Kuninkaan toverit   By: Charles Deslys

Kirj.

Charles Deslys

Ranskan kielestä suomentanut Y. K. Koskinen

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1876.

AINEHISTO:

I. Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi II. Kuningas, porvari ja runoniekka III. François Villon'in puolustuspuhe IV. Rautasormus V. Metsässä VI. Ensimäiset seikkailut VII. Vaatekauppias ja kaksi pyhissä vaeltajaa VIII. Vapaa, mutta raivokas IX. Nikolaus Diesbachilainen X. Hedvig ja Magdalena XI. Fridolin XII. Toisesta luostarista toiseen XIII. Veli Starck XIV. Lähtö sotaan XV. Vihollisia, ystäviä XVI. Yksi vielä, jota ei odotettukaan XVII. Freiburg'in luostari XVIII. Kettu ja susi XIX. Rohkea, hirveä, hurja XX. Tappelu XXI. Lyon XXII. Italialainen valtioviisaus XXIII. Aquilar'in kreivi XXIV. Renato Lothringilainen XXV. Murten XXVI. Saint Jacques kostetaan XXVII. Kaksi kuollutta urosta XXVIII. Päätös Viiteselitykset

I.

Mitä muinoin kutsuttiin vapaaksi ateriaksi.

Mestari Klaus Gringonnaux, viinitarhuri ammattikunnan syndiko eli vanhin Meung sur Loire'n kaupungissa, oli aikansa rikkaimpia porvareita.

Tänä aamuna Marrask. 27 p. 1475, hänen kaunis, ihkaten uusi kivikartanonsa, jonka kolmikertaisesta kattoharjasta espanjalaiset viirit tuulen suuntaa ilmoittivat, ja jonka kyljistä somat parvekkeet kadun kohdalta pistivät esiin, mutta joen puolella penger lavat laskeuivat rantaan saakka, oli tosiaan pantu ylös alaisin kellarikerroksesta ullakkoon asti.

Arvoisa syndiko, melkoisesta lihavuudestaan huolimatta, juoksi edes takaisin, kantoi itse kellareista paraat viininsä, toi itse hienoimmat hedelmänsä ylisiltä ja poikkesi aina vähän päästä ruokasaliin jakaakseen jonkun uuden käskyn tai kehoittavan sanan puolisollensa, Leonarde'lle, sekä tyttärelleen, Gillette'lle, jotka kahden palvelijan kanssa, kiiruimman kautta puuhasivat oikeita juhlapäivällisiä.

Varmaankin varrottiin jotakin suuri arvoista vierasta.

Mutta kyökissäpä vasta oli hyörinää ja pyörinää. Oli noudettu Orleans'ista kuuluisa Tailleverd, kuningas Kaarlo vainajan entinen kyökkimestari, joka joskus vielä suvaitsi luopua yksinäisyydestään, johtaakseen jonkun herkullisen juhlan lihavia valmistuksia.

Hän oli siellä, aamusta alkain, ikäänkuin suuri sotapäällikkö ratkaisevan taistelun hetkellä. Kaksi kyökkipoikaa palvelivat häntä ajutantteina. Näiden nähtiin hyörivän sinne tänne hehkuvien uunien edessä, kohottaen järjestänsä pannujen ja kattilain kansia, joiden alta mitä ihanimpia höyryjä tunki esiin. Mitä heidän arvoisaan mestariinsa tulee, hänpä kuumimmassa liehteessä pääpesän edessä itse hoiti paistinvarrasta.

Ruumiiltansa hän oli aika roikale, mittava, kuiva ja kuihtunut; jalat ja kädet niin pitkiä, ett'ei määrääkään. Hän näytti vasta olevan noin neljänkymmenen vuotias. Senpä tähden mestari Gringonnaux olikin ensi alussa pitänyt häntä ylen nuorena niin iäkkääksi mieheksi; hän oli pait sitä hämmästynyt hänen omituista, veijarimaista muotoansa. Ja myöntäkäämme suoraan, olipa hänellä syytäkin.

Aatelkaapa: kaula kuin kamelikurjella, parta kuin pukilla ja pää kuin paholaisella. Ei mitään niin pilkallista, niin ivaavaa, kuin nauru hänen huulillansa. Silmistä säteili nero, ja, suoraan sanoen, myöskin ilkeys. Varsin omituinen tapa oli hänellä pitää aina puoli suuta avoinna ja puoli silmää ummessa. Kun joskus, sattuman kautta, silmäluomet ja huulet menivät vallan auki, tuli niiden takaa näkyviin loistavan valkeat hampaat ja kauniin mustat, säihkyvät silmät, joiden ylevyys ja hempeys olivat omituisena vastakohtana kaikkeen muuhun. Olisi voinut sanoa, että tuo mies oli hetkeksi ottanut naamarin kasvoiltansa.