Pilven hattaroita I Pieniä kyhäelmiä   By: Matti Kurikka (1863-1915)

Pieniä kyhäelmiä

Kirj.

Matti Kurikka

WSOY, Porvoo, 1886.

SISÄLLYS:

Pilven hattaroita Syvällä tammen juuret Hautajaiset Kirppu ja kärpänen Pekka parka Kilu Kalle

PILVEN HATTAROITA.

On helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessä sinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjää odottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulen heikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaan laella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseen huomisaamuna heinää kaatamaan.

Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika, joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin, taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut hänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa jotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä mittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan rajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen liikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan. Niin, sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen käännettyinä. Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin tarkastavan... Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen ajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan rajalta asti.

Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt? Hm! Pilvi kun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin nähty.

Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa tarkemmin katselee. Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia lohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan sinisen harmaan hattaran sivuitse... Omituista! Katsoppas vaan noita tarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa aivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan tyytyväisenä lastaan katsellen... Nyt eroaa mies omaisistaan yhä kauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo näkyvistä... Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa tuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan tuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on tullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin puettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka. Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea sankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa kalskeen.

No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus siinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne seuraavat taisteluun rientäviä uroita... Kuinka kirkas kyynel vierähti hänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo synkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen... Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole. Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä paikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.

Vaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on tuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.