Karkurit   By: Aleksis Kivi (1834-1872)

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

ALEKSIS KIVI

1919.

JÄSENET:

PAROONI MARKUS, Viitalan omistaja. TYKO, poikansa. PAROONI MAUNO, Kuuselan omistaja. PAULI, poikansa. ELMA. tyttärensä. NIILO, Markuksen ottopoika. HANNA, Maunon kasvatetytär. YRJÖ. MARTTI, pehtoori Kuuselassa. Eräs paimenpoika Viitalassa. Eräs akka.

Tapaus on Suomessa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

(Metsäinen tieno; perillä avara näky ala. Elma ja Hanna tulevat.)

HANNA. Mun sisareni, tuossa näkyy tie!

ELMA, Ja koto tuolla; eksymisen vaara Ei enään uhkaa meitä, ole rauhass', Me Tornivuorella jo seisomme.

HANNA. Mä pelosta jo olin levoton Ja kovin sykkii sydämmeni vielä. Mut kiitos taivaan! tuolla Viitala, Ja kuusistossa tuolla Kuusela, Se koto armas!

ELMA. Mutta kauvan toki Ei ollakaan se kotonamme saa; Me kohta sieltä karkoitetaan pois, Sen tekee herra Markus armoton.

HANNA. Oi aika murheellinen!

ELMA. Koivikossa Sä näet Viitalan. Ja huomaa, Hanna Kuin kuningatar lemmekäs hän katsoo Päin Kuuselaan, ja hymyileepi sille Taas Kuusela kuin jalo kuningas; Mut miksi toki, koska itse luonto Näin lempeen kehoittaapi, miksi toki Ne kaksi, hallitsijat kartanoin, Näin vimmatusti toinen toistaan vainoo?

HANNA. He eivät näe vihans pimeydess' Kuink' ihanaa on ystävinä elää.

ELMA. Mut katsos tuota kanervaista nummee Ja vuorta Kumajan sen takana. Lomasta pilvein sinne päivä paistaa Ja jylhä vuori hohtehessa seisoo, Ja sielun' ihmeellisest', armahasti Nyt riutuu nähdessäni tämän näyn. Oi! kerran anastaapi lemmen voima Maan pinnan asujamet, ja he silloin, Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot, Käs' kädessä he silloin käyskelevät, Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.

Mut missä lienemmekään silloin me? He muistavatko meitä, kutsutaanko Meit' ilojuhlaan suureen vierahaiksi? Jaa, mitä tiedämme? Mut ehkäpä Kuin haamut sumupilvein kierroksissa Me heidän päällä kiitelemme Ja iloitsemme heidän ilostaan.

HANNA. Taas haaveksii sun mieles. Murheen auer, Miks' ei se enään otsaltasi poistu? Alakuloisuuden tummaan hämärään, Sä eksyt enemmin ja enemmin.

ELMA. Miks' kadotin mä armaan kultasein? Miks' kadotin mä sankarini, Tykon?

HANNA. Hän tulee vielä, se on uskoni.

ELMA. Ah, näkisinkö hänen viel'? Oi päivä Ja hetki autuas! Mun Tykoni, Oi riennä tänne mailta kaukaisilta! Sua vartoo Pohjan sammalvuorilla Sun uskollinen, murehtiva neitos. Mut josko, niinkuin kerrotaan, Sun sota surmasi, niin miksi enään Mä valittaisin? En, vaan katsantoni Päin kuolon maahan tahdon teroittaa Ja hiljaa vuottaa hetkein lyömistä. Mut jospa, niinkuin myöskin maine sanoo, Sä vankeuden synkäss' yössä istut, Niin kahlees katkaise ja kiidä tänne Läpi vihollisen maan kuin hirmumyrsky; Mut ehdittyäs kotomaahas viimein, Se myrsky olkoon lempee liehaus. Mut hän ei tule, tässä seison mä Nyt suojatonna, koska lähestyy Mua koetus ja kiusa kamala. Mä, sitä aatellessa, kauhistun.

HANNA. Sen tiedän. Meitä kumpaistakin kohtaa Se onni ankara.

ELMA. Et tiedäkään.

HANNA. Mitä tarkoitat? Meitä uhkaisko vielä joku pahempi?

ELMA. Minua.

HANNA. Oi, selitä!

ELMA. Sinä tiedät, että isäni talo ja tavarat ovat kohta hänen suurimman vihamiehensä, Viitalan herran, kädessä. Mutta taitaapa nyt tapahtua näin. Niilo tarjoo isälleni lunastimet, joilla isäni voi päästä vaikeasta ahdingosta, mutta ehdolla, joka sydämmeni pantiksi panee.

HANNA. Mikä syy on sinulla luulla niin?

ELMA. Senkaltaista jotain on tekeillä heidän välillänsä, sen olen huomannut, ja olenpa saanut jo isältäni joitakuita viittauksia sinnepäin. Salaisuudessa toki on tapahtuva kaikki.

HANNA. Isäskö olis niin armoton?