KYLÄKERTOMUKSIA.


Kirjoitti
Arne Garborg


Suomentanut
Minna Canth


Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1886.




Esipuhe.


_Norjan kirjallisuus on runsastuotteinen. Jokainen vuosi ilmestyy uusia,
arvokkaita teoksia. Ibsen, Björnson, Kielland ja Lie ovat väsymättömiä,
heitä seuraa kintereissä koko joukko nuoria, toivorikkaita
kirjailijoita. Ja he menevät yhä eteenpäin, pysähtymättä mihinkään
voitettuun asemaan; aatteiden moninaisuus, katsantotapojen alkuperäisyys
on heidän voimansa._

_Nuorempien kirjailijoiden joukossa on *Arne Garborg* viime aikoina
herättänyt suurta huomiota kirjoillaan "Ein Fritenkjar" ja
"Bondestudentar" sekä viimeksi lyhyemmillä kertomuksilla, joista tässä
muutamia käännettyinä esiintuodaan suomalaiselle yleisölle. Hän
kirjoittaa kansanmurteella, jo silläkin osoittaen, mihin suuntaan hänen
pyrintönsä käyvät. Georg Brandes lausuu Arne Garborgista
aikakauslehdessä "Tilskueren" muun muassa seuraavaa:_

_"Hän käyttää kirjoituksissaan mielihalulla sanaa *intens*; se kuvaa
koko hänen olentonsa. Siinä on jotain jännitettyä, semmoista, joka
käyttää täyden voimansa, kaikessa mitä hän eteen ottaa. Hänellä on
uskovan polemikerin luonto, hän käyttää erityisiä tapoja, kiistelevää,
puolustavaa, hyökkäävää, kertovaa, kuvaavaa, leikillistä esiintyen aina
julistajana sekä kurittajana. Hän on jo päässyt kehityksensä perille ja
ilmestyy nyt ei ainoastaan kirjailijana vaan myöskin miehenä, joka
muuten norjalaisessa kirjallisuudessa ei olekaan niin tavatonta kuin
usein muiden maiden. Hänellä on suuret voimat -- johdonmukainen
ajattelija, jonka suonissa talonpojan ja taiteilijan veri virtaa -- ja
hänellä on rikkaat voimat; sillä paitsi sitä, että hän on kriitikeri,
joka innolla harrastaa selvyyttä, ja jonka stiili on loogillinen, hän
myöskin on samalla todellinen runoilija, ja tuntee perinpohjin sen
pienen piirin ihmissieluja, jotka hänen kotimaansa suhteet ovat
synnyttäneet; ja hänellä on sekä elävät värit, että hieno, hyvin
kätketty ja valtavasti vaikuttava ironia käytettävinään, kun hän kuvata
tahtoo. Hänen taiteensa on karaktäri-taidetta ja siinä juuri sen voima
on tähän saakka ilmestynytkin._

_Samoinkuin Aleksander Kielland, joka on pari vuotta Arne Garborgia
vanhempi, kirjailijana kokonaan kuuluu tuohon korkeampaan keskisäätyyn
josta hän on lähtenytkin, ja jota hän taidolla kuvaa, edustaa Arne
Garborg taas "uutta yhteiskuntakerrosta", joksi Gambetta sen nimittää.
Hän on köyhän talollisen poika, joka vähitellen on valloittanut
itselleen koko aikansa kehittyneimmän sivistyksen ja seisoo nyt
ensimmäisessä rivissä oman säätynsä kasvattajana Norjassa ja kuuluu
samalla pääkaupungin etevimpien henkien lukuun, on voimakas puhuja ja
vielä voimakkaampi taistelija ylioppilasmaailmassa ja
sanomakirjallisuudessa, esiintyen varsinkin uuden ajan teoloogisen
katsantotavan puolustajana, on yhtähaavaa runoilija murrekielellä ja
kriitikeri yleisellä kirjoituskielellä._

_Arne Garborg syntyi 25 päivä tammikuuta 1851 Jäderissä, kolme tai neljä
penikulmaa Stavangerista. Seutu, jossa hän maailmaan tuli, on jylhimpiä
ja raivaamattomimpia pohjoisista rantamaista, todellinen vastekuva
Danten helvetille; elämä on jo aikaiseen näyttänyt hänelle karkean
muotonsa._

_Hänen ensimmäinen suurempi teoksensa murteellisuuksien puolustamiseksi
ilmestyi 1877. Se on kirjoitettu pontevuudella ja innolla. Hän siinä
taidokkaasti kumoo suuren osan tyhmiä väitteitä, joita oli tehty
norjalaista murteenharrastusta vastaan, jättäen kuitenkin yhden ja
toisen enemmän perustetun ja vähemmän ennakkoluuloisen epäilyksen
koskettamatta syrjään._

_Kuinka vähän Garborgin ajatussuunta jo siihenkin aikaan oli Norjassa
vallitsevain luokkien suosiossa, näkyy siitä, että hänen täytyi
lahjoittaa tämän ensimmäisen suuremman teoksensa eräälle tuntemattomalle
kirjapainon-omistajalle Bergenissä, kun Kristianiassa ei yksikään
kustantaja tahtonut ottaa sitä vastaan. Murrekysymys oli silloin
ainoastaan oppositionin ohjelmassa; murremies oli siihen aikaan samoin
kuin myöhempään vasenmies tai vapaa-ajattelija se, joka tahtoi osoittaa
mieltymystään yleiseen kansaan ja inhoaan sivistyspöyhkeyteen, sen
ylpeyksineen ja tekopyhyyksineen._

_Vuoden kuluttua ilmestyi nyt hänen merkillinen kertomuksensa *Ein
Fritenkjar* (Vapaa-ajattelija), Garborgin ensimmäinen suurempi runokoe.
Se on novelli, joka oikeastaan on puhtaasti lyyrillinen, hänen
nuoruutensa myöhään herännyt lyrika. Se on tuskanhuuto, valituslaulu,
joka patoksensa totuudella ja voimalla osoittaa, kuinka paljon
Garborgissa on tosirunoilijan henkeä. Sillä ken ikänä lukee tämän
kertomuksen, joka kuvaa vapaa-ajattelijan elämää Norjassa
kärsimyksenhistoriana, martyyrin taisteluna, saa siitä vakuutuksen, että
monivuotiset, katkerat kokemukset ovat kirjan perustuksena, niin
tunnettua, niin "elettyä" on kaikki -- ja kuitenkin oli vaan muutamia
vuosia kulunut siitä, kun tämä Paavali vielä oli Saul._

_Jo kirjan nimi, mutta vielä enemmän sen syyttävä ja hyökkäävä luonne
kauhistutti norjalaisia kirjakauppioita. Garborgin täytyi painattaa se
omalla kustannuksellaan. Olisikin synti sanoa, että tendensi tässä
kirjassa on kätketty. Se ilmestyy niin jännitettynä, niin voimakkaasti
pätevänä, että karakterit oikeastaan paljon vähemmän kuin nuo
leimahtelevat sananvaihdot herättävät vaativampien lukijoiden
mieltymystä._

_Kolmannen suuren kirjansa, romaanin *Bondestudentar*
(talonpoikaisylioppilaita) lahjoitti Garborg eräälle kirjakauppiaalle
Bergenissä, kun hän ei Kristianiassa saanut sille kustantajaa.
"Bondestudentar" tekee käännekohdan hänen kirjailija-toimessaan. Se on
raskas, rikas-sisältöinen kirja, vihlaisevan todellinen luonteen
kuvauksissa, selvä tarkoituksessaan, joka on kiihoittaa norjalaisia
talonpoikia rohkeuteen ja miehuuteen, sekä kurittaa heitä itsenäisyyden
ja yksimielisyyden puutteesta. Melkein saattaisi sanoa tätä kirjaa
taloustieteelliseksi, koska se selittää ja esittää taloudellista
perustusta Norjan korkeammalle kehitykselle; mutta voimme kenties
paremmin sanoa näin: Tämä on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä,
sen syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja
henkisten rientojen alentumisen suhteen._

_Norjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella
lailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja
virkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä aukko.
Talonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on pantattu
hypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o. rahamiehen
hyväksi. -- Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän tee työtä
halusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää turvallisesti
ja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana
onnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut
ovat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia.
Siinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta
historiasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman
työlle perustettu, Schweiz'in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen
mallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee, että
kun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea ja
häntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön,
jätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle
niin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan
köyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa,
metsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta?
Siirtolaisia. Schweiz'illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan
ympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. --
Talolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta
vähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret elinkeinot,
laivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki säästetyt
rahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät kansassa
tahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan sattumuksen apuun._

_Kolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa *Forteljingar og Sagur* (josta
nämä "Kyläkertomukset" ovat suomennetut) on Garborg, joka vuodesta 1883
on valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan. Tämä kokoelma, jossa
on seitsemän pienempää kertomusta, näyttää uuden puolen hänen
talentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa esiintuovat meille
melkein uuden kirjailijan._

_*Forteljingar og Sagur* on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se
osoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka
tähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen
muodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja
Aleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä
näkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa esineessään sen
varsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä kuitenkaan ole saavuttanut
ehdotonta taiteilijan voittoa. "Ein Fritenkjar" sisälsi pikemmin hyviä
ja nerokkaita ajatuksia kuin syvempää ja täydellisesti tehtyä
luonnekuvausta. "Bondestudentar", jossa päähenkilön ja monen
sivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan moitteeton, mutta syvä,
esittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä, puoleksi oratorillisia
replikejä, taiteellisessa katsannossa tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä
paitsi jotenkin raskas ja muodoton laveudessaan. Nämä viimeiset
kertomukset ovat vihdoinkin saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon,
mutta siihen sijaan niillä ei ole edellisen romanin aatteellista
merkitystä._

_Onnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana,
ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja
minkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä
muutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla
tendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän syytökseksi
kuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi on sitä
laatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse. Olemme
näinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä jotain niin
naurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka ensimmäisissä
teoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin ainakin ankarasti,
välistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla ijällä tendensillä
vahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun kertomuksen *Livslaven*,
pannen loppusanoiksi liian järeästi ja silmiinpistävästi muodostetun,
melkein kiihoittavan syytöksen ajateltua yhteiskuntaa vastaan. Lie veti
nopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan ihanan ja rikkaan romaninsa
*Familien paa Gilje*; mutta ei hän vieläkään ole oikein löytänyt tuota
kapeata polkua hyökkäävän ja merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen
välillä. Garborgissa emme koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole
epäselvillä siitä, mikä se on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta
vastaisessa kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin
teoksessaan "Ein Fritenkjar" tule nimenomaan esittämään vaan moraalista
puolta kertomuksessaan."_




HUONOA SUKUA.




Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät,
suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset
kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten
lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. "Ei sen
tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa," tuumailivat vanhat.

Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka
hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad
katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen.
Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua
kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu,
vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen
luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin
mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn
aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli
Björn.

Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei
voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut
kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat
eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet.
Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis
kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat
saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli
naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa
mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild
olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä,
Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. "Täytyy kait sinun joku ottaa,
sinunkin," hän sanoi, "ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy".
"Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy," arveli
Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa
ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää;
Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä.
Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.

       *       *       *       *       *

Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä,
oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä
arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä
löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti
ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja
harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan
eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt
häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut.
Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi
huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni
nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä
enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.

Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli
mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen,
rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä.
Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi
luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että
hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi
kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka.
Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä
nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä
ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa
pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät
silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän
tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana
sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle.
Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja
melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein
yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se
tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson
itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja
muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille
lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat
ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he
sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.

       *       *       *       *       *

Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä
laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän
pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden
ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja
synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa
pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen
päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä
sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. "Musta-Åsbjörn, sinä
roisto," sanoi hän, "isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko
tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun
saaman!" Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua
siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin
pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt;
mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän
rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli
täysikasvuiseksi ennen aikaansa.

Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän
itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli
hätänä. "Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi," kertoi
Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin
Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. "Oletkos
itkenyt, poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Mitäs pidit koulusta?"
kysyi Hans. "Sinne en sen koomin mene!" uikutti Leiv. "Hm; elä, elä,"
vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.

-- "Kuule Hans?" -- "Noo?" -- "Olenko minä toisenlainen kuin muut
pojat!" -- "Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?" -- "Ne eivät
pilkanneet muita". -- "ohoo," sanoi Hans, "koska on päästy niin
pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää". Sitten alkoi Hans
kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella
ilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: "Ja sitten voit myös
painaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat
olla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha!
Mutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos
tahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut".
Leiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa
ymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän
tiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti
kartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan.

Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. "Nyt voit
rauhassa mennä takaisin kouluun taas," sanoi hän; "nyt ei ole ketään,
joka uskaltaa sinua hätyyttää". Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi
vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle
menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat
toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että
tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. "Ja tahdotko enemmän,"
sanoi Åsbjörn, "niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan
että loput saat!" Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän
sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.

Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. "Ne ovat
roistoja kaikkityyni," hän sanoi, "täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta
itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut
ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he
ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt
tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja
jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle
nyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä". Leiv
teki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä
pian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän
toverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.

Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli
hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi
kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja
ja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että
Juoksutanssia; "sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata
olla ihmisten kanssa!" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse
nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan.
Sitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota
Leivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei
suuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita.
Kerran -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui hän
siitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti,
vaikka iloiseltakin näytti. "Joutavia," sanoi Lasse. "Huonoa sukua! Mene
sinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet
kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi
tekee".

       *       *       *       *       *

Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse
usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän
pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden
silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän
ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä,
jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä
pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se
tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä,
missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä,
juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.

Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän
eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä.
Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän
eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää.

Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin
lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen
tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan
pisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen,
silloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä
päivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota.
Tupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti
metsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen
hiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin
päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli
sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat,
raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein
huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni
ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä
päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli
Leiv, kun katseli ylös.

Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja
pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat
olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten
oli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli
pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily,
joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä
molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin
meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä
tuntenut maata jota polki.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua;
ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli,
sai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi
rintaan, sydän hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko hän mennä tuonne alas?
Siellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli
tavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen
ollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän
olisi huonompi muita.

Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. "Tästä
raukkuudesta täytyy tulla loppu", sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.

Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja
kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta _täytyi_ tulla loppu.
Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä
ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli.
Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta
kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle
tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman.
Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi
olla mukana, niinkuin toisetkin.

Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat.
Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri.
Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään
hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille
kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki
pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli
tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja
hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen
oikeus.

Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka
häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat
Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He
kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo
kerjäläispoika! Tuo onneton! "Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!"
Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen
pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat
siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja
ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut
naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja
kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä
rammoiksi.

Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka
aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat
jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt
menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin
pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja
tulivat suoraan häntä kohti. "Mikä sinä olet?" he kysyivät. Leiv ei
virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle
ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa
tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. "Nyt tulepas
esille, mies!" he sanoivat.

       *       *       *       *       *

Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei
tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä
tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa
tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan;
mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä,
ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle.
Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä
voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta
kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin.
"Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!" huudettiin. Eräs juoksi
luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. "Ei
minun päiviäni, sinäkö se olet?" hän kysyi. "Kuinka sinä täällä makaat?
Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä
pelkää, tiedämmä?" Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden
tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi,
jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä
laskettiin; "sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!" sanoi Lasse ja
nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi
ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä
joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle
rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä
rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja
suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas
pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä.
Silloin joku huusi: "Se on Musta-Åsbjörnin poika!" Ja samassa kaikki
hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja
Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli,
että hänen täytyi seurata noita toisia.

Leiv kalpeni siinä seisoessaan. "Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo
pojat?" hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen
omakseen tunsi. Eräs vastasi: "eipähän kaikki liene niin kärkkäät
tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin
sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee". Nurkista
kuului tirskuttamista.

Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi
sen ja toi ryypyn. "Hss", sanoi hän, "antaa jo olla. Ja terve taloon
Leiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten". "En
maista tippaakaan", sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli
läikkyi, "eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen,
ellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran", jatkoi
hän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi
ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle
kuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja
että hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan.
Mutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä
olivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui
toisen luo -- suuremman -- ja pyysi tanssiin. "Ei, kiitoksia", vastasi
hän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas
pitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea
vartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja
siirtyi pois. "Ei koskaan", sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui
siihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että
leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja
korvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta
yhden vielä -- ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin
villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että
naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä
ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö,
jota tanssitti oli Dalen Alfhild.

       *       *       *       *       *

Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan
ollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta
kohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket
hohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin
lapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja
houkuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen
ylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: "Kiitos
tanssista, Alfhild!" ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat
semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut.

Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta
onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen;
Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi
tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset
purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen
hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja
kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi
kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.

Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri
kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää.
Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä.
Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn
Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä
tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä
välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut
myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta
väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin
hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua,
hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun
päivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän
itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!" Ja siihen
ajatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan
isän kanssa ja joutuvan tappiolle.

Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta
mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se
kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja
äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja
hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat
ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis,
semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti
panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että
vihdoin hän saisi heidät taipumaan. "Leivin minä omakseni otan!" hän
ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja
vadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. "Luulen, totta toisen kerran,
että kävelet unessa, tyttö", sanoi hänen äitinsä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se
auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi
pitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja
siellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin
harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta
iltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. "Minä en huoli
pitäjäästä", hän ajatteli. "Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä
olen". Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta
kuin Leiviä -- ainoastaan Leiviä.

Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja
läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos,
seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta
pelkäsi samassa; "hiljaa Odin!" sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin
tuli Lasse esille. "Hyv' iltaa", sanoi hän; "minun käskettiin sanomaan
terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona.
Ilkeä olet, ellet mene". Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi
jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. "Mitä se koira niin haukkuu?" --
"Ooh, ei mitään. -- Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin". --
"Kukahan se oli?" -- "Niin kuka lienee ollut", vastasi Alfhild. --
"Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään." -- "Kyllä." -- "Mitä sinä
siellä seisottelet?" -- "Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?" -- "Ovat,
kuinka niin?" -- "Ovatko tulleet kotiin kaikki?" -- "Kyllä luulen. Mitä
varten sitä kysyt?" -- "Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla
metsän rinteessä". -- "Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö
liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!" --
"Kyllä." -- Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.

       *       *       *       *       *

Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut
peloittanut niinkuin nyt. "Tyhmästi tein, kun menin Haugstad'iin, mutta
se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä", ajatteli hän.
Liian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi
hänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid
pojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin
kylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen
kohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat
värisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti
taivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen;
juuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli
venhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä.
Herra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän
ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin
pilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. "Parasta kun menen",
ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita?
-- askeleita? -- keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? --
Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli;
-- oli, se oli hän! hän tuli! -- Jospa sydän nyt olisi teräksestä,
ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut
itseänsä niin pieneksi tuntenut.

Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja
kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin
kuitenkin. "Hyv' iltaa", sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä
äänellä. "Hyv' iltaa", vastasi tyttö. "Jumalan kiitos, että tulit",
sanoi hän, "minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä". Siihen ei
tytöllä ollut mitään sanottavaa. "Mutta lupaa minulle ensin jotakin". --
"Kyllä". -- "Ett'et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään".
Alfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi
ruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se
tuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta
pitäjäs? -- Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja
väkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen
mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä
katsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa
ollut. "Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän
noin ujostelisi!" -- Mutta pitäjäs?

"Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua", sanoi Leiv, "ja varmaan
tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun
täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä". -- Nyt se tulee! ajatteli
Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia,
jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas,
väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä,
että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ...
päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi
merkillisen kylmäksi. "Amerikaan?" -- Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei
hänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja
nauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista
pitäjäässä, vaikk'ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt
kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden
hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. "Amerikaan on pitkältä", hän sanoi.
Niin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua
lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä
tie mahtanut olla niin pitkä, ett'ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos
kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja
asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin
etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois
ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa
takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa
arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin
iloisesti että Leiviä huimasi. "Kun tulen takaisin", sanoi hän, "olen
parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla
on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..;
silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan
kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan
käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä". Alfhild kävi niin
iloiseksi, ett'ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin
verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään
juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he
kunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. "Tuo
oli viisas tuuma", sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen,
ett'ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli
pähkinäpuun oksaa.

Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä
tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa
kiinni. "Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?" sanoi hän. "Ooh,
neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa
talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi
toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu,
ei minua kukaan enää täällä näe". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja
väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: "Ja sinusta se
riippuu, Alfhild".

Alfhildin rinta kohoili niin, ett'ei hän saanut sanaakaan suustansa.
Leiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: "Sitä se
oli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan
jälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka
paikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä
Amerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta
jotakin kysyn". "En..." "Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen
takaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?" "En",
vastasi Alfhild. "Taikka kihloissa?" kysyi Leiv vapisevalla äänellä. --
"En", kuiskasi Alfhild. "Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko
_luvata_ minulle sen?" rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että
Alfhildille tuli vedet silmiin. "Voin kyllä", vastasi hän. Leiv tuli
lähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä
riippunut: "Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä
iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että
ajaisit minut pois?" hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä
rintaa vasten ja kuiskasi: "En". "Saanko luottaa siihen?" rukoili hän ja
Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: "Saat", niin
pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. "Niinpä Jumala ijäisesti
siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin
nyt olen!" sanoi hän. "Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras
mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko
elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!" --
"Hyvästi!" He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa
unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että
luuli voittavansa koko maailman.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha
Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että
hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja
se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta
kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden
tuvassa; silloin hän alkoi.

"Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?"

"Noo, sitä en juuri tiedä --." "Hegglid ei ole mikään huono talo." "Ei
olekaan". "Parempi se on nyt, kuin ennen minua". "Sen kyllä uskon". "Ja
... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin". "Rahoja?" "Niin, ei juuri
paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee -- ja
toisen myöskin". "Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä
muutamaksi vuodeksi". -- Pitkä äänettömyys. -- "Minä alan jo käydä
vanhaksi, Leiv". "Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan". --
"Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies..."
"Minä tulen takaisin, isä". "Ei ole elämälle valtakirjaa siellä". --
"Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä". Nyt
katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee,
ajatteli hän. "Milloin sinä lähdet?" "Mitä ennemmin lähden, sitä
pikemmin takaisin joudun". -- "Niin, niin", sanoi Åsbjörn. --

Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet
kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu
kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri;
pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki
edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.

Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän
olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän
hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.

Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden
tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä
sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen
rintaansa. "Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan", ajatteli hän, "kun
vaan olisin parempaa sukua".

Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen
rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää
olla juuri _sinun_ poikasi, ajatteli hän.

Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän
näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että
kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui
hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn.
Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun
kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska
ahtaassa vuonossa. -- Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi
hänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä; ja
yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt
työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran
rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin
elämä, se on juurtunut sukuun.

Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun
he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan,
otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: "Tahdotkos että pidän häntä
silmällä, Leiv -- ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle
kirjoitat". Leiv katsahti ylös kummastuneena. "Ja", sanoi Åsbjörn, "ota
_suuri Mies_ mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen
... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle
ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi".

Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä
teen, niinkuin sanoit"... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä
isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon;
siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli
päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. "Sinä
suuri Mies siellä ylhällä", huokasi hän itsekseen, "etpähän sinä paljon
rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa!
hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois".

Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas
rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.

       *       *       *       *       *

Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään
Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli
hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä
tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis
siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis
poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin
tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä
paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa
asiasta.

Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä
sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.

Hyvääpäivää -- hyvääpäivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Erittäin ihanaa
pelloilla ja niityillä -- niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä
vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. -- Vai niin. --
Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se
tulisi, tietysti. -- Sehän oli hyvä. -- Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn
sai rohkeutta. -- "Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa
ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä
eteenpäin, näettekös". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi
ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin
sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan
lähtö tuli niin äkkiä -- ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän
ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. --
Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?"

Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa
hänelle terveisiä, kun kirjoitat", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin
tukehtuen omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn,
"näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä".

Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti
kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän
oli. Viimeisenä siinä oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen
kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse
on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois.
Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin
mielelläni terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua." Sen kirjeen
onnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina
kirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä
sai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu "Kunnialliselle
nuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa".
Senjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha
Åsbjörn menetteli niin sievästi, ett'ei niistä kukaan vihiä saanut.

Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan
Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän
synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin
sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän
hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata
syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa
pidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä.

Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen
Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja
tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin
vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn
puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren
vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen
pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei
mitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan
unohda minut! Alfhild".

Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle
hyvän sanan, siinä hän sen teki. "Senlaisten kanssa täytyy olla
maltillinen", ajatteli Knut. "He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että
viimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä
odottamassa".

       *       *       *       *       *

Syyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa
kirjoitti:

"Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ
oli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä
ymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja
että tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia
ihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on
kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee
samaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä
syystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat
keksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa
valtiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen
kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa
ei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka.

Yhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka
hyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja
hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa
sitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään
karkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku
muukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja
vaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin
yhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen
koulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi,
eikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en
kumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy
hyvin. Ell'ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä
palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli,
ahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan
Norjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille
tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee
heistä kohta ihmisiä -- --

Minä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka
on hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä
oppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä
kotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat
minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja
summa kasvaa vuosi vuodelta. -- Mutta eläminen täällä on kallista, eikä
rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa
saan sen, minkä tahdon". --

Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn'ille taaskin kirje; silloin Leiv
oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä
mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett'ei mitään kirjettä tullut.
Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän
kirjoitti:

"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on
mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan.
Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen
verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin
neula ja saan alkaa uudesta taas.

Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri
nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat.
Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota
toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät
ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui.
Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties' Jumala, kestääkö
terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi
hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki,
mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä
saa --"

Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen
hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. "Mahtaa ikävöidä
poikaansa", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo
vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden
vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti.
Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat
koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja
sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? -- Vanha Åsbjörn
kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia,
mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin
mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.

       *       *       *       *       *

Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat
vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran.
Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen,
ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä
vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut.
Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras
tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään
sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli
alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin.
Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa
hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta
norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska
kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt
hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti
sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo
mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.

Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin
vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän
Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse
tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa
ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä
kummastuttaa, ett'ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän
tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.

Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett'ei
hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett'ei
hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä
pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa.
Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli
jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen
Alfhildistä toki kukaan uskonut.

Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä.
Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä
tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä
tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli;
lopuksi tuli pilkkavärssy "hentusta", joka "teki leikkiä jokaisen
kanssa" ja "meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut
olisi". Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja
arvelivat, ett'ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad.
Selvää oli, ett'ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild
olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! --
taikka vaan epäilikään! -- Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin.
Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän
heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli
_suuri runoilija_. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua
illalla hän itki.

Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu,
että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon
rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille
nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella
miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa
vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi
suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin
taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat
hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat
odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.

Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian
niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla
hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun
toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli
hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi
Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat
ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta
Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon
tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois
mielestään.

Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki
varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja
kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä
osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt
tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui
niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa
ja kiiltävät silmänsä. "Ei puhuta siitä", rukoili Alfhild. "Ei, ei",
sanoi Knut, "ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä.
Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli
sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi
ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.

Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville.
Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät,
arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei
Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta
sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö
häntä vältti enemmän kuin ennen.

Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen,
että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli
toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen
ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset
siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella.
Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.

Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli
mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana.
Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi
Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa,
vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat
siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien
täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi
Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän.
Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi
myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut
oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo
iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi
pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv
--? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä
toivovat... Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen
ympärilleen rajuna iloisista toiveista: "jos minulle tulet, ei sinun
elämässäsi sitä katuman pidä!" -- Leiv on minut unhottanut, ajatteli
Alfhild; vanhukset sitä toivovat... "Ehkäpä se on niin sallittu",
kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut
nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan
ja huusi: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" -- Nyt kun asia
oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada
virkistystä Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja
nauroi: "Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!" "Tahdomme
varmaankin", sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; "tietysti, tietysti",
sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: "sinä olet
tehnyt meille suuren ilon"; "niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut
hyvä lapsi". Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.

Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän
tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa
niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun
olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. "Mennään ylös",
sanoi äiti, "ett'eivät näe sinun itkeneen". Knut otti häntä kädestä:
"Kiitos tästä Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja
niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli
eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän
oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän
pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena
työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä,
sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli
tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett'ei ei hän ollut huonoa sukua.
Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä
huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän
pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin
useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi,
ett'ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja
hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän
joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia
tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin,
joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli
tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa
oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä
luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko
talon hoito jo tuli hänen huostaansa.

Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä
usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut
koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki
mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on
vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran
järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, "siksi kuin joskus tulisi
viisaammaksi", jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan
kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.

Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui
suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan,
jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin
kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok'ainoan raharoposen,
minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus
oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä
säästöissä. Rahat kasvoivat jok'ainoasta päivästä, mikä meni, ja
jok'ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa
Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi
ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman
tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen.
Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi,
menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä
painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi
koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen
saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei
Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja
ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä
välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri
kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild
sitten -- Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa
virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit
puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään.
Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään
semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana,
lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat
valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... hän
saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten
harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi
saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie
hänen luokseen.

"Mikä kumma sinua vaivaa?" sanoi paroni, "niinhän sinä olet juuri kuin
metodisti". Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli
karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli
säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen
lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan
päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. "Siinä en ole yhtä
mieltä sinun kanssasi", sanoi hän. "Kassanhoitaja teki vallan oikein.
Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin".

Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.

"Sinä et ymmärrä minua", sanoi tämä. "Niin, niin, minä olen surukseni
nähnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman
filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei
vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii
ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon.
Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä
maailmassa on?"

Leiv oli kiukuissaan. "Kahdenlaisia", sanoi hän, "pieniä roistoja ja
suuria roistoja".

"Hm, kyllä, kyllä", sanoi paroni ja nyökkäsi; "tuo sattuu jotenkin
paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä
minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta
puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi
useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne
valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan
kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka
ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen,
että oppisivat uimaan ... saavat auttaa itseään! ell'eivät kykene,
vajoovat pohjaan ... mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö...
No! ymmärrätkös?"

"En".

"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille
luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi.
Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki
saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme ... mutta luonto ei ollut
pitänyt huolta siitä, että hän _voisi_ elää. Täytyi hänen siis itse
katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä
pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki".

"Hm", sanoi Leiv.

"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet _sinä_. Myöskin niitä, joita on
viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla
on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis
ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua... Yhtä
kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää.
Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän
paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset
kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan.
Ymmärrätkös?"

"Ymmärrän".

Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. "Jos
sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi ... se ei ole omasi, koska luonto ei
ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus
siihen, kuin muillakin ... ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä
saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos
ottamatta jättäisit!" -- "Kenties", sanoi Leiv.

Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. "Totta puhuen", sanoi hän, "olen
sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka
helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto
sinulta pidätti".

"Millä tavalla?" sanoi Leiv.

"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän
oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä
voimiasi?"

"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.

"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!...
Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi
välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa
sitä ylös!"

"Jaloissani --?"

"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat
huostassasi... Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää ... tee
sinä samoin!"

Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. "Jo riittää", sanoi hän. "Että
sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".

Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja
nauroi. "Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan", sanoi hän. "En minä ole
paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on
tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin... Mutta kun tulin
Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa
ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni
paroniksi... Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun
ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin
oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin
minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin ... ja _se_ nyt ainakin on
varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä
jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa
palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin
elämää ja iloa... Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme
samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä
orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid..."

Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki
loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha
nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja
päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. "Hyvästi", sanoi hän.
Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin,
viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. "Anteeksi", sanoi hän ivallisesti,
"anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala,
tässä maailmassa kerrankin erehtyy... Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja
ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut
kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja
ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni". Leiv ei tavannut häntä
koskaan enää.

Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi.
Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan
kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut
ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri
samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja
uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä.
Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein
Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta.
Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas
ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään
voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.

Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.

Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä
hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei
varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut,
odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran
rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän
Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun
ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild
kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.

Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä.
Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti
ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon
puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat
sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai
Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve
ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat
varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä
enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut
olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli
kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli
kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa.
Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä
epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä
kummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv
säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia.
Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen
poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika
kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi?
Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi
ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen
entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle
juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta
tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja
jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt ... silloin hän kumminkin
tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.

Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden
selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki,
mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti
kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin
siinä kerrottiin:

"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä
saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä
maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin.
Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen
niin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.

Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää
tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä
ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän
osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.

Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä;
sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä
Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän
näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä
puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin
pahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.

Sanotaan, ett'ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä
kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin
kuitenkin tahtoisin, ett'et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin
vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus
myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä
rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman
kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät".

Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett'ei saanut siitä
enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen
ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos
jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana
päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea
hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi
mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut
itselleen: "Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä
Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa..."

Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä
pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv
katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut
niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli
kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen
aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli
tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin
maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut,
niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai
tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan.
Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä
yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja
karannut.

Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.

       *       *       *       *       *

Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli
lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti
saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan
hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa
nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.

Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän
Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja
saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin;
sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa
häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett'ei Leiv kumminkaan
tulisi. "Eikä hän kirjoita, ei kirjoita", sanoi hän itsekseen. "On kai
löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät
ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan".

Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut
tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea.
Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta
hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui
sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen
ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja
tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä
palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen.
Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku,
eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut
myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei
hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt
paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin,
tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin.
Pitäjäs, vanhemmat, Knut... Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja
värisi vilusta.

Vanhemmat huomasivat, ett'ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi
sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin
katui, ett'ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta
neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä
rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille,
oli hänkin melkein yhtä mieltä. "Tehkää, niinkuin tahdotte", sanoi hän.
Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret
kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.

Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:

      Johdottaan tytön mieli lentää,
      Ei sydämmessä häll' ole kenkään,
      Hän kiintyä ei voi yhteenkään,
      Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.

Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva.
Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa,
ett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta
Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.

Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan
kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä
kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi
ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti
sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla
hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni
tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei
nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan _Leivin_. Oliko hänellä
oikeutta antaa pois toisen omaa? -- Mutta kun ne eivät olleet
kunniallisia rahoja? -- Niin, mutta kun ne olivat _Leivin_. -- Kauan
aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä
papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli
helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten
elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi
erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville.
Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille.
Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi
taaleria. "Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset
luulevat", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa
puuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.

       *       *       *       *       *

Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes
takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa
luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja
tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla
Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.

Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän
uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi,
mielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. "Minä kun luulin tulevani
takaisin oikein mahtimiehenä", nauroi hän itsekseen.

Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä
partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän
hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.

Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen,
hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos
hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole
itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää
minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan.
Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että
senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa
itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja
pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin
kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei
Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.

Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli
jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta
ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät
huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku --
kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta
kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn!
-- Björn Haugstad.

Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla...
ajatteli hän.

Björn parast'aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni;
ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan
ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin
viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö
tehnyt kenenkään mieli vaihtaa?

Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma,
ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva
riippui toisen korvan alta. "Hyv'iltaa Björn", sanoi hän ja laski
raskaan kätensä Björnin olkapäälle. "Hyv'iltaa Hans!" huusi Björn. Leiv
säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. "Vieläkö sinä elät, roisto",
ajatteli hän, "sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen
lapsuuteni".

"Täälläkö sinä istut Björn", sanoi Hans. "Luulin sinun olevan varsin
toisaalla tänä iltana?"

"Thyi!" sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:

      "Ja jos mua vihkituoliin pyydät,
      Mun ennen kuusehen hirteen syydät;
      Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin,
      Kuin sulle morsiusvaatteisin".

"He--he", sanoi Hans. "Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä
päivinä morsianna on". "Hän! -- Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset
eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää.
Terve!" "Terve, terve!" -- Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui
avonaisena, kurkku kävi kuivaksi... "Ihmiset sanovat", alkoi Björn
uudelleen. -- "Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. --
Sitä ei kukaan tiedä", -- hän joi -- "ja sama se, oli niin tai näin...
Kaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen
vertaistaan koko kylässä ollut. -- Terve! -- Mutta minä en koskaan
häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka". Hän löi
pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän
heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. "No, no Björn",
irvisteli Hans, "elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä.
Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk'ei hänen
nimensä ole Dalen Alfhild!"

Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä
kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän
tuvasta ulkona. "Se oli vaan eräs hullu englantilainen", sanoivat
ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen
tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin
enin.

Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.

Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen
hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin
sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett'ei morsian ollenkaan
näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin
kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle
mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa
ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut
teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat
tietävänsä, ett'ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.

Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi
ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat,
joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa
haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän,
tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa
muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten
vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa
tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja
huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild
omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki,
ett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän
näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan
runossa, -- tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden
toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, -- otti sitten
hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. "Nyt
lemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!" -- Tuo näky
sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan
istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja
toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin,
tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei
tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia
näkyjä...

Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi
naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin;
kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja
valkeina, hirvittävät nähdä.

Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät
tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka
riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui
valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän
kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti
käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. "Leiv!" huusi hän tukahdetulla
äänellä. "Leiv!" uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten
kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana
kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset
selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut,
paitsi lähimmät sukulaiset.

       *       *       *       *       *

Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin
toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä
niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan.
Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.

Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää
peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui
joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt
mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti
laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua
lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. "Elä sitä niin sure", sanoi
Alfhild, "ei se niin pahaa ole". Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo
ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. "Nyt Leiv on saanut
rauhan", sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt
talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. "Ei
se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta
synnin -- synnin täytyy tulla pois suvusta". Senjälkeen ei hän kauan
elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. "Parempi hän oli
kuin luultiin", sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien
mielestä kohdalleen lausuttu.

       *       *       *       *       *

Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui
näin:

      Jumal' armahda Dalen neittä,
      Oli kaunis nainen hän.
      Mut sydän heikko ja vilpikäs
      Hält' turmeli elämän.
      -- Meren aallot mustina itkee.

      Jumal' armahda kaikkia meitä!
      Niin lieto nuoruus on.
      Se rikkoo, jott' ikipäiviinkään
      Sit' on korjata mahdoton.
      -- Meren aallot mustina itkee.




KOSTO.




Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he
ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett'ei muu kuin kuolema heitä
eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena
iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että
mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin
menisi!

Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan
voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä
Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.

"Sinun täytyy ottaa Pål Bråte", sanoi hän Bergljotille. "En ota", sanoi
Bergljot. "Otat", sanoi Tarald. "Nähdäänpäs", sanoi Bergljot. "Niin,
nähdäänpäs, etkö ota", tuumaili Tarald.

Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan
puoleinen ja lyhyenläntä. "Siinä on kosijasi", sanoi Tarald. "Omakseni
ei hän milloinkaan tule", vastasi Bergljot. "No, kylläpä sinä olet
hyvä!" huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei
uskaltanut vastata. "Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti --
ymmärrätkös?" -- "Niin siivosti, kuin voin", sanoi Bergljot.

Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin
runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi
tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. "Nyt on minun tahtoni ja
aikomukseni", sanoi Tarald, "että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä
nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä
siihen sanot?" Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä
katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli
alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: "Jos niin on, että
suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan
minä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en". Hän suoristi itsensä
ja vaaleni.

Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: "Hyvä on, Bergljot, kun
kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten".
"Oikein sanottu!" huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; "terve! -- Pål
Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!" He joivat;
Bergljot pujahti ulos.

Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv
tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä
kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että
Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen
papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he
tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.

Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä
oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui
pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.

Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia
erinäiseen kamariin. "Tänään on paha merrassa", sanoi Tarald. "Pahako
merrassa?" sanoi pappi ja katsoi häneen. "Niin", sanoi Tarald, "pelkään
tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä". "Ooho", sanoi pappi ja
myhähti, "vai niin on laita? Näin kyllä, ett'ei morsian ole juuri
iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta
arvaan, ett'ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu
ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka
kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja
unohtavat sitten pian". "Se nyt on yhden tekevä", sanoi Tarald; "mutta
jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole
kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! -- Lupaa se; et
tule sitä katumaan". "Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja
tyttäresi, näetkös ... niin -- niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön
monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin
pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu;
minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten
muistat". "Varmaan", sanoi Tarald ja puristi papin kättä.

Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että
meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla
varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka
kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta
Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli
jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja
ihmisen tuli karttaa, ett'ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä
helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja
Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi
ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.

Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro
tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: "En", niin kovasti ja
terävästi, että sen jok' ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja
vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen
niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti
vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi
levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä
he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti.
Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda
viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä
paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.

Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi
häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus
tuli niin matalana ja epävarmana, ett'ei sitä kukaan oikein kuullut;
pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.

Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki
oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän
erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa,
vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa
nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa
kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin
meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja
hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut
siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän
päällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja
ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli
melkein pyörryksissä.

"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa", lopetti
pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. "Elä sitä niin pahaksi pane,
lapseni", kuiskasi Tarald, "ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa".

       *       *       *       *       *

Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli
kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia
noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin.
Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.

Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti
epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi
turkkiinsa; "ala soutaa poika!" sanoi hän; ja poika työnsi veneen
rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett'ei hänellä
nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon
paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui
ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu
ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli
pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä,
varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä,
mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. "Luuletkos
minun joutuvan helvettiin?" oli hän kysynyt, "tai olisiko jotain neuvoa,
että siitä pääsisi? Lasse Vollen -- kuinka luulet hänen käyneen?
Lieneekö tullut taivaasen?" "Sitä toivokaamme". -- "No kyllä kai minäkin
sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut". "Sinun tulee
katua, Hallvard. Teetkö sen?" "Kuinkas sitä kadutaan?" "Sinun tulee
surra ja murehtia syntejäsi..." "Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön
ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin
kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei
senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin
ihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!" --

Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä
pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui
vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän
koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut;
niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka
tuommoista kärsivät? -- Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli
vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen
tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei
sen enempää. _Yhtä_ vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma
kävi ilkeäksi...

"Souda, souda poika!..." Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt,
niinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy...

Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. "Mitä
nyt!" hän sanoi.

Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. "Oletko valmis
kuolemaan, pappi?" hän kysyi.

Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.

"Oletko järjeltäsi!" sai hän änkytetyksi. -- "Oletko valmis kuolemaan?"
kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.

Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: "En", vaikeroitsi
hän tukahutetulla äänellä.

"Sitten saat kuolla valmistumattomana", sanoi poika ja kohotti häntä
ylös.

Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini:
"Muista, että minä olen pappi", rukoili hän; "suuri synti on tappaa
pappia!"

"Lörpötteletkö sinäkin synnistä", kähisi poika ja raasteli pappia niin
että vene kiikkui.

"Muista herraamme, muista herraamme!" uikutti pappi.

"Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot
Hankastadin Pål Bråteen?"

Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.

"Sinäkö --? Sinuako hän --?"

"Minua".

"Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa
pappiasi!" hän rukoili niinkuin lapsi.

Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen
laidan ylitse: "Mene helvettiin!" sanoi hän.

"Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän", kuiskasi pappi
tuskasta menehtymäisillään.

"Pane sitten joutuin", sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli
pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.

"Isä meidän ... joka, joka", sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä
lausui; -- "säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi!
Se oli Taraldin syy!"

"Lue nyt!" sanoi Åsulv.

"Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!"

"Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat", sanoi
Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen.

"Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas'... Ta... Ta... Tapahtukoon
sinun tahtosi niin taivaassa --"

Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui
ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui
syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.

Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin,
ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat
aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa,
eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi
viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.




PAHOLAISELLE MYÖTY.




I.


Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt
muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään
pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet,
mutta väki pelkäsi voutiansa.

Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana,
pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille
hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin
kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla,
terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen
suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt
voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä
hän sanoi, se pysyi.

Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat
hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse
oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin.
Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri
uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä
käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin
kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä
pirulle.

Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka
oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi
siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.

Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä
kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään
vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän
sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä
päättynyt.

Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä
sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä
ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat
olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja
kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa
panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett'ei hän
oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli,
reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti
äitiä.

Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon
yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät;
mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta
hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen,
vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon
pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan
Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän
ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin
huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien
tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin,
varsin erinomaista.

Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli
komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin
hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät
silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild
rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä
vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan,
mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett'ei vouti ollut
hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.

       *       *       *       *       *

Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli
enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen
nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja
tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä
paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä,
tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli
Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän
onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell'ei hän siellä ollut, kävi
Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla
hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän
enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.

Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen
mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan.
Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen
äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä
Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas
Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut
tulivat ylös voudinkin taloon.

Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua
hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu
häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli
itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. _Hän_ tahtoi Bårdin
omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen
talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi
nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän
_tahtoi_ hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin
hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa
Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli
saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse
aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja
nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah,
hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää
saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan;
vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo
ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko
laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli
hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät
yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan
istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli
laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli
oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli
varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki
kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja
hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen
mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei
ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun
kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka
tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui,
mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja
näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei
vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt
Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä,
kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi
silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan,
meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa
silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja
silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä
hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella
olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen
lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin,
pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan
yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja
vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena
virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli
Gunhild!

Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen
viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi
virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän
joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe
yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän
kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu.
Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään
enemmän kuin olisi tarvinnut. --

Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään
hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla
jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone
pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine
ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut
tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia
hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä
vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen
täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi
taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus.
Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa;
hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä
hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä.
Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.

Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään;
mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla
tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä
tiepuolessa jossain.

Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja
tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä
hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä,
kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän
riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän
sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui.
Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista
olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta,
rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja
leimua. Mutta _tämä_ oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän
ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.

Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana
virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon
säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja
levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle
maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas
ja tyttöjen suosikki -- syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki.
Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla
madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin
päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella;
muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun
verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi;
korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli
maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri.
Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua
pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset
sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui
kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei
vielä senlaista päivää ollut nähnyt.

       *       *       *       *       *

Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa,
ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja
sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun
tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi
kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui
ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin
unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai
selville ajatuksen:

      On vaikea poikasen reippaan vaan
      Niin kaupan itsensä kantaa;
      Ja helppo sit' ei ole löytääkään,
      Kell' itsensä viimein antaa.

      Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan
      Ja vuottaa ja unneltuupi;
      Niin tuhlaa kukkivan keväänsä
      Ja pojilta unhottuupi.

Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt
palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:

      En usko poikahan reippaasen,
      Sen mieli on kylmää vettä;
      Otan sukkelan, kauniin itsellen,
      Sen yksin on huulet mettä.

Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken,
sitten lauloi:

      Ken lehdon helmassa laulelee,
      Liki varjoa valotonta?
      Liet metsän neitonen, hiljaa käy,
      Mua et voi vangita konsa.

Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:

      Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,
      Liki varjoa valotonta!
      Menet metsän neitosen pauloihin,
      Hän kietonut on niin monta.

Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja
pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot
iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä.
Gunhild se oli.

Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen
näki ja puhkesi uuteen nauruun. "Niin, varo itseäsi vaan", sanoi hän.
"Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen
noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt,
poika!" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen
luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä.
Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa,
veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään.
"Gunhild!" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä.
"Anna minun puhutella sinua Gunhild!" rukoili hän, ja oli jo niin
likellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä
irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten
punaiseksi taas. "Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et --!" tyttö nauroi
väkinäisesti. "Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata", rukoili
poika. "Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa". Gunhildin kasvoissa
loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas
ja tekeytyi vakavaksi. "Nyt sinä valhettelet", sanoi hän. "Anna minun
kuolla tähän, jalkojesi juureen", jatkoi Bård. "Ole hiljaa", sanoi
Gunhild, "tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut". "Enpähän ole,
sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen,
niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan
sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja
hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän
sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan
tahdot". "Etpäs tee!" "Niin totta, kuin tässä seison..." Nyt katsoi
tyttö häneen vakavasti ja lausui: "Sitten pyydän, että sinä jo
tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa". "Minä en koskaan
ole Signelle sanaani antanut". "Se ei ole totta!" "On varmaan. Ajatellut
tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole
antanut". "Voitko vannoa?" "Niin paljon kuin tahdot". "Mutta sitten
täytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele". "En
katsokaan sinnepäin, missä hän on". "Ihanko totta?" "Niin totta kuin
Jumala minua auttakoon!" -- Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus
ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä
sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja
lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: "Nyt me
molemmat teemme liiton". -- Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen
yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.

Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka
niin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. --
Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat
olisi hänen kanssaan vehkeilleet?

Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita
säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös
ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa
kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen
hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä
se oli käynyt liian nopeaan.

Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen.
Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan
ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa
asiasta, joita hän ei muille puhunut.

       *       *       *       *       *

Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja
Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea
talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä
mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs
siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä
kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.

Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka
masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja
tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild
nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka
hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli
ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli
kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas,
aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi
vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa
semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa.
Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi
häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö
lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen
huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis.
Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut
siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis
tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä,
"tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt",
vastasi tyttö, onnellisena hymyillen -- "seitsemäntoista!" "Hm", murisi
vanhus, "mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on
vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen.
"Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän
muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta
vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti
meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava
kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.

Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin
kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän
lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut,
luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon
he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein
tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet
ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta
päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli,
unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä
Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui,
hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja
leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan
tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård
mielestään ei juuri muulloin elänytkään.

Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi
ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata
pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi
saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti
rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän
pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan
voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia
vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita.
Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat
aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat
syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä.
Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään
pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin
tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat
ikäänkuin "kansan vallan" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet
säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa
etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista,
tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan
mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei
voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi
vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin
iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten
puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta
ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. "Että sinä välitätkin
semmoisista", sanoi hän; "minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta
millänikään!" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta
hän ei ilmi tuonut.

Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti
häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi
ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.

       *       *       *       *       *

Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin
suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä
aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan
siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi
vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota
hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. "Eiköhän
tuo auttaisi", arveli vouti itsekseen.

Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä
hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut
näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi
saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi
hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan.
Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin
viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli
suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa
hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut
kosijana taloon. "Mitä tuo mies täällä tekee?" hän kysyi isältään.
Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. "Eikös se ole komea poika?" hän
kysyi. "Hän ehkä tässä minua tuumii?" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä.
"Kyllä"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; "ja
ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta
aatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane
se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!" Vouti meni
huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.

Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä
oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he
oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.

Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän
ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti,
kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta;
jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt
tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra
Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään
myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli
pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.

Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä
hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa
lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild
ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka
hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen
luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan.
Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne
repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden.
Hän painoi päänsä alas ja rukoili: "Elä ole noin ankara! Minä rakastan
toista..." Vouti polki jalkaa lattiaan. "Tahdotko uskotella minulle
semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai
aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?"

Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän
saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut
talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se
auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai
semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika!
Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti...
Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän
enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi
miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin
huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi
ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi
mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.

       *       *       *       *       *

Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli
syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka
nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin
mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin
saattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä
auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa
pitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä
täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja
haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla
omakseen saavansa.

Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun
aikoi häntä myödä. "Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", hän
sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän
tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän
ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei
suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett'ei Bårdkaan jo
tullut! -- "Talonpoika?" hän ei ollut mikään "talonpoika". Hän tahtoi
mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi
hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä
ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla
teillään, heistä erillään.

Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. "Missä herra Jörgen
on?" kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli
näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja
raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa
että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: "Missä on herra Jörgen?" "Pois
hän on lähtenyt, hyvä neiti", sammalti vaimo ja luikahti ovelle. "Pois?"
huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; "mutta silloinhan
olenkin vapaa!" Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta:
"Varmaan hän tulee takaisin", hän sanoi.

"Oho, niinkö on laita", ajatteli Gunhild. "Mutta siitäpä me otellaan!"
Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut
taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori
varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti
itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata
talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett'ei sinne
uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell'ei varmasti tietäisi Bårdin olevan
kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett'ei ne hänelle
hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan
lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki
hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä,
juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli
vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa
kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu
oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli
vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea
olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...

Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti
tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno
hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla;
rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se
kumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten
mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas
polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt.
Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos
hän sen tietäisi! -- hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi
hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin.
Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi
mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla
ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.

Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät
toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi
neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt
kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi
sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin
kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett'ei se, joka talonpoikain
kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli
häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut;
talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri,
ett'ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi
kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän
jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi
karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin,
niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt.
Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä
ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! -- Gunhild hypähti
raivossa koholleen; -- _nyt_ oli Signe voittanut.

Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä,
kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin
voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta
oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä
omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut
semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja
turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet,
vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen
uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin
erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen.
Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään,
jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki
täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan
saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan
saisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan
kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän
nukuksissa tuolillaan.

       *       *       *       *       *

Gunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt,
oliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi
pois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti
selville. "Pyydä isää tulemaan tänne", sanoi hän. Tyttö meni, mutta
ajatteli itsekseen, ett'ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian
antoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä.

Gunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä
käsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä
kiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett'ei
voinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä
hänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo
kerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt
kuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia
peloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa
karkeasti; Gunhildin kaula kuristui kokoon. Ovi aukeni ja tuossa seisoi
vouti.

Hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, eikä näyttänyt vähääkään
kummastuvan, että Gunhild oli muuttanut mieltä. "Noo", sanoi hän, "sinä
olet tullut toisiin ajatuksiin? Niin, tiesinhän sen, et sinä niin
kelvoton ole, mutta nuorten täytyy aina tehdä koukkuja... No hyvä. Niin
pian kuin lupauksesi annat, olet vapaa. En ole koskaan ollut ankara
sinua kohtaan. Myönnytkös?" Gunhild kätki kasvonsa käsiin ja vaikeni.
Mutta vouti näki, kuinka hän vapisi. "Noo", tiuskasi hän, "etkö sinä
vastaa?" Gunhild pelkäsi, eikä löytänyt sanoja. Voi että hän tämmöiseen
pulaan joutui. Voi että hän saisi vajota maan alle! -- "Gunhild!" vanhus
ärjäsi niin että Gunhild vavahti; hän kumartui alas ja puhkesi itkuun.

"Vai niin", murisi vouti. "Sitäkö varten sinä lähetit minua hakemaan?
Luuletkos, ett'en ole ennen nähnyt naisten itkua? -- No, ell'ei sinulla
ole muuta sanottavaa, niin jätetään huomiseksi. Minun tahtoni tiedät."
Vouti kääntyi ja tarttui oveen. Silloin hän parahti kummallisesti
valittavaan huutoon: "Isä!" puoleksi kirkuntaa se oli ja puoleksi itkua.
Vouti katsoi vihaisesti taakseen; tuo ääni kuului aivan oudolta hänen
korviinsa. "Oletkos järjeltäsi?" hän kysyi, "etkö saa suutasi auki.
Sinun on annettu elää liian vapaasti, siinä koko juttu, minun olisi
pitänyt ennemmin sinua taivuttaa, niin se helpommin olisi nytkin käynyt.
No, tule mukaan nyt. Tahdotko, vai et?"

Kuinka kova hän saattoi olla, vaikka näki hänen kauheat tuskansa!
Gunhildissa nousi jälleen viha ja se antoi hänelle voimaa. Väkinäisellä
ponnistuksella hän tukehdutti itkun ja pelvon myöskin, päätti antaa
kaikki mennä menojaan, ja koetti lohduttaa itseään sillä ajatuksella,
ettei tässä enempää voinut olla kysymyksessä kuin henki. "Minä en voi
ottaa muita ... kuin ... kuin hänet..." Gunhild veti henkeä, "hänet,
jonka lasta kannan sydämeni alla". Gunhild heittäytyi pöydän ylitse ja
painoi päänsä alas käsivarsien välin; _nyt_ se oli sanottu. --

       *       *       *       *       *

Vanha vouti oli kamalasti kalpea. Hän tarttui ovenpieleen saadakseen
tukea ja tuijotti kauhistuneena tyttäreensä; hän oli aivan kuin haamu.
"Mitä sanot", kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. "Oletko sinä
senlaisessa tilassa?" -- "Olen", kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi
itsensä ja irtautui ovenpielestä. "Kuka on lapsen isä?" kysyi hän.
Gunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös;
nyt tuli pahin. "Onko se joku talonpoika?" kysyi vouti jääkylmällä
äänellä. "On..."

Gunhild istui ja odotti hirmuisinta. Mutta vanhus vaikeni. Viimein hän
kuuli, kuinka vouti läksi menemään, raskaasti, epävakavasti ja
kummallisen hitaasti. Gunhild kuunteli, pidätti henkeä, ja kuunteli ...
mitähän isä aikoi? Mitä hän ajatteli? Menikö hakemaan puukkoa...
Kuoleman kova, ajatukseton kauhu hänet valtasi. Hän juoksi ulos
päästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes
takaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä
näki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja
kurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä.
Vanhuksen täytyi häntä sääliä, kun hän siinä turvattomana ja
peljästyneenä makasi, mutta eihän asia siitä parantunut. Vouti pysähtyi
ja puhutteli niin häntä tyyneesti ja kylmästi että Gunhild heti tointui
ja häpesi omaa pelkuruuttaan. "Olisit kai sinä kuoleman ansainnut",
sanoi vouti, "mutta en minä sinua tapa. Minulla ei ole enää mitään sinun
kanssasi tekemistä. Tässä on äidinperintösi; ota se, eläkä koskaan enää
tule silmieni eteen. Senlaista naista en minä talossani kärsi ja näillä
rahoilla voit elättää itseäsi. Hyvästi!"

Sen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita
käytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli
vaan syvää hiljaisuutta.

Kului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän
koetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni
takaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti
kultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani
virsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa
kiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki
toimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea
hän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen
nyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei
olisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi
noita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha
naispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta
vastausta ei saanut.

Gunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui
metsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla
oli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit
olivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt
kahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia
ja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa
nautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli
hiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen
ylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin.

Ilta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut
vielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta,
jossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia
vilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas
taakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia
ajatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta
tulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä
piti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin
valo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera
ilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä,
nähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen...
Oi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän
sitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän
oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän
voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita
pahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään
voudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut
heidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän
oli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta
nyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin
Bårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä
kodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten
yli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja
jos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman
poikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa.

Aika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän
vaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut
pelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli
voitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt
kuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä
tuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku
rengeistä se oli.

Hänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä
puoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. -- "Hyvää iltaa", sanoi hän kankeasti
ja töllötti häneen; "vieraitako vielä näin myöhään?" -- "No niin ...
onko Bård kotona?" -- "Ehkäpä on. -- Niinkö Bård?" Pojalle näytti
iskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan
vierasta. "Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?" --
Gunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä.
"Minä se olen", vastasi hän, "mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos.
Minun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!"
Poika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. "Kyllähän minä", sanoi hän, "mutta
... täällä on vieraita tänäiltana". "Onko?" -- "On, Lidin pojat".
Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. "Lidin pojat?" -- "Niin, Olav ja
Aslak, Signen veljet, tiedämmä." -- Gunhild luuli vaipuvansa maan alle.
"Pyydä Bårdia tulemaan ulos!" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla
äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta
täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti
että samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi
Gunhild seisomaan.

       *       *       *       *       *

Bårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen.
Vanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen.
Signeä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti.
Mikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli
levinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään
oppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä
tämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett'ei se
muualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän
tuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat
Bårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite
olisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi
loihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen
avulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt
kaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli
enemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä
iski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät
uuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu.
Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui
kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli
herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi
Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä
tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti.
Siellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä
Signe näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja
lempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis
ja käytöksessään niin sävyinen, ett'ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän
oli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat
Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he
Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää
häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin
Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat
Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat
tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia.

Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai
odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät.
Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän
kuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta
vuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut
ajatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen
tuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se
ajatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja
rehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän
sallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli
varmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla --?
Kauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka,
karkea ääni huusi ulos:

"Onko täällä ketään?"

Herra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin
pakoon.

Nyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi
myöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli
kavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä
hänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot
alkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. "Olisin tahtonut ...
puhutella Bårdia", hän sanoi.

"Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät
minuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?"

Gunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja
sammalti: "Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä -- viimeisen
kerran".

"Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin
sanoa häneltä terveisiä, ett'ei hän enää jouda hurjastelemaan
voudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa".

Nyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän
sen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään
tekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois...

Ei hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän
kompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin
käyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten
ja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei
välittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä
ei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois.
Hiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli
viileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli
valoisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi
ylhäällä korkeudessa jok'ainoassa rotkossa kummituksia, jotka
viittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului
ylt'ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt.
Tuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato.
Hänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli
mennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi
takaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin
kipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja
valtavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt.

Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi
tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä
ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään
selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna,
hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?

Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena
luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti
kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli
valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän
Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi
hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki
hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin
suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi
häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei
ukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra
Jörgen.

Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli
talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran
oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse
kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä
rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan
huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi
semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli
petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä
rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän
antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett'ei hän
itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä,
toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä
onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että
säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa
se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston
himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä
kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän
putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi
kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia
miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos,
polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät
he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan
mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi
nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell'ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli
ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei
tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä,
ett'ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja
niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan.
Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja
tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös
kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän
ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän
tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja
vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että
he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä
menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän
ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen
suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat
häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin
taaskin rikkaana ja ylpeänä -- kuin kuningatar, maailman komeimman
miehen puolisona.

Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että
tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin!
paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi
tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän
siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään
he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän,
siellä kotona ja hän, Bård parka, -- Bård saisi syyn kantaa, saisi
vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!

-- Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi
heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet;
luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai
rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä,
uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett'ei hän suotta ollut rouva
Margretan tytär.

Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko
hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen
itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä
alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota
paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä
syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän
tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle
oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään
tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan
rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja
repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja
vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi,
veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä,
epäselvillä kirjaimilla:

"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt
kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.

      Gunhild Nielsentytär".

Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon
luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän
oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi.
Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi,
mutta omasta lapsestaan --! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen
päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja
kummallisia huutoja ylt'ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat
haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle,
mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois
hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien
ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat
häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen...




II.


Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään
paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä
oli omat ajatuksensa siitä asiasta.

Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä
äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja
poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. "Mutta en minä sinun _oikea_
äitisi ole, pikku veijari", sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi
tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, -- "oikea
äitisi on toista laatua", lisäsi Judith-äiti, "sillä kaikkina aikoina on
ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi
ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis,
hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi
muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa
tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja
sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?" --
Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja
aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.

Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova;
leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät
silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin
vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett'ei oikein tiennyt, oliko eukko
hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa
etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea,
eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen
roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei
ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja,
antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti
kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän
oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden
toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.

Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16--17 vuoden vanha,
iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin
hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin
vanhus itse oli kotosalla. Ell'ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri
kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse
usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett'ei Ingrid
milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi
Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt
sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta.
Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin
Ingrid suuttui ja löi. Ell'ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika
paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui.
Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin
kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita
molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä
olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.

Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan,
kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui
mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi -- "se helpotti
rintaa", sanoi hän --; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli
ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo
kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi
pojalle pisaran putelista. "Juo veijari, niin vahvistut!" sanoi hän.
Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård
ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen,
vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että
rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat.
Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai
mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin
ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän
jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä
seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.

       *       *       *       *       *

Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella.
Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli
kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui
lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli
koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki
ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7--8 vuoden
ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa
suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa,
juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa
virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai
muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan
leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä
kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja
kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan
ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän
oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui
koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa.
Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he
nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi
sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä
asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle
poskipäihin.

Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta
väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi,
mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua,
ell'ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat
useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren
katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia
vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He
kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun
olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin
otteluihin. Bård, tahi "prinssi", "katuprinssi", niinkuin häntä
kutsuttiin, oli "pohjoisjoukon", päällikkönä ja rajumpi hän oli muita.
Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä,
että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.

Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi,
piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen
tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa,
kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat
omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa
kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui
jotain siitä, ett'ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta
siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen
hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi,
vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin
muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä
vallattomuuksista, oli muisto "oikeasta äidistä". Judith oli hänestä
kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia
päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona
varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä
ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä,
miks'ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan.
Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut
hänet niin raivoisaan vihaan, ett'ei hän voinut itseään hallita ja
silloin se tuli ilmi. "Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita", hän
sanoi, "pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen --!" Siitä
päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen.
Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi
ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona,
muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.

Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti
näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää
huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten.
Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17--18 vuotiaita. Itse
hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun
hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen
muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin.
Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se
oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä
kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin
miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää
nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan,
jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti
hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa,
että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän
eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän
tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä
nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies,
sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä
eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä
siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle
viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, "ruteleeksi" kun
sanottiin, "riekaleprinssiksi", "katurentuksi", joka eli toisten
rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja
koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän
puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki
jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen
päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja,
ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo
työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut "prinssin" vihamiehekseen.
Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi
laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt
iloitsi.

Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli "hänen tyttönsä". Raukka istui
kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti
Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt
Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän
takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen
vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per
Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi
luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät
kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja
itki kuin rahan edestä.

       *       *       *       *       *

Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei
sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun
että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria -- merimies Erik oli
neuvonut häntä tänne, sanoi hän -- ja sitten hän oli antanut Judith'ille
rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä "ulos maailmaan" oli
hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä
niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan
nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli
luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään
Gunhildista kuullut.

Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä
muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt
Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt
komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten
kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat
pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista
kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon
näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti,
joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä
ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät
kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan
miehen.

       *       *       *       *       *

Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli
eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota
tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti
muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut;
kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut
hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta
silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi
niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata
levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin
syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla
askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli
ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli
itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.

Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan
epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut
terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild
kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi
hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin
useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä
siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän
kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän
vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä
lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi
siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään
kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen
uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti
yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut
_enemmän_ kuin kylläkseen tästä maailmasta.

Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli
ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli
kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin?
-- Vieläkö mitä! "Hyvin?" hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin
tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut
rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan
saanut kaikki, mitä tahtoi? -- Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli
takaisin. "Hän oli rehellinen kauppias." -- "Kuka?" -- "Vanha Erik,
tiedämmä." Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä
järjessään.

       *       *       *       *       *

Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä
usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja
semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan
sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset
jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä
sanottiin "prinssin äidiksi" eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai
nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi
olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan,
vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli
kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta
juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä
tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin
luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja
sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista
syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja
paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. --

Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa
nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä.
Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin
paljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä
kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi
elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä
alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi;
viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin
kanssa -- sillä niitä _oli tarpeeton_ ajatella ... mutta
kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara
pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille
ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, --
sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen -- se astui nyt valtavana esiin:
että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja
kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa;
jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi
hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta;
muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen
petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus,
lapsen hyvä, viaton rakkaus -- siitä hän voisi antaa elämänsä.
Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli
kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä
vuosina...

Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea
muisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän
oli antanut sen _toiselle_. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut
... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.

Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski
hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä
sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut
syntiä olla. Tosin _hän_ puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt;
mutta olipa hän muuten --! Mitä jos olisi koettaa! --

Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha,
paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän
tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa
sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi
pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän
tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku
pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten
hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei
myöhästyisi!

Hän meni laivaan, lähteäkseen "kotiin". Jos vaan kalvaava kaipaus ja
vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi
joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan.
Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä
perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän
tahtoi...

Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli
kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset,
toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi
häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa
ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.

       *       *       *       *       *

Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli
suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän
oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta
jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi
ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja
siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin "mustan kirjan" kuin
raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut -- siitä kerrottiin pitkiä
juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä,
portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua --; mutta hän,
pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia,
ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä
paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella
kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.

Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi.
Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein
tuntevan häntä jo edeltäpäin. "Sinua varmaan synnit painavat?" sanoi
hän.

Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin
hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä
toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan.
Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ...
niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta
kävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko
siinä mitään väärää? -- "En sitä itsepuolestani kysy", jatkoi hän
levottomasti liikkuen; "mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä
hyötyä sekä minulle että muille".

Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä
voinut istua levollisena.

"Josko se on oikein!" huudahti viimein pappi. "Epäiletkö sinä jos se on
oikein pettää perkelettä?"

"Kaikki meidän työmme", pitkitti hän, "ja kaikki hyvät toimet maailmassa
tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme
hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin
kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja
ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme
kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin
vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä
enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta
koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me
häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme
tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme,
hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja
valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?"

"Mutta jos joku olisi _antanut_ itsensä hänelle -- _myönyt_ itsensä
hänelle..."

"Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen
hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen
valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voisihan se olla mahdollista --?"

"Riippuu asian haaroista."

"Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?"

"Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei
perkeleellä ole häneen mitään oikeutta."

Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen,
ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi
katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa
asuu monenlaisia henkiä.

Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja
väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan
merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta
rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin
mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa.
Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän
oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä.
Terveisiä häneltä --! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin
luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä
lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla,
vapisevilla käsillään --: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän
hyvin? miks'ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle
tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei
rouvan laita ollut aivan oikein.

"Jos saan luvan puhua", hän sanoi, "niin kerron kaikki". Gunhild ymmärsi
miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. "Mutta yksi asia
täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei
hän seurannut mukana?" Nyt nauroi Hans Mikkelsen. "Parasta kun nyt
maltat mieltäsi ja annat minun kertoa", sanoi hän. "Niin, mutta
kiiruusti, kiiruusti", rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla
hiilillä.

"No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä
syystä että se veijari -- hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili --
niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka
paremmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki
kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis,
oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä!
oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään,
eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten
erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi
kerrassaan ollut mainio, ell'ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo
hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä,
että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin --
hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista
armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia
saamaan -- voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! -- tytöt
ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut
enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi
säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei
joka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka
vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas
Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! -- hm! hauska ja raju,
iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu,
vapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä
pojasta! -- mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain
hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt,
mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta
sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia,
joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ...
mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä
elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ...
ell'ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat
olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen
askeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti
kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin
kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård
kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett'ei voinut enää
ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa
tietysti. -- Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä
aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja
sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen
vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen
kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän
vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin
toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua
oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti
hän oli Bårdiin rakastunut, ett'ei voinut olla hänestä erillään
ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia
vielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. -- Mutta
hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin
suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin
hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus
kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että
olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen,
pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut
enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla.
Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka
vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä,
sanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista.
Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai
tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens
Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan
kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte
häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti
ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää
kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin."

Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen;
Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa
sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis,
onnellinen ja toivorikas; -- ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä
parhaassa kukoistuksessa! Ehk'ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin
paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla
verisellä kirjoituksella...

Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans
Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista
naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että
hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.

Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin
tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja
juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi
myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää,
vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän
aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa
paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että
puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua
toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla
tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan
valtaan.

       *       *       *       *       *

Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä
kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut
niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet
paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen
ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän
oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään
tähden armoa.

Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin,
raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata,
minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka,
nuorella iällään.

Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin.
Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli,
tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän
oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon
kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon
valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi
mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita
hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna
ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä
käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai
sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä
tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei
pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa
kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen
pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset,
jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi
kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo
mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt,
_hän_ syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; _hän_
saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja
kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli
hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri
maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko
elämän aina tuomiopäivään saakka.

Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi.
Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien
sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi
rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi
oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa.
Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau'antaina, ennenkuin kirkossa
oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen
pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi
paholaista vastaan.

       *       *       *       *       *

Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä
päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä
päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla
myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä
sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: "hän on tullut?"
-- kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. -- Kenties
oli.

Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että
tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith
arveli, ett'ei mitään kiirettä ollut. "Kuinka niin? Onko jotain
tapahtunut?" "Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen
tuossa paikassa." "Onko hän täällä? pian, pian!" Gunhild oli sellaisessa
kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. "On kyllä, sekä hän että hänen
vaimonsa", sanoi hän hymyillen. "Oikein kaunis pari siinä on!"

Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita
kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi
ja tahtoi häntä auttaa. "Anna heidän tulla!" kuiskasi Gunhild. "Ette
varmaankaan kestä sitä", arveli Judith. "Anna heidän tulla!" intti
Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild
kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia
heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi
haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu
tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja
ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja
tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen
pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä
voinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: "Tiesinhän, että kerran sinut
tapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin."
Anna ihmetteli, ett'ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut
Gunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa?

He kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi
ylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään.
Hänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin
ihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa
hohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja
kirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin
ennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli
murtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla.
Hän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan
kuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä
kuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut
maailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan,
veti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. "Nyt rupeamme vasta oikein
elämään äiti!" sanoi hän.

Ja hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna,
joka hänet ihmiseksi oli tehnyt. -- "Ennen en ollut mikään mies, vaan
susi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun
ylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä
eteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku
prinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on
kaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä
lähtein tulemme kaikki hyvin toimeen." Anna nojautui onnellisena häneen;
Bård hymyili iloisesti äidilleen.

Gunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi
poika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä
avoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella
voi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli
hänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä
tuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman
ajatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon
aikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois
helvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin
nukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja
pyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli?

"Hän varmaankin tuli liian iloiseksi", sanoi Bård. "Kun hän ei vaan
kuolisi", arveli Anna. "Ei suinkaan", sanoi Bård. He laskivat hänet
penkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui
ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki.
"Armas, mikä sinua niin ahdistaa", sanoi hän. Hän kumartui hellästi
Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään
ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: "Lapsiraukkani,
lapsiraukkani!" Muuta vastausta he eivät saaneet.

Bård alkoi kummastua. "Kuinka sinun on laitasi äiti?" kysyi hän. "Sinä
et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja
muuten kaikki on niin hyvin!" Gunhild huiski häntä pois kädellään. "Ei
nyt, ei nyt", rukoili hän, "ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala
sitten!"

Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen;
he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin
täytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien
ylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos.
Anna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin.

Yöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä
kuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi
hourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan;
mutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli
rakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä
tuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin
varoittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja
oudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan
ennenkuin Anna kuiskaisi: "Sinusta hän puhuu." Ja nuori vaimo vaaleni
kuin palttina. Bård kuunteli. --

"-- -- Minä sanon sinulle, Bård ... sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy!
elä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? -- Ei, ei ...
semmoista ei tapahdu ... semmoista -- ei." Valitusta ja levottomuutta.
"Mitä Herran nimessä tuo on?" sanoi Bård. Anna tuijotti häneen
levottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. "Mene papin
luokse, sanon minä! -- Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen
päivän perästä on kaikki ohitse... Silloin -- silloin --" Sairas alkoi
väristä ja koetti nousta: "mene papin luokse, kuuletkos!" hän
vaikeroitsi taas kauan ja levottomasti.

Anna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. "Bård,
ymmärrätkös tätä --?" kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi
häntä lähelle ja istui hänen polvelleen. "Minua niin peloittaa",
kuiskasi hän hiljaa. "Joutavia", vastasi Bård ja hymyili.

Sairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat
toistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin
hätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää
enemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. "Mene papin
luokse!... kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse --?" Ehkä hän
kuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui
nähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei,
ei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän
ihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän,
nuori, reipas mies; -- mitä joutavia.

Sairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä
toiveita.

       *       *       *       *       *

Mutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi
kiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa
tuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä
rauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua
kamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä
ollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora
hulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai
vakavuuden. "Oletko siellä?" puhkui hän. "Olen äiti, elä minua pelkää",
sanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei
kättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi
katkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana.
"Nuku, nuku, me valvomme", rukoili hän. "Sinä tarvitset unta." Gunhild
itki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja
tuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui
uudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse.

Iltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna
vaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt
niin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen
läsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin
rakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi.

-- Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi
ja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa...

Mutta sanoisiko hän Bårdille? Ei, sitä hän ei voinut. Ei voinut sanoa
tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka siitä niin iloitsi,
että oli löytänyt äitinsä! -- Mutta sanoa se täytyi. Hän istui ja mietti
tätä siksi että melkein unohti kaiken muun. Entä papille? Sanoisiko hän
papille ja pyytäisikö häntä ilmoittamaan Bårdille? -- Ei sekään käynyt.
Tuommoista tuli kertoa lempeästi ja lieveästi; pappi ei sitä osannut, ei
sillä tavalla. Hän säikähyttäisi pojan mieleltä pois.

Mutta valehdella --? Jos hän valehtelisi? Sanoisi osan, mutta ei
kaikkea? -- Niin! Sen hän tekisi. Sanoisi nähneensä unta. Nähneensä
unta, että hän kuolisi. Ja että hänen unensa aina olivat käyneet toteen.
Niin! sen hän tekisi! Mutta kun Bård sitten tulisi papin luokse? Pappi
hän tiesi enemmän. Liian paljon oli hän papille ilmaissut. Ja ellei Bård
saanut totuutta tietää, ei pappi ehkä voisikaan mitään tehdä.

Ei, hänen täytyi kertoa kaikki. Muuta neuvoa ei ollut. Mutta ei tänä
päivänä vielä. Hän oli liian heikko. Huomenna, tai ylihuomenna. Jonakuna
muuna päivänä. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ei ollut kiiruumpaa.
Pojallekin oli se parempi. Miksi saattaa häntä tuskaan enemmäksi aikaa
kuin tarpeellista oli? Ja niin Gunhild vihdoinkin rauhoittui.

Hän pyysi Annaa menemään levolle. "Olen parempi nyt; ensi yönä saattaa
tyttö valvoa." Anna oli väsymyksestä uupumaisillaan, hän teki niinkuin
Gunhild oli pyytänyt.

Tuli toinen päivä; Gunhild oli vieläkin heikko. Bård kävi aina väliin
hänen luonaan; mutta kun Gunhild häntä näki, ei hän voinut yrittääkään
mitään sanomaan. Hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Bårdia. Maan alle hänen
voimakas katseensa olisi voinut hänet painaa.

Bård puolestaan oli myöskin salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Sydän
sävähti hänessä joka kerran, kun hän näki ruumis-saattoa, tai kuuli
sielukellojen soivan. Jos hänen nyt todellakin täytyisi kuolla, jos
mustaan puetut ihmiset häntä kantaisivat maahan, kelloja soitettaisiin
ja synkkää hautausvirttä laulettaisiin, hän laskettaisiin kylmään
maahan, mädänneiden ruumiiden keskeen, kaivettaisiin alas ilmasta ja
auringon valosta, kolme kyynärää maata ahtaan kirstun päällä! -- Hän
värisi kauhusta.

Mutta äitiä nähdessään, ei hän voinut mitään kysyä. Äiti oli niin
voimattoman näköinen, ettei hän tahtonut häiritä häntä
levottomuudellaan. Mutta hän alkoi kauhistua äitiään. Mitä kantoi hän
sydämellään, mustan pukunsa alla tuo kalpea nainen? Oliko hän povari?
Oliko hänellä näkyjä? Nekö hehkuivat tuolla syvällä noissa suurissa,
jäykissä silmissä?

Päivät kuluivat kauhean hitaasti ja kuitenkin hirmustuttavan nopeaan.
Bård tunsi olevansa juuri kuin hautajaistalossa. Hiljaisuutta,
äänettömyyttä oli ympärillä ja salaperäistä; kaikkein kasvot olivat
kalpeat, silmät surusta himmeät. Anna kiusaantui tästä sanomattomasti.
Hän kysyi Gunhildilta vaan ei saanut vastausta; hän kysyi Bårdilta,
mutta tämä sekoitti sen pois jollakin muulla. Ja nyt se häntä painoi
kuin taakka, tuo selittämätön arvoitus. Oliko siinä jotain ilkeätä?
jotain salaista? koskiko se häntä? Miksi sairas niin usein häntä hyväili
ja sanoi: "lapsi raukka!" Oliko hän tullut tänne kärsimään?

Yhä kummallisemmaksi sairas muuttui. Aina väliin hän kavahti ylös ja
huusi: "Käskekää Bårdia sisään!" ja heti sen jälkeen hän taas
vaikeroitsi: "ei, ei, en minä voi, en minä voi!" Taikka sitten hän pyysi
heitä noutamaan pappia; mutta kielsi kohta taas. Välistä hän teki
kummallisia kysymyksiä taikka kertoi hirveitä kamalia juttuja,
levottomana ja totisena; sitten hän pyysi Annaa muistelemaan samanlaisia
juttuja ja kyseli niitä niin tarkkaan, kuin olisivat ne häntä koskeneet.
Aika ajoin hän hyötähyviään alkoi puhua mitä ilkeimpiä asioita
paholaisesta ja hänen pettämisestään... Anna pelkäsi tuota kalpeata
naista ja tuli yhä enemmän siihen luuloon, ettei hän ollut oikein
viisas. Ei hän uskaltanut sitä muille sanoa, mutta hänen tuskansa ja
neuvottomuutensa siitä yltyivät.

Kolme päivää oli noista kymmenestä jäljellä. Bård ei kestänyt kauempaa.
Hän meni sisään äitinsä luokse ja kysyi vakavasti, mitä hänellä oli
mielessä. Hän kertoi, mitä äiti sairaana ollessaan oli sanonut ja mitä
hän sen johdosta oli uskonut. Gunhild istui ja peitti kasvojaan; Bård
näki kuinka hän värisi, mutta hän ei mitään puhunut. Silloin Bård vallan
peljästyi. "Vastaa minulle, äiti! Täytyykö minun kuolla?" kysyi hän.
"Täällä minä käyn ja olen kohta kipeänä levottomuudesta, en saa rauhaa
yöllä enkä päivällä; sano, olenko erehtynyt? vai täytyykö minun kuolla?
eikö tuo ole vaan sairaallisia mielikuvituksia? Sano, äiti! Minä pyydän!
-- sillä minä en voi nyt kuolla." Gunhild ei vastannut, väänteli vaan
itseään. Vihdoin hän riensi makuuhuoneesensa ja sulkeutui sinne. Bård
kuuli hänen vaikeroivan ja valittavan kuin kovissa tuskissa.

Bård meni sielunsa ahdistuksessa lääkärin luokse. Tämä sanoi, että hän
oli terve kuin kala "etkä sinä kuole -- ell'ei ole niin sallittu".
"Mutta minä en tahdo kuolla!" sanoi Bård. "Vaiti poika!" sanoi lääkäri.
"Jos se on Jumalan tahto, täytyy sinun vaan taipua." -- Jumalan tahto!
Kuinka Jumala saattoi senlaista tahtoa. Ilkein ihminen maailmassa ei
sitä tahtoisi...

Hän meni papin luokse. Ei nuoren, vaan vanhan, sen, jonka hän tunsi.
"Voiko Jumala tahtoa senlaista?" kysyi hän. "Me emme sitä tiedä", sanoi
pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme. Hänen tiensä
eivät ole meidän tiemme ja niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta,
niin ovat myös hänen ajatuksensa meidän ajatuksistamme ja hänen tiensä
meidän teistämme." Bård syöksi raivoissaan ovelle. Mitä hän välitti
Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän tahtoi elää, elää; hän tahtoi
elää eikä kuolla! Synti oli ottaa häneltä elämä nyt, synti häntä
vastaan, synti hänen äitiänsä, synti tuota nuorta tyttöä vastaan, jonka
hän itseensä oli sitonut, hän ei tahtonut kuolla!

Mutta hetki hetkeltä tuli hän yhä levottomammaksi. Anna näki, että hän
oli suuressa tuskassa. Ja hän hiipi itkien hänen luokseen ja pyysi
kertomaan, mitä se oli. "Minulla on niin vaikea", sanoi hän; "sillä minä
olen niin levoton, enkä saa mitään tietää". Silloin sanoi Bård hänelle
kaikki. Anna koetti häntä lohduttaa niin hyvin kuin voi. "Äitisi on
kipeä", sanoi hän, "ja mitä sairaat ihmiset kuvittelevat, ei siitä
paljon lukua ole". Mutta oikeastaan hän kuitenkin pelkäsi yhtä paljon
kuin Bård. He hiipivät aivan lähelle toisiaan, pitivät ikäänkuin
toisistaan kiini. "Sinä et saa kuolla!" rukoili Anna; "minä en tahdo
kuolla", vaikeroitsi Bård, "rukoile sinä Jumalaa minun puolestani, sinä
olet niin kaunis ja hyvä, sinua hän varmaankin kuulee!"

       *       *       *       *       *

Määräpäivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksantoista vuotta.
Gunhild makasi sisässä sairaana. Bård istui viereisessä huoneessa
kalpeana ja neuvottomana. Anna kulki levottomana toisesta huoneesta
toiseen ja koetti olla apuna, mutta turhaan. Hän rukoili Bårdia pysymään
sisässä; se oli hänen mielestään ikäänkuin varmempaa, erittäinkin kun
ulkona oli semmoinen raju ilma. Bård ajatteli samaa ja istui sisällä.
Mutta kohta senjälkeen ajatteli hän, että sisässä oli yhtä epävarmaa.
Salama saattoi tulla säihkyen ja sammuttaa hänet niinkuin kynttilän;
myrsky saattoi yltyä ja viedä huoneen mukanaan ... ja pahinta kaikesta:
olihan tapahtunut, että terveet, voimakkaat ihmiset kaatuivat kuolleena
maahan, eikä tiennyt kukaan, mistä he olivat kuolleet. Hän kätki kasvot
käsiinsä, kysyi Annalta kerta toisensa jälkeen, eikö hän saisi mennä
sisään äitinsä luokse. Anna pudisti päätänsä. "Hän hourailee yhä vaan
pahemmin". "Mistä hän puhuu?" kysyi Bård. "En ymmärrä", sanoi Anna, "se
on niin kamalata. Suoraa hulluutta. Oo Bård, minä uskon, että kaikki on
vaan pahoja unia ja luuletteluja." Samassa kuului huutoa sisästä. He
säpsähtivät molemmat ja kuuntelivat. "Bård, Bård", vaikeroitsi äiti; hän
meni sisään. Anna jäi seisomaan siihen paikkaan kuin noiduttu,
etukumarassa hän kuunteli sekä silmin että korvin ja avosuin, tuskin
uskaltaen hengittääkään; mutta ei hän mitään kuullut. Kaikki hiljentyi
kuiskauksiin, itkuun, voihkauksiin ja rukouksiin ... valituksiin...
Herra Jumala, mitähän se oli. Ja sitä kesti niin kauan. Se ei loppunut
ikinä. Välistä se taukosi ja Anna kuuli, kuinka Bård tiedusteli ja
kyseli yhä enenevällä levottomuudella, yhä suuremmalla
kärsimättömyydellä. Se oli semmoista, jota ei voinut kertoa. Vihdoin
kaikki hiljentyi matalaan kuiskaukseen, sitten taas puhkesi peljättävä
huuto esiin: "Ei! ei!" "Sano! sano!" rukoili Bård, "vaikka olisi kuinka
kauheata, täytyy minun se kuitenkin tietää!" -- "En minä voi, mene
pois!" huusi äiti. "Nyt en mene, ennenkuin saan sen tietää", vastasi
Bård, ja ääni kuului niin ankaralta että Anna vapisi. Sitten kaikki
hiljeni hetkeksi. Mutta äkkiä parkaisi Bård pitkään ja kauheaan huutoon;
Anna ei enää malttanut mieltään; tuolla sisässä hänen tuomionsa sinä
hetkenä julistettiin; hän ryömi sisään vapisevin polvin; sydän löi
kauhusta. Ja siellä seisoi Bård kädet hiuksissa, silmät suurina,
tuijottavina, kasvot kalpeina, aivan kuin mielettömänä; mutta äiti
makasi alhaalla tyynyjen ja lakanain välissä ja värisi aivan kuin
vetotaudissa. Anna koetti saada ääntä, mutta turhaan; hän lähestyi
Bårdia, nykäisi häntä käsivarteen ja kuiskasi: "mikä sinun on?" Silloin
hän tointui, purskahti kamalaan nauruun: "Minä olen myöty paholaiselle".

Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; luuli Bårdin tulleen hulluksi.
"Armas, elä semmoisia puhu; sitä et tarkoita; tiedäthän, ett'ei se ole
totta. Mitä pahaa olisit tehnyt, että semmoista voisi tapahtua?" --
Tuntui juuri kuin olisi Bårdin sielu itkenyt ja hän vastasi äänellä,
jota ei Anna tuntenut: "Äitini minut möi jo ennen kuin synnyin".

Anna oli kauhusta melkein mielettömänä. Maailma musteni hänen
silmissään, tulikipinöitä hän näki lentelevän. Hän juoksi sängyn luokse,
pudisteli Gunhildia kädestä ja kähisi: "Se on valhe! Se on valhe!
sellaista ei tapahdu! Se on valhe!" Mutta Gunhild loi silmänsä ylös, ja
ne olivat niin täynnä tuskaa ja kipua, kuin olisi hän jo ollut
kadotuksessa. Hän sanoi: Jos sinä Jumalan enkeli voit hänet pelastaa,
niin tee se; sillä minä olen tehnyt, niinkuin hän sanoi; ja tänä yönä on
aika lopussa.

       *       *       *       *       *

"Mene papin luokse, sen nuoren papin luokse", oli äiti sanonut. Ei ollut
muuta neuvoa. Bård ei enää tuntenut itseänsä; hän oli muuttunut toiseksi
ihmiseksi. Oliko hän myöty; eikö ollut enää itsensä oma, vaan oikeutta
ja tahtoa vailla, kuin kappale, että täytyi seurata kuin omistaja tuli,
noin juuri kuin sika, joka kävelee niityllä, syö viheriätä ruohoa ja on
iloinen, ja sitten tulee teurastaja! Mutta tuo teurastaja oli paholainen
itse. Hän, joka koko kirotusta sielustaan vihasi sekä Jumalaa että
ihmisiä, jonka koko elämä oli vaan pahantekoa ja joka ilonsa löysi siinä
että näki ihmisten kiusaantuvan. Hetken perästä maa hänen allansa
halkeaisi ja pitkät, terävät kynnet tulisi esiin.

Bård kiidätti ulos ja myrskyn läpi kuin pelästynyt lintu. Syöksähtäen
tuli hän papin virkahuoneesen tuijottavin silmin ja ammottavin suin:
"pelasta minut, pappi!" sai hän vihdoinkin huohottaen äännetyksi. Pappi
karkasi ylös; luuli miestä hulluksi. Mutta sitten hän muisti että se oli
Bård, tuon kalpean rouvan poika. Ja hän nyökkäsi hieman, ikäänkuin
itsekseen ja ajatteli: Vihdoinkin hän tulee.

Hän sai Bårdin sen verran rauhoitetuksi, että kykeni puhumaan. Ja hän
alkoi kertoa. "Mutta mitä nyt kerron", sanoi hän, "ei kukaan saa
tietää!" "Minkä minulle tunnustat", sanoi pappi, "sitä ei kukaan saa
tietää, paitsi Jumala". "Vaikka olisi pahinta kaikesta?" -- "Vaikka
olisi pahempaa kuin pahin".

Ja Bård kertoi. Mutta samalla hän kavahti ylös. "Ei tässä ole aikaa
pitkiin puheisin; sano pappi, osaatko manata paholaista?"

"Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi pappi. "Tiedän valitettavasti",
vastasi Bård. "Tänäpäivänä, tänä iltana hän tulee minua noutamaan, sillä
minä olen hänen omansa, hän on ostanut minut..." "Oletko sinä noin
nuorena --?" "En minä, mutta muut! muut ovat minut myöneet!" "Muut? Kuka
sinua olisi voinut myödä?" kysyi pappi peljästyneenä. Bård ei ollut sitä
kuulevinaan.

"Nyt tahtoisin sinulta kysyä", pitkitti hän. "Onko se kauppa pysyväinen?
Oliko muilla oikeutta mennä minua myömään?" "Elkäämme oikeudesta
puhuko", sanoi pappi. "Mutta jos kauppa pitää, riippuu siitä, ketkä nuo
muut olivat". "Se oli ... mutta onko varma, ett'ei sitä kukaan saa
tietää?" -- "Epäiletkös?" -- "Oh en, se on totta... Niin, se oli, ... se
oli äitini."

Pappi ällistyi. Oliko se mahdollista? Saattoiko nainen joutua niin
pitkälle? Voiko äiti myödä oman lapsensa? Eikö ollut kirjoitettuna, että
äidin oli mahdoton unohtaa lastansa. Toden totta, ihmissydän on kauhea
inhoittava kappale täynnä häijyjä sekasotkuja ja salaista pahuutta, se
on ylenmääräisesti ahdettu jumalattomilla ajatuksilla ja
perkeleellisillä himoilla; mutta tällaista ei hän kuitenkaan ollut siitä
uskonut. "Kerro!" sanoi hän Bårdille. "Jos tämä on totta, niin mahtaa se
olla surullinen juttu. Kerro kaikki, eläkä hätäile; jos paholainen
tulee, ei hän saavu ennen puoliyötä."

Bård rauhoittui ja alkoi kertoa. Hän puhui kaikki, mitä oli kuullut
äidiltään, ja sitten hän myöskin kertoi itsestään. Ja siinä kertoessaan
hänelle muistui monta asiaa mieleen, yksi toisensa perästä, omia
kokemuksia, joista hän nyt ymmärsi, että ne olivat olleet viittauksia ja
varoituksia siitä, mikä häntä odotti; enimmäkseen ne olivat unia ja
muita sen tapaisia. Ennen ei hän ollut niitä merkille pannut; nyt hän
niitä kertoi suurella kauhulla ja ne kasvoivat ja tulivat aivan
kummallisiksi, kun hän niitä tältä uudelta kannalta katsoi ja pappi
alkoi uskoa häntä yhä enemmän ja hänen kovat silmänsä kävivät yhä
synkemmiksi. Tuonlaista pahanhengen juonta hän ei vielä koskaan ennen
ollut kuullut.

"Nyt tiedät kaikki, pappi", sanoi Bård, "sano nyt Jumalan tähden,
velvoittaako senlainen kauppa mihinkään?" Pappi vaikeni hetken, sitten
sanoi hän: "Velvoittaa".

Olihan Bård itsekin sitä ajatellut, mutta hirmuista oli kuitenkin kuulla
miehen, joka asian ymmärsi, sitä noin vahvistavan. "Ei, ei," rukoili
hän, "ei se ole totta. Sellaista ei Jumala voi sallia."

"Ethän vaan rupea Jumalaa moittimaan?" kysyi pappi. "Sinäkö tahdot sanoa
Jumalalle: Se ja se on oikein ja sitä sinä saat tehdä, mutta sitä tai
sitä sinä et saa tehdä. Tahtooko saviastia neuvoa savenvalajaa? Tahtooko
luotu kirjoittaa lakia luojalleen?" Bård häpesi; "ei niin, ei niin",
sanoi hän. "Mutta minä en ymmärrä --"

"Ymmärrä, ymmärrä", jamasi häntä pappi pyhässä kiukussa. "Niinkö, että
sinun pitäisi ymmärtää Jumalan ajatuksia? Sinä tahtoisit päästä Jumalan
neuvojen ja tarkoitusten perille? Sinä, maan mato, mitätön
luontokappale, joka et ansaitse että Herra sinua kantapäällään polkee,
sinä kehno astia täynnä syntiä ja kurjuutta, sinä, joka häijyillä
synneilläsi jok' ainoana hetkenä elämässäsi olet tuhat kertaa helvetin
ansainnut, sinä tahtoisit nousta sen pyhän ylitse, joka on taivaassa,
sinä pyrkisit hänen tahtoansa ymmärtämään. Totta totisesti, jos
paholainen tällä hetkellä tulisi esiin ja ottaisi sinut ihka elävänä,
olisit sen rehellisesti ansainnut."

Bårdia rupesi peloittamaan. Tuota hän ei odottanut. Noin mahdikkaita
sanoja ei vielä kukaan ollut hänelle lausunut. "En minä sitä
tarkoittanut", sanoi hän vallan hämillään, "ajattelin vaan kysyä, että
onko äidillä oikeutta..."

"Kunnioita isääs ja äitiäs!" sanoi pappi, "ei sinulla ole oikeutta
tuomita heidän tekojansa, vaikka ne sinusta kummallisiltakin
näyttäisivät. Sinun tilasi ei oikeastaan ole huonompi kuin muidenkaan.
Perisynnin kautta olemme kaikki perkeleelle myödyt! Sinäkö et
hyväksyisi, mitä äitisi on tehnyt? Yhtä hyvin saattaisit olla
hyväksymättä sitä, että hän sinut kantoi ja synnytti; sillä siihenkään
ei hän sinulta lupaa kysynyt. Varo itseäsi poika ja ajattele ensin!
Kaikki, mitä vanhemmiltasi saat perintönä, täytyy sinun ottaa vastaan,
niinkuin Jumalan antamana lahjana tai rangaistuksena; syntiä, sairautta,
kuolemaa, kaikki täytyy sinun hyvänäsi pitää ja jos nureksit, silloin
nuriset Jumalaa vastaan, joka sinut on luonut! Joka ikinen lapsi, joka
maailmaan tulee, on synnissä siinnyt ja Jumalan vihaan syntynyt
perkeleen lapsena ja omaisuutena; eikä kukaan saa valittaa, jos hän
kadotukseen joutuu, mutta ylistäköön Jumalan viisautta ja vanhurskautta
itse helvetissäkin; sillä helvetti on ansaittu perintömme ja sinne
luontomme mukaan kaikki kuulumme. Mutta joka varjelluksi tulee, hän
ainoastaan Jumalan ansaitsemattoman armon kautta pelastuu, ja se on
ihmetyö, joka yli ymmärryksen käy, eikä ijankaikkisuuskaan ole tarpeeksi
pitkä kiittämään Jumalaa senlaisesta ansaitsemattomasta hyvästä työstä;
mutta joka helvettiin menee, sanokoon: totisesti minulle tapahtuu oikein
ja ansioni mukaan; mutta Jumalan pyhyys ja vanhurskaus ovat
loppumattomat."

Bård vaipui yhtenä sykkyränä kokoon. Tätä hän ei koskaan ollut tiennyt.

"Ja sinun", pitkitti pappi, "sinun täytyy kerjätä enemmän kuin muiden ja
taipua Jumalan vanhurskauden alle. Sinä, joka koko elinaikasi olet
synnissä ja pahuudessa elänyt ja kaikin tavoin Jumalan tahtoa
vastustanut! Ole siitä varma: kuin Jumala antoi äidillesi vallan noin
sinun kanssasi menetellä, oli se vaan siitä syystä, että hän jo
edeltäpäin tiesi sinun tulevan jumalattomaksi mieheksi ja ansaitsevan
enemmän kärsimystä, kuin useammat muut ja sinulle kävi vaan ansion
mukaan, kun hän salli, että sinut paholaisen valtaan annettiin."

"Mutta ... mutta ... Anna? mitä pahaa hän on tehnyt, että hänen täytyy
semmoiseen onnettomuuteen tulla?"

"Emme voi tietää, jos hän on tehnyt jotain erityistä pahaa; mutta sen
tiedämme, että jos Jumala tämän on hänelle lähettänyt, on hän nähnyt sen
tarpeelliseksi hänen sielunsa pelastukselle."

Nyt ei Bård enää tiennyt mitään neuvoa. "Täytyykö minun siis tänä yönä
mennä helvettiin?" kysyi hän epätoivossa.

Pappi vaikeni ja katsoi häneen, ja kun hän luuli huomaavansa, että tuo
nuori mies oli nöyrtynyt, sanoi hän:

"Jos helvettiinkin joutuisit, ei sinulla olisi mitään sanomista. Mutta
kun Jumalan tahto on, että niin moni kuin mahdollista itsensä pahan
kynsistä irroittaa ja peijaa häneltä sielunsa takaisin, niin mahtaa
sinullakin olla oikeus koettaa pelastua vaikka olisikin paholaisella
suurempi oikeus sinuun, kuin muihin ihmisiin. Mutta jos pelastua tahdot,
täytyy sinun sydämmesi ensin vakavasti nöyrtyä Jumalan edessä ja
antautua hänen huomaansa..."

"Niin, niin, minä tahdon, minä tahdon!"

"Nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa, että mitä ikinä hän tehdä tahtoo,
on hän vanhurskas ja pyhä, mutta sinä olet syntinen, joka et muuta
ansaitse kuin helvetin..."

"Niin, niin!"

"Hänellä ainoastaan on oikeus ja valta taivaassa ja maan päällä ja
vaikka sinä olisit suurin pyhimys ja hän sinut kadotukseen tuomitsisi,
hän siinäkin vaan oikein tekisi, eikä sinulla olisi muuta tehtävää, kuin
taipua ja ylistää hänen nimeänsä, mutta hävetä omaa kurjuuttasi, että
sinä hänen suhteensa olet vähemmän ansiollinen, kuin viheliäisin
leviataniin verraten."

"Niin..."

"Ja sinun tulee rukoilla syntejäsi anteeksi, mutta varsinkin sitä, joka
on pahin kaikista, että olet uhkaavasti ajatellut Jumalaa vastaan ja
pyrkinyt ymmärtämään ja tuomitsemaan hänen korkeita ajatuksiansa, hänen
neuvojansa ja hänen viisasta tahtoansa."

"Minä rukoilen, minä rukoilen!!!"

"Ja sitäkin syntiä, joka senjälkeen on suurin, että olet pitänyt pahoja
ajatuksia vanhemmistasi ja varsinkin äidistäsi, jota sinulla ei ole
oikeus tuomita, vaan jota sinun tulee rakastaa, kunnioita ja totella,
vaikka hän sinut paholaisenkin valtaan antaisi."

"Niin, niin, kaikki --!"

"Rehellisesti ja vapaaehtoisesti täytyy sinun nöyryyttää sydämesi
Jumalan ja vanhempaisi edessä, sanoen: minä yksin olen syntiä tehnyt ja
olen ansainnut kaikkea pahaa ajassa ja iankaikkisuudessa; oikein he
tekivät, jotka minut tähän tuomitsivat, ja sinua kunnioitan kaikesta
sydämestäni; mutta jos sinä, suuri, iankaikkinen Herra Jumala!
käsittämättömästä armostasi tahdot minua pelastaa, niin olen sun
uskollinen palvelijasi ja kiitän sinua iankaikkisesti, ettäs olet
minulle ääretöntä hyvyyttäsi osoittanut."

Myrsky vinkui huoneen ympärillä, ryskettä ja pitkää ulvontaa kuului,
portit löivät, tuuliviirit kitisivät, selvää oli, että rajuilma kasvoi
ja sen katsoi Bård pahaksi enteeksi. Tällaisella ilmalla mahtoi
paholainen olla liikkeellä... Hän kuunteli pappia, mutta vielä enemmän
myrskyä ja kuta raivoisemmaksi se kävi, sitä vähemmin hän pystyi mitään
käsittämään. "Polvillesi", huusi pappi nyt, sillä välin kuin myrsky
ulvoi läpi koko talon, "polvillesi! ja nöyryytä itsesi Jumalan edessä".
Bård laski polvilleen, vaikka se vaikealta tuntui ja huusi kuin
mieletön: "Minä nöyrrytän itseni Jumalan edessä kaikesta sydämmestä;
hänellä on oikeus..."

"-- Jumalan ja vanhempieni edessä", oikaisi pappi ankarasti.

"Jumalan ja vanhempieni edessä; heillä on oikeus ja valta tehdä kanssani
niinkuin tahtovat, mutta minä olen syntinen ja olen sen ansainnut, ja
vaikka minut helvettiinkin lähettäisivät, tahdon heitä ylistää suuresta
armostaan ja aina olla heidän uskollinen palvelijansa..." hän katsoi
säikähtyneenä ylös. "Oliko se niin?" kysyi hän.

"Minä luulen, että sinulla on rehellinen tarkoitus. Anna itsesi nyt
Jumalan haltuun ja rukoile armoa!"

"Minä annan itseni Jumalan haltuun ja rukoilen armoa", vaikeroitsi Bård
suuressa tuskassaan. Ja taasen kysyi papilta: "Oliko se oikein?" "Nouse
ylös poikani", vastasi tämä. "Ja nyt sinun täytyy pelastaa minut",
rukoili Bård. "Nyt teemme, mitä voimme", vastasi pappi. "Jumala sinua
niin vissisti vapahtakoon kaikista synnistäsi!"

"Mutta", pitkitti hän, "ollakseni varma siitä, että sinulla on totinen
tarkoitus ja että sinä rehellisesti ajattelet, täytyy sinun tässä
kädellä ja suulla luvata minulle, että jos pelastetuksi tulet, niin
annat kolmannen osan kaikesta siitä, jonka äitisi jälkeen tulet perimään
sille kirkolle, jossa pelastetuksi tulet. -- Jumalalle kunniaksi ja
kurjalle sielullesi vapahdukseksi."

"Sen lupaan ... niin totta kuin vapahdetuksi tulen ... niin totta kuin
Jumalan armoa odotan", sanoi Bård.

Pappi istui kirjoittamaan. Hetken kuluttua laski hän paperin Bårdin
eteen ja sanoi: "Tässä olen pannut kokoon lahjoituskirjan; kirjoita sen
alle!" Bård otti kynän ja teki ristin; pappi pisti siihen hänen nimensä.
"Jumalan nimeen sitte", sanoi hän ja nousi.

Ilta oli jo pitkälle kulunut. Pappi pani nutun päälleen, otti vanhan
kirjan, jota Bård suurella ilolla katseli, sillä hän luuli sitä mustaksi
kirjaksi; sitten otti pappi kirkon avaimen ja lyhdyn ja käski Bårdin
seuraamaan. "Alttarin luona olemme varmemmat kuin täällä", sanoi pappi;
Bård näki, että hän oli kalpea. He menivät.

Mutta kun he olivat päässeet jonkun matkaa talosta, tuli kaksi naista
kätköstä esiin ja molemmat seurasivat heitä hiljaa jäljessä. Toinen tuki
toista ja vaikeasti pääsivät he eteenpäin, tie kävi kirkolle päin.

       *       *       *       *       *

Ilma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi
kuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi
tuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti
kädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen
ja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut.

Vihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa
kuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli
kammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan
kuin kellarista ja jok' ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa
ja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui
myrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului,
aivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa
kuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä
hiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän
piti kiini, vapisi.

Kirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat
polkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia
huokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä
kädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä
tullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien
ja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului
kuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti
epävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia
varjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät
viimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät
alttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he
olivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa,
erinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla
ja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin;
papin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi
kädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka
haaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan
anteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko
elämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; "mutta nyt hän on
nöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun
armoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että
äärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa
hän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja
pelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista." Ja
hän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa.

Bårdille jok' ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. "Pam
--!" kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka
löi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen
tornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi,
kirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan
ja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä
ymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se
kuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta
kun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian
käsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. "Pam -- pam!"
sävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin
kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään
taistelleet. "Lue nyt isämeidän", kuiskasi pappi. "Pahin kamppaus
alkaa!" Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen;
mutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta
sekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se
oli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan?
Ehkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä
iltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien
selkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän
palavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone
oli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat
kynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän
luki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja
pappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina
kirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin.

Uh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi?
Haisipa jo tulikivelle ja palaneelle... Bård löi molemmat kädet
alttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut;
vajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi.
Irtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä...
"Pam!" kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; "pam! pam!"
"Nyt olkoon Jumala kansamme", sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen
ja teki ilmassa ristin-merkin. "Rukoile Jumalaa antamaan syntisi
anteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan", sanoi hän. Ja Bård
rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi
hän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos
perkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin
järveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen,
kun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain
kanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin
viimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä
mäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä... Heidän voivotuksensa ja
valituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen
rukouksensa.

Kirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård
kavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä
kirvelteli: "nyt hän tulee!" Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän
tunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan... Ja
lattiassa hänen allaan ja seinissä ylt' ympäri raastivat kynnet; ruumiit
alhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne
odottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta.
Huone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä;
nyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri
valaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa
nielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi
kasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret,
jotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi
kurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri
kuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu... "Pakene pois sinä paha
henki!" huusi pappi kuoleman tuskassa, "tämä mies on antanut itsensä
Jumalan haltuun!" --

Hirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. "Minä
_tahdon_! -- minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon,
ei häntä!" huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse.
Toinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka
suortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin
kuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi
tulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja
kirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; "pois paetkaa te
perkeleet naisen hahmossa!" Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse.
Silloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi
raskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti
maahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä
meidän, -- puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille,
että he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana
seisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen
rukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän
päättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi
syvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan.
"Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen
käsiään --: "Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon."

Gunhild vavahti ja suoristi itsensä: "Pelastettu --?" kuiskasi hän.
"Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia..." Hän kaatui raskaasti taaksepäin.
Kun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. --

Molemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi
takana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: "Saiko äiti nyt antaa sielunsa
lapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki
oikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."

Loppu.








--- Provided by LoyalBooks.com ---