Paholaiselle luvattu   By: Arne Garborg (1851-1924)

Kirj.

Arne Garborg

(Suomennos.)

Nikolainkaupunki, Waasan painoyhtiön kirjapainossa, 1886.

I.

Vouti Niilo Pedersen oli soma ja väkevä mies. Hän ei tehnyt koskaan hyvää enempää, kuin hänen täytyi; mutta ei hän kumminkaan tehnyt pahaakaan enempää, mitä sai käymään päinsä, sanoi kansa. Hän ei ollut siis suuresti suosittu, mutta kansa kunnioitti kuitenkin voutiaan.

Kun hän siis ylevänä ja vankkana, leveine hartioineen ja pitkine harmaine hiuksineen, jotka riippuivat paksun, mustan nahkapäähineen alta, kävi pitkään ja harvakseen astuskellen ulkona, niin väistyi kansa syrjään ja tervehti häntä, kuten itse kuningasta. Ja kun hän tuli pahalle tuulelle, niin katsoa tuijotti hän muihin ihmisiin suurilla, terävillä silmillään niin, että ne oikein vaalenivat siitä. Suunsa oli aina kiinni kuin kiven sauma, eikä kukaan ollut nähnyt voudin naurahtavan. Hän oli harva puheinen, vaan kova ääninen, ja mitä hän sanoi se oli sanottu.

Niilo Pedersen oli leskimies. Ja ne, jotka tunsivat ja muistivat hänen vaimonsa, sanoivat tämän olleen tavattoman sorean, vaan mustapintaisen ja ilkeä katseisen. Aniharvoin saatiin häntä nähdä ja tuskin milloinkaan kirkossa. Voudin palvelusväki arveli rouvallaan olevan semmoisia asioita, joista ei kenenkään muun saisi tietää, ja hänen kuoltuaan kertoi huhu, että paholainen oli muka nähty hänen sairastushuoneessaan samana yönä, jona hän kuoli, ja siitä päättivät kohta kaikki ihmiset, että tuo musta, jäykkä rouva Margareta oli myynyt itsensä paholaiselle.

Voudilla oli vaimonsa kanssa tytär, jonka nimi oli Gunhilda, ja joka kaikin puolin oli äitinsä näköinen, vaan että hän oli vaaleapintaisempi ja kauniimpi. Mutta tämä tuli tietysti hänen nuoruudestaan, arveli kansa.

Ollessaan kymmenen vuotias, sattui Gunhilda kerran näkemään huoneen harjalla pöllöhoukan. Tyttö juoksi tupaan kertomaan tätä äitillensä. Äiti ei vastannut sanaakaan, vaan vaaleni heti kuin ruumis. Seuraavana aamuna sairastui hän kuolintautiinsa, ja ennenkun viikko oli lopussa, päätti hän päivänsä.

Sitten sai Gunhilda kasvaa vapaana. Isänsä ei hänestä paljoa huolinut ja sitäpaitsi oli ukko harvoin kotonakaan. Tyttö kiiti ja heiskalehti metsissä ja mäillä, kuin lintu, jonka vuoksi häntä ruvettiin sanomaankin villiksi eli metsistyneeksi lapseksi. Ainoat, joiden kanssa hän oleskeli ja viihtyi, oli palvelusväki, jotka kertoivat hänelle satuja ja opettivat iloisia lauluja. Muuten kasvoi hän saamatta paljon tietoa niissä aineissa, joita muut ihmiset harrastivat, ja niinpä sanottiinkin, että hän tuskin osasi "Isä meidän", kun hän rippikouluun meni. Hän oli kaunis, terve ja uljas; mutta silmissänsä oli tytöllä jotakin omituista, joka muistutti äidistään.

Rippikouluun meni hän viidentoista ijässä. Hänellä ei ollut paljon yhteyttä muun nuorison kanssa, sillä useat vaan pelkäsivät häntä; mutta yhtä iloinen oli hän kuitenkin. Hän ei välittänyt muista kuin yhdestä ainoasta tytöstä, ja se oli Signe Lid; häntä näet sen, Gunhilda kaihoksui. Signe Lid oli ystävällinen ja vaaleaverinen, leppeä katseinen ja lempeä koko olennossaan; pojat pitivätkin hänestä paljon. Bård Neset myöskin oli yksi niistä, jotka loivat suosion silmäyksiä Signeen. Mutta tämäpä juuri ei ollutkaan Gunhildalle mieluista. Kun Bård istui ja silmäili Signeä, sai Gunhilda ikäänkuin piston rintaansa. Gunhilda koki yhä enemmin ja enemmin vetää Bård'in silmäilyjä puoleensa. Bård tajusikin vihdoin tämän ja piti sen oivallisena tuumana. Onhan kaikille hyvä asia olla kauneiden neitojen miellykkeenä; mutta vielä jalommalta tuntuu olla semmoisen tytön lemmittynä, kuin Gunhilda Niilontytär oli.