Piru Historiallinen katsaus pirun alkuperään, elämään ja toimintaan   By: Juho Kujala (1878-1919)

Historiallinen katsaus pirun alkuperään, elämään ja toimintaan

Vironkielestä mukaili Juho Kujala

Ensimmäisen kerran julkaissut Osuuskunta Visa r. l. 1912.

Johdannoksi.

Kaikkien uskonnollisten ennakkoluulojen perustana on se näkymätön alkusyy, mistä ihmisen elämä muodostuu. Ne johtopäätökset, joiden nojalla eri ihmisissä sellaisia ennakkoluuloja syntyi ovat hyvin yksinkertaiset, jokainen yksityinen kuolemantapaus kutsuu nuo ajatukset esiin. Esimerkiksi: nuori, terve mies haavoittui, lyhyen ajan perästä oli hänestä elämä kadonnut ja kylmä ruumis todisti vain enää hänen olemassaoloaan. Ruumis oli muuten entisenlainen, mutta elämää ei ollut. Sitä katsellessa syntyi ihmisissä ajatus: ruumis voi olla olemassa elollisena, sekä elottomana. Johtopäätös: henki ja ruumis ovat eri olentoja. Siten ihminen sai aavistuksen elämän alkuperästä, olentona mikä ei ole yksi; alettiin erottaa ihmisessä kaksi osaa: ruumis ja sielu.

Ihmisissä syntyi luulo, että sielu elää ruumiista eroamisen jälkeen, ollen siitä todistuksena se, että sielu itse erosi ruumiista. Ihminen tarvitsi elämäänsä jatkaakseen syödä ja juoda; siis sitä tarvitsi sielukin. Siitä kehittyi velvollisuus huolehtia tuolleen sielusta, s. o. hankkia sille syötävää ja juotavaa. Kuolleiden sielujen huolehtimisen kehittyi ensimäinen uskonnollinen tapa ihmiskunnan alhaisimmalla kulttuuriaikakaudella.

Ihminen joutui luonnonilmiöiden kanssa tekemisiin: lämmin auringonpaiste ja virvoittava sade edisti kasvien kasvamista ja virkisti niitä, kun taas väliin tuli ankara raesade, tai hävittämä myrsky tuhoisine seurauksineen. Ihminen ei voinut näiden ilmiöiden syitä selittää, mutta hän kuvitteli, että joku salainen voima saa niitä aikaan. Muuta voimaa hän ei tuntenut kun kuolleiden ihmisten sieluja, eli henkiä. Nämä hänen mielestään olivat ne päiväpaistetta, sadetta ja myrskyä, ukkosen jylinää y. m. aikaansaavat salaiset voimat.

Toiset luonnonilmiöt olivat ihmisille vahingollisia, toiset hyödyllisiä. Luonnollisesti tuli ihminen siihen johtopäätökseen, että vahingolliset ilmiöt ovat hänelle rangaistuksena huolimattomuudesta kuolleiden henkien suhteen, hyödylliset ilmiöt taas olivat palkintona hyvistä töistä. Se pakotti ihmiset kunnioittamaan ja mielistelemään henkiä, etteivät ne tekisi pahaa hänelle. Henkien palvelus siis johtui etujen tavottelemisesta.

Kun ihmiskunta kehittyi edelleen ja kuleksiva paimentolaiselämä vaihtui paikalliseen elämään ja ihmiset alkoivat koota ja säilyttää omaisuutta: työkaluja, ruoka aineita y. m. niin syntyi ajatus, että pitäisi olla suojelushenki, joka ihmistä ja hänen omaisuuttaan suojelisi ja asuisi hänen olinpaikassaan. Väkinäiseksi suojelushengeksi täytyi ihmisen valita voimakkain ja urhoollisin ja niin otettiin perhekunnan suojelushengeksi yksi entisten ja parhaimmaksi tunnettujen jäsenten hengistä, josta pidettiin tarkkaa huolta ja syöntiaikoina aina muistettiin sille osa erottaa.

Niin oli jokaisella perhekunnalla suojelushenkensä ja sellaisena useammin jonkun entisen sukukunnan päällikön henki, joka eläissään oli laajasti kunnioitettu ja vahva. Perheet kasvoivat suvunjatkamisen kautta suuremmiksi, kansat lisääntyivät, Siten tulivat toiset suojelushengistä laajemmin tunnetuiksi ja saivat laajemmissa piireissä kunnioitusta, kun taas toiset vähemmän tunnetut jäivät syrjään ja unohdettiin, niistä säilyi vain aavistus "suurena henkijoukkona".