Novelleja   By: M. S. Schwartz

Kirj.

Rouva M. S. Schwartz

Tampereella, Emil Wesanderin kirjakaupan kustannuksella, 1885.

Nikolainkaupungissa, Waasan painoyhtiön kustantama ja kirjapaino, 1885.

SISÄLLYS:

Sigrid Vangin kertomus Turhuuden lapsi

SIGRID.

Ylioppilaana tulin lastenopettajaksi kreivi W lä, asuva eräässä Ruotsin läntisistä lääneistä.

Kreivillä oli tytär, joka oli aikaihminen, ja kaksi alaikäistä poikaa.

Kohta minun tultuani Åkersfors'iin niin oli kreivin kartanon nimi matkusti neiti Köpenhaminaan, tervehtimään siellä oleskelevaa omaista.

Talvi ja kevät kului vaan neiti Eeva ei palannut. Vasta juhannuksen aikaan oli vanhemmilla ilo nähdä kaunista tytärtään, joka poissaollessaan oli kadottanut kukoistavan muotonsa ja myös vähäsen hyvästä luonteestaan.

Minä olin silloin maailman iloinen nuorukainen, avosydämmellinen kaikille tunteille, joka teki että kohta löysin neitin olevan suloisemman, kun luvallista oli lastenopettajan huomata; mutta minä tunsin aivan hyvin sen roolin, kun meidän välillämme oli ja säilytin senvuoksi itselläni lämpöiset tunteeni.

Mutta kuitenkaan ei kahdenkymmenen vuotiaana olla mestari keinossa itsiään hillitä, ja minä en ollenkaan voinut itsestäni saada pois että, niin paljon kun mahdollista oli, nauttia neiti Eeva W n seurasta ja läsnäolosta.

Eräänä iltana, noin kolme viikkoa hänen kotiin palattuaan, näin hänen aivan yksinään menevän alas puistoon.

Otin hattuni ja kävelin jälessä, tullakseni jollakulla sivukäytävällä häntä vastaan ja niinmuodoin saada, näkyväisesti, sattunaista tilaisuutta, kiittää vastaantulosta hänen kera.

Juuri kun siinä luvallisessa aikomuksessani poikkesin kapealle polulle, kuulin ääntä kahdelta keskustelevaiselta.

Minä seisahdun erään häkin taakse ja kuuntelin; sillä minä tunsin heti Eevan äänen, joka lausui nämät sanat:

Tyttö on niinmuodoin parantunut?

Vallan, ja hän vaurustui niin että on oikeen lysti katsella häntä, vastasi ääni, joka kuului olevan vanhanpuolisen naisen.

Herra Jumala, Annika, kuinka puhut; eikö se olisi ollut parempi jos lapsi olisi kuollut, Silloin olisi kaikki ollut unohdettu ja minä päässyt ilmitulon pölöön.

Hyvä pikku kultaseni, älkäät itkekö. Lapsi on sisään ostettu lastenkotoon ja sieltä viety maalle. Tässä on hänen nimensä ja numero.

Mitäs luulet minun sillä tekevän?

No niin, tallettakaa paperi, voisi tapahtua tulevaisuudessa että neiti tahtoisi tehdä hänelle jotakin, raukka paralle.

Minä, tehdä hänelle jotakin; mahdotonta. Minä antaisin sillä aihetta kuiskutuksiin ja kunniani tulisi auttamatta loukatuksi.

No, herra minun luojani, eihän neitin tarvitsisi näkyä; minä voisin saada sen tehtäväkseni.

Sinä, vanha imettäjäni? Etkö usko että, jos jutulla olisi lapsen kanssa tekemistä, kaikki heti arvattaisiin. Ei, Annikka, tyttö on kuollut meillen, ja paras on hävittää aina nimeen ja numeroon asti.

Minä kuulin että hän rikki repi paperin. Minä kuulin myös amman tekevän muutamia esittelyjä ja koettaa herättää hänen myötätunnetaan vähitellen; mutta silloin rupesi Eeva itkeen ja syyttämään ammaa että hän tahtoisi lykätä häntä häpeesen ja onnettomuuteen; syytöksiä joita ei Annikka kestänyt, vaan lupasi ettei koskaan enään puhua lapsesta.

Tämän vakuutuksen jälkeen poistuivat he.

Minä menin sen sammallavitan tykö, jossa neiti Eeva ja hänen vanha ammansa olivat istuneet ja heittäytyin sillen, ajatuksiani kootakseni ja liikutettua sisuani tyvennyttääkseni; sillä minusta oli kuni koko puisto olisi tanssinut.

Kun olin joutunut tyvennyttää itseäni, lankesi silmäni muutamiin paperin palasiin, jotka olivat heitetyt pensaasen.

Minä kokosin ne yhteen, ja sittenkun minä, paljon vaivaa nähtyäni, onnistuin jotensakin sovittaa rypistyneet palaset, luin minä: