Salmelan heinätalkoot   By: Olli Wuorinen (1842-1917)

Kirj.

Olli Wuorinen

Porvoossa, Werner Söderström. Haminassa, Kansankirjapainossa, 1891.

Talkoiden pitäminen on jokseenkin tavallista kaikkialla maassamme. Varsin usein pidetään näitä työjuhlia Itä Suomessa, sillä ne ovat Karjalan kansan hilpeän ja auttavaisen luonteen mukaisia. Jos ken tahtoo jonkun työn pikaisesti tehdyksi, niin on parasta pitää talkoot. Naapurit ja kyläläiset kutsutaan työhön, ruokaa ja juomaa annetaan yllin kyllin, mutta ei mitään palkkaa. Talkoilla sopii teettää melkein mitä työtä hyvänsä, mutta tavallisimmat kaikista ovat viljan leikkuutalkoot. Hyväonniset uskaltavat toki pitää heinätalkoitakin, kun sitävastoin kovaonniset älkööt yrittäkökään, heidän luokonsa sade turmelee, ja niin tulee "langon heiniä" enemmän kuin tarpeeksi.

Salmelan varakas talo on sen ihanan salmen rannalla, mikä yhdistää Kukkaropohjan lahden Suurselän järveen. Ikivanhoista ajoista on Salmisen suku siinä asunut, ja onpa siitä suvusta muutamia herraspoluillekin joutunut nimellä Sallmén.

Salmelan talon nykyinen isäntä, Antti Salminen, tahtoi koetella heinänteko onneansa. Urakkamiehillä oli hän niitättänyt Takamaan suuren niityn. Satoja kuormia oli heinää hajallaan luokona. Haravoimaan ja heiniä korjuusen panemaan oli lauantai päiväksi kutsuttu talkooväki.

Etenkin emännällä, Salmelan Annilla, oli talkoiden valmistamisessa ollut kaiken viikkoa suuret hommat. Mutta senhän tiesikin edeltäkäsin kaikki, ettei Salmelassa talkooväeltä ruoka ja juoma kesken lopu.

Pieni oli Salmelan perhe, jonka tähden talon työt olivatkin parhaastaan vieraalla väellä teetettävät. Paitsi isäntää ja emäntää oli kolmantena jäsenenä perheessä heidän ainoa elossa oleva poikansa Samu. Tämä oli yksikolmatta vuotta täyttänyt, Kurkijoen maanviljelys opiston läpikäynyt nuorukainen. Renki Mikko ja piika Liisa sekä paimen Aaro olivat palvelijoita, joten tavallisissa oloissa pöytään istuutui vain kuusi henkeä. Kesäiseen aikaan pidettiin lisäksi päiväpalkkalaisia.

Samu oli edellisinä päivinä käynyt ympäri kyliä talkooväkeä kutsumassa. Antti isäntä itse oli vartavasten käynyt kunniavieraiksi kutsumassa Toholan herastuomaria tyttärineen Niinisyrjän kylästä, vaikka sinne oli Salmelasta kuusitoista kilometriä, eikä siitä kylästä ketään muita kutsuttu.

Heinäkuun heleä aurinko oli jo ennättänyt kohota parin kolmen korennon korkeudelle, kun talkooväki alkoi kokoontua. Jokaisella oli viikate ja harava olalla. Ne, jotka salmen takaa tulivat, noudettiin venheellä. Puolen tunnin kuluessa oli väki saapunut kokoon. Melkein kaikki oli nuorta kansaa, ainoastaan joitakuita vanhanpuoleisia näkyi joukossa.

Kutsutuista oli jäänyt tulematta Jyrkän Tuomas, Kärhän Heikki ja Lirikon Maija Liisa, arvattavasti siitä syystä, kun tiesivät ettei mitään väkevää Salmelassa suuhun tarjota. Mutta eipä heitä täällä kovin kaivattukaan.

Sitten kun tulokahvit oli juotu ja voileipää haukkattu, lähdettiin lähellä olevaa Kotanurmea niittämään, koska aamukaste vielä välkkyi lehdillä ja luoko varmaan oli läpi kostea siellä Takamaan niityllä.

On näky semmoinen, jota sopii ihaellen katsella, kun seitsemän tahi kahdeksankymmentä reipasta nuorta tyttöä ja poikaa vallan paitahihasillaan kesäkullan armaana aamuna välkkyvine viikatteineen remahtaa aukealle niitylle.

Isäntäväen puolesta oli työtä johtamassa Saimi, joka samassa itsekin joukon etupäässä terävällä viikatteellaan suhautteli poikki niityn hempeätä heinää.

Huh, huh, huh, huh, huokasi niitty joka kerran, kun niittäjän viikate armottomasti sivalsi poikki sen kauniita kasvatteja. Mutta mehiläiset, jotka suristen olivat kukissa pyörineet, lensivät hakemaan toisia rauhallisempia kukkais kenttiä ja ahoja.