Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1 Kuvauksia   By: Anders Ramsay (1832-1910)

KUVAUKSIA

Kirjoittanut Anders Ramsay

Suomentanut Knut Sarlin

I osa

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1908.

JOHDANTO.

Esipuheet ovat tavallisesti tarpeettomia ja jätetäänkin ne kai useimmiten lukematta, mutta mielestäni kuitenkin asianhaarat tässä tapauksessa vaativat muutamia sanoja, joista käy selville kuinka tämä teos on syntynyt.

Sangen usein, kun tuttavallisemmassa seurapiirissä olen kertoellut muutamia muisteluja menneiltä ajoilta, ovat ystäväni kehoittaneet minua niitä paperille panemaan ja julkaisemaan ne niinkauankuin ne vielä ovat tuoreessa muistossa.

Kauan olen minä kuitenkin epäillyt ja kiellellyt. Sillä onhan paljon sellaista, jota voidaan jutella ystäväin kesken ja joka hauskassa seurassa voi herättää hilpeyttä ja mieltymystä, mutta josta ei kuitenkaan ole julkisuuteen »verba volant, scripta manent». Jos onkin muistoja, jotka nekin vuosien pitkään himmenevät ja voivat hairahtua, ei ole siinä kylliksi, sillä tarvitaanhan ennen kaikkea kuvaamiskykyä, täytyyhän olla kieli vallassaan ja pystyä hallitsemaan asemaa. En ole vielä koskaan kirjoittanut mitään julkisuutta varten ja olen jo ennättänyt yli sen ikärajan, jolloin vanhat tottuneet sanomakirjailijat jättävät kynänsä. Rohkenisinko siis minä tarttua kynään ja alkaa silloin kuin muut lopettavat? Juuri tuo ajatus on minua kauan pidättänyt ryhtymästä tähän työhön.

Mutta kun minua yhä innokkaammin on kehoitettu, olen viimeinkin myöntynyt houkutteluihin ja kiusaukseen, sillä myönnän avoimesti, että viehätys on suuri saada nähdä kirjoittamansa sanat painettuna.

Niinpä eräänä päivänä rohkaisin itseni, tartuin kynään ja aloin työni. Mutta jo pian huomasin mitä vaikeuksia siinä on. Niitä on paljon ja ne ovat suuria.

I

AIKAISIMPIA MUISTOJANI.

1836.

Miltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa taaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se johonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen pitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. Minun ensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä vieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa tuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä merkitystä.

Minun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni kanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa huoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden selvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni kotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita en koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas ja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä, nähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin hameesta ja seurasin häntä joka askeleella.

Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin. Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Vanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.