Nuoren Robertin matka Grönlantiin isäänsä hakemaan   By: Franz Hoffmann (1814-1882)

Kirj.

Frans Hoffmann

Suomensi Antti Sainio

Helsingissä 1884, K. E. Holm'in kustantama. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa.

New Yorkissa, Yhdysvaltain etevimmässä kauppakaupungissa, asui kapteeni Griffin perheinensä. Hänellä oli hyvä ja rakastettava puoliso, kaksi kaunista ja hyväntapaista lasta, neljäntoista vuotias poika ja kymmenvuotinen tytär. Kuljettuansa monta vuotta merillä, käytyänsä kaikki mailman meret, tehtyänsä myötäisiä matkoja ja parhaasta päästä valaskalanpyytäjänä ansaittuansa suuren omaisuuden, hän oli vaimonsa rukouksista asettunut lepoon, ostanut itsellensä sievän talon ja eli nyt kodin hiljaisuudessa omaisineen, jotka häntä hellästi rakastivat.

Mutta tottuneena toimelliseen elämään hän kyllästyi levollisuuteen; aika kävi hänelle vihdoin ikäväksi, ja ne toimet, joihin hän ryhtyi, eivät riittäneet luovuttamaan hänen ajatuksiansa mereltä. Sinne hehkui koko hänen sydämensä. Merelle, merelle!

Hänen ystäviensä joukossa oli kapteeni Becker, joka oli varustanut laivan valaskalanpyyutöön. Kaikki oli valmisna ankkurin nostamiseksi, kun se kova onni kohtasi häntä, että hän lankesi ja taittoi jalkansa. Koko hänen omaisuutensa oli Ellenor'issa se oli laivan nimi ja hän olisi ollut mennyt mies, jos ei ostajaa olisi ilmestynyt, jolle hän puhtaasta rahasta saattoi antaa laivan kalliine kalustoinensa.

Kapteeni Griffinistä tuli se ostaja. Hän tahtoi tehdä kerran vielä yhden matkan ja palattuansa olla koskaan enään eroamasta perheestään.

Lähtöpäivä tuli. Puolisonsa ja lastensa seuraamana kapteeni Griffin lähti kauniille laivallensa. Hän näytti heille, kuinka taneasti se oli rakettu, mutta samassa myöskin, kuinka sievä ja keveä se oli; hän vei heidät joka paikkaan ja näytti runsaan muonavaraston, turkit, hätämajat, sanalla sanoen kaikki, mikä voi rauhoittaa kotiin jääviä. Se lievitti, mikäli saattoi, erohetken katkeruutta. Kapteeni syleili puolisoansa ja lapsiaan, jotka astuivat veneesen, mikä oli vievä heidät maalle. "Jumala teitä siunatkoon!" kapteeni huusi heille. Pian sen jälkeen he näkivät Ellenorin nostavan valkeat purjeensa, ja majesteetillisesti kuin joutsen tämä kaunis laiva kiisi aaltoja pitkin.

Kuukausi kuukaudelta kului, ja joka päivä rouva Griffin rukoili Jumalaa varjelemaan puolisotansa ja antamaan hänen palata terveenä kotiin. Alituinen suru rasitti kuitenkin hänen sydäntänsä; kärsimättömänä, synkät aavistukset mielessä hän odotti sitä aikaa, jolloin valaskalanpyytäjien oli tapana palata.

Hänen poikansa, reipas Robert taas oli hyvällä mielellä, vaikka hän ei suinkaan ollut unhottanut isäänsä; päin vastoin kaikki hänen ajatuksensa työskentelivät hänessä. Hän luki kaikkia kirjoja, jotka taisivat antaa hänelle tietoja pohjoisista seuduista, niiden ominaisuuksista ja vaaroista, ja samalla isän kuva väikkyi aina hänen silmissänsä. Hän luuli näkevänsä, kuinka hän rohkeana ja nerokkaana voitti taikka väisti uhkaavat vaarat. Robert kävi usein kapteeni Beckerillä, joka kertoi hänelle kaikki mitä hän itse jäämerenmatkoillansa oli nähnyt ja kokenut. Tämä vanna merimies sai Robertista tarkkaavaisen ja tiedonhaluisen oppilaan, jonka aina iloinen ja hilpeä olento häntä suuresti miellytti. Pitkän aikaa kapteeni Backerin täytyi olla sairasvuoteella, ja Robertin käynnit hänen luonaan olivat hänen parhaana huvituksenansa sillä aikaa; tervehdyttyänsäkin hän oleskeli halusta pojan parissa. Tämä kävi hänen kanssaan kaikilla huvimatkoilla. He kävivät etenkin satamassa ja siellä olevilla laivoilla, jolloin Backer kertoi hänelle, mitä meritoimiin kuului, ja täydensi käytöllisesti näin sen tieteellisen opetuksen, jonka Robert oli saanut isältänsä.