Faidoni Platonin keskustelma Sokrateen viimeisistä hetkistä ja sielun kuolemattomuudesta   By: Unknown (427? BC - 347? BC)

First Page:

Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksen kannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistus sielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikan henkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätä kansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuin paljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona ja n. k. "mysteriain" salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekä näissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että koko Sokrateen edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon, uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama. Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vasta silloin, kun sokrateellis platonilainen idealismi tunnusti sielun olevan jotain itsenäistä ja erityistä, itsensä määräävää ja ajattelevaa olemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielun personallisesta olossa olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, joka vakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitään varsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei ole esiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni, jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen ja kehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, joka kuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaan kehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksi todistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset, – hienolla tunteisuudella Platoni juuri tähän keskustelmaan sovitti tieteelliset todistukset siitä opista, joka oli ylevimpiä, mitä Sokrates oli elämässään toteuttanut. Tämän kautta saakin Platoni Sokrateen kuvatuksi niin kirkastuneeksi ja jaloksi sekä samalla kertaa myöskin niin taiteellisesti täydelliseksi, että Sokrates meille ilmestyy ihan elävänä ja kokonaisena ja että me, kirjan luettuamme, emme voi muuta kuin kaikin puolin yhtyä Faidonin loppusanoihin: tämmöinen oli ystävämme loppu, miehen, joka, meidän täytyy se sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain... Continue reading book >>