Yksinkö?   By: Aino Malmberg (1865-1933)

Aino Malmberg

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.

I.

Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki kaikkialle.

Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.

Joku tervehti häntä ohimennessä. Hart heräsi äkkiä unelmistaan ja alkoi astua kiivaasti ja pää pystyssä. Suun ympäri ilmestyi samassa päättävä, melkein suuttunut ilme.

Oliko hän aivan pois suunniltaan antaessaan noin vallan mielialoilleen? Ei, hän tahtoi kerrassaan pudistaa pois kaikki sentimentaalit kevättunnelmat, jotka uhkasivat viedä tarmon häneltä. Johan nyt vähitellen hänenkin oli aika ruveta miehistymään. Mutta eihän nyt muutoin ollut hätääkään. Olihan hän järkevä, nuori tiedemies, lahjakkaimpia koko yliopistossamme hän hymyili hiukan pilkallisesti muistaessaan kuinka monta kertaa hän oli kuullut tuota vakuutettavan. Tietysti hän oli sekä järkevä että lahjakas! Jospa hän nyt vain voisi itsekin uskoa tuohon!

Mutta nyt hänen ainakin oli pidettävä huolta siitä, että muut sen uskoivat. Ei saanut nyt mikään sentimentaalinen hulluus tehdä häntä kykenemättömäksi järkevään työhön.

Hän ojentihe suoraksi ja läksi taas astumaan näyttäen vakavalta ja arvokkaalta. Samassa pyörähti pieni, ketteräliikkeinen neitonen Mikonkadun kulmasta hänen eteensä, tervehti nopeasti ja oli samassa hävinnyt jonnekin kauppapuotiin. Pilkallinen väre Hartin suupielessä tuli taas näkyviin. Hän muisti selvästi viime kevään, jolloin hän kaiken hulluutensa huippuna oli ollut vähällä kosia tuota samaa pientä, pyöreätä, tummatukkaista Vilma Aarniota. Laupias kaitselmus oli silloin vanhan tädin haamussa taivas häntä palkitkoon tullut väliin juuri ratkaisevalla hetkellä. No, nyt ei ainakaan ollut mitään vaaraa tarjona sillä taholla. Vilma Aarnio! Kyllä oli mies ollut vallan mieletön kun oli antautua siihen leikkiin

Mutta kyllä hänen nyt piti päästä muiden tiedemiesten seuraan. Se oli paras lääke kevään voimaa vastaan. Mitäs jos hän nyt suoraa päätä läksisi professori Hemmerin luo hiukan keskustelemaan tekeillä olevasta teoksestaan? Ensi kesänä sen piti valmistua ja siitä oli tuleva laaja ja täydellinen selonteko Suomen perhosista.

Ja missä mahtoi Eksköldkin piillä tätä nykyä? Ei ollut häntä näkynyt pitkiin aikoihin

"Terve Hart", kuului samassa ääni hänen takanaan.

Hart kääntyi ympäri, ja siinä seisoi juuri tohtori Arvid Eksköld, toinen eläintieteen dosentti, jota hän äsken oli ajatellut.

Parempaa seuraa Hart ei olisi voinut toivoa sillä hetkellä. Jos mikään maailmassa oli omiaan pysyttämään häntä tasapainossa ja masentamaan kaikki tunteenpurkaukset, oli se juuri Eksköldin kylmän kohtelias hymy. Tavallista tyytyväisempänä Hart tervehti virkaveljeään, joka virkkoi:

"Olipa hyvä että tapasin sinut. Minulla olisi näet tärkeänlainen asia sinulle. Olitko juuri menossa jonnekin?"

"Hemmerin luo vain, mutta..."

"No, niin mennään siis yhdessä. Tiellä selvitän asiani, johon sitten toivon ukko Hemmerin antavan siunauksensa."

Molemmat miehet kääntyivät yhdessä Yrjönkadulle päin, missä professori Hemmerin asunto oli.