Maan puoleen Runoja   By: Juhani Siljo (1888-1918)

RUNOJA

J. Siljo

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1914.

Viimeinen malja.

Ma muistan linnan valkean, veen luona, metsän saartaman ja vehmaan nurmikon. Sen rantaan läikkyi ulapat ja haahdet kullanhohtavat toi aarteit' auringon.

Sen ympärillä suven maan ma muistan nuoren, riemukkaan, eloa sykkivän. Se iloks ihmismielen vain loi ilmi ihmeet unelmain ja hurmat elämän.

Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus. Muut kalliit muistan, hymyt nään, ne väikkyy, katoo hämärään kuin rinnan huokaus.

Ma olin linnan valtias. Mut olin liian onnekas, maan lapsi heikko vain. En onneani kestänyt, pois muistoihini hautaan nyt sen viime maljassain.

Pois aarteen juon, min elo soi, en sitä muille jakaa voi, sit' yksin juhlin näin. Yö ympärillä heläjää ja malja kallis kimmeltää mun, köyhän, kädessäin.

Pois verkkaan, raskain pisarin se katoo autuus, ainoisin, min koskaan näki maa. Viel' elämätä kiittäen voin juhlia tään hetkisen ja aamun unhoittaa.

Näin juhlain juhlaa vietetään! Käy kohta aamuun kelmeään tie keppikerjurin. Vain muistost' elää silloin saan sen onneni, jot' ainiaan vain uness' aavistin.

Aallon laulua.

Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen ? Sen määrä vaeltaa on pois ain eespäin, iäisyytehen.

Vain hetken luonas viivähtää ja varttas hyväillä se voi, sen poveen kaihon sävel jää, mut ikuisemman kaihon soi

suur koti aallon harhaavan, min onni salattuna on taa matkan kolkon, vierahan, taa monen päivän aution.

Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen ? Sun määräs jäädä on, ja pois, pois määrä kaukoaaltojen.

Rotuorhi.

Pää riipuksissa, torkkuen se kuormat kuljettaa. Ei lyöden eikä hyväillen työn touhuun sitä saa.

"Se virkeimmäss' on iässään, niin, lempo, laiska vain!" Mut yöllä parress' ylvään pään se nostaa havahtain:

se näkee sodan tanteret ja ratsuin korskunan ja väräjävät sieramet ja nopsan kuoleman.

Syyslehtiä.

Noin monta sydänlehteä, noin monta syystunteen tumman punaamaa ja karistamaa kätes pienoisen! Mut tuskin katsot niitä, kaunoinen, vain yli kiidät kisaas viatonta ja kisamielin tappavaa.

Kepeä voittos, lehdet kepeämmät, ja kerran ne on voittajas: kun emo maa sun painaa povelleen ja karkeloon et kiidä syksyiseen, ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät, ja karkeloivat kummullas!

Hyvät silmät.

Hyvät, hellät silmät, teissä ei mulle, ei mulle rauhaa, salolampeen ei veret tyytyä voi, jo koskena suoneni pauhaa,

ja sen laulussa soi meren kaiho, meren vihreän vaara ja hurma: merivihreät silmät jo nähnyt oon, ne on eloni elo ja surma.

Hyvät, hellät silmät, myöhään, kovin myöhään haastatte mulle! Oli aikanne kerran, korpihin kun eksyin harhailulle.

Läpi korpien nousta jo ehdin rajavuorelle maailman kahden: meren näin, elon tummat ulapat. En lammen vangiks, en lahden!

Meren yllä vihreät tähdet näin taivaanrannan luona, salolammen rauha mun kaipuustain yön hetkenä häipyi tuona.

Ne tummat tähdet, on niissä mun eloni lepo ja syvyys. Mua enää ei auta, ei pelasta, hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!

Syksyiset häät.

Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat, kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.

Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi. "Syys eroittaako meidätkin?" niin sydän vaikeroi.

Mut armas, katseen luodessani yli metsien, kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:

Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa

ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain, ja yllä päilyy suuri rauha sini ulappain;

Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus: häät siell' on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;