EGMONT

Viisinäytöksinen murhenäytelmä


Kirj.

J. W. von Goethe


Suom. Antti Räihä



Kuopio 1896.
O. W. Backman'in kirjapainossa ja kustannuksella.



HENKILÖT:

MARGAREETA PARMALATAR, Kaarle Viidennen tytär.
KREIVI EGMONT, Gauren prinssi.
VILHELM ORANIALAINEN.
HERTTUA ALBA.
FERDINAND, tämän äpäräpoika.
MACHIAVELLI, hallitsijattaren palveluksessa.
RICHARD, Egmontin kotikirjuri.
SILVA,  |  Alban palveluksessa.
GOMEZ,  |
KLAARA, Egmontin rakastettu.
KLAARAN ÄITI.
BRACKENBURG, porvarinpoika.
SOEST, rihkamoitsija,  |
JETTER, räätäli        |  Brysselin porvareita.
RAKENNUSMESTARI,       |
SAIPPUANKEITTÄJÄ,      |
BUYCK, sotamies, Egmontin käskyissä.
RUYSUM, raajarikko sotavanhus ja kuuro.
VANSEN, kirjuri.
Kansaa, seuruetta, vartijoita y.m.

Näytelmän paikka Brysselissä.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Jousi-ammunta.

    Sotamiehiä. Porvareita jousineen. Jetter, eräs Brysselin
    porvareita, räätäli, astuu esiin sekä jännittää jousta.
    Soest, eräs Brysselin porvareita, rihkamoitsija.

SOEST. No ampukaa pois, että se päättyy! Kumminkaan ette voita minua!
Kolmanteen piiriin, siihen te ette ole ikinä ampunut! Ja niinpä lienen
minä tään vuoden mestari.

JETTER. Niin, mestari ynnä kuningas päällisiksi. Ja kukapa sitä
kadehtisi? Tehän saatte sen vuoksi maksaa juominkiin kahta vertaa
enemmän kuin me muut: te saatte taidostanne maksaa oikeutta myöten.

    Buyck, hollantilainen sotamies, Egmontin käskyissä.

BUYCK. Jetter, tään vuoron lunastan minä teiltä, jaetaan voitto, ja
minä maksan kekkerit: min' olen ollut jo kauvan täällä ja olen paljon
velkaa auliista kohtelustanne. Jos menee väärään, niin se on sama kuin
jos te olisitte ampunut.

SOEST. Minun sietäisi tinkiä vastaan, sillä oikeastaan minä siinä
menetän. Mut välipä tällä, Buyck, ann' lauveta vaan!

BUYCK (ampuu). Kas nyt, pilkkakirves siellä, kumarrus kunniaksi! Yks!
Kaks! Kolme! Neljä!

SOEST. Neljänteen? Olkoon menneeksi!

KAIKKI. Eläköön kuningas! Eläköön, eläköön!

BUYCK. Suuri kiitos, hyvät herrat! Olisi mestarissa jo liikaa. Kiitän
kunniasta!

JETTER. Siitä saatte itseänne kiittää.

    Ruysum, friislantilainen, raajarikko sotavanhus ja kuuro.

RUYSUM. Sen minä sanon teille.

SOEST. Mitä niin, taatto?

RUYSUM. Sen minä sanon teille, hän ampuu niin kuin hänen herransakin,
hän ampuu kuin Egmont.

BUYCK. Hänen rinnallaan min' en ole muuta kuin joutava kolkkamies.
Pyssyllä osaamaan hän vasta onkin verraton.

Älkääkä luulko, että hän osaa miten kuten onnen ohjaamana tai sitä
myöten millä päällä hän on -- ei! hän kun tähtää vaan, niin sattuu kuin
naulan nenään. Häneltä olen minä oppinut. Se olisikin pätö uro, joka
häntä palvellen ei mitään oppisi. Vaan eipä unhoteta, hyvät herrat!
Kuningashan elättää väkensä. Tänne viiniä siis kuninkaan maksuun!

JETTER. Meidänpä kesken on semmoinen suostumus, että itse kukin --

BUYCK. Min' olen vieras ja kuningas, enkä siis huoli teidän
säännöistänne ja pitämyksistänne.

JETTER. Olethan sinä pahempi kuin hispanialainen; hän se on saanut
niiden antaa olla alallaan, ainakin näihin asti.

RUYSUM. Mitä se on?

SOEST (kovasti). Hän tahtoo meille tarjota. Hän ei suostu siihen, että
me keskenämme kerätään, ja kuningas vaan maksaa kahta vertaa enemmän
kuin me muut.

RUYSUM. No joutaapa hän tällä kertaa tehdä tahtonsa! Kun siitä vaan ei
vastaiseksi koitune vino esikuva. Niin hänen herransakin on laatujaan
aulis ja antaa ropojen ravista mihin sattuu. (Tuovat viiniä.)

KAIKKI. Teidän maljanne, kuninkaallinen majesteetti! Eläköön!

JETTER (Ruyckille). Kuninkaallinen majesteetti, niinpä tietenkin!

BUYCK. Kiitän kaikesta sydämestäni, koska niin pitää olla.

SOEST. Ihan niin! Sillä meidän hispanialaisen majesteettimme maljaa ei
hevillä juo alankomaalainen sydämestään.

RUYSUM. Kuka, mitä?

SOEST (kovasti). Näet, Fiilippi Toisen, Hispanian kuninkaan.

RUYSUM. Kaiken armollisin kuningas ja herra! Jumala suokoon hänen
kauvan elää!

SOEST. Ettenkös pitänyt enemmän hänen herra-isästään, Kaarle
Viidennestä?

RUYSUM. Olkoon hän Jumalan rauhassa! Se oli herra! Hänellä oli käsi yli
koko maa-emän, ja hän oli kaikki kaikessa; ja jos hän kohtasi ketä,
niin tervehti hän kuin naapuri naapuria, ja jos oltiin peljästyneitä,
älysi hän menetellä niin vienolla tavalla -- Niin, ymmärtäkää minut
oikein -- Hän kävi kävelemässä, kävi ratsastamassa, miten hälle mieleen
juohtui, ihan vähin seuroin. Itkimmehän joka kynsi, kun hän täällä
jätti hallituksen pojalleen -- jotta vielä sanon, ymmärtäkää minut
oikein -- tämä on jo toista, täm' on vallankin majesteetillisempi.

JETTER. Hän ei näyttäynyt täällä ollessaan, muuten kuin oikein
loistossa ja kuninkaallisessa komeudessaan. Hän on vähäpuheinen, niin
olen kuullut hoettavan.

SOEST. Se ei ole mikään sopiva herra meille alankomaalaisille. Meidän
ruhtinastemme tulee olla vapaita ja iloisia, niin kuin mekin olemme,
elää ja sallia muiden elää. Me emme kestä ylenkatsetta ja sorrantaa,
niin hyväsävyisiä vättöjä kuin ollaankin.

JETTER. Kuningas, luulen ma, olisi kyllä laupias herra, jos hänellä
vaan olisi neuvonantajat parempia.

SOEST. Ei, ei! Hänell' ei ole mitään tunnetta meitä alankomaalaisia
kohtaan, hänen sydämensä on ynseä kansalle, hän ei rakasta meitä;
mitenkä mekään voimme rakastaa häntä? Minkä tähden koko maailma on niin
ihastunut kreivi Egmontiin? Miksi me kaikki olisimme valmiit häntä
käsillämme kantamaan? Siksi, kun hänestä nähdään, että hän tarkoittaa
meidän parastamme, kun iloinen hilpeys, vapaa elämä, hyvä tahto hänen
silmistänsä loistaa, kun hänell' ei ole sitä omaa, mitä hän ei
tarvitsevaisen kanssa tasaa, jopa semmoisenkin kanssa, jok'ei tarvitse.
Toivottakaamme onnea kreivi Egmontille! Buyck, teidän asianne on
esittää ensi malja. Nostakaa eläköönhuuto herrallenne!

BUYCK. Kaikesta sydämestäni: eläköön kreivi Egmont!

RUYSUM. S:t Kventinin voiton voittanut!

BUYCK. Gravelingenin sankari!

KAIKKI. Eläköön!

RUYSUM. S:t Kventin oli mulla viimeinen tappelu. Minä vaivoin jaksoin
käydä enää, vaivoin sitä raskasta pyssyä hinata enää. Mut sain minä
kerran vielä franskalaisen turkkia kärventää, ja itse sain
jäähyvästiksi siellä ruhjevamman oikeaan sääreeni.

BUYCK. Gravelingen, hyvät ystävät! Siellä se oli leiske! Yksistään
meidän on voitto. Eivätkö polttaneet ja hävittäneet nuo ulkomaan koirat
kautta koko Flanderin? Vaan mepä taisimme tavata ne, luullakseni!
Heidän vanhat, kovakouraiset ukkonsa tekivät kauvan tenää, ja me
ryntäsimme ja ammuimme ja hakkasimme, niin että heitä pahasti
irvistytti ja heidän rivinsä horjahtelivat. Silloin tuli Egmontin alta
hevonen ammutuksi, ja me ottelimme kauvan, ees-taas, mies miestä,
hevonen hevosta vastaan, joukko joukon kanssa, sillä lakealla
hietikolla pitkin merenrantaa. Yks kaks pamahti satamaan, kuin pilvistä
pudoten, virran suulta päin: pam, pam! -- tykin laukaus laukauksen
perästä franskalaisia kohti. Siell' oli englantilaisia, jotka
Dynkirchenistä tullessaan sattumalta purjehtivat ohitse amiraali
Malinin johdolla. Tosin eivät he paljon meitä avittaneet; he pääsivät
tienoille ainoastaan pienimmillä aluksillaan, eivätkä niilläkään edes
kyllin lähelle; ampuivatpa aivan meidänkin sekaan välisti, -- vaan
hyvää se teki! Se mursi franskalaiset ja vahvisti meidän miehuuttamme.
Mut silloin se kävi yhtenä: piks, paks! Mullin-mallin! Kuolijaksi
lyötynä, veteen syöstynä joka ikinen kynsi! Ja nuot uroot upposivat,
kun saivat vettä maistaa. Ja kaikki mikä meitä hollantilaisia oli,
kynttä-kantta perästä! Me jotka eletään sekä vedessä että maalla,
olimmekin vedessä vasta oikein mannullamme kuin sammakot. Mitä muuta
nyt kuin järjestänsä hakattiin viholliset virrassa ja ammuttiin
sukupuuttoon kuin sorsia olis' ammuttu. Joka siinä pakoon pääsi, sen
löivät talonpoikais-akat, kuokin, taikoin läimivät kuolijaksi, -- niin!
Sittenpä oli hänen franskalaisen majesteettinsa paras tarjota
lapavelkaa ja rauha tehdä. Ja rauhasta on teidän meitä kiittäminen,
suurta Egmontia kiittäminen.

KAIKKI. Eläköön! Suuri Egmont, eläköön, eläköön, eläköön!

JETTER. Kunpa meidän olis' suotu saada hänet hallitsijaksi tämän
Margareeta Parmalattaren sijaan!

SOEST. Elä sano niin! Totuus ennen kaikkea! Min' en kärsi Margareetaa
moitittavan. Nyt on minun vuoroni. Eläköön armollinen rouva!

KAIKKI. Eläköön!

SOEST. ihan totta! Erinomaisia naisia on siinä suvussa. Eläköön
hallitsijatar!

JETTER. Viisas on hän, sekä maltillinen kaikessa, mitä hän tekee. Jos
hän ei vetäisi niin sitkeästi yhtä köyttä niiden mustanuttuisten
kanssa! Hän myös on osapää siihen, että on saatu neljätoista uutta
piispanhippaa tähän maahan. Mitä varten ne sitten ovat? Eiköhän sitä,
että muukalaisia voidaan sukelluttaa niihin parhaimpiin paikkoihin,
joihin ennen valittiin apotteja tuomiokapituleista? Ja meidän pitää
muka uskoa, että tuota temppua kaipaa uskonto. Johan uskottiin! Piispaa
kolminen oli meille ihan kylliksi. Silloin kävikin asia rehellistä ja
säällistä tietä. Nyt täytyy jokaisen olla olevinaan välttämätön. Ja
siitä juontuu joka silmänräpäys rettelötä ja riitaa. Ja kuta enemmän
tätä juttua puohdetaan ja seulotaan, sen kehnommaks' se äityy.

    (He ryyppäävät.)

SOEST. Kuninkaan tahto siinä tapahtui, tiedän mä. Hallitsijatar ei voi
siinä ottaa, ei antaa.

JETTER. Niinpä tästä puoleen emme saa, kuulen ma, laulaa niitä uusia
virsiä; niissä tosiaan on hyvin somasti sovitettu loppusointu ja
erinomaisen ylentävä nuotti. Niitä näet emme saa laulaa; vaan rumia
lauluja niin paljon kuin tahdomme. Ja miksi? Uusissa mukamas on
kerettiläisyyttä, sanotaan, ja mitä kaikkea, ties Jumala. Mut olen minä
sentään niitäkin laulanut; se on nyt jotain uuden uutta, enkä minä ole
keksinyt niissä niin hölyn-pölyä.

BUYCK. Minä huolisin häneltä kysyä! Meillä, tässä maakunnassa lauletaan
mitä tahdotaan siitä syin, että kreivi Egmont on meillä maaherrana; hän
ei moisista välitä. Gentissä, Ypernissä, kautta koko Flanderin laulaa
niitä, ken haluaa. (Kovasti.) Eihän mikään liene juuri viattomampaa
kuin hengellisen virren veisuu? Vai mitä, taatto?

RUYSUM. Hyväinen aika! Sehän on jumalanpalvelusta, sielunylennystä.

JETTER. Vaan ne sanovat, että se ei ole oikean tavan, ei heidän tapansa
mukaista. Ja vaarallista niiden veisuu on ainakin, niinp' annetaan
hyvällä jäädä sen sikseen. Inkvisitsion palvelijat hiipivät ympärillä
väijymässä; moni kunniallinen mies on joutunut jo onnettomaksi. Puuttui
vielä omantunnon orjuutta! Kun min' en tehdä saa, mitä huolin, tokihan
voisivat edes antaa minun ajatella ja laulaa mitä tahdon.

SOEST. Tuo inkvisitsio, ei se ota noustakseen täällä. Meill' ei ole
hispanialaisten luomus, jotta annettaisiin omiatuntojamme orjuuttaa. Ja
aatelisto saakin jo ajoissa tuon turman siipiä supistaa.

JETTER. Se on kyllä siivoa. Jos niiden miekkosien päähän pistää rynnätä
minun huoneeseeni, kun minä askare ääressä istun ja hyräilen
parhaallaan jotakin franskalaista virttä, ajattelematta siinä tuon
kummempaa, hyvää tai pahaa; nyreksin ilman aikojaan, kun se korvassa
tuntuu säveltyvän, -- niin tuota pikaa olen kerettiläinen sekä niitä
nimiäni saan ryömiä putkaan. Tai lähden käymään vähän maalla ja herkeän
siellä jonkun väkijoukon luo seisomaan, joka on kuuntelemassa uutta
saarnaajaa, erästä niitä Saksanmaalta tulleita, -- niin kohta tuossa
paikassa olen nimittäin kapinoitsija, sekä pääkopilla on vaara tarjona.
Olettenko milloin kuullut jonkun heistä saarnaavan?

SOEST. Kelpo väkeä! Nykyisin kuulin minä erään taivasalla puhuvan
tuhansille ihmisille. Se oli ytimelleen eri evästä kuin mitä
meikäläiset saarnastuolista paasaavat ja paasaavat ja ihmisiä latinan
pätkiin juututtavat. Tämä puhui suunsa puhtaaksi; hän sanoi, mitenkä he
meitä tähän saakka ovat nenästä vetäneet, pitäneet meitä vaan
pimeyteemme pinttymässä, ja mitenkä me sietäisimme enemmän valistusta.
-- Ja puhuissansa hän todisti joka ainoan nopan raamatusta käsin, jos
uskoa tahdotte.

JETTER. Silloinpa siinä toki on jotain. Tuotahan min' olen itse aina
sanonut ja senpä tähden olen pohjustanut asiaa. Min' olen kauvan sitä
pitkin päätäni pitänyt.

BUYCK. Niiden jäljessä juokseekin kaikki kansa.

SOEST. Sen minä uskon, kun saadaan jotakin hyvää kuulla ynnä jotakin
uutta.

JETTER. Ja entäpä sitten? Voihan antaa itse kunkin saarnata tavallaan.

BUYCK. Kippis, hyvät herrat! Tarinassa unhotatte viinin ja
Oranialaisen.

JETTER. Hän ei jouda unhottumaan meiltä. Se on kerrassa oikea muuri; jo
kun häntä ajattelee vaan, kohta tuntuu, että hänen takanaan voisi
piillä, eikä pirukaan saisi sieltä ilmi. Eläköön Vilhelm Oranialainen,
eläköön!

KAIKKI. Eläköön, eläköön!

SOEST. No, vanhus hyvä, esitä sinäkin nyt joku malja!

RUYSUM. Vanhat sotilaat! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!

BUYCK. Oiva eläköön-huuto, vanhus! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!

JETTER. Sota, sota! Tiedättenkö myös, mitä te huudatte? Että tuo on
kepeä teidän suustanne luiskahtamaan, on kyllä luonnollista; vaan
kuinka viheliäisellä tuulella joku meikäläinen on sen jaloissa, en voi
niin sanalla sanoa. Kuulla vuosikausi läpeensä rummutusta; ei mitään
muuta kuin kuulla mitenkä joukkokunta tulla uhmaa siellä, toinen
täällä, mitenkä ne menivät muutaman kummun yli ja seisahtivat erään
myllyn luona, mitenkä monta niit' on kaatunut siellä, mitenkä monta
täällä, mitenkä ne ottelevat, ja toinen voittaa, toinen menettää,
-- tuota kuulla, tulematta virttä viisaammaksi siitä, kuka mitä voittaa
tahi menettää, -- kuulla, mitenkä joku kaupunki valloitetaan, kuinka
sen porvarit tapetaan, ja kuinka siinä käyp' onnettomille vaimoille,
viattomille lapsille. Se on hätää ja tuskaa, saa ajatella joka
silmänräpäys: "Nyt ne tulevat! Nyt käypi meille samoin ikään".

SOEST. Senpä tähden pitää porvarin aina olla aseisiin harjautunut.

JETTER. Niin, harjautukoon, kell' on vaimo ja lapsia! Ja kuitenkin
minust' on sotamies parempi kuulumassa kuin näkymässä.

BUYCK. Tuosta sietäisi minun ottaa itseeni.

JETTER. En minä sillä tarkoittanut teitä, hyvä maanmiehemme. Niin pian
kuin Hispanian varustusväestä irti suorisimme, saimme taas huokaista.

SOEST. Elähän mitään! Ne taisivat sinua enimmin rasittaa?

JETTER. Pilkka kävi omaan nilkkaan!

SOEST. Ne, kuulen ma, ovat olleet tuiki ankaraa majaväkeä sinun
loisinasi.

JETTER. Suus' kiinni!

SOEST. Ne olivat tämän ajaneet ulos kyökistä, kellarista, tuvasta --
sängystä.

    (He nauravat.)

JETTER. Tyhmyri!

BUYCK. Rauhaa, hyvät herrat! Pitääkö tässä sotamiehen ruveta rauhaa
huutamaan? No niin, kun ette meistä tahdo mitään kuulla, esittäkää
sitten teikäläinen malja, joku oikein porvarillinen malja.

JETTER. Siihen olemme valmiit! Turva ja rauha!

SOEST. Järjestys ja vapaus!

BUYCK. Hyvä! Siihen mekin olemme tyytyväiset.

    (He kilistävät maljoja iloisina, kertoen näitä sanoja,
    kuitenkin niin, että jokainen vuorollaan lausuu eri sanan
    kuin edellinen, jotenka syntyy jonkinlainen jonolausunto.
    Vanhus kuuntelee ja vihdoin yhtyy hänkin.)

KAIKKI. Turva ja rauha! Järjestys ja vapaus!


Hallitsijattaren palatsi.

Margareeta Parmalatar, metsästyspuvussa. Hoviväkeä. Pageja.
Palvelijoita.

HALLITSIJATAR. Peruuttakaa metsälle-meno; min' en lähde ratsastamaan
tänä päivänä. Sanokaa Machiavellille että hänen tulee saapua minun
tyköni!

    (Kaikki lähtevät.)

Noita kauheita tapauksia ajattelemasta en pääse hetkeksikään rauhaan.
Ei ole mitään, mikä minua voi viehättää, ei mitään, mikä mielestäni voi
haihduttaa näitä; alinomaa pyörivät nämä kuvat, nämä huolet edessäni.
Nyt kuningas on sanova, että tämä on seuraus minun hyvyydestäni, minun
suopeudestani; ja kuitenkin sanoo mulle omatuntoni joka hetki, ett'
olen tehnyt, mikä kulloinkin on ollut osavinta, mikä parasta. Vai
olisiko minun pitänyt vihan myrskyllä kiihdyttää ja levittää tätä
vahingon-valkeata? Minä toivoin, että voin sen lannistaa, tukauttaa
omaan tuhkaansa. Niin, mitä minä itselleni saatan sanoa, minkä hyvin
tiedän, se puhdistaa minut oman itseni edessä. Vaan miltä kannalta sen
veljeni on ottava? Sillä, voidaanko sitä tyhjäksi tehdä? Vierasten
opettajain röyhkeys on päivä päivältä paisunut, he ovat meidän
kirkkomme häväisseet, vimmanneet rahvaan tylsän mielen, velhonneet
raivohengen joukkoon. Saastaisia henkiä on hiipinyt kapinan nostajain
sekaan, ja kamalia tuhotekoja on tapahtunut, joit' on jo hirveä
ajatellakin, ja jotka mun nyt täytyy yksitellen kertoa hoviin,
kiireesti ja yksitellen, ett' ei tuo yleinen huhu ehtis' ennen minua,
jott' ei kuningas joutuisi siihen luuloon, että niit' on vielä enempi
tuhoja, joita tahdotaan pitää salassa. Min' en keksi mitään keinoa, en
ankaraa, en lauhkeaa, millä tuota turmaa vallita. O, mitä me ylhäiset
olemme ihmiskunnan aallokolla! Me uskomme sitä hallitsevamme, ja se
heitteleekin meitä ylös ja alas, sinne ja tänne.

    Machiavelli ustuu sisään.

HALLITSIJATAR. Joko kirjeet kuninkaalle on kirjoitettu?

MACHIAVELLI. Yhdessä tunnissa ne ovat teidän allekirjoitustanne vailla.

HALLITSIJATAR. Olettenko kertomuksen tehnyt kyllin lavean?

MACHIAVELLI. Lavean ja juurtajaksavan, niinpä juuri semmoisen kuin
kuningas tahtoo. Minä kerron, mitenkä ensin S:t Omerin tienoossa
kuvienraasto-vimma ilmaiseksen -- mitenkä muudan raivoisa väkijoukko,
olalla seipäitä, kirveitä, nuijia, tikapuita, köysiä, muassa vaan
muutamia sota-asussa, mitenkä ne ensin rynnistävät kappeleihin,
kirkkoihin ja luostareihin, ajavat ulos uskovaiset hartautta
harjoittamasta, murtavat suljetut portit rikki, kääntävät kaikki tyynni
ylös-alasin, raastavat alttarit kumoon, murskaavat pyhimysten kuvat,
turmelevat kaikki maalaukset, kaiken mitä pyhää ja juhlallista ne
tapaavat, pirstaksi ruhtovat, raastavat, tallaavat -- mitenkä joukko
tiellä karttuu, Ypernissä avaa asukkaat näille porttinsa -- mitenkä
arvaamattoman äkkiä ne ryöstävät tuomiokirkon tyhjäksi, polttavat
piispan kirjaston poroksi -- mitenkä suuri paljous kansaa, saman
hurjuuden riivaamana, yli Meninin, Gominesin, Vervichin, Lillen
levitäksen, kohtaamatta missään vastarintaa, ja mitenkä tuo suunnaton
kapinaliitto yhdessä silmänräpäyksessä julkaisekse ja on jalalle saatu
lähes kautta koko Flanderin.

HALLITSIJATAR. Ah, kuinka minut uudelleen valtaa tuska sinun tätä
toistaessasi! Ja siihen liittyy se pelko, että tuo turmio vaan yltyy
yltymistään. Sanokaa mulle ajatuksenne, Machiavelli!

MACHIAVELLI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minun ajatukseni
näyttävät enimmiten tyhjiltä aaveilta; ja vaikkakin te aina olette
minun virkatoimeeni ollut tyytyväinen, te harvoin olette kumminkaan
suvainnut seurata minun neuvoani. Te olette usein sanonut leikillä:
"Sinä olet kovin kaukosilmä, Machiavelli! Sinun sietäisi ruveta
historian-kirjoittajaksi. Ken on toimimassa, hänen täytyy pitää
silmällä sitä, mik' on lähinnä." Ja kuitenkin, enkö min' ole ennakolta
ennustanut kaikkia näitä tapauksia? Enkö min' ole edeltäpäin arvannut
tätä kaikkea?

HALLITSIJATAR. Arvaan minäkin paljon asioita edeltäpäin, kykenemättä
niiden menoa muuttamaan.

MACHIAVELLI. Sanalla sanoen: tukauttaneeksi sitä uutta oppia te ette
saa. Antaa heidän olla, erottakaa heidät oikea-uskoisista, suokaa
heille kirkkoja, ottakaa heidät oikein yhteiskunta-lain suojaan,
osottakaa heille vissit rajat; ja sillä tavoin saatte kerralla
kapinoitsijat rauhoittumaan. Kaikki muut keinot ovat turhia, ja te vaan
hävitätte maata.

HALLITSIJATAR. Oletko sinä unhottanut, millä inholla veljeni hylkäsi
pelkän sen kysymyksenkin, tokko tuota uutta oppia voitaisiin suvaita?
Etkö tiedä, kuinka hän jokaisessa kirjeessään mitä kiihkeimmin käskee
minun varjella oikeaa uskoa, ja ett'ei hän siedä sanaakaan rauhan ja
sovun palauttamisesta uskonnon kustannuksella? Eikö hän itse pidä
maakunnissa urkkijoita, joit' emme tunne, saadakseen selville, kuka
noihin uusiin mielipiteisiin kallistuu? Eikö ole totta, että hän,
meidän ihmeeksemme, on nimituten maininnut yhden ja toisen, joka aivan
meitä lähellä on salavihkaa keretin vikaan joutunut? Eikö hän teroita
armottominta ankaruutta? Jako minä olisin laupias, minä hälle
esittämään, että hän ei olisi millänsäkään, antaisi asian käydä omaa
käyntiään? Etkö jaksa arvata, että silloinpa hän kokonaan herkeäisi
minua uskomasta, kokonaan herkeäisi minuun luottamasta?

MACHIAVELLI. Tiedän hyvin; kuningas käskee, hän antaa teidän tietää
aikeitansa. Teidän pitää lepo ja rauha palauttaa keinolla, joka
katkeroittaa mieliä yhä enemmän, joka välttämättä puhaltaa sodan joka
taholla ilmituleen. Ajatelkaa mitä teette! Suurimmat kauppamiehet on
turmelus tahrannut, aateliston, kansan, sotamiehet. Mitä auttaa omaan
ajatukseensa kovautuminen, koska kaikki tyynni meidän ympärillämme
muuttuu? Jos toki joku hyvä haltija-henki juohduttaisi Fiilipin mieleen
sen, että paremmin kuninkaan arvon mukaista on hallita eri-uskoisia
kansalaisia, kuin heitä vastakkain hangata hengettömiin.

HALLITSIJATAR. Elä kuuna päivänä vasta virka moisia sanoja minun
kuullen! Minä tiedän varsin hyvin, että valtioviisaudessa voidaan
harvoin pitää lupausta ja luottamusta, että siinä avomielisyys,
hyväntahtoisuus, myöntyväisyys potkaistaan pois meidän sydämestämme.
Maallisiin asioihin nähden tämä, paha kyllä, on liijan totta; vaan
tuleeko meidän Jumalaakin peijata, mokomin kuin toisiamme? Tuleeko
meidän olla välinpitämättömiä taatun oppimme suhteen jonka eteen niin
moni on uhrannut henkensä? Tämäkö meidän tulisi heittää hukkaan
muutamain epävarmojen, ristiriitaisten juoksujuorujen edessä?

MACHIAVELLI. Elkää toki sentään ajatelko minusta pahaa!

HALLITSIJATAR. Minä tunnen sinut ja sinun uskollisuutesi, ja tiedän,
että monikin saattaa siltä olla rehellinen ja ymmärtäväinen mies,
vaikka hän on hairahtanut lähimmältä, parhaalta sielunsa autuuden
tieltä. Niit' on muitakin, Machiavelli, miehiä semmoisia, joita minun
samalla täytyy pitää arvossa ja moittia.

MACHIAVELLI. Ketä tarkoitatte?

HALLITSIJATAR. Minä saatan tunnustaa, että Egmont loukkasi minua oikein
sisällisen syvälti tänään.

MACHIAVELLI. Millä käytöksellään?

HALLITSIJATAR. Hänen tavallisellaan, penseydellä ja kevytmielisyydellä.
Minä sain tuon julman sanoman, juuri kun minä hänen ja monen muun
seurassa kirkosta tulin. En voinut tuskaani hillitä, minä valitin
ääneen ja kääntyen hänen puoleensa kivahdin: "Kas, mitä teidän
maakunnassanne tapahtuu! Tuota voitte kärsiä, te, kreivi, jolta
kuningas on toivonut itselleen kaikkea?"

MACHIAVELLI. Ja mitä hän vastasi?

HALLITSIJATAR. Niin kuin se ei olis' ollut mitään, niin kuin se olis'
ollut mikä sivuseikka, vastasi hän. "Jos Alankomaan valtiosääntö vaan
sais' olla rauhassa hyökkäyksiltä! Tuo muu sitten antautuis' ihan
itsestään."

MACHIAVELLI. Kuka ties hän onkin lausunut suoraa totta, mitään
järkeilemättä ja kursailematta. Mitenkä saattaa luottamus syntyä ja
säilyä, jos alankomaalainen näkee, että tarkempaa huolta pidetään hänen
tavaroistaan ja tiluksistaan, kuin hänen onnestaan, kuin hänen sielunsa
autuudesta? Vai ovatko sitten nuo uudet piispat pelastaneet sieluja
enemmän, kuin lihavia kirkon-saatavia korjailleet mässätäkseen? Ja
eivätkö he ole enimmäkseen muukalaisia? Vielä pannaan kyllä kaikkiin
maaherran-virkoihin alankomaalaisia; vaan eikö hispanialaiset anna
kovin selvään näkyä, että heill' on mitä suurin, vallan vastustamaton
himo näihin paikkoihin? Eikö kansa aina tahdo oman tapansa mukaan olla
omamaalaisten hallittavana mieluummin kuin muukalaisten, jotka kerran
maassa jalansijan saatuaan koettavat itselleen hankkia rikkautta
kaikkien kustannuksella, jotka tullessaan tuovat muukalaisen mittapuun
ja valtaansa käyttävät kylmäkiskoisesti ja tunnottomasti.

HALLITSIJATAR. Sinähän asetut vastustajain puolelle.

MACHIAVELLI. Sydämeeni nähden, en suinkaan; ja tahtoisin, että minä
myös, järkeeni nähden, voisin olla kokonaan tällä meidän puolella.

HALLITSIJATAR. Jos sinun tahtosi olisi määräämässä, niin minunhan
sietäisi luovuttaa vallanpito heille; sillä Egmont ja Oranialainen
suurella toivolla odottivat itselleen tätä paikkaa. He siihen aikaan
olivat toistensa vastustajat; tätä nykyä he ovat yhdessä tuumin
liittäytyneet minua vastaan ja ovat ystävykset, eriämättömät
ystävykset.

MACHIAVELLI. Hyvin vaarallinen pari.

HALLITSIJATAR. Suoraan sanoen, minä pelkään Oranialaista ja pelkään
Egmontin tähden. Oranialaisella ei ole mitään hyvää mielessä, hänen
aikeensa tähtäävät kauvas, hän on salaperäinen, näyttää suostuvan
kaikkeen, ei vastusta koskaan, ja mitä syvimmän kunnioituksen varjossa
tekee erinomaisella varovaisuudella mitä tahtoo.

MACHIAVELLI. Suoraan tämän vastakohtana astuu Egmont vapaata tietänsä
ikään kuin maailma olisi hänen.

HALLITSIJATAR. Hän käy niin pää kenossa, ikään kuin majesteetin käsi ei
häntä ylettäisi tavata.

MACHIAVELLI. Koko kansa luo silmänsä häneen, ja sydämet riippuvat
hänessä.

HALLITSIJATAR. Hänt' ei ikinä ole arveluttanut asian ulkomuoto. Ikäänpä
kuin ei kenenkään olisi valta vaatia tiliä häneltä! Yhäti vielä kantaa
hän Egmont-nimeä. _Kreivi Egmontiksi_ kuulla itseään kutsuttavan
miellyttää häntä, niin kuin hän ei tahtois' unhottaa, että hänen
valtavanhempansa kerran ovat olleet Gelderin isäntiä. Miks' ei hän
nimitä itseään Gauren prinssiksi? Sehän se on hänen oikea nimensä.
Miksikä hän tekee niin? Vai tahtooko hän siten sammuneita oikeuksiansa
virittää uuteen eloon?

MACHIAVELLI. Minun mielestäni hän on uskollinen kuninkaan palvelija.

HALLITSIJATAR. Jos hän vaan tahtoisi, mitenkä ansiollisen aseman hän
vois' itselleen hankkia hallituksen suosiossa, sen sijaan kuin hän on
meille kyllä tähän asti, itseään hyödyttämättä, tehnyt sanomatonta
kiusaa! Hänen seuransa, pitonsa ja kemunsa ovat paljon lähemmin
sitoneet ja kietoneet aatelisia yhteen, kuin mitä vaarallisimmat
salakokoukset. Hänen maljoistansa ovat vieraat ammentaneet pysyvän
päihtymyksen, haihtumattoman huimauksen. Kuin usein hän leikillisillä
puheillaan panee kansan mielet liikkeille, ja kuinka rahvas ällämästyi
niitä hänen käskyläistensä uusia tamineita, niiden hullunkurista asua!

MACHIAVELLI. Minä olen varma, ett'ei siinä piillyt mitään tarkoitusta.

HALLITSIJATAR. Kehno juttu sittenkin. Niin kuin olen sanonut: hän
vahingoittaa meitä, itse mitään hyötymättä. Hän ottaa vakavan asian
leikilliseltä kannalta, ja meidän täytyy, ett'emme näyttäisi
toimettomilta ja välinpitämättömiltä, ottaa leikki vakavalta kannalta.
Niin ärryttää toinen juttu toista, ja jos koetetaan jotakin estellä,
niin silloin se vasta lähteekin jalalle. Hän on vaarallisempi kuin joku
julkinen kapinaliiton päämies, ja paljonpa minä erhettyisin, ell'ei
hovissa liene kaikki tyynni tuoreessa muistissa. Minun täytyy
tunnustaa, että hän närkästyttää minua, närkästyttää kovasti, harva se
kerta.

MACHIAVELLI. Hän näyttää minusta toimivan kaikessa omantuntonsa mukaan.

HALLITSIJATAR. Hänen omallatunnollaan on imarteleva kuvastin. Hänen
käytöksensä on usein loukkaavata. Niin näyttää usein siltä, kuin hän
eläis' siinä täydessä vakaumuksessa, että hän se on herra täällä, ja
kuin hän ainoastaan sulasta kohteliaisuudesta ei tahtois' antaa meidän
sitä tuta, niin kuin hän ei tahtoisi meitä vallan ajamalla ajaa maasta
pois; ehkä täällä muka toimeen tullaan.

MACHIAVELLI. Minä pyydän teitä, elkää selittäkö kovin pahasti hänen
avomielisyyttään, tuota hänen onnellista luontoaan, joka ottaa kaikki
painavatkin seikat kepeältä kannalta! Te vahingoitatte vaan sillä häntä
ja itseänne.

HALLITSIJATAR. Min' en selitä mitään. Minä puhun ainoastaan
välttämättömistä seurauksista, ja minä tunnen hänet. Hänen
alankomaalais-aatelisuutensa ja kultainen Talja, joka häll' on
rinnassa, koventavat hänen itseluottamustaan, hänen rohkeuttaan. Ne
kumpikin ovat hällä suojana jotain kuninkaan pikapäistä, oikullista
vastenmielisyyttä vastaan. Vaan tutki asiaa tarkoin, niin saat nähdä,
että kaikkeen tuohon onnettomuuteen, joka nyt Flanderia vitsaa, on hän
ypö yksin syypää. Hän se on ensiksi noita vieraita opettajoita
hellinnyt, ei ole huolinut siinä niin tarkkaa tehdä, ja salaa ehkä
iloinnutkin, että meillä oli jotakin mitä tuumia. Anna minun vain
purkaa sydämeni! Kaikki mitä siell' on, pitää tällä erää tulla ulos!
Enkä minä huoli hukkaan ampua nuoliani; minä tiedän mistä hän
haavoittuu. Voip' häntäkin haavoittaa.

MACHIAVELLI. Olettenko te neuvoston kutsuttanut kokoon? Tuleeko
Oranialainen myös?

HALLITSIJATAR. Min' olen lähettänyt noutamaan häntä Antverpenistä. Minä
tahdon edesvastauksen kuorman kyllin lähelle heitä vierettää; heidän
täytyy joko minun kanssani totisesti asettautua turmiota vastaan tahi
heidän itsensäkin täytyy kapinallisiksi julistautua. Kiiruhda, että
kirjeet joutuvat valmiiksi, sekä jätä ne mulle, että saan kirjoittaa
niiden alle. Lähetä sitten pian se taattu Vaska Madridiin -- hän on
uupumaton ja uskollinen -- että veljeni hänen kauttansa ihan ensiksi
sais' ilmoituksen, ett'ei huhu ennättäisi ennen häntä. Minä tahdon itse
häntä puhutella, ennen kuin hän lähtee.

MACHIAVELLI. Teidän käskynne täytetään kiireesti ja tarkkaan.


Porvaristalo.

Klaara. Klaaran äiti. Brackenburg.

KLAARA. Ettenkö tahtoisi mulle pitää vyyhteä, Brackenburg?

BRACKENBURG. Minä pyydän teitä, säästäkää minua, Klaara!

KLAARA. Mitä se on taasen? Miksi mulle ette raski tehdä tätä pientä
lempipalvelusta?

BRACKENBURG. Te minut sidotte langalla niin lujasti eteenne, min' en
voi teidän silmiänne välttää.

KLAARA. Mitä vielä! Tulkaahan pitämään nyt!

ÄITI (puikoilla neuloen). Laulakaas jotain! Brackenburg säistää niin
somasti. Ennen te olitte niin iloisia, silloin oli aina jotain jolla
minä sain nauraa.

BRACKENBURG. Niin ennen!

KLAARA. No, lauletaan nyt jotakin!

BRACKENBURG. Mitä vaan tahdotte.

KLAARA. Mut oikein iloisesti vaan ja vinhaan! Se on eräs sotilaslaulu,
minun mielilauluni.

    (Klaara kerii lankaa ja laulaa yhtenä Brackenburgin kanssa.)

        Taas torvi se soipi,
        Ja rummutetaan!
        Aseissa on armas,
        Ja joukkoahan
        Hän, kas, komennoipi,
        Ja peits' salamoipi.
        Mun syömmeni sykkii:
        Siell' olla jos vois!
        Jos takki ja housut
        Ja hattu mull' ois!

        Ma urhona, kultan',
        Sua seuraisin,
        Pois kulkisin kauvas
        Vihollisihin;
        Ja voimamme voittais,
        Ja aukeisi ties.
        Mik' onni tok' koittais,
        Jos öisin ma mies!

    (Brackenburg on laulun aikana usein katsonut Klaaraan;
    vihdoin tyrehtyy hänen äänensä, kyyneleet tulevat hänen
    silmiinsä, hän heittää vyyhden ja menee ikkunan eteen.
    Klaara laulaa yksinänsä laulun loppuun, äiti, puoleksi
    vihassa, viittaa tälle, joka sitten nousee ylös, menee
    muutamia askeleita Brackenburgiin päin, käännäksen
    puolittain epävakaisena takaisin, istuksen.)

ÄITI. Mitähän lienee kadulla, Brackenburg? Minusta kuuluu kuin väki
marssisi.

BRACKENBURG. Se on hallitsijattaren henkivartio.

KLAARA. Nyt tähän aikaan? Mitähän se lienee? (Hän nousee ylös ja menee
ikkunan eteen Brackenburgin luo.) S'ei ole jokapäiväinen vartio, niit'
on paljon enemmän! Lähes koko hänen joukkonsa! Oi, Brackenburg, menkää
ja kuulustakaa vähän, mitä siell' on tekeillä! Se mahtaa olla jotain
erikoista. No menkää, hyvä Brackenburg, tehkää mulle se palvelus!

BRACKENBURG. Minä menen. Minä olen tuossa paikassa taas täällä.

    (Hän tarjoo lähtiessään kättä Klaaralle; tämä antaa kättä.)

ÄITI. Sinä jo taas laitat hänen pois.

KLAARA. Minä olen utelijas. Ja sitä paitsi minua vaivaa hänen
läsnä-olonsa. Yhä vielä en tiedä, kuin käyttäitä häntä kohtaan. Minä
teen hälle väärin, ja se kalvaa mun sydäntäni, että häneen pitää
sellaisen välin tuntua niin syvällisesti. -- Ja kumminkaan, enhän minä
sille mitä voi!

ÄITI. Se on niin uskollinen poika.

KLAARA. En minäkään voi olla muuta kuin ystävällinen häntä
kohtaan. Minun kätenikin puristaa usein hänen kättään, ihan minun
ajattelemattani, kun hän niin vienosti, niin rakkaasti siihen tarttuu.
Minua soimaa se tunne, että minä viekastan, että minä hänen sydämessään
pidän turhaa toivoa eleillä. Minä olen pahassa pulassa siitä. Jumala
tietää, että min' en tahallani häntä petä. En minä tahdo, että hänen
pitää toivoa, enkä minä toki voi kärsiä, että hän epätoivoon nääntyy.

ÄITI. S'ei ole oikea teko.

KLAARA. Minä pidin hänestä paljon ja vieläkin suon sydämessäni hyvää
hänelle. Minä olisin voinut mennä hälle vaimoksi, ja min' en usko
koskaan olleeni häneen rakastunut.

ÄITI. Onnellinen sinä ainakin olisit ollut hänen kanssaan.

KLAARA. Min' olisin turvattu ja viettäisin rauhallista elämää.

ÄITI. Ja että tämä asia on kokonaan mennyt myttyyn, siihen sinä itse
olet syypää.

KLAARA. Minä olen kummallisessa tilassa. Kun minä koetan ajatella,
mitenkä se niin on mennyt, niin minä ymmärränkin sen ja en ymmärrä. Ja
sitten, jos minä taas vain nähdä saan Egmontia, niin minä silloin
tajuan niin selvään kaikki tyynni, niin, paljon enemmän voisin minä
siiloin tajuta. Oi, mikä mies hän on! Kaikki maakunnat jumaloivat
häntä, ja minä, enkö hänen sylissään olis' onnellisin olento maan
päällä?

ÄITI. Vaan mitenhän sulle käynee vastaisuudessa?

KLAARA. Ah, minä kysyn vaan: rakastaako hän minua; ja tokko hän
rakastaa minua, -- kysymyspä sitä!

ÄITI. Ei saa muuta kuin sydämen surua lapsistaan. Saa nähdä, miten tämä
päättyy! Yhäti surua ja huolta! Täm' ei pääty hyvin! Sin' olet itsesi
saattanut onnettomaksi, minut onnettomaksi!

KLAARA (tyynenä). Te sallitte sitä kuitenkin alussa.

ÄITI. Min' olin, Jumala paratkoon, liijan hyvä, min' olen aina liijan
hyvä.

KLAARA. Kun Egmont ohi ratsasti ja minä ikkunaan lensin, niin
toruittenko mua silloin? Ettenkö itsekin tullut ikkunan eteen? Kun hän
tänne katseli, hymyili, päätään nyökytti, mua tervehti, oliko teillä
mitä sitä vastaan? Ettenkö hyvin tuntenut, että teitä kunnioitetaan
tyttäressänne?

ÄITI. Tule mulle tekemään vielä nuhteita!

KLAARA (liikutettuna). Kun hän sitten useammin tuli tätä katua, ja me
hyvin huomasimme, että hän minun tähteni suuntasi tiensä tänne, ettenkö
sitä itse havainnut salaisella ilolla? Huusittenko mua pois, kun minä
ikkunan ääressä seisoin ja häntä odotin?

ÄITI. Osaisinko minä arvata asian niin pitkälle menevän?

KLAARA (tyrehtyvällä äänellä, kyyneleitä pidätellen). Ja kun hän eräänä
iltana, vaippaansa verhoutuneena, meitä lampun ääressä hämmästytti --
ken oli kerkeä häntä vastaanottamaan, kun minä jäin tuolille kuin
kahleissa istua tuijottamaan?

ÄITI. Ja osasinko minä peljätä, että tämä onneton rakkaus voisi
mielevän Klaaran niin äkin tenhota? Minun täytyy nyt kärsiä, että
tyttäreni --

KLAARA (silmät vesikiehteissä). Äiti! Te sitä tahdoitte niin! Teitä
oikein huvittaa kiusata minua.

ÄITI (itkien). Niin itke vielä! Tee minut vielä kurjaa kurjemmaksi
haikeudellasi! Eikö siinä jo ole minulle murhetta kyllin, että minun
ainoa tyttäreni on hylky -- hyljätty olento?

KLAARA (kylmästi, nousten ylös). Hyljätty! Egmontin rakastettu hylky?
Kuka ruhtinatar ei tältä Klaara-raukalta kadehtisi sen miehen
rakkautta? Oi, äiti -- armas äitini, niin te ette puhunut ennen. Kulta
äiti, olkaasta hyvä taas! -- Kansa, mitä tuo ajatteleekin,
naapurittaret, mitä nuo kuiskuttelevatkin -- mitä minä siitä! -- Tämä
huone, tämä pikku maja on taivas, siitä päivin kun Egmontin rakkaus
täällä asuu.

ÄITI. Niin, hänest' ei voi olla pitämättä! Se vasta on tosi. Hän on
aina niin ystävällinen, niin vapaa ja avonainen.

KLAARA. Ei yhtä veripisaraa häness' ole vilppiä. Ja nähkääs, äiti, hän
kuitenkin on se suuri Egmont. Ja kun hän tulee minun tyköni, mitenkä
hän on herttainen, mitenkä hän on hyvä! Mitenkä hän mielellään tahtoisi
multa salata säätynsä, sankaruutensa, mitenkä hän hempii minua! -- niin
kokonaan ehyt ihminen, ehyt ystävä, ehyt rakastaja!

ÄITI. Mitä, tuleeko hän tänään?

KLAARA. Ettenkö ole nähnyt, että minä olen monta kertaa käynyt
ikkunassa? Ettenkö ole havainnut, mitenkä minä kuulastan, milloinka
vaan oven takana rasahtaa? -- Jos kohta minä tiedän, ett'ei hän tule
ennen pimeää, niin vartoon minä häntä sittenkin joka silmänräpäys, aina
siitä saakka kun ma aamusilla nousen. Jos minä vaan olisin poika ja
saattaisin häntä aina seurata, mennä yhtenä hoviin ja kaikkialle! Oi,
jos minä saisin hänen jäljessään kantaa lippua tappelussa!

ÄITI. Sinä olet yhäti sama pyrypää kuin piennä lapsena jo, milloin
huima, milloin ajattelevainen. Eikö sinun pitäisi vähän pukeutua?

KLAARA. Ehkä, äiti! Kun minun tulee ikävä. -- Eilen, ajatelkaas, meni
joitakuita hänen miehiään tästä ohitse ja laulelivat hänen kunniakseen
lauluja. Ainakin hänen nimensä oli sanoissa. Sitä muuta min' en voinut
ymmärtää. Minulla syti sydän kaulakuoppuraan saakka -- minä olisin niin
mielelläni tahtonut huutaa heitä takaisin, jos minua ei olis'
ujostuttanut.

ÄITI. Varo sinä vaan! Sinun kiivas luontosi voi pilata viimein kaikki
tyynni; sinä ilmaiset itsesi kaikkein ihmisten edessä. Niinpä tuonnoin
serkun luona kun löysit puupiirroksen ja selityksen ja kirkaisit:
Kreivi Egmont! -- Minä sävähdin tulipunaiseksi.

KLAARA. O, mitä minä muuta taisin? Se oli Gravelingen'in tappelu,
ja minä löydän kuvan yläpuolelta C-kirjaimen ja haen alta selityksestä
C:n. Ja siinä luetaan: "Kreivi Egmont, jonka alta hevonen ammutaan".
Sekös mua karsasi! -- Ja sitten minun täytyi nauraa sillä
puupiirros-Egmontilla, joka oli yhtä suuri kuin Gravelingen'in torni
ihan vieressä, ja englantilaiset laivat hänen sivullaan. -- Kun
toisinaan muistelen, mitenkä minä ennen kuvailin jotakin sotatappelua,
ja millaisen kuvan minä pikkutyttönä tekaisin mielessäni kreivi
Egmontista, kun hänestä kertoivat, ja kaikista kreiveistä ja
ruhtinaista -- ja ajattelen, millaista se minusta nyt on.

    (Brackenburg tulee.)

KLAARA. No, mitä kuuluu?

BRACKENBURG. Ei ole mitään varmaa tietoa. Flanderissa on, kuulen ma,
nykyjään meteli noussut; hallitsijatar tuntuu pelkäävän, että se
saattaa levitä tännekin. Linna on vahvasti miehitetty, porteilla seisoo
porvareita joukoittain, kaduilla vilisee kansaa. -- Minä vaan lähden
kiireen kautta kotiin isä-vanhan tykö.

    (On lähtemässä.)

KLAARA. Saadaanko teitä nähdä huomenna? Mun pitää vähän pukeutua.
Serkku tulee, ja minä näytän kovin hulttiolta. Mua auttakaas joku pikku
silmänräpäys, äiti! -- Te ottakaa tämä kirja mukaanne, Brackenburg, ja
lainatkaa mulle joku semmoinen historia taasen.

ÄITI. Hyvästi!

BRACKENBURG (kättä tarjoten Klaaralle). Kätenne!

KLAARA (suomatta kättään). Jahka tulette jälleen.

    (Äiti ja tytär lähtevät.)

BRACKENBURG (yksinään). Minä olin tarkoittanut heti saman tien lähteä
pois; ja kun hän ei siitä ole milläänkään ja antaa minun vaan mennä,
niin minä siitä voin tulla hurjaksi. -- Onneton! Ja sinua ei liikuta
isänmaasi kohtalo, ei tuo kasvava kapina? -- Ja yhdentekevä on sinusta,
omanko maan mies, vaiko hispanialainen, ja kuka hallitsee ja kell' on
oikeus? -- Olin minä kuitenkin toinen kytö koulupoikana! -- Jos silloin
oli joku aine annettu -- "Brutuksen puhe vapauden puolesta, puhetaidon
harjoitusta varten" -- silloin oli toki aina Fritz ensimmäinen, ja
rehtori sanoi: jos se vaan olis' säännöllisempää, ei vaan kaikki tyynni
olisi niin sikin-sokin mätettyä. -- Mut silloin sitä kiehui ja kuohui!
-- Nyt minä vetelehdän tämän tytön silmän tiellä näin ikään! Minähän en
voi häntä kuitenkaan heittää! Ja hänhän ei voi minua kuitenkaan
rakastaa! -- Ah -- ei -- hän -- hän ei ole voinut kokonaan minua
hyljätä -- -- ei kokonaan -- vaan puolittain -- ja tyhjään on silloin
mennyt kaikki! Min' en enää kestä tätä! -- Mahtaisiko se olla totta,
mitä mulle eräs ystävä tuonnoin kuiskasi, että tämä tyttö öisin laskee
muutaman miehen luokseen, kun hän aina kainoudessaan laittaa minut
huoneesta pois ennen iltaa? Ei, se ei ole totta, se on valhe, hävytön,
parjaava valhe! Klaara on yhtä viaton kuin minä onneton. -- Hän on
minut hyljännyt, minut sydämestään syössyt pois. -- -- Jako minun pitää
näin elää elämistäni? Minä en kestä, en kestä sitä! -- -- Jo järkkyy
isänmaani aina rajummin sisällisestä eripuraisuudesta, ja minä vaan
riudun sen metelin jaloissa riutumalla pois! Minä en kestä sitä! -- Kun
torvi toitahtaa, laukaus pamahtaa, käy se minuun läpi ytimen ja luun!
Vaan, ah, se ei houkuttele minua! Sepä ei miehistytä minua yhdessä
ryhtymään, yhdessä pelastamaan, uskaltamaan. -- Kurja, halpa tila!
Paremp' on lopettaa elämä kerralla. Tuonnoin heittäysin minä veteen,
upposin -- vaan tää hädän-arka luonto oli vahvempi; minä tunsin
osaavani uida, ja pelastuin vasten tahtoani. -- Jos minä vain voisin
unhottaa ne ajat, kun hän rakasti minua, -- tuntui rakastavan minua! --
Minkä tähden se on lävitse mun sisimmän olentoni tunkenut, tuo onni?
Minkä tähden nämä toiveet ovat multa kaiken elämän nautinnon nielleet,
kun ne samalla näyttivät mulle paratiisia kaukaa? Ja se ensi suudelma!
Tuo ainoa! Täällä (panee kätensä pöydälle), täällä me olimme kahden
kesken -- hän oli aina ollut hyvä ja ystävällinen minulle -- silloin
näytti hän heltyvän, hän katsoi minuun -- maailma pyöri minun
silmissäni, ja minä tunsin hänen huulensa huulillani. -- Ja -- ja nyt!
Kuole, koito! Mitä vitkailet sinä? (Hän ottaa pullon taskustaan.) En
minä liene suotta sinua tohtori-veljeni rohtolippaasta varastanut,
sinä, terveellinen myrkky! Sinun pitää minusta tämä kaiho, tämä hurmos,
tämä kalmanhiki ahmaista ja kirvottaa kerralla!




TOINEN NÄYTÖS.


    Tori Brysselissä.

    Jetter ja eräs Rakennusmestari yhtyvät.

RAKENNUSMESTARI. Mitä minä sanoin? Jo viikko sitten sanoin minä
ammattikunnassa, että siitä vielä nousee ankara mylläkkä.

JETTER. Onko se siis totta, että he ovat kirkkoja rosvonneet
Flanderissa?

RAKENNUSMESTARI. Perinpohjin paljaaksi ovat he kettäneet kirkot ja
kappelit. Kerrassaan ei mitään muuta he ole jättäneet kuin aina neljä
tyhjää seinää seisomaan. Ruti roistoja! Ja se saattaa meidän hyvän
asiamme pahaan pulaan. Meidän olisi pitänyt ennemmin hyvässä
järjestyksessä ja järkähtämättä esittää lailliset oikeutemme
hallitsijattaren tietoon ja niistä pitää kiinni. Jos nyt puhelemme, jos
nyt pidämme kokouksia, niin sanovat että me muka puuhailemme yhdessä
tuumin kapinannostajain kanssa.

JETTER. Niin, jokainen kohdastaan ajattelee näin ikään: mitäpä sinä
nenääs' ensin esiin? Siitä kaulavarsi ei ole kovin kaukana, jumal'
avita!

RAKENNUSMESTARI. Minua huolestuttaa, kun roistoväki alkaa mellastaa,
tuo joukko, joll' ei ole mitään mitä kadottaa. Ne käyttävät
tekosyynänsä sitä, mihin meidänkin täytyy nojautua, ja syöksevät maan
onnettomuuteen.

    (Soest tulee.)

SOEST. Hyvää päivää, hyvät herrat! Mitä uutta? Onko se totta, että
kuvain-raastajat suoraa päätä tänne ryntäävät?

RAKENNUSMESTARI. Tääll' ei ne saa mitään liikuttaa.

SOEST. Pistäysi eräs sotamies minulta tupakkaa ostamassa. Siltä minä
utelin ja utelin. Hallitsijatar, niin ravakka ja älykäs vaimo kuin hän
onkin, tällä kertaa on joutunut hämille. Mahtaa olla aika pahoin laita,
kun hän niin tyyten henkivartion ta'a kätkeksen. Linna on vahvasti
vartioittuna. Arvellaanpa, että hän aikoo lähteä kaupungista pakoonkin.

RAKENNUSMESTARI. Pois hän ei jouda! Hänen täällä-olonsa suojaa meitä,
ja me toimitamme hälle enemmän turvallisuutta, kuin nuo hänen
viiksiniekkansa. Ja jos hän meidän oikeutemme ja vapautemme pitää
pystyssä, niin käsillämme häntä kannamme.

    (Saippuankeittäjä tulee tähän.)

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Ilkeää menoa! Karsasta menoa! Tulee rettelöitä, ja
käy hupi hullusti! -- Kaikella mokomin, olkaa hiljaa, jott' ei teitäkin
pidetä kapinannostajina!

SOEST. Tuossa tulee niitä Kreikanmaan seitsemiä viisaita.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Minä tiedän, niit' on monta, jotka salaisesti pitävät
yhtä Kalvinilaisten kanssa, jotka ivaavat piispoja, jotka eivät kavahda
kuningasta. Vaan uskollinen alamainen, oikea katolilainen!

    (Näihin yhtyy kaikenlajista kansaa kuuntelemaan. Vansen esiytyy.)

VANSEN. Jumalan rauha, hyvät herrat! Mitä uutta?

RAKENNUSMESTARI. Elkää ruvetko seurustelemaan sen kanssa, se on kehno
mies.

JETTER. Eikö se ole kirjurina tohtori Wietsillä?

RAKENNUSMESTARI. Hoo, hän on ollut jo monellakin isännällä. Ensin hän
oleksi kirjurina, vaan kun hänet yksi toisensa perästä potkaisi pois
luotaan hänen koiran-kuriensa tähden, paturoipi hän nyt kirjureina ja
asianajajina käsityökseen, ja on patajuoppo.

    (Tulee enemmän kansaa, ja seistaan ryhmittäin.)

VANSEN. Tekin olette kokoutuneet ja kuiskaatte nokat yhdessä. Se on
aina jotakin mistä kannattaa puhua.

SOEST. Sitä minäkin luulisin.

VANSEN. Jos nyt yhdellä tai toisella olis' sydän paikallaan, ja yhdellä
tai toisella päätä lisäksi, niin me voisimme hispanialaiset kahleet
katkaista kerralla.

SOEST. Herra! Niin ette saa puhua, me olemme vannoneet kuninkaalle
uskollisuusvalan.

VANSEN. Ja kuningas meille. Huomaitkaa se!

JETTER. Tuotapa kehtaa kuulla! Sanokaa vaan mielipiteenne.

JOTKUT MUUT. Kuuleppas vaan! Tuo se ymmärtää asian. Se on ounas mies.

VANSEN. Minulla oli kerran esimies, joka tallensi takanaan
pergamentteja sekä kirjeitä ikivanhoista lahjoituksista, sopimuksista
ja etuoikeuksista; hänellä oli himo kerätä harvinaisia asiakirjoja.
Yhdessä näistä oli meidän koko valtiosääntö: kuinka meitä
alankomaalaisia ensin hallitsi erityiset ruhtinaat, aina ikivanhojen
oikeutten, etuoikeutten ja pitämysten mukaan -- kuinka meidän
esi-isämme kaikkea kunnioitusta osottivat ruhtinaallensa, kun tämä
hallitsi niinkuin hänen tuli; ja kuinka he heti olivat varulla, kun
tämä ei tahtonut pysyä aisoissaan. Valtiosäädyt olivat kohta vastassa:
sillä, joka maakunnalla, pienimmälläkin, oli valtiosäätynsä, omat
säätykokouksensa.

RAKENNUSMESTARI. Tukkikaa suunne! Tuo on tietty tuon iän. Jok' ainoa
kunnon porvari, sen verran kuin hän tarvitseekin, on selvillä
valtiosäännöstä.

JETTER. Antakaa hänen puhua; saammehan aina tietää jotakin uutta.

SOEST. Hän on aivan oikeassa!

USEAT. Selittäkää! Selittäkää! Semmoista ei saa kuulla joka päivä.

VANSEN. Sellaisia te olette, porvarismiehet! Teill' ei ole huolta
huomisesta, ja samoin kuin te ammatin olette saaneet vanhemmiltanne
perinnöksi, samoin annatte te myös hallituksen itseänne hallita ja
vallita, miten se vaan tahtoo ja voi. Te ette kysy vanhaa pitämystä,
ette historiaa, ette hallitsijan oikeuksia; ja tuon huolimattomuutenne
tähden on hispanialaisten ollut mukava käestää ja kiertää teidät
apajaansa.

SOEST. Kukas tuota ajattelemaan? Kun kellä vaan on jokapäiväinen leipä!

JETTER. Kirous! Miksikä ei astukaan kukaan ajoissa esiin ja sano tuota
toiselle?

VANSEN. Minä sanon sen teille nyt. Kuningas Hispaniassa, joka
onnenpotkauksen kautta on päässyt kaikkien näiden maakuntien herraksi,
missään tapauksessa ei saa hallita ja vallita muulla tavoin kuin nekään
pikku ruhtinaat, jotka ennen hallitsivat itse kukin omaa maakuntaansa.
Käsitättenkö sitä?

JETTER. Selittäkää se meille!

VANSEN. Sehän on niin selvä kuin päivä. Eikös teitä pidä aina
maakunta-lakienne mukaan tuomita? Eikö niin?

ERÄS PORVARI. Niin, totisesti!

VANSEN. Eikö Brysselissä ole toinen laki kuin Antverpenissä?
Antverpenissä kuin Gentissä? Eiköhän ole niin?

TOINEN PORVARI. Totta jumaliste!

VANSEN. Vaan jos te näin ikään annatte edelleen mennä, niin saatte pian
kokea muuta. Hyi! Mitä Kaarle Rohkea, Freedrikki Sotija, Kaarle Viides
eivät voineet, sen teettää Fiilippi nyt yhdellä vaimolla.

SOEST. Niin! Niin! Ne vanhatkin ruhtinaat sitä jo koettelivat.

VANSEN. Totta kyllä! -- Vaan meidän esi-isämme pitivät varansa. Niin
pian kuin he mihin herraan tuskastuivat, sieppasivat he häneltä
muutamakseen pojan ja perillisen pois, pitivät sitä luonaan ja antoivat
vasta oikein hyvillä ehdoilla takaisin. Meidän isämme olivat miehiä! Ne
ymmärsivät oman hyvänsä! Heiss' oli pontta ja perää. Miehisiä miehiä!
Vaan senpä tähden ovatkin meidän etuoikeutemme niin selvät, meidän
vapautemme' niin tukevalla pohjalla.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Mitä te jaarittelette vapauksista?

KANSA. Meidän vapauksistamme, meidän etuoikeuksistamme! Puhukaa enemmän
meidän etuoikeuksistamme!

VANSEN. Meillä Brabantilaisilla erittäin, jos kohta kaikillakin
maakunnilla on omat etuutensa, niin meillä niitä on kaikkein
runsaimmin. Minä olen lukenut kaikki tyynni.

SOEST. Niin sanokaa julki!

JETTER. Antakaa kuulua!

ERÄS PORVARI. Niin, minä pyydän teitä!

VANSEN. Ensiksi seisoo näin kirjoitettuna: Brabantin herttuan pitää
olla meille hyvä ja uskollinen herra.

SOEST. Hyvä! Onko se niin?

JETTER. Uskollinen! Onko se totta?

VANSEN. Näin kuin sanon: hänell' on velvollisuuksia meitä kohtaan, yhtä
hyvin kuin meillä häntä kohtaan. Toiseksi: hän ei saa mitään oittia eli
mielivaltaa meitä vastaan harjoittaa, osottaa eli sallia, ei tuumalla
millään!

JETTER. Mainiota! Mainiota! Ei harjoittaa.

SOEST. Ei osottaa.

JOKU TOINEN. Ei sallia! Se on pääpiste. Ei kenenkään sallia, ei millään
tavalla!

VANSEN. Selvin sanoin.

JETTER. Hankkikaa meille se kirja.

PORVARI. Niin, se meidän pitää saada.

TOISET. Se kirja! Se kirja!

TOINEN. Me tahdomme hallitsijattaren pakeille mennä sen kirjan kanssa.

TOINEN. Teidän pitää puhua meidän puolestamme, herra tohtori.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Voi noita hölmöjä!

TOISET. Vielä jotakin siitä kirjasta.

SAIPPUANKElTTÄJÄ. Minä isken häneltä hampaat kulkkulakeen, jos hän
yhdenkään sanan vielä virkkaa.

KANSA. Katsotaanpa, ken hälle mitä tekee. Sanokaa meille jotain
etuoikeuksista! Onko meillä vielä enemmänkin etuoikeuksia?

VANSEN. Monemmoisia, ja sangen hyviä, sangen otollisia. Niinpä muun
muassa: Maanherra ei saa hengellistä säätyä eduttaa eikä enentää, ilman
aateliston ja säätyjen myöntämättä! Huomatkaa se! Eikä myöskään maan
hallitustapaa muuttaa.

SOEST. Onko se niin?

VANSEN. Minä saatan teille näyttää, että niin on kirjoitettu pari kolme
sataa vuotta sitten.

PORVARIT. Ja me kärsimme noita uusia piispoja? Aateliston pitää meitä
tueta, me aljetaan mylläkkä!

TOISET. Ja mekö annamme inkvisitsion lyödä pelvolla kuin puulla päähän?

VANSEN. Se on oma syynne.

KANSA. Viel' on meillä Egmont! On Oranialainen! Ne harrastavat meidän
parastamme.

VANSEN. Teidän veljenne Flanderissa ovat jo alkaneet sen hyvän työn.

SAIPPUANKEITTÄJÄ. Sinä koira! (Lyöpi häntä.)

TOISET (koettavat estää ja huutavat). Oletko sinäkin hispanialainen?

TOINEN. Mennä lyömään sitä kunnian miestä!

TOINEN. Niin oppinutta miestä!

    (He karkaavat Saippuankeittäjän kimppuun.)

RAKENNUSMESTARI. Taivaan nimessä, rauhoittukaa!

    (Toisia sekautuu kahakkaan.)

RAKENNUSMESTARI. Porvarit, mitä tämä tietää?

    (Poikaset viheltelevät, nakkelevat kiviä, usuttavat koiria,
    porvarit seista ällöttävät, kansaa paltoutuu siihen, toiset
    kävelevät tyynesti edes-taas, toiset pitävät kaikenlaista
    ilvettä, huutavat ja riemuitsevat.)

TOISET. Vapaus ja etuoikeudet! Etuoikeudet ja vapaus!

    (Egmont esiytyy seurueensa kanssa.)

EGMONT. Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Mit' on tekeillä? Hiljaa!
Erottakaa ne!

RAKENNUSMESTARI. Armollinen herra, te tulette kuin taivaan lähetti!
Hiljaa! Ettenkö näe? Kreivi Egmont! Kreivi Egmontille kunniaa!

EGMONT. Täällä myös? Mitä te aijotte? Porvarit porvareita vastaan! Eikö
edes meidän kuninkaallisen hallitsijattaremme läheisyyskään estä tätä
hurjuutta? Menkää erillenne, menkää käsityöhönne. Se on paha merkki,
kun te näin arkiona vietätte jouten-päivää. Mistä kina?

    (Melu vaikenee vähitellen ja kaikki seisovat hänen ympärillään.)

RAKENNUSMESTARI. Heill' on tappelu ja tora etuoikeuksistaan.

EGMONT. Ne he vielä vallattomuudellaan saattavat repiä sämäksi. -- Ja
keitä te olette? Te näytätte olevan siivoja miehiä.

RAKENNUSMESTARI. Semmoisia me harrastamme olla.

EGMONT. Ammatiltanne?

RAKENNUSMESTARI. Rakennusmestari ja ammatinvanhin.

EGMONT. Ja te?

SOEST. Rihkamoitsija. Te?

EGMONT. Te.

JETTER. Räätäli.

EGMONT. Juohtuu mieleeni, te olitte pukuja tekemässä minun
palvelusväelleni. Teidän nimenne on Jetter.

JETTER. Suuri armo teiltä, että vielä muistatte sen!

EGMONT. Min' en helposti unhota, ketä kerran olen nähnyt ja puhutellut.
-- Ja nyt hyvät miehet, tehkää mitä teihin tulee, pitääksenne rauhaa
yllä! Te olette jo kyllin huonossa huudossa ennestään. Elkää ärsyttäkö
kuningasta enää! Hänen kädessään on kuitenkin lopulta valta ja voima.
Kelpo porvarilla, joka elää kunniallisesti ahkeralla työllään, on
kaikkialla niin paljon vapautta kuin hän tarvitsee.

RAKENNUSMESTARI. Ah, niin! Siinä juuri on pulma! Vetelykset, juopot,
laiskurit, teidän armonne luvalla sanottu, ne nuuskia kutjehtivat
joutessaan, ja näljissään kaivelevat etuoikeuksia, ne valhettelevat
utelijaille ja herkkä-uskoisille silmät korvat täyteen, ja saadakseen
rahaa jonkun olut-haarikan hinnaksi laittavat semmoisia mylheitä,
joiden kautta saattaa monta tuhatta ihmistä joutua onnettomaksi. Ja se
se olisikin heistä mieleen. Meillä on huoneemme ja taltemme liika hyvin
lukossa; sen tähden he mielellään tahtoisivat meitä hulhavaan ajaa
tulella ja tulipalolla.

EGMONT. Kaiken avun toivossa saatte olla. Toimenpiteisiin on ryhdytty,
joilla koetaan tarmon takaa vaimentaa tuota vammaa. Ponnistakaa
jäykästi sitä muukalaista oppia vastaan elkääkä luulko, että
etuoikeuksia vahvistetaan kapinalla! Pysykää kotona! Elkää suvaitko,
että kaduilla ryhmitytään yksin juonin! Ymmärtäväiset ihmiset saavat
paljon aikaan.

    (Sill' aikaa on väkijoukko enimmäkseen hajautunut.)

RAKENNUSMESTARI. Suuri kiitos, teidän ylhäisyytenne, suuri kiitos
hyvästä ajatuksesta! Kaikki mitä meihin tulee koetamme tehdä.

    (Egmont lähtee pois.)

Armollinen herra! Puhdas alankomaalainen! Ei tippaakaan häness' ole
hispanialaisuutta.

JETTER. Jospa hän olisi meillä hallitsijana! Häntä totellaan niin
mielisuosiossa.

SOEST. Siinä kuningas kyllä pitää varansa. Siihen paikkaan panee hän
aina jonkun omiaan.

JETTER. Vaan tokko sinä näit, mitä maata hänen pukunsa oli? Kokonaan
uusinta partta, hispanialaista kuosia!

RAKENNUSMESTARI. Kaunis herra!

JETTER. Hänen kaulansa olisi oivallinen herkkupala teloittajalle.

SOEST. Oletko sinä hullu? Mikä hiis' sinuun meni?

JETTER. Tyhmää kyllä, että tuollaista läikähtää päähän. -- Minulla nyt
on asianlaita näin. Kun minä näen jollakin kauniin, pitkän kaulan,
täytyy minun paikalla, vasten tahtoani, ajatella: tuotap' on hyvä
latvata! -- Nuo kirotut teloitukset! Niit' ei saa päästään pois. Kun
poikia on uimassa, ja minä näen jonkun alastoman selkäpiin, paikalla
lentää mieleeni tusinoittain niitä, joit' olen nähnyt vitsoilla
suomittavan. Jos minua vastaan tulee joku pönkämaha itrakas, kaavaa mun
silmiini niinkuin jo näkisin sitä roviolla paistettavan. Yöllä unessa
vavahtelee mulla kaikki jäsenet; ei saa yhtään iloista hetkeä. Kaikki
hauskuus, kaikki leikkisyys on mielestäni pian unhottunut; nuo kamalat
hahmot ovat, tulileimasimen lailla polttautuen, kuvastuneet minun
silmiini.


Egmontin asunto.

Sihteeri pöydän ääressä papereineen. Hän nousee rauhatonna ylös.

SIHTEERI. Hän ei vielä tule! Ja minä olen kaksi tuntia jo odottanut,
kynä kädessä, paperit edessä, ja juuri tänään olisin niin mielelläni
tahtonut päästä aikanaan irti. Olen kuin tulisilla hiilillä. Minä töin
tuskin maltan pysyä yhdessä kohti. "Ole tunnilleen täällä", käski hän
mulle vielä lähtiessään; nyt ei hän tule. On niin paljon tekemistä, en
kerkeä valmiiksi ennen puolta yötä. Tietysti, kyllä hän välisti
sukoileekin toisen kohtaa. Vaan parempana minä pitäisin, että hän olis'
ankara, ja että hänen hoteiltaan pääsisi toinen määrättynä aikana pois.
Sen mukaan osaisi sitten ojentautua. Hallitsijattaren puheilta hän on
lähtenyt jo kaksi tuntia sitten. Kuka ties, kehen hän on taipaleella
takertunut?

    (Egmont astuu sisään.)

EGMONT. Mitä kuuluu?

SIHTEERI. Min' olen altis, ja kolme airutta on vartoomassa.

EGMONT. Minä lienen mielestäsi viipynyt kovin pitkään; sinä olet niin
tyytymättömän näköinen.

SIHTEERI. Teidän käskyänne noudattaen olen minä ollut odottamassa jo
kotvan aikaa. Täss' on paperit.

EGMONT. Donna Elviira arvaten suuttuu minuun, kun saa kuulla, että minä
olen sinua näin kauvan viivyttänyt.

SIHTEERI. Te suvaitsette leikkiä laskea.

EGMONT. Ei, ei! Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Sinulla on hyvä aisti,
näkyy. Elviira näyttää aika sievältä, ja minusta vainenkin on mieleen,
että sulla on hovissa joku ystävätär. Mitä kirjeissä sanotaan?

SIHTEERI. Moninaista ja tuskinpa ilahuttavaa.

EGMONT. Silloinpa juur' on hyvä, että meistä tuntuu ilo ilolle kotona,
ett' ei sitä tarvita odottaa ulkoa. Onko paljon tullut asioita?

SIHTEERI. Onpa kyllä, ja kolme airutta on vartoomassa.

EGMONT. No, anna selko! Ota esiin kaikkein tärkeintä!

SIHTEERI. Kaikki on tärkeätä.

EGMONT. Yksi kerrassaan, vaan joutumiseen!

SIHTEERI. Kapteeni Breda lähettää kertomuksen siitä, mitä sittemmin
Gentissä ja sen ympäristöllä on tapahtunut. Meteli on enimmäkseen
tauvonnut. --

EGMONT. Hän arvaten kirjoittelee yhäti vaan yksityisistä
vallattomuuksista ja tyhmänrohkeista yrityksistä?

SIHTEERI. Niin, yhtä ja toista vielä tapahtuu.

EGMONT. Anna minun säästyä niiltä.

SIHTEERI. Viel' on kuusi pantu kiinni, jotka ovat Verwichissä Marian
kuvan raastaneet. Hän kysyy, pitääkö hänen nekin hirtättää muitten
mukaan.

EGMONT. Minä olen väsynyt hirttelemisiin. Niitä pitää aika lailla
suomia ja sitten päästää menemään.

SIHTEERI. Niiss' on kaksi vaimoa; pitääkö hänen niillenkin annattaa
selkään?

EGMONT. Niitä joutaa hän varoittaa, ja sitten laskekoon ne jalan
viljaan.

SIHTEERI. Brink, Bredan komppanian mies, tahtoo naida. Kapteeni toivoo,
että te antaisitte epuun. Nyt on jo niin paljon vaimoja joukon muassa,
kirjoittaa hän, että kun lähtään ulos, ei se näytä miltään
sotilaskululta, vaan mustalais-laumalta.

EGMONT. Olkoon vielä menneeksi tällä kertaa! Se on niin pulska, nuori
mies. Sen ohessa pyysi hän minulta lupaa niin hartaasti ennen kuin minä
läksin. Vaan tästä puoleen ei saa kukaan naimalupaa, niin ikävältä kuin
minusta tuntuukin, niiltä poloisilta, joiden elämä on kyllin raskas
ilmankin, kieltää heidän parhainta huviansa.

SIHTEERI. Kaksi teidän miehiänne, Seter ja Hart ovat pahoin pidelleet
erästä tyttöä, erästä kapakkatyttöä. He saivat sen vieneeksi kursoon,
ja tyttö-riepu ei jaksanut itseään puolustaa.

EGMONT. Jos se on kunniallinen tyttö, ja jos he ovat sille
väkinäisyyttä tehneet, niin kapteenin pitää heille vitsoja annattaa
kolmena päivänä peräkkäin, ja jos heillä on omaisuutta, niin hänen
pitää siitä sen verran pidättää, että tytölle voidaan antaa
myötäjäiset.

SIHTEERI. Yksi niitä vieraita opettajoita on salaa kulkenut Kominesin
kautta, ja sattunut satimeen. Hän vannoo olleensa Franskaan menossa.
Käskyn mukaan menisi häneltä pää poikki.

EGMONT. Hänet pitää saattaa hiljaisuudessa rajalle, ja hälle vakuuttaa,
että hän ei toiste niin vähällä pääse.

SIHTEERI. Kirje teidän kassanhoitajaltanne. Hän kirjoittaa, että
niukalti tulee rahaa kassaan, hän vaivoin saattaa lähettää sitä
pyydettyä summaa päivälleen; kapina on kaikissa asioissa tehnyt
suunnattoman häiriön.

EGMONT. Rahat täytyy minun saada! Hän joutaa katsoa, mistä niitä
lieviää.

SIHTEERI. Hän käkeää tehdä parastaan ja nyt vihdoin tuumii velkoa
oikeuden kautta ja panettaa velkavankeuteen Raimondin, joka teille on
niin vanhaa velkaa.

EGMONT. Sehän on luvannut maksaa.

SIHTEERI. Viime kerralla hän itse määräsi itselleen kaksi viikkoa.

EGMONT. Niinpä antaa hänen vielä olla kaksi viikkoa; ja sitten saa
oikeus ratkaista!

SIHTEERI. Siinä teette oikein. Hän ei puutu kykyä, vaan tahtoa. Hän
tekee varmaan toden, kun näkee, että teidän kanssanne ei käy enää
leikitellä. -- Edelleen sanoo kassanhoitaja, että hän käkeää puolen
kuukautta antaa olla maksamatta sotavanhuksille, leskille ja muutamille
muille, joille te eläkerahaa annatte. Voidaan ajan oloon keksiä
keinoja; joutavat vointiaan myöten tulla toimeen.

EGMONT. Mikä toimeen-tulija heiss' on? He tarvitsevat rahoja tiukemmin
kuin minä. Sen tuuman saa hän jättää sikseen.

SIHTEERI. Mistä te sitten käskette hänen rahoja ottaa?

EGMONT. Sitä saapi _hän_ miettiä! Se on hänelle jo edellisessä
kirjeessä sanottu.

SIHTEERI. Sen johdosta hän nyt tekeekin näitä ehdotuksia.

EGMONT. Nep' ei kelpaa. Hänen tulee jotakin muuta tuumia. Hänen tulee
esittää otollisia ehdotuksia, ja ennen kaikkia, hankkia rahaa!

SIHTEERI. Minä olen uudelleen pannut Kreivi Olivan kirjeen esille.
Suokaa anteeksi, että minä teille sitä huomautan! Se vanha herra
ansaitsee, ennen kaikkia, lavean vastuun. Te aijoitte itse hänelle
kirjoittaa. Hän rakastaa teitä niin kuin isä ikään, siitä saatte olla
varma,

EGMONT. Se ei tule minulta tehdyksi. On montakin vihaksipistävää
seikkaa, vaan kirjoittamista minä vihaan kaikista enimmin. Sinähän
jäljittelet niin hyvin minun käsi-alaani, kirjoita minun nimessäni!
Minä vartoon Oranialaista. Se ei tule minulta tehdyksi; vaan minä
toivoisin itse, että hälle tulisi kirjoitetuksi jotain, joka hänestä
oikein haihduttaisi hädät.

SIHTEERI. Sanokaa minulle noin osapuilleen ajatuksenne, minä sitten
panen paperille vastuun sekä annan teidän tarkastaa. Kirjoitettua se
tulee, että oikeudenkin edessä voi teidän käsi-alastanne käydä.

EGMONT. Anna kirje mulle! (Kun on siihen silmännyt.) Hyvä, rehellinen
vanhus! Olitko sinä nuorrakin jo noin karttelijas? Etkö koskaan noussut
vallin päälle? Jättäysitkö sinä sotarinnassa sinne, kunne varovaisuus
vaatii, rivien taakse? -- Se hurskas huolimies! Hän tarkoittaa mun
elämäni varjelemista ja mun onneani, älyämättä, että se on elävä
kuollut, joka elää omaa itseänsä turvatakseen. -- Kirjoita hälle, että
hän saa olla huoleti; minä toimin niin kuin minun tulee, minä kyllä
varon itseni. Arvoansa hovissa käyttäköön hän minun edukseni ja olkoon
varma minun suurimmasta kiitollisuudestani.

SIHTEERI. Ei mitään muuta? O, hän odottaa enemmän!

EGMONT. Mitä minä vielä sanoisin? Jos sinä tahdot enemmän sanoja
sommitella, niin sull' on ehdon valta. Se pyörii aina tämän yhden
pisteen ympärillä: että minun pitäis' elää toisin kuin minä tahdon
elää. Se että minä olen iloinen, otan kaikki tyynni kepeältä kannalta,
elän hauskasti, on minun onneni; ja sitä min' en vaihda minkään
hautakammion varmuuteen. Minulla ei ole suonissa yhtä veripisaraa, joka
lähtisi juoksemaan hispanialaisen elämän mukaan, minulla ei ole halua
sommittaa askeleitani tuon uuden, varovaisen hovitahdin mukaan. Elänkö
minä vaan ajatellakseni elämää? Pitääkö minun olla nauttimatta nykyistä
hetkeä, ollakseni varma seuraavasta, ja tämä taasen haaskata ikävässä
ja huolessa?

SIHTEERI. Minä pyydän teitä, hyvä herra, elkää olko noin tuima ja
tiukka sitä hyväsydämistä miestä vastaan. Tehän olette muutoin
ystävällinen kaikkia kohtaan. Sanokaa mulle joku lohdullinen sana, joka
voisi teidän jaloa ystäväänne rauhoittaa. Näettenhän te, kuinka
huolellinen hän on, kuinka hän teitä vienosti koskettaa.

EGMONT. Ja kuitenkin hän aina koskettaa sitä kieltä. Hän tietää
vanhastaan, mitenkä minun vihakseni pistää nämä varoitukset. Ne
hämmentävät vaan, eivät hyödytä yhtään. Ja jos minä unissani kävelisin
ja olisin astelemassa päätä viipoittavalla katon harjalla -- onko
ystävällinen teko minua nimeltäni huutaa ja varoittaa, herättää ja
surmata minut? Antaa kunkin kulkea omaa tietään; itse katsokoon
eteensä.

SIHTEERI. Ei! Teidän ei sovi olla hätäinen, vaan joka tuntee ja
rakastaa teitä --

EGMONT (kirjeeseen silmäten). Tässä hän esittää jälleen niitä vanhoja
loruja siitä, mitä me eräänä iltana pusasimme ja puhelimme,
ylimielisinä suruttoman seuruuden ja viinin helyltä, ja mitä
kinopäätelmiä siitä ja todisteita meitä vastaan on vedetty ja venytetty
kulkemaan kautta koko kuningaskunnan. -- No niin! Me neulotimme
tiukuhippoja, narrikappoja palvelusväen nutunhihoihin ja vaihetimme
sitten tuon hullun koristeen nuolitukkuun -- ja tämä on vielä sen
vaarallisempi esikuva kaikille, jotka tahtovat siinäkin selittää
miss' ei ole mitään selittämistä. Nuo molemmat hullutuksemme
iloisena hetkenä siitimme ja synnytimme, -- meidän on syy, että
kokonainen lauma jalosukuisia, kerjuu-pussit seljässä ja omatekoisine
pilkkanimineen, ivallisen nöyränä muistutteli muka kuninkaan mieleen
kuninkuusvelvollisuutta, meidän on syy, -- vaan mikä sitten? Onko
laskiais-kisa heti sillään valtionkavallus? Pitääkö niin kovin kateiksi
käydä, että meillä risotti tuo rihkama ryysyjä, joilla vaan tahtoo
nuoruuden into, virvoittanut mielikuvatti huolitella tämän elämän
raukkaa alastomuutta? Jos elämää katsotaan kovin totiselta kannalta,
niin mitä siinä sitten on? Jos aamu ei meitä herätä uusiin riemuihin,
jos ehtoolla meiltä tyyten ehtyy haluinen toivo, niin kannattaako edes
pukeutua ja riisuutua? Paistaako päivä tänäpänä, meidän hautoaksemme,
mitä eilen tapahtui, ja arvataksemme ja harkitaksemme, mitä kumminkaan
ei arvata ei harkita voi -- huostaa huomisen päivän? Anna minulta
säästyä nää mietiskelyt! Ne meidän sopii jättää oppinokareille ja
hoviliehakoille, he joutavat arvella ja aprikoida, mennä ja hiipiä,
luikerrella mihin voivat, juonitella itselleen mitä voivat. -- Kaikesta
tästä jotakin jos taidat käyttää, kyhäämättä kokonaista kirjaa, niin
minusta tuo on kuin paikallaan. Sen hyvän vanhuksen mielestä on niin
perin painavata kaikki tyynni. Niin puristaa ystävä, joka kättämme on
pitkään pidellyt, kerran vielä kovemmin, kun on sitä heittämäisillään.

SIHTEERI. Suokaa anteeksi mulle! Se huimaa silmää näin jalankävijän,
kun hän näkee miehen ajaa hyristävän vinhaa vauhtia ohi.

EGMONT. Lapsi! Lapsi! Seis! Niin kuin näkymättömäin henkien
ruoskittavana karkuuttaa ajan aurinko-valjaikko meidän kohtalomme
kepeitä vaunuja, ja meidän ei auta muuta kuin uljaalla mielin pitää
ohjaksia ja ohjata pyöriä milloin oikeaan, milloin vasempaan, missä
kiven, missä jyrkänteen sivuitse. Mihinkä matka pitää -- ties sen?
Tuskinpa enää muistetaan, mistä tultiin!

SIHTEERI. Herra, herra!

EGMONT. Minä seison korkealla, ja minä voin, ja minun täytyy vielä
korkeammalle kohota. Minussa tuntuu olevan toivoa, rohkeutta ja voimaa.
En vielä ole kerinnyt yhä kohenevan kunniani kukkulalle; ja jos minä
kerran siellä ylhäällä seison, niin tahdon minä lujana, pelkäämättä
seista. Jos minun pitää langeta, niin iskeköön minut ukkonen, myrsky,
niin, vaikka oma harha-askel syösköön minut suin päin syvyyteen! Minä
siellä sitten makaan tuhanten joukossa. Min' olen aina hennonut hyväin
sotatoverieni kanssa heittää veristä arpaa, pikku voitosta. Ja minäkö
kitkuttaisin, kun elämän koko vapaa arvo on vaarassa?

SIHTEERI. Oi herra! Te ette tiedä, mitä sanoja te lausutte! Jumala
teitä varjelkoon!

EGMONT. Pane paperisi kokoon! Oranialainen tulee. Valmista, mik' on
tärkeintä, että airuet pääsevät taipalelle, ennen kuin portit
suljetaan. Tuolla muull' ei ole kiirettä. Kreiville menevä kirje heitä
huomeneen; elä unhota Elviiraa, käy hänen luonansa ja vie hälle paljon
terveisiä minulta. -- Kuulusta kuinka hallitsijattaren laita on! Hän ei
kuulu oikein hyvin voivan, vaikka hän sitä kokee kaihtaa.

    (Sihteeri pois. Oranialainen tulee.)

EGMONT. Terve tulemastanne, Oranialainen! Te ette näytä oikein
pirteältä.

ORANIALAINEN. Mitä te sanotte meidän keskustelustamme hallitsijattaren
kanssa?

EGMONT. En minä havainnut siinä tavassa, jolla hän meitä vastaanotti,
mitään erityistä. Olen hänet usein nähnyt semmoisena. Minusta näytti,
että hän ei voi oikein hyvin.

ORANIALAINEN. Ettenkö huomannut, että hän oli tavallistaan
karttelijaampi? Ensin tuntui kuin hän tahtois' ihan sulasti hyväksyä
meidän toimintamme tuossa uudessa rahvaan metelissä. Sittemmin
huomautti hän, mitenkä väärässä valossa sitä kumminkin saattaisi
katsella. Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista
virttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen
sydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan,
niin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen
kyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin
keinoihin. Kuulittenko sitä?

EGMONT. En kaikkea; minä ajattelin sill' aikaa jotain muuta. Hän on
vaimo, hyvä Oranialainen, ja nehän aina halajavat, että kaiken tyynni
pitää taipua heidän imarteen ikeensä alle, että jokaisen Herkkuleen
pitää heittää jalopeuran-talja päältään ja olla joukon jatkona
palvelemassa heidän rukkivaltikkansa luona, että, he kun itse ovat
rauharakkaita, se kuohu, mikä kansan tempaa, myrsky, minkä mahtavat
kilpailijat nostavat toisiansa vastaan, raukeaisi jollain
ystävällisellä sanalla, ja mitä eripuraisinten ainesten pitäisi taltua
heidän jalkainsa edessä suloiseen sopuun. Tätä hän kaipaa, ja kun hän
tälle kannalle ei voi asiaa ajaa, niin hänell' ei ole muuta neuvoa,
paitsi oikkuja, hän valittaa kiittämättömyyttä, älyttömyyttä, hän uhkaa
kauheilla tulevaisuuden-toiveilla ja uhkaa sillä -- että hän lähtee
tiehensä.

ORANIALAINEN. Ettenkö usko, että hän uhkauksensa tällä kertaa täyttää?

EGMONT. Ei ikinä! Miten usein olen minä nähnyt hänen jo matkalle
valmiina! Mihinkäpä hän lähti? Täällä hallitsijatar, kuningatar!
Uskotko sinä, että hän jaksaisi veljensä hovi-ilmoissa kehiä kaiheita
päiviä pääksytysten tai Italiaan mennä ja siellä haikailla vanhoissa
sukulais-keskuuksissa?

ORANIALAINEN. Hänt' ei pidetä semmoiseen päättämykseen kykenevänä, kun
hänen on nähty eperoivan, nähty peräytyvän takaisin; kuitenkin kytee
hänessä se; uutten olojen pakko ajaa hänet tuohon kauvan viipyneeseen
päätökseen. Jos hän lähtisi? Ja kuningas lähettäisi jonkun toisen?

EGMONT. No niin, tuo toinen tulisi sekä löytäisi kyllä minkä mitäkin
tekemistä. Se tulis' suuret ajatukset, aikeet ja eteykset päässä,
mitenkä hän muka kaikki tyynni oikaisee, kukistaa ja vallitsee, ja hän
saisi hoitaa tänään tätä, huomenna toista pikku seikkaa, toisna
huomenna kohtaisi niitä näitä vastuksia, kuluttaisi yhden kuukauden
suunnitelmia tehden, toisen tuskissaan turhaan menneistä yrityksistä,
puolen vuotta murheissaan yhden ainoan maakunnan tähden. Hänenkin
aikansa perisi hukka, hänenkin päänsä olisi pyörällä, ja kaikki tyynni
menisi vaan entistä latuaan, niin että hänen, sen sijaan kuin purjehtia
ulappaa aukeata ennen viitoittuun suuntaan, kestäisi kiittää Jumalaa,
jos hän tässä myrskyssä jaksaisi pitää haaksensa karilta.

ORANIALAINEN. Vaan jospa nyt neuvoisivat, että kuningas tekisi muutaman
kokeen?

EGMONT. Se olisi?

ORANIALAINEN. Että katsoisi, mitä yrittää runko päätä vailla.

EGMONT. Kuinka?

ORANIALAINEN. Egmont, min' olen monena vuonna tarkannut kaikkia meidän
suhteitamme visusti. Minä seison aina kuin sakkipelin edessä, enkä pidä
yhtäkään vastapuolen liikettä mitätönnä; ja niin kuin ihmiset, joiden
aika antaa, suurimmalla tarkkuudella tutkivat luonnon salaisuuksia,
niin pidän minä ruhtinaan velvollisuutena ja tehtävänä, että hän tulee
tuntemaan kaikkein puoluetten ajatuskannat ja aikeet. Minä, syystä
kyllä, pelkään jotakin purkausta. Kuningas on kauvan toiminut varmain
perustusten mukaan; hän näkee, että hän ei sillä tavoin saa mitään
aikaan; mitä siis on pikemmin luultava, kuin että hän koettaa jotakin
toista keinoa?

EGMONT. Sitä min' en usko. Kun tullaan vanhaksi ja ollaan niin paljon
koettanut, ja kun maailma ei tahdo kuontua oikeaan reilaan, niin johan
tuosta täytyy lopulta saada kyllänsä.

ORANIALAINEN. Yhtä keinoa hän ei ole vielä koettanut.

EGMONT. No?

ORANIALAINEN. Kansaa säästää ja ruhtinaita hukata.

EGMONT. Kuinka moni on tuota jo kauvan peljännyt. Turha huoli!

ORANIALAINEN. Ennen se oli minussa huolena; vähitellen on se minussa
muuttunut luuloksi, vihdoin varmuudeksi.

EGMONT. Vaan onko kuninkaalla uskollisempia palvelijoita kuin me?

ORANIALAINEN. Me palvelemme häntä laillamme; ja meidän kesken sanottu,
me osaamme kuninkaan ja meidän oikeudet tarkoin punnita.

EGMONT. Ken ei sitä tee? Me olemme hänelle alamaisia ja suopeita
palvelijoita kaikessa, mitä häneen oikeudella tulee.

ORANIALAINEN. Vaan jos hän nyt vaatis' itselleen enemmän, ja nimittäisi
epä-uskollisuudeksi, mikä meistä nähden ei ole muuta kuin että pidetään
oikeuksistamme kiinni?

EGMONT. Me tiedämme puolustautua. Hän kutsukoon Kultaisen Taljan
ritarit kokoon! Me annamme heidän tuomita lain mukaan.

ORANIALAINEN. Vaan mitä jos tuomio tulisi ennen kuin asia tutkitaan,
rangaistus tulisi ennen kuin tuomio julistetaan?

EGMONT. Se olisi vääryys, jonka tekijäksi Fiilippi ei koskaan rupea, ja
hulluus, jommoista min' en usko hänestä, enkä hänen neuvonantajistaan.

ORANIALAINEN. Vaan jos ne nyt olisivat vääriä sekä hulluja?

EGMONT. Ei, Oranialainen, se ei ole mahdollista. Ken uskaltaisi meihin
väkivallan kättä puuttaa? -- Koettaa meitä vangita, olisi kerrassaan
hukka-yritys ja turha. Ei, he eivät uskalla hirmuvallan lippua niin
korkealle kohottaa. Tuulenpuhti, joka tämän sanoman lennättäisi halki
maan, puhaltaisi ponnettoman palon ilmituleen. Ja mihinkä he sitten
pyrkisivät? Tuomita ja syyhyn langettaa kuningas ei yksin voi; vai
tahtoisivatko he salamurhaajain lailla meidät kettää? -- Sitä he eivät
voi tahtoa. Hirmuiseen liittoon yhdessä silmänräpäyksessä yhdistyisi
kansa. Viha ja ikuinen ero kaikesta Hispania-nimestä julistaisi silloin
leimansa väen-väkisin.

ORANIALAINEN. Liekit riehuisivat silloin meidän hautojemme päällä, ja
meidän vihollistemme veri vuotaisi turhaksi sovitusuhriksi.
Ajatelkaamme, Egmont!

EGMONT. Vaan mitenkä se olisi mahdollista?

ORANIALAINEN. Alba on matkalla tänne.

EGMONT. Sitä min' en usko.

ORANIALAINEN. Minä tiedän sen.

EGMONT. Hallitsijatar ei sanonut tietävänsä siitä mitään.

ORANIALAINEN. Sitä varmemmin minä olen vakuutettu. Hallitsijatar jättää
paikan hänelle. Hänen murhaaja-himonsa tunnen minä, ja sotajoukon tuopi
hän tullessaan.

EGMONT. Uudelleen maakuntia raskauttamaan? Kansa tulee siitä tuiki
vastahakoiseksi.

ORANIALAINEN. Sen päämiehet pannaan takavarikkoon.

EGMONT. Ei, ei!

ORANIALAINEN. Riennetään pois, kumpikin maakuntaansa. Siellä
varustaudumme; julki väkivallalla ei hän alota.

EGMONT. Eikö meidän pidä häntä tervehtää tervetulleeksi jos hän tulee?

ORANIALAINEN. Me vitkailemme.

EGMONT. Ja jos hän tullessaan meidät kuninkaan nimessä määrää tänne?

ORANIALAINEN. Etsimme verukkeita.

EGMONT. Ja jos hän jyrkästi vaatii meitä?

ORANIALAINEN. Pyydämme anteeksi jonkun syyn nojalla.

EGMONT. Ja jos hän yhä kiristää?

ORANIALAINEN. Ei tulla semminkään.

EGMONT. Ja niin on sota julistettu, ja me olemme kapinoitsijat.
Oranialainen, elä anna viisauden pettää sinua! Minä tiedän, että pelko
sinua ei pane väistymään. Vaan ajattele tarkoin se askel, jonkas astut!

ORANIALAINEN. Min' olen sen ajatellut.

EGMONT. Ajattele mihin olet syypää, jos sinä erehdyt! Turmiollisimpaan
sotaan, mikä ikinä mitään maata on vitsannut. Sinun epäytymises' on
vihja, joka kerralla kutsuu maakunnat aseisiin, joka oikeuttaa kaiken
sen julmuuden, mihin aihetta saadakseen Hispania on jo vanhastaan kyllä
kiihkeästi kärkkynyt. Minkä me tässä olemme suurella vaivalla saaneet
tyyntä aikaan, sinä yhdellä viitteellä kuohautat julmimpaan
sekasortoon. Ajattele kaupunkeja, aatelistoa, kansaa, kauppaa,
maanviljelystä, elinkeinoja! Ja ajattele mikä hävityksen kauhistus,
mikä murhaaminen! -- Levollisna kyllä näkee sotamies kaatuvan viereisen
toverinsa tanterella, vaan virtaa alas uipi porvarien, lasten, impien
ruumiita sulle vastaan, niin että sinä seisot kauhun hyyssä, etkä enää
tiedä, kenen asiaa puolustat, kun ne ikimenevät, joittenka vapauden
puolesta sinä aseisiin tartut. Ja mitenkä on mielentilasi oleva
silloin, kun sinun täytyy hiljoilleen itseksesi vainnella: oman
turvallisuuteni puolesta tartuin minä miekkaan?

ORANIALAINEN. Me emme ole yksityisiä miehiä, Egmont. Jos meidän sopii
tuhansien edestä itsemme uhrata, niin sopii meidän myös tuhansia varten
itsemme säästääkin.

EGMONT. Ken itseänsä säästää, hänen täytyy oman itsensä edessä joutua
epäluulon alaiseksi.

ORANIALAINEN. Vaan joka itsensä tuntee, voi varmana käydä sekä
eteen- että taapäin.

EGMONT. Se kova onni jota sinä pelkäät, käy toteen sinun tekosi kautta.

ORANIALAINEN. On viisasta ja rohkeata mennä välttämätöntä kovaa onnea
kohti.

EGMONT. Niin suuressa vaarassa tulee vähäsinkin toive ottaa lukuun.

ORANIALAINEN. Ei, meill' ei ole enää jalansijaa edes vähimmällenkään
askelelle, syvyys on edessämme.

EGMONT. Onko kuninkaan suosio niin kaita pohja?

ORANIALAINEN. Niin kaita ei, vaan nuljakka.

EGMONT. Jumala nähköön! Hänelle tehdään väärin. Min' en voi kärsiä,
että hänestä arvotonta ajatellaan. Hän on Kaarlen poika ja ihan
luonnoton tekemään mitään halpamaista.

ORANIALAINEN. Kuningasten teko ei ole koskaan halpamaista.

EGMONT. Häntä pitäis' oppia tuntemaan.

ORANIALAINEN. Juuri tämä tuntemus neuvoo meitä, ett' ei siedä
vaarallista koetta varrota.

EGMONT. Vaarallinen ei ole mikään koe, mihin on uskallusta.

ORANIALAINEN. Sinä kiivastut, Egmont!

EGMONT. Minun täytyy nähdä omilla silmilläni.

ORANIALAINEN. O, jos sinä vaan tämän kerran näkisit minun silmilläni!
Ystävä, kun sulla vaan on silmät auki, uskot sinä näkeväsi. Minä menen!
Odota sinä Alban tulemista ja jääös Jumalan haltuun! Kukaties pelastaa
sinut minun kieltäytymiseni. Kukaties tuo lohikäärme ei usko mitään
saalista saavansa, ell' ei hän meitä kumpaakin ahmaise yhdellä kertaa.
Kukaties hän viipyy voidakseen aikeensa täyttää sitä varmemmin, ja
kukaties sinä aikaa myöten näet asian oikeassa karvassaan. Mut sitten
pian, pian! Pelasta, pelasta itsesi! -- Jää hyvästi! Elä anna
huomiostasi minkään haihtua, kuinka suuren miehistön hän tuopi
tullessaan, kuinka hän kaupungin miehittää, millinen valta
hallitsijattarella säilyy, millä mielin ovat sinun ystäväs'. Anna mulle
sanoma -- -- -- Egmont --

EGMONT. Mitä sinä tahdot --

ORANIALAINEN (hänen käteensä tarttuen). Suostu minuun! Seuraa minua!

EGMONT. Mitenkä? Kyyneleitä, Oranialainen!

ORANIALAINEN. Kadotettua itkeä onhan sekin miehekästä.

EGMONT. Sinä uskot, että min' olen kadotettu?

ORANIALAINEN. Se sinä olet. Ajattele pääsi ympäri! Sinulla on enää
lyhyeltä ajatus-aikaa. Jää hyvästi!

    (Lähtee pois.)

EGMONT (yksin). Että toisten ihmisten ajatuksilla on moinen vaikutus
meihin! Minun päähäni eihän tuo olisi koskaan pälähtänyt, ja tämä mies
siirtää mielimurteensa minuun. -- Pois! -- Se on vieras pisara minun
veressäni. Hyvä luonto, singota se ulos jälleen! Ja nämät miettiväiset
kurtut mun otsastani oikaisemaan -- löytyyhän toki vielä eräs suloinen
keino!




KOLMAS NÄYTÖS.


    Hallitsijattaren Palatsi.

HALLITSIJATAR. Olisihan minun pitänyt sitä aavistaa. Oh! Kun työssä ja
vaivassa omintakein elää uurastetaan, ajatellaan aina tekevänsä mitä
mahdollisinta, ja joka kaukaa katselee ja käskee, luulee vaativansa
vaan tavallisen mahdollista. -- O, noita kuninkaita! -- Enpä olis'
uskonut, että se minua voisi näin tuskastuttaa. On niin ihana hallita!
-- Ja luopua? -- En tiedä, mitenkä isäni hennoi; mutta kyllä minäkin
tahdon.

    (Machiavelli näkyy perältä.)

Astukaa tännemmä, Machiavelli! Minä tässä ajattelen veljeni kirjettä.

MACHIAVELLI. Onko minulla lupa kysyä, mitä se sisältää?

HALLITSIJATAR. Yhtä paljon hellää huomiota minua kohtaan kuin huolta
hänen valtioistaan. Hän kiittää sitä pontevuutta, ahkeruutta ja
uskollisuutta, millä minä olen tähän asti valvonut hänen majesteettinsa
oikeuksia tässä maassa. Sitä hän surkuttelee, että minulla on tämän
uppiniskaisen kansan hillinnässä niin paljon tekemistä. Hän on minun
tietojeni syvyydestä niin täysin varma, minun toimenpidetteni
älykkyyteen niin erinomaisen tyytyväinen, että melkeinpä minun täytyy
sanoa: se kirje on ylen korea kirjeeksi kuninkaalta, veljeltä
liijatenkin.

MACHIAVELLI. Ei tämä liene ensi kerta kun hän teille velkapäänä
julistaa varmaa tyytymystänsä.

HALLITSIJATAR. Vaan ensi kerta, kun se esiytyy ainoastansa kaunopuheen
kuviona.

MACHIAVELLI. Min' en ymmärrä teitä.

HALLITSIJATAR. Niinpä kuulkaa! -- Hän tuumii tämän esipuheen perästä,
että minä, vailla sotaväkeä, vailla pikku armeijaa, saan aina täällä
esiytyä raukan kuvaimena. Meilt' oli väärä teko, sanoo hän, asukasten
valituksia noudattaen, peruuttaa sotamiehemme pois maakunnista. Hän
tuumii, että varustusväki, tuo joka porvarin niskaa oikein sälyttää,
painollansa tyystyttää hänet suurin hyppimästä.

MACHIAVELLI. Se mielet ärsyttäisi äärettömiin.

HALLITSIJATAR. Mutta kuningas tuumii, -- kuuletko sinä? -- että joku
kunnon kenraali, tuommoinen, jok' ei alunkaan ota kuuloon järjen
puolta, vois' sangen pian toimita kansasta ja aatelista, porvarista ja
talonpojasta selville -- ja sitä varten lähettää vahvan sotajoukon
etupäässä -- herttua Alban.

MACHIAVELLI. Alban?

HALLITSIJATAR. Sinä hämmästyt?

MACHIAVELLI. Te sanotte: lähettää. Hän kysyy arvaten: pitääkö hänen
lähettää?

HALLITSIJATAR. Kuningas ei kysy, hän lähettää.

MACHIAVELLI. Niin siinä teill' on kokenut soturi palvelukseenne.

HALLITSIJATAR. Minun palvelukseeni? Puhu suoraan, Machiavelli.

MACHIAVELLI. Min' en hennoisi teidän edellenne ryyvätä.

HALLITSIJATAR. Ja minä hennoisin teeskennellä. Minua on loukattu,
loukattu syvälti. Minä tahtoisin mieluummin, että veljeni sanoisi, mitä
hän ajattelee, kuin että hän nimensä kirjoittaa säällisten kirjelmäin
alle, joita valtiosihteeri sepittää.

MACHIAVELLI. Eikö sitä pitäisi havaita --?

HALLITSIJATAR. Ja minähän tunnen heidät sisältä ja ulkoa. He mielellään
soisivat, että kaikki tyynni olis' siivottua ja lakaistua; ja kun he
itse eivät ryhdy asiaan, niin saa luottamusta kuka hyvänsä, jokahan
luuta kädessä tulee. -- O, minusta tuntuu kuin ihan näkisin mä
kuninkaan kudottuna neuvoskuntineen tälle tapetille!

MACHIAVELLI. Niin elävästi?

HALLITSIJATAR. Ei yhden yhtä juonnetta puutu. On joukossa hyviäkin
ihmisiä. Tuo rehellinen Rodrigo, joka on niin kokenut ja tasainen, ei
kovin korkealle tähtää eikä minkään anna kukistua, suora Alonzo, uuras
Freneda, luja Las Vargas, ynnä vielä muutamia, jotka kyllä kallistuvat
mukaan, jahka se hyvä puolue vallastuu. Mutta tuollahan istuu se
kuoppasilmä Toledolainen -- otsa kupari, katse tuli ja syvä --
hammas-raostaan mumisee naisten hentoutta, ajattomia myönnytyksiä, sekä
että naiset hyvin pystyvät ajamaan opetetuilla selkähevosilla, vaan
itse ovat kehnoja tallimestareita, ja sen semmoisia sukkeluuksia, joita
minä ennen aikaan sain olla mukana kuulemassa herroilta valtiomiehiltä.

MACHIAVELLI. Värin puolesta teidän taulunne on aika lailla
silmäänpistävä.

HALLITSIJATAR. Tunnustakaa vaan, Machiavelli! Koko tuossa
hahmokaavaelmassani, josta kaikite saisin maalauksen syntymään, ei ole
yksikään väre niin kellanruskea, niin sappimusta kuin Alban poskihivio
oli kuin se väri, jolla hän maalaa. Jokainen on hänen silmissään
jumalanpilkkaaja, valtion kavaltaja; sillä tämän kaaren mukaan voi heti
rattahin runnella, teilitä, seivästää, silpoa ja polttaa heidät kaikki.
-- Se hyvä, mitä minä olen täällä saanut aikaan, varmaan näyttää, noin
puusta katsoen, tynni tyhjältä, juuri sen tähden, kun se on hyvää. --
Sieltä kaukaa hän kärkkyy joka ikistä vallattomuutta, mikä jo on
ohitse, joka ikistä rauhattomuutta, mikä jo on hiljennettynä, ja
kuningas saapi niin silmät täyteen vehkeitä, kapinaa ja raivoutta, että
hänen mieleensä heijastaa ikään kuin täällä ihan söisivät toisiaan,
vaikka törkeän kansan satunnainen lentovimmastus on jo ammoin aikaa
unhottunut asia meillä. Siitä lieskahtaa hänen sisunsa oikein äkäisesti
vihaamaan noita ihmis-parkoja; ne kihtaavat hänen silmäänsä
kammottavilta vintiöiltä, niin, mokomin kuin pedot ja vaihdokkaat;
tällöin alkaa hän tähystellä tulta ja miekkaa ja kuvitella, että sillä
kurin sitä kesytetään ihmisiä.

MACHIAVELLI. Te minusta näytätte kovin kiivaalta, otatte asian kovin
älhyltä kannalta. Ettenkös te jää hallitsijattarena olemaan.

HALLITSIJATAR. Sen sitä tunnen minä. Hän tullessaan tuopi virkaohjeen.
-- Min' olen valtiotoimissa kyllin vanhennut, tietääkseni, mitenkä ketä
vierotaan, ilman hältä virkapaikkaa ottamatta. -- Ensin tuopi hän
virka-ohjeen. Se on epämääräinen ja ontuva. Hän isotteleksen, sillä
hänell' on valta; ja jos minä valitan, niin hän tekee jonkun salaisen
virka-ohjeen syyksi; jos minä sitä tahdon nähdäkseni, niin hän
lenkoilee mulle; jos minä vielä kärtän, näyttää hän mulle jotain
paperia, joka sisältää mitä kuta vallan toista; ja jos silloin en minä
rauhoitu, ei hän ole niinä miehinään, puhuinpa minä mitä tahansa.
Sill' aikaa saapi hän tehneeksi, mitä minä pelkään, ja kauvas karsaan
letkauttaneeksi, mitä minä toivon.

MACHIAVELLI. Minä tahtoisin, että voisin sanoa teitä vastaan.

HALLITSIJATAR. Minkä minä olen tyyntä palauttanut sanomattomalla
kärsivällisyydellä, on hän kovuudella ja julmuudella ärsyttävä taas
riehumaan. Minä saan silmieni edessä nähdä työni hukkaan menevän, ja
sitä paitsi saan kantaa syyn.

MACHIAVELLI. Odottakaa kuitenkin siksi, teidän ylhäisyytenne!

HALLITSIJATAR. Sen verran minull' on valtaa oman itseni suhteen, että
saatan näyttää tyyneltä. Joutaa hän tulla! Minä hänelle paikan jätän
mitä parhaimmalla muotoa maailmassa, ennen kuin hän minut ajaa
tieltään.

MACHIAVELLI. Ihanko niin ketterään astahdatte tämän painavan askeleen?

HALLITSIJATAR. Raskaammin kuin osaat arvatakaan. Joka on tottunut
hallitsemaan, perehtynyt siihen ajatukseen, että joka päivä tuhansien
kohtalo on hänen kädessään, hän astuu valta-istuimelta alas kuin
hautaan. Vaan parempi niinkin, kuin jäädä aloilleen, ikäänkuin haamu
elävitten joukkoon, ja kokea onttoine ansioineen pysytellä paikassa
minkä toinen on perinyt sekä nyt omaa ja hoitaa.


Klaaran asunto.

Klaara. Äiti.

ÄITI. Semmoista kuin Brackenburgin rakkautta en kuunaan ole minä
nähnyt. En minä luullut sitä löytyvän muuvalla kuin ainoasti
ritaritaruissa.

KLAARA (kävelee kahdakäteen huoneessa, erästä laulua hyreksien).

        Onnekas vaan
        Sydän lempivä on!

ÄITI. Hän aavistaa sinun suhdettasi Egmontiin; ja minä uskon, jos sinä
tekeytyisit hieman ystävälliseksi häntä kohtaan, hän sinut sittenkin
naisi, jos tahtoisit.

KLAARA (laulan).

        Toipuu
        Ja voipuu,
        Käy aattelemaan,
        Vartoo
        Ja hartoo
        Miel' ankeissaan!
        Riemua täynnä,
        Taas toivehetonn',
        Onnekas vaan
        Sydän lempivä on!

ÄITI. Heitä tuo mokoma tuutilulla!

KLAARA. Elkää nurkuko minua siitä! Se on tenhokas laulu. Min' olen
sillä jo monta kertaa tuudittanut suuren lapsen nukkumaan.

ÄITI. No sulla tok' ei ole mitään päässä paitsi rakkautesi. Kun sinä
vaan et unhottaisi kerrassaan kaikkea sen ainoan asian tiimalta.
Brackenburgia sun pitäis' arvossa pitää, sen minä sanon sulle. Hän
saattaa kerran tehdä sinut onnelliseksi.

KLAARA. Hän?

ÄITI. Niin kyllä! Aika tulee! -- Te lapset ette näe mitään edeltäpäin
ettenkä kuule kuullessannekaan meidän kokemuksiamme. Nuoruus ja tuo
suloinen rakkaus, sekin kaikki loppuu kerran! Aika tulee, jolloin
kiitetään Jumalata, kunpa on jotakin tyyssijaa, kuhunka turvautua.

KLAARA (kamastuu, vaikenee ja kavahtaa ylös). Äiti, antaa tuon ajan
tulla kuin kuoleman! Sitä ennakolta ajatella on hirveä. -- Ja kun se
tulee! Kun meidän täytyy -- silloin -- koetamme tulla aikaan niin hyvin
kuin voimme. -- Egmont, minäkö voisin elää ilman sinutta! --
(Kyynelsilmin.) Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!

EGMONT (astuu, sisään, ratsuvaippaan kääriytyneenä, hattu silmillä).
Klaara!

KLAARA (kirkaisee, kimpoo takaperin). Egmont! (Tätä vastaan kiitäissä.)
Egmont! (Tätä syleilee, ja nojautuu tämän rintaa vasten.) Oi, sinä
hyvä, armas, kallis! Tulitko sinä? Oletko sinä tässä?

EGMONT. Hyvää iltaa, äiti!

ÄITI. Jumalan rauha, jalo herra! Lapsukaiseni on melkein ollut
menehtyä, kun te niin kauvan viivyitte. Hän on taas kaiken päivää
puhellut ja laulellut teistä.

EGMONT. Tokihan te annatte mulle iltasen?

ÄITI. Kovin suuri armo! Jos meillä vaan olisi mitä tarjota!

KLAARA. Totta kaiketi! Olkaahan rauhassa, äiti! Minull' on kaikki
tyynni jo valmiina sitä varten. Min' olen vartta vasten laittanut
jotain. Elkää hiiskuko siitä mitään, äiti!

ÄITI. Ei kannata kehua.

KLAARA. Malttakaapas aikaa! Ja siihen minä vielä ajattelen: kun hän on
minun luonani, ei minulla ensinkään ole nälkä, ja silloinpa ei pitäisi
hänelläkään olla kovin suurta ruokahalua, kun minä olen hänen luonansa.

EGMONT. Niinkö luulet?

    (Klaara polkaisee jalkaa ja nurpeissaan pyörähtää poispäin.)

EGMONT. Mikä sinulla on?

KLAARA. Kuinka te tänään olette niin kylmä! Te ette ole vielä suonut
mulle yhtä muiskua. Miksi teillä on kädet vaipan kätkössä, kuin
kapalolapsella? Eihän sovi soturin eikä rakastajan kätkeä käsiään.

EGMONT. Aika ajoin, hyvä tyttö, aika ajoin. Kun sotamies seisoo
väijyksissä ja mielii ehkä viekkaudella voittaa jotakin viholliselta,
silloin hän kutistautuu kokoon, punoo käsivartensa yhteen rynnästensä
päälle ja hautoo aikomustaan kypsäksi. Ja rakastaja --

ÄITI. Ettenkö te istumaan tahdo ruveta ja olla kuin kotonanne? Minun
pitää lähteä kyökkiin. Klaara ei ajattele mit' ikään, kun te vaan
olette täällä. Te saatte sitten pitää hyvänänne.

EGMONT. Teidän hyvän-suontanne on paras hyöste.

    (Äiti poistuu.)

KLAARA. Ja mitähän olisi minun rakkauteni sitten?

EGMONT. Niin paljon kuin sinä tahdot.

KLAARA. Verratkaa sitä johonkin, jos teill' on sydäntä.

EGMONT. Ensiksi siis --

    (Hän heittää vaippansa pois ja seisoo komeassa asussa.)

KLAARA. O je! Voi ihmettä!

EGMONT. Nyt minulla on kädet vapaana.

    (Armastaa.)

KLAARA. Laskekaa! Teiltä nuhrautuu vaatteet. (Astuu takaperin.) Kuinka
komea! Nyt min' en tohdi teitä, en hipaistakaan.

EGMONT. Oletko sinä nyt tyytyväinen? Minä sulle lupasin täällä kerran
hispanialaisiks' esiytyä.

KLAARA. Enhän minä sen koommin teiltä sitä pyytänyt; arvelin, ett'ette
tahtoneet. -- Oi, tämä Kultainen Talja!

EGMONT. Siinä sen saat nähdä nyt!

KLAARA. Ja senkö on keisari sulle ripustanut kaulaan?

EGMONT. Niin, lapsi! Ja kantimet ja tämä tähtikunnan merkki antaa
sille, joka niitä kantaa, vapaus-edut mitä jaloimmat. Koko maan päällä
en tunnusta minä ketään tekojeni tuomariksi muita kuin tähtikunnan
suuri-mestarin yhdessä ritarikokouksen kanssa.

KLAARA. O, sinä voisit hyvin antaa koko maailman tuomita itseäsi! --
Sametti on sangen ihanaa, ja nauhat ja korko-ompelukset! -- Eihän tässä
tiedä, mistä alkaa.

EGMONT. Katsele vaan kylliksesi!

KLAARA. Ja tämä Kultainen Talja! Te kerroitte historian mulle ja
sanoitte, että se on kaiken suuren ja kalliin osan tunnustähti, mikä
ansaitaan ja hankitaan vaivalla ja ahkeruudella. Se on sangen kallis --
minä voin tätä verrata sinun rakkauteesi. -- Sitä minä kannan samassa
kohti, sydämessäni, -- Ja kuitenkaan --

EGMONT. Mitä sinä aijoit sanoa?

KLAARA. Eihän vertaaminen miten suju.

EGMONT. Kuinka niin?

KLAARA. Rakkauttasi en ole vaivalla ja ahkeruudella ansainnut, en
hankkinut.

EGMONT. Rakkauden laita on aivan toisin. Sen sinä ansaitset juuri siitä
syin, kun sin' et sitä hanki -- ja ainoastaan nepä ihmiset sen
kohtaavat parhaiten, jotk' eivät sitä etsiskentele.

KLAARA. Oletko sinä tämän itse kokenut? Tarkoittiko tämä ylväs
huomautus sinua itseäsi? Sinua, jota kaikki kansa rakastaa?

EGMONT. Olisinko minä edes jotain heidän hyväksensä tehnyt! Voisinko
minä jotain heidän hyväksensä tehdä! Heill' on sula hyvä tahto minua
rakastaa.

KLAARA. Sinä varmaan olet hallitsijattaren luona ollut tänään?

EGMONT. Niin, olinhan minä siellä.

KLAARA. Onko välinne hyvä?

EGMONT. Siltä ainakin näyttää. Me olemme kohtelijaita ja ystävällisiä
toisillemme.

KLAARA. Jako oikein sydämestä?

EGMONT. Minä suon hyvää hänelle. Kullakin on omat aikeensa. Eikä se
asiassa vaikuta mitään. Hän on mainio vaimo, tuntee kansansa ja näkisi
kyllin syvälle, ell'ei hän olis' epäluulokas samalla. Minusta hänell'
on suuri tekeminen, kun hän minun elossani ja olossani aina vainuaa
salaisuuksia, ja niitäkös ei minulla ole yhtään.

KLAARA. Eikö ihan yhtään?

EGMONT. No nyt! Eräs pikkuruikkunen lymy. Joka viinilaji aikaa myöten
ainestaa astiaan viinikiveä. Oranialaisesta hälle on kuitenkin vielä
parempi huvitus ja aina uusi tehtävä. Tämä mies on saavuttanut sen
maineen, että hänellä muka aina on joku salahanke mielessä. Ja niinpä
hallitsijatar koettaa aina pälyä tämän otsaa, oivaltaakseen, mitä se
mies mahtanee ajatella, koettaa pälyä tämän askeleita, saadakseen vihiä
siitä, minne se niitä mahtanee suunnata.

KLAARA. Teeskenteleekö hän?

EGMONT. Hallitsijatarko? -- Ettäs kysyt!

KLAARA. Anteeksi, minä aijoin kysyä: onko hän viekas?

EGMONT. Ei sen enemmän eikä vähemmän kuin minkä jokainen, joka tahtoo
tarkoitustensa perille päästä.

KLAARA. Min' en vois' aikaan tulla suuressa maailmassa. Mutta
hänellähän onkin miehinen henki. Hän on naiseksi muullainen, kuin me
ompelijattaret ja kyökkinäpsät. Hän on suuri, uljas ja päättäväinen.

EGMONT. Niin, joll'ei eteen satu kovin kirjavata. Mutta tähän toviin on
hänen päänsä vähän pyörällä.

KLAARA. Kuinka niin?

EGMONT. Hänell' on hivene viiksiäkin ja silloin tällöin
jalkoleini-kohtaus. Oikea amatsooni!

KLAARA. Majesteetillinen rouva! Minä hätäytyisin astuessani hänen
eteensä.

EGMONT. Ethän sinä muuten ole aivan arka. Eikä tuo olisikaan
hätäytymistä, ainoastaan immen kainoutta.

    (Klaara luo silmänsä alas, käteen tarttuen nojautuu Egmontiin.)

EGMONT. Minä ymmärrän sinut! Rakas tyttö! Sinä saatat nostaa silmäsi.

    (Suutelee Klaaran silmiä.)

KLAARA. Suo minun vaijeta! Suo minun pitää sinut! Suo minun katsella
sinua silmiin, löytää niistä kaikki tyynni, lohtu ja toivo ja ilo ja
suru! (Syleilee ja katselee Egmontia.) Sano mulle! Sanos! Enhän minä
käsitä! Oletko sinä Egmont, kreivi Egmont, tuo suuri Egmont, joka niin
paljon huomiota herättää, josta sanomissa kerrotaan, jota kaikki
maakunnat jumaloitsevat?

EGMONT. En, en minä ole tuo.

KLAARA. Kuinka?

EGMONT. Katsopas, Klaara! -- Annas minä istun! (Hän rupee istumaan,
Klaara polviutuu jakkaralle hänen eteensä, panee kyynäsvartensa hänen
syliinsä ja katselee häneen.) Tuo Egmont on ikävä, valju, kylmä Egmont,
jonka täytyy itseänsä olettaa, näyttää milloin mitä, kulloin kuta
naamaa, tuo kiusattu, väärin tunnettu, selkattu, vaikka hän ihmisten
mielestä on iloinen ja hauska, tuo jota rakastaa kansa semmoinen, jok'
ei tiedä, mitä tahtoo, jota kunnioittaa ja tähtiin ylistää joukko
semmoinen, jonka kanssa ei ole mihinkään yrittämistä, ympärillä
ystäviä, joidenka haltuun hän ei tohdi heittäytyä, tuo jota silmällä
pitää ihmiset, jotka tahtovat uiden-voiden takerruttaa häntä, tuo
työskentelevä ja harrastava usein päämäärää vailla, enimmäkseen palkkaa
vailla -- O, anna mun olla ilmaisematta, mitenkä tuon on laita, --
mitenkä tuon on mieli! -- Vaan tämä -- kuules, Klaara -- tämä on
rauhallinen, avomielinen, onnellinen, tämä on sen parhaimman sydämen
rakastettu ja tuttu, minkä hänkin tuntee kokonaan, ja täydellä
rakkaudella ja luottamuksella painaa omaa sydäntänsä vasten. (Armastaa
Klaaraa.) Tämä on sinun Egmontisi!

KLAARA. Niin suo minun kuolla! Maailmass' ei ole ylempää riemua kuin
tämä!




NELJÄS NÄYTÖS.


    Katu.

    Jetter. Rakennusmestari.

JETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!

RAKENNUSMESTARI. Mene tiehes, ja ole hiljaa!

JETTER. Vaan yks' sana! Eikö mitään uutta?

RAKENNUSMESTARI. Ei mitään, sen kun meidät on taas uudestaan kielletty
puhumasta.

JETTER. Mitä, hä'?

RAKENNUSMESTARI. Käykää tänne lähemmä seinustaa! Varokaa itseänne!
Herttua Alba on, heti tulennastaan, julistuttanut semmoisen käskyn,
että jos kaksi tai kolme keskenään puhelee kadulla, niin ne
julistetaan, ilman ensin tutkimatta, tuota päätä valtiorikokseen
syypääksi.

JETTER. Voi onnettomuutta!

RAKENNUSMESTARI. Ikuisen vankeuden uhalla on kielletty, ett' ei saa
valtio-asioista, ei mitään puhua.

JETTER. Voi meidän vapauttamme!

RAKENNUSMESTARI. Ja kuoleman-rangaistuksen uhalla ei kerrassa kukaan
saa hallituksen toimia moittia.

JETTER. Voi meidän päitämme!

RAKENNUSMESTARI. Ja oikein varalta hyväntekijäisiä luvaten kehotetaan
isiä, äitejä, lapsia, sukulaisia, ystäviä, palkollisia ilmoittamaan
asian alkain asetetulle tuomio-istuimelle, mitä ikään sisinnä missäkin
talossa tapahtuu.

JETTER. Lähtään kotia!

RAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään
mitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta.

JETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun
tuo herttua tuli kaupunkiin. Hamasta siitä päivin on tuntunut, niin
kuin taivas olis' yltäänsä vetäynnyt mustaan huntuun, ja riippuisi niin
matalana, että täytyisi kumartua, jos mieli päästä siihen päällään
puukkaamatta.

RAKENNUSMESTARI. Vaan mitenkä sinua hänen sotamiehensä miellyttävät?
Vielä vainen! Nämä on toinen laji äyrijäisiä, kuin joihin me ennestään
olemme tottuneet.

JETTER. Uh! Oikein sydäntä kouristaa, kun näkee muutaman osaston
mokomia samoilevan pitkin katuja. Suoria kuin seipään-nielijöitä --
värvähtämätön katse, yks' askel koko lituisella liudalla! Ja näitä kun
on vartiona seisomassa, ja menet jonkun ohitse, niin siinä hän
jurottaa, kuin tahtoisi sinut katsoa ihan läpi ja puhki, ja näyttää
niin karuksi karjenneelta äkäpuralta, että luulet joka nurkalla
näkeväsi kuritusmestarin. Ei nämä minulle ollenkaan mieleen. Olivathan
meidän sotilaamme kumminkin hauskaa väkeä. Ne hennoivat ottaa pikku
vapaisuuksiakin, seista hajalla säärin, lakki toisella korvalla, elivät
ja antoivat muidenkin elää. Mutta nää urokset ovat kuin koneita joiden
sisässä asuu perkele.

RAKENNUSMESTARI. Jos tuommoinen ärjäisee: "Seis!" ja ojentaa, tokko
luulet, että siinä seisotutaan, vai mitä?

JETTER. Minä paikalla olisin kuoleman oma.

RAKENNUSMESTARI. Lähtään pois kotiin!

JETTER. Siit' ei hyvä seuraa. Jää terveeksi!

SOEST (tulee). Hyvät ystävät! Toverit!

RAKENNUSMESTARI. Hiljaa! Anna meidän mennä.

SOEST. Olettenko kuulleet?

JETTER. Yltä kyllin!

SOEST. Hallitsijatar on lähtenyt.

JETTER. No Jumala armahtakoon meitä!

RAKENNUSMESTARI. Hän se oli meidän viimeinen tukemme.

SOEST. Aivan äkkiä ja kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei voinut tulla
aikaan herttuan kanssa; hän ilmoitutti aatelisille, että hän muka tulee
takaisin. Ei kukaan usko sitä.

RAKENNUSMESTARI. Jumala antakoon aatelille anteeksi, että he ovat tämän
uuden ikeen laskeneet meidän niskaamme. He olisivat voineet estää sen.
Nyt on meidän etuoikeutemmekin mennyttä.

JETTER. Jumalan tähden, ei sanaakaan etuoikeuksista! Minä vainustelen
jotain teloitus-aamun hajua; aurinko ei näytä kasvojaan, sumussa
löyhkää katkua.

SOEST. Oranialainen myös on poissa.

RAKENNUSMESTARI. Niin olemme siis kokonaan turvattomina.

SOEST. Kreivi Egmont on jäljellä.

JETTER. Niin, Jumalan kiitos! Vahvistakoot kaikki pyhimykset häntä,
että hän koettaa tehdä parastansa! Hän se on ainoa, joka kykenee
jotakin toimittamaan.

VANSEN (esiytyy). Tapaanpas minä vihdoin parisen, jotk' eivät vielä ole
kursoon mataneet.

JETTER. Tee meille niin hyvin, ja mene matkaas'!

VANSEN. Tn ette jnur' ole kohtelijas.

RAKENNUSMESTARI. Täss' ei, maar, olekaan aika kursailla. Syyhyttääkö
taas selkänahkaanne? Joko siit' on äsköinen kylpy haihtunut?

VANSEN. Kysy sotamiehen haavoja! Jos minä olisin piitannut
selkäsaunoista, niin eihän minust' olisi kuuna kullan valkeana tullut
mitään.

JETTER. Vaan tästäpä vielä saattaa tulla toimoinen tosi eteen.

VANSEN. Minun nähdäkseni, tuosta ukonilmasta, jok' on nousemassa, on
surkean lamaava hervaus paneutunut tuntumaan teidän jäsenissänne.

RAKENNUSMESTARI. Sinun jäsenes' saavat pian jännistellä toisessa
paikassa, joll' et pysy kuoressasi.

VANSEN. Voi vihelijäisiä rottia, jotka paikalla huikaisee epätoivo,
sikäli kun talonisäntä vaan hankkii yhden uuden kissan! Jospa nyt
tuleekin hiukan toinen temppu, niin kyllä tässä elää mylhetään vielä
entiseen tapaan, olkaa varmat siitä!

RAKENNUSMESTARI. Sinä olet hurjapäinen renttu!

VANSEN. Setä pöllö! Anna sinä vaan herttuan hersua! Tuo vanha katti
näyttää minusta siltä, kuin hän olis' sisäänsä ahtanut perkeleitä
rottain asusta ja nyt ei jaksaisikaan niitä sulattaa. Antaa hänen olla
rauhassa! Hän tarvitsee hänkin syödä, juoda, nukkua, kuin ihminen
konsanaan. Ei minua tuo peloita, jahka me oikein otetaan ajasta vaari.
Alussa se käy ryöppy. Sittenpä älyää hänkin! mitenkä on paljon
mukavampi elää ruokavarikossa, sikolappeiden siiressä, ja viettää
yörauhaa, kuin jyvä-aitassa vaania mitä kuta rotta-rukkaa. Nyt alkakaa
laputtaa, tiehenne, kyllä minä tunnen herrat vallanpitäjät!

RAKENNUSMESTARI. Nääs, mitä kaikkea tuollainen kalu saa purkaa
puuttumatta! Jos minä iki eläissäni olisin mitään tuommoista sanonut,
en hetkeäkään pitäis' itseäni varmana.

VANSEN. Olkaa te vaan huoleti! Ylijumala itse ei tuon taivaallista tule
tietämään teistä, maanmatosista, saatikka sitten hallitsija.

JETTER. Panettelija!

VANSEN. Minä tiedän taas toisia, joille olisi parempi, jos heillä
sankaruuden sijaan olisi joku räätälin-suoni ruumiissa.

RAKENNUSMESTARI. Ketä te sillä tarkoitatte?

VANSEN. Hm! minä tarkoitan kreiviä.

JETTER. Egmontia! Mitä hänen olisi peljättävä?

VANSEN. Min' olen vaan köyhä juutas, joka voisin koko vuoden elää
sillä, minkä hän tuhlaa yhdessä illassa. Ja kuitenkin hänen kannattaisi
hyvin antaa kerran mulle koko vuoden-tulonsa, jos hänellä olisi minun
pääni yhden ainoan neljänneksen tuntia!

JETTER. Kylläpä sin' olet olevinasi koko mielenpesä! Ovathan toki
Egmontin hiuksetkin selvemmät kuin sinun aivosi.

VANSEN. Sanokaa mitä sanotte! Vaan hienoudessa eivät vedä vertoja. Ne
korkeat herrat pettyvät kaikkein ensimmäiseksi. Hänen ei pitäis' olla
niin varma.

JETTER. Mitä tuo latelee? Semmoisen herran!

VANSEN. Niin juuri siitä syystä, kun häness' ei ollenkaan ole
räätäli-kepsua.

JETTER. Ruokkoo suusi, suupaltto!

VANSEN. Hänelle minä toivoisin ainoastaan hetkeksi ruumiiseen teidän
miehuisenne miehuuden, joka häneen loisi rauhattomuuden ja häntä niin
kauvan nykkisi ja näykkisi, kunnes hänen täytyisi pois kaupungista
suoriutua.

JETTER. Te juttelette kovin yksinkertaisesti. Hän on niin varma kuin
taivaalla tähti.

VANSEN. Etkö sin' ole milloinkaan nähnyt tähdenlentoa? Yks hui -- hai
-- se on poissa!

RAKENNUSMESTARI. Kuka tahtoo hänelle mitä tehdä?

VANSEN. Kuka tahtoo? Tahdotko sinä miten estää? Tahdotko sinä nostaa
kapinan, jos ne hänen ottavat vangiksi?

JBTTER. Ah!

VANSEN. Uskallattenko te panna nahkanne hänen edestään?

SOEST. Oh!

VANSEN (heitä matkien). Oh! Äh! Öh! Ihmetelkää läpi koko aakkonen! Se
on niin ja siksi jää! Jumalapa häntä varjelkoon!

JETTER. Minä ihan hämmästyn teidän hävyttömyyttänne. Semmoisen, jalon,
rehellisen miehen olisi jotakin peljättävä?

VANSEN. Roisto on kaikkialla etukynnessä. Syyhyn syytettyin jakkaralla
istuissaan tekaisee se tuomarista hassun, taas tuomio-istuimelta käsin
se on tuiki kärkäs kanteen-alaisen pahantekijäksi sukaisemaan. Minulla
on ollut kirjoitettavana ote semmoisesta pöytäkirjasta, jonka mukaan
viranomainen tuomari näkyy hovista saaneen yllin kyllin kiitosta ja
rahaa, sen vuoksi, että hän, tutkiessaan muutamaa rehellistä raukkaa,
jota tahdottiin saada kiikkiin, teki tästä mies-pahasta konnan.

RAKENNUSMESTARI. Siinä sinä taas valhettelit oikein losauttamalla. Mitä
pystyvät ne ongittelemaan, jos kuka on syytön?

VANSEN. O, varpusenpää! Miss' ei mitään tartu ongittelemalla
onkeen, siinä tutkitaan otus pussiin. Kunniantunto tekee ihmisen
varomattomaksi, pianpa uhkamieliseksi myös. Tällöin kysellään
ensimmältä hyvin lievästi ja säysysti, ja vanki on ylpeä
viattomuudestaan, joksika sitä nimittävät, puhuu kuin putkesta suoraan
kaikki, minkä toinen ovelampi kieltäisi kieleltään. Sitten kutoo
inkvisitori vastauksista uusia kysymyksiä ja tähtää juuri siihen kohti,
missä kipenekään hiilahtaa ristiriitaa ilmi. Siinä kuraisee hän
paulansa ja antaa sen tuhma-Jussin tallustaa sitä jälehmäänsä, että se
tässä kohti on sanonut vähän liika paljon, tuossa kohti vähän liika
vähän, tai että se on, Jumala ties mitenkä päähän pistäen, jättänyt
jonkun niksin mainitsematta, ja hyvinkin vielä on tullut miten kuten
hätäytyneeksi, -- niin, kas, silloin sitä ollaan oikealla tolalla!
Ja minä vakuutan teille sen, että tarkemmin ei etsiä nourostele
kerjäläis-ämmä riepurättiä rikkoläjältä, kuin tuo moinen konnaseppä
setvien vähänpätöisistä, vinoista ja vatvotuista, vääristä ja
vanutetuista,  arvatuista, tunnetuista, epuutetuista ilmiannoista ja
suhteista, viimein sepustaa itsellensä ryysyrepaleisen variksenpelvon,
voidakseen hirttää orpopirunsa, vähintäänkin in effigie. Ja tämä utra
hirtehinen kiittäköön luojaansa, jos hän vielä itse voi nähdä itsensä
riippumassa.

JETTER. Onpas sillä liukas kieli.

RAKENNUSMESTARI. Kärpästen kanssa tuo tuommoinen saattaa käydä päinsä.
Vaan ampijaiset he pilkkaavat teidän hämähäkin-verkkoanne.

VANSEN. Sitä myöten, mitä lajia hämähäkit ovat. Katsokaas, tuo pitkä
herttua on hahmoltaan vaseti kuin umpilukki, ei niin kuin joku mahakas
maukku, n'ei hetikään ole niin tihulaisia, vaan tuommoinen pitkäpiippa,
laihankälppä -- hapsinkakkijainen -- jok' ei haaskasta saa täyttään ja
vetää oikein hienoja kinosäikeitä, mut sen sitkeämpiä.

JETTER. Egmont on Kultaisen Taljan ritari. Ken uskaltaa häneen kättä
puuttaa? Ainoastaan hänen vertaisensa voivat häntä tuomita, ainoastaan
koko tähtikunta. Sinun ilkeä kielesi ja sinun paha omatuntosi heruttaa
sinusta tuota suunantinetta.

VANSEN. Tahdonko minä siltä pahaa hänelle? Minulle se voi olla
yhdentekevä. Hän on oivallinen herra. Pari mun hyvää ystävääni, jotka
missä tahansa muualla olisi jo hirtetty, on hän kuvan selkäsaunalla
päästänyt. -- Menkää nyt, menkää! Sen minä itse teille neuvon. Tuolla
tulee patrulli, näen mä. Nep' ei näytä minusta semmoisilta, että
huolisivat niin sanomin juoda veljenmaljaa meidän kanssamme. Me
varrotaan asian juoksua ja siivolla vaan tässä katsellaan päältä.
Minull' on tuolla joku kakkonen orpanahempukoita, ja hyvä veikko
kapakanisäntänä; jos ne noilta pääsevät makuun, eivätkä sitten kesyty,
niin kyllä ne ovat paatuneita hornansusia!


Kulenburgin palatsi.

Herttua Alban asunto. Silva ja Gomez kohtaavat toisensa.

SILVA. Oletko sinä toimittanut herttuan käskyt?

GOMEZ. Tempuilleen. Kaikkein päivysvartioitten on säädetty saapua
määrättyyn aikaan eri paikoille, jotka minä olen heille osviitannut. Ne
siihen asti kävelevät ympäri kaupunkia, niin kuin tavallisesti,
järjestystä pitämässä. Kellään ei ole mitään tietoa toisestaan. Itse
kukin luulee yksistänsä itseään tämän käskyn koskevan, ja yhdessä
silmänräpäyksessä saattaa sitten saartorintama olla ummessa ja kaikki
palatsin ovet miehitettyinä. Tiedätkö sinä syyn, mistä tämä käsky
koituu?

SILVA. Minä olen tottunut sokeasti tottelemaan. Ja ketä on niin helppo
totella kuin herttuata, kun seuraus heti kohta näyttää, että hän on
käskenyt oikein?

GOMEZ. Hyvä! Vai niin! Ei tuo minusta tunnukaan niin kummalta, että
sinä tulet hänen laisekseen, yhtä umpinaiseksi ja harvapuheiseksi,
sinun kun täytyy alinomaa olla hänen hoteillaan. Minä vähän vierastan
semmoista outoutta, minä joka olen tottunut siihen herkempään
italialais-palvelukseen. Uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa olen minä
sama kuin ennenkin, vaan minulle on tavaksi tullut jutella ja
tarinoida. Te olette kaikki vaiti, ettenkä suo itsellenne yhtään.
iloista hetkeä. Herttua on minun mielestäni, kuin portiton kuparitorni,
jonka miehistöllä on siivet. Nykyjään kuulin minä hänen pöydässä
sanovan eräästä iloisesta ja ystävällisestä miehestä, että se on kuin
paha kapakka, jonka oven päällä seisoo paloviina-osviitta viehättämässä
sisään laiskimuksia, kerjäläisiä ja varkaita.

SILVA. Ja eikö hän vaiti ollen tuonut meitä tänne?

GOMEZ. Siitä ei ole mitään sanomista. Se on varma se! Ken on saanut
olla sitä viisautta näkemässä, mitenkä hän armeijan toi Italiasta
tänne, se on nähnyt jotakin. Mitenkä hän, sanalla sanoen, ihan kuin
pujottelihen läpi ystäväin ja vihollisten, läpi franskalaisten, sekä
kuninkaallisten, että kerettiläisten, läpi sveitsiläisten ja
liittolaisten, piti ankarinta sotakuria sekä osasi rentonansa ja
estymättä johtaa retken, jota pidettiin aina niin vaarallisena! -- Me
olemme nähneet jotakin ja saaneet oppia jotakin.

SILVA. Niin, ja täällä myös! Eikö ole kaikki tyynni niin hiljaista ja
tyyntä niinkuin ei mitään kapinaa olis' ollutkaan?

GOMEZ. Nono, täällähän oli enimmäkseen tyyntä jo silloin kun me tulimme
tänne.

SILVA. Maakunnissa on tullut paljon tyynempi, ja jospa jokunen vielä
liikehtii, niin senkin paetakseen. Mutta niiltäkin hän pian tukkee
tiet, luulen ma.

GOMEZ. Nyt vasta hän oikein voittaakin kuninkaan suosion.

SILVA. Ja meillä ei ole mikään tärkeämpää kuin pysyä herttuan
suosiossa. Jos kuningas tulee tänne, ei varmaan jää herttua eikä
kukaan, ketä hän puolustaa, palkkiota vaille.

GOMEZ. Uskotko sinä kuninkaan tulevan?

SILVA. Sitä varten puuhataan niin monenmoisia valmistuksia, että onpa
sitä hyvin uskottava.

GOMEZ. Minuapa vaan eivät saa uskomaan.

SILVA. Niin elä ainakaan puhu siitä. Sillä vaikka kuninkaan aikomus ei
olisikaan tulla, niin se ainakin on varmaan hänen aikomuksena, että
uskotaan hänen tulevan.

    (Ferdinand, Alban äpäräpoika.)

FERDINAND. Eikö isäni ole vielä tullut ulos?

SILVA. Me odotamme häntä.

FERDINAND. Ruhtinasten pitäisi pian tulla tänne.

GOMEZ. Tulevatko he tänään?

FERDINAND. Oranialainen ja Egmont.

GOMEZ (kuiskaa Silvalle). Minä huomaan jotakin.

SILVA. Niin pidä se omana tietonasi!

    (Herttua Alba. Kun hän tulee sisään, ja astuu esiin,
    peräytyvät nämä toiset.)

ALBA. Gomez!

GOMEZ (astuu esiin). Herra!

ALBA. Sin' olet jakanut ja järjestänyt vartiot?

GOMEZ. Aivan täsmälleen. Päivys-vartiot --

ALBA. Siinä kylliksi! Sinä odotat kalleriassa. Silva sanoo sinulle
hetken, milloin sinun pitää ne yhdistää ja miehittää palatsin käytävät.
Muun sinä tiedät.

GOMEZ. Niin, herra!

    (Pois.)

ALBA. Silva!

SILVA. Täss' olen.

ALBA. Kaikkea mitä minä olen vanhastaan sinussa arvottanut, rohkeutta,
päättäväisyyttä, empimätöntä toimelijaisuutta, sitä sinä näytä tänä
päivänä!

SILVA. Minä kiitän teitä siitä, että te annatte tilaisuuden
näyttääkseni, että min' olen sama kuin ennenkin!

ALBA. Niin pian kuin ruhtinaat ovat minun tyköni astuneet, riennä heti
paikalla panemaan Egmontin kotikirjuri kiinni! Oletko sinä toimittanut
niin, että saat ne muut kiinni, jotka sinun on määrä?

SILVA. Luota meihin! Heidän kohtalonsa sattuu heihin, niin kuin hyvin
laskettu auringon pimennys, säntilleen ja kauhistavasti.

ALBA. Oletko sinä heitä tarkoin pidättänyt silmällä?

SILVA. Kaikkia, Egmontia liijatenkin. Hän se on ainoa, jok' ei ole
käytöstään muuttanut, sinun tultuasi kaupunkiin. Päivät päästään
ratsahilta ratsahille, pitää kemuja, on aina hauska ja puhelijas
pöydässä, pelaa, ampuu, ja illat hiipii lemmityisensä luona. Toiset
ovat tuntuvan taitteen tehneet elantotavassaan. He pysyvät kotona, ja
heidän ovensa edusta näyttää siltä, kuin sairas olisi huoneessa.

ALBA. Ruttoon siis, ennen kuin ne virkuvat vastoin meidän tahtoamme!

SILVA. Minä saan ansaan heidät. Sinun käskyäsi myöten syydämme
heille kohtelijaita kunnianosotuksia kosolta. Se heitä karsii;
valtioviisaudessaan osottavat he meille tuskaista kiitollisuutta,
tuntevat, että osavinta on paeta, kukaan ei uskalla hievahtaa, he
vitkailevat, eivät kuonnu yhdistymään, ja omin päinsä yrittämästä
jotakaan uskalijasta askelta estää heitä yhteisyys-henki. He
tahtoisivat mielellään välttää kaikkea epäluulon alaisuutta ja
koituvatkin yhä enemmän epäluulon alaisiksi. -- Ilolla näen minä koko
sinun aikeesi jo täytettynä.

ALBA. Minä iloitsen ainoastaan siitä, mik' on todella tapahtunutta enkä
herkästi siitäkään; sillä aina sitä jääpi aihetta, mikä meitä
ajatteluttaa ja huolestuttaa. Onnetar on oikullinen kyllä, usein
ylentää halvat, katalat puuhat ja alentaa hyvin tuumitut katalalla
seurauksella. Odota täällä, kunnes ruhtinaat tulevat! Anna sitten
Gomez'ille määrä kadut miehittää ja kiiruhda sinä itse panemaan
Egmontin kotikirjuri ja ne muut kiinni, jotka sinun on määrä! Kun se on
tehty, tule takaisin ja ilmoita pojalleni, että hän neuvoskuntaan saa
mulle antaa tiedon.

SILVA. Minä toivon, että minä julkean tänä iltana hörymättä astua sinun
silmies eteen.

    (Alba menee pois hakemaan poikaansa, joka tähän asti on
    seissut kalleriassa.)

SILVA. Min' en ole mies sitä sanomaan, vaan minun toivoni horjuu. Minä
pelkään, ett' ei se käy niin kuin hän ajattelee. Minä näen edessäni
henkiä, jotka vaiti ja miettien mustilla maljoilla mittaavat
ruhtinasten ja tuhansien kohtaloa. Verkkaan vaaruu vaa'an kielo
edes-takaisin; tuomareita näyttää syvästi ajatteluttavan; vihdoin
painuu malja toinen, nousee toinen, kohtalon oikun henkäyksestä; ja se
on päätetty.

    (Poistuu. Alba astuu esiin Ferdinandin kanssa.)

ALBA. Miltä näytti kaupunki?

FERDINAND. Se on kokonaan antautunut alle-kynsin. Minä ratsastelin,
ikäänkuin ilman aikojaan, katu katua sinne tänne. Teidän hyvin
järjestämänne vartijat pitävät pelkoa niin vireillään, että siell' ei
hirvitä, ei hiiskahtaa. Se on kuin joku kenttä, salaman kaukaa
välähdellen. Ei näy yhtään lintua, yhtään eläintä, paitsi mikä johonkin
piilopaikkaan mennä vilahtaa.

ALBA. Etkö sinä kohdannut mitään muuta?

FERDINAND. Egmont ratsasti muutamain muiden kanssa torilla vastaani.
Siinä tervehdittiin. Hänellä oli äkkinäinen sälkö hevosena, jota min'
en malttanut olla kehaisematta. "Kiireesti opettakaamme ratsuja, niitä
piakkoin tarvitsemme!" huusi hän minulle. Hän tulee vielä tänään minua
katsomaan, sanoi, ja, teidän pyyntönne mukaan, keskustelemaan teidän
kanssanne.

ALBA. Hän saa sinut tavata.

FERDINAND. Kaikista ritareista, joita minä täällä tunnen, on hän
minusta miellyttävin. Näyttää, että meistä tulee hyvät ystävät.

ALBA. Sinä yhäti hätiköit vaan liijaksi ja olet liika vähän varovainen.
Yhäti saan minä tuta sinussa tuota äitisi kevytmielisyyttä, joka hänet
silmitönnä lennätti minun syliini. Ulkonäkö on sinut jo viekotellut
moneen ajattelemattomaan ja vaaralliseen yhdelmykseen.

FERDINAND. Teidän tahtonne on minut osaava muottiinsa muokata.

ALBA. Minä sinun nuorelle verellesi annan tämän kevytmielisen
hyväntahtoisuuden, tämän varomattoman iloisuuden anteeksi. Ainoastaan
elä unhota, mihin toimeen minut on lähetetty, ja minkä osan minä siitä
tahtoisin antaa sinulle.

FERDINAND. Muistuttakaa minua elkääkä säästäkö, milloin niin
tarpeelliseksi näette!

ALBA (pikku loman jälkeen). Poikani!

FERDINAND. Isäni!

ALBA. Ruhtinaat tulevat pian, Oranialainen ja Egmont tulevat. Ei siihen
ole epäluulo ollut syynä, että minä sinulle nyt vasta julkaisen, mitä
pitää tapahtua. He eivät enää täältä pääse pois.

FERDINAND. Mitä aijot?

ALBA. On päätetty heidät panna takavarikkoon. -- Sinä hämmästyt. Kuule,
mitä sinun on tehtävä! Syyt saat tietää vasta, kun teko on tehty. Nyt
ei ole aikaa niitä esiin tuoda. Sinun ainoan kanssasi tahtoisin minä
keskustella kaikkein suurimmasta, salaisimmasta seikasta. Vahva side
yhdistää meidät, sinä olet mulle kallis ja rakas, sinun osaksesi
tahtoisin minä kasata kaikki hyvät lahjat. En tottumusta tottelemaan
ainoastansa tahtoisi minä sinuun juurruttaa, myöskin sitä neroa, jotta
itse pystytään julkilausumaan, käskemään, suorittamaan, tahtoisin minä
istuttaa sinuun, minä tahtoisin jättää sinulle mitä suurimman perinnön,
kuninkaalle mitä otollisimman palvelijan, varustaa sinut, parhaalla,
mitä minull' on, ett' ei sinun tarvitse häveten esiytyä sääty-veljien
seassa.

FERDINAND. Mitä minä sinulle jään velkaa tästä rakkaudesta, minkä sinä
minulle ainoalle pyhität, sill' aikaa kun kokonainen valtakunta vapisee
sinun edessäsi!

ALBA. Nyt kuule, mitä on tehtävä! Niin pian kuin ruhtinaat ovat sisään
astuneet, suljetaan kaikki palatsin käytävät. Siihen on Gomez'illa
käsky. Silva vangitsee kiireesti Egmontin kirjurin ynnä ne, joita
enimmin epäillään. Sinä pidät vartijoita järjestyksessä porteissa ja
linnapihoissa. Ennen kaikkia, miehitä luotettavimmilla miehillä nämä
viereiset huoneet. Odota sitten kalleriassa, kunne Silva tulee
takaisin, ja tuo mulle joku tuhoinen lappu tänne sisään merkiksi, että
hän on tehtävänsä toimittanut! Varro sitten etehisessä, kunnes
Oranialainen lähtee, ja seuraa häntä! Minä pidätän Egmontin tänne,
ikään kuin minun olisi hälle vielä jotain sanottava. Kallerian päässä
sinä Oranialaiselta vaadit miekan, huudat vartijoita, kiireesti
sieppaat sen vaarallisimman miehen takavarikkoon, ja minä täällä
vangitsen Egmontin.

FERDINAND. Minä tottelen, isä -- ensi kerran raskaalla sydämellä ja
surulla!

ALBA. Minä annan sinulle sen anteeksi. Tää on ensimmäinen suuri päivä
elämässäsi.

    (Silva astuu sisään).

SILVA. Airut Antverpenista. Täss' on kirje Oranialaiselta. Hän ei tule.

ALBA. Sanoiko se airut niin?

SILVA. Ei, joku aavistus minulle sanoo niin.

ALBA. Sinun suustasi puhuu minun paha haltijani. (Kun on kirjeen
lukenut, viittaa hän molemmille, ja nämä vetäytyvät kalleriaan
takaisin. Hän jää yksin edustalle). Hän ei tule. Hamaan viho viimeiseen
hetkeen lykkää hän selityksensä. Hän uskaltaa siis olla tulematta! Näin
oli siis viisas tällä kertaa vastoin luuloani viisas kyllä, ollakseen
olematta viisas! -- Aika se kiiruhtaa! Vielä tuossa viisarin pikku
pyörähdys, ja silloin on suuri teko tehdyilleen tehty tahi laiminlyöty,
takaisin-tulemattomiin laiminlyöty! Sillä sit' ei voi uudestaan tehdä
eikä pitää salassa. Kaikki tyynni olin minä punninnut kypsäksi, minä
olin tämänkin tilapään ajatellut ja päättänyt, mitenkä siinä minun on
tehtävä. Ja nyt, kun juuri teko olisi tehtävä, minä tuskin voin estää,
ett' ei nuo myöten- ja vasten-syyt uudestaan minun päässäni häily
ristiin. -- Onko osavata ne muut vangita, jos hän multa pääsee?
Myöstytänkö minä ja annanko Egmontin päästä seuralaistensa kanssa, niin
monen kanssa, jotka nyt, kukaties ainoastaan tänä päivänä, ovat minun
käsissäni? Niin pakottaa siis kohtalo sinuakin, sinä järkähtämätön!
Mitenkä kauvan ajateltu! Mitenkä tarkoin valmisteltu! Mitenkä suuri,
mitenkä ihana tämä aije! Mitenkä likellä toivo tähteään! Ja nytpä juuri
päättävänä hetkenä olet sinä kahden tulen välissä. Sinun kätesi
haparoipi kuin arpa-uurnan sisusta, synkkää tulevaisuutta. Se mitä
sieltä olet haraisemassa, on vielä umpinaisena kääryssä, et tiedä, onko
arpa voittoniekka vaiko tyhjä. (Hän höröstyy, niin kuin kuulisi
jotakin, ja menee ikkunaan). Se on hän! -- Egmont! Kantoiko sinut
hevosesi niin kepeästi tänne, eikö se arastanut verihurmetta ja sitä
henkeä, joka, paljas miekka kädessä, on portilla vastaanottamassa
sinua? Astu alas! -- Niin on sulla toinen jalka haudassa! -- ja niinpä
molemmatkin! Niin, niin, sivele ja taputtele vaan viimeinen kerta sen
kaulaa, uljaan palveluksen edestä! -- Ja minulla ei ole valinnan sijaa.
Niin sokaistuna, kuin nyt Egmont tänne lähestyy, ei hän voi sinun
huostaasi toista kertaa antautua! -- Kuulkaa!

    (Ferdinand ja Silva kiiruhtavat esiin).

Te teette niin kuin minä käskin, minun tahtoni on  järkähtämätön. Minä
pidätän, kävi miten kävi, Egmontia täällä, siksi kun sinä mulle annat
Silvalta sanoman. Pysy sitten saapuvilla! Sinultakin kohtalo riistää
sen suuren ansiotyön, että otat omin käsin kuninkaan pahimman
vihollisen vangiksi. (Silvalle). Riennä! (Ferdinandille). Mene häntä
vastaan!

    (Alba jää hetkeksi yksin ja kävelee ääneti kahdakäteen.
    Egmont esiytyy).

EGMONT. Minä tulen kuninkaan käskyjä tietämään, kuullakseni, mitä
palvelusta hän pyytää meidän uskollisuudeltamme, joka hänelle on aina
altis.

ALBA. Hän haluaa edellä kaikkia tiedustaa teidän neuvoanne.

EGMONT. Missä suhteessa? Tuleeko Oranialainen myös? Minä luulin hänet
kohtaavani täällä.

ALBA. Minä olen pahoillani siitä, että häntä puututaan juuri tässä
tärkeässä tilaisuudessa. Kuningas haluaa tiedustaa teidän neuvoanne,
teidän ajatustanne, millä tavoin voitaisiin taas rauha saada kuntoon
tässä maassa. Niin, hän toivoo, että te yhdytte vahvasti vaikuttamaan
rauhattomuutten hiljentämisessä täällä, sekä täydellisen ja pysyväisen
järjestyksen pohjaamisessa maakuntiin.

EGMONT. Tehän voitte paremmin, kuin minä, tietää, että kaikki tyynni on
jo riittävän rauhallista, niin, oli vielä enemmänkin rauhallista, ennen
kuin noiden uusien sotamiesten ilmestyminen jälleen täytti mielet
pelvolla ja kauhulla.

ALBA. Te tunnutte tahtovan viitata, että olis' osavinta ollut, jos
kuningas ei minua olisi teiltä pannutkaan neuvoa kysymään.

EGMONT. Suokaa anteeksi! Pitikö kuninkaan lähettää sotaväki, vai eikö
pikemmin pelkkä hänen majesteettinsa läsnä-olon voima olisi vahvemmin
vaikuttanut, se asia ei ole minun ratkaistavani. Sotavoima on nyt
täällä, hän ei. Mutta me olisimme kovin kiittämättömiä, kovin
muistamattomia, ell' ei meidän mieleemme juontuisi, mitä ollaan
velkaa hallitsijattarelle. Tunnustakaamme se! Hän saattoi yhtä
viisasten kuin urheainkin toimenpidettensä kautta kapinoitsijat rauhaan
virkamiehuus-voimalla ja arvolla, houkutuksella ja viekkaudella, ja
maailman ihmeeksi palautti muutamissa kuukausissa kapinallisen kansan
velvollisuutensa tuntoon.

ALBA. En kiellä sitä. Kapina on hiljennetty, jokainen näkyy taas olevan
ojennettuna kuulijaisuuden piiriin. Mutta eikö ole itse kunkin
mielivallassa jälleen karata sen rajoista yli? Ken tahtoo kansaa estää
riehumasta uudelleen? Miss' on mahti heitä pidättämään? Ken takaa
meille, että he yhä edelleen osottavat uskollisuutta ja alamaisuutta?
Heidän hyvä tahtonsa on ainoa takaus, mikä meill' on.

EGMONT. Ja eikö kansan hyvä tahto ole varmin, jaloin takaus? Totta
totisesti! Milloinka kuningas voi itsensä pitää turvallisempana, kuin
silloin, kun he takaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta?
Turvallisemmassa rauhassa sekä omamaisilta että ulkomaisilta
vihollisilta?

ALBA. Meidän ei sietäne toki ruveta luulemaan, että täällä nyt on niin
laita.

EGMONT. Kuningas säätäköön yleisen anteeksi-antamuksen, rauhoittakoon
mielet, niin saadaan pian nähdä, mitenkä uskollisuus ja rakkaus taas
kotiutuu luottamuksen nojassa.

ALBA. Jako jokainen, joka on loukannut kaninkaan majesteettia, joka on
rikkonut uskonnon pyhyyttä, kävelisi vaan vapaana ja irtainna, miten
tahansa, eläisi ilmeisenä esikuvana siitä, että äärettömät rikokset on
vapautettu rangaistuksesta?

EGMONT. Ja eikö hullus-, päihdys-päin tehty rikos ole pikemmin
armahdettava, kuin julmasti rangaistava? Erittäin, kun ollaan niin
vakaassa toivossa, kun se varmuus on olemassa, että tuo vaurio ei enää
uudistu? Eivätkö kuninkaat ole juuri sen tähden olleet turvallisempia?
Eikö sekä nyky- että jälkimaailma ylistä niitä, jotka ovat arvonsa
loukkaamisen voineet antaa anteeksi, voineet sitä surkutella,
ylenkatsoa? Eikö niitä juuri sen tähden pidetä Jumalan vertaisina, joka
on kovin liika suuri, jotta mikin herjaus vois' ulottua häneen?

ALBA. Ja juuri sentähden tulee kuninkaan taistella Jumalan ja uskonnon
pyhyyden puolesta, meidän taas taistella kuninkaan arvon puolesta. Mitä
tämä esimmäinen laiminlyö torjua, on meidän velvollisuus kostaa. Ei
kukaan syyllinen saa, mikäli minulla on valta, ilkkua sitä, että hän on
päässyt rankaisematta.

EGMONT. Uskotko sinä, että sinä yllätät heidät kaikki? Eikö joka päivä
kuulla, että pelko ajelee heitä sinne tänne, jopa maastakin pois? Rikas
korjaa pakenemalla tavaransa, itsensä, lapsensa ja ystävänsä; köyhä
tarjoo naapurin eduksi hyödyllisen käsiparinsa.

ALBA. Niin tekevät, sikäli kuin heit' ei voida estää. Sen tähden
kuningas vaatii neuvoa ja apua jokaiselta ruhtinaalta ja ankaruutta
jokaiselta vallanpitäjältä eikä vaan selityksiä asiain tilasta ynnä
siitä, mitä voisi tapahtua, jos annettaisiin kaiken tyynni mennä tuulen
teitä. Suurta onnettomuutta huoleti katsella, toivolla itseään
imarrella, luottaa tulevaisuuteen, ehkä kerran lyödä, kuin
laskijaiskisassa, niin että läjähtää, ja ainakin tuo näyttää muka
siltä, että tässä tehdään jotakin, kun ei tahdota tehdä mit' ikään, --
eikö täm' ole omansa herättämään sitä epäluuloa, että tässä
mielihyvällä katsellaan kapinata, jot' ei mielellään tahdota
nostatella, vaan kyllä kannatella.

EGMONT (ratkeamaisillaan, pidätäksen ja pienen loman perästä puhuu
vakavalla äänellä). Ei joka aikomus ole ilmiselkeä, ja monenkin
aikomusta saattaa väärin selittää. Niin saadaan joka taholta kuulla,
että kuninkaan aikomus ei niin paljon ole maakuntia hallita selväin ja
yhdenmukaisten lakien mukaan, turvata uskonnon ylevyyttä, ja rakentaa
yleistä; rauhaa kansallensa, vaan pikemmin kukistaa heidät kerrassaan
ikeensä alle, riistää heiltä heidän vanhat oikeutensa, itse paneutua
heidän omaisuutensa herraksi, silpoa; aatelin kalliit etuudet, vaikka
näiden vuoksi aatelismies juuri tahtoo häntä palvella, uhrata verensä
ja henkensä hänen hyväkseen. Uskonto, niin sanotaan, on ainoastaan
ulkokullan kimaltava verho, jonka takana vaan sen helpommin käy keksiä
mitä vaarallisimpia vehkeitä. Ja kansa lyyhää hartaasti polvillaan,
rukoilee pyhiä kudotuita kuvia, ja tuolla takana väijyy linnustaja
saalistamassa sitä ansaan.

ALBA. Ja tätä pitää minun sinulta kuulla?

EGMONT. Ei täm' ole minun mielipiteitäni! Ainoastaan mitä missäkin
hoetaan, mitä siellä ja täällä, suuret ja pienet, viisaat ja hullut
kuuluttavat koko maailmalle. Alankomaalaiset pelkäävät kaksinaista
ijestä, ja kuka takaa heille heidän vapautensa?

ALBA. Vapaus! Se kaunis sana, kun se vaan oikein ymmärretään! Mitä
vapautta he tahtovat? Mikä on vapahimman vapaus? Oikein tehdä! -- Ja
siitä heit' ei tule kuningas estämään. Ei, ei! He eivät luule itseään
vapaiksi, ell' eivät saa itseään ja muita vahingoittaa. Eikö olisi
paremp' ottaa eronsa, kuin hallita semmoista kansaa? Kun ulkoviholliset
uhkaavat, joit' ei kukaan porvari tule ajatelleeksi, tämä kun askartaa
vaan lähimpiä tehtäviään, ja kuningas pyytää apua, niin silloin syntyy
heissä keskinäinen eripuraisuus, ja ihanpa he liittäytyvät omiin
vihollisiinsa. On paljon parempi siis supistaa heidän vapautensa, niin
että heitä voi pidellä kuin lapsia, holhota heitä heidän omaa hyväänsä
kohti, kuin lapsia. Usko minua, mikään kansa ei tule vanhaksi, ei
ymmärtäväiseksi; kansa on ja pysyy aina lapsellisena.

EGMONT. Mitenkä harvoin kuontuu kuningas ymmärtämään! Ja eikös monen
ole moneen ennemmin luottaminen kuin yhteen? Eikähän ensinkään yhteen,
vaan yhden muutamiin, siihen kansaan, joka vanhenee herransa silmän
alla. Senpä ainoan kansan oikeus muka lienee tulla ymmärtäväiseksi.

ALBA. Ehkäpä juuri sentähden, että se ei ole saanut olla omassa
varassaan.

EGMONT. Ja senpä tähden ei kernaasti tahdo heittää ketään muutakaan
omaan varaansa. -- Tehtiinpä miten tahansa; min' olen vastannut sinun
kysymykseesi, ja minä sanon vielä kerran: se ei käy päinsä! Se ei voi
käydä! Minä tunnen omat maanmieheni. He ovat miehiä, kelpoja tätä
Jumalan mantua astumaan! Itse kukin kohdastaan miehinen mies, pikku
kuningas, vankka, virkku, nerokas, uskollinen, itsepintainen vanhassa
sävyssään! Heidän luottamustaan on vaikea hankkia, säilyttää huokea.
Jäykkiä sekä sitkeitä! Sorrettavissa he on; ei sorruksiin
sorrettavissa.

ALBA (joka sillä välin on muutamia kertoja ympärilleen katsonut).
Tahtoisitkohan sinä tätä kaikkea kerrata kuninkaan läsnä ollessa?

EGMONT. Sen pahempi, jos minua hänen läsnä-olonsa peljättäisi! Sen
parempi hänelle, hänen kansalleen, jos hän minussa herättäis'
uskallusta, jos hän minussa herättäisi luottamusta, jotta minä
rohkenisin vielä enemmän!

ALBA. Mikä hyödyllistä on, voin minä kuunnella yhtä hyvin kuin hänkin.

EGMONT. Minä hälle sanoisin: helposti voipi paimen ajaa koko laumaa
lampaita edellään, härkä vetää auraa tenimättä; vaan jos sinä tahdot
ratsastaa jalolla hevosella, täytyy sinun tutkia sen omaa sävyä, sin'
et saa sitä pakottaa tekemään mitään tajutonta temppua, sin' et mitään
saa tajuttomalla tavalla vaatia siltä. Sen tähden haluaa porvari pitää
vanhan valtiosääntönsä entisellään, haluaa, että hän saisi olla omain
maanmiestensä hallittavana, kun hän silloin tietää, mitenkä häntä
johdetaan, kun hän voi kohtalossaan toivoa, että näiden ojennusnuorana
ei ole voiton-pyynti, vaan myötätuntoinen osanottavaisuus.

ALBA. Vaan eikö hallitsijalla saisi olla valta muuttaa tätä vanhaa
pitämystä? Ja eikö juuri se olisi hänen parhain esivaltuutensa? Ja mikä
tässä maailmassa on pysyväistä? Ja voisikohan joku hallituslaitos olla
pysyväinen? Eikö täydy aikain kuluessa kaikkein suhteitten muuttua, ja
vanhan valtiomuodon vaikuttaa tuhansia työläyksiä, sen tähden juuri kun
se ei vastaa kansan nykyistä kantaa. Minä pahoin pelkään, että nämä
vanhat oikeudet ovat vaan sen tähden niin suloisia, kun ne semmoisia
kursokohtia muodostavat, joiden varjossa kukin viekas, kukin
valtaniekka saattaa kansan turmioksi, kokonaisuuden turmioksi piillä
tai päästä -- livistämään.

EGMONT. Ja nämä mielivaltaiset muutokset, nämä rajattomat ryntäykset
korkeimman vallan puolelta, eivätkö nämä ole sen enteitä ja oireita,
että yksi tahtoo tehdä mitä tuhannet eivät saa tehdä? Hän tahtoo
yksinomaan oman itsensä tehdä vapaaksi, voidakseen tyydyttää kaikki
mielitekonsa, voidakseen täyttää kaikki oikkunsa. Ja jos me täydelleen
luottaisimme häneen yhteen ja hyvään, viisaaseen kuninkaasen, voiko hän
vastata meille jälkeisistään, ett'ei näistä kukaan tule hallitsemaan
säälimättä, säästämättä? Ken tahtoo pelastaa meidät silloin täydellisen
mielivallan orjuudesta, kun hän lähettää meille tänne palvelijoitaan,
läheisimpiään, jotka tuntematta maata ja sen tarpeita mieltään myöten
hallitsevat ja vallitsevat, eivät kohtaa mitään vastarintaa ja tietävät
olevansa vapaita kaikesta edesvastuusta?

ALBA (joka taas on ympärilleen tähystänyt). Ei mikään ole
luonnollisempaa, kuin että itse kuningas tahtoo itse-kauttansa hallita,
ja mieluisemmin jakelee käskyjänsä niille, jotka häntä parhaiten
ymmärtävät ja tahtovat ymmärtää, jotka virheettömästi täyttävät hänen
tahtoansa.

EGMONT. Ja niin yhtä luonnollista on sekin, että porvari tahtoo olla
sen hallittavana, joka on syntynyt ja kasvanut yhtenä hänen kanssaan,
joka on saanut saman käsityksen kuin hänkin oikeasta ja väärästä, ja
jota hän voi pitää veljenään.

ALBA. Ja kuitenkin on aateli tuiki velipuolen tavalla tasannut näiden
veljeinsä kanssa.

EGMONT. Se tasan-teko on vuosisatoja vanha, ja sitä kärsitään nyt
kadehtimatta. Vaan lähetettäisiinpä tänne, tarpeettomasti, ihka uusia
henkilöitä, jotka toisen kerran tahtoisivat rikastuttaa itseään
kansakuntaa nylkemällä, niin saataisiin kokea, että on jouduttu
kiihkeän, julkean, rajattoman ahneuden kuiluun, -- siitä nousisi kuohu,
jok' ei hevillä lauhtuisi painumaan.

ALBA. Sinä sanot minulle mitä minun ei pitäisi kuulla; minäkin olen
vieras.

EGMONT. Jotta minä varsin sinulle sen sanon, osottaa, että min' en
tarkoita sinua.

ALBA. Ja yhtä kaikki tahtoisin minä päästä sitä sinulta kuulematta.
Kuningas lähetti minut tänne, siinä toivossa, että minä apua saisin
aatelistolta. Kuningas tahtoo oman tahtonsa. Kuningas on tullut tyystän
miettimisen perästä älynneeksi, mikä kansaa hyödyttää; asia ei saa
tästä puoleen enää mennä niin kuin tähän saakka. Kuninkaan aikomus on
rajoittaa heidän vapautensa heidän omaksi hyväkseen, heille, jos niin
on täytymys, pakata heidän omaa hyväänsä, päänään hukata vahingolliset
kansalaiset, niin että muut voisivat saada rauhan, voisivat nauttia
onnea viisaan hallituksen huomassa. Tämä se on hänen päätöksensä. Tätä
aatelille ilmoittaa on mun tehtäväni, ja hänen nimessään vaadin minä
neuvoa siihen, mitenkä nyt on tehtävä, en siihen, mitä on tehtävä;
sillä tämän asian on päättänyt hän.

EGMONT. Valitettavasti osottavat nuo sinun lausumasi sanat, että tuo
pelko, joka yleensä maleksii ihmisten mielissä, on liijankin oikeassa!
Niin siis on päättänyt hän, mitä ei pitäisi päättää minkään ruhtinaan.
Kansan tarmon, alamaistensa luontaisen sävyn, heidän itsetuntonsa,
tahtoo hän heikontaa, lahmata, poisjuurittaa, voidakseen heitä
mukavasti hallita. Hän tahtoo hävittää sisimmän ytimen heidän
omituisuuttaan, tietysti aikeessa parantaa heidän onneaan. Hän tahtoo
heidät tyhjään-raukaista, jotta heistä tulisi jotakin, toista jotakin.
O, jos hänen aikeensa on hyvä, niin onhan se harhaan johdettu! Ei
kuningasta vastaan ruveta, paitsi asetutaan ainoasti sen kuninkaan
eteen, joka tahtoo ensimmäisiä kovan-onnen askeleita ottaa väärällä
tiellä.

ALBA. Sen mielinen kun sinä olet, tuntuu olevan turha yritys koettaa
meitä saada yhtymään. Sinulla on kehno ajatus kuninkaasta ja halpa
hänen neuvonantajistaan, jos sinä epäilet, ett' ei tätä kaikkea ole
tuumittu, harkittu ja mietitty. Minun ei ole määrä vielä kerran
läpeensä kertoa kaikkia myöten- ja vasten-syitä. Kuulijaisuutta vaadin
minä kansalta; ja teiltä, te, ensimmäiset, etumaiset, neuvoa ja apua
tämän ehdottoman velvollisuuden vakuudeksi.

EGMONT. Vaadi meidän päämme, niin on se kerralla tehty. Jos niskan
pitää nuukistua tämän ikeen alle, jos pitää panna päänsä pyövelin
pölkylle, niin se voi jalolle sielulle olla yhtä kaikki. Turhaanpa olen
minä puhunut näin paljon; ilmaa olen värähytellyt, en mitään muuta
saanut aikaan.

    (Ferdinand tulee).

FERDINAND. Suokaa anteeksi, että minä keskeytän teidän keskustelunne!
Täss' on eräs kirje, johon tuoja pyytää heti vastuuta.

ALBA. Suvaitkaa minun katsoa, mitä se sisältä!

    (Menee syrjään).

FERDINAND (Egmontille). Se on kaunis hevonen, jonka teidän palvelijanne
ovat tänne tuoneet, teitä noutamaan.

EGMONT. Niin, ei se ole juuri kehnoimpia. Se on minulla jo ollut jonkun
aikaa, minä aijon sen hukata. Jos se teitä miellyttää, niin ehkä
kaupoilla sovimme.

FERDINAND. Hyvä, saamme nähdä.

    (Alba vihjaa pojalleen. Tämä vetäytyy takaisin).

EGMONT. Hyvästi! Suokaa minun lähteä! Sillä minä, -- jumaliste! -- en
tiedä mitä enää sanoisin.

ALBA. Onnellinen sattumus on sinut estänyt enemmän paljastamasta
mielenlaatuasi. Varomattomasti auvot sinä sydämen-karsinoitasi ja
syytät itseäsi paljon ankarammin, kuin vihamiehesikään voisi sitä
tehdä.

EGMONT. Tämä soimaus ei satu minuun. Minä tunnen itseni yltä kyllin ja
tiedän, mitenkä minä olen kuninkaalle kuulijainen, paljon enemmän kuin
monikin, joka häntä palvelevinaan palvellee vaan omaa itseänsä. Minä
vastahakoisesti erkanen tästä kiistasta, näkemättäni sitä sovittuna, ja
ainoastaan toivon, että yhteisen hallitsijamme palvelus ja maan hyöty
pian saisi meidät sovintoon. Voi tapahtua, että toistainen keskustelu,
niiden muitten ruhtinasten läsnä-olo, joita tänäpänä puututaan, joskus
onnellisempana hetkenä saa aikaan sen, mikä ei tänäpänä näytä olevan
mahdollista. Tällä toivomuksella poistun minä.

ALBA (joka samalla pojalleen antaa merkin). Seis, Egmont! -- Miekkasi
tänne!

    (Perä-ovi aukeaa: nähdään vartijoilla varustettu kalleria,
    vartijat seisovat liikkumatta).

EGMONT (joka hämmästyksissään on muutaman silmänräpäyksen seissut
mykkänä). Tämä oli siis tarkoitus? Sen tähden sinä olet kutsunut minut
tänne? (Tavoittaa miekkaansa, ikään kuin tahtoisi puolustautua). Olenko
minä asuton?

ALBA. Kuningas käskee, sinä olet minun vankini.

    (Samalla astuu molemmilta puolin aseellisia sisään).

EGMONT (jonkun vaiti-olon perästä). Kuningasko? -- Oranialainen!
Oranialainen! (Pienen loman perästä, miekkansa jättäen). Niin ota
hänet! Se on paljon useammin puolustanut kuninkaan asiata kuin
varjellut tätä rintaa.

    (Hän menee perä-ovesta pois. Aseelliset, jotka sisällä ovat,
    seuraavat häntä, samoin Ferdinand. Alba jää seisomaan yksin.)

(Esirippu lankee).




VIIDES NÄYTÖS.


    Katu.

    Hämärikkö.

    Klaara. Brackenburg. Porvareita.

BRACKENBURG. Jumalan tähden, kultaseni, mitä sinä aijot?

KLAARA. Lähde mukaan, Brackenburg! Et sinä tuntenekaan ihmisiä. Me
hänet vapautamme varmaan. Niin, sillä mitä voi verrata heidän
rakkauteensa häntä kohtaan? Minä vannon sen, että heidän kaikkein
rinnassa palaa tulinen halu pelastaa hänet, torjua pois vaara siitä
kalliista hengestä sekä antaa sille vapaimmalle vapaus jälleen. Tule!
Nyt kaivataan ainoastansa yhtä ääntä, joka heidät kutsuisi yhteen.
Eläähän heidän sielussaan vielä ihan tuoreena muisto siitä, mitä he
ovat velkaa hänelle, ja että yksistään hänen voimakas kätensä heidät
pelastaa perikadosta, sen he tietävät. Hänen ja heidän itsensä tähden
täytyy heidän uskaltaa kaikki tehdä. Ja mitä me uskallamme tehdä?
Korkeintaan panemme alttiiksi henkemme, jonka säilyttäminen on turha
vaiva, jos hänet hukka perii.

BRACKENBURG. Polonen! Sin' et näe sitä voimaa, joka meitä kietoo
rautakahlehilla.

KLAARA. En minä usko, ett' ei tuota jakseta voittaa. Ei tuhlata vaan
aikaa tyhjin puhein! -- No täällähän tuleekin niitä vanhoja, oivallisia
kunnon miehiä! Kuulkaapas, hyvät ystävät! Naapurit, kuulkaa! --
Sanokaa, mitenkä on Egmontin laita?

RAKENNUSMESTARI. Mitä se tahtoo tuo lapsi? Saa hänet vaikenemaan!

KLAARA. Tulkaahan lähemmä, niin että voidaan puhua hiljaa, kunnekka
meill' on yksi mieli, ja ollaan väkevämmät. Ei meidän kannata yhtä
silmänräpäystäkään hukata! Tuo röyhkeä hirmuvalta, joka rohkenee
kahlehtia hänet, jo teroittaa tikariansa, murhatakseen hänet. O, hyvät
ystävät! Kuta enemmän hämärä voittaa, sitä tuskaisemmaksi tulen minä.
Minua peljättää tämä yö. Tulkaa! Me jakaudumme! Me riennämme talo
talolta ja nostatamme porvarit. Kukin sivaltakoon vanhat aseensa!
Torilla yhdymme sitten. Ja meidän vuolas vuoksemme tempaa kaikki
mukaansa. Vihollinen näkee itsensä saarretuksi, näkee olevansa
väkitulvan vallassa, ja on voitettu. Mitä on pivon täys huoveja meitä
vastaan? Ja hän sitten seisoo taas meidän keskellämme, ja näkee itsensä
vapautetuksi ja voipi kerran kiittää meitä, jotka olemme niin
suunnattomasti jääneet velkaan hänelle. Hän ehkä näkee taas -- niin,
hän saa varmaankin taas nähdä vapaalla taivaalla aamuruskon.

RAKENNUSMESTARI. Mikä sinua vaivaa, tyttö?

KLAARA. Voittenko minut väärin ymmärtää? Kreivistä minä puhun! Minähän
puhun Egmontista.

JETTER. Elä mainitse sitä nimeä! Se on kuolemaksi.

KLAARA. Elä muka sitä nimeä! Mitä? Eikö sitä nimeä? Ken sit' ei
mainitse joka tilassa? Missästä se ei löydy kirjoitettuna? Minä sen
olen näissä tähdissä usein lukenut, kaikkine kirjaimineen. Ei saisi
mainita! Mitä se nyt on merkitsevinään? Ystävät! Hyvät, kalliit
naapurit, te uneksitte! Kootkaapas ajatuksenne! Elkäätte katselko noin
tuijastelemalla minuun ja hätäisesti! Elkäätte tähystelkö noin yhtenään
ja arkamaisesti syrjään! Minähän huutelen vain teille mitä jokainen
kaipaa. Eiköstä minun ääneni ole teidän oman sydämenne ääni? Ken ei
tänä hirmuisena yönä, ennen kuin levottomalle vuoteellensa käy,
lankeisi polvilleen ja hartaalla rukous-tulvalla kiusaisi taivasta,
että se pelastaisi hänet? Kysykää toisiltanne! Kysyköön itsekukin
itseltään! Ja ken ei yhdy näihin minun sanoihini "Egmontin vapaus tai
kuolema!"?

JETTER. Jumala varjelkoon meitä! Tapahtuu onnettomuus.

KLAARA. Tauvotkaa, tauvotkaa, te, elkäätte lähtekö hänen nimeänsä
pakoon, hänen, jollenka te ennen olette niin iloissanne rientäneet
vastaan! Kun maine kuuluutti hänen tulemistaan, kun huhuttiin: "Egmont
tulee! Hän tulee Gentistä" -- ne silloin pitivät itsensä onnellisna,
jotka asuivat sen kadun varrella, jota hän oli ratsastava. Ja kun te
kuulitte hänen hevostensa kavion-kopinan, niin silloin heitti jokainen
työnsä pois, ja yli teidän haikeitten naamainne, kun te ikkunoista
pilkistelitte pihalle, liiti niin kuin auringonsäde hänen silmistään,
katse kimaltava iloa ja toivoa. Te silloin lapsianne kohotitte
kynnyksiltä käsin ylös ja näytitte niille: "Katso, se on Egmont, tuo
suurin tuolla! Se on hän! Se on hän, jolta te saatte kerran odottaa
parempia aikoja, kuin joita teidän isäparkanne elivät". Ett' ei vaan
teidän lapsenne tarvitsisi, teiltä kysellä kerran. "Minnekkä hän on
urjennut? Minnekkä ne ajat, joita te lupasitte?" Ja me näin ikään
olemme vaan sanasilla, kädet ristissä, petämme hänet.

SOEST. Teidän pitäisi ujostella, Brackenburg! Elkää antako hänen enää
jatkaa! Estäkää onnettomuutta!

BRACKENBURG. Rakas Klaara! Tule, lähtään! Mitähän äitis' virkkaa?
Kenties --

KLAARA. Luuletko sinä, että minä olen lapsi taikka heikkopäinen? Mitä
auttaa joku: kenties? -- Et sinä tästä kauheasta varmuudesta minua
nyhtäisi pois millä kulla toiveella vaan. Minua teidän täytyy kuulla ja
vasta kuulettenkin; sillä, hyvinhän minä näin sen, te olette
tyrmistyneitä ettenkä voi oikein selville tulla omassa rinnassanne. O,
heittäkäähän läpi tänhetkisen vaaran yksi ainoa silmäys menneeseen
aikaan, tuohon vasta-menneeseen! Käännältäkää sitten ajatuksenne sitä
aikaa kohti, jok' on tulossa! Voittenko te siis elää, -- sittenkin
vielä jos hänet hukka perii? Hänen viimeisen huokauksensa myötä pakenee
myös viimeinen vapauden henkäys. Minkä arvoinen hän oli teille? Kenenkä
hyväksi hän oli valmis menemään mitä suurimpiin vaaroihin? Hänenhän
haavansa verta vuotivat ja paranivat ainoastaan teidän hyväksenne. Ja
tämä suuri henki, joka kantoi teitä kaikkia, täm' on nyt linnan lovessa
vankina, ja salamurhan hirmupeikot ovat väikkymässä hänen ympärillään.
Hän luottaa ehkä teihin, hänen toivonsa rientää teihin, hänen, joka oli
tottunut vaan antamaan, vaan muiden vajaita täyttämään.

RAKENNUSMESTARI. Tule, naapuri!

KLAARA. Ja eikä minulla ole semmoisia käsivarsia, ei jänteitä, kuin
teillä; kuitenkin minulla on mitä teiltä kaikilta puuttuu: uskallusta,
ja se avu, että minä halveksin vaaraa. Jos minun hengitykseni vaan
voisi tulistuttaa! Jos minä voisin teitä lämmittää ja elähyttää
poveani vasten likistämällä! Tulkaatte! Keskellä teidän joukkoanne
tahdon minä käydä! -- Niin kuin lippu, varuton, liehuen johtaa jaloa
sotilasjoukkoa, niin minun henkeni tulee teidän päittenne yllä liekkinä
leimuta, ja rakkauden ja rohkeuden tulee yhdistää horjuvainen,
hajanainen kansa yhdeksi peljättäväksi sotajoukoksi!

JETTER. Viekää hänet pois, minun on sääli häntä.

    (Porvarit poistuvat.)

BRACKENBURG. Klaara, näetkö sinä missä me olemme?

KLAARA. Missäkö? Sen taivaan alla, joka niin usein näytti ihanammin
kaartuvan, kun se jalo tään alla asteli. He näistä ikkunoista ovat
katselleet ulos, neljä, viis päätä päälletysten. Näiltä ovilta he
jaloin ovat kuopaisseet ja päätään nyökyttäneet, kun hän katsahti alas
niihin jänishousuihin. O, minä rakastin heitä yhtä paljon kuin he
kunnioittivat häntä! Jos hän olisi ollut tyranni, niin joutaisivat
kyllä karsastaa hänen lankeemustansa. Vaan he kun rakastivat häntä! --
O, teitä käsiä, jotka olitte niin nopsat aina lakkia tempaamaan päästä,
te miekkaa ette voi temmata! -- Ja entä me, Brackenburg? Mitä moitimme
heitä? Nää käsivarret, jotka niin usein syleilivät häntä, mitä tekevät
nää hänen hyväkseen? Juoni on niin paljon matkaan saanut maailmassa --
tunnethan sinä tiet ja tolat, tunnethan sinä tuon vanhan linnan. S'ei
ole mahdotonta. Keksi mulle joku ohjelma!

BRACKENBURG. Parasta on, että lähdemme kotiin.

KLAARA. Niin --

BRACKENBURG. Minä tuolla nurkalla näen Alban vartion. Suo toki järjen
äänen tunkeutua sydämeesi! Pidätkö sinä minua pelkurina? Etkö usko,
että minä sinun tähtes' voisin kuolla? Täss' ollaan molemmat mieltä
vailla, minä niin hyvin kuin sinäkin. Etkö sinä huomaa mahdottomuutta?
Jos sinä kokisit malttaa mieltäsi! Sinä olet pois suunnalta.

KLAARA. Pois suunnalta! Inhottavaa! Brackenburg, te sitä olette pois
suunnalta. Kun korkealla äänellä te ylistitte sankaria, kutsuitte häntä
ystäväksenne, turvaksenne ja toivoksenne, huusitte hänelle: "eläköön!"
kun hän tuli, silloin minä seisoin sopessani, avasin akkunan ra'olleen,
lymysin kuulokorvana, ja sydän sykki mulla ylemmin, kuin teillä
kaikilla! Nyt sykkii se taas ylemmin, kuin teillä kaikilla. Te
lyyhistytte lymyyn silloin kun on hätä käsissä, ette ole tietääksenne
hänestä, ettenkä tajua, että te itse menette manalle, jos hän kuolee.

BRACKENBURG. Lähde kotiin!

KLAARA. Kotiinko?

BRACKENBURG. Niin, maltapas! Katso ympärilles'! Täm' on samoja katuja,
joita sinun oli tapa astua vaan sunnuntaisin, joita myöten sinä
sievästi kävit kirkossa, joita mennessäsi sinä liikanaisen kainona
pikastuit, jos minä virkkamalla jonkun ystävällisen tervehdys-sanan
yritin seurata sinua. Nyt seisot sinä tässä, puhut ja puuhaat aivan
julki Jumalan, ilmi ihmisten. Malta mielesi, armas! Mitä auttaa meitä
tuo?

KLAARA. Kotiin! Niin kyllä, minä maltan mieleni. Lähde, Brackenburg!
Kotiin! Tiedätkö sinä, missä minun kotini on?

    (He lähtevät.)


Vankihuone.

Tätä valaisee lamppu. Vuode on perällä.

EGMONT (yksinään). Vanha ystävä, aina uskollinen uni, pakenetko minua
sinäkin, niin kuin nuo muut ystävät? Kuinka mielelläsi sinä laskeusit
tänne alas, minun vapaan pääni päälle, ja viilistit minun kulmiani,
kuin rakkauden suloinen myrttiseppele! Keskellä aseissa-oloa, elämän
hyrskyvällä aallokolla, lepäsin minä herttaisesti hengittäen, kuin
ikään kukoistava poikanen, sinun sylissäsi. Jos myrskyt ulvoivat kautta
oksain ja lehtien, haarat ja latvat rauskahdellen vääntyilivät,
pysyihän sisinnä kuitenkin sydämen manto sylvähtämättä. Mikä
tärisyttelee sinua nyt? Mikä panee vapisemaan tämän lujan, uskollisen
luonnon? Tunnenhan minä sen: se on tuon murhakirveen kalahdus, joka
minun juurtani jäytää. Vielähän minä seison pystyssä, ja kuitenkin joku
sisällinen väristys tunkee minut läpi. Niin, se voittaa tuo
kavalajuoninen väkivalta; se kalvaen juurii tämän korkean, lujan
varren, ja ennen kuin kuorikaan kuivaa, kukistaa ryskeellä, myrskeellä
kumoon sinun kukkalatvasi.

Ja miksikähän nyt, sinä joka niin usein olet valtavatkin surut,
kuin saippuarakot, päästäsi häätänyt pois, miks' et sinä nyt voi
karkottaa tuota aavistusta, joka tuhansin kerroin harhailee sinussa
edes-takaisin? Hamasta mistä ajoin on kuolema ruvennut sinua
pelottamaan, tuo jonka vaihtelevain kuvien kanssa, niin kuin tään
tutunkin maan olentojen kanssa sinä elelit vakaana rauhassa? -- Vaan
eipähän tää lienekään se raisu vihollinen, jota vastaan raitis rinta
halajaa kilvotellen. Tää on linna ja vankeus, haudan esikuva,
sankarille niin kuin epatollenkin inha. Jo oli sietämättömän tukala
minun istua hyllävälläkin tuolillani, kun ruhtinaat juhlallisessa
kokouksessa yhä uudestaan keskustellen neuvottelivat asiasta, mikä
olis' ollut helppo ratkaistava, ja salin laipiohirret raskaina, jylsäin
seinäin välillä, olivat kerrassaan maata minut kuolijaksi. Niin
silloinpa minä riensinkin ulos, niin suittoon kuin suinkin, ja
reippaasti ylös ratsahille, syvään hengittäen. Ja aika vauhtia väljään,
tuonne, minnekkä me luonnostaan kuulumme! Ulos, vapaaseen väljään,
maalle ja mannulle, missä joka ilmoinen luonnon läheisin lahja, maasta
uhkuten, ja kautta toivon liihoitellen kaikki tähtölän siunaukset
ympärillämme ilmastuttavat meitä, tuoksuten ja leimuten; missä me, tuon
maasta-syntyneen jättiläisen lailla, ponnahdamme, äitiin koskemalla,
kahta väkevämpinä ylös; missä me inhimisyyden tunnemme kokonaan ja
inhimillisen himon joka suonelleen; missä into eteenpäin tunkeutumaan,
voittamaan, kaappaamaan, kättään käyttämään, omistamaan ja hankkimaan,
hehkuu nuoren metsämiehen sielussa; missästä soturi rajussa vauhdissaan
anastaa myötä-syntyneen oikeutensa koko maailmaan, ja hirveässä
vapaudessaan, kuin rankka, rakehillinen jääsade, viluilman viehkurina,
hävittäen pyyhkii niityt, vainiot ja metsät, huolimatta mitään
rajoista, panemista ihmiskätten. Sinä olet ainoastaan kuva,
muisto-unelma tästä onnesta, jota minä olin nauttinut niin kauvan.
Mihinkä sinut onkaan kohtalo kavalasti osuuttanut? Ja eikö raski
rutosti, auringon nähden, suoda sulle kuolemaa, tuota, jota sin' et ole
koskaan arastanut, -- eikö? -- valmistaaksensa sulle vaan haudan
esimakua tässä ummehtuman tympeässä mädässä? Mitenkä lokaisen ilkeältä
tuo löyhkää näistä kivistä! Minulta kelmenee elämä jo hyytyen; vuodetta
niin kuin hautaa arastaa jalka. --

O, levottomuus, levottomuus, joko sinä edeltä käsin murhaa alotat,
herkeä pois! -- Hamasta mistähän asti on Egmont ollut yksin, näin ypö
yksin tässä maailmassa? Ei tämä onnen-kohtalo sinua tee eperoksi, vaan
epäilys yksistään. Onko kuninkaan hurskas rehellisyys, johonka sinä
olet kaiken elämäsi ajan luottanut, onko hallitsijattaren ystävyys,
joka milt' ei -- niin, sinä sen hennot tunnustaa -- joka milt' ei ollut
rakkautta, ovatko nuo yks kaks kadonneet, kuin öinen virvatulen hohde,
ja jättävät sinut synkällen uralles' yksiksesi? Vai eiköhän
Oranialainen, sinun ystävies' etupäässä, tuumi jotain uskalijasta
yritystä? Vai eiköhän kokonainen kansa kokoudu ja vastustamattomalla
voimalla pelasta vanhaa ystäväänsä?

O, muurit, te, jotka tähän minut suljette, elkää pitäkö niin monen
hengen hyvää tarkoittavaa intoa ulkona, poissa minusta; ja se uljuus,
mikä muinoin virtasi heihin minun silmistäni, koitukoon se heidän
sydämistänsä takaisin minun sydämeeni! Niin tosiaan, heitä nousee
tuhat-määrin! He tulevat, seisovat mun kupeellani! Hellyyttään entää
heidän hurskas toivehensa ylös taivaaseen, se anoo jotain ihmettä. Ja
ell' ei joku enkeleitä laskeudu alas minua pelastamaan, niin mä näen
heidän itsensä tarttuvan keihääseen ja kalpaan. Jo portit ammahtavat
auki, ristikot räjähtävät rikki, muurit murtuu heidän käsissänsä
maahan, ja Egmont astuu iloisena koittavan päivän vapautta kohti. Niin
kuinka moni hyvä, tuttu naama on mua tervehtämässä riemuten! O, Klaara,
olisitpa sinä mies, näkisin minä sinut varmaan täälläkin etumaisina, ja
saisin siitä kiittää sinua, mistä ketään kuningasta liene tukala
kiittää -- vapaudesta!


Klaaran asunto.

KLAARA (tulee lampun ja vesilasin kanssa sisähuoneesta. Panee lasin
pöydälle ja menee ikkunan eteen). Brackenburg? Tekö se olette? Mitä
minä kuulin? Ei ketään vielä? S'ei ollut kukaan. Minä panen lampun
ikkunalle, hänen nähdäkseen, että minä vielä olen valveilla, että minä
vielä odotan häntä. Hän on luvannut mulle tuoda sanoman. Sanomanko?
Kauhea varmuus! -- Egmont tuomittu! -- Mikä tuomio-istuin tohtii
eteensä haastaa hänet? Ja he tuomitsevat kuolemaan hänet. Kuningasko
tuomitsee hänet? Vai herttuako? Ja hallitsijatar vetäytyy syrjään!
Oranialainen empii, ja kaikki hänen ystävänsä! -- Onko tämä maailma, se
jonka epävakaisuudesta ja huikentelevaisuudesta minä olen kuullut
paljon, vaan jota minä tähän asti en ole tuntenut? Onko tämä maailma?
Ken saattaa olla kyllin ilkeä, kantaakseen vainomieltä sitä kallista
miestä vastaan? Saattaisko pahuus olla kyllin voimakas niin pian
kukistamaan sen yleisesti ylistetyn? Niin on se kuitenkin -- niin on se
kuitenkin! Oi, Egmont, minä uskoin sinut varmaksi niin Jumalan ja
ihmisten edessä kuin omassa sylissäni! Mitä olin minä sinulle? Sinä
nimitit mua omaksesi, minä pyhitin koko elämäni sinun elämällesi. --
Mitä olen minä nyt? Minä turhaan ojentelen kättäni siihen paulaan päin,
joka sinua kuristaa. Sinä avuton ja minä vapaa! -- Täss' on mulla
oven-avaimeni. On ehdon valta mulla milloin tahansa mennä ja tulla, ja
sinulle en ole minä miksikään! -- -- O, sitokaatte minut, ett' en mä
epätoivoon nääntyisi, ja heittäkäätte syvimpään linnan tyrmään, niin
että mä lennättäisin pääni sen hikimärkiä muureja vasten, ruikuttaisin
vapautta, sitä uneksisin, mitenkä minä tahtoisin häntä auttaa, ell' ei
mua kangistaisi kahleet, -- mitenkä minä hänet auttaisin. -- Nyt olen
minä vapaa, ja minun vapaudestani koituu vaan voimattomuuden ankeus.
Täydessä tajussani ollen, kykenemätön liikauttamaan yhtä sormeakaan
hänen avuksensa! Ah, valitettavasti, tämä pikku osanen sinun
olemustasi, sun oma Klaarasi, on yhtä mukaa kuin sinäkin vankina ja,
erotettuna sinusta, oikoo viimeisiä voimiansa kuolon-kamppauksessa.
Minä kuulin jonkun hiipivän, rykäisevän -- se on Brackenburg! -- Sinä
rehellinen mies-raukka, sinun kohtalosi pysyy aina laisenaan! Sinun
rakastettus' yöllä avaa sulle ovensa, ja ah, mihin epä-autuaaseen
yhtymään!

    (Brackenburg tulee).

KLAARA. Niin kelmeenä ja arkana tulet sinä, Brackenburg! Mitä kuuluu?

BRACKENBURG. Kiertoteitä ja kautta vaarallisten paikkain etsin minä
sinua. Ne suuret kadut on miehitetty, läpi solukkain ja loukkojen olen
minä tänne varastaunnut.

KLAARA. No kerro, mitenkä on asian laita?

BRACKENBURG (samalla rupee istumaan). Ah, Klaara, salli minun itkeä!
Min' en rakastanut häntä. Hän oli se rikas mies, joka köyhältä vietteli
ainokaisen lampaan paremmalle laitumelle. Kironnut min' en ole häntä
koskaan. Jumala minut on luonut uskolliseksi ja hennoksi. Tuska
juoksetti multa elämän pois, ja mulla oli jokapäiväinen toivo nääntyä
lopen.

KLAARA. O, unhota tuo, Brackenburg! Unhota itsesi ja puhu mulle
hänestä! Onko se totta? Onko hän tuomittu?

BRACKENBURG. On, minä tiedän varmaan.

KLAARA. Ja elääkö hän vielä?

BRACKENBURG. Niin, hän elää vielä.

KLAARA. Mitenkä sinä minulle voisit sen varmentaa? -- Ja hirmuvalta
sankarin murhaa yön pimeydessä! Salassa, kaikkein silmiltä kätkettynä,
vuotaa hänen verensä. Tuo huumautunut kansa makaa tuskan unta ja
uneksii pelastusta, uneksii tehdottoman toivonsa täyttämystä, samalla
kuin hänen henkensä, meitä vastaan nurjana, jättää maailman. Niin, hän
on poissa! Elä petä minua, elä itseäsi!

BRACKENBURG. Ei, hän elää aivan varmaan! -- Ja valitettavasti!
Hispanialainen aikoo valmistaa sille kansalle, jonka hän tahtoo maahan
mäsäksi tallata, hirmu-näytelmän, murtaakseen väkivallan iskulla
iki-omaan jokaisen sydämen, joka sykkii vapaudelle.

KLAARA. Niin jatka vaan, ja levollisena julista minunkin
kuoleman-tuomioni! Minä koidun yhä lähemmä ja lähemmä niitä autuasten
aloja, niiltä vapauden tienohilta henkii minun luokseni jo lohtu. --
Sano suoraan!

BRACKENBURG. Minä saatoin havaita vartijoista, sanoista, joita siellä
täällä kuulin, että torilla hankitaan salakähmässä jotain kauhu-näkyä.
Minä luikin syrjäteitä myöten, taka-uulain kautta, joita tunsin,
serkkuni huoneeseen ja katselin taka-akkunasta torille. -- Soihtuja
liehui taajassa hispanialaisten sotamiesten kihermässä sinne tänne.
Minä teroitin tottumatonta silmääni, ja yön pimeydessä nousee musta
teline, avara ja korkea; minua pudistutti tuo kammottava näky. Sen
ympärillä oli joukko ihmisiä, kiihkeänä peittelemässä mustalla
vaatteella, missä kohdin vielä valkoista puu-ainetta oli näkyvissä.
Myös portaatkin he kattoivat viimein mustalla, minä näin sen selvään.
He näyttivät viettävän jonkun julman uhrin vihkijäis-aattoa. Eräs
valkea risti, joka hohti kuin hopea läpi pimeyden, näyttiin asetettavan
ylös yhdelle puolen. Minä katsoin ja näin sen hirmuttavan varmuuden yhä
varmenevan. Vielä häilyi soihtuja siellä täällä; vähitellen poikkenivat
ne ja sammuivat. Yhdellä haavaa tuo yön kamala sikiö pyörähti äitinsä
helmaan takaisin.

KLAARA. Vait', Brackenburg! Nyt vaikene! Suo tämän varjon minun sieluni
päällä levähtää. Kadonneet ovat aaveet, ja sinä, armias yö, lainaa
vaippaasi tälle maalle, jonka sisus kuohuu! S'ei jaksa enää kantaa tätä
irstasta taakkaa, se järisten avaa syvät kurimuksensa ja ahmaista
roukistaa tuon murha-rakkineen kitaansa. Ja jonkun enkeleitään lähettää
se Jumala, jonka he ovat oman kehnoutensa todistajaksi häväisseet. Sen
pyhän airuen sormella silkonee salvat ja siteet, hän valaa minun
ystäväni ympärille taivaallisen kiillon ja lempeästi ja hiljaa saattaa
hänet kautta yön vapauteen. Ja minunkin tieni salaisinpuolin menee
tässä himmeydessä häntä kohtaamaan.

BRACKENBURG (häntä pidättäen). Mihinkä, hyvä lapsi? Mitä aijot sinä?

KLAARA. Vaiti, puhu hiljaa, hyvä ystävä, ett' ei kukaan heräjä, ett'
emme herätä itseämme! Tunnetko sinä vielä tämän pullon, Brackenburg?
Minä sen leikilläni otin sinulta, kun sinä usein kärsimätönnä uhkasit
tehdä äkkilopun elämästäsi. -- Ja nyt, hyvä ystävä --

BRACKENBURG. No kaikkein pyhimysten nimessä!

KLAARA. Et sinä estä minua. Minun osani on kuolema! Ja salli minulle se
vieno, sievä kuolema, jonka sinä aijoit itsellesi! Suo mulle kätesi! --
Nyt tässä silmänräpäyksessä, kun minä olen avaamassa sitä synkkää
porttia, jonka takaa ei kukaan palaja, -- o, minä tältä käsikätteheltä
voisin sulle sanoa, mitenkä sangen paljon min' olen rakastanut, mitenkä
sangen paljon min' olen itkenyt sinua! Minulta kuoli veli nuorra; sinut
valitsin minä hänen sijaansa. Sinun sydämes' oli sitä vastaan ja
vaivasi itseään ja minua, sinä ikävöitsit palavasti ja aina palavammin
sitä, mitä sinulle ei sallimus ollut sallinut. Suo mulle anteeksi ja
jääös terveeksi! Suo, että mä nimitän sua veikoksi! Se on nimi joka
sisältää monta. Ota uskollisella sydämmellä kuolon-morsiolta vastaan
tämä viimeinen kaunis kukka -- he tämä suudelma! Kuolo kaikki yhdistää,
niinpä meidätkin, Brackenburg.

BRACKENBURG. Niin salli minun kuolla yhtenä sinun kanssas'! O, jaetaan,
jaetaan! Se riittää kyllä sammuttamaan kaksi elämää.

KLAARA. Pois se! Sinun tulee elää, sinä voit elää. -- Jää tueksi minun
äidilleni, joka ilman sinutta saisi nääntyä köyhyydessä. Ole sinä hälle
mitä min' en enää voi olla! Eläkää yhtenä ja itkekää minua, itkekää
isänmaata ja sitä miestä joka ainoa tämän voisi pelastaa! Nykyinen
polvikunta ei pääse tästä kurjuudesta kuitiksi. Ei koston vimmakaan voi
tätä kokonaan huuhtoa pois. Eläkää, raukat edelleen aikaa sitäkin, jok'
enään ei ole aikaa eikä mitään. Nyt tänään seisoo maailma kerrassaan
liikkumatta; sen kiertokulku pysähtää ja minun valtasuoneni vaivoin
tykähtelee vielä muutamia minuutteja. Hyvästi!

BRACKENBURG. O, elä sinä meidän kanssamme, niin kuin mekin sinun
tähtes' yksistään! Sinä surmaat meidät itsessäsi. O, elä ja kärsi! Me
tahdomme luopumatta pysyä sinun puolellasi, ja aina hellänä ja
huolellisna on rakkaus elävässä sylissään valmistava sinulle
suloisimman lohdutuksen. Ole meidän, meidän! -- En tohdi sanoa: minun.

KLAARA. Hiljaa, Brackenburg! Et tunne sinä, mitä sinä kosketat. Missä
sinä näet toivoa, siinä näen minä toivottomuutta.

BRACKENBURG. Jaa' toivo elävitten kanssa! Pysähdä syvyyden partaalla,
silmää sinne alas ja katso meihin takaisin!

KLAARA. Minä olen loppuun taistellut. Elä enää kutsu mua koettelemaan!

BRACKENBURG. Sin' olet sekaisin, yö-synkkänä etsit sinä syvyyttä. Ei
vielä ole kaikki valo sammunut, ja vielä monta päivää --

KLAARA. Voi! Voi sinua! Julmasti repäiset sinä rikki sen varjon, joka
oli minun näköni edessä. Niin, pian on päivä valkeneva, turhaan on se
kaikki sumut summat vetävä ympärilleen ja väkisin valkeava! Peljäten
tähystää porvar' ikkunastaan ulos, yö jättää jälkeensä muutaman mustan
täpän -- hän tähystelee -- ja valon voittaen kasvaa kasvamistaan
murhateline hirviöksi. -- Uudesti kärsien luopi ristiin-naulitun
vapahtajan häväisty kuva rukoilevan silmänsä isän puoleen ylös. Aurinko
ei henno näyttäytyä, s'ei tahdo airunna ilmoittaa tuota hetkeä, jona
sen miehen pitää kuolla. Verkalleen käydä juttaa kello käyntiään, ja
hetki hetken perästä lyö. Seis! Seis! Nyt on aika! Minut karkottaa
aamun aavistus hautaan.

    (Hän menee akkunan eteen, kuin katsoakseen ulos, ja juopi salaa.)

BRACKENBURG. Klaara! Klaara!

KLAARA (käy pöydän ääreen ja juo vettä). Täss' on jäännös! Min' en
viettele sinua mukaani. Tee mitä voit! Jää hyvästi! Sammuta lamppu
hiljaa ja viipymättä! Minä menen rauhaan. Hiivi hiljaa pois, vedä ovi
mennessäsi kiinni. Hiljaa! Elä herätä äitiä! Mene, pelasta itsesi,
ell' et sinä tahdo näyttää minun murhaajaltani.

    (Menee pois.)

BRACKENBURG. Hän jättää minut tämän viimeisen kerran niinkuin aina
ennenkin. O, jospa joku ihmis-sielu voisi tuta, mitenkä hän voi murtaa
rakastajansa sydämen! Hän jättää minut oman onneni nojaan, sekä
kuolemaa että elämää vihaan minä yhtä paljon. -- Ja yksin kuolla! O,
itkekää, rakastavaiset! Sen kova-osaisempaa kohtaloa ei ole, kuin
minun! Hän jakaa kuolon pisaran minun kanssani ja suistaa minut pois
sivultansa! Hän vetää minua ensin mukaansa ja survaa minut taas elämään
jälkeensä. O, Egmont, mikä kallisarvoinen osa lankee sinulle! Hän menee
edeltä. Sinä saat hänen kädestänsä vastaanottaa voittoseppeleen, ja hän
sinulle tuo vastaan koko taivaan! -- Ja pitikö minun seurata ja seista
syrjässä taaskin, ja tämä sammumaton kateus viedä niihin asuntoihin?
Maan päällä min' en enää mieli viipyä ja tuonela ja taivas tarjoo mulle
saman vaivan! O, kuinka tyhjään-raukeamuksen kova koura olisi
tervetullut auvottomille!

    (Brackenburg lähtee.)

    Teateri on tovisen muuttumatta. -- Soitto, Klaaran kuolemaa
    ilmaiseva, alkaa. Lamppu jonka Brackenburg on unhottanut
    sammuttamatta, lieskahtaa joitakuita kertoja, sitten sammuu.
    Kohta näyttämönä on:


Vankihuone.

Egmont makaa vuoteella nukuksissa. Kuuluu avainten raminaa ja ovi
aukeaa. Palvelijoita soihtujen kanssa astuu sisään; sitten Ferdinand,
Alban poika, ja Silva aseellisten seurattavana. Egmont kavahtaa
unestaan.

EGMONT. Keitä te olette, jotka niin ynseästi karkoitatte unen minun
silmistäni? Mitä julkaisee teidän uhkamieliset, umpimähkäiset
silmäyksenne minulle? Mitä varten pidetään tätä julmaa telmettä? Mitä
te tahdotte unikakkiaisina tulla ilvehtimään minun unen-toreissa
olevaan sieluuni?

SILVA. Meidät lähetti herttua julistamaan sinulle tuomiosi.

EGMONT. Onko sinulla teloittaja mukanasi sitä toimeen panemaan?

SILVA. Kuuntele, niin saat tietää, mikä sinua odottaa.

EGMONT. Sepä soveltuu teille ja teidän riettaallen yrityksellenne!
Yöllä haudottu ja yöllä keritetty jalalle! Niin joutaa piilläkin tämä
vääryyden hävytön urous! -- No astu vaan rohkeasti tänne, sinä joka
kannat miekkaa, vaippaliepeen kätkössä! Täss' on minun pääni, vapain,
minkä milloinkaan on hirmuvalta pois varresta listaissut.

SILVA. Sinä petyt! Minkä oikeat tuomarit päättävät, sit' eivät päivän
valolta piilottele.

EGMONT. Niin menee siis hävyttömyys yli kaiken ymmärryksen ja älyn.

SILVA (ottaa eräältä läsnä-seisovalta tuomion, avaa ja lukee).
"Kuninkaan nimessä, ja erinäisen Hänen Majesteettinsa meille antaman
vallan ja voiman nojassa, tuomita kaikkia hänen alamaisiansa, mitä
säätyä tahansa he olla mahtavat, myöskin Kultaisen Taljan ritareita,
selitämme --"

EGMONT. Voipiko kuningas sen vallan antaa kelle toiselle?

SILVA. "Selitämme, edelläkäyneen tarkan, laillisen tutkinnon mukaan,
sinut, Henrikki kreivi Egmontin, Gauren prinssin, valtionkavallukseen
syypääksi, ja julistamme tuomion, että sinut pitää varhain heti aamun
sarastaessa vankihuoneesta torille vietämän ja siellä kansan nähden
kaikille kavaltajille varoitukseksi miekalla elämästä kuolemaan
saatettaman. Annettu Brysselissä..."

    (Päiväämä ja vuosiluku luetaan niin epäselvästi, että sitä
    kuulija ei tajua.)

                                "Ferdinand, Alban herttua,
                      kaksitoistamiehisen tuomio-istuimen esimies."

Nyt sinä tiedät kohtalosi. Sinulle jää vähän aikaa siihen mukautua,
lähtöön valmistautua ja omillesi jäähyvästit heittää.

    (Silva lähtee seuraajineen. Ferdinand jää ynnä kaksi soihtua.
    Teateri on puolittain valoisa.)

EGMONT (seisoo jonkun aikaa mietteissään ja, katsomatta ympärilleen,
antaa Silvan mennä. Hän luulee olevansa yksinään, vaan kun kohottaa
silmänsä, äkkää hän Alban pojan.) Sinä jäät seisomaan? Tahdotko sinä
täällä-olollasi yhä lisätä minun hämmästystäni, minun kauhuani?
Vai sinä tahtonet kenties sen tervetulleen viestin viedä isällesi,
että minä miehetönnä miehenä olen epätoivossa! Mene! Sano hälle,
sano hälle, että hän ei petä minua eikä maailmaa! Hänestä, siitä
kunnian-vaivaisesta, kuiskutetaan ensin seljän takana, sitten aina
kovemmin ja kovemmin lausutaan, ja kun hän laskeutuu kerran tästä
korkeudestaan alas, on tuhansia ääniä huutamassa hälle vasten naamaa:
Ei valtakunnan hyvä, ei kuninkaan arvo, ei maakuntien rauhan puute ole
häntä tänne kuljettanut. Omaa itseänsä varten on hän sotaa tyrkyttänyt,
jotta muka tämä soturi saisi jotain tepsiä sodassa. Hän on tämän
äärettömän vaurion synnyttänyt, jotta häntä tarvittaisiin. Ja minä
lankeen hänen halvan vihansa, hänen turhamaisen kateutensa uhriksi.
Niin, minä tiedän sen, ja minä uskallan sen sanoa, kuoleva,
kuolettavasti haavoitettu, uskaltaa sen sanoa: tuo itserakas itseilijä
on kadehtinut minua; minut raivatakseen pois tieltä, on hän kauvan
ainehtinut ja ajatellut.

Jo silloin, kun me nuorempina noppaa pelasimme, ja kasa kasalta suoltui
kultaa hänen puoleltansa minun puolelleni, seisoi hän ähmissään, oli
olevinaan tyyni, vaan hänen sisuansa kiehutti kiukku, enemmän minun
onneni kuin hänen oman tappionsa tähden. Minä muistan vielä hänen
säihkyvän katseensa, hänen kielastavan kalpeutensa, kun me julkisessa
juhlassa kilpaa ammuimme monen tuhannen ihmisen nähden. Hän vaati
minut, ja molemmat kansat katsoivat päältä; hispanialaiset,
alankomaalaiset veikkailivat ja toiveksivat. Minä voitin; hänen
kuulansa ei sattunut, minun sattui. Kova riemuhuuto raikui minun
puolelaisiltani läpi ilman. Nyt hänen kähynuolensa sattuu minuun. Sano
hälle, että sen minä tiedän, että hänet minä tunnen, että maailma
ylenkatsoo joka voittomerkin, minkä joku pieni henki hiiviskellen
pystyttää itselleen väärältä puolen. Ja sinä! Jos pojan ensinkään on
mahdollinen isänsä polvulta poiketa, niin harjaudu ajoissa häpeämään,
niin ettäs häpeät sitä, jota sinä mielelläsi tahtoisit kunnioittaa
kaikesta sydämestäsi!

FERDINAND. Minä kuuntelen sinua, keskeyttämättä. Sinun nuhteesi
ponnahtelevat kuin nuijan iskut kypärään; minä tunnen tärähdykset, vaan
min' olen aseellisessa asussa. Sinä osaat minuun, vaan sin' et haavoita
minua; minä tunnen ainoastaan sen tuskan, mikä musertaa mun rintani.
Voi minua! Voi! Tänlaiseen näkemykseen olen minä kasvanut, tänlaiseen
näytelmään on minut lähetetty tänne!

EGMONT. Sinä ratkeat valituksiin? Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua?
Vai onko sinulla siitä myöhä katumus, kun sinä kortesi tulit
kantaneeksi tuon häpeällisen kapinalahkon kätyrinä? Sinä olet niin
nuori, ja sinulla on edullinen ulkomuoto. Sinä olit niin uskollisen
luotettava, niin ystävällinen minua kohtaan. Niin kauvan, kuin minä
sinua näin, olin minä isääsi lepyksissä. Ja yhtä teeskennellen, enemmän
teeskennellen kuin hän, viekoittelet sinä minut verkkoon. Sinä olet
itse iljetys! Ken häneen luottaa, luottakoon omalla uhallaan! Vaan kuka
osasi perikatoa peljätä sinuun luottaessaan? Mene! Mene! Elä haaskaa
minulta näitä muutamia silmänräpäyksiä! Mene, että minä saan ajatukseni
koota, maailman unhottaa, ja sinut kaikkein ensiksi!

FERDINAND. Mitä minä sinulle sanoisin? Minä seison ja katselen sinua
enkä näe sinua enkä tunne itseäni. Pitääkö minun puolustaa itseäni?
Pitääkö minun vakuuttaa sinulle, että minä vasta myöhään, vasta viho
viimeisellä hetkellä sain tietää isäni aikeet, että minä toimin niin
kuin orjastettu, kuin hänen tahtonsa tahdoton ajokki. Vaan mitäpä se
enää hyödyttää, mikä mielipide sinulla on minusta? Sinä olet hukassa,
ja minä, onneton, seison täällä ainoastaan sitä sinulle vakuuttamassa,
sinua itkemässä.

EGMONT. Mikä eriskummainen ääni, mikä odottamaton lohtu kohtaa minua
matkalla hautaan? Sinä, minun ensimmäisen, minun milt'et ainoan
vaino-mieheni poika, sinäkö surkuttelet minua? Sinä, etkö kuulu yhtenä
siihen murhamies-joukkioon, joka minun vertani janoo? Sano, puhu!
Keneksi minun pitää sinut arvata nyt?

FERDINAND. Julmuri-isä! Niin, minä tulen tunteneeksi oman sinusi tässä
käskyssä. Sinä tunsit minun sydämeni, minun mielenlaatuni, jota sinä
niin usein moitit minun perimäkseni hellätunteiselta äidiltä. Sinä
laitoit minut tänne, oman itsesi kaltaiseksi muodostumaan. Pakotat
minut näkemään tätä miestä avoimen haudan partaalla, näkemään tätä
mielivallan kuolemaan tuomitsemaa teurasta, niin että minä saisin
tuntea pohjatonta tuskaa, niin että minä tulisin karjenneeksi kaikkea
kohtalon kolausta vastaan, että minusta tulisi tunnekato, johon ei
koske, tapahtuipa mitä tahansa.

EGMONT. Minua hämmästyttää! Malta mielesi! Pidä ryhtisi, puhu kuin
mies!

FERDINAND. O, että minä olisin vaimo! Että mulle voitaisiin sanoa: Mikä
liikuttaa, mikä surettaa sinua? Mainitse mulle joku suurempi, joku
summattomampi onnettomuus, suo minun olla jonkun kauheamman tapauksen
todistajana, niin tahdon sinua kiittää, tahdon sanoa: ei tuo ole
mitään.

EGMONT. Sinä hämmennyt! Missä sinult' on ajatuksen ponsi?

FERDINAND. Suo tämän tunne-tulvan aaltoilla, suo minun valtoinna
valittaa! En minä tahdokaan näyttää vankalta, koska minulta koko
sisällinen olemus runnahtaa ruhjoksi. Sinut pitää minun täällä nähdä?
-- Sinut? -- Se se on kauheata! Et sinä ymmärrä minua! Ja pitääkö sinun
tulla ymmärtäneeksi minut? Egmont! Egmont!

    (Tämän kaulaan langeten.)

EGMONT. Selitä tämä salaisuus.

FERDINAND. Ei mikään salaisuus.

EGMONT. Vaan mistä se koituu, että sinua liikuttaa niin syvälti näin
ventovieraan kohtalo?

FERDINAND. Ei -- vieraan! Et sinä ole vieras minulle. Sinun nimesihän
minun ensi nuoruudessani loisti kuin taivaan tähti mulle vastaan.
Mitenkä usein olen minä kuulustellut kuulumisia sinusta, kysellyt
sinua! Lapsen toivo on nuorukainen, nuorukaisen mies. Niin olet sinä
käynyt minun edelläni, aina minun edelläni, ja minä, ilman
kadehtimatta, soin suomallakin sinut edelleni, ja kävin sinun
jäljestäsi, ja niin yhä edelleen. Nyt toivoin minä viimein saavani
nähdä sinut, ja näin sinut, ja mun sydämeni lensi sinulle vastaan.
Sinut olin minä valiokseni valinnut ja valitsin uudelleen, kun ma sain
nähdä sinut. Nyt oli mulla toivo kerran saada olla sinun kanssasi, elää
sinun kanssasi, liittyä sinuun. -- Nyt tämä kaikki on mennyttä, ja minä
näen sinut täällä!

EGMONT. Ystäväni! jos se vois' sinua lohduttaa, niin ota vastaan
minulta se vakuutus, että mun sydämeni heti ensi silmäykseltä tuli
sinulle vastaan! Ja kuule minua nyt! Puhutaan joku rauhallinen sana
keskenämme! Sano mulle, onko sinun isäsi järkähtämättömän totinen
tahto, että minä olen surmattava.

FERDINAND. On, niin se on.

EGMONT. Tämä tuomio ei olekaan siis tyhjä hirmukuvatus, tehty minua
huolestuttamaan, minua rankaisemaan pelvolla ja uhkauksella, minua
alentamaan, ja sitten kuninkaallisen armon kautta jälleen korottamaan
minut?

FERDINAND. Ei, ah, valitettavasti ei! Alussa hyvitin minä itseäni tällä
tyhjällä toiveella, ja jo silloin tunsin minä tuskaa ja hätää,
peljäten, että täytyy vielä nähdä sinut tässä tilassa. Nyt se on täys
tosi, on varma. Ei, min' en voi hillitä itseäni. Kuka antaa mulle avun,
kuka keinon, jotenka välttää välttämätöntä?

EGMONT. Niin kuule minua! Jos sinun mielesi niin ponnettomasti hehkuu
minua pelastamaan, jos sinä inhoat tuota ylivoimaa, joka minua pitää
vankina, niin pelasta minut! Silmänräpäykset ovat kalliit. Sinä olet
sen kaikki-voivan poika ja itse paljon-voipa. -- Paetkaamme! Minä
tunnen tiet; keinot ne eivät mahtane olla tuntemattomia sinulle.
Ainoastaan nämä muurit, ainoastaan muutamat peninkulmat ovat minua
erottamassa ystävistäni. Niin päästä nämä kahleet, vie minut heidän
luoksensa ja ole meidän! Saat olla varma, kuningas kerran kiittää sinua
pelastamastasi minut. Nyt hän on hämmästyneenä ja ehkäp' onkin kaikki
tyynni hälle tuntematonta. Sinun isäs' uskaltaa, ja majesteetin täytyy
hyväksyä tapahtunut tapaus, jos kohta hän kauhistuu sitä. Ajatteletko
sinä? O, keksi sinä tie, joka minut viepi vapauteen! Puhu ja ravitse
elävän sielun elävää toivoa!

FERDINAND. Vaikene! O, vaikene! Joka sanalla lisäät sinä minun
epätoivoani. Ei tässä löydy mitään keinoa, ei neuvoa, ei pääsyä. --
Tämä kivistää minua, tämä raastaa kuin kynsillä minun rintaani. Minä
olen itse vetänyt tuon verkon umpeen; minä tunnen kyllä ne kovat, lujat
solmut, minä tiedän, mitenkä tie on teljessä kaikelta uhka-yritykseltä,
kaikelta juonelta. Minä tunnen itseni vangituksi yhtenä sinun ja
kaikkein muitten kanssa. Valittaisinko minä, joll'en jo olisi koettanut
kaikkea? Hänen jalkojensa edessä olen minä ujunut, puhunut ja
rukoillut. Hän lähetti minut tänne, että tämä tuokio minusta tuhoaisi
elämän-halun ja ilon, kaikki tyynni.

EGMONT. Ja eikö mitään pelastusta?

FERDINAND. Ei mitään!

EGMONT (jalkaa polkaisten). Ei mitään pelastusta! -- -- Suloinen elämä,
sinä kaunis, riemullinen tottumus olemassa-oloon ja toimintaan, sinusta
pitää minun erota, erota näin tyynesti! Et sinä minulle hekäise
hyvästiä taistelun vilinässä, et asetten jyräkässä, etkä ottelun
tulessa. Et sinä ota mitään äkkijäähyvästiä, et lyhennä eronhetkeä.
Minun pitää puristaa sun kättäsi, minun pitää vielä kerran katsoa sua
silmiin, oikein elävästi tuntea sun kauneuttasi, sun arvoasi, ja sitten
päättävästi kiskaltautua irti ja sanoa: Mene tiehesi!

FERDINAND. Ja minun pitää seista ääressä, katsoa päältä, voimatta
pidättää sinua, voimatta estää sinua! O, mikä parku kyllin riittäisi
valitukseksi! Mikä sydän ei juoksis' yli äärtensä tämän surkeuden
edessä!

EGMONT. Malta mielesi!

FERDINAND. Sinäpä voit malttaa mielesi, sinäpä voit kieltää itsesi,
voit täytymyksen käsissä sankarillisesti kestää sen raskaan taiston.
Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää minun tehdä? Sinä kokonaan voitat oman
itsesi ja meidät, sinä kestät taiston; minä jään sinun ja itseni
jälkeen elämään. Minä olen aterian liekkumissa kadottanut valoni,
taistelun pyörteessä lippuni. Oneelta, kolkolta, sekavalta näyttää
minusta tulevaisuuteni.

EGMONT. Nuori ystävä, jonka minä harvinaisen kohtauksen kautta samalla
kertaa voitan ja kadotan, joka tunnet kuolonkipuja minun tähteni,
kärsit minun tähteni, katso minua näinä silmänräpäyksinä: sin' et
kadota minua. Jos minun elämän' oli sulle kuvastinna, johonka sinä
kernaasti katselit, niin semmoisena myös olkoon minun kuolemani.
Ihmiset eivät ole toistensa lähellä vaan silloin, kun ovat toistensa
saapuvilla, myöskin kaukana-oleva, täältä-lähtenyt elää meille. Minä
elän sinulle, min' olen itselleni kyllin elänyt. Joka koittaneesta
päivästä olen minä iloinnut, joka päivä olen minä hilpeällä mielellä
tehnyt velvollisuuteni, niin kuin omatuntoni on minulle sen sanonut.
Nyt loppuu minun elämäni, niin kuin tää olis' ammoin aikaa jo
Gravelingenin hietikolla voinut loppua. Minä lakkaan elämästä, mutta
minä olen elänyt. Niin elä sinäkin, ystäväni, halulla hartaalla ja
iloisesti, eläkä kammo kuolemaa!

FERDINAND. Sinä olisit voinut, sinun olisi pitänyt säilyttää itsesi
meitä varten. Sinä olet itse surmannut itsesi. Useinhan kuuntelin minä,
kun viisaat miehet puhelivat sinusta, vihansuovat, hyvänsuovat
kiistelivät pitkään sinun arvostasi; vaan vihdoin yhtyivät, kukaan ei
uskaltanut kieltää, jokainen myönsi: "Niin, hän käy vaarallista tietä".
Kuinka usein olisin minä suonut, että olisin voinut varottaa sinua! Vai
eikö sulla ollut keitään ystäviä?

EGMONT. Minua oli varotettu.

FERDINAND. Ja kuinka minä taas kanteessa tapasin kohta kohdalta kaikki
nuo syytökset, ynnä sinun antamasi vastaukset! Nämä olivat kyllä hyviä
puhdistamaan sinut, vaan eivät olleet täysin päteviä syystä
vapauttamaan sinua.

EGMONT. Jättäkäämme tämä! Ihminen luulee, että hän itse ohjaa elämänsä,
itse määrää tiensä, ja hänen sisin olemuksensa viettyy kuitenkin
välttämättä omaa kohtaloansa kohti. Ei mietiskellä näitä! Nämä
ajatukset minä kepeästi heilautan päästäni -- vaan en niin kepeästi
murhetta tämän maan osalta. Kuitenkin -- kylläpähän tullee siitäkin
pidetyksi huolta. Jos minun vereni voipi vuotaa monen edestä, voi
kansalleni tuottaa levon ja rauhan, niin vuotaa se mielellään.
Valitettavasti, ei se niin käyne. -- Kuitenkaan -- ihmisen ei enää sovi
miettiä, kun hän ei enää saa vaikuttaa. Jos sinä voit pidättää, jos
sinä voit tyystyttää isäsi turmiollisen väkirynnäkön, niin tee se! Vaan
kukapa sitä voinee? -- Jää hyvästi!

FERDINAND. Min' en voi mennä.

EGMONT. Suo minun sulkea väkeni sinun parhaimpaan suosioosi! Minulla on
hyviä ihmisiä palvelijoina -- elä anna niiden haipua hajalleen,
onnettomiksi! Mitenkä Richardin, mun kirjurini laita on?

FERDINAND. Hän on sinun edelläsi mennyt. He ovat hänen, muka
valtionkavaltajan rikos-toverina, teloittaneet.

EGMONT. Mies-raukka! -- Yks' asia vielä, ja sitten hyvästi! Min' en
jaksa enää. Jännittäköönpä mikä tahansa mieltäkin ankarasti, niin
vaatii kuitenkin luonto vihdoin välttämättä vuoronsa. Ja niin kuin
lapsi, käärmeen kietoessa, nauttii virvottavaa unta, samoin vaipuu
väsynyt levolle vielä kerta kuolon portilla ja nukahtaa sikeästi, ikään
kuin hällä olis' edessä pitkä matka vaellettava. -- Yks' asia vielä --
minä tunnen erään tytön. Sinun ei pidä halveksia häntä suinkaan siitä
syystä, että hän oli minun. Nyt, kun ma hänet saan sulkea sinun
suojelukseesi, niin kuolen minä rauhallisna. Sinä olet jalo mies.
Vaimo, joka löytää semmoisen, on hyvässä turvassa. Elääkö minun vanha
Aatolppini? Onko hän vapaa?

FERDINAND. Sekö hauska ukko, joka teitä aina seurasi, kun olitte
ratsastamassa?

EGMONT. Vallan sama.

FERDINAND. Hän elää, on vapaa.

EGMONT. Hän tietää sen tytön asunnon. Niin anna hänen opastaa, ja
palkitse sinä hälle, niin kauvan kuin hän elää, siitä hyvästä kun hän
sinut neuvoo tällen aarteelle! -- Jää hyvästi!

FERDINAND. Min' en lähde.

EGMONT (survaa häntä ovea kohti). Hyvästi!

FERDINAND. O, salli minun vielä kerran --

EGMONT. Ystävä, ei mitään erojais-hyvästiä!

    (Hän seuraa Ferdinandia ovelle ja kiskaltautuu siellä
    hänestä irti. Ferdinand, huumeissaan, kiiruhtaa pois.)

EGMONT (yksin). Vainolainen! Et sinä uskonut, että sinä tulisit poikasi
kautta osottaneeksi tämän hyvän työn. Hänen kauttansa olen minä vapaa
tuskista ja murheista, pelvosta ja kaikesta kiduttavasta tunteesta.
Hellästi, mutta säntilleen vaatii luonto viimeisen vuoronsa. Se on jo
ohitse, se on päätetty! Ja mikä epävarmuudellaan piti viime yön minut
vuoteen omana valveilla, se vaarumattomalla varmuudellaan nukuttaa nyt
minun aistimeni unen helmaan.

    (Hän istuutuu vuoteelle. Soittoa.)

Suloinen uni! Sinä tulet mieluimmin, niin kuin puhdas onni, silloin,
kun sinua ei kutsuta, ei etsitä. Sinä avaat solmut ankarain ajatusten
ja sekaat kaikki ilon ja murheen kuvat. Esteetönnä liitää sisällisten
sopusointujen piiri, ja suloisen hulluuden verhossa me horrumme ja
lakkaamme olemasta.

    (Hän nukahtaa. Soittoa kuuluu hänen nukkuessansa. Hänen
    vuoteensa takana näyttää muuri aukeavan, eräs loistava
    näky ilmestyy. Vapaus taivaallisessa puvussa kirkkauden
    keskessä, lepää pilven päällä. Hänellä on Klaaran juonteet,
    ja hän kumartuu alas nukkuvan sankarin ylle. Hän ilmaisee
    säälin tunnetta, näyttää surkuttelevan. Kohta tyyntyy hän ja
    kehoittavaisella liikkeellä näyttää Egmontille nuolikimppua,
    sitten hattua sauvan päässä. Hän pyytää tätä olemaan hyvillä
    mielin, ja viitaten, että tämän kuolema on maakunnille
    vapauden tuottava, tunnustaa tämän voittajaksi ja ojentaa
    laakeriseppeleen. Kun hän lähentelee seppelettä päähän,
    kohennaksen Egmont unissaan, niin että sitten makaa ylösposkin
    häntä kohti. Hän pitää seppelettä koholla tämän pään yllä.
    Kuullaan kaukana soitettavan sotasoittoa rummuilla ja pilleillä.
    Näiden ensi ääntä pakenee näky. Ääni kovenee. Egmont herää.
    Vankihuone aamun koittaen vaalenee. Egmontin ensi liike on,
    päätään tavata. Hän nousee ylös ja katseleksen, pitäen kättään
    päänsä päällä.)

Kadonnut onkin seppele! O, sinä kaunis kuva, päivän valo on sinut
karkoittanut! Niin, he ne olivat; he olivat yhtenä, ne minun sydämeni
ihanimmat hemmettäret. Se jumalallinen vapaus lainasi olennon minun
rakastetultani; tämä lumoova tyttö oli pukeutunut ystävättären
taivaalliseen asuun. Vakaana hetkenä he näyttäytyvät yhdistyneenä,
näyttävät enemmän vakavalta kuin herttaiselta. Jalat veripirskeissä
tuli hän minun tyköni ja veripirskeitä oli helman liehuvilla poimuilla.
Se oli minun vertani ja monen jalon verta. Ei, sit' ei turhaan oltu
vuodatettu. Eespäin! Astuos halki, uljas kansa! Voiton-jumalatar johtaa
sinua! Ja niin kuin meri läpi teidän sulkujenne murraksen, niin
murtakaatte alas, survatkaatte kumoon tuo tyrannin valli ja tulvimalla
huuhtokaatte pois siltä mannulta, jonka hän on itselleen anastanut!

    (Rummutusta kuuluu lähempänä.)

Kuule! Kuule! Kuin usein tämä kaiku kutsui minua vapaalle retkelle,
astumaan taistelun ja voiton tannerta! Kuin reippaasti kävivät mun
kumppanini sitä vaarallista, mainehikasta rataa! Minäkin astun tästä
vankeudesta kohti kunniakasta kuolemaa. Minä kuolen vapauden edestä,
sen edestä minä elin ja taistelin ja sen edestä nyt kärsien uhraan
itseni.

    (Perälle asetetaan rivi hispanialaisia sotamiehiä,
    jotka kantavat tapparakeihäitä.)

Niin, kootkaa ne vaan siihen! Ummistakaa rivinne, minua ette säikäytä!
minä olen keihäsmiesten etumaisena tottunut seisomaan kohtipäin
vihollisten keihäitä ja ympärinsä kuoleman uhatessa, vaan kahta
raisummin nauttimaan tuota urosten elämää!

    (Rummutusta.)

Sinut saartaa vihollinen kaikilta puolin! Säilät säkenöitsevät!
Ystävät, ylempää uljuutta! Takananne on teillä vanhemmat, vaimot,
lapset!

    (Osottaen vartijoihin.)

Ja näitä ajaa hallitsijan ontto sana, ei heidän oma sydämensä.
Varjelkaa omaisuutenne! ja rakkahintanne pelastamassa, o, kaatukaatte
iloisina, niin kuin nyt näette minun!

    (Rummutetaan. Hänen mennessään vartijoita kohti ja
    perälle päin, lankee esirippu. Soitto yhtyy ja päättää
    näytelmän voittosymfonialla.)










--- Provided by LoyalBooks.com ---