Päivän valaisemia pilven hattaroita   By: Kristian Elster (1841-1881)

Kirj.

Kristian Elster

Porvoossa, Werner Söderström.

Oulussa, Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1890.

I.

Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka usein syksyisin riehuvat Länsi Norjan vuono maissa?

Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei siitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan, niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä tuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky kulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain laseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä olisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin parkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät vasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva pudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee. Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se lähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli koko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii hirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina taivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.

Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden asujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan: "oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat merellä".

Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle, ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten rämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja portaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu ovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan siltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat murtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.

Semmoisten myrskyjen huomis aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi pyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten lähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä näkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai muita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja kaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein näkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi laivanjäännöksiä laaksoihin.

Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.

Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman tulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni, että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi ulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta tummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi. Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi, jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten valoa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä tippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän jälissään.

"Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.

"On kyllä," vastasi karkea ääni.

"Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."

Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten vielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty olento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.

"Sinäkö se olet," sanoi isä toiselle miehistä. "Mutta, Herran nimessä, miksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?"

"Niin, mitään huvia se ei ole," vastasi mies tylysti.