Vaaralla Kuvia laitakaupungilta   By: Teuvo Pakkala (1862-1925)

Kuvia laitakaupungilta

Kirj.

Teuvo Pakkala

1891.

1

Pieniä eläjiä olivat.

Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.

Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi vielä tilkun verran potaattimaaksi.

Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.

»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan helpottaa.

Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää. Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta heittäytyä köyhäinhoitoon.

»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä kyllä jaksaisin itseni elättää».

Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.

Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara. Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.

Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan hävitettyä uunin kiuasta:

»Olipa se.»

Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.