Vähemmät eepilliset runoelmat   By: Johan Ludvig Runeberg (1804-1877)

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. L. Söderström 1887.

Hauta Perhossa.

1.

Miss' on hauta, kohta sata vuotta Perhon salomailla pensastunut Unhoksissa ilman ansiottaan? Miss' on hauta? Älä kysy, vieras! Kussa kavetessaan lampi lenkoo Mäntynummen notkoon, siin' on paikka. Koivut siinä latvoineen jo heiluu, Missä niiden juurten alla kerran Hauta peitettiin, ei kenkään tiedä.

Runotar, sa Suomen sulo neito, Muistavampi ihmislasta, lausu: Kuuluisanko kuninkaan tuo hauta Kätkee, vai sen vertaisenko? Eipä Kuningasta, ei sen vertaistakaan Vanha Haane talonpoika tässä Lepää ja sen kuusi kelpo poikaa. Istu jyrkän rannan reunamalle; Niiden kauniin kohtalon ma kerron, Koska kaste kanervassa kiiltää, Harjun hongat päivän vielä kaihtaa.

Haane sukuaan ol' suomalainen; Talvi seitsenkymmenes jo hältä Perityssä talossaan ol' vierryt. Itse vanha, hän ol' nuoret poiat, Kaksoiset jo kolmet kasvatellut; Vanhin pari seitsentoista vuotta, Nuorin vasta viisitoista täytti. Sorjat, voimakkaat ol' poiat kaikki, Niinkuin virrat kevättulvillansa; Jos ol' joku muita uljahampi, Veipä varmaan voiton aimo Tuomas, Toisen kaksoisparin vanhee veljes. Hänpä, vaikka ryysyt yllään, loisti Niinkuin tähti pilvi siekaleista; Vaikka hän ois minkä työnkin tehnyt, Hänt' ei kenkään vihata ois voinut. Vihaavan hänt' isä sentään näytti; Niinpä myöskin hänen veljiänsä. Heit' ei kohdellut kuin lapsiansa, Ei kuin vanhan päivän turvaajoita, Vaan kuin orjiaan, ja kurjemminkin, Niinkuin järjettömiä olennoita.

Näin ne eläneet ol' lapsest' asti, Ja jo joutui päivä, jona päätti Nuorin pari viisitoista vuotta. Kirkas aamu koitti metsän takaa, Hattaraa ei taivahalla nähty. Oljiltaanpa nousi veljesjoukko Iloissaan, kuin päivä ennustettu. Mutta tupaan isän luo, jok' yksin Siellä asui, arkeillaan ne lähti; Nuorimmatpa nöyrästi nyt astui Ees ja tarttui taaton käsiin lausuin: "Isä, suo nyt meidän ilotella, Joutilaina tänään veljinemme, Viisitoista vuotta täyttäneinä!"

Kolkkona kuin talvi äijä kuuli Lauseen, kipristellen kulmiansa Virkki: "Mikä tänään laiminlyödään Huomennakin laiminlyödyn jättää. Kyntämättä maat on, menkää kyntöön!" Vaiti vainiolle kaikki lähti, Veräjällä virkki Tuomas: "Veikot, Jos näin oikein isän silmiin, tänään Työmme maksaa kultaa; myydä voipi Joka hikihelmen kuusenneulaan. Tänään täytyy kovin ponnistella, Tuiman tarkastuksen tuopi ilta."

Tuomaan tuota käskiessä, kohta Kaikki auranterät peltoon painui. Päivän noususta sen laskuun asti Syömättä ja lepäämättä astui Kukin määrätyitä vakojansa. Vaan kun illan varjo pellon peitti, Yksi sarka vaan ol' kyntämättä.

Silloin sinne saapui myöskin vanhus, Huusi koolle poikansa ja alkoi: "Tosin työnne sujunut on teiltä, Vaan jos oltais ahkerammat oltu, Paremminkin sujunut se oisi. Kaikkia en rangaista ma saata, Yksi onkin muita syyllisempi, Hänpä edestään ja muiden eestä Rangaistakoon; kuopass' ahtahassa, Pirtin paksuin siltahirtten alla, Istua saa syypää suljettuna. Kolmen yön ja päivän vaihetusta Älköhön sen himmi silmä nähkö, Kolmen yön ja päivän virvoketta Älköhön sen kuiva kieli saako." Lausui näin ja läksi, suu ja silmät Täynnä kiukun tulta, mutt' ei sydän, Joll'ei pettäneet ne kyynelmarjat, Jotka, kun hän kääntyi, posken kastoi.