Ahtola vehreässä juhlapuvussa. Ja mikä elämä ja iloinen hälinä on silloin niemekkeillä talojen lähistössä! Parin virstankin päästä, toiselta puolen järveä kuulee selviä ääniä, naurua, joka todistaa iloakin olevan ihmissydämmissä, laulua, joka helakkaana kaikuu illan tyynessä. Ja siihen lisäksi tulee karjan kellojen kilinä, kumea kaiku, joka ilmoittaa jonkun hongan elävän viimeisiä hetkiänsä, koirajen haukunta ja senkin seitsemän kolinaa ja kalinaa. Elämää on kaikkialla. Kummeksivan totiselta näyttää tuo talon vieressä vähälännällä kummulla kohouva rakennus katselevan sitä elämää, joka häntä ympäröi. Se rakennus on tuulimylly, tuollainen "harakkamylly", jonka koko "konsvärkki" ainoastaan yhden miehen voimalla kääntyy sinne, mistä tuuli kulloinkin sen lautaporttisiin siipiin paraiten "kosee". Kulje niemen rannikkoa edemmä, kierrä veneelläsi lahden tyyntä pintaa aina kauemmaksi, niin tapaat tuollaisia jauhinkoneita yhä edelleen. Ne ovat Laasmannin eli, niinkuin häntä kansan keskuudessa nimitettiin, Laasmannin Hermannin muistopatsaita. Tosin on kiittämätön jälkimaailma jättänyt hänen hautaristittä. Tuolla kirkkomaalla suuren, puusta rakennetun ristikirkon juuressa, jossa niin paljon älyä ja tuhmuutta on mullan unhotukseen mylleröitty, ei ole pienintäkään merkkiä muistuttamassa kirkkomiehelle Laasmannin nimeä. Mutta sittenkään ei hän ole jäänyt muistotta. Kun vinha vihuri pyörittää harakkamyllyn lautasiipiä vihaisella vauhdilla, kun myllymies tarkastelee jauhamista ja myllynryskeen säestämänä vetää yksitoikkoisella nuotilla iltavirttänsä, niin silloin myllymies tuntee, ettei hän syysyön yksinäisyydessäkään ole yksin. Onhan tuo "konstvärkki" elävän olennon tapainen, se liikkuu ja tekee työtänsä aivan kuin henki sen konehistoa elähyttäisi. Tässä ei ole tuota vesi ja höyrykoneiden yksitoikkoista konemaisuutta, joka viimeiseltä tuntuu yhtä väsyttävältä kuin tuo monen viisaan opettama maailman elämän ijankaikkinen kiertokulku; vaan tuulimylly on vaihtelevainen, oikullinen. Se milloin harvassa tahdissa laulelee levollisesti: jaahin, jaahin, liikkuen vakavasti ja arvokkaasti kuin mikä flegmaatiko (hidasluontoinen ihminen) tahansa; milloin taas se kiihtyy kiivaasen kiireesen, rätittää ja sätittää kuin suututettu akka, milloin ryskää ja jyskää kuin uljas kolerikko (kiivasluontoinen ihminen), vaipuakseen hetken päästä mietomieliseen alakuloisuuteen kuin impi, joka on jäänyt vanhaksi piiaksi.