E-text prepared by Tapio Riikonen



JUTELMIA JA TARINOITA

Suomenteli Samuli S.







Helsingissä,
Helsingin kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1879.
K. E. Holmin kustannuksella.



SISÄLLYS:

Särkynyt ruukku, H. Zschokke
   1. Marietta
   2. Kuinka onnettomuus tuli
   3. Paha Colin
   4. Ruukku
   5. Antaja
   6. Kukkaset
   7. Kina kinasta
   8. Hatunnauha
   9. Särkynyt ruukku
  10. Käräjät
  11. Ihmeelliset tiet
  12. Tämän merkillisen historian loppu
Kultakello, Björnstjerne Björnson
Juutalaistyttö, H. C. Andersen
Patrik O'Brien ja Katri
Noidan kynsissä
Maksa rahassa!
Pyrstötähti, H. C. Andersen
Junun markkinamatka
Sukkela Jussi ja Tuhma Jussi
Ei mokomaa tuhmaa toista!
Oppipoika, Emile Souvestre




SÄRKYNYT RUUKKU.

Kirj. H. Zschokke


1. Marietta.

La Napoule on tosin aivan vähäinen seutu Cannes lahden rannalla, mutta
onpa se sentään tunnettu koko Provencen maakunnassa. Tätä seutua
varjostavat i'äti vehreät, korkeat palmut ja tummat pomeranssi-puut.
Kuitenkaan ei La Napoule ole tullut kuuluisaksi siitä, vaan siellä
sanotaan kasvavan mitä hehkuvimpia viinirypäleitä, suloisimpia ruusuja
ja kauniimpia tyttösiä. Sitä en tosin tiedä mutta mielelläni sen uskon.
Vahinko vaan, että La Napoule on niin pieni, ett'ei se voi kasvattaa
yltäkyllin noita mitä hehkuvimpia rypäleitä, suloisimpia ruusuja ja
kauniimpia tyttösiä; muutoinhan olisi niitä meidänkin maalla.

Jos La Napoulen luomisesta saakka kaikki Lanapoulittaret olivat olleet
kauniita, niin oli pikku Marietta varmaankin ihan ihme ihmeiden seassa,
koska hänestä tietää itse aikakirjatkin kertoa. Häntä nimitettiin
pieneksi Mariettaksi, vaikk'ei hän ollut sen pienempi, kuin mitä noin
seitsentoista ja sitä vanhempi tyttölapsi tavallisesti on, elikkä
toisin sanoen, jonka otsa juuri tesmälleen ylettyy täysikasvuisen
miehen huulien kohdalle.

La Napoulen aikakirjoilla oli pätevät syyt kertoa Mariettasta.
Aikakirjana olisin minäkin sen tehnyt, sillä Marietta, joka oli tähän
saakka asunut Avignonissa äitinsä Manonin kanssa, käänsi,
syntymäsijoillensa palattuaan, koko seudun ylös alas. Ei hän tosin
kääntänyt huoneita nurin, vaan ihmisten päät, eikä niitäkään kaikkia,
mutta ainoastaan niiltä miehiltä, joidenka pää ja sydän ovat kahden
sulosilmän lähellä aina suuressa vaarassa. Sen minä tiedän, ett'ei se
ole lasten leikkiä, se.

Äiti Manon olisi tehnyt kaiketikin paremmin, jos hän olisi jäänyt
Avignoniin. Mutta hänellä oli La Napoulessa pieni perintö: pikku
maatila, viinitarha ja sievä maja kalliolla, öljypuiden ja
afrikalaisten akasioiden suojassa. Sellaista perintöä ei köyhä leski
milloinkaan hylkää. Ja nyt olikin hän mielestään aika patruuna ja
pohatta, kuin mikä Provencen kreivitär tahi muu sentapainen ylimys.

Mutta sitä huonommin kävi Lanapoulelaisille. Sellaista onnettomuutta he
eivät osanneet edes aavistaakaan, eivätkä he liioin olleet lukeneet
Homeronkaan kertomusta, kuinka eräs nais-ihminen on voinut saada koko
Kreikanmaan ja Vähän-Aasian haarniskaan ja sotisopaan toisiansa
vastaan.


2. Kuinka onnettomuus tuli.

Marietta oli tuskin neljätoista päivää asunut öljypuiden ja akasioiden
suojassa, kuin jo jok'ainoa nuori Lanapoulelainen tiesi Mariettan siinä
asuvan: tiesipä sen lisäksi vielä, ettei koko Provencessa asunut toista
niin armasta tyttöä, kuin juuri siinä talossa.

Kun Marietta käydä helkytteli kylän mailla, niinkuin mikä enkeli naisen
puvussa, liehuva vaalean vehreä hame yllään, rinnassa orangi- tahi
ruusukukkanen ja nauhasia ja kukkia harmaassa hatussa, joka varjosti
kauniita kasvoja, -- kas silloinpa tulivat jurot vanhukset puheliaiksi
ja nuorukaiset vaikenivat. Ja joka paikassa, oikealla ja vasemmalla,
avautui ikkunoita ja ovia, ja kaikkialta kuului: "hyvää huomenta", tahi
"hyvää iltaa, Marietta", Ja Marietta kumarteli kaikkialle, oikealle ja
vasemmalle.

Kun Marietta tuli kirkkoon, niin laskeutuivat kaikkein (nimittäin
nuorukaisten) sydämmet taivaasta alas maan päälle ja kaikkein silmät
nousivat virsikirjasta ylös. Ja se nyt oli oikea harmi ja kiusaus,
olletikin hartaille ihmisille.

Tähänpä aikaan taisivat nuoret La Napoulen tytöt olla oikein hartaita
ihmisiä, sillä heitä se erittäinkin harmitti ja heistä se vasta oikea
kiusan kapula oli. Ja syystä kyllä niin olikin, sillä Mariettan tulon
jälkeen oli jo monen sulhon lempi lauhtunut, ja moni kulta käynyt
kylmäksi. Siitäkös nyt hammasjankkaa tuli, ja nuhteita ja kyyneleitä ja
neuvoja ja rukkasia. Häistä ei enää ollut kylässä puhettakaan, --
pelkistä erokirjoista vaan. Lähettivätpä jo toinen toisilleen takaisin
uskollisuuden panttejakin, sormuksia ja nauhoja. Vanhemmatkin
sekautuivat lastensa kiistaan. Jarnuttiin ja marmatettiin joka talossa;
oli oikein surkea elämä.

Marietta on kaikkeen tähän syypää: -- sanoivat hartaat tytöt, sitten
sanoivat heidän äitinsä sitä samaa, sitten sanoivat isätkin sitä samaa
ja viimein sanoivat kaikki, yksin nuoret miehetkin, yhtä ja samaa.

Mutta Marietta, siveytensä ja viattomuutensa tunnossa, oli niinkuin
ruusun ympynen, jonka hehkunaa tummanvehreä kukkaverho suojaa; hän ei
osannut edes aavistaakaan mointa onnettomuutta ja oli yhtä hyvä kaikkia
kohtaan. -- Sepä liikutti ensin nuoria miehiä ja he sanoivat
toisillensa, "miksikä murehduttaisimme tuota sievää, armasta lasta? Hän
on viaton tähän!" Sitten sanoivat isätkin sitä samaa; sitten sanoivat
äititkin sitä samaa ja lopuksi sanoivat kaikki, yksin nuo hartaat
tytötkin, yhtä ja samaa, sillä, ken kerrankin oli puhunut Mariettan
kanssa, hän ei voinut olla häneen mieltymättä. Ja jo puolen vuoden
kuluessa oli jokainen mieltynyt häneen. Mutta hänpä ei uskonut olevansa
niin rakastettu, eikä hän ennen myöskään uskonut olleensa vihattu.
Mitähän aavistaakaan tumma, ruohistossa usein poljettu orvokki
arvoansa!

Nytpä tahtoi jokainen korvata vääryytensä Mariettaa kohtaan.
Sääliväisyys enentää taipumuksen sydämmellisyyttä. Kaikkialla
tervehdittiin Mariettaa nyt entistä ystävällisemmin, kaikkialla
hymyiltiin hänelle entistä ystävällisemmin, ja joka tanssiin ja
leikkiin kutsuttiin häntä entistä ystävällisemmin.


3. Paha Colin.

Eipä toki kaikilla ihmisillä ole suloisen sääliväisyyden lahjaa;
toisilla on paatuneitakin sydämmiä, niinkuin Faraonilla oli. Tämä tulee
epäilemättä ihmisen luonnollisesta turmeluksesta syntiinlankeemisessa.
Merkillisenä esimerkkinä sellaisesta kovatuntoisuudesta oli Colin,
La Napoulen varakkain maan-omistaja, joka tuskin olisi ennättänyt
juosta päivässä kaikki viini- ja öljy-tarhansa, sitrona- ja
pomeranssi-metsänsä. Jo sekin seikka yksinään osoittaa hänen luontonsa
turmelusta, että hän, vaikka oli jo seitsemännelläkolmatta, ei tähän
saakka vielä kertaakaan ollut kysynyt, mitä varten on tyttöjä tässä
maailmassa.

Yhtähyvin pitivät kaikki ja olletikin jo erääsen ikään joutuneet tytöt,
-- tässä iässä antavatkin he kernaasti synnit anteeksi -- Colinia
parhaimpana poikana auringon alla. Hänen muotonsa, hänen vilpitön
luonteensa miellytti näitä ihmisiä, ja siitäpä syystä olisivatkin he
vallan kernaasti antaneet hänelle hänen syntinsä anteeksi. Mutta
tällaisten tuomarien päätöksiin ei ole hyvä luottaa.

Sill'aikaa kuin kaikki vanhat ja nuoret La Napoulessa olivat taasen
sovussa viattoman Mariettan kanssa ja sääliväisinä kiintyivät häneen,
oli Colin ihkasen ainoa, joka ei häntä armahtanut. Jos ruvettiin
puhumaan Mariettasta, niin oli Colin mykkä, kuin kala; jos hän tapasi
Mariettaa kadulla, niin lensi hän vihasta punaiseksi ja kalpeaksi ja
loi lapseen oikein nieleviä silmäyksiä salavihkaa.

Kun kylän nouriso oli kokoontunut illalla meren rannalle, vanhoille
raunioille, tanssia tahi leikkiä tahi vuorolaulua varten, oli Colin
muassa hänkin. Mutta heti kohta kuin Marietta tuli paikalle, oli Colin
vaiti eikä olisi laulanut kaiken maailman mammonankaan tähden. Vahinko
todellakin hänen kaunista ääntänsä! Kukin kuunteli sitä mielellään, ja
tulvimalla tulikin lauluja siltä pojalta.

Kaikki tytöt pitivät Colinista, ja hän puolestaan oli jokaiselle
ystävällinen. Hänellä oli veitikkamainen silmäys, jota neitoset sekä
rakastavat että pelkäävät; ja kun Colin hymyili, kas silloinpa olisi
kelvannut ottaa hänestä muotokuva! Mutta tuo usein loukattu Marietta ei
edes katsonutkaan häneen, se on luonnollista. Ja siinä hän olikin
oikeassa. Hymyilikö Colin vai ei, se oli Mariettasta yhtä ja samaa.
Colinin veitikkamaisesta silmäyksestä taasen ei Marietta huolinut edes
kuulla puhuttavankaan, ja hän oli siinäkin vallan oikeassa. Kun Colin
rupesi jotakin kertomaan, ja hän se sitä osasikin, ja muut kuuntelivat
tarkkaan, silloin Marietta rupesi leikkiä laskemaan vieressään istuvien
kanssa, ja viskeli milloin Mikkoa, milloin Mattia kävyillä, nauroi ja
lörpötteli eikä kuunnellut Colinia. Se suututti tuota ylpeätä herraa;
usein hän äkkiä keskeytti kertomuksensa ja meni tuimana pois.

Kosto on suloista. Nythän olisi Manonin lapsen sopinut riemuita. Mutta
Marietta oli liian hyvä lapsi ja sydän hänellä vallan hellä. Kun Colin
vaikeni, oli hänen paha mieli. Kun Colin kävi murheelliseksi, ei
Mariettaa enää naurattanut. Kun Colin meni pois, ei Mariettankaan enää
tehnyt mieli jäädä; ja kotia tultuansa hän itki mitä kauniimpia
katumuksen kyyneleitä.


4. Ruukku.

Pater Jerome oli pappina La Napoulessa. Hänellä oli ikää 75 vuotta ja
kaikki pyhimyksen hyvät avut ja se ainoa vika vaan, että hän oli
vanhuuttansa hyvin huonokuuloinen. Mutta kumminkin saarnasi hän
risti- ja rippilapsillensa sitä kauniimmin, ja mielellään häntä kukin
kuuntelikin. Tosin hänellä ei ollut muuta kuin kaksi tekstilausetta,
ikäänkuin koko hänen uskontonsa olisi niihin suljettu. Toinen oli:
"Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne" ja toinen: "Lapsukaiset,
ihmeelliset ovat Herran tiet!" Ja lapset ne rakastivatkin toisiansa ja
toivoivat. -- Colin vaan, tuo kivisydämminen, ei ollut tuosta
tietääkseenkään. Silloinkin kuin hän näytti ystävälliseltä, oli hänellä
paha mielessä.

La Napoulen asukkaat käyvät kernaasti Vencen kaupungin markkinoilla.
Siellä on lystiä elämää, ja jos onkin vähän rahaa, niin sitä enemmin on
tavaroita. Nyt olivat matami Manon ja Marietta markkinoilla hekin;
siellä oli Colinkin. Hän osteli makeisia ja yhtä ja toista tutuille
neitosille -- mutta Mariettalle ei pennilläkään. Ja kumminkaan ei hän
päästänyt Mariettaa näkyvistä. Mutta kumpikaan ei puhutellut toistansa.
Selvästi näki Colinin aikovan jotain pahaa.

Seisahtipa tuosta matami Manon erään kojun kohdalle ja sanoi: "Katsos,
Mariettaseni, katsos tuota kaunista ruukkua! Kuningattaren ei huolisi
hävetä nostaessaan semmoista huulillensa. Katseles nyt vaan; laita on
kiiltävää kultaa, ja puutarhassa ei ole ikinä ollut kauniimpia kukkia
kuin siinä, ja kumminkin ne ovat vaan maalattuja. Entäs keskellä
sitten! Siihen on kuvattu paratiisi. Katsos, tyttäreni, omenat puissa
punoittavat ja hehkuvat, jotta oikein vesi kielelle kiehahtaa. Ja
Aatami ei voi kiusausta vastaan sotia, kun kaunis Eeva tarjoaa hänelle
tuollaista herkkua. Ja, näeppäs, rohkeana vaan hyppii karitsainen
vanhan tiikerin ympärillä, ja lumivalkoinen, kultakaulainen kyyhky
istuu korppikotkan edessä, kuni tahtoisivat suudella!"

Marietta ei voinut tarpeeksensa ihailla. "Olisipa mulla tuommoinen
ruukku", sanoi hän äidilleen: "liian kaunis se on juoma-astiaksi; minä
panisin siihen kukkaseni ja katselisin lakkaamatta paratiisiin. Me
olemme kyllä Vencen markkinoilla, mutta tuohon katsoessani luulen
olevani paratiisissa".

Niin puhui Marietta ja kutsui kaikki oman kylän tytöt ihailemaan tuota
ihmeellistä ruukkua; ja tyttöjen luona seisoivat pian pojatkin, ja
viimein oli melkein koko La Napoulen väki ihmeen ihanan ruukun ääressä.
Mutta ihmeen ihana se olikin, kaikkein kauniinta läpikuultavaa
posliinia, korvat kullatut ja värit kaikkein hehkuvimpia. Uskalsipa
joku joukosta kysyä kauppiaalta: "Herra, mitähän esimerkiksi nyt tuo
maksaa?" Ja kauppias vastasi: "Jaa-a, se maksaa sata markkaa". Silloin
vaikenivat kaikki ja menivät pois.

Kun ei ketään Lanapoulelaista enää ollut kojun edessä, tulla hiipsutti
sinne Colin, viskasi kauppiaalle sata markkaa pöydälle, käski panna
ruukun lippaasen, täyttää sisuksen puumulilla, ja otti sen mukaansa.

Kotimatkallaan hämärissä tapasi hän lähellä La Napoulea vanhan Jaakon,
tuomarin rengin, joka tuli pellolta. Jaakko oli aivan hyvä mies, mutta
erinomaisen tuhma.

-- "Saatpa juomarahaa, Jaakko", sanoi Colin, "jos viet tämän lippaan
Manonin taloon ja jätät sen sinne. Jos sinulta ruvetaan tiedustelemaan,
keltä muka se on, niin sano näin: muuan muukalainen antoi tämän
minulle. Mutta minun nimeäni et saa virkkaa, muutoin suutun sinuun
ikipäiviksi".

Jaakko lupasi, otti juomarahat ja lippaan, ja meni sinne päin, missä
seisoi tuo pieni talo öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.


5. Antaja.

Tiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi:
"Mitäs kannat, Jaakko?"

-- "Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä
se on".

-- "Miks'et?"

-- "Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi".

-- "Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo
myöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä
Manonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa
ilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja
minä saan mieluisan tehtävän".

Jaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään
tottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä
kynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella
liidulla koreasti kirjoitettu sanat: "Armaalle ja rakkaalle
Mariettalle". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan
pelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton
kepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö
muka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin
ruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein
kovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa
kuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä
ruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti
Mariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta
muka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin
semmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle
selkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen
kaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti
hyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi
noudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin,
nimittäin lausetta: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'". Herra
Hautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä
Marietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen.
Matami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen
lapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä
toiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi
pois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt
tuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa,
ettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin
olikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä,
jotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso
ikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka
kulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa,
tämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.

Ja huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät
aikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja
afrikalaisten akasioiden suojassa.

-- "Kauniille Mariettalle", sanoi hän, "en pidä mitäkään liian kalliina.
Ihmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun,
armas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän
jalkainne juureen".

Manon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun.
Onnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja
sanoi: "Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän
ruukkuannekaan". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:

-- "Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu
itseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan
toivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan,
koskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta
pitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä
vävypojakseni".

Silloin meni Marietta ulos ja itki katkerasti ja vihasi kaunista
ruukkua sydämmensä pohjasta.

Mutta tuomari pyyhkäsi kämmenellään nenäänsä ja sanoi viisaasti:

-- "Matami Manon, älkää hätäilkö. Kyllä kyyhkysemme viimeinkin taipuu,
kun vaan oppii minua paremmin tuntemaan. Minä en ole hätikkö minäkään.
Minä ymmärrän naisen luonnon, ja ennenkuin kolme kuukautta saa
kuluneeksi, olen minä hierounut Mariettan sydämmeen".

-- "Siihen on hänen nenänsä liian iso", kuiskasi Marietta, joka
kuunteli oven takana ja nauroi salavihkaan. Ja tosiaankin, kolme
kuukautta kului, mutta herra Hautmartin ei ollut vielä saanut nenänsä
nipukkaakaan Mariettan sydämmeen.


6. Kukkaset.

Mutta näiden kolmen kuukauden kuluessa oli Mariettalla muitakin toimia.
Ruukusta oli hänellä paljon harmia ja vastusta ja sitä paitsi vielä
jotain muutakin.

Kahden viikon kuluessa ei La Napoulessa muusta ollut puhettakaan kuin
ruukusta. Jokainen sanoi sitä tuomarin lahjaksi ja että naimiskaupat
oli jo tehty. Mutta kun Marietta juhlallisesti oli selittänyt kaikille
tovereilleen, että hän vihittäisi itsensä mieluummin meren kurimuksen
kuin tuomarin kanssa, silloin tytöt entistä ilkeämmin jankuttivat samaa
asiaa Mariettan kiusalla ja sanoivat: "Voi kuinka herttaista Mariettan
on levätä hänen nenänsä siimeksessä!" -- Se oli ensimmäinen harmi.

Sitten oli matami Manon niin armoton, että pakoitti Mariettaa käymään
joka aamu huuhtelemassa ruukkua kaivolla ja panemassa siihen tuoreita
kukkasia. Siten toivoi hän saavansa tytön totutetuksi ruukkuun ja
antajan sydämmeen. Mutta yhä vaan vihasi Marietta lahjaa sekä lahjan
antajaa, ja kaivolla käyminen oli hänelle kova rangaistus. Toinen
harmi.

Sitten, kahdesti viikossa löysi hän, kaivolle tullessaan, viereisellä
kalliolla mitä kauniimpia kukkia, kauniisti sidottuja, oikein omiansa
kauniisen ruukkuun. Ja kukanvarret oli kääritty paperiin, johon oli
kirjoitettu: "Armas Marietta". Ei suinkaan kukaan olisi tahtonut
luulotella Mariettalle, että maailmassa enää on velhoja ja keijukaisia.
Eikö mitä! Kukat olivat tuomarin tuomia ja hänen se oli tuo makea
lausekin. Marietta vaan ei tahtonut haistella kukkia, ainoastaan siitä
syystä, että tuomarin nenän henki oli käynyt niitä tuudittelemassa.
Kukat hän kumminkin otti, koska kedolla ei niin kauniita kasvanut,
mutta paperin hän repi tuhansiin palasiin ja hajoitti ne sille
paikalle, missä kukat olivat olleet. Mutta tämäpä ei ollenkaan
suututtanut herra Hautmartinia, jonka rakkaus oli sanomattoman suuri
tavallansa, niinkuin hänen nenänsäkin tavallansa. Kolmas harmi.

Tulipa viimein asia puheeksi tuomarin kanssa, ja siinä saatiin
selville, ettei hän ollutkaan kukkain antaja. Kukas se sitten olisi? --
Tämä tieto kummastutti suuresti Mariettaa. Siitä pitäin hän otti
suuremmalla mielihyvällä kukkaset kalliolta, haistelikin niitä -- mutta
kukahan niitä sinne toi? Marietta oli, mitä tytöt tavallisesti eivät
ollenkaan ole, hyvin utelias. Hän koetti arvata yhtä ja toista La
Napoulen nuorukaista, mutta selkoa ei asiasta tullut. Hän kuunteli ja
väjyi myöhään yöhön asti; hän nousi varhemmin ylös. Mutta mitään hän ei
saanut kuulleeksi eikä väjyneeksi. Ja kumminkin oli aamulla kahdesti
viikossa kauniit kukat aina kaivolla, ja niiden ympärille käärittyyn
paperiin oli aina kirjoitettu hiljainen huokaus: Armas Marietta! --
Mutta tuohan nyt voi tehdä kylmäkiskoisimmankin uteliaaksi. Vaan
uteliaisuus tulee lopulta sangen tuskalliseksi. Neljäs harmi.


7. Kina kinasta.

Viime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä:
ihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin
tietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater
Jerome puhui aina totta.

Eräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain
eikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan,
kun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi
kaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin,
sillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän
salaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.

Mutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa
ja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa
Marietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman
palmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies,
vieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista
paperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. -- Mitenkäs
nyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?

Hän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata
takaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta
takaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa
ei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. -- Nyt oli
salaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän
hiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen
majalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan
arkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties
hän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä
"kenties" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.

Sillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne
pelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan
ja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia
lähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi
pelkoa.

-- "Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän
tai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki". Niin
ajatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä
pitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta
saisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään
viikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. -- Ja kuka se sitten oli?
-- Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein
Colin!

Vai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon
sydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen
inhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä
senkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan
hänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? -- Hän vihasi Mariettaa. Aina
vieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin
kaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan
taisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen
mieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi,
ystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä!
Hän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä
lapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!

Ja nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan
sydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? -- Hän otti kukkakimpun,
päästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset
makaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas
Marietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän
näytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän
lähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen.
Hän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta,
rangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan
sinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan
käsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni.
Kylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa
uteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! -- Ja sitä
hän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan
kinasta.

Mutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään,
saatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin
luulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian
laupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin
kalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen
kalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti
kutsuvan häntä; hän riensi kotia.


8. Hatunnauha.

Mutta samana päivänä vielä teki Colin uusia kolttosia. Ja mitä? --
Julkisesti tahtoi hän saattaa Mariettaa punastumaan. Voi! tyttö ei
ollut ajatellutkaan, että hänen sinipunainen nauhansa oli tunnettu koko
La Napoulessa! -- Ja Colin sen tunsi vallan hyvin hänkin. Hän sitoi sen
reimasti hattuunsa ja kantoi sitä koko maailman nähden, kuni mitä
voittosaalista. Ja joka ihminen huusi: "Sen hän on saanut Mariettalta".
Ja kaikki tytöt huusivat suutuksissaan: "Kelvoton!" ja kaikki
nuorukaiset, jotka olivat Mariettaan mieltyneet, huusivat: "Kelvoton!"

-- "Mitenkä, matami Manon!" huusi tuomari Hautmartin, tultuaan Manonin
luo, ja hän huusi niin kovasti, että koko hänen nenällinen ihmeensä
siitä kajahteli. "Mitenkä? Sallitteko te sellaista? Sallitteko, että
morsiameni lahjoittelee hatunnauhoja nuorelle Colinille? E-hei, häät
meidän täytyy viettää piakkoin. Ja kun ne ovat ohi, niin on minullakin
oikeus sanoa pari kolme sanaa".

-- "Se on totta", vastasi matami Manon. "Kun asia on tällä kannalla,
niin pitää toimittaa häät koht' sillään. Ja kun ne ovat ohi, niin on
kaikki ohi".

-- "Mutta, mamma Manon, tyttäreltänne en ole vieläkään saanut
suostumusta".

-- "Varustakaa häitä vaan!"

-- "Mutta hän ei tahdo katsahtaakaan minuun ystävällisesti, ja kun
istahdun hänen luoksensa, niin hyppää tuo rajupäinen ylös ja juoksee
tiehensä".

-- "Herra tuomari, varustakaa häitä vaan!"

-- "Entäs kun Marietta panee vastaan?"

-- "Tehkäämme kaikki salamähkää. Me menemme pater Jeromen luo.
Maanantai-aamuna ani varahin pitää hänen toimittaman vihkiminen. Siitä
minä pidän huolen. Minä olen äiti, minä. Te olette ensimmäinen
virkamies La Napoulessa. Papin täytyy totella. Mutta Marietta ei saa
tietää siitä mitään. Maanantaina hyvin varhain lähetän minä hänet ypö
yksinänsä pater Jeromen luo jollekin asialle, jott'ei hän mitään
arvaisi. Siellä on sitten pappi puhuva hänelle oikein sydämmeen. Puolen
tunnin kuluttua tulemme me sinne ja sitten vihille aika kyytiä. Ja
jospa Marietta siellä sanoisikin vielä ei, niin mitä siitä? Pappi parka
ei kuule sitä kumminkaan. Mutta älkää sanoko sanaakaan tästä
Mariettalle, älkäättekä kellenkään La Napoulessa!"

Semmoisen päätöksen he tekivät. Marietta ei osannut aavistaakaan, mikä
onni häntä odotteli. Hän ajatteli vaan ilkeätä Colinia, joka oli
saattanut koko pitäjän puhumaan hänestä. Voi kuinka hän katui nyt
ajattelemattomuuttansa; ja kumminkin antoi hän sydämmensä pohjasta
anteeksi tuolle pahanilkiselle hänen vikansa. Hän sanoi äidilleen, hän
sanoi leikkisiskoilleen: "Minä kadotin hatunnauhani, ja Colin sen
löysi. Min'en ole sitä hänelle antanut. Hän tahtoo nyt suututtaa minua
sillä. Tiedättehän, että Colin on aina ollut minulle paha ja koettanut
minua loukata!"

Voi lapsi parkaa! Ei tiennyt hän, mitä kaikkia julmia tepposia oli
tuolla kaikkein ilkeimmällä ihmisellä taaskin mielessä.


9. Särkynyt ruukku.

Aamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei
näkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko
paraillaan oli nousemassa meren takaa.

Kuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi
tulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: "Hyvää huomenta, Marietta!"
-- Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän
sai sen sanotuksikaan.

-- "Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?" sanoi Marietta
ja laski ruukun kalliolle. "Enhän antanut sulle sitä".

-- "Etkö antanut, armas Marietta?" kysyi Colin ja kalpeni vihan
vimmasta.

Marietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen
kuluttua: "No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden
kannat? Anna pois se".

Vitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin
harmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää
huokausta rinnassaan.

-- "Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?" kysäsi hän hiljaa.

-- "Et!" vastasi tyttö.

Silloin Colinin kätketty viha muuttui epätoivoksi. Huo'aten katsahti
hän taivaasen, sitten synkästi Mariettaan, joka hiljaisena seisoi
kaivolla, silmät kiinnitettyinä maahan ja kädet riipuksissa.

Colin sitoi sinipunaisen nauhan kukkakimpun varteen, huusi: "Ota sitten
kaikki tyyni!" ja viskaa vinkahutti kukilla niin kovasti ruukkua, että
se putosi maahan ja särkyi. Pahanilkisessä ilossa juoksi hän tiehensä.

Matami Manon, väjyen akkunan takana, oli kuullut ja nähnyt kaikki.
Mutta kun ruukku oli särkynyt, silloin ei malttanut hän enää katsella
eikä kuunnella. Ja hänen hyökättyään rajusti akkunaan, huutaakseen
pahantekijälle, läksi koko akkuna lahonneista pielistään irti ja putosi
sydäntä särkevällä kilinällä maahan ja meni palaisiksi.

Niin paljo onnettomuutta yhtä haavaa -- siitä olisi jokainen toinen
vaimo-ihminen käynyt neuvottomaksi. Mutta matami Manon toipui pian
hämmästyksestään. "No onni vielä, että itse näin hänen rikoksensa!"
huusi hän. "Käräjiin vedän hänet! Hänen pitää minulle kullallansa
punnitseman ruukut ja akkunat! Siitä saat kelpo huomenlahjan,
Marietta!" Mutta Marietta toi sisään särkyneen ruukun. Ruukku oli
särkynyt ja paratiisi oli särkynyt; Aatamilla ei ollut päätä ja Eevasta
oli vaan jalat jäljellä; käärme oli eheänä ja samoin tiikeri, mutta
karitsaisesta ei näkynyt enää muuta kuin pelkkä saparon pää, ikäänkuin
tiikeri olisi sen nielaissut. Ja tuon hävityksen nähtyänsä matami Manon
rupesi ulvomaan ja huutamaan taivaan kostoa Colinille ja sanoi:
"Näkeehän sen, että heitto läksi pahan kädestä".


10. Käräjät.

Ja Manon otti toiseen käteensä särkyneen ruukun, toiseen Mariettan
käden, ja niin sitä mentiin tuomarin luo, joka paraillaan oli käräjiä
istumassa. Siellä matami Manon toi esiin kanteensa kovalla äänellä ja
veti esiin särkyneen ruukun ja särkyneen paratiisin. Marietta itki
katkerasti.

Tuomari, nähtyään ruukun särkyneeksi ja kauniin morsiamensa
itkevän, vihastui niin hirveästi Coliniin, että hänen nenänsä tuli
sinipunaiseksi niinkuin Mariettan kuuluisa hatunnauha. Hän kutsutti
paikalla pahantekijän Oikeuden eteen.

Colin tuli, syvästi liikutettuna. Matami Manon uudisti kanteensa
suurella kaunopuheliaisuudella tuomarin, lautakunnan ja sihteerien
edessä. Mutta Colin ei kuullut mitään. Hän astui Mariettan luo ja
kuiskasi hänelle: "anna anteeksi, armas Marietta, niinkuin minäkin
sinulle anteeksi annan. Minä särjin vahingoissa ainoastaan ruukun;
mutta sinä, sinä olet särkenyt sydämeni".

-- "Ei saa sopotella Oikeuden edessä", huusi herra Hautmartin
tuomarillisella ylevyydellä. "Kuulkaa kanne ja puolustakaa itsiänne".

-- "En puolusta. Ruukun särjin vasten tahtoani!" sanoi Colin.

-- "Luulenpa minäkin melkein samaa!" nyyhki Marietta. "Yhtä syypää
olen minä kuin hänkin, sillä minä loukkasin häntä ja saatoin hänet
suuttumaan. Silloin hän viskasi minulle varomattomasti nauhan ja kukat.
Minkäs hän sillen mahtoi?"

-- "Katsokas vaan!" huusi matami Manon. "Tahtooko tyttö olla hänen
puolustajansa elikkä niinkuin sanotaan almukaattinsa? Puhukaa, herra
tuomari! Hän on särkenyt ruukun, sitä hän ei kiellä; ja minä olen hänen
kauttansa särkenyt akkunan, -- jos hän tahtoo sitä kieltää, niin
tulkoon katsomaan".

-- "Koska ette voi kieltää, herra Colin", sanoi tuomari, "niin Oikeus
tuomitsee teidät maksamaan ruukusta kolmesataa markkaa, sillä sen se
maksaa ja sitten vielä..."

-- "Ei maar", huusi Colin, "niin paljo se ei maksa. Vencen markkinoilla
ostin sen Mariettalle sadasta markasta".

-- "Tekö sen muka ostitte, hävytön mies?" huusi tuomari, ja nyt muuttui
koko hänen naamansa samankarvaiseksi kuin Mariettan hatunnauha. Mutta
sen enempää hän ei voinut eikä tahtonutkaan sanoa, sillä hän pelkäsi
vastenmielisiä selvityksiä jutussa.

Mutta Colin suuttui saamastansa moitteesta ja sanoi: "Ruukun lähetin
markkina-iltana teidän rengillänne Mariettalle. Ja tuollapa Jaakko
seisookin. Hän olkoon vieraana miehenä. Puhu, Jaakko; enkö antanut
sinulle laatikkoa matami Manon'in taloon vietäväksi?"

Herra Hautmartin yritti jyräyttämään pari kolme kovaa sanaa väliin,
mutta typerä Jaakko sanoi: "Ettekös te muista, korkea Oikeus? Itsehän
te vielä otitte minulta Colinin lippaan ja veitte, mitä sen sisässä
oli, matami Manon'ille; siellähän se lipas vieläkin on paperin alla".

Nyt täytyi vahtien viskata tuo typerä Jaakko ulos ovesta; herra
Coliniakin käskettiin astumaan ulos, kunnes Oikeus tekisi päätöksensä.

-- "Hyvä", sanoi Colin. "Mutta tämä tepponen on oleva viimeisenne,
herra tuomari, täällä La Napoulessa. Minun omaisuudellani olette
koettanut hierautua matami Manonin ja Mariettan suosioon; tiedänpä
vielä muutakin. Jos haette minua, niin suvaitkaa ratsastaa maaherran
luo". Sen sanottuaan Colin meni.

Herra Hautmartin oli niin hämillään, ett'ei tiennyt mitä sanoa. Matami
Manon pudisteli päätänsä. Asia rupesi näyttämään hänestä sekavalta ja
epäluulon-alaiselta. "Kukas minulle nyt maksaa särkyneen ruukun?" kysyi
hän.

-- "Minulle", sanoi Marietta hehkuvin kasvoin, "_minulle_ se on jo
melkein maksettu".


11. Ihmeelliset tiet.

Colin ratsasti vielä samana päivänä maaherran luo ja tuli seuraavana
päivänä varhain takaisin. Mutta herra Hautmartin vaan nauroi sille ja
puhui matami Manonin sydämestä kaiken epäluulon pois ja vannoi
leikkuuttavansa nenänsä irti, joll'ei Colin maksaisi kolmea sataa
markkaa särkyneestä ruukusta. -- Hän meni myös matami Manonin
kanssa pater Jeromen luo vihkimisestä puhumaan ja teroitti hänen
mieleensä, että hän vakaasti ja visusti puhuisi Mariettalle hänen
velvollisuuksistaan kuuliaisena lapsena täyttää äitinsä tahto eikä
vastustella vihkimistä. Vanha, hurskas sielunpaimen lupasikin tehdä
niin, vaikk'ei hän ollut kuullut puoliakaan siitä, mitä hänen korvaansa
oli huudettu.

Mutta Marietta otti särkyneen ruukun lepokammioonsa, ja nyt hän vasta
rakastikin sitä, ja hänestä tuntui, kuin olisi paratiisi, saatuaan
monta vammaa ruukun laidalla, siirtynyt hänen sydämmeensä.

Koska sitten sunnuntai oli tullut, sanoi matami Manon lapsellensa: "Pue
parhaat vaatteet päällesi ja vie tämä myrttiseppele pater Jeromelle;
hän tarvitsee sitä erästä pariskuntaa vihkiäkseen". Marietta pukeutui
kirkkovaatteisin, otti, pahaa aavistamatta, seppeleen ja läksi
sielunpaimenen luo.

Tiellä kohtasi hänet Colin! Tyttö tervehti häntä ystävällisesti, mutta
ujosti. Kuultuaan minne Marietta seppelettä vie, sanoi Colin: "minulla
on sama tie, sillä minun pitää viedä papille kymmenykset". Ja heidän
liikkeelle lähdettyänsä, otti Colin ääneti häntä kädestä kiinni: ja
kumpikin vapisi, kuin olisi tehnyt suuren rikoksen.

-- "Oletko antanut minulle anteeksi?" sanoi Colin hiljaa. "Voi,
Marietta, mitä olen tehnyt sulle, ettäs minulle niin julma olet?"

Mutta Marietta ei voinut muuta sanoa kuin: "Ole rauhassa, Colin, nauhan
saat jälleen. Ja ruukkusi pidän tallella. Onhan se sinulta sittenkin?"

-- "Saatatko epäillä vielä? Katso kaikki, mitä minulla on, antaisin
kernaasti sinulle. Lupaatko olla vast'edes hyvä minulle niinkuin
muillekin?"

Marietta ei vastannut. Mutta heidän tultuansa pappilaan, katsahti hän
Coliniin, ja nähtyään hänen kauniissa silmissään kyyneleitä, kuiskasi
hän: "armas Colin!" -- Silloin kumartui nuorukainen ja suuteli hänen
kättään. Samassa aukeni erään kammion ovi -- ja pater Jerome arvoisassa
olennossaan seisoi heidän edessänsä. -- Marietta ja Colin olivat kuin
huumauneita, pitäen vielä kiinni toistensa käsistä. Oliko tuo sitten
käden suutelun vaikutusta vaiko kunnioituksesta ukkoa kohtaan, en
tiedä.

Silloin ojensi Marietta papille myrttiseppeleen. Pappi pani sen hänen
päähänsä ja sanoi: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!" ja sitten
hän puhui niin kauniisti ja liikuttavasti tyttöselle, kehoittaen häntä
rakastamaan Colinia. Ukko oli nimittäin huonokuuloisuutensa tähden joko
kuullut väärin sulhaisen nimen tai vanhuudessaan unohtanut sen, ja
arveli nyt Colinia sulhaseksi.

Ukon puhuessa särkyi Mariettan sydän ja itkeä nyyhkien huudahti hän:
"Rakastanhan häntä jo aikoja sitten, mutta hän vihaa minua".

-- "Minä, niinkö, Marietta?" huudahti Colin. "Sieluni on asunut sinussa
siitä pitäin kuin La Napouleen tulit. Voi Marietta, mitenkäs olisin
voinut toivoa ja uskoa, ettäs minua rakastit? Koko pitäjähän sinua
jumaloitsee!"

-- "Minkätähden vältit minua aina ja olit kaikille muille
ystävällisempi?"

-- "Ah, Marietta, sinua nähdessäni minä pelkäsin ja olin tuskassa;
rakkaus ja murhe olivat murtaa minut. En uskaltanut olla lähelläsi, ja
kun olin poissa luotasi, oli elämä vielä tukalampaa!"

Mutta sielunpaimen, joka näki heidän puhelevan vaikk'ei kuullut
mitä, luuli heidän jankkaavan keskenänsä. Senvuoksi syleili hän
kumpaistakin, yhdisti heidät sitten ja sanoi: "Lapsukaiset,
lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!"

Silloin vaipui Marietta Colinin rinnoille, ja Colin sulki hänet
syliinsä, ja heidän kasvonsa loistivat äänettömässä ihastuksessa.
He unohtivat nyt papin ja koko maailman. Colin painoi suudelman
Mariettan huulille. Tuo oli vaan suudelma tuo, mutta se oli makeimman
unohduksen suudelma. He olivat sulauneet toisiinsa. Kumpikin oli niin
tunteittensa vallassa, että he tietämättänsäkin seurasivat ihastunutta
pater Jeromea kirkkoon alttarin eteen.

-- "Marietta!" huokasi Colin.

-- "Colin!" huokasi Marietta.

Kirkossa oli vielä vähän väkeä, kaikkein hurskaimmat vaan, mutta
ihmeellä katselivat he todistajina Colinin ja Mariettan vihkimistä.
Useat eivät malttaneet katsoa loppuun asti, vaan juoksivat ulos
oikealle ja vasemmalle saattamaan sanomaa koko La Napoulelle, että
Colin ja Marietta ovat vihityt. Vihkimisen päätettyään iloitsi pater
Jerome sydämmessänsä siitä, että se oli hänelle niin hyvin onnistunut
ja että nuorikot olivat tehneet niin vähän vastarintaa. Hän vei heidät
pappilaan.


12. Tämän merkillisen historian loppu.

Nyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona
kauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän
ollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus
tullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon.
Mutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli
käynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit
ja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra
Hautmartinin.

-- "Se on kai jumalattoman Colinin työtä", oli matami ajatellut. Nyt
oli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen
siirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen,
ylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä
pariskuntaa.

Nyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä
puhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan
enemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja
sitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja
kuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon
kelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä
vihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta
eikä hänkään.

Pater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta
kun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän
hurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: "ihmeellisiä
ovat Herran tiet!'" -- Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä.
Matami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän
antoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan
kuin pyörällä.

Matami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli
rikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety
vankina kaupunkiin.

Mutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin
päivänä kalliina muistona.




KULTAKELLO.

(Björnstjerne Björnsonin mukaan).


Yrjö oli koulu-mestarin nimi, ja hänellä oli Antti niminen veli. He
rakastivat hyvin toisiaan, rupesivat molemmat sotamiehiksi, asuivat
kylässä yhdessä, olivat yhdessä sodassa, jossa molemmat tulivat
korpraaleiksi samaan komppaniaan. Kun he palasivat sodasta, niin
pitivät kaikki heitä kunnon miehinä. Mutta nyt kuoli heidän isänsä;
häneltä jäi paljon irtonaista tavaraa, jota oli vaikea jakaa;
senpä tähden sopivat veljekset keskenänsä, ett'ei eripuraisuutta
heidän välillensä nytkään nousisi, niin, että tavarat myötäisiin
huuto-kaupalla, jossa kumpikin saisi ostaa mitä haluaisi, ja rahat
sitten jaettaisiin kummallenkin. Sanasta työhön. Mutta olipa isältä
jäänyt suuri kulta-kello, joka oli varsin kuuluisa, koska se oli ainoa
kulta-kello, jota kansa niillä seuduin oli nähnyt; tätä kelloa tahtoi
huutokaupassa moni rikas ostaa, mutta kun veljeksetkin rupesivat sitä
huutamaan, niin heittivät muut sen sikseen.

Nyt toivoi Yrjö, että Antti antaisi hänen saada kellon, Anttipa toivoi
samaa Yrjöltä; kumpikin lisäsi puolestaan hintaa, koetellakseen toista,
ja kumpikin katsoi toiseen, hintaa lisätessään. Kun kellon hinta jo oli
noussut 20 riksiin, niin ajatteli Yrjö, ett'ei veli siinä asiassa ole
oikein käyttäinnyt, ja korotti hintaa, kunnes se oli jo 30 riksin
paikoilla.

Kun ei Antti vieläkään antanut perää, niin arveli Yrjö: nyt ei Antti
muista, kuinka hyvä minä olen hänelle usein ollut ja olenhan minä
päälliseksi vanhempikin; niin mietti Yrjö ja -- kellon hinta nousi yli
30 riksin.

Antti yhä vielä korotti hintaa hänkin. Nyt tarjosi Yrjö kerrassaan 40
riksiä eikä katsonutkaan enää veljeensä; huoneessa oli kaikki hiljaan,
ei kuulunut muuta kuin nimismiehen ääni, joka kertoili tarjouksia.

Antti ajatteli: jos Yrjö voipi maksaa 40 riksiä, niin voinhan minäkin,
ja jos ei Yrjö suo minulle kelloa, niin minä pian ottamalla sen otan.
Hän tarjosi enemmän.

Tuopa nyt oli Yrjön mielestä ensimmäinen häväistys, jota hän koskaan
oli kärsinyt; hän tarjosi matalalla äänellä 50 riksiä.

Paljon oli kansaa ympärillä, ja Antti tuumi: ei hän toki vielä nyt noin
saa minua pilkata kaikkein nähden, ja lisäsi hintaa. Nyt naurahti Yrjö.
"100 riksiä ja veljeyteni kaupan päällisiksi!" sanoi hän, pyörähti ja
meni ulos.

Vähän ajan perästä tuli joku ulos hänen luo hänen juuri satuloidessa
äsken ostettua hevostansa. "Sinä sait kellon," sanoi se; Antti antoi
perään. Yrjö, tämän kuultuansa, tunsi katumuksen rinnassaan, hän
ajatteli veljeänsä eikä kelloa. Hevonen oli nyt satuloitu, mutta Yrjö
seisoi siinä käsi hevosen selällä, epäillen, lähtisikö ratsastamaan.
Nytpä tuli paljon kansaa ulos, niiden joukossa Anttikin, joka,
nähdessään veljensä seisovan satuloidun hevosen vieressä, ei voinut
ymmärtää, mitä Yrjö siinä tuumaili, vaan huusi hänelle: "kiitoksia,
Yrjö, kellosta! Et sitä päivää näe, jolloin veljesi olisi tielläsi!" --
"Etkä sitäkään päivää, jona ratsastan kotiin takasin," vastasi Yrjö
kalpeana ja hyppäsi samassa hevosen selkään.

Siinä talossa, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa, ei kumpikaan
koskaan enää oleskellut.

Kohta tämän jälkeen rupesi Antti rengiksi ja nai, mutta Yrjöä ei hän
kutsunut häihin, eikä Yrjö ollut kirkossakaan.

Ensimmäisenä vuotena Antin naineena ollessa, löydettiin hänen ainoa
lehmänsä kuolleena ha'assa, eikä kukaan tiennyt, mikä lehmän oli
tappanut. Tämän lisäksi tuli useampia onnettomuuksia, ja Antin asiat
kävivät yhä taka-pajulle; vaan pahin kaikista oli se, että keskellä
talvea paloi häneltä luha ja siellä olevat viljansa poroksi. Ei kukaan
tiennyt, mistä tuli oli syttynyt. "Kyllä sen on tehnyt semmoinen
ihminen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki koko sen yön.
Nyt tuli hän köyhäksi ja kadotti kaiken halun työhön.

Seuraavana iltana tuli Yrjö Antin tupaan. Antti makasi vuoteella, vaan
Yrjön tullessa sisään hyppäsi hän ylös ja meni häntä vastaan.

"Mitäs täältä haet?" kysyi hän, katsoa tuijottaen veljeensä. Kotvasen
odoteltuaan vastasi Yrjö: "Minä tahdon tarjota sinulle apua, Antti;
sinä näyt tarvitsevan sitä".

"Minulla ovat asiat niinkuin mulle olet suonut, Yrjö! Mene pois, sillä
muutoin en takaa, voinko hillitä itseäni!"

"Sinä erehdyt, Antti; minä kadun..."

"Mene jo, Yrjö, tahi armahtakoon Jumala sekä sinua että minua."

Yrjö otti pari askelta oveen päin; vapisevalla äänellä kysyi hän:

"Tahdotko kelloa, niin saat sen?"

"Mene, Yrjö!" kiljasi toinen, ja Yrjö kiiruhti ulos.

Vaan Yrjölle oli käynyt näin. Kun hän sai kuulla veljensä olevan
puutteessa, suli jää hänen sydämmeltään, mutta ylpeys esti häntä vielä
veljen luo menemästä. Hänen rupesi tekemään mieli kirkkoon. Siellä teki
hän hyvät päätökset, vaan ei voinut niitä täyttää. Usein pääsi hän jo
niin pitkälle, että näki veljensä talon; mutta milloin tuli sieltä joku
ulos, milloin oli siellä joku vieras; aina siihen esteitä kiertyi.

Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taas kirkossa ja siellä oli
Anttikin. Yrjö näki hänet; näki, että hän oli kalpea ja laiha, että
hänellä oli samat vaatteet kuin ennenkin, jolloin he vielä olivat
yhdessä; nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katsoi hän
pappiin, ja Yrjön mielestä oli hän hyvä ja lempeä; hän muisti heidän
lapsuutensa päiviä ja kuinka hyvä poika hän oli ollut. Yrjö itse oli
sinä päivänä Herran Ehtoollisella ja teki juhlallisen lupauksen sopia
veljensä kanssa, käyköön miten käyneekään.

Tämän päätöksen teki hän, saadessaan ehtoollisviinaa, ja lähdettyään
alttarin edestä tahtoi hän heti mennä veljensä viereen istumaan,
mutta siinäpä istui toinen tiellä eikä velikään katsonut häneen.
Jumalanpalveluksenkin perästä oli jotakin estämässä: siellä oli niin
paljon kansaa, vaimo kulki hänen sivullansa ja häntä Yrjö ei tuntenut.
"Parasta on", ajatteli Yrjö, "kun menen hänen luokseen kotiin ja siellä
puhun hänen kanssaan seikat selville". Ulos tultua, tekikin hän niin.
Hän meni ensin porstuvan ovelle saakka ja kuunteli, mutta silloin kuuli
hän omaa nimeänsä mainittavan; se oli vaimo, joka mainitsi sen.

"Hän oli tänään ripillä", sanoi hän, "hän muisteli varmaankin sinua".

"Ei hän minua muistellut", vastasi Antti, "minä tunnen hänet: hän
ajatteli vaan itseään".

Hyvään aikaan ei kuulunut mitään; Yrjö hikoili porstuvassa, vaikka nyt
oli pakkanen.

Emäntä hääri padan ääressä, pihinää ja roisketta kuului uunista päin,
pikkuinen lapsi itkeä tissutti välistä ja Antti tuuditteli sitä.
Vihdoin sanoi vaimo:

"Luulenpa vaan, että te kumpikin muistelette toisianne, vaikk'ette
tahdo sitä tunnustaa".

"No puhutaan nyt jostakin toisesta asiasta", vastasi Antti.

Vähän sen jälkeen nousi Antti ylös ja meni ulos. Yrjön piti
piiloittauman halko-suojaan; vaan sinnepä tuli Anttikin halkoja
ottamaan. Yrjö seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut
pois kirkkovaatteensa ja oli pukeunut siihen univormuun, jota oli
sodassa kantanut. Samanlainen oli Yrjölläkin kotonaan, ja ennen olivat
he suostuneet, ett'eivät univormujansa koskaan käyttäisi, vaan
panisivat ne kulkemaan perintönä. Antin nuttu oli nyt paikattu ja
kulunut: hänen vahva, soma-vartaloinen ruumiinsa oli kuni ryysy-myttyyn
kääritty, vaan samalla kertaa kuuli Yrjö taskussansa kulta-kellon
tikuttamisen. Antti meni nyt sinnepäin, jossa risut oli; mutta ei hän
heti ottanut risu-takkaansa, vaan seisahtui, nojasi selkänsä pinoa
vastaan ja katsoi ylös taivaalle, jossa tähdet kiilui. Sitten huokasi
hän syvään ja sanoi:

"Niin -- niin -- niin, voi hyvä Jumala kuitenkin!"

Nämät sanat soivat sittemmin Yrjön korvissa niin kau'an kuin hän eli.
Hän tahtoi lähestyä veljeänsä, mutta samassa rykäsi tämä, ja se kuului
niin raskaalta; tämä oli kylläksi pidättämään häntä taas. Antti nosti
risu-takan selkäänsä ja mennessään ulos kulki niin lähitse Yrjöä, että
risut löivät tämä kasvoihin hyvin kipeästi.

Tuokion aikaa seisoi hän vielä samalla paikalla ja olisi siinä ehkä
kau'emminkin seisonut, jollei mielen liikutuksen perästä häntä olisi
ruvennut vapisuttamaan niin, että hän tutisi kuin haavan lehti. Silloin
meni hän ulos; hän tunnusti itselleen, ett'ei hänellä ollut rohkeutta
mennä sisään; senpä tähden päätti hän tehdä toisin. Samassa nurkassa,
josta hän juuri oli lähtenyt, oli tuhka-astia; siitä otti hän muutamia
hiiliä, löysi päreen, meni luhaan, sulki oven perässään ja iski
valkeaa.

Sytytetyn päreen valossa haki hän naulaa, johon Antilla oli tapana
ripustaa lyhtynsä, kun hän varhain aamusilla tuli puun hakuun. Yrjö
otti taskusta kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti päreen ja
tuli sieltä pois; nyt oli hänen niin kepeä olla, että hän juosta
vilitti lunta myöten kuin iloinen poika ikään.

Seuraavana päivänä sai hän kuulla, että luha oli palanut samana yönä.
Luultavasti oli säkeniä putoillut päreestä, hänen ripustaissa kelloa
naulaan. Tämä koski häneen niin kovasti, että hän oli kotona koko
päivän ja itki katkerasti, ja kaikki kummeksivat, mikä nyt oli Yrjölle
tullut. Vaan illan tultua meni hän ulos. Kuu paistoi heleästi; hän meni
veljensä tuvalle, kaivoi porosta ja löysikin pienen, kokoon sulaneen
kultakimpun; se oli kello. Tämä kädessä meni hän veljensä luo silloin
ehtoolla, tahtoi sovintoa ja saada seikat selville. Mutta miten hänen
kanssansa siellä kävi, tiedämme jo edellisestä.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivavan luhanraunioista; muutamat pojat
olivat, tanssipaikkaan mennessään, nähneet hänen astuvan luhalle päin;
naapurinsa kertoivat, kuinka eriskummainen hän oli maanantaina, ja kun
päälliseksi kaikille oli tunnettu, että veljekset keskenään olivat mitä
suurimpia viha-miehiä, niin päätettiin pitää asiasta tutkistelu. Tosin
ei kukaan voinut varmasti todistaa, mutta Yrjöä epäiltiin kumminkin.
Nyt ei Yrjöllä ollut ensinkään tilaisuutta lähestyä veljeänsä.

Antti oli muistanut Yrjöä, kun luha paloi, mutta ei virkkanut siitä
kellenkään. Kun hän seuraavana iltana näki Yrjön kalpeana ja
liikutettuna astuvan tupaan, ajatteli hän heti: "nyt hän kaiketi katuu,
mutta semmoista ilkityötä veljeä kohtaan en anna hänelle anteeksi".
Sittemmin kuuli hän, että joku oli nähnyt Yrjön kulkevan luhalle päin
tulipalon iltana, ja vaikk'ei asiasta tutkistelussa selvää saatu, piti
Antti kumminkin Yrjöä sytyttäjänä. Veljekset kohtasivat toisensa
tutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa
nutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin
häneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en
minä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö
hän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: "en!"

Mutta siitä päivästä saakka rupesi Antti juomaan ja asiansa kävivät yhä
pahemmin. Pahempi oli kuitenkin Yrjön laita, vaikk'ei hän juonut.
Tuskin voitiin häntä tunteakaan, niin oli hän muuttunut.

Kerran myöhään illalla tuli köyhä vaimo Yrjön pieneen huoneesen ja
pyysi häntä tulemaan kanssansa. Yrjö tunsi hänet veljensä vaimoksi.
Oitis ymmärsi Yrjö hänen asiansa, kalpeni, pukeutui ja seurasi häntä,
sanaakaan sanomatta. Vähäinen valkea pilkotti Antin ikkunasta, ja valoa
kohden kulkivat he, sillä lumessa ei ollut minkään näköistä polkua.

Tultuaan etu-huoneesen, tunsi Yrjö oudon hajun löyhkäävän vastahansa.
He menivät sisään. Pieni lapsi istui uunin pesässä syöden hiiliä,
joista koko kasvonsa olivat mustat, ja tulijain sisään-astuessa katsoi
se heihin ja nauroi niin, että valkoiset hampaansa näkyivät: se oli
veljen lapsi. Vaan tuonnempana vuoteella makasi Antti, peitettynä
kaikenlaisilla vaate-ryysyillä, kalpeana, vaan kirkas, korkea otsa ja
ystävälliset silmät ne tervehtivät lempeästi veljeä. Yrjön polvet
vapisivat, hän istahti vuoteen laidalle ja rupesi katkerasti itkemään.
Sairas katsoi vaan häneen eikä virkkanut mitään. Viimein pyysi hän
vaimonsa menemään ulos, mutta Yrjö viittasi hänelle että jäisi, -- ja
nyt rupesivat veljekset puhelemaan. He selittivät käytöksensä aina
siitä päivästä lähtien, jolloin he kilvan ostivat kelloa, siihen
saakka, kun tässä nyt kohtasivat toisensa.

Lopuksi otti Yrjö taskustaan kulta-kimpun, joka hänellä aina oli
mu'assa, ja nytpä tunsivat veljekset, ett'ei heillä koko tänä aikana
ollut ainoatakaan onnellista päivää.

Paljoa ei Antti puhunut, sillä hän ei jaksanut, mutta Yrjö oli alinomaa
veljensä vuoteen vieressä, niin kau'an kuin tämä oli sairaana.

"Nyt olen ihan terve!" sanoi Antti eräänä aamuna herättyään, "nyt,
veli, alotamme viettää onnellista elämää, emmekä enää koskaan eriä
toisistamme".

Mutta samana päivänä hän kuoli.

Yrjö otti hänen vaimonsa ja lapsensa luokseen ja siitä päivästä oli
heillä hänen luonansa hyvä olla. Mutta se, mitä veljekset olivat
puhelleet vuoteen vieressä, tunkesi seinien lävitse yöllä ja tuli
kaikkien seudun asukkaiden korviin, ja Yrjöä kohdeltiin suurimmalla
kunnioituksella. Kaikki tervehtivät hänessä miestä, joka on surua kauan
kantanut ja taasen löytänyt ilon, tahi niinkuin sitä, joka kauan aikaa
on ollut poissa. Yrjöä tuo naapurin ystävällisyys rohkaisi, hän päätti
Jumalan kunniaksi saada jotakin toimeen, ja siten tuli vanhasta
korpraalista koulu-mestari.

Rakkaus oli sittemmin aine, jota hän ennen kaikkia teroitti lapsille ja
kylvi heidän sydämmiinsä, ja itse kohteli hän heitä niin lempeällä
rakkaudella, että lapset pitivät häntä hellänä isänänsä.




JUUTALAISTYTTÖ.

H. C. Andersenin kirjoittama.


Köyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin
vilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä
oppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa;
sillä hän kävi kristityssä koulussa.

Maantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä
lasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu.
Hänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän
istui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli
opetusta tarkemmin kuin kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan
tyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi
tytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli
kuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.

Tytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan
tehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö
olisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi
kenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden
oli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.

Opettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa
tyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. "Minä en
kärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun
janoa evankeliumin sanan perään", sanoi opettaja.

Ja isä puhkesi itkuun: "Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta
uskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa
uskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei
lastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää
sanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa".

Ja pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.

-- -- -- Vuosia oli kulunut.

Kaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa
porvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli
niin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen
loisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön
kasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska
hän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.

Joka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu
kadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri
toimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. "Muista sabbatin
päivää, ettäs sen pyhittäisit!" käski hänen lakinsa, mutta hänen
sabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan
sydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut
kylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli
noussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään
hartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja
virrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle
pyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki
hän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa
sanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen
mieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle
äidillensä, että _Saaran_ ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman
esi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna
kirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän
lapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa,
kuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen
kävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja,
jota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli
joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa
kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten
julmasti pilkattiin ja rääkättiin.

Ritarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja
maatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä
äärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne
saatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana
olemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta
kutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan;
sairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa
selkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat
virkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa,
joka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä,
joutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli
vanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:

-- "Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!"

"Tiedän kyllä", vastasi Turkkilainen, "kostoa!"

-- "Niin, kristityn kostoa", sanoi ritari. "Kristin-oppi käskee meitä
antamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala
on rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä
niille, jotka kärsivät tuskaa!"

Silloin puhkesi vanki itkuun: "Sitä en minä voinut luulla
mahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden
söin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen.
Minä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua
siihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja
jumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!"
-- ja hänen rukouksensa täytettiin.

Siinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella,
mutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui
sopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot
pyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui
lapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut
evankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.

-- "Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viimeiset sanat
olleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä
yhdessä lain käskyn kanssa: "Kunnioita isääs ja äitiäs!"

"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen
sanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin
kirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät
paloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään
saakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä,
paistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata
sinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka
isä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan
minulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!"

-- -- -- Ja vuosia kului.

Isäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää
piikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä,
hankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka
olisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä
heikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi,
teki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.

-- "Tuolla on raamattu", sanoi sairas emäntä, "lue minulle vähäisen
siitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan
sanaa".

Ja Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä
hänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja
kirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: "Äiti, lapsesi ei ole ottava
kristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet
sinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset
täällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on -- on sopu parempi Jumalan
tykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' -- 'hän käy maan päällä,
ja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'.
Sen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja
hänen, Kristuksen, kautta".

Ja hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi
hänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui
heikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.

"Saara raukka!" sanoivat ihmiset, "liika työ ja valvominen ovat
rauaisseet hänen voimansa".

He veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä
vietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut
sijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.

Ja taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös
juutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen
kirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus:
"Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi
opetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä
hengellä!'"




PATRIK O'BRIEN JA KATRI.


Patrik O'Brien oli vouratilallinen, se on, hänellä oli, vuotuista veroa
vastaan maanomistajalle, pieni talo ja vähäinen maatilkku, josta hän
ahkeralla työllä sai niukan eläkkeensä. Hän oli nuori, uhkea, kookas
mies, tukkansa oli musta, kiharainen, ja silmät tummansiniset. Hänellä
oli kaksi ominaisuutta, toinen hyvä, toinen epäiltävä, tai ehkäpä
epäiltäviä kumpikin. Ensimmäinen oli se, että hän oli alkuansa laajalle
levinneestä suvusta, joka kerskailee olevansa entisen Irlannin
kuninkaan O'Brien'in jälkeisiä; ja vaikka tosin on epäilyksen alaista,
onko mitään etua siitä, että ollaan semmoista sukua, joka muutama
vuosisata takaperin oli kuuluisa, vaan joka sittemmin on saanut kärsiä
puutetta ja viheliäisyyttä; niin Patrik kumminkin oli ylpeä sen
puolesta ja varsinkin siitä, että hän aina asui esi-isäinsä maalla.
Siihen aikaan nimittäin kuin Cromvell valtasi milt'ei koko Irlannin,
asui tällä maapaikalla eräs O'Brien ja sai, tavalla tai toisella, luvan
jäädä siihen asumaan; siinä oli hänen perheensä sittemmin pysynyt.
Linnasta, jossa sen-aikuisen O'Brienin sanottiin asuneen, ei enää ollut
mitään jäljellä, ja Patrikin, hänen jälkeisensä, asunto oli ainoa
jäännös siitä sivurakennuksesta, jossa ennen muinoin talli oli ollut,
eikä tämäkään ollut Patrikin oma, vaan hän asui siinä vouralla; mutta
se oli ja pysyi kumminkin hänen esi-isäinsä entisenä asuntona.

Se nyt oli Patrikin ensimmäinen ominaisuus.

Toinen oli se, että hän, vaikk'ei juuri ollut mikään juomari, paljon
kumminkin rakasti iloista seuraa, ja semmoisissa tiloissa lauleli hän
kauniilla äänellään monta kaunista laulua, josta toverinsa mieltyivät
häneen yhä enemmin; mutta vuodentulonsa ja muut saaliinsa eivät
lisääntyneet samassa määrässä kuin suosio.

Totta on, että hän näki muutoksen tässä suhteessa olevan tuiki
tarpeellisen, mutta totta on myöskin, että siihen vakuutukseen tuli hän
vasta sitten kuin hänelle oli tapahtunut eräs tapaus joka hänen
mielestänsä oli hyvin tavaton. Eräänä päivänä nimittäin olivat
ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä; ei suinkaan siitä syystä,
että hän sinä päivänä olisi ollut juomingeissa ja tullut humalaan, ei,
hän ei koskaan ollut selvemmällä päällä. Mutta, näet, elämässämme on
joskus semmoisiakin hetkiä jolloin luonnon antamat viisi aistiamme
pettävät meitä aivan kirkkaalla päivällä, yhtä äkki-arvaamatta kuin
hevosenkin, kun se horjahtaa astuessaan. Oikeastaan eivät ojaportaat
kummitelleet hänen silmissänsä, vaan joku olento niiden päällä.
Palatessaan kerran eräästä kylästä, joka oli peninkulman matkassa hänen
kodistansa, ja lähetessään metsää jonka kautta hänen oli mentävä, näki
hän oudon olennon kulkevan portaita myöten metsään. Ennenkuin olento
peräti katosi, seisoi se muutaman tuokion portailla, auringon
valaisemana, niin ihmeellisen solakkana ja loistavana, että Patrik,
joka ei ollut taika-uskosta vapaa, tunsi sydämmensä säpsähtävän ja
luuli sitä metsän miniäksi, joka oli tullut maailmata katselemaan.
Mutta, vaikka Patrik hämmästyi, ei hän kumminkaan ollut mikään pelkuri,
vaan kiirehti haamun perään. Metsätie teki tässä polven, jonka tähden
haamu hetkeksi peittyi hänen silmistään, mutta nähtyään sen taas,
huomasi Patrik sen olevan yhtä yksinkertaisessa puvussa, kuin seudun
tytöillä oli, ja luuli tuosta, että metsän miniä, nähtyään jonkun
tulevan perästänsä, oli muuttanut muotonsa. Näitä arveluja ei kauan
kestänyt, sillä kun Patrik ennätti aivan lähelle haamua, kääntyi tämä
ympärinsä, ja nytpä Patrikkimme näki, ettei edessään ollutkaan muuta
kuin eräs neito, jonka hänen oikeastaan olisi pitänyt varsin hyvin
tuntea: Katri O'Connor, erään O'Connor-nimisen vouraajan ainoa tytär.
-- Tytön isä kehui myöskin olevansa ylhäistä sukua ja oli melkein yhtä
köyhä kuin Patrik ja hänen sukunsa. -- Katria oli Patrik ennen sekä
nähnyt että ei ollut nähnyt, se tahtoo sanoa, ei ollut häntä sen
enempää tarkastanut. Mutta nyt, nähdessään Katrin kauniit, mustat
kulmakarvat kaarina sinisten silmäin yli ja hänen täysikasvuisen,
neitseellisen vartalonsa, joka niin lumoavaisesti soveltui silmäin ja
muun muodon kanssa yhteen, ei hän, Patrikin mielestä, enää ollut se
entinen Katri, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt tuntea. Haamuun,
jonka hän nyt näki, oli tuo haamu portailta kummallisesti kätkeytynyt,
ja hän tunsi olevansa niin kummallisella mieli-alalla, niin hädissänsä,
että hän kulki Katrin sivulla eikä kunnon sanaa suustansa saanut, vielä
vähemmin saattoi laulaa hyräellä niinkuin muille tytöille. Tämä oli se
tavaton seikka, joka hänelle oli tapahtunut.

Kun sittemmin joskus satunnalta puhuttiin Katrista ja sanottiin häntä
kauniiksi ja kelpo tytöksi, niin ei se ollut ollenkaan Patrikin
mieliin; sillä hän piti muiden ylistykset vallan vähäpätöisinä sen
rinnalla, mitä hän itse tiesi ja oli nähnyt metsässä. Ja jos joku
omasta puolestaan olisi kehunut Katria kauniiksi, niin olisi Patrik
varmaankin vaatinut kehujan keppisille ja taistellut niin kau'an, kuin
oli jaksanut pystyssä pysyä. Sanalla sanoen, Patrik tunsi itsessään
jotakin outoa, ihastusta, voimaa, joka juovutti häntä paljoa
suloisemmin, kauemmin kuin mikään juoma, jota hän koskaan oli juonut;
ja osaksi sentähden, että hän nyt oli saanut toisen ma'un, osaksi
senkin vuoksi, että hän nyt pyrki Katrin mielisuosioon ja jos
mahdollista toivoi saada hänet vaimokseen, herkesi hän juomasta,
vaikk'ei sentähden kumminkaan mihinkään raittiuden seuraa ruvennut
jäseneksi.

Kun nuori mies rakastuu näin kovasti, etsii hän tavallisesti, mistään
muusta huolimatta, tilaisuutta saadaksensa ilmoittaa sitä, ja harvoinpa
sattunee niin, ett'ei hän tilaisuutta siihen saa. Ja kun tämä tapahtui
Patrikin ja Katrin välillä, niin oli kaksi onnellista ihmistä lisäksi
maailmassa; sillä Katrikin rakasti Patrikia, jonka kyllä jo saattoi
arvata siitä vaikutuksesta, minkä hän tuolla metsässä oli tehnyt
Patrikiin; harvoin, näet, voinee se, joka on peräti penseä, viehättää
toista puoleensa niin kovasti.

Mutta kohta senjälkeen kuin he olivat luvanneet olla uskollisia
toisilleen, kuoli Katrin isä, ja emintimänsä aikoi mennä toisiin
naimisiin.

Eräänä aamuna seisoi Katri Patrikin asunnon ulkopuolella. Riemuisena
juoksi sulhasensa häntä vastaan, tervehti ja pyysi astumaan sisään;
Katripa ei tullut, vaan sanoi: "Minun ei sovi enää olla kotonani, ja
sinä tiedät, Patrik, ukko Mac Kay'n sanovan meitä Irlantilaisia niin
kevytmielisiksi, että menemme naimisiin, vaikk'ei meillä ole mitään;
saamme muka sitten suuren perheen, mies rupeaa juomaan ja vaimo tulee
onnettomaksi. Vaan niin ei pidä oleman meidän laitamme, Patrik; minä en
voisi nähdä sinun tulevan humalassa kotiin..."

-- "Tai menevän humalassa ulos", lisäsi Patrik, joka oli enemmin
kokenut ja sitä paitsi oli leikkisä kuin Irlantilainen konsanaankin.

-- "En mitenkään", jatkoi Katri, "ja sentähden menen minä herra
O'Doolen palvelukseen. Hän on vourannut suuren tilan lähellä Limerik'in
kaupunkia ja tarvitsee reippaita piikoja. Säästetään sill'aikaa,
Patrik, rahaa, minkä voimme, ja sitten, saatuamme kylliksi kokoon,
pidämme häät, jos vaan maltat odottaa niin kauan".

-- "Voi, Katri-kultani", virkki Patrik vakaisesti: "kyllä minä maltan
koko elämäni ajan ja vielä tulevaisenkin, enkä koskaan taukoa sinua
rakastamasta. Mutta kuinkas paljon luulet menevän aikaa, ennenkuin
häitä pidämme?"

-- "Se riippuu siitä, kuinka ahkeraan teemme työtä ja kuinka paljon
saamme säästetyksi. Minun laskuni mukaan menee siihen kolme vuotta".

-- "Mutta jos minä teen työtä kahta ahkerammin entistäni, eikös sitten
puolitoista vuotta ole kylläksi, Katriseni?"

"Niin, Patrik, kun vaan saamme kokoon kaksikymmentä puntaa, joilla
voimme vourata enemmän maata lisään ja ostaa lampaita sekä saada tuo
huoneesi parempaan kuntoon, niin sitten pidetään häät".

-- "Kolme vuotta! Puolitoista vuotta!" huokasi Patrik. "Voi,
Katri-kultani, mitenkähän kärsinenkään olla niin kaukana erilläni
sinusta? Siellä sinä saat nähdä pulskia miehiä, joita ei suinkaan
puuttune Limerik'issä, ja ne, nähtyään sinut, rakastuvat sinuun ja
ilmoittavat sinulle rakkautensa, ja minä, minä en ole siellä
vakuuttamassa, ett'ei kukaan voi rakastaa sinua niin sydämmen pohjasta
kuin Patrik O'Brien, sillä se on varsin mahdotonta!"

-- "Kuules nyt, Patrik, tässä on isä-vainajani koira, ainoa perintö
isältäni, sen saat sinä, jääköön se luoksesi. Ja nyt annan minä sinulle
suuta, koiran katsoessa päältä, niin tottapa silloin tietänet, ett'en
sinua petä".

Oli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa,
sillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. "Niin, Vahti",
sanoi Katri, "nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan". Patrik
saattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin
kanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä
ei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan.
Istuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla
päätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda
Katrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.

Hyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin
ulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti
sekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin
myötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan,
vaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana,
jonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset
olleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita,
joita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän
kuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.

Silloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet
hämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta
naapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä
raadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät
olleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa
savi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi
kipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin
tähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen,
ett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen
Katrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän
kirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama -- sillä,
niin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut
kirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt
puumerkkinsä alle. -- Kirje kuului näin:

  "Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja
  ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä
  olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän
  kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän.
  Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään
  tyhjiä luuloja.

                                     Vouraaja O'Doolen vaimo".

-- "Kuules nyt", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen
taas hyvälle tuulelle, "minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta
minä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit
todistajana, siksipä annan sinulle anteeksi".

Vahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle
ja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin
hyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja
sikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran
hyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi
vakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä
häille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.

Jonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan,
tapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään
vouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen
lampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli
hänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan
päätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää
maistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.

Mutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui
vaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä
vakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä
olikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.

Vahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet,
sillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa,
sanomatta sentään mitään.

-- "No, etkös enää osaa olla nöyräkään?" virkkoi Patrik; "pitäisikö
minun kenties pyytää anteeksi sinulta, hä? Ei maar. Ensi kerralla sain
maksaa yksikolmatta shillinkiä ja 3 penciä, ja nyt seitsemäntoista
shillinkiä, paitsi niitä kuutta penciä, jotka panin viinaan, ja
nekin vaivatkoot, jos ei ihmisten, niin Jumalan silmissä, sinun
omaa-tuntoasi. Sinä olet ainoa vihamieheni, mutta sinäpä saatatkin
minut varsin perikatoon, ja kun nyt kaupan päällisiksi vielä minulle
hampaitasi irvistelet, ja minä olen saanut luvan, niin nytkös minä
sinulle..."

Ja äkäpäissään, ennenkuin vielä sai puheensakaan loppuun, tavoitti
Patrik sauvallansa Vahtia. Mutta kaiketi lie esipuhe ollut liian pitkä
ja ilmoittanut Vahdille, mitä tapahtuva oli, sillä koira vältti
lyönnin, juoksi takaisin tupaan ja asettui varsin julmana vastarintaan,
myristen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: No, sopisi tuota kerrankin
koettaa, kumpainenko meistä on väkevämpi.

-- "Hauskahan tosiaan on nähdä, että tahdot puolustaa itseäsi", sanoi
Patrik, "varo nyt päätäsi."

Vahti väisti päätään pois hänen iskultaan ja aikoi karata Patrikkiin
kiini, mutta nytpä vasta lyönti läjähtikin ja sattui Vahdin etujalkaan.
Kovasti isku kaiketi koiraan koski, sillä tämä kaatua romahti
kyljelleen, nousi sitten ja juoksi kolmin jaloin vinkuen ympäri
huonetta ja kiiti kuin nuoli ulos kyökkiin.

Nyt kun Patrik oli kerran saanut kelpo lailla lyödä sivalletuksi,
halusi hän lyödä vieläkin, jonka tähden hän ajoi koiraa takaa. Vahti
kipusi pieniä tikapuita myöten ylisille, ja jäi aukon suulle seisomaan,
ikäänkuin olisi havainnut tämän olevan hyvän puolustuspaikka, tai
ikäänkuin sieltä aikoisi ruveta sovintoa hieromaan; mutta, siitä
huolimatta, kipusi Patrik perästä, sauva kädessä, ja kun nyt koira ei
nähnyt itsellään olevan muuta keinoa kuin lähteä käpälämäkeen, kääntyi
se äkkiä ympäri ja pujahti ulos akkunanlävestä, mutt'ei ihan täydelleen
siinä onnistunut, sillä kinttunsa saivat vähäsen maistaa sitä ankaraa
iskua, jonka Patrik oli aikonut sen selkään. Mutta ankarammin
sattui isku akkunanpieleen, rikkoi lahoneen puun ja teki rei'än
olkikattoonkin, ja nytkös Patrik sai nähdä kummia: eräästä saviastiasta
juoksi kokonainen virta kultarahoja esille, jotka kilisten levisivät
ylisten lattialle!

Patrik ei uskonut silmiään. Hän pelkäsi, että hänelle oli tapahtunut
liian suuri siunaus tahi että äsköisessä viinassa, jonka hän oli
juonut, oli joku lumous. Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ja katseli
rahoihin epäilevin silmin, ikäänkuin olisi luullut olevan takanaan
jonkun, joka luuli Patrikia niin tuhmaksi, että antaisi tehdä pilkkaa
itsestään. Mutta vähän ajan kuluttua arveli hän, että saisihan yhden
noista kiiltävistä kappaleista ottaa ylös ja katsella edes sitä, ja hän
näki niiden olevan ulkonäöltään vanhoja kultarahoja vuodelta 1620. Nyt
iski hänen mieleensä se ajatus, että joku hänen esi-isistään oli
piiloittanut tänne rahojaan; olihan semmoista ennenkin kuultu.

Ennen pimeän tultua oli Patrik kerännyt jok'ainoan rahakappalen; mutta
nyt kun hän näki olevansa rikas ja oli iloissaan siitä, rupesi hän
kohta kovasti pelkäämään, että kentiesi Vahti, joka oli ollut syynä
hänen rikastumiseensa, paraikaa juoksee rajuna kylässä, puremassa ja
raatelemassa seudun lampaita, ja hän siis olisi saanut rahaa ainoastaan
korvatakseen Vahdin tekemiä tuhotöitä. Se ajatus, mitähän Katri tästä
sanoo, ja pelko, mitä Vahti tehnee, pitivät häntä valveilla koko yön,
ja aamulla oli hän rauhaton, kuullessaan vähimmänkin jyskeen, sillä hän
ajatteli silloin, nyt tullaan varmaankin sanomaan kuin monta lammasta
Vahti on raadellut. Mutta ketään ei tullut.

Koko päivän oli hän yhtä rauhaton; illan tultua kaivoi hän rahat tuvan
lattian alle, ja läksi seuraavana aamuna astumaan Limerik'iin.

Tultuaan O'Doolen tilalle, kuulusteli hän Katria, mutta häntä ei
silloin ollut saapuvilla; Patrik vietiin emäntä O'Doolen luo ja oli
tuskin saanut nimensä sanoneeksi, kun emäntä lausui: "Vai niin, tekös
olettekin se mies, jonka luona kunnon ihmiset eivät voi olla? Minkähän
tytön luulette olevan niin typerän, että ottaisi miehekseen teidät, jos
ette pidä sanaanne pyhänä. Vieläpä olette niin rohkea, että itse
tulette sitä ilmoittamaankin!"

Tuotapa puhetta ei Patrik käsittänyt laisinkaan; käsitti sitten vasta,
kuin hänelle kerrottiin Vahdin edellisenä päivänä tulleen sinne. Kuinka
Vahti oli voinut löytää Katrin niin kaukaisesta kaupungista, jossa se
ei ollut koskaan ennen käynyt, sitä kaikki pitivät ihmeenä ja sen
merkkinä, että Patrik oli ollut uskoton morsiamelleen, ja ett'ei hänen
luonaan voi kukaan tulla toimeen. Mutta kun Patrik kertoi emäntä
O'Doolelle, mitä hänellä oli Katrille ilmoitettavaa, nousi suuri ilo.
Katri tuli kohta myöskin paikalle ja oli alussa hyvin hämmästynyt,
mutta tuli sitten kohta iloisemmaksi, ja Patrikin mielestä loistivat
hänen morsiamensa silmät kahta kauniimmin ilosta. Kohta tuli vuoraaja
O'Doole kotiin, tulipa itse Vahtikin esille ja käyttihen oikein
säädyllisesti, oli näet, vierasten läsnä-ollessa ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut ja tervehti vain Patrikkia hyvin kylmästi.

Nyt tahtoi O'Doole heti valmistaa häät ja kehoitti Patrikkia vuoraamaan
maata läheistöllä, mutta Patrik kiitti kauniisti ja sanoi tahtovansa
jäädä entiselle paikalle, jossa ostaisi sekä vouraisi enemmän maata
lisään.

-- "Mutta", sanoi hän yksivakaisen näköisenä Katrille, "mitä teemme
Vahdin kanssa? Kyllähän se on sinun koirasi, Katriseni, ja se on kerran
ollut todistajana meillä, niinkuin muistanet, ja sehän se oikeastaan
onkin, joka meidät rikkaiksi teki, enkä minä henno sitoa enkä lyödä
häntä enää: mutta köyhtyisi maar itse ministerikin, maksaissaan kaikkia
niitä kanoja, lampaita ja sikoja, joita Vahti heikkoudessaan joskus
kohtelee tuimasti".

Nyt yhtyi vuoraaja O'Doole heidän puheesensa ja tutkisteli mitä Vahti
oli tottunut saamaan ruoakseen pienestä penikasta asti sekä millä sitä
Patrik oli ruokkinut; ja niinpä saatiin tietää, että Vahti oli
englantilaista rotua ja oli Katrin isältä saanut lihaa ainakin
sunnuntaisin, mutta Patrikin luona ei saanut lihaa eikä luuta
nähdäkkään, Patrik kun ei koskaan itsekään syönyt lihaa siitä päivin,
kuin rupesi rahoja säästelemään. Vahdissa oli halu lihan perään
kiihtynyt kiihtymistään ja kun ei hänelle sitä annettu, päätti hän itse
hankkia.

Ja nyt -- vaikk'ei liene sopivaista puhua samalla lihasta kuin
rakkaudesta -- lopetamme sillä toivotuksella: että jokainen nuori
poika, joka rakastaa neitoa ja rakkautensa tähden saa kärsiä kauan
vaivaa, olisi yhtä onnellinen kuin Patrik O'Brienkin oli.




NOIDAN KYNSISSÄ.


Anna Leena oli syntynyt vaivaishuoneessa; vaan samapa se on, missä hän
oli syntynyt; hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä, sillä edellinen
oli kuollut vähää ennen Anna Leenan syntymistä ja jälkimmäinen kohta
sen perästä.

Kun rikkaalle syntyy lapsi, niin siinäkös hyöritään ja pyöritään,
kelvollisella lailla vastaan-ottamaan pientä vierasta! Niin, eikä tässä
suhteessa juuri rikkaan lapsesta tarvitse esimerkkiä hakea, näemmehän
sen jo omistammekin, jos meillä niitä on muutama: siistiksi, somaksi ja
soreaksihan mekin laitamme kaikki pikkuisen vieraan varaksi, vaikk'ei
se puolestaan pidä vähääkään lukua mistään laitoksista.

Eipä Anna Leenankaan mailmaan tullessa paljoa hääritty,
valmisteltiinhan vaan vähäsen; eikä vastaan-ottokaan juuri erinomaisen
lempeä ollut. Äiti, heikko olento, nääntyneenä huolten ja köyhyyden
kuorman alla, otti lapsen syliinsä, ja vähäinen ilonväre välähti hänen
kasvoillaan; sitten siunasi hän tytärtään ja -- muutti parempaan eloon.

-- "No, niin hänestä loppu tuli", sanoi muuan toinen vaivaishuoneen
eukoista ja otti lapsen kuolleen äidin luota; "kunhan vaan lapsikin
menisi samaa tietä! vaan äläs, rikkaruoho ei niin pian katoa. Mitähän
sinäkään mailmasta haet, pikku lapsi Kukahan sinuakaan on tänne
haettanut?"

Näyttipä siltä ikäänkuin lapsi olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se avasi
terävät silmänsä ja katsoi niillä eukkoon; tämä tuli tuosta oikein
hämille ja pani lapsen aivan kernaasti kätkyeesen.

Seuraavana sunnuntaina tarjosi pitäjän vaivaishoitokunta turvattoman
lapsen urakka-hoidolle. Vähimmästä tarjoutui sitä hoitamaan vanha köyhä
muija, jolla oli pieni mökki tuolla kankaalla. Hän otti lapsen syliinsä
ja mennä juntusti pois. "Ole hyvä lapselle!" virkkoi pappi hänen
jälkeensä.

Nurinaa tai mörinää kuului uudelta kasvatus-äidiltä vastineeksi, hän
astui vaan eteenpäin, taakse katsahtamatta.

"Ole hyvä lapselle!" jupisi hän käydessään. "Onkos sitten kukaan
minulle hyvä, minulle, jota he sanovat noidaksi? Antavatkos he minulle
mitään, kun vaan uskaltavat kieltää? Ei maar. Pyytäissäni antavat kyllä
almun, mutta eivät hyvästä sydämmestä eivätkä anteliaasta kädestä, vaan
sentähden, ett'eivät tohdi sitä kieltää minulta; pelkäävät, näet, että
lukisin ja loihtisin heidät karjoineen päivineen, jota kumminkan en
ikinä ole osannut tehdä. Kierosilmäinen, ontuva, kyttyräselkäinen mä
tosin olen, vaan en mikään noita. Ihmisten pitäisi oleman hyviä minua
kohtaan, koska olen luotu muita rumemmaksi; vaan ovatko he niin? Ei, he
kokevat välttää minua, milloin vaan voivat".

-- "Ole hyvä lapselle!" virkki hän taasen. "Niin, se on omassa
vallassasi, pikku tyttö. Jos tahot rakastaa vanhaa Katria, niin pitää
hänkin sinua rakkaana, niin rakkaana, kuin jos olisit hänen oma
silmäteränsä; mutta jos tahdot olla niinkuin muutkin, niin --" synkkä
pilvi tummahti vanhan Katrin kasvoilla, mutta se hälveni, ja hän virkki
varsin tyynimielisenä: "niin sitten en sinusta huoli".

Lapsi jäi Katrin luo. Kun tämä sai vuosineljännekseltä rahat lapsen
ruoasta ja hoidosta, tuli eräs vaivaishoitokunnan jäsenistä hänen
luokseen, katsomaan oliko lapsen hyvä olla, oliko se puhtaissa ja
siisteissä vaatteissa. "Tuo lemmon noita on tosiaankin parempi, kuin
maineensa", sanoi mies, tultuaan kotiin; "pikku tyttö näkyi olevan
iloinen ja hyvässä hoidossa".

-- "Hän kai aikoo pitää lasta luonaan, kunnes tämä on kyllin suuri
voidakseen noidaksi oppia. Vanhalle noidalle se kai on oikea onni, kun
saa nuoren sielun pahalle myödyksi", arvelivat toiset. Sillä välin
annettiin lapsen olla Katrin kasvatettavana, ja tämä osoittikin sitä
kohtaan niin paljon lempeää huolta, että muut entistä enemmin rupesivat
kammoksumaan ja vihaamaan häntä. Muutamat sanoivat papille, että lapsi
pitäisi pantaman johonkin toiseen paikkaan, mutta tämä, joka hyvin
huomasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja tahtoi tyhjäksi tehdä luulot
noituudesta, sanoi, että lapsi saisi jäädä entisen kasvatus-äitinsä
luo, niin kauan kuin tämä teki sen toimen vähimmästä maksusta ja oli
hyvä lasta kohtaan.

Näin kasvoi Anna Leena. Hän rupesi jo käymään kasvatus-äitinsä
asioilla, toi maitoa ja hankki jauhoja ja ryyniä myllyltä.

-- "Kenen tyttö sinä olet?" kysyttiin häneltä.

-- "Vanhan Katrin".

-- "Sin'olet vaivaishuoneen lapsia".

-- "Vanhan Katrin tyttö minä olen, kuulettehan!"

-- "Niin, mutta sinä synnyit vaivaishuoneessa".

-- "Niinkö vainen? -- Vaan ehkä sinä siellä kuolet?"

-- "Se on pahan-ilkinen lapsi", arvelivat ihmiset. "Kun joku tahtoo
muistuttaa hänelle mikä hän on, tai vaan tehdä ivaa hänestä, niin on
hän heti valmis haukkumaan ja uhkailemaan".

-- "Orpo tyttö! Noitatyttö!" huusivat pojat hänelle.

-- "Onkohan niin, puhutkohan totta, mokomakin taulahattu, ja sinä
siellä, senkin variksen nokka! Vai niin, varokaa itsiänne!" ja hän
rupesi jupisemaan muutamia outoja sanoja, ja teki kädellään merkkejä
ilmaan ja hiekkaan. Tuosta pojat niin säikähtivät, että huutain
juoksivat kotiinsa, kertoen Anna Leenan tahtoneen loihtua heidät. Tässä
mentiin niinkin pitkälle, että Anna Leenasta kanneltiin vanhalle
Katrille ja käskettiin kurittamaan tyttöä.

-- "Niin, kyllähän se on paha", arveli vanha Katri; "mutta kuulkaas!
mieleeni johtuu jotain: olikohan Anna Leena pahan-ilkinen niitäkin
kohtaan, jotka eivät häntä pilkanneet, vaan antoivat hänen rauhassa
kulkea tietään?"

Sitä ei kantelija tiennyt.

-- "Annappas", neuvoi Katri, "pojillesi koivuries pikkuisen, kunnes
taukoavat pilkkaa tekemästä köyhästä lapsesta. Luulenpa, että se keino
auttaa".

Kantelija kääntyi pois ja oli vaiti. "Eihän olekaan kumma", arveltiin
nyt, "että Anna Leena on niin pahanilkinen, vanha noita kun pitää yhtä
hänen kanssaan siinä. Kelvottomana se pysyy koko elin-aikansa".

Katri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. "Pitäiskö
minun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?" kysyi lapsi ja
katsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.

-- "Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän?
Tahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?"

-- "Tahtoisin, äiti".

-- "Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään
viattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä
sitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen,
joka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille,
jotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle".

Nuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä
mieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat
hänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.

Hän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä
äidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja
antaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja
ylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei
maailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta
peittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa
oli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin
usein tulee raajarikkoin  ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto,
ja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän
tunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi
pilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä
kyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa
puhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.

Semmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan
aluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin
sydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä
tullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän
siten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.

Tätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat.
Runsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän
kielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen
ylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä
noitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle
omituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän
kauneuden kautta.

Nyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan
nytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että
onneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä
yksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta
polveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein
mahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki
onnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai
hyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei
sydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa;
niin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä
suuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä
valituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään,
jonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.

Anna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis
tyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen,
ja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse
leipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin
sijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä
palvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut
vaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt
siihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli
niin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi.
Ankarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja
poisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän
toisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli
sortanut ihmisen onnen.

Vielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa
tällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika
juuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin
taikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan
palvelukseensa.

-- "Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?" kysyivät
naapurinsa häneltä.

-- "Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy
Anna Leena olevan oikein oiva tyttö".

Ja niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä
koskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän
kyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni
otettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä
koettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni
suoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona
tuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli
hän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden
tulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään,
lampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan
etujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on
omituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea
pidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä,
kuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut
ne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä
niin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei
siitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei
kellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika,
joka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta.
Usein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon
tuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita
tarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi
ja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen
aina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan
vartalonsa ympäri.

Talvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään
vuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka
paljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin
lankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri
istahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin
koki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä
heidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän
tavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin
vihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä
suuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut
jotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle
sydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän
lohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään
ystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi
toinen Katri.

Siinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen,
varakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja
runsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat
pojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään
niinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili
vaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja
samanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen
ja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei
heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin
pelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin
taika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän
pannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa,
ja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka
vuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä
viisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan
pantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä
suuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin
antanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin
mahdollista.

Niinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin
tuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle.
Niitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he
kaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät
rahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin.
Nuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta
hän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin
sille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.

Tuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja
luonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko
asian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia
nuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja
varsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja
kaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin
ollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin
ei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana,
sillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen,
niin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.

Vaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen
kelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla
pistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit,
jopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti
tuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.

-- "Kaupunkiin kai taas kohta on matka?" kysyttiin vanhemmilta
veljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.

-- "Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se
kun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina".

-- "Mielelläni minä mukaanne menisin", sanoi eräs joukosta; "tahtoisin
jonkun sukkakauppiaan kanssa korttia lyödä".

Antti painoi päänsä alas; hän, näet, odotti taas jotain pilkkaa.

Viimeksi puhunut huomasi sen ja jatkoi: "Kuules Antti! Sinä olet oiva
kortinlyöjä; heitetäänpäs sukkakaupat hiiteen, ja ruvetaan
korttisille!"

-- "Antin rahat ovat lopussa", vastasi eräs naisen ääni, "eikä hänellä
ole mummoa." Kaikkein silmät kääntyivät Anna Leenaan päin, jolta nuo
sanat tulivat, vaan se, jolle Anna Leena noin oli vastannut, punastui
korviaan myöten ja katsoi maahan; tiedettiin, näet, että hän kerran oli
varastanut vähän rahaa mummoltansa.

-- "Kas niin!" puuttui eräs piika puheesen punastuneen puolesta; "johan
hiiret hyppii esiin noidan suusta".

-- "Kissojapa ne olikin", vastasi Anna Leena kylmäkiskoisesti, "ja sen
saat sanoa isällesi!" Puhutellun tytön isä oli, näet, kerran tappanut
vieraan kissan, joka oli häntä raapinut, mutta oli sen myös nylkenyt ja
nahan myönyt.

Piika nielasi pistopuheen, mutta lisäsi hiljaan: "Sinulla on suuri suu,
Anna Leena".

-- "Ehkäpä. Nehän sen paraiten tietävät, jotka eivät omaa suutansa osaa
kiinni pitää".

Puhe kääntyi nyt toiselle suunnalle, jolloin joukon hylkyläiset, Anna
Leena ja Antti, olivat ääneti kuten konsanaankin. Antti katsoi
liikutuksella ja kiitoksella kauniisen tyttöön, mutta tämä ei nostanut
silmiään työstänsä. Kun ruvettiin eroamaan, läheni Antti häntä, puristi
hänen kättään ja kuiskasi: "kiitoksia, Anna Leena!"

-- "Ei kestä kiittää", vastasi tämä kaikkein kuullen. "Tee sinä
niinkuin minäkin: kullakin on hellin kohtansa, johon hän ei mielellään
salli toisten koskea, ja kun pakoitat kunkin pilkkaajan peräytymään
omaan itsehensä, niin pääset kyllä heistä rauhaan".

Vaan tätäpä hiljainen, hitaasti ajatteleva Antti ei osannut; hän pysyi
edelleenkin yhden-ikäistensä ivan esineenä. Silloin vaan kuin tuo
pelätty noitatyttö oli mukana, sai hän rauhaa; senpä tähden hän
mielellään hakikin hänen seuraansa, eikä aikaakaan, niin rupesivat he
pitämään toisiansa arvossa. Heidän nuoret, lämpimät sydämmensä
kiintyivät, heidän sitä huomaamattansakaan, yhä enemmän toisiinsa. Kun
Antin oli tukala kotona, pistihen hän jonakin sopivana hetkenä
ystävänsä luo, ja hänen kaunista hymyilyänsä nähdessään sai hän voimaa
ja miehuutta.

-- "Nyt on aika sinun mennä!" sanoi Anna Leena hänelle eräänä
sunnuntai-aamuna; "äläkä tästä lähin enää tule tänne silloin kuin olen
yksinäni kotona".

-- "Miksi niin?"

-- "Siksi, että minä olen noita ja paha ihminen, jonka seurasta ei ole
hyvää kelienkään".

-- "Niin, kyllähän ihmiset niin sanovat, mutta minä tiedän asian
paremmin: sinä olet hyvä ihminen etkä siis voi olla mikään noita".

-- "Jospa olisinkin hyvä!" huokasi Anna Leena. "Mutta juuri sentähden,
että koen tulla hyväksi ja mielelläni tehdä, mikä oikea on, juuri
sentähden en minä tahdo, että sinä käyt täällä niin useasti".

-- "Anna Leena!" sanoi toinen yksivakaisesti. "Minun mielestäni olemme
me niin toisiimme yhdistetyt kuin aurinko ja päivä. Kun en ole luonasi,
niin tuntuu minusta, kuin kulkisin pimeässä. Lisäksi on onnemme niin
yhtäläistä, vaikka tosin minä itse olen onnettomuuteeni syynä.
Yhdistetään me siis kohtalomme, ja seurataan toisiamme maailman
tiellä!"

-- "Sinä unohdat, että minä olen köyhä, vihattu palvelustyttö ja sinä
varakkaan miehen poika".

-- "Kyllä sen tiedän; vaan sinutta en voi elää ja luulenpa, että me
olisimme onnellisia yhdessä. Sano siis: tahdotko olla omani iäksi
päiväksi?"

-- "En, en tahdo; mene matkaasi!"

-- "Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat
silmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin
pääsen rauhaan!"

-- "Sinä olet nähnyt väärin, Antti hyvä; siinä koko juttu. Kyllähän
minä voin sinua rakastaa, mutta en kumminkaan niinkuin sinä sanot. Älä
siis käy luonani silloin kuin olen yksinäni. Voimmehan yhtähyvin olla
ystäviä, missä ja milloin vaan tapaamme toisiamme. Jää hyvästi, Antti!"

Antti tarttui hänen käteensä, se vapisi alussa, mutta kohta oli se
levollisna Antin kädessä eikä vastannut sen puristuksia. Antti katsoi
lemmittyänsä silmiin, kunnes niissä kiilsi kyynel; silloin veti tyttö
pois kätensä ja kääntyi toisaalle. Leikillisellä puheella jätti hän
Antin hyvästi, ja tämä läksi verkalleen pois. Anna Leena jäi seisomaan
ja katsoi hänen peräänsä, kunnes häntä ei enää näkynyt. Silloin vaipui
hän lavitsalle ja rupesi katkerasti itkemään.

Pian toipui hän jälleen, mutta toisti Antin sanat: "Sinutta en
voi elää!" -- "Ehkäpä se on tottakin", virkki hän itsekseen;
"hänen kanssaan ja hänen luonaan voisin olla niin onnellinen, niin
onnellinen... Mutta mitäs tuota ajattelenkaan? -- Kerjäläisellä ei ole
rikkaan talossa mikään kadehdittava kohtalo. Ja kävisipä tuo hänelle
itselleenkin tukalaksi, kun häntä vihattaisiin ja soimattaisiin minun
tähteni! -- 'Ei voi elää minutta!' -- voi kyllä, sen minä toivon. Hän
löytää jonkun toisen, joka rakastaa häntä niinkuin -- minäkin, ja
niinkuin hän sen ansaitseekin jokaiselta, joka hänet oppii tuntemaan.
Mitäs minä silloin teen? -- minä iloitsen silloin, että hänen on niin
hyvin käynyt, minä hypittelen hänen lapsiaan ja muistelen tätä päivää
ja että -- hui, hai, en maar, sittenhän ihmiset sanoisivat minun
loihtineen hänet, sittenhän he osoittaisivat sormillaan hänen
lapsiansa ja sanoivat niitä noidan sikiöiksi! Ei, ennen tahdon kuolla!
Niin, kuolla, -- se ei olisi mitään, mutta elää, elää kurjana,
ylenkatsottuna, sill'aikaa kuin sydän sykkii ja ikävöi sen perään,
jonka olisi voinut saada, se on kuolemaa kymmenen kertaa pahempi! -- Ja
jos todestaankin osaisin noitua, niinkuin minusta sanotaan, niin --
niin mitä sitten? -- Sitten muuttuisin! kelloksi hänen liivinsä
taskuun, sehän ainakin olisi viatonta. -- Jumalan kiitos! tuolla tulee
emäntä kotiin; jos nyt hän rupeaisi edes torumaan, niin unohtaisin nämä
ajatukset!"

Emäntä ei torunut, hän oli lempeä ja ystävällinen. Tyttö pyrki kylään
käymään, sai luvan ja läksi tervehtimään "äitiänsä", joksi hän kutsui
vanhaa Katria.

-- "Mitä kuuluu, äiti?"

-- "Hyvää vaan; ja senpä sanon senkin vuoksi, kun tyttöseni tulee jo
näin aikaiseen luokseni".

-- "Velvollisuutenihan se on, äiti kulta!"

-- "Kauniisti teetkin, kun noin ajattelet ja puhut. -- Onkos sinulla
antaa minulle vähän rahaa tänäpänä?"

-- "Ei minulla nyt ole; mutta jos teillä on jotain tarvis, niin koetan
saada palkastani vähän etukäteen".

-- "Ei, tyttöseni, ei sinun huoli sitä tehdä, sillä ei minulla ole nyt
mitään tarvis, ja kuules mitä sinulle sanon: jok'ainoa penni, jonka
olet tuonut minulle, ja vähän muita lisäksi, ovat hyvässä säilössä, ja
ne saat, kun sinun tulee tarvis niitä."

-- "Mutta mitenkäs se on käynyt? Olettehan niin useasti pyytäneet rahaa
minulta!"

-- "Sentähden, näet, kun tahdoin saattaa sinua säästäväisyyteen ja
totuttaa siihen elämään, joka sinua odottaa. Niin, armas Anna Leena,
minä olen käyttäynyt pahasti sinua kohtaan."

-- "Kuinka niin, äiti kulta? Tehän olette aina olleet niin hyvä minua
kohtaan!"

-- "Katsoppas, lapseni! Minä olin nuori, niinkuin sinäkin, vaan en
ollut niin kaunis kuin sinä; minä olin ruma ja ilkeän näköinen. Noidan
nimen kaikkine kirouksineen, sain minä perinnöksi. Siihen en ollut minä
syynä; silloin vielä riemasteli minunkin rintani, minäkin etsin onnea
ja rakkautta. Mutta ympärilläni oli kaikki niin kovaa, niin kylmää, ja
minä vetäydyin itseeni, minä tulin pahaksi."

-- "Ette suinkaan, äiti, pahaksi ette tulleet."

-- "Tulin, lapseni, pahaksi tulin! Mutta sittenkin tahdoin löytää
jonkun, jota olisin rakastanut. Silloin tarjottiin eräs pikku tyttö
urakka-hoidolle, minä otin sen, se jäi luokseni ja minä päätin olla
hyvä sitä kohtaan."

-- "Ja niin te olettekin, äiti!"

-- "Sinä erehdyt tyttöseni! -- enkös minä jo silloin tiennyt, mitä
ihmiset minusta sanoivat, ja että sama maine tulisi lapsenkin osaksi,
jos sitä rupeaisin rakastamaan? -- Kun olit jo niin suuri, että rupesit
puhua löpertelemään, olisi minun pitänyt viedä sinut vaivaishoidon
esimiehelle ja sanoa: 'antakaa lapsi jollekin toiselle; minä en siitä
enempää huoli!' Se olisi ollut rakkautta, ja sen sanoin silloin
itselleni; mutta minä en hennonnut luopua lapsestani, silmäterästäni,
minä pidätin sinut luonani ja tulin siten onnettomuutesi syyksi."

Tyttö oli vaiti. Hän tunsi eukon totta puhuneen vaikk'ei sitä koskaan
ennen niin ollut käsittänyt.

-- "Se oli itserakkautta", jatkoi Katri, "ja se saa niin pian sijan
ihmisessä, kun sydän tuntee itsensä joka paikasta hylätyksi. Jos
sinusta olisi tullut ilkeä, ylpeä, tottelematon, tai jos sinä, tultuasi
ihmisiin, olisit ylenkatsonut minua, vanhaa noitaa, niin olisin voinut
antaa itselleni anteeksi. Mutta lapseni tuli paremmaksi kuin itse olin,
hän ei unohtanut vihattua äitiänsä, vaikka kyllä tiesi -- ja tiesithän
sen -- että ainoa keino saadaksesi hyvää nimeä ja mainetta oli -- olla
poissa täältä ja muiden kanssa kirota minua."

-- "Sen tiesin; vaan se ei ollut koskaan mieleeni."

-- "Jos sinäkin olisit ollut itserakas, niin olisit sen tehnyt. Mutta
sitten rupesin minä ajattelemaan tulevaisuuttasi; minä otin sinulta
rahoja ja panin ne talteen, ja sinä annoit, annoit mielelläsi, sillä
luulit minun olevan puutteessa. Jos tulee aika semmoinen, jolloin olet
luullut löytäneesi onnen, vaan olet saavuttanut surun ja onnettomuuden,
niin tule kotiin, tule vanhan Katrin luo, pane väsynyt pääsi hänen
syliinsä lepäämään. Sitten elämme yhdessä, rakastamme toisiamme ja
kannamme yhdessä taakkaamme ja olemme muista erillä. -- Sinä olet näinä
aikoina ollutkin niin hiljainen ja alakuloinen, tyttöseni! Jokohan se
aika, josta puhuin, on tullut?"

-- "Ei, äiti kulta, ei vielä; mutta tunnenpa, että se saattaa tulla, ja
silloin, kuten nytkin, kiitän teitä lemmestänne. Mutta mitenkäs te
voitte moittia itseänne itserakkaudesta, te, joka olette huolta
pitäneet enemmän minun onnestani kuin omastanne?"

-- "Siitä sanon sinulle sen, että kun taakkasi käy sinulle liian
raskaaksi, antakoon Jumala, että jonkun käsi, jospa hakisit sitä vaikka
vaivaishuoneesta, yhtä lempeä kuin sinun on ollut minua kohtaan,
asettuisi lohduttavaisena surulliselle sydämmellesi."

-- "Amen!" sanoi Anna Leena.

Ei ole hyvä ihmisen yksin olla! Tämän ikuisen totuuden on moni tuntenut
ja tunnustanut, eikä ainoassaan eräkäs tuolla korvessa, vaan sekin,
joka maailman hälinässä, niin, jopa perheensä keskelläkin on tuntenut
olevansa yksinään, hän kun ei ole löytänyt ainoatakaan, joka
rakkaudella olisi häneen kiinnitetty; sillä ei puute ihmisten surusta,
vaan puute rakkaudesta ja vastarakkaudesta tekee sen, että ihminen
tuntee olevansa yksinään. Rakkaus -- ei ainoastaan miehen ja
naisen välillä, vaan kahden ihmisen välillä yleiseen -- määrää
elämän onnellisuuden ja sen hyödyn. Se, joka rakastamatta ja
rakastamatonna elää maailmassa, käy tylyksi ja jyrkäksi; työnsä on
orjan työtä, tarkoituksetonna, palkatonta, sill'aikaa kuin vajouminen
itsekkäisyyteen ja kyllästyminen elämään kaivavat yhä syvemmän juovan
hänen ja niiden välille, jotka ruumiillisessa katsannossa ovat häntä
lähinnä.

Semmoisesta pahasta oli tuon vanhan raajarikon pelastanut vähäinen
lapsi, ja vaikka paha kuinkakin koetti valloittaa hänen sydäntänsä,
voitti rakkaus kasvatustyttäreen kaikki. Sen vanha Katri tunsi, ja oli
siitä kiitollinen.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun Anna Leena kasvatus-äitinsä luota
kulki kotiaan. Kangas punoitti kukkivassa syyspuvussaan, auringon
säteet välähtelivät lukemattomilla hämähäkinverkoilla, jotka
silkkiharsona kietoivat kanervain päitä; lintuset nostivat ääntään,
joka syksymmällä kuuluu surullisemmalta kuin muulloin, juuri sentähden,
että sillä silloin on ikäänkuin alakuloinen ilonväre, joka tekee
valitussäveleen niin sanomattomattoman liikuttavaksi. Tyttö kuunteli
heidän viserrystään, kyynel kiertyi hänen silmästään, mutta hän pyhkäsi
sen nopeasti pois, ja hymy, vilkas ja sentään alakuloinen, välähti
hänen kasvoillaan. "Minä olen ollut hyvin kiittämätön", kuiskasi hän;
"se, jolla on kaksi semmoista ystävää kuin äitini ja Antti, tekee
väärin, sanoessaan olevansa hylätty. Minä olin tulemaisillani pahaksi,
kun maksoin pilkan samalla mitalla; mutta nyt ei enää niin pidä
tapahtumaan; minä koetan olla lempeä kaikkia kohtaan. Onhan minussakin
vikoja; mutta kumminkin olen varma siitä, että ihmiset, jos minut
oikein tuntisivat, eivät kamoksuisi minua eivätkä puhuisi minusta
pahaa. Mitäs he sille mahtavat, ett'eivät parempaa tiedä? Ja Antin minä
panisin pois mielestäni! En, sitä en voi tehdä; sillä siinähän on
onneni, ett'en häntä voi unohtaa: minä tiedän, että kunnon poika
rakastaa minua, minua yksinään, ja tuntuupa minusta, ikäänkuin en voisi
häntä kadottaa, jospa hän olisikin vaikka haudassa. Ja vaikka hän
naisikin jonkun toisen, omani on hän kumminkin, sydämmeni pohjassa
säilytän minä häntä, niin ett'ei kukaan sitä tiedä."

Samana iltana vaihdettiin Matti Pällisen talossa muutamia sanoja, jotka
koskivat Anna Leenaakin. Oli, näet, siellä huomattu Antin usein käyvän
tuon vihatun palveluspiian luona, ja kun poika parasta uskottiin
kaikkea pahaa, niin käytti isä ensimmäisen hyvän tilaisuuden
kovistellakseen Anttia, luullen hänen siitä piankin paranevan. Mutta
siinä Matti pettyi. Antin tunteet tyttöä kohtaan eivät olleet tuulen
tuomia, ne olivat hänen vilpittömälle luonnolleen elämän asiana,
ja tuosta sorretusta nuorukaisesta tuli äkkiä mies, kun häntä
ahdistettiin. Lyhyesti ja selvästi hän selitti rakastavansa Anna Leenaa
enemmän kuin omaa henkeänsä, ja ilmoitti, ett'ei häntä pakolla eikä
uhkauksilla saada rakkaudestaan luopumaan. Tuosta tuo rikkaudestaan
ylpeä mies kävi entistä ankarammaksi ja pauhasi niin, että olisi
luullut tuvan kaatuvan kumoon.

-- "Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla," niin lopetti hän
isälliset nuhteensa, "että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön
kanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin
jo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!"

-- "Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt," vastasi poika, "sillä
viimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni,
jos vaan itse siihen myöntyy."

Isässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä,
pääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli
pitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla
olisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon
asiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.

No -- se oli miehenkin mielestä luultavaa.

-- "Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta," sanoi äiti.

-- "Eivätpä näy auttavan", vastasi mies ja raapi nolona päätään.

-- "Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?" kysäsi
eukko.

-- "On, epäilemättä!"

-- "Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään."

-- "Aivan oikein!" vastasi isä, kummastellen, ett'ei tuo tuuma hänelle
jo ennen ollut päähän pälähtänyt. Hän meni nähtävästi lempeämpänä
poikansa luo, joka seisoi samalla paikalla kuin puheen alkaessakin.
"Niin, no, ... Antti, mietitäänhän asiaa. Lupaahan vaan, ett'es Anna
Leenan kanssa puhu sanaakaan nyt muutamaan päivään."

Poika lupasi sen, ja siihen tämä riita loppui.

Isä käski panna hevosen valjaisin, vaan ei sanonut minne aikoi mennä,
eukkonsa vaan arvasi hänen heti lähtevän tietäjän puheille.

Tämä oli jo aamusta alkain tiennyt, että mies ruskealla hevosella
ajaisi hänen luokseen. Sen hän oli sanonut vaimollensakin -- eikös
muija muistanut sitä? -- niin, sen muija muisti varsin hyvin.
Ällistyneenä kysyi sukankauppias, tiesivätkö myös jo edeltäkäsin mille
asialle hän oli tullut.

-- "No tiedän kuin tiedänkin", vastasi tietäjä; "asianne on -- niin,
mutta sitä en tahdo sanoa kenenkään kuullen, en vaimonikaan. Tuopas,
muija, tänne viinaa vähäisen ja haukattavaa palanen, niin puhumme sitte
asiasta."

Viinaa tuotiin ja leipää myöskin, ja miehet rupesivat puhelemaan yhtä
ja toista. Tietäjä kyseli vieraaltaan elukoista, ja oliko taika-jauhot
-- tällä kertaa niissä oli ollut vähän vikaa -- poistaneet muiden
panemat pahat. Saatuaan siinä asiassa rauhoittavan vastauksen, kyseli
hän Matin perheestä, olivatko kaikki terveinä ja mitenkä pojilta kaupat
kävi. Niin, olihan yhden pojan kauppatoimet käyneet vähän hullusti,
mutta ehkäpä vahingosta viisaaksi tulisi. Kun puhe kääntyi Anttiin,
tuli vieras rauhattoman näköiseksi, ja tietäjän pienet, terävät silmät
näkyivät enentävän tarkastusvoimaansa, Matin jupistessa, että Antin oli
käynyt hullusti sekä kauppatoimessa että muussakin suhteessa. Silloin
tuo taitava mestari myhähti, josta selvästi näkyi, että hän tiesi
kaikki aivan hyvin; sillä ei hänelle huolinut sanoa sanaakaan.

Nyt kääntyi puhe naapureihin, ja pitäjän mainioihin noitihin, Katriin
ja Anna Leenaan. Viha ja innostuminen, jolla Matti Pällinen puhui
jälkimmäisestä, antoi hänen älykkäälle kuulijalleen kaiken selon
asiassa. Molemmat menivät nyt toiseen huoneesen; siellä selaili mestari
vanhaa latinalaista kirjaa, jonka hän kerran oli ostanut muun vanhan
romun kanssa yhdessä, -- piirsi sitten liidulla muutamia koukeroita
mustalle pöydälle ja julisti, että Anna Leena oli loihtinut Antin.

Hyvin viisaasti hän kertoi Matille, joka kuunteli häntä suu auki, että
tuo ilkeä tyttö oli salaa ottanut itselleen palasen Antin kynnestä ja
muutaman hiuskarvan, joiden yli hän sitten oli lukenut kovaa sanat ja
keittänyt ne yhdessä yhdeksän muun aineen kanssa, kunnes oli saanut
hänen mielensä sekoitetuksi. Tämmöisessä tilaisuudessa oli Antti ollut
kauppamatkallaan, ja kummakos sitten, että hänen niin hullusta oli
käynyt! Sen olivat noitakonstit vaikuttaneet, mutta ei ne siihen
loppuneet. Kotia palattuaan Antti vasta kokonaan loihdituksi tuli.
Hänen tiellensä, näet, oli noita viskannut taika-aineensa, ja sen yli
oli Antti astunut.

Sitten ilmoitti hän Matille keinon, jolla paraiten saisi lumouksen
Antista poistetuksi, ja Matti meni levollisena kotiinsa.

Muutaman päivän kuluttua sanoi emäntä Anna Leenalle, että hän oli
isäntäväen kanssa kutsuttu pitoihin Pällilään ensi sunnuntaina.

-- "Minäkö olen kutsuttu pitoihin?" kysäsi hän kummastuneena. "Mistäs
se tulee?"

-- "En tiedä", vastasi emäntä; "mutta niin vain kuuluivat Matti ja
Matin eukko tahtoneen, että sinä tulisit meidän mukana. Minä vastasin
heille, että kyllä kai sinä tulet."

-- "Aivan kernaasti, kunhan vaan aikaa on."

Anna Leena nyt arvelemaan, aprikoimaan, mikä mahtoi olla syynä, että
hän, köyhä palvelustyttö, oli kutsuttu rikkaan miehen pitoihin, eikä
muuta selitystä siihen keksiä voinut kuin sen, että Antti oli kaiketi
pyytänyt sitä vanhemmiltaan, saadakseen tilaisuutta olla yhdessä hänen
kanssansa, ja vanhemmat lienevät siihen suostuneet, luullen sitä vaan
hyväntahtoisuudeksi yleiseen, ja niin oli hän kutsuttu. Tuota
tilaisuutta ei käynyt hylkääminen! Ehkä hän tekisi oikeemmin, kun
olisi poissa. Eihän kumminkaan! Hän ei vaihda sanaakaan Antin kanssa
kahden kesken, mutta on iloinen kumminkin, että saa olla hänen
läheisyydessään. Hän ei anna suostumustaan, jos Antti rupeaa kosimaan,
parempaa kiitosta ei hän osaa osoittaa Antin vanhemmille kutsumuksesta.
Mitä enemmin hyvyyttä he osoittavat hänelle, sitä enemmän hän on
velvollinen pitämään huolta, ett'ei tuottaisi heille murhetta, sillä
eiväthän he koskaan myöntyisi Antin toiveisin! -- Ei suinkaan, se on
mahdotonta. Hän on niin köyhä ja pahassa huudossa. -- Vaan jos
kumminkin? -- Ei, ei, sittenkään! -- Se ei voi olla niin.

Voi kuinka somat kasvot hän näki peilistä sunnuntaina jälkeen
puolenpäivän, pukiessaan pitoihin; niillä oli niin onnellinen hymy,
että oikein oli suloista katsoa. Niin sorealla äänellä ja niin
viehättävällä suulla ei ollut vertaista pitäjässä. Entäs silmät sitten,
nuo tummansiniset loistavat silmät! no niihin ei ollut hyvä aivan
syvälle katsoa. Mutta hiukset olivat vaaleat, vähän keltaiseen
vivahtavat, ja niitä hän kasteli vedellä kunnes ne melkein pikimustina
seppelöivät lumivalkeita ohimoisia. Sitten loi hän silmänsä ruskeisin
kotikutoisiin vaatteisinsa; sitoi valkean esiliinan vyöllensä ja
silkkihuivin päähänsä ja katsahti taaskin peiliin, ja hänen rinnastaan
pyrki ulos syvä huokaus. Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä
ei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna,
olisi kuulunut näin; "voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole
mikään noita!"

Isäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki
pitoihin. Yhä soi hänen korvissaan, ett'ei tämä ollut unta, että hän
oli todestaankin kutsuttu pitoihin ja että hänellä oli syytä iloita, ei
sen vuoksi, että siellä saisi syödä, juoda ja tanssia, vaan sen vuoksi,
että se oli todistus hyvyydestä ja arvossa pitämisestä, jota hänelle
osoitettiin siinä talossa, jossa hän niin mielellään tahtoi olla
rakastettu.

Vieraita oli jo paljon kokoontunut tupaan; he seisoivat eri joukoissa
puhelemassa. Talon kolme poikaa olivat kukin ryhmässään, vaan
Matti-isäntä seisoi keskellä lattiaa vieraita vastaan ottamassa. Kun
Anna Leenan isäntä suurissa saappaissaan astui porstuaan, kääntyivät
kaikkein silmät sinnepäin. Anna Leena antoi isäntäväkensä kulkea edellä
ja jäi oven suuhun odottamaan, kunnes nämä olivat sanoneet hyvänpäivän.
Sitten astua sipsutti hänkin esille, ojensi kätensä Matille, ja aikoi
kiittää kutsumisesta; Matti näkyi aikovan ottaa häntä kädestä, vaan sen
sijaan löi hän nyrkillä tytön kasvoja vastaan niin ankarasti, että tämä
kaatui lattialle, ja veri purskahti suusta ja sieramista.

Hänen hätähuutonsa sekaantui hämmästyksen ja tyytymättömyyden
huutoihin, joita kuului ympäri tupaa; mutta kovemmin kaikui Matti
Pällisen äkäinen ääni: "Mene matkoihisi, saakelin noita! Nyt olet
saanut pidoista sen osan, joka oli sinulle määrätty!" Ja loukattu
kaunis tyttö hyppäsi ylös ja juoksi ulos ovesta; hän kuuli erään
rakastetun surullisen äänen perässään mainitsevan hänen nimeään;
mutta suuttumuksen siivillä riensi hän vaan eteenpäin, eikä ennen
seisahtunut, kuin vanhan Katrin mökin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja
verinen päänsä lepäsi armaan vanhuksen rinnoilla.

Se siis oli tuon älykkään tietäjän neuvo, että Matin piti julkisesti ja
poikansa läsnä-ollessa lyödä Anna Leenaa verille; siten muka Antti oli
pääsevä noituudesta vapaaksi. Kyllähän Antti muka käy alussa vähän
nurjaksi, mutta se menee ohitse.

Tätä neuvoa ei Matin olisi tarvinnut hakea tietäjältä, sen näkee
jokainen taika-uskoton. Vaan että semmoista keinoa niin harvoin on
käytetty, siihen on syynä se, että harva on kyllin raaka sitä
käyttämään. Tämän miehen käytös, kutsua nuori tyttö pitoihin,
pannakseen siellä toimeen häpeällisen aikomuksensa, nosti yleisen
inhon. Senpä vuoksi seurasikin tuommoista tapausta äänettömyys ja
kummastelevat silmäykset vieraissa.

Matti näki sen ja selitti nyt syyn käytökseensä: mutta hyväksymistä
ei kuulunut yhdeltäkään. -- Jos Matti olisi ollut köyhä mies, olisi
hän varmaankin saanut kuulla nuhteita; niin, sanoipa hänen oma
sisarensakin, että "tuo oli kunnottomasti tehty" ja lisäsi: "jos minä
olisin mies, niin totta rakastuisinkin tuohon tyttöön, ilman mitään
noitakonsteja". Pidot, jotka nyt alkoivat, olivat hiljaisia, ilottomia,
ja kukin kiiruhti miten pikemmin kotiaan. Antti oli kadonnut samaan
aikaan kuin tyttökin, eikä häntä enää nähty koko iltana.

Katri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein
pyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen
kasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen
rauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja
mielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja
sai samalla tiedon tytön rakkaudesta.

-- "Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli
kutsuttu?" kysyi hän vihdoin.

-- "En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan..."

-- "Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?"

-- "Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla
luonasi aina -- aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen".

-- "Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan
Matille ja koko hänen suvulleen!"

-- "Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä
kärsisi Anttikin."

-- "Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän
sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän
sinut pois, hoitiko hän sinua?"

-- "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä
olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut
auttaa minua".

-- "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain
hyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt
sinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän
itse ei voinut tahi ei tahtonut antaa."

Samassa aukeni ovi ja Antti astui sisään. Silloin nousi vanhus ylös,
asettui rumin vartaloinsa hänen ja Anna Leenan välille, joka peitti
kasvot käsiinsä.

-- "Tuletkos katsomaan, onko isäsi onnistunut tehdä minun kauniin
lapseni raajarikoksi ainaiseksi?" kysäsi Katri.

Antti oli ääneti; hän huokasi raskaasti.

-- "Sano isällesi", jatkoi Katri, "ett'en minä tahdo saattaa
onnettomuutta hänelle, eikä ainoankaan kirouksen pidä suustani
lähtemän, sillä niin tahtoo lapsi-kultani; mutta jos vielä sekin päivä
koittaa, jolloin isäsi kierteleikse tuskissaan, niinkuin hän saattoi
tämän viattoman lapsen tekemään julmalla kädellänsä, -- jos koittaa se
päivä, jolloin ei ainoakaan niistä ystävistä, jotka tänään nauroivat
hänen ilkeälle työllensä, ojenna hänelle auttavaa kättä, niin meidän ei
ole siihen syytä, se ei ole meidän toivostamme".

-- "Lähettäkää tuo sanoma jonkun toisen keralla!" vastasi Antti
säheällä äänellä. "Minulla ei ole isää enää eikä kotia. Sen miehen
kanssa, josta te puhutte, ei minulla ole enää mitään tekemistä. -- Anna
Leena!" jatkoi hän, mennen vanhuksen ohi, "se isku, joka kaasi sinut
maahan, sattui sydämmeeni kahta kipeämmin; minä olen tänäpänä
menettänyt varsin paljon, vaan jos sinut saisin, niin olisin enemmän
kuin lohdutettu. Tule mun syliini, rakas tyttö!"

Tyttö oli vielä vaiti, mutta kasvatus-äiti virkkoi: "Jos olet kotisi
kadottanut ja köyhä niinkuin hänkin, etkä kamoksu hänen mainettansa,
niin sanon sinulle sen, jota hän on salannut ja tahtonut salata aina,
jospa sydämmensäkin siitä olisi pakahtunut, sillä hän ei tahtonut
tuottaa epäsopua perheesenne. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, joka
kyllä tunnen hänet: siinä on sinulle rikkaus, kalliimpi kuin kaikki sun
isäsi varat". Ja vanhus yhdisti heidän kätensä, ja tytön punastuneet
kasvot lepäsivät Antin rinnoilla.

Antti ei mennyt enää kotiansa; hän haki ja löysi työtä muualta.
Muutamat kokivat lepyttää hänen isäänsä, sanoen, että hän oli väärin
tehnyt. Tytöstä ei voitu sanoa mitään pahaa, joka olisi isän raakaa
käytöstä puolustanut, sen ehkä Matti itsekin huomasi; mutta juuri se,
että hänellä oli vääryys, teki hänet entistä enemmin itsepintaiseksi.
Hän lupasi sopia Antin kanssa, jos tämä luopuisi tytöstä, vaan muutoin
ei; "sillä", sanoi hän, "tulkoon vaikka koko mailma hulluksi, niin en
minä noidan kynsiin hopussa mene!"

Näyttää siltä kuin olisi luonto kovan emintimän lailla kohdellut
Pohjolaamme; vaan on tälläkin hyvät puolensa, sinkoilluthan on sirusia
seppo Ilmarisen Sammosta. Se, joka ei työtä kamoksu, ja jolla ei ole
suuria vaatimuksia, se elää hiljaisesti, tyytyväisenä onnellista
perhe-elämää.

Antti sai pienen talon itselleen. Koska talon maat olivat
huononpuolisia, huoneet rapistuneita, niin ei ostohintakaan ollut
suuri, ja päälliseksi jäi se velaksi, taloon kiinnitettynä. Hän pyysi
nyt isältään apua huoneiden rakentamiseen, mutta kun ukko sanoi
antavansa vasta silloin kuin Antti luopuisi lemmitystään, niin ei
avusta tullut mitään. Antti, näet, arveli, että kaunis ja rakas vaimo
on parempi kuin komeat huoneet. Hän nai Anna Leenan, ja vanha Katri
muutti heidän luokseen asumaan, ja kun aikaa voittain syntyi pieniä
"noitia", niin oli tuosta lapsirakkaasta Katrista hyvä hyöty nuorelle
äidille, joka uutterasti auttoi miestään hänen töissänsä.

Puolisojen pyrinnöt eivät rauenneet turhaan. He tulivat varakkaiksi ja
ostelivat vähitellen maata lisään. Uudet asuinhuoneetkin saatiin
rakennetuiksi, ja uutteruudellaan ja rehellisyydellään saivat he
semmoisen arvon seudulla, että noitatarut kohtakin unohtuivat. Anna
Leena, jota ei kukaan enää pilkannut, antoi muidenkin olla rauhassa;
jos joku saikin joskus häneltä pistopuheen, oli se hänen oma syynsä ja
asianomainen tiesi olla vast'edes varoillaan.

Näin oli asiain laita, kun saatiin kuulla uutisia Pällilästä. Vaimonsa
kuoltua möi Matti omaisuutensa kahdelle kotona olevalle pojallensa.
Vanhin poika, joka sai talon osakseen, otti hoitaakseen isäänsä. Se oli
vaan suullisesti heidän kesken sovittu; vaan poika ei ollut se mies,
joka olisi sanaansa syönyt, etenkin kun tässä oli kysymys hänen omasta
isästään. Vaan asiat muuttuivat. Poika kuoli; leski meni toiselle
miehelle, ja talon uusi isäntä ajoi Matin pois talostaan. Toinen
poikansa ei ottanut häntä luokseen, moittihan vaan isän typeryyttä, kun
ei tällä ollut edes vieraita miehiä todistamassa heidän entistä
sopimustaan. Tuo entinen rikas joutui nyt pitäjän elätettäväksi, ja
kuljetettiin talosta taloon ruotuvaivaisena.

Kipeästi tuo kävi vanhan, ennen niin ylpeän, miehen sydämmelle; mutta
kipeimmin häneen koski, kun hänen täytyi mennä hylkäämänsä pojan ja
tämän, myöskin pahoin kohtelemansa, vaimon taloon. Antin talossa piti
hänen oleman kaksi päivää. -- "Minä en tahdo nähdäkään tuota vanhaa
luutaa," sanoi Katri ja meni omaan huoneesensa. Antti ei sanonut
sanaakaan, hän katsoi vaimoonsa; hän näki, että tämän sydämmessä oli
ankara taistelu, ja siihen hän ei tahtonut sanoillaan sekaantua. Nuo
pidot ja isänsä paha käytös Anna Leenaa kohtaan, jotka hän jo oli
melkein unohtanut, muistuivat ihan elävinä hänen mieleensä. Hän olisi
kyllä isälleen kaikki antanut anteeksi; mutta, ainakaan nyt, hän ei
tahtonut hänen puolestaan yhtään hyvää sanaa vaimolleen virkkaa, sillä
se olisi heti hänelle muistuttanut ennen kärsityt pahat. "Kun isä
tulee", arveli Antti, "niin säästän heitä kumpiakin keskenään enempää
puhumasta, kuin itse haluavat". Hän ei mennytkään työhön, vaan jäi
kotiin aamupäiväksi; mutta tuli puolipäiväkin, eikä Mattia vielä
kuulunut. Antti kulki ulos tuvasta ja taas sisään, katsoen ylös mäelle,
joka peitti naapuritalon hänen näkyvistään, mutta sieltä ei ketään
näkynyt tulevaksi. Antti pani sänkyyn pitkälleen, päättäen olla
nukkumatta, mutta kumminkin sai uni hänessä vallan. Anna Leena
toimitteli vaan talontöitään eikä ollut millänsäkään.

Matilla oli vaan virstan matka käytävänä; mutta rasittava oli tuo matka
hänelle, sillä omatuntonsa oli herännyt ja syvälle nöyryyttänyt hänet.
Hän rukoili taivaan Herraa, ett'ei edes Anna Leena häntä liian tylysti
kohtelisi. Useamman kerran täytyi hänen levähtää tien vieressä, ja kun
hän tunsi itsensä pahoin voivan, toivoi hän kuolevansa, ennenkuin
ennättää poikansa talolle. Vaan niin ei tapahtunut, ja vihdoin ei tuota
pelättävää silmänräpäystä käynyt kauemmaksi lykkääminen.

Sauvansa nojassa, verkalleen ja ontuen astui ukkorukka ovesta sisään.
Silloin meni talon sorea emäntä, lempeästi hymyillen, hänelle vastaan,
otti häntä kädestä, samasta kädestä, joka häntä kerran oli loukannut,
vei hänet paraimmalle paikalle istumaan, pani ruokaa hänen etehensä, ei
niinkuin kerjäläiselle, vaan niinkuin kunnon emäntä rakkaalle,
tervetulleelle vieraalle konsanaankin. Mutta ukko ei voinut palaakaan
maistaa; hän istui kädet ristissä, ja kasvonsa jäntäreet liikkuivat,
kuin olisi hän tahtonut itkeä, vaan ei voinut.

Silloin talutti Anna Leena molemmat lapsensa ukon luo, kietoi kätensä
hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi lempeimmällä äänellä: "Isä! suutele
lapsiamme! Anna anteeksi Antille ja minulle, ja unohtakaamme kaikki
paha!"

"Anteeksi? -- Unohtaa?" änkytti Matti. "Niin, kumpikos meistä tarvitsee
anteeksi antamista?"

-- "Kumpainenkin", vastasi Antti, joka seisoi vaimonsa vieressä. Hän
oli nähnyt kaikki. -- "Kummankin meidän täytyy toisillemme anteeksi
antaa, ja kun kerran vaimoni sen sanoo, niin on se tehtävä, sillä hän
osaa loihtia ihmisiä!"

Vanha ukko myhähti surullisesti, otti miniänsä käden omiinsa ja puristi
sitä hellästi. Nyt ymmärsi hän sen voiman, jolla Anna Leena oli Antin
loihtinut, ja iloitsi, ett'ei tietäjän tyly neuvo ollut voinut sitä
tyhjäksi tehdä. Tähän perheen yhteiseen iloon täytyi vanhan Katrinkin
tulla osaa ottamaan.

-- "Kyllähän se kävi vähän vasten päivää sittenkin", arveli Katri,
jäätyään kahden kesken Anna Leenan kanssa. "En kummastele että sinä
tahdot sopia tuon appisi kanssa, koska, niinkuin sanot, Antin sydäntä
se jo aikaa sitten oli kivistänyt, vaikk'ei ole siitä mitään virkkanut.
Mutta kun sinä laitoit niin, ikäänkuin Matti olisi ollut se, jolle
vääryyttä oli tehty, niin se ei kelpaa, ei totta tosiaankaan kelpaa!
Annas, että minä olisin ollut siinä, niin olisin hänelle sanonut
muutaman sanan, joista kyllä olisi muistanut mikä hän on ollut".

-- "Ehkä niinkin", vastasi nuori emäntä, "mutta minä tein niin kuin
mieleeni siinä silmänräpäyksessä johtui. Nähdessäni kuinka kurjan ja
onnettoman näköinen hän oli, en minä olisi voinut sanoa hänelle pahaa
sanaa, en mitenkään. Eikä se niinkään tuhmasti ollut tehty, sillä
minulla ei ole koskaan elämässäni ollut suloisempaa hetkeä kuin se".

Katri pyöritti vaan päätään, hän tunsi ehkä kuinka kauniisti
kasvatustyttärensä ajatteli, vaan ei tahtonut sitä tunnustaa.

Seuraavana päivänä oli Antilla isänsä kanssa pitkällinen keskustelu.
Isä päätti jäädä poikansa luo ja toimittaa hänelle lanka-ostokset.
Poika, joka tunsi isänsä varsin taitavaksi semmoisessa kaupassa,
suostui mielellään, ja kun Matti epäili, tokkohan emäntä myöntyy
siihen, että hän jää taloon, vastasi Antti: "Anna Leena suostuu
kaikkeen, mikä hyvä on!"

Näin loppui Matin ruodulla-kulkeminen. Hän oli nyt joutunut noidan
kynsiin, sanoi hän. Tästälähin oli hänellä erinomainen rakkaus kaikkia
niitä kohtaan, joita mainittiin noidiksi, ja varsin suuresti ylenkatsoi
hän "tietäjiä". Katrilla ja hänellä oli aina väliin pientä toraa, mutta
yleiseen olivat he hyviä, ystäviä ja kirkkomaalla sai Matti hautansa
vanhan noidan viereen.

Anna Leena vanheni myöskin; mutta maine hänen noituudestaan oli
hälvennyt eikä jäänyt perinnöksi hänen lapsilleen. Vanhanakin oli hän
vilkas, puhelias, herttainen vaimo, joka hääri rehellisen hiljaisen
miehensä ympärillä koskaan sammumattomalla nuoruuden rakkaudella, sillä
rakkaudella, joka panee kaikki altiiksi, itsensäkin, lemmittynsä
edestä. He olivat onnellinen pariskunta, ja heidän lapsensa astuivat
vanhempainsa jälkiä!




MAKSA RAHASSA!

Tavallinen tarina.

(Tanskasta.)


Vanhan Kristianshavnin vanhanmuotoisella kadulla asuu nikkari-mestari
Rasmus Jensen. Hän on kelpo puuseppä, hän tekee kaikenlaisia puusepän
teoksia ja tekeepä niitä vielä oikein kunnon lailla. Mutta yhtähyvin
hän ei ole oikein seurannut aikaansa, ainakaan mitä huonekalujen
piirustusten somuuteen ja hienouteen tulee. -- Ja tuskinpa olisi hän
koskaan edes ajatellutkaan tulla mestariksi, jollei hänen appensa olisi
sitä välttämättömästi vaatinut, ennenkuin oli antanutkaan Jensenille
luvan naida tuon tyttösen, jota paitsi hänen elämänsä tuskin olisikaan
ollut mitään elämätä. -- Tehdä "mestariteosta", kas se oli Rasmukselle
yhtä helppoa kuin syödä voileipäkyörä, mutta saada itsellensä "kunteja"
-- kas se oli vallan toista, se, ja sitä konstia hän ei osannut
ollenkaan; häneltä puuttui, näet, lahjoja "olla mies puolestaan" ja
"puhumaan omaan säkkiin"; ja niin totta kuin monesta paljoa
huonommastakin sällistä, jolla vaan on ollut mainittuja lahjoja, on
tullut mestareja ja suuriakin, yhtä totta on sekin, ett'ei Jensen
mestarilla, juuri näitten lahjain puutteessa, ollut muita kunteja, kuin
noita niin sanottuja "suuria mestareita". Senpä tähden ei Rasmus
raiskalla ollutkaan muuta, kuin jokapäiväinen leipä ja sitäkin
useimmiten niukalta.

Samassa kaupungissa, mutta kaupungin mitä komeimmassa kartanossa
asuskelee tukkukauppias Jeppesen. Hän on mies, joka tietää mitä
rauhaansa sopii. Renki retvanasta osasi hän lentää lepsahuttaa aina
meidän suurimpien kauppahuoneiden isännäksi ja johtajaksi, mutta
yhtähyvin tulee hänen kunniaksensa mainita, että hän on rehti mies,
joka rehellisyytensä, säästäväisyytensä ja ahkeruutensa kautta on
päässyt maallisen elämän korkeimmalle onnenhuipulle. Ja rehtinä miehenä
on hän nykyjäänkin pysynyt, sillä harva on se päivä, jolloin hän ei
jakelisi köyhille lähimmäisilleen siepaleita siitä hyvästä, jolla Luoja
on häntä siunannut.

Eräänä päivänä viime vuonna lähetti tuo tukkukauppias sanan Jensen
mestarille, että tämä tulisi hänen konttoriinsa samana päivänä kello 6
ja 8:n välillä ottamaan vastaan suuren joukon nikkari-töitä.

Voipihan arvata Rasmus rukan ihastusta, kun häneltä tilattiin kalut
koko ruokahuonetta varten. Ja huonekalujen piti olla valmiit
joulu-aattona, jolloin tukkukauppias aikoi pitää komeita kemuja. "Työn
tulee olla hyvää", niin sanoi tukkukauppias, "maksakoon vaikka
enemmänkin!" Kas se oli oikein herran puhetta, se. Mestari Jensen
riensi kotiinsa, mitä vaan käpälästä läksi, syleili eukkoansa ja
kuvaeli aatoksissaan jo, miltä jokainen huonekalu näyttää, mutta hänen
toinen puoliskonsa herätti hänet unelmista tuolla yksinkertaisella
lauseella: "mutta mistäs sinä, ukkoseni, saat puuta?"

Puuta? -- Kas, sitäpä hän ei iloissaan ollut muistanut ollenkaan
ajatella, ja puuta oli kuitenkin tarvis, jos mieli huonekaluja
nikkaroida.

-- "Sopisihan" niin arveli hänen vaimonsa, "pyytää tukkukauppiaalta
vähän käsirahaa: eihän se tunnu miltään rikkaan miehen taskulle".

-- "Äläpäs, muijaseni, -- sitä ei sovi tehdä", vastasi Jensen. --
"Mutta loiskis! Onhan kolme päivää peräkanaa seisonut lehdissä: 'Rahaa
saadaan lainaksi -- kartanossa n:ro 17'. Sinne kiidän minä tuossa
hetkessä ja sitten ryhdyn työhön kuin mies".

Sanasta työhön. Pianpa löysi Jensen tuon ihmis-ystävän, joka varmaa
vakuutta vastaan ja 40:n jopa 100:n prosentin korolla -- aina
asianhaarojen mukaan -- on joka hetki valmis auttamaan lähimmäisiänsä,
ja sittenkuin tuo ystävä oli saanut varman tiedon Jensenin suuresta
huonekaluhankkeesta ja sittenkuin mestari oli kirjoittanut vekselin
alle, joka oikeutti auttajaa tahi hänen valtuuttamaansa saamaan rahat
takaisin ennen 24 päivää joulukuuta, niin sai Jensen näppiinsä 200
taaleria Tanskan riikinrahassa -- siitä luettuna kuitenkin pois jo
edeltäkäsin 12 prosenttia.

Lieneehän liikaa mainita, että ilosta huolimatta tassutteli Jensen
kotiinsa jotenkin verkalleen ja että jo seuraavana aamuna ostettiin
lankkuja, lautoja ja muita sellaisia tarpeita. Otettiinpa vielä
apulainenkin, muuan Jensenin oppitoveri, joka silloin juuri sattui
olemaan helpoilla päivillään, työttä ja ruoatta. Ja nytkös liikkueli
höylä ja saha aamusta iltaan, niin että oikein lystikseen katseli tuota
pientä puusepän työhuonetta. Ja sitä iloa! Huonekaluja valmistui
valmistumistaan -- ja viimein, aamulla joulukuun 12 p:nä, koitti se
aika, jolloin koko teetös oli ihkasen valmis.

Nytpä tähystettiin ensin kappale kappaleelta, sitten pulierattiin ja
pulierattiin ja viimein asetettiin, niinikään kappale kappaleelta,
vetokärryille. Ja naapurit, nekös vasta silmiään mullistelivat, kun
näkivät tuosta pienestä työhuoneesta vedettävän kaikkia noita
uudenmuotisia kappaleita ja -- miksipä salaisin sitä -- kokostelipa
itse mestariakin vähäisen, kun hän astui kärryjen sivulla, joissa oli
"parasta, mitä hän koskaan on nikkaroinnut".

Tultiinpa tuosta tukkukauppiaan komeaan asuntoon. No täälläkös vasta
hälinä nousi! Kaikki riensivät katsomaan uusia huonekaluja, ja
niitäkös nyt kiiteltiin oikein kelposen hyviksi. Tulipa itse herra
tukkukauppiaskin paikalle, katseli, käänteli joka ainoata kappaletta,
nyökäyttäen aina väliin lempeästi päätään, Otti Jensenin rätingin ja,
ilmoitettuansa tyytyväisyyttänsä ja luvattuansa antaa tästälähtein
kaikki talossa tarvittavat puusepän työt Jensenin haltuun, läksi pois.

Pianpa olivat kaikki huonekalut paikoillaan, -- sitten saivat rengit ja
pojat kelpo juomarahat tukkukauppiaan rouvalta heidän uutteruudestaan
muka ja -- sitten sanottiin hyvästi!

Onpa vähän vaikeata noin äkkiä sanoa, kuka oli iloisempi, rengitkö,
jotka taasen saivat juomarahaa, vai tuo sällikö, joka oikein naurahteli
ilosta, kun tiesi saavansa nyt pysyväistä työn-ansiota vanhan toverinsa
Rasmuksen luona. Sanoipa itse mestarikin olevansa kovin iloissaan
siitä, että hänellä oli nyt sellainen herras-kunti; mutta eipä voinut
Jensenin kasvoilla ainakaan nähdä ilon väreitä -- ja mistä syystä niin?
Olipa vaan sellainen juttu, että mestari kaikessa yksinkertaisuudessaan
oli luullut saavansa maksun heti työn tehtyänsä, mutta Rasmus rukka
ei silloin muistanut tuota herras-valtojen tapaa ottaa köyhältä
käsityöläiseltä "krediitille", velaksi, ja nyt kojotteli mestari-parka
syvissä aatoksissaan ja muisteli vaan hänen ja kaikkein ihmisten
ystävätä, joka ottaa 12 prosenttia ja antaa lainoja pariksi
kuukaudeksi: siitäpä syystä ei näkynyt ilonväreitä tämän kunnollisen ja
ahkeran, mutta köyhän puusepän kasvoilla.

Matami Jensen ei voinut ollenkaan ymmärtää, minkätähden hänen miehensä
oli niin surumielinen kotia tullessansa. -- "No", tiedusteli hän
ukoltansa, "oliko tukkukauppiaalla paljonkin moitteen sijaa?"

-- "Ei rahtuakaan, eukkoseni; päinvastoin lupasi hän teettää tästä
lähtein kaikki nikkarityöt minulla".

-- "Mutta mikäs sitten vaivaa sinua, Rasmus? -- Olethan niin kallella
kypärin!"

-- "Kuuleppas vaan eukkoseni. Kun minä olin jättänyt tukkukauppiaalle
huonekalut, niin meni hän huoneesta pois -- rahaa hakemaan, arvelin
minä, mutta kyllä kai! Tähän saakka en ole saanut äyriäkään".

-- "Vai niin! -- No olehan rauhassa, ukkoseni; näkeehän hän tänään
taikka huomenna rätingin pöydällänsä ja lähettää sitten tietysti
paikalla rahat".

Ja tähän lohdutukseen tyytyi pariskunta. Mutta eipä rahoja kuulunut.
Elettiin sitten päivä ja toinen, ja viimeinpä ei jouluaatosta ollut
aikaa kuin yksi ainoa päivä, eikä tukkukauppiaalta rahoja tullut.
Silloin sanoi matami Jensen miehellensä: "Kuuleppas, Rasmus, nyt tulee
sinun rohkaista itseäsi ja mennä tukkukauppiaan luo pyytämään häneltä
saatavaasi tahi muutoin viskaan minä itse huivin korvilleni ja kaikessa
nöyryydessä selitän tuolle korkealle herralle, ett'ei sillä keinoin
sovi menetellä köyhän käsityöläisen kanssa".

Mutta nytpäs johtui puusepällekin mieleen, että hän on "mies", ja että
nuo rahat olivat rehellisesti, työllä ja hiellä ansaittuja, ja myöskin
että hänen tuli seuraavana päivänä, päivällisten aikaan, lunastaa
vekselinsä, sillä muutoin joutuu hän ennenmainitun ihmis-ystävän
kouristettavaksi. Ja sillä aikaa kuin hänen vaimonsa lateli suustansa
joukottain "kauniita herras-sanoja" -- niinkuin hän arveli -- joita
muka Rasmuksen tuli kertoa tukkukauppiaalle, oli mestarimme jo
ennättänyt saada kirkkovaatteet päällensä, ja niin hän läksi.

Miesparan sydän sykkäili ankarasti, kun hän koputteli hiljalleen
tukkukauppiaan konttorin ovelle. Kukaan ei sieltä vastannut, mutta ovi
avautui kuitenkin juurikuin itsestään ja meni jälleen kiinni, kun
mestari oli astunut kynnyksen yli. Hän kertoi kertomistaan melkein
sopottavalla äänellä hyvää päivää eräälle oven suussa istuvalle
konttoristille, joka soi hänelle vastineeksi armollisen silmäyksen.

-- "Mitä olisi asiaa?"

-- "Minä tahtoisin -- minä pyytäisin -- haluaisin -- onko herra
tukkukauppias kotona?"

Käsiliike näytti puusepälle tietä toiseen kamariin, joka oli sen
huoneen vieressä, missä puuseppä nyt oli, ja tässä hoksasi mestari
saavansa hänelle osoitetussa huoneessa katsoa velallistansa kasvoista
niin kasvoihin; mutta, merkillistä kyllä, tällä kertaa pelkäsi itse
saamamies velallistansa. Tuo korkeiden pulpettien välinen tien-aukko
näytti hänestä raippakujalta, "katulopilta", ja kun hän oli viimeinkin
päässyt tukkukauppiaan läheisyyteen, niin pimenipä kaikki hänen
silmissään. Tietämättä itsekään mitä hän teki ja ajatteli, astui hän
suoraa päätä tukkukauppiaan luo, joka istui kirjoihinsa kiintyneenä, ja
sanoi: "Minä se nikkari olen!"

Tukkukauppias katsahti kummastuneena ylös. "Vai niin, te tulette
kaiketi tiedustelemaan uutta työn-tointa", sanoi hän; "nyt ei ole
minulla ollut aikaa ajatella vielä; mutta minä lähetän teille sanan,
kun minä rupean niitä tarvitsemaan".

Niin lyhyt kuin tämä puhe olikin, niin olipa se kylläksi pitkä
herättämään puuseppää hänen unestansa ja muistuttamaan hänelle noita
"oikeita herrassanoja", joilla hänen vaimonsa oli häntä evästänyt.
Siihen nähden rohkaisi mestari vähän itseänsä ja sanoi, suu supussa:
"minä pyydän teiltä, hra tukkukauppias, tuhansia kertoja anteeksi,
mutta minun täytyi teettämänne kaluston tähden lainata rahaa ja joll'en
minä saa velkaani huomenna maksetuksi, niin tulee poliisi ja ottaa
kaikki minun kamssuni; sentähden rukoilen minä teitä, maksakaat
velkanne tänään".

-- "Hyvin kernaasti", vastasi tukkukauppias suopeasti, "minulla on
kyllä tapana maksaa rätingit ainoastaan neljästi vuodessa, mutta jollei
se käy laatuun, niin menkää tuonne toiseen huoneesen, kassöörini luo ja
ottakaa häneltä 380 taaleria -- olemmepa sillä lailla kuitit".

Tukkukauppiaan käskystä maksoi kassööri mestari Jensenille 380 taaleria
ja käski hänen mennä uudestaan tukkukauppiaan luo, kuittaamaan rahoja.

Raskaalla sydämmellä läheni Jensen toistamiseen tukkukauppiasta; hänen
kätensä vapisi kuin haavan lehti, kun hän piirsi nimeänsä kuitin alle,
ja kyynelpisara kiilsi silmissä ja kiertyi siitä miehen partaiselle
poskelle.

Tukkukauppias näki kaiken tämän ja tuskin oli Jensen, jäähyvästit
sanottuaan, astunut ovelle, kun tukkukauppias kutsui häntä takaisin ja
sanoi hänelle: "Kun te nyt olette kerran täällä, niin voisitte ottaa
samalla mittaa noista pulpeteista, minä tarvitsen vielä neljä
sellaista, mutta kun te ette voi odottaa neljännes-vuotta, niin menkää
taasen minun kassöörini luo -- tiedättehän te nyt, missä hän istuu --
ja ottakaa häneltä 500 taaleria käsirahaa, sillä keinoin saamme me
tästä lähtein tehdä keskenämme rätingit joka neljännes-vuosi."

Juurikuin lumouksesta katosi nyt kaikki suru Jensenin kasvoilta. Hän
tarttui tukkukauppiaan käteen, puristi sitä sydämmellisesti, ja hänen
silmistänsä kiilteli taasen vesipisara, kiitollisuuden kyynel.

Ottipa Jensen mitat, sai 500 taaleria käsirahaa, lunasti vekselin, piti
hauskat joulut, ja tukkukauppiaan puoltosanan avulla lisääntyi hänelle
lisääntymistään työtä ja varoja. Tätä nykyä on hänellä seitsemän sälliä
työssä.

Entäs tukkukauppias! -- Hän ei ollut koskaan niin hyvillä mielin,
kuin sinä jouluna. Joulupöydässä istuessaan, ilmoitti hän syyn
mielihyväänsä: puusepän silmissä kirmaileva kiitollisuuden kyynel oli
tehnyt hänet niin iloiseksi; tämä oli hyvän työn seuraus ja sentähden
kehoitti hän pöytätovereitaan tekemään samaa kuin hänkin. -- Suokoon
Jumala, että kaikki rikkaat miehet tekisivät todellakin niin!




PYRSTÖTÄHTI.

(H. C. Andersen'in satuja.)


Ja pyrstötähti tuli, sen pää se loisti ja pyrstö uhkasi; sitä
katseltiin rikkaan linnasta, katseltiin köyhän mökistä, kaikki
katselivat sitä, kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla
kaukaisella. Kullakin oli siitä oma ajatuksensa. -- "Tulkaas katsomaan
taivaan merkkiä!" sanoivat ihmiset, ja kaikki riensivät katsomaan.

Mutta tuvassa istui pienonen poika äitinsä sylissä; talikynttilä paloi,
ja äiti näki pienen puikon kynttilässä, tali keräytyi pitkään
siepaleesen ja ritisi, se merkitsi äidin mielestä sitä, että lapsi
kuolee kohta, häneen päin muka puikko kääntyi.

Tuo nyt oli vanha taikaluulo, ja äiti uskoi sitä.

Vaan poika olikin määrätty elämään monta vuotta maan päällä, elämään ja
näkemään pyrstötähteä, kun se kuudenkymmenen vuoden perästä jälleen
ilmautui.

Pienonen ei nähnyt puikkoa kynttilässä, eikä hän huolinut
pyrstötähdestäkään, joka ensi kertaa hänen elämässään loisti taivaalla.
Hän istui kuppinen edessään; siinä oli kuohutettua saippuavettä, ja
poika pisti siihen pienen savipiipun pään, pisti piipun suuhunsa ja
puhalteli kuplia, suuria sekä pieniä; ne värähtelivät ja liihottelivat
ihanimmissa väreissä, jotka vaihtelivat keltaisesta punaiseen ja
siniseen, ja sitten tuli viheriätä niinkuin metsän puut, kun aurinko
paistaa lehtien lävitse.

-- "Suokoon Jumala sinulle niin monta elonvuotta, kun nuo kuplat, joita
puhaltelet!"

-- "Niin monta, niin monta!" ja poikanen päästeli kuplan toisensa
perästä.

-- "Kas tuossa lentää vuosi! tuossa lentää vuosi, katsopas kuinka ne
lentävät!" sanoi hän joka kerran kuin kupla läksi lentoon. Tulipa pari
kuplaa hänelle suoraan silmiin; sepä kirveli, sepä karvasteli, oikein
kiertyi kyyneleitä silmiin. Jok'ainoassa kuplassa oli tulevaisuuden
näky, loistava, heloittava.

-- "Nyt näkyy pyrstötähti!" huusivat naapurit. "Tulkaahan ulos älkääkä
sisällä istuko!"

Ja äiti otti poikaa kädestä. Pojan täytyi panna pois savipiippu, jättää
sikseen suopakuplilla leikkiminen, sillä pyrstötähti oli näkyvissä.

Ja pienonen katseli tuota loistavaa tulikuulaa ja sen säteilevää
pyrstöä. Muutamat sanoivat pyrstön näyttävän kolmen kyynärän
pituiselta, toiset arvelivat siinä olevan miljonankin kyynäärää;
ihmiset näkevät niin eri lailla.

-- "Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat olla maan povessa silloin kuin
se jälleen ilmestyy!" sanoi väki.

Useimmat näin sanoneista olivatkin jo maan povessa, kun pyrstötähti
toistamiseen tuli näkyviin; mutta poikanen, jonka puoleen puikkonen
kynttilässä oli kallistunut ja josta äiti oli ajatellut: "hän kuolee
kohta!", hän eli vielä, oli vanha ja harmajapää. "Harmaat hapset ovat
vanhuuden seppele", sanoo sananlasku, ja hänellä oli monta semmoista
seppeltä, hän oli vanha koulumestari.

Koululapset sanoivat hänen olevan niin viisaan, tietävän niin paljon,
osaavan historiat, maantiedot ja sen, mitä taivaankappaleista
tiedetään.

-- "Kaikki palajaa jälleen!" oli hän sanonut, "tarkastakaapas vaan
ihmisiä ja tapauksia, niin huomaatte, että kaikki palajaa jälleen,
toisissa muodoissa, toisissa maissa".

Ja koulumestari oli kertonut heille Wilhelm Tellistä, jonka täytyi
ampua omena poikansa pään päältä, mutta ennenkuin laukaisi nuolen,
kätki hän poveensa toisen nuolen, ampuakseen häijyn Geslerin. Se
tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta sitä ennen oli samoin käynyt
Tanskassa Palnatoken; hänenkin oli täytynyt ampua omena poikansa pään
päältä ja oli niinkuin Tell'kin kätkenyt nuolen, kostaaksensa. Ja
samoin kerrotaan tapahtuneen Egyptissä toista tuhatta vuotta sitten.
Kaikki palajaa takaisin, niinkuin pyrstötähdet, ne menevät tiehensä,
ovat poissa ja palajavat jälleen.

Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, samasta, jonka hän oli
lapsena nähnyt. Koulumestari tunsi taivaan kappalten kulkuja.

Nyt oli pyrstötähti tulossa, ja siitä hän kertoi, mitä kansa oli
puhunut ja arvellut silloin, kuin se viimeksi oli ollut täällä.
"Pyrstötähtivuosi on hyvä viini-vuosi", sanoi hän, "silloin sopii
sekoittaa vettä viiniin, eikä sitä kukaan huomaa. Viininkauppiaat
mahtavat olla hyvin mielissään pyrstötähti-vuotena".

Taivas oli pilvessä kokonaista neljätoista päivää ja yötä, pyrstötähteä
ei näkynyt, mutta kyllä se nähtävillä oli.

Vanha koulumestari istui pikku kammiossaan aivan koulutuvan vieressä.
Bornholmilainen kello hänen vanhempainsa ajoilta seisoi nurkassa;
raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeuneetkaan; pikku käki,
joka ennen aina oli pistäynyt ulos ja kukkunut kellon lyönnit, oli
monta vuotta ollut vaiti; kaikki oli ääneti ja hiljaa kellon sisässä,
kello ei käynyt enää. Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin,
oli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin,
kokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä
iloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä
oli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen. Hän
muisti, mitä äiti oli sanonut puikkosesta kynttilässä, hän muisti,
noita kauniita suopakuplia, joita oli puhallellut; kukin oli elon
vuosi, oli äiti sanonut, niin loistava, niin kirjava! pelkkää ihanuutta
ja iloa hän niissä näki: lapsenleikkejä ja nuoruuden intoa, koko avaran
maailman päivän paistehessa, ja sinne hänen oli lähteminen! ne olivat
tulevaisuuden kuplia ne.

Nyt kuuli ukko klaverin kieliltä säveleitä kuluneelta ajalta: muiston
kuplia muiston värinvaihtehissa; sieltäpä kuului mummon sukkalaulu:

    "Se oli kelpo naikkonen,
    Joka ensiksi kutoi sukkasen!"

Sieltä kuului laulu, jota talon vanha piika oli laulellut hänelle
pienenä:

    "On monta mutkaa tiellä
    Sen täällä käytävää,
    Mi nuori ompi vielä
    Ja vähän ymmärtää".

Nyt kuului säveleitä ensimmäisistä tanssijaisista, menuetti ja polkka;
nyt soi ventoja, surumielisiä säveleitä, jotka panivat ukon itkemään;
nyt pauhasi sotamarssi; nyt rakkaita säveliä; kupla kuplan perään,
niinkuin silloinkin, kuin hän poikana oli puhallellut niitä
suopavedestä.

Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaan, pilvi tuolla taivaalla
vetäysi syrjään, vanhus näki pyrstötähden kirkkaassa ilmassa, sen
loistavan pään, sen säteilevän utuhunnun.

Tuntui kuin olisi hän nähnyt sen eilen illalla, ja kumminkin oli
kokonainen ihmis-elämä monine vaiheineen sen ja nykyisen ajan välillä.
Silloin oli hän ollut lapsi ja nähnyt kuplissa "eteenpäin", nyt
näyttivät kuplat "takaisin". Hän tunsi itsessään jälleen lapsen mielen
ja lapsen uskon, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipui
klaverin soittimille -- kuului sävel, kuului kuin olisi siellä kieli
katkennut.

-- "Tulkaas katsomaan, pyrstötähti on tullut!" huusivat naapurit.
"Taivas on niin kaunis ja kirkas! tulkaahan toki katselemaan sitä
oikein!"

Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli matkalla sitä oikein
katselemaan; hänen sielunsa oli ulkona isommalla radalla, avarammassa
alassa kuin se, mitä pyrstötähti kulkee.

Ja pyrstötähteä katseltiin jälleen rikkaasta linnasta, katseltiin
köyhän mökistä: sitä katseli kansajoukko kadulla ja yksinäinen
matkamies kankahalla kaukaisella.

Vanhuksen sielua katseli nyt Jumala ja rakkaat, jotka olivat menneet
hänen edellään, ja joiden luokse hän oli ikävöinnyt.




JUNUN MARKKINAMATKA.


Ennen päivän nousua he läksivät, isä poikineen. Olipa tuo sanomattoman
hauskaa kahdeksanvuotiaan mielestä, hän kun ei ollut vielä milloinkaan
käynyt markkinoilla. Viikkokausia oli hän iloinnut, kun oli luvattu
ottaa hänet mukaan, ja kun nyt viimeinkin se päivä elikkä oikeammin yö
oli tullut ja äiti herätti hänet, sanoen: jos tahdot kaupunkiin nyt,
niin ylös pian, uudet sarkavaatteesi ovat vuoteella, -- niin Junukos
oli nopea nousemaan, nopeampi kuin milloinkaan ennen.

Junun isä oli tavallisia talonpoikia, ei rikas, vaan ei köyhäkään. Hän
olisi tullut varsin hyvin toimeen, jollei olisi viime aikoina päässyt
viinan makuun; mutta siitäpä hetkestä asti onni rupesikin väistymään
hänestä, ja kotirauha pakeni tuon tuostakin -- liiatenkin jokaisen
markkinamatkan perästä.

Itsestään hän ei ollut niin varsin turmioon menevä, kunhan ei vaan
joutunut pahoihin seuroihin, mutta semmoisiinpa hän aina joutuikin
kululla ollessaan. Kun kelvottomat häntä houkuttelivat, niin hän oli
oitis valmis seuraamaan. Hänen tahtonsa se harvoin paneusi varsinaiseen
vastarintaan. Sittemmin hän syytti aina kiusausta, kuten heikot ihmiset
konsanaankin, ikäänkuin ei olisikaan totta tämä raamatun lause:
vastustakaa pahaa, niin hän pakenee teitä.

Äiti, tuntien miehensä tavat, oli jo kauan koettanut estää Junun
menemistä markkinoille, mutta isä arveli, että poika on kyllin suuri,
vahtiakseen hevosta ja rattaita kaupungin torilla, ja tottahan hänenkin
tulisi joskus lähteä sinne, -- ja niinpä sai, kuten sanottiin, Junu
tulla mukaan.

Voi kuinka kummallista oli kulkea yöllä, kun kaikki oli niin hiljaa!
Puitten latvat humisivat niin kauniisti, ja tähdet ne tuikkivat niin
kirkkaina alas synkkään maahan. Kauan he kulkivat, kuulematta muuta
kuin rattaittensa tärinää ja hevosen kavioin kalketta, mutta vihdoin
päästiin maantielle, ja siinäkös mennä jyryytti markkinamiehiä! Päivä
valkeni valkenemistaan ja tähdet rupesivat katoamaan. Menevätköhän ne
nyt aamulevolle, valvottuaan koko yön, ajatteli Junu. Hänen tuli
melkein ikävä heitä. Mitä enemmän heitä katosi, sitä enemmän
rauhattomuutta ja melua näkyi nousevan maan päällä. Junun kyllä paloi
mieli saada nähdä, miltä kaupunki ja markkinat näyttävät, mutta
sittenkin hän olisi halunnut ajaa kauan, hyvin kauan, kun ympärillä oli
niin pimeätä ja hiljaista ja tähdet loistivat ... hän ei tiennyt miksi.

Tultiinpa syöttöpaikkaan. Isä riisui hevosen valjaista ja antoi sille
ruokaa. Talo oli lähellä jokea; vähän matkan päässä oli silta kosken
ylitse. Junu meni sinne siksi aikaa. Aurinko oli juuri nousemassa.
Kosken vesi oli kuni pelkkää pyryävää lunta, ikäänkuin hopeaista
rankkasadetta, ja syöstessään alas noin huimasti ja hurjasti se kuului
kauniimmalta kuin urut kirkossa; niin, kirkkosoittoa se oli kuin
olikin... Liikahtamatta ja äänetönnä seisoi korkea honkametsä tuolla
vuoren rinteellä. Verkalleen nousi aurinko harjun takaa ja punasi
taivaan ja loi loistoa jokeen, niin että sen vesi näytti muuttuvan
vereksi: -- silloin johtui Junulle mieleen Ilmestyskirjan enkeli, joka
vuodattaa säteensä maan päälle ja meren, sillä hän lueskeli äidilleen
joskus raamattua, kun tämä illoin istui odottelemassa miestään kotia.

-- "Missähän sä taas vitkastelet?" huudettiin samassa, ja Junu, tuntien
isänsä äänen, kiiruhti rattaille. Pianpa oltiin kaupungissa.

Tuommoista sekasotkua, kuin siellä vallitsi, ei Junu ollut osannut
aavistakaan. Ihanhan täällä kiehui ihmisiä kuin muurahaisia tuossa
suuressa keossa vanhan hongan juurella kotimetsässä! Isä riisui hevosen
valjaista, sitoi sen kiinni rattaisin torilla ja antoi Junulle luvan
mennä kaupunkia katselemaan, kunhan vaan silloin tällöin katsahtaisi
hevosta. Kotia täältä ei niin kohta lähdettäne, sanoi isä, antaen
Junulle 25 penniä markkinarahaa -- ja meni tiehensä ystävineen ja
naapureineen.

Junu söi suuhunsa markkinalahjan ja jäi rattaille istumaan: siitähän
oli lysti katsella ympärilleen, arveli hän. Kummallinen meno täällä
kaupungissa! Siellähän näkyi saavan rahalla vaikka mitä ... mutta
sielläpä olikin niin paljon valittavaa, että oikein piti päätä pari
kertaa raapaiseman, ennenkuin päätti ottaa jotakin. Onneksi ei Junulla
ollut rakoja. Muutoin hän olisi ostanut tuon pillin, joka niin sorjana
heloitteli ja joka soi niin ihmeen kauniisti... Paljon hyvää hän sai
nähdä. Talot olivat hoveja melkein jok'ainoa, ja hyvästi puettua kansaa
oli kosolta myöskin, mutta ajan pitkään kumminkin kyllästyisi
kaupunkiin, arveli Junu. Ei yhtään puuta, pelkkiä lyhtypatsaita vaan!
Ei maata, paljaita kiviä vaan! ... entäs tämä melu sitten?... Kas
tuolla tuli Saksalainen vaatetetun apinan kanssa, joka teki konsteja
rahan edestä. Tuommoisista apinoista oli Junu kuullut puhuttavan, niitä
on kosolta markkinatorilla, mutta Junua tuo elävä hieman peloitti,
sillä sehän oli niin peräti ihmisen näköinen, että hänen oikein
katsomalla täytyi katsoa oliko sillä häntää, ollakseen vakuutettu,
ettei se ollut naapurin ruma Rietu. Apinan jälkeen hän näki erään
vaimo-ihmisen, joka oli niin hieno kuin itse nimismiehen rouva: oikea
silkki-vaippa, näethän, ja suuret ruusut nivuksissa. Tuo oli varmaankin
joku hirmuisen ylhäinen. Mutta kasvot eivät olleet vähääkään hienommat
kuin pappilan karjapiiallakaan; ei maar, pistäpäs pappilan Maisu vaan
tuommoiseen pukuun, niin olisi hänkin yhtä ylhäinen ... ihan varmaan!

-- "Onkos voita?" kysyi rouva.

-- "Ei ole voita eikä juustoa", vastasi Junu, nousten ylös; hän tiesi,
että herrasväen kanssa puhuessa pitää seisoa. Hänen jälkeensä tuli
kaksi rouvaa. Toinen niistä sanoi toiselle: "surkeaa tuo on, että
ihmiset, jotka elää kihnuttavat kättensä työllä, koreilevat tuolla
lailla. Pikemmin he näkevät nälkää ja muuta kurjuutta, kuin käyvät
huonoissa vaatteissa, ja lopuksi he tavallisesti paatuvat ja joutuvat
vihdoin vaivaishoidon vastukseksi". -- -- --

Kun Junu oli hetkisen katsellut tätä "uutta maailmaa", rupesi se
maistumaan hänestä puulle. Hattupäät naiset olivat ihan samannäköisiä
kuin nuo maalatut nukit tuolla kauppakojussa. Kaikilla heillä oli
kukkia nivuksissa ja takaraivolla tuhoton tukku, ettei Junu osannut
ymmärtää, miten se ei vetänyt maahan koko kantajaansa. Junu ei
käsittänyt, että päät olivat erinomaisen keveitä suuruuteensa ....
tyhjällä täytettyjä suurin osa. Herrasmiehet ne näyttivät teettäneen
vaatteensa kaikki yhdellä räätälillä ja ostaneen hattunsa yhdestä
puodista! Junu ei ymmärtänyt, mitenkä heitä voi toisistaan eroittaa,
varsinkaan vaimoväkeä, ja tätä tuumatessaan hän torkahti ja viimein
nukkui.

Herättyään hän näki toisellaisen kuvan edessään. Hän oli rattaineen
melkein viimeisenä torilla. Markkinaväki oli poissa. Suurissa,
korkeissa kartanoissa paloi valkea joka paikassa.

Tulipa isäkin ja rupesi valjastamaan, vaikka se kävi hyvin hitaasti.
Hänen seurassaan oli kaksi miestä. Nämä puhua pörisivät hyvin
epäselvästi, sekoittaen puheesensa aina kirouksia, eivätkä tahtoneet
päästää isää pois. Liikkeelle hän koetti kumminkin lähteä, mutta siitä
ei tahtonut tulla mitään. Erään kadun kolkassa oli suurilla kirjaimilla
kirjoitettu: "ravintola"; tuo sana näkyi niin selvästi lyhdyn valossa.
Sinne heidän piti pistäymän, isän ja hänen rajujen toveriensa. Isä
sitoi hevosen lyhtypylvääsen eikä edes muistanutkaan pikku Junun olevan
mukana.

Junu raukkaa! Kauan hän seisoi kolkassa, odotellen isäänsä, mutta eipä
häntä kuulunut. Sisään hän ei uskaltanut mennä häntä hakemaan, se
tuntui niin vastahakoiselta. Vastapäätä ravintolaa oli suuri, kaunis
talo. Ohujen kartiinien läpi näki Junu suuren valoisan huoneen ja sen
perässä useita kammioita. Pöydällä suuressa huoneessa paloi lamppu; se
loisti yhtä kirkkaasti kuin seitsenhaarainen kynttilänjalka
alttarilla joulu-aamuna... Olikohan tuolla joulu joka ilta? Pöydän
ympärillä istui sekä aikaihmisiä että lapsia: ken neuloi, ken luki, ken
katseli kuvakirjaa. Sisään tuotiin korillinen omenoita, lautasia ja
hopeaveitsiä, ja sittenkös kuorittiin ja syötiin miehissä niitä... Voi
jos saisi yhdenkin tuommoisen, yhden ainoan edes, arveli Junu, joka ei
ollut einettäkään maistanut, sittenkuin markkinalahja oli syöty.
Noillapa on hauskaa tuolla sisässä. Heidän isänsä ei kai mene
milloinkaan markkinoille eikä heidän äitinsä istu hädissään
odottelemassa, niinkuin minun äitini saa tehdä... Mitäs jos menisin
heidän kyökkiinsä ja pyytäisin lupaa, saada istua siellä kunnes isä
tulee? Akkunasta kyllä näkisin ulos.

Ja hän meni sisään eräästä ovesta, jonka hän arvasi vievän kyökkiin.
Siellä kiehua kirisi teekattila, ja muuan piikamamseli oli
asettelemassa kuppeja tarjottimelle.

-- "Hyvää iltaa! Saiskohan istua täällä, kunnes isä joutuu?" kysyi
Junu.

-- "Mitä?" kiljasi piikamamseli. "Isä joutuu! -- Ei täällä ole mikään
kestikievari. On niitä huonompiakin taloja, joihin sinunmoisesi saavat
mennä sisään".

-- "On vainen?" kysäsi Junu ja oli juuri pyytämäisillään saada tietää
missä semmoisia on, kun piika avasi oven -- ja Junu ymmärsi mitä sillä
tarkoitettiin.

       *       *       *       *       *

Tultuaan jälleen kadulle, kuuli hän ääniä ja puhetta, jotka panivat
hänen sydämmensä vapisemaan pelosta. Poliisimiehet ajoivat heidän
hevosellaan. Useat miehet kuljettivat isää pois... Kapakassa oli
syttynyt tappelu... Isä oli iskenyt viimeiseksi... Mies -- toinen
niistä, jotka Junu oli nähnyt isänsä seurassa -- oli kuollut... Isä
itki ja rukoili, mutta tässä eivät auttaneet rukoukset eivätkä
kyyneleet. Väkeä kokoontui sen talon ympärille, missä murha oli
tapahtunut, mutta poliisin mentyä tiehensä melun-pitäjäin kanssa,
hälveni pian väkikin kadulta ja kukin meni kotiaan.

Junulla vaan ei ollut minne mennä. Yksinään hän seisoi nyt tuossa
ulkona pimeässä. Isän itku ja rukoukset sekä muiden kiroukset humisivat
vielä kamalina hänen korvissaan. Hetkisen hän itki katkerasti, mutta
pian heräsi hänen sielussaan tehokas ajatus. Kotia äidin luokse hän
lähtee. Rattaita hän nyt ei voi löytää; jos hän menee poliisin luo,
niin ehkä ottavat hänetkin kiinni, ja jos sekä isä että hän jäävät
pois, niin äidin on varsin raskasta olla ... äiti parkaa!...

Hän läksi kulkemaan kotiapäin. Väsymystä hän ei enää tuntenut, tuskin
nälkääkään, vaikka hänellä vähää ennen oli ollut niin kova nälkä. Kotia
äidin luo! Kotia äidin luo! kuului hänen sydämmessään. Kotia äidin luo,
joka nyt varmaankin istuu odottamassa ja lukee! Kotia äidin luo, joka
oli opettanut hänelle kaikki ne pikku rukoukset, jotka hän osasi ulkoa,
ja joka oli puhunut hänelle niin kauniisti Jumalasta, vaikk'ei ollut
uskaltanut sitä tehdä isän ollessa tuvassa ... äiti rakasti häntä
paljon, sen hän kyllä tunsi. Äidin katse ikäänkuin lämmitti hänen
sieluansa.

Ja pimeä oli ulkona, pilkkopimeä, ja tähdet ne tuikkivat yhtä kirkkaina
kuin edellisenäkin yönä; Junun mielestä ne vaan eivät olleet entisillä
paikoillaan. Voi kuinka kirkasta ja kaunista on Sinun tykönäsi, hyvä
Jumala! virkkoi hän itsekseen; mutta Sinullapa suittaa niin ollakin,
sillä kaikki olet Sinä itse tehnyt. Sinä hallitset kaikki väkevällä
kädelläsi, niinkuin olen lukenut... Mitä on tuo kaunis lamppu, jonka
kaupungissa näin, ja mitä ovat kynttilät alttarin seitsenhaaraisessa
kynttilänjalassa ihanuuden rinnalla tuolla taivaassa!... Kuoritaankohan
sielläkin omenia hopeaveitsillä?... Kas niin, nytpä puhut tuhmasti,
Junu!... Mitähän ne tekevät tuolla ylhäällä, odottaessaan? Siellä
lienee useita odottelemassa -- ken isää, ken äitiä, ken ... ken
semmoisia pieniä kuin minä... Odottavatkohan useat turhaankin siellä?
Ja tuommoisissa mietteissä Junu astuskeli ja vuoroin juosta tipotti,
eikä aikakaan, niin oli hän jälleen tuolla kosken ylitse vievällä
sillalla.

-- "Isä parkaa, isä parkaa", arveli hän. "Parasta olisi ollut, jos
olisimme syöttöpaikasta kääntyneet takaisin... Tulleekohan isä
kotia?... Eivätköhän ne häntä tuomitse? 'Joka vuodattaa lähimmäisensä
veren, hänen verensä ihmiset vuodattavat', sanoo katkismus ... isä
parkaa!... Mutta kuules kuinka kauniisti koski kohisee! Kauniimmasti
kuin viime yönä. Jos äiti olisi nyt täällä, niin kuuntelisi hänkin tätä
mielellään!... Tämä on virttä, on ihan varmaan, vaikk'ei sitä ole
uudessa virsikirjassa. Ehkä se löytyy mummon vanhassa kirjassa...
Minäpä käyn kaidepuulle istumaan ja kuuntelemaan, niin samassa
lepäänkin".

Jotakin mustaa putosi samassa silmänräpäyksessä kaiteelta alas koskeen.
Ei kuulunut huokaustakaan... Lapsen pää nousi sitten silmänräpäykseksi
ylös vaahtopyörteestä -- kerran vaan; huima virta veti sen jälleen
syliinsä.

Ja kotona istui äiti ja odotteli odottelemistaan, mutta turhaan.

Mutta ylhäällä kirkkaudessa, jossa ei enää yötä ole, istuu Junu,
odotellen äitiään. Hän on niin varma siitä, että äiti tulee sinne
kerran -- ja kun tähdet kirkkaimmasti loistavat pimeään maahan ja sen
kaikille markkinatoreille, niin silloin hän aina lähettää terveisiä
linnan rauta-akkunan kautta isälleen -- sillä tämä sai armon
kuolemarangaistuksesta, mutta jäi ikuiseksi vangiksi -- ja sanoo: "minä
odotan isääkin! Älä anna minun odottaa turhaan, niinkuin silloinkin",
ja kun tähdet tuovat tuommoisia terveisiä, niin silloin vierähtää
kyynel vangin silmästä, hän panee kätensä ristiin ja rukoilee; mutta
taivaan enkelit ne samassa iloitsevat syntisestä, joka itsensä
parantaa.




SUKKELA JUSSI JA TUHMA JUSSI.


Aurinkoinen valaisi koko maailmaa ja samalla myös erästä vähäistä kylää
ja siinä taasen poikapulleroista, jonka nimi oli Jussi ja joka oli niin
tuhma, että hänet sai uskomaan vaikka mitä. Kaikkein merkillisintä oli
tästä poikasessa se, ett'ei hän mitenkään saanut pieneen kolkkaiseen
päähänsä sitä, että tässä maailmassa on myös sellaistakin, jota
sanotaan valheeksi ja petokseksi. Tähän ei suinkaan ollut syypää tuo
vähäinen kylä, missä hän asuskeli, sillä se todellakin koetti jos
jollakin keinoin saada häntä moisesta epä-uskosta; syy oli kaiketikin
siinä, että hän oli tuhmempi, kuin tässä maailmassa onkaan sallittu
olla.

Jussi oli poika pahainen, jolle taivaan Herra oli antanut parin paksuja
taarajalkoja, pienen kolkkaisen ruumiin, liina-tukan, kippuranenän ja
parin poskusia, jotka olivat niin pullollaan kuin pasunalla soittavan
enkelin; mutta muita luonnonlahjoja ei hänellä sanottavaksi ollutkaan.
Hän oli löytölapsi, jonka vanhemmat olivat kadonneet tietämättömiin jo
paljoa ennen, kuin poika olikaan siinä iässä, jolloin häneltä olisi
sopinut vaatia järkevyyttä pitämään heistä kiinni. Senpä tähden
elätettiin häntä pitäjän kustannuksella eräässä köyhässä perheessä,
joka oli työssä kaiket päivät, joten Jussi sai holhoa itse itseänsä
niin hyvin kuin taisi. Eipä ollut hänellä iloa kylän pojistakaan,
näillä kun oli erinomaisen hyvä taipumus nipistää Jussia hänen pitkistä
käsivarsistaan ja taarajaloistaan, jopa tehdä muitakin samanlaatuisia
tepposia, joihin hänen personallinen olentonsa näkyi antavan aihetta.
Arvattavastihan ei ajan pitkään heidän seuransa voinut olla hänen
tunteillensa miellyttävää. Siitäpä syystä viettikin Jussi melkoisen
osan nuorta elämätään istua jöröttelemällä auringon paisteessa niin
merkillisen tuhman ja tuumivaisen näköisenä, sillä aurinko, niinkuin jo
edellä on sanottu, siroitteli säteitään pikku Jussinkin päälle, ja mikä
vielä merkillisempää, nämä säteet tulivat Jussin ystäviksi ja
herättivät hänen sielussaan monta ystävällistä tunnetta. Tähän saakka
ei ollut kukaan kertonut hänelle satuja keijukaisista ja enkeleistä,
jotka antavat lapsille lahjoja; nytpä kuiskuttivat auringon säteet
hänelle niistä, siten täyttäen hänen pikku sydämmensä unelmilla
jostakin kauniista, jota muka elämä aikoo hänelle antaa. Sepä seikka
sai hänen taasen haluamaankin juuri tätä outoa, kummallista. Olkoot
siunatut nämä, taivaan Herran luomat auringon säteet, jotka nostattavat
kukkia kuivemmankin laatuisesta maasta ja rakentavat näkyjen
valo-linnoja yksinkertaisimmankin sielussa!

Nuorella iällään -- noin viidenteen vuoteen tai niille paikoille asti,
sillä eipä ollut ketäkään, joka olisi pitänyt huolta siitä, kuinka
vanha hän oikeastansa oli -- ei hän ollut siis sanottavaksi nauttinut
lähimmäistensä huolenpitoa, ja yhtähyvin näkyi hänen orailla olevassa
olennossaan silmiinpistävin kohta olevan juuri luottamus näihin
lähimmäisiin ja jyrkkä taipumus uskomaan kaikkia heidän sanojansa,
vieläpä sitä enemmän, mitä uskottomampaa laatua ne olivat. Auringon
säteet, nämä ilkiöt, olivat opettaneet hänelle sellaista juuri silloin,
kuin ne kuiskuttivat, että tässä maailmassa on kaikki niin kaunista ja
hyvää ja lempeää, ja saattoivat häntä ikävöimään ihmeellistä. Mutta
tämäpä oli arvattavasti vaarallista pienelle huitukalle, joka oli
määrätty raivaamaan itsellen tietä maailmassa, missä tarvitaan silmä
joka sormen nenään. Senpä tähden tuleekin hänen kylänsä kunniaksi
mainita, että se koetteli kaikkia mahdollisia keinoja parantaaksensa
häntä tästä arveluttavasta taipumuksesta. Hauskaa oli todellakin nähdä,
mitenkä Jussi arvollisempaankin asiaan sopivalla kärsivällisyydellä ja
pontevuudella samoeli kaiket päivät ympäristöillä, muutama suolajyvä
kourassa, koska hänelle joku oli sanonut, että linnun saa kiinni,
jos riputtaa suolaa sen pyrstölle ja koska Jussin teki niin ankarasti
mieli saada kiinni joku pikku lintu. Hauskaa oli todellakin nähdä,
kuinka Jussi varsin vakaisena ja aika kyytiä käydä käämyröitteli
haasojaloillaan, juostaaksensa muka kilpaa oman varjonsa kanssa, kun
hänelle oli kerrottu ruohon rupeavan kasvamaan ihan korvan kuullen, jos
hän saa varjonsa kiinni, ja kun hän arveli oikein lystiksi kuulla
ruohon kasvamista. Lyhyesti: hauskaa oli nähdä Jussin, tuhmuuden ja
onnellisen luottavaisuuden kuvastuessa hänen kasvoillaan, yrittelevän
ihmeellisimpiä asioita, mitä vaan kylän järkiniekat taisivat keksiä.
Tällaista hauskuutta sai itsellensä jokainen, joka vaan vehkeili hänen
kanssansa. Näyttipä todellakin siltä, kuin kaikkein tällaisten
vehkeiden olisi pitänyt opettaa hänelle, ett'ei suinkaan ole uskominen
lähimmäistensä kaikkia sanoja; mutta Jussi rukka ei voinut sitä
sittenkään oppia. Eipä milloinkaan pistänyt hänelle päähän, että hänen
lukemattomien erhetystensä syynä oli hänen lähimmäistensä petollisuus;
päinvastoin luuli hän aina, jos hän muutoin yhtään mitään luuli koko
asiasta, syyksi omat puutteensa ja vajanaisuutensa, antoi uudestaan
pettää itsensä ja olipa vielä erittäin kiitollinen niille, jotka
ryhtyivät moiseen työhön. Oli epäilemättä hyvinkin hauska narrata
pientä Jussi pahaista.

Tapahtuipa kerran, että muuan nuori mies lähikylästä päätti naida ja
tämän tehtyään muutti hän nuoren vaimonsa kanssa erääsen taloon, joka
oli ihan sen asuman vieressä, jota Jussilla oli tapana nimittää
kodiksensa. Eräänä aamuna, kun Jussi tavallisuuden mukaan käyskenteli
omissa utu-unelmissaan, sattui hän näkemään mainitun miehen, joka oli
puita pilkkomassa pihalla. Tuopa on soma mies, arveli Jussi, sillä
hänessä oli jotakin, joka muistutti auringon säteitä ja jotain
semmoista iloisessa, suorassa katsannossa, joka veti Jussia väkisenkin
yhä lähemmällä miestä. Sen lisäksi lauleli mies puita pilkkoessaan
niin, että ympäristö kaikui, ja tämä laulu teki poikaparan sydämmen
iloiseksi, vaikk'ei hän tosin itsekään tiennyt miten, sillä eihän Jussi
rukka tietänyt iloisen ja huolettoman sydämmen vilkkailla säveleillä
olevan jotakin lumoavaa, miellyttävää. Hän taisi ainoastaan tuntea
sitä. Mutta miehen kummastakin silmästä pilkisteli veitikka, ja sitä ei
Jussi huomannut, sillä hän, niinkuin jo edellä sanottiin, ei ollut
sanottavaksi tarkkanäköinen siinä suhteessa. Hän astui pari askelta
lähemmäksi, seisahtui, kuunteli ja katsoa tähysti, astui sitten taasen
pari askelta lähemmäksi, seisahtui taasen ja pitkitti niin yhä
edespäin, kunnes hän viimein istahti, jalat ristissä, nurmikolle vähän
matkan päähän iloisesta miehestä ja katsoa tuijotti häneen avosuin ja
pullistunein poskin, niinkuin hänellä oli aina tapana tehdä, kun joku
asia vaikutti häneen. Viimein lopetti mies laulunsa, nosti päätänsä ja
huomasi pienen kuuntelijansa. Ja olipa tämä näkö todellakin niin
hauskan viehättävä, että mies heitti pois kirveensä, pani kätensä
ristiin ja katseli vuorostaan poikasta, joka yksivakaisesti ja
luottavasti niinkuin konsanaankin silmäili miestä, odottaen mitä siitä
tulleekaan.

-- "Kuulepas sinä, pikku haitukka", sanoi viimein mies, sittenkuin he
olivat tuokion aikaa tähystelleet toisiansa, "oletpa sinä kuta kuinkin
varhain aamulla täyttänyt suusi leivosen pojilla".

Jussi vakuutteli mitä juhlallisimmasti, ett'ei tiedä koko asiasta
mitään, mutta mies uhkasi häntä leikiten sormella ja jatkoi:

-- "Älähän narraa minua! Näenhän minä, mitenkä ne pullistavat poskiasi
ja pyrkivät pilkistämään ulos suustasi".

Jussi säikähti ja pani suunsa kiinni eikä ollenkaan voinut ymmärtää,
mistä kummasta kaikki nuo leivosen pojat olisivat tulleet. Mutta hän
ymmärsi toki edessänsä olevan aika viisaan ja järkevän miehen, jolta
saisi tietää ehkä paljonkin asioita, ja siitäpä syystä maksoi kyllä
vaivaa tulla lähemmin tutuksi tuommoisen kanssa, jonka tähden hän
siirtyi uudelleen lähemmäs miestä.

-- "No, mikä sinun nimesi on, sinä pikku makkara?" kysyi teräväjärkinen
mies hienolla hymyllä, sillä hänen oli nähtävästi hauska haastella
pojan kanssa.

-- "Minun nimeni on Jussi!" oli vastaus. "Mikä sinun nimesi on?"

-- "Minun nimeni on tietysti myöskin Jussi, niinkuin kaikkien viisasten
ihmisten", vastasi mies.

Jussi avasi silmänsä selkoselälleen ja näytti kummastuneelta, sillä ei
hän tätä ennen ollut kuullut olevansa viisas. Häntä miellytti toki
kuulla sellaista, jonka tähden hän koetti näyttää tavallista
tuhmemmalta ja kysyi:

-- "Olenko minä todellakin viisas?"

-- "Oletpa kyllä, koska kerran sinun nimesi on Jussi, se on ihan selvä
se", vastasi hänen uusi ystävänsä niin vakavasti, että poisti kaiken
epäilyksen pienen kuuntelijansa sydämmestä.

-- "Niin, mutta ihmiset eivät sitä oikein usko", huokasi Jussi, hieman
mietittyään.

-- "Eikö ihmiset tahdo sitä uskoa? Oho, kukahan se semmoinen olisi?"
kysyi mies, ikäänkuin kummastuen moisesta merkillisestä tapauksesta.

Jussi pudisti alakuloisesti päätään, sillä ei hänkään voinut oikein
käsittää, mitenkä se taisi käydä päinsä, mutta täytyipä hänen toki
omaksi nöyryyttämiseksensä tunnustaa olevan kyllin niitä, jotka
sanoivat hänen näyttävän tuhmalta. Mutta hänen sukkela ystävänsä alkoi
taasen pakinoida ja jatkoi, iskien luottavasti silmää:

-- "Kuules, Jussi, kun minä nyt opetan sinulle, kuinka sinun tulee
käyttää itseäsi, jotta jokainen saisi nähdä, ett'et sinä ole tuhma".

Jussi katsoa tuijotti puhujaan onnellisen hymyllä ja tunsi suuren
Jussin olevan erinomaisen viisaan ja sukkelan miehen, vieläpä hyvin
ystävällisenkin, jota tulee innollisesti rakastaa.

-- "Niin", jatkoi sukkela Jussi, "sinun tulee ainoastaan pistää kädet
housujen taskuun niin syvälle kuin suinkin käy laatuun ja pitää nenäsi
ylöspäin taivasta kohti, niin voit olla ihan varma heidän kaikkien
huomaavan, ett'es olekaan niin tuhma kuin näytät".

Jussia ei tarvittu neuvoa kahdesti. Heti paikalla pisti hän kätösensä
syvän syvälle taskuihin, ja olipa hänen ystävänsä vielä niin
hyväntahtoinen, että omin käsin otti häntä nenästä ja näytti mitenkä
hänen tulisi pitää sitä pystyssä. Siten opastettuna lykytteli tuhma
Jussi uudestaan kylään, erittäin tyytyväisenä, sillä kaikkihan saavat
nyt nähdä, ett'ei hän olekaan niin tuhma kuin hän näyttää. Mutta
sukkela Jussi katsoi ivallisesti hymyillen hänen jälkeensä, rupesi
sitten viheltämään hauskaa laulua ja tarttui uudestaan, tämän pienen
hauskuuden jälkeen, työhönsä.

Seuraavana aamuna oli hän taasen työssä pihalla, kun Jussi tulla
tapsutteli jälleen hänen luoksensa ja istahti hänen viereensä hyvin
vakavan ja tuumivaisen näköisenä, sillä eipä hänellä ollut juuri
hauskoja uutisia kerrottavina. Mutta hänen ystävänsä tervehti häntä
niin ystävällisesti ja lohduttavasti, että hänen sydämmensä aukeni ja
hän alkoi ilmoittaa suruansa.

-- "Ei ne tahdo sittenkään uskoa, nauravat vaan minulle", lausui hän
alakuloisesti, sillä hän tahtoi kernaasti, että ihmiset tietäisivät,
mitenkä viisas ja ymmärtäväinen hän oikeastaan on.

-- "Vai niin, vai nauravat ne sinulle!" sanoi mies, ja jos Jussi olisi
vaan tarkastanut miehen kasvoja, niin olisipa hän nähnyt sen silmissä
viekastelemista. "Siinä he tekevät hyvin pahasti. Mutta tiedätkös mitä,
Jussi, se tulee kaiketi siitä, että sinulla on niin armottoman lyhyt
nenä".

Jussi laski päänsä alas ja tunsi syyn olevan yksistänsä hänen
nenässään, eikä voinut mitenkään keksiä keinoa, millä saisi nenänsä
pitkäksi. Mutta hänen kekseliäs ystävänsä tiesi tähänkin kelpo keinon
ja jatkoi lohduttavalla äänellä:

-- "Älä ole siitä pahoillasi, Jussi; kyllä minä neuvon, mitä sinun
tulee tehdä. Sinun tulee soittaa kellolla aika lailla ihan ihmisten
korvain juuressa, niin kyllä he saavat paremman ajatuksen sinusta".

-- "Arveletko sen keinon auttavan?" kysyi Jussi ja katsoi häneen
niin viattomasti ja luottavasti, että hänen täytyi väkisenkin
taputella poikasta poskusille ja tunsi hetkeksi halun lopettaa moiset
kujeilemiset. Mutta pianpa heloitteli hänen iloisissa silmissään taasen
veitikan luonne ja hän vastasi:

-- "Olethan kaiketi kuullut, Jussi, että kun ihmiset eivät tahdo kuulla
totuutta, eivätkä tehdä sitä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa aika
lailla heidän korviinsa, -- se keino auttaa heti paikalla".

Jussi tosin ei ollut tätä konsanaan kuullut, mutta hän oli hyvin
iloissaan, saatuansa sen tietää ja huomautti ystävällensä, ett'ei
hänellä ollut mitään, jolla voisi soittaa. Hänen harras ystävänsä tiesi
toki keinoja joka asiaan; hän meni hetkeksi majaansa ja toi sieltä pian
pienen kellon, jonka antoi Jussille, sanoen hänen saavan sen ikuiseksi
omaisuudeksensa, hän kun saattaisi sitä tarvita vastakin maailmassa.
Pikku Jussi silmäili häneen kiitollisuudella ja soperteli liikutettuna
ja kyyneleet silmissä:

-- "Sinä olet hyvin hyvä minulle. Eipä yksikään ole minua kohtaan ollut
niin hyvä".

Hän virkkoi sen niin sydämmellisesti ja kiitollisesti, että sanansa
sattuivat ihan sukkelan Jussin sydämmeen, niin että hän seisoi hieman
aikaa liikkumattomana ja katseli pienen Jussin jälkeen, joka iloisena
saamastansa opista ja täydellisesti vakuutettuna sen ihmeitä tekevästä
voimasta karskutteli kylään päin. Mutta pianpa loisti taasen veitikan
luonne sukkelan Jussin iloisilla kasvoilla, hän alkoi uudelleen laulaa
lystiä laulua ja tarttui työhönsä.

Seuraavana aamuna tuli pikku Jussi uudestaan alla päin paikalle, sillä
hänen toinen kokeensa ei ollut onnistunut ensimmäistä paremmin, päin
vastoin saattoi sen sanoa ihan onnistumattomaksi.

-- "Se tulee kaiketi siitä, ett'et sinä soittanut oikein, niinkuin
olisi pitänyt, Jussi", selitteli hänen neuvon-antajansa; "sillä jos ei
soita oikein, niinkuin pitää, niin ei se vaikuta mitään".

Jussi oli jo ennalta itsekseenkin arvellut syyn olleen hänen
puutteen-alaisessa soittamis-tavassaan ja oli hyvin pahoillaan siitä,
ett'ei hän voinut tehdä sitä paremmin, vaikka niin kernaasti tahtoikin.
Mutta hänen viisas ystävänsä lohdutteli, että ajan pitkään soittaminen
käy kyllä paremmin, jos hän vaan panee mieleen, mitä hän sillä keinoin
aina oppii, ja Jussi lupasi juhlallisesti, ett'ei milloinkaan unohda
tätä ystävällistä neuvoa.

Tästä hetkestä saakka oli kummankin Jussin väli solmittu
irroittamattomilla siteillä, eikä mikään ollut sen hauskempaa kuin
heidän merkilliset keskustelunsa, joita he pitivät joka päivä. Syntyipä
ihan ammentamaton hauskuuden lähde, toisella puolen katsoen poikasen
jyrkkään luottavaisuuteen ja sydämmelliseen kiitokseen joka kerta, kuin
hän sai uuden, äimistyttävän selityksen, ja toisaalta katsoen suuren
Jussin personalliseen arvoon ja varmuuteen joka kerta, kuin hän jakeli
omia konstikkaita opetuksiansa. Mutta kaikki kylän ihmiset olivat
yksimieliset siinä, että he olivat saaneet joukkoonsa ihan peijakkaan
sukkelan Jussin, jolla oli ihan omituisia keinoja vetää tuollaista
yksinkertaista ja herkkä-uskoista pojan haitukkaa nenästä. Ja tuostapa
syystä he eivät voineet mitenkään väsyä ihmettelemästä ja ihailemasta
hänen kekseliäisyyttänsä siinä kohden. Mutta eipä kylä eikä sukkela
Jussi itsekään tiennyt, että hän oli saanut mainitulla sukkeluudellansa
puoleensa uskollisen ja luottavan sydämmen viatonta rakkautta, sillä
sellainen kasvoi vähitellen tuhman Jussin pienessä sydämmessä. Ei
yksikään ollut kuuna kullan päivänä niin kernas kuuntelemaan hänen
lapsellisia huoliansa ja sisällisiä tuumiansa, ei yksikään ollut
antanut hänelle tähän saakka niin petollisia neuvoja niin iloisella
äänellä ja hymyilevällä katsannolla, eikä yksikään ollut niin
kärsivällinen ja taipuisa lohduttamaan häntä onnistumattomista kokeista
ja koettamaan saada selville niihin senkin seitsemiä alkusyitä. Tämä
oli kaikki, mitä pikku Jussi tunsi ja näki; siitä, mitä kaiken tämän
takana oli, ei hänen luottava mielensä edes uneksinutkaan ja siitäpä
syystä hän rakastikin häntä ja uskoi hänen sanaansa, kuin evankeliumia
ikään, sillä pitihän hänellä olla joku, jota hän saisi rakastaa ja
uskoa. Siitäpä syystä heloittelikin hänen silmissään omituinen valo,
joka kerta kuin hän loi ne kekseliästä ystävätänsä kohden, ja hän tunsi
onnen ja ilon sekaisen tunteen pikku sielussaan, kun hän istahti hänen
viereensä tahi käyskenteli hänen kanssaan, -- kuullaksensa noita suuria
opetuksia. Siitäpä syystä istuskeli hän myös useasti päivän paisteessa,
kuunnellen mitä auringon säteet kuiskaavat hänelle siitä, millä tavoin
hän voisi tehdä parhaimman ystävänsä ikipäiviksi onnelliseksi, ja
samasta syystä loikoeli hän monta iltaa yksinkertaisella vuoteellaan,
ajatellen yhä ystävätänsä, vieläpä niin rakkaasti, että silmänsä
vettyivät. Ja siten alkoi viimein yksinkertaiselle poikaselle elämä,
täynnä uskoa ja luottavaisuutta sekä toiselta puolen petosta ja
viekkautta, elämä täynnä rakkautta ja iloa sekä yksinäisyyttä ja
hyljätyn-oloa.

Mutta jos sukkela Jussi olisi tällaisessa tilassa nähnyt pikku Jussin
sydämmeen, niin olisi hänen koko sukkeluutensa hetkeksi pysähtynyt ja
hän olisi ihmetyksellä katsellut, minkä komean ja ihmeellisen kukan
taivaan Herra voipi nostattaa vähimmässäkin valossa, kuivimmankin
laatuisesta maasta.

Mitä taasen toiseen Jussiin tulee, niin eipä ollut hän ainoastaan
sukkela ja kekseliäs kaimaansa nähden, vaan olipa hän vielä yhtä
ravakka ja kunnon työntekijä, sukkela ja taitava puuseppä ja
kirvesmies. Tosin hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin iloinen
luonteensa ja taitavat kätensä, mutta olihan sitä jo siinäkin. Hän sai
pysyväistä työn-ansiota eräässä hovikartanossa, joka oli vähäisen kylän
vieressä, ja itse herrastalossakin miellyttiin iloiseen puuseppään,
jonka kasvot olivat aina niin kirkkaat ja imarat, kuin kesäpäivän
auringon säde, jonka puhe oli todellakin uhkuavain ivavehkeiden lähde
ja jonka laulu kaikui kilpaa hänen kirveensä ja sahansa kanssa, niin
iloisesti ja ripeästi, että se taisi vilkastuttaa koko kyläkunnan.
Niin, itse patronakin piti hänestä hyvin paljon ja seisahtui usein, ohi
käydessään, miehen eteen ja puheskeli hieman sitä tätä. Hänen työstään
maksettiin hyvin, ja olipa, sanalla sanoen, kaikki juuri niin kuin sen
tuli olla ja piti olla. Olipa hän todellakin joutunut onnen helmaan, ja
ilo kukoisti kukoistamistaan siinä talossa, jossa sukkela Jussi nuoren
eukkonsa kanssa asuskeli.

Vaan eipä missäkään täällä maailmassa ole paratiisia ilman käärmettä,
ja sen tulee olla todellakin hyvin sukkelan, joka voi aina välttää sen
juonia, ja sen tulee olla hyvinkin iloisen, jonka luo ei suru ja
vastoinkäyminen löytäisi pientä uraa synkällä kulullaan. Hovissa oli
pehtori, joka oman ajatuksensa mukaan oli aika mies, sillä sanotaanhan,
että toisinaan hovin pehtorikin voipi olla se. Kun hän oli vetäissyt
pitkävartiset saappaat jalkaansa, ottanut keppinsä kouraansa,
pitääksensä väkeä ohjaksissa, niinkuin hän hyvillä mielin ollessansa
laususkeli, kas silloin ei ollut hyvä tulla häntä lähelle, sillä hän
vaati ehdotonta alamaisuutta ja kunnioitusta omalle personallensa.
Tämä nuori mies oli, sen pahempi, ainoa, joka ei puusepälle ollut
armollinen. Kyllä pehtori tosin rakasti sukkeluuksia hänkin, mutta
ainoastaan silloin, kuin hän itse niitä lasketteli, eikä suinkaan joku
hänen alamaisiaan. Tuohonpa nähden oli pehtorilla ankara epäluulo, että
puusepän iloinen katsanto, ivajutut ja hauskat laulut olisivat
juureltaan kunnioituksen ja kurin puutetta, ja nämähän asiat olivat,
pehtorin mielestä, ensimmäiset vaatimukset sellaisessa paikassa kuin
hovi on. Kun puuseppä siis hymyillen, niinkuin tavallisesti, otti lakin
päästänsä ja kumarsi pehtorille, niin pisti tämä kätensä taskuun, eikä
vastannut kumarrukseen, vaan kohotti nenänsä ilmaa kohden paljoa
käytännöllisemmästi, kuin Jussi paran kokeet samassa suhteessa
olivatkaan. Pehtori tahtoi, niinkuin hän itse arveli, näyttää mokomalle
lurjukselle, ett'ei suinkaan hän (herra pehtori) suvainnut puolestaan
yhtään hänen sukkeluuksiaan. Mutta nyt oli sukkelalla Jussilla, niin
keinokas kuin hän muutoin olikaan, tässä kohden toki omat ajatuksensa
asiasta ja hän arveli, että jos pehtorilla oli syytä säästää lakkiaan
kulumasta, niin oli hänellä puolestaan yhtä hyvä syy siihen, ja
sentähden hän ei enää nostanutkaan lakkia pehtorille. Mutta niin ei
hänen olisi pitänyt ajatella, sillä seuraus siitä oli se, että pehtori
seisahtui eräänä aamuna hänen eteensä ja kysyi äreästi, mitä hän tuolla
vehkeellään tarkoitti. Toinen vastasi -- ja näyttipä hän sillä hetkellä
hiukan ivasuulta -- pehtorin voivan siihen itse parhaiten vastata;
sillä hän ajatteli, sanoi hän, ihan samaa, kuin pehtorikin, koska tämä
ei vastannut hänen tervehtimistänsä. Tästä vastauksesta hämmästyi
pehtori niin, ett'ei saanut sanaakaan suustansa. Nyt huomasi hän omien
pahojen arveluittensa puusepästä käyneen toteen mitä hirveimmällä
tavalla, jonka tähden hän pyörähti kannoillansa ja meni suoraa päätä
patronan luo ja pyysi, että puuseppä ajettaisiin heti matkaansa.
Patrona viivytteli asiaa alussa, sillä hän oli todellakin mieltynyt
iloiseen Jussiin; mutta toiselta puolen hän ei voinut kieltää pehtorin
arvelua, ett'eihän maailma suinkaan voisi ajan pitkään pysyä alallansa,
jos hovissa ei pidettäisi ankaraa kuria. Ja kun tämä hoviherran oikea
käsi pyysi vihdoin valitsemaan joko hänen tahi puusepän, niin huomasi
kelpo patrona, että kahdesta pahasta pitää valita aina pienempi, ja
antoi pehtorillensa luvan maksaa tuolle syntisäkille hänen saamisensa
ja samalla ilmoittaa, ett'ei hänen tarvinnut enää vaivata itseään
tulemalla uudestaan työhön. Saatuansa tämän tietää, kohosi puusepän
iloisille kasvoille synkkä pilvi; mutta hän ei sanonut toki sanaakaan,
sillä olipa hänelläkin, miesparalla, oma ylpeytensä.

Pienen tuhman Jussin suurimpia huvituksia, joista hän jo ennalta taisi
iloita kaiket päivät, oli käydä illansuussa hoviin päin, ottamassa
vastaan kekseliästä ystäväänsä, joka aina tervehti häntä hymyillen ja
ilomielin. Suurimpana onnenansa oli sitten käydä tämän ystävän sivulla
kotiin, luottavasti ja kiitollisesti kuunnellen joukottain hauskoja ja
merkillisiä opetuksia seuraavaksi päiväksi, ja vähät hän enää siitä,
ett'ei mikään niistä oikein onnistunut, sillä sukkela Jussi osasi
taasen mitä parhaimmalla tavalla selittää syyt siihen. Ja koko pikku
kylä hymyili niin tyytyväisesti, kun heidän nähtiin tulevan noin kahden
kesken, sillä tiedettiin nyt taasen saatavan nauraa luotteliaalle Jussi
pahaiselle.

Näillä ilta-matkoilla hymyili aina aurinkoinen, mutta tulipa tuosta
ilta, jolloin pilvi sen ensi kerran peitti. Sinä iltana ei tuhman
Jussin ikävöivää katsetta kohdannut hymyily, eikä selvä ja iloinen
katsanto lyhentänyt tietä kotikylään. Mutta kun Jussi hiljaa ja
ahdistetuin mielin oli hiipinyt kotiinsa, niin näytti hänestä aurinko
menneen mailleen toisin kuinka tähän saakka ja viipyvän poissa kauemmin
kuin ennen. Eikä hän erehtynytkään siinä, sillä tästä päivästä saakka
tuli loppu sukkelan Jussin iloisesta mielestä ja viehättävistä
opetuksista, eikä ollut enää toivomista noita hauskoja ilta-kävelyjä
eikä iloitsemista niistä, sillä hän ei enää koskaan mennyt hoviin.
Useampia kertoja saattoi pikku Jussi hiipiä hänen viereensä, hänen
siitä huomaamatta. Hetkikausia istuskeli poikanen kärsivällisesti,
koettaen tavata edes yhdenkin hänen iloisia silmäilyksiään, mutta hänen
entinen iloinen ystävänsä silmäili häneen pilven ja entisen ilonsa
säteen sekaisella hymyllä, selittäen, ett'ei hän enää huoli ilvehtiä
hänen kanssansa. Ja nyt meni Jussi parka pois, istahti äänettömänä ja
hiljaa johonkin nurkkaan ja itki, sillä hän tunsi mielensä niin
raskaaksi.

Sukkelata Jussi raukkaa! Hänellä olikin syitä olla murheissaan ja
menettää taipumuksensa moisiin vehkeisin. Tuo vähäinen kylä oli liian
pieni, toimittaaksensa hänelle kylliksi työtä; hän oli ihan outo näillä
seuduilla, ja päivä päivältä kävivät hänen talonsa asiat yhä pahemmin,
niin että hän köyhtyi köyhtymistään. Sen lisäksi sairastui vielä hänen
vaimonsakin. Kaiken iloisen mielensä ja vehkeilevän luonteensa ohessa
oli puusepällä hyvä, herkkä sydän, ja kun hän istuskeli rakkaan,
sairastavan vaimonsa vieressä, näki hänen kärsivän eikä tuntenut
voivansa hankkia hänelle sitä huojennusta, jonka hän niin kernaasti
olisi tahtonut toimittaa, niin silloin lannistui miehen mieli ja kävi
niin raskaaksi kuin raskautetun ihmisen sydän vaan voipi olla. Ja nyt
kirosi hän monasti sydämmessänsä vikkelää kieltänsä ja noita iloisia
vehkeitään, joista hän ennen oli ollut niin iloinen, mutta jotka nyt
olivat ryöstäneet häneltä sen toimen ja työn-ansion, jotka olisivat
voineet saada hänen vaimollensa huojennusta ja tehneet hänen
päänaluksensa pehmeäksi. Ja joka ainoa hilpeyden kajastus sammui hänen
kasvoiltaan, niinkuin valo sammuu synkkänä, kolkkona talvi-iltana.
Ja kuitenkin oli suvi käsissä, mitä ihanin kesä vallitsi hänen
ympärillänsä, ja auringon säteet hymyilivät, ilveilivät, saattaen
kaikkialle iloa, onnea. Nuo ihanat auringon säteet, nepäs vasta voivat
olla kovaluontoisia, kun niin sulavasti nauravat surevan kyyneleille ja
iloitsevat, huolettomasti teuhaellen, ihmisen paraillaan murehtiessa.

Niin ajatteli hän itsekseen eräänä aamuna, hävittyään talonsa
pihalle, jossa istahti raskaalla mielellä, kun hänen ympärillänsä
parhaillaan oli kaikki niin iloista ja ihanaa ja hymyilevää. Hänestä
tuntui, ikäänkuin kaikki hänen ympärillään naureskelisi hänen
surullensa, ja painuipa tuosta miehen pää yhä alemmaksi. Kaikki hänen
sukkeluutensa eivät voineet suoda hänelle turvaa tältä neuvottomuuden
ja hyljättynä-olon katkeralta tunteelta. Päänsä kallistui, ja
silmissään, jotka ennen olivat hymyilleet kilpaa auringon säteiden
kanssa, usmaeli nyt kyyneleitä. Eipä hän tiennyt eikä ajatellut
auringon säteiden hymyilevän ainoastaan siitä syystä, että ne
tietävät paljoa parempia neuvoja ja että ne tulevat sieltä, jossa
lohdutusta ja lääkkeitä löytyy jokaiselle sairaalle ja surevalle
sydämmelle. Tässä tuokiossa pikku Jussi tulla tojotti, niinkuin hänellä
oli tapana, pienillä taarajaloillaan ja istahti äänettömänä hänen
viereensä, silmäilläksensä häneen, poika kun arveli heidän yhä olevan
seurakumppaleja ja lohduttajia toisillensa, sillä hän oli todellakin
niin tuhma, että piti ystäväinsä surut ominansakin. Kun tuo sureva mies
käänsi sitten päänsä ja huomasi Jussin sivullansa, jalat ristissä ja
osan-otto jok'ainoassa kasvonpiirteessä, jopa suussakin, joka oli auki
kuin konsanaankin, niin silloin tuntui hänestä tässä poikasessa olevan
jotakin, joka ihmeellisesti liikutti häntä. Ja muistuipa tuosta hänen
mieleensä ihana aamu, jolloin he, juuri samassa asennossa, olivat
tutustuneet, ja tämä muisto se sai väen väkisinkin hilpeyttä hänen
silmiinsä, itse kyynelhunnunkin lävitse; mikähän sitten lienee siihen
syynä ollutkaan, joko auringon säteet, joilla kaiketi oli omat
juonensa, saattaessaan hänet hymyilemään, tahi Jussi pahainen, jossa
hänen mielestään aina oli ollut niin kummallisesti viehättävä voima, --
pääasia on se, että hänen mieleensä muistuivat nuo ivavehkeet heidän
ensimmäisen tutustumisensa ajalta ja saattoivat hänet nousemaan
istualtaan, nyykäyttämään ystävällisesti päätänsä ja lausumaan
surumielisellä hymyllä:

-- "Voi pikku Jussi, jos nyt voisit mennä patronan luo ja soittaa aika
lailla kelloa hänen korviinsa, jotta hän tekisi minulle oikeutta, --
niin olisinpa toki palkittu siitä, mitä olen sinulle opettanut".

Tämän sanottuaan meni hän uudelleen majaansa, unhottaaksensa auringon
säteet ja Jussin ja kaikki, mikä vaan iloista oli. Mutta pikku Jussi
istui liikkumatta paikallaan ja arveli, ajatteli niin miettivän
näköisenä, sillä hänen utuiseen sieluunsa oli pudonnut jyvänen, joka
nyt alkoi siinä itää. Hän ajatteli suurta hovikartanoa, jota hän piti
sellaisena paikkana, mitä ainoastaan pelolla ja vavistuksella saa
lähestyä, hän ajatteli mahtavaa patronaa, jonka nimeä hän kuuli
lausuttavan ainoastaan syvimmällä kunnioituksella, ja poika parka ihan
äimistyi pelosta, muistellessaan sukkelan Jussin sanoja. Mutta samalla
ajatteli hän, kuinka innollisesti hän rakastaa puuseppä raukkaa, kuinka
tämä oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja kuinka kernaasti hän tahtoisi
edes jollain keinoin palkita neuvon-antajansa. Hän arveli myös, että
hänen ehkä onnistuukin tällä kertaa soittaa oikein patronan korviin,
koska hän kuitenkin niin kernaasti sen tahtoo tehdä. Ja sillä
aikaa kuin hän tätä tuumiskeli, leikittelivät kirkkaat, armaat
valonsäteet hänen ympärillänsä ja kuiskasivat hänelle omituisella
vastustamattomalla viehätyksellään: "Koeta vaan, koeta vaan, pikku
Jussi!"

Ja nyt nousi Jussi ja käydä kätysteli luottavasti ja vakavasti hoviin
päin.

Täälläpä näytti ihan toisenlaiselta kuin siinä talossa, jossa puuseppä
istuskeli sairaan vaimonsa vuoteen ääressä; täällä oli kaikki niin
kirkasta, niin hymyilevää. Tuolla ulkona vainioilla aaltoilee kultainen
vilja niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja pihalta tuli itse patrona
ilahduttaaksensa sydäntänsä ja nähdäksensä kaikkea tuota siunausta,
joka oli hänen omansa. Hän oli juuri seisahtunut erään kauniimman
pellon eteen ja vaipunut hetkeksi hauskoihin luvunlaskuihin, kun hänet
äkkiä herätti ajatuksista kellon soiminen ihan hänen korvainsa
juuressa. Hän kääntyi ja näki pienen valkotukkaisen ja pulleaposkisen,
mutta jotenkin tuhman näköisen pojan. Se oli Jussi, joka oli käyttänyt
hyväksensä sitä silmänräpäystä, jolloin patronan tarkastus oli
toisella haaralla, voidaksensa siten lähestyä vallan hiljaa ja koettaa
lumo-keinoansa. Siinä seisoi hän nyt ja soitti kelloa vapisevalla
kädellä, silmäillen pelolla ja vavistuksella patronaan.

-- "Mitä kummia sinä teet, poika?" kysyi patrona, silmäillen
kummastellen poikasta.

Nyt loppui Jussin rohkeus; hän purskahti itkemään, änkyttäen samalla
jotakin sinne päin, että tämä muka tuli vaan siitä, ett'ei hän osannut
soittaa oikein.

-- "Etpä liene oikein viisas, poikaseni!" lausui patrona, peräytyen
pari askelta takaisin, kun huomasi Jussin katsoa tuijottavan häntä niin
kummallisesti.

-- "Ei, kyllä minä olen viisas!" vastasi Jussi nyyhkien, "mutta ei
kenkään voi sitä minusta huomata sentähden, että minulla on liian lyhyt
nenä".

Tämä vastaus ei ollut patronaan mielestä sinnepäinkään niin selvä, kuin
Jussi kaiketi luuli sen olevan; mutta tässä poikasessa oli sellainen
teeskentelemätön suru ja lapsellinen luottavaisuus, että se liikutti
hyvänsuopaa patronaa. Hän läheni poikasta lähemmäs, taputti häntä
päähän ja sanoi ystävällisesti:

-- "Jos sinulta puuttuu jotakin, poikaseni, niin sano vaan, älä
pelkää".

Ja Jussi katsahti nyt häneen luottavasti ja kertoi itkusilmin hänelle,
kuinka puuseppä oli ollut hyvä häntä kohtaan, kuinka hän oli opettanut
hänelle monta oivallista asiaa ja kuinka hän oli sanonut, että kun joku
ei tahdo tehdä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa sen korvien
juuressa. Ja nyt kun hän oli suruissaan ja onneton, oli hän pyytänyt
Jussia soittamaan patronalle korvaan, jotta tämä olisi häntä kohtaan
rehellinen ja oikeamielinen.

-- "Mutta kun minä en osaa soittaa, niinkuin tulisi", jatkoi Jussi, ja
kyyneleet heruivat taasen hänen poskilleen, "niin se ei vaikuta
mitään'".

Mutta patrona katsoi häneen lempeästi ja ystävällisesti, taputti häntä
poskusille ja ajatteli omalla laillaan Jussin puheesta, niin himmeää
kuin tämä olikin, sillä eipä hän ollut unohtanut iloista puuseppää.
Monta kertaa oli hän yksinäisyydessään kaivannut hänen iloista ja
hauskaa lauluaan ja ajatellut, eikö hän ollut epä-rehellinen sekä
miestä että itseänsäkin kohtaan, kun niin jyrkästi oli ajanut hänet
pois luotansa. Sittemmin oli hän saanut kuulla miehen köyhyydestä, ja
tunsipa hän silloin katumuksen kaltaisen surun, ajatellessaan olevansa
osalta itsekin syypää siihen, että hymy oli kadonnut miehen iloisilta
kasvoilta ja laulu vaiennut hänen huuliltaan. Eikä se ollutkaan mikään
häpeä, että patrona näin ajatteli. Senpä tähden järähtikin hänen
sydämmensä poikasen puheesta, ja täällä, kaiken rikkautensa ja Jumalan
suoman siunauksen keskellä, päätti hän, ett'ei poikasen kellon pitänyt
turhaan kaikuman hänen korviinsa. Jussi oli soittanut paremmin kuin oli
luullutkaan.

Tuokion ajan kuluttua astuivat patrona ja Jussi hyvässä sovussa
puusepän pikku tölliin ja saattoivat hänet hyppäämään kummastuksesta ja
peljästyneenä ylös. Mutta kun patrona taasen oli mennyt pois, silloin
tuijotti sukkela Jussi avoin suin herransa jälkeen, ikäänkuin olisi
tapahtunut joku ihme, jota hän ei rohjennut uskoa todeksi. Ja kuitenkin
oli asia tosi, eipä käynyt epäileminen: uusi kirkkaampi aika oli
lähettänyt hänelle ensimmäisen ystävällisen tervehdyksen ja aurinko oli
paistanut häneen; ja hänen vaimonsa lausui tautivuoteeltaan niin
heleällä äänellä, kuin terve konsanaankin:

-- "Nyt tulen minä, Jussi, taasen pian terveeksi ja reippaaksi, sillä
nyt tuntuu sydämmessäni taasen niin iloiselta ja kepeältä".

Mutta penkillä, puusepän vieressä, istui pikku Jussi ja katsoi
tyytyväisyydellä kaimaansa, sillä poikanen tunsi nyt ottaneensa aimo
askeleen eteenpäin puutteittensa parantamisen tiellä ja oppineensa
vihdoinkin oikein soittamaan lähimmäistensä korviin. Ja sen oli hän
oppinut todellakin. Tässä tuokiossa soi kellon ääni niin kovasti
suuren, viisaan Jussin korviin, että hänen täytyi häpeästä painaa
päätänsä alas poikasen iloiselta silmäilykseltä. Patrona oli, näet,
kertonut kaikki, ja nyt tiesi hän, että sen, minkä hänen oma
sukkeluutensa oli häneltä menettänyt, sen oli pojan tuhmuus hänelle
uudestaan voittanut, kun tämä oli ottanut vastaan hänen epäiltäviä
neuvojaan vilpittömällä uskolla ja luottamuksella. Mutta pikku Jussi,
joka oli menestyksestänsä käynyt vieläkin luotteliaammaksi, istahti
jalat ristissä ja kysyi aprikoivan näköisenä:

-- "Eiköhän nyt auttaisi, jos minä koettaisin uudestaan kohottaa
nenääni taivasta kohti, jotta ihmiset viimeinkin saisivat nähdä, ett'en
minä ole niin tuhma, kuin näytän?"

Silloin helähti taasen lempeä ja iloinen hymy puusepän kasvoille; hän
istahti pienen pojan viereen, nosti hänet polvillensa ja kertoi hänelle
kaikkein viisaimman olevan sen, joka on viaton ja rakastaa, sillä
Hänen, taivaan Herran, viisaudessa on yksistänsä siunausta. Ja Jussi
uskoi häntä, niinkuin tähänkin saakka, ja oli hyvin iloissaan,
kuullessansa sellaista, sillä hänestä näytti, ett'ei tällä lailla ole
sinne päinkään niin vaikeata olla viisas ja ymmärtäväinen. Mutta nuori
vaimo kutsui hänet luoksensa ja suuteli häntä, ja tämä oli ensimmäinen
äidin suutelo, jonka pikku Jussi oli saanut moneen Herran vuoteen, --
tuntuipa siltä, kuin auringon säde olisi suudellut kauan unohdettua
kukkasta ja loihtinut sen valon iloon.

Ja terveys ja onni palasivat puusepän majaan, ja pikku-Jussi asui
tästä lähtein siellä ja joka ilta kävi hän uudelleen ottamassa vastaan
suurta Jussia, josta hän niin paljon piti ja jota hän uskoi niin
vilpittömästi, sekä seurasi häntä kotiin, tämän jutellessa monta
hauskaa ja hyödyllistä asiaa. Mutta jos ken siitä hetkestä saakka
yritti ilvehtiä pikku Jussin kanssa, tämän herkkä-uskoisuudesta, niin
se sai tekemistä sukkelan Jussin kanssa: sillä hän ymmärsi nyt Luojan
tehneen hänen kaimansa hyvin köyhäksi, köyhäksi rahasta, köyhäksi
kenties ymmärryksestä ja vieläkin köyhemmäksi lapsen elämän
suojelijoista, mutta Hän oli toki antanut hänelle siunauksen hedelmiä
kantavan lahjan: viattoman taipumuksen uskomaan ja luottamaan.

Mutta Hän, joka antaa aurinkoisen valaista kaiken maailman ja antaa
kullekin, pienille ja suurille, yksinkertaisille ja viisaille, kullekin
oman päivänsäteen käsiin temmattavaksi, Hän tietää, josko ei monen
meistä, sukkelista ihmisistä, olisi tarpeen oppia hiukkaa samassa
asiassa tuhmasta Jussi raukasta, sillä eipä hän ole todellakaan niin
tuhma, kuin ehkä näyttää olevan.




EI MOKOMAA TUHMAA TOISTA!


Niin sanoivat Jaakosta kaikki: hänen vanhempansa, sisaruksensa, tädit,
naapurit ja kaikki tuttavatkin. "Voi kuitenkin, kuinka hän on tuhma",
sanoi isä huolestuneena, nähdessään Jaakon itkevän ja valittavan,
sill'aikaa kuin koira makeaan suuhunsa söi hänen voileipänsä. "Voi
pikkuista tuhmeliini parkaani", sanoi äiti, hyväillen poikaansa, kun ei
tämä päässyt pöydän ääreen, jossa sisaruksensa leikkivät Jaakolta
"lainaamilla" leluilla, ja täyttä kurkkuansa riemuitsi, kuullessansa
muiden nauravan, vaikk'ei useinkaan tiennyt mikä heitä nauratti.
Tädeiltään sai hän aina huonoimman joululahjan, "sillä", arvelivat he,
"hän on niin tuhma, että tyytyy mihinkä hyvänsä". "No, sinuapa on aika
tuhma-jussi", sanoi naapurin emäntä, kun oli kerran lähettänyt hänet
ostamaan sokuria, ja Jaakko oli pannut sokurin märälle kivelle,
kiiruhtain auttamaan erästä pientä tyttöä, joka oli pudonnut ojaan.
"Herra Jumala, kuinka tuo poika on tuhma", sanoi eräs vieras rouva,
joka oli heillä vieraissa, kun Jaakko muistutti äidilleen, ett'ei
suuruskahvia vielä oltu juotu, vaikka äiti juuri oli sanonut olevansa
pahoillaan siitä, että se vast'ikään oli juotu. Tuhma hän oli, ja
ilmankos hänen nimensä sitten olikin Jaakko? Sehän on vallan varmaa,
että tuhmia kaikki Jaakot ovat!

Hänellä, näet, ei ollut senkään vertaa viisautta, että olisi rajuksi
ruvennut, kun häntä tuhmaksi sanottiin; eikö mitä! Tuhmana oli hän
syntynyt, sen hän tiesi hyvin itsekin, ja että hän tuhmana kuolisikin,
siitä oli hän niin vakuutettu, että päätti antaa, pitkittä puheitta,
asiain mennä menojaan. Vakuutus tuhmuudesta saattoi enimmäkseen hänen
huulilleen tyytyväisen hymyn, eikä hän koskaan edes koettanutkaan näkyä
viisaammalta kuin olikaan. Hänen tullessaan kouluun oli yleinen
vakuutus hänen tuhmuudestaan niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä kukaan
yrittänytkään epäillä; mutta toveriensa hyväntahtoisuuden ja oman
järkähtämättömän hyvän luonteensa avulla tuli hän kumminkin toimeen.
Kyllähän hänelle useinkin tehtiin kaikenlaisia sutkauksia, mutta hän
kun niille vaan nauroi oikein sydämmensä pohjasta, niin ei liian
pitkälle koskaan menty; sillä kukapas olisi hennonnut tuolle
sävyisälle, tuhmalle pojalle pahaa tehdä? Vaivaloisen opin kanssa
taisteli hän miehuullisesti ja väsymättä, mutta jos hän siitä jotakin
saikin päähänsä päntätyksi, ei se ainakaan semmoista ollut, jolla muut
tutkinnoissa loistavat. Matkakertomusten ja satujen lukeminen oli hänen
mieluisinta työtään. Varsinkin ihaili hän suuresti uljaita, väkeviä
sotasankareja, semmoisia, jotka olivat taistelleet vallan hirmuisesti,
hyvin helposti olivat jaksaneet kantaa raskaimpia taakkoja, mutta
kumminkin olleet niin hiljasluontoisia ja yksinkertaisia kuin lapset.
Silloin Jaakko arveli: "Kun nyt minä kerran olen näin tuhma, niin
tahdon tulla väkeväksi, oikein kauhean väkeväksi, niin että kaikki
ihmiset rupeavat minua arvossa pitämään pelkän voimani vuoksi". Risto
veikkoansa, joka oli hyvin älykäs ja ymmärtäväinen poika, piti hän
suuressa arvossa. Kaikki, mitä Risto sanoi, oli oikein, ja mitä Risto
halusi, sen Jaakko teki, kun vaan suinkin taisi: puolustaakseen Ristoa,
joka oli kiivas, vaan samalla pelkuri, hän olisi mielellään vaikka
henkensäkin uhrannut. Ristosta tulee oikein maailman mainio mies, siitä
hän oli varma; ja hauskaa oli hänen ajatella mitenkä hän, kun veljensä
on päässyt suureen arvoon, tulee hänen luokseen halvassa puvussa ja
soittaa ovikelloa; mitenkä sitten, kun palvelija käskee hänen menemään
tiehensä, hän vastaa: "Herra professori -- vielä toisinaan herra
ministerikin -- on minun veljeni!" Ja sen hän sanoo pöyhkeillen -- ei,
ei pöyhkeillen -- se olisi syntiä; se alentaisi häntä liian paljon.

Itse puolestaan, sitä vastoin, ei hän ollut kunnianhimoinen laisinkaan,
sillä kun hän oli kasvanut kyllin suureksi, pani isänsä hänet nikkarin
oppiin; "ja siinä teki isä varsin oikein", sanoi Jaakko silloin, "sillä
minä olen liian tuhma mitään parempaa oppimaan". Nikkarin luona
menestyi hän varsin hyvin; hän oli niinkin tuhma, ett'ei ymmärtänyt
pitää itseään korkeampi-sukuisena ja paremmin kasvatettuna, kuin
muutkaan oppipojat, joista sitten saikin hyviä tovereita ja ystäviä.
Mitä taasen työhön tulee, niin siihen hän ryhtyi ilomielin ja
huomasikin kohta olevansa varsin tyytyväinen onneensa.

Sill'aikaa kuin Jaakko siis sahasi, höyläsi, liimasi ja kiilloitti
oikein otsansa hiessä, oli isällä täysi tekeminen, saadakseen jotakin
sopivaa paikkaa Risto pojalleen. Risto ei ollut tuhma, sehän oli selvä
kuin päivä; ei hän koskaan lukenut läksyjään, vaan osasi ne sentään
hyvin hyvästi ja sai vähä väliä kauniita todistuksia edistyksistään
koulussa. Ulkoa osasi hän koko joukon runoelmia, sekä saksan-,
franskan- että englannin-kielisiä, ja kirjoitti päiväkirjaan kaikki,
mitä kotona tapahtui. Kaikki, niin omansa kuin Jaakonkin rahat menetti
hän teateriin y.m. Silmin nähtävähän oli, että hän semmoisilla
luonnonlahjoilla menisi pitkälle. "Annetaanpas", sanoi isä, "pojan
lukea aluksi", ja Risto luki vuosikausia, mutta tutkinnon otosta ei
tullut mitään. Vihdoin sanoi hän eräänä päivänä olevansa kyllästynyt
tuohon ikuiseen lukemiseen; hän ei tahdo muka olla se, joka rupeisi
johonkin vastahakoiseen virantoimitukseen, se on hänen mielestänsä
rasitusta vaan; hän tarvitsee vapautta, vapautta, voidakseen oikein
vaurastua. Aikaa kului taaskin, ja kun ei isä nähnyt sittenkään
pojassaan mitään vaurastumista, ehdotteli hän pojalleen jonkinlaista
toimitusta. "Minä hankin", sanoi hän, "sinulle toimitusta jossakin
kauppakonttorissa". Poika totteli, vaan huokasi kumminkin, ett'ei isä
ollenkaan ymmärtänyt elämän runollista puolta. Konttorityönsä teki hän
itselleen niin mukavaksi, kuin vaan oli mahdollista. Hän rupesi
runoilemaan, se tuli muillekin tiedoksi ja hän sai jo kohtakin
mainetta! Vaan kun hän, isänsä kuoltua, oli saanut vähän perintöä, niin
heitti hän konttorityöt sikseen ja rupesi viettämään oikein iloisia
päiviä; ja siihen hän olikin kuin luotu. Maailma tempasi hänet
mukanaan, ja hän piti itseään onnellisena. Typerää veljeään ei hän
sentään koskaan unohtanut.

Sillä välin oli Jaakko päässyt sälliksi, ja isänsä lähetti hänet
ulkomaille, että oikein vaurastuisi työssään. Jaakko, kuuliainen kuten
ennenkin, jätti jäähyväiset, kyyneleet silmissä, ja läksi matkalle.
Muutaman kuukauden kuluttua seisoi hän taas entisen isäntänsä
työtuvassa ja höyläsi yhtä uutterasti kuin ennenkin. Tuhmasti hän teki,
sen tiesi hän, mutta -- mitäpä hän sille mahtoi, "hänen tuli ikävä
takaisin", kertoi hän hymyillen, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.

Suuresti hän oli iloinen, kuullessaan, että veljellensä kaikki kävi
hyvin; vakaisena nyykähdytti hän silloin päätään, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: "Niin, niin, hän sen kyllä voi!" Kerran lahjoitti Risto
hänelle pienen kirjasen, jonka hän itse oli kirjoittanut. Jaakko
laittoi itselleen kohta komean kirjahyllyn, jolle hän asetti kirjasen
ynnä pari muutakin kirjaa, joita hänellä oli. Riston kirjoittamaa
kirjaa hän ei kuitenkaan lukenut, hän kun ei ymmärtänyt sitä; "mutta",
selitti hän hymyillen, "sillä on kyllä ansionsa". Kirjanen oli
kumminkin sidottu kauniisin kansiin, ja mielellään sitä Jaakko tuon
tuostakin katseli ja tunsi olevansa vähän ylpeäkin sen puolesta.

Kipeästi koski Jaakon sydämmelle, kun vanha isäntänsä kuoli ja jätti
kivulloisen lesken ja seitsemän turvatonta lasta jälkeensä. Täytyikö
hänen nyt lähteä pois vanhasta, rakkaasta työtuvasta! "Tuhmasti tosin
teen, kun niin ajattelen", arveli Jaakko, "mutta, milloinkas minä
viisaasti olen tehnyt?"

Näihin mietteisin oli hän vaipununna, kun Risto kerran illalla tuli
hänen luokseen työtupaan. Risto kummasteli, että nyt kaikki oli niin
hiljaista; ei kuulunut sahaamista, ei höyläämistä, ei veljensä iloista
lauluakaan. Jaakko istui lavitsalla ja katsoa tuijotti sahalastuihin
lattialla; sanaakaan sanomatta nyykähdytti hän päätään tulijalle. Risto
sytytti sikarinsa ja istahti mahonkipölkylle, ajatuksissaan silmäillen
lakierattuja saappaitaan.

-- "Kolkoltapa nyt täällä näyttää", sanoi hän viimein.

Jaakko nyykähdytti päällään.

-- "Ethän sinä kumminkaan häviölle tule vähääkään. Perintö-osasi on
vielä koskematta, ja sillä voit panna oman taloutesi toimeen. --
Lähdethän kaikissa tapauksissa täältä pois?"

Vähän mietittyään vastasi Jaakko: "enpä luule sitä".

-- "Etkö?" kysyi Risto kummeksien.

-- "Kukas heistä sitten huolta pitäisi?" sanoi Jaakko viitaten lesken
huoneesen päin.

-- "Ethän ainakaan sinä!" sanoi veli, pyörittäen päätään. "Sinä et ole
heille mitään velkaa".

-- "En, leivästäni en heille velkaa jää", vastasi Jaakko
sydämmellisesti, "isä-vainajani ja minä olemme sen kyllä korvanneet;
mutta kiitollisuuden velassa olen kyllä heidän hyvyydestään ja
ystävällisyydestään minua kohtaan! -- Niin, naura sinä vaan! -- Ja
päälliseksi olen heille velkaa sen, minkä kaksi väkevää, työhön
kykenevää kättä aina ovat turvattomille, jotka eivät itse voi tulla
aikoin".

-- "Oletkohan ajatellut", sanoi Risto sitten, "että jos tuumasi
toimeenkin panet, niin et saa koskaan tilaisuutta mennä naimisiin?"

-- "Enhän minä ole edes kihlannutkaan vielä", vastasi Jaakko
naurahtaen.

-- "Mutta saatathan helposti sattua näkemään jonkun tytön, joka sinulle
on mieliin", sanoi veli, "ja kun rakkaus sinuun saa syttyneeksi, niin
silloin varmaankin kadut nykyisiä tuumiasi; sinä et pidä lukua elämän
runollisesta puolesta, vaan tahdot tyytyä sen yksipuolisuuteen".

-- "Minä en runollisuudesta ymmärrä tuon enempää", vastasi Jaakko
säveästi, "tiedän tosin tekeväni tuhmasti, vaan toisin en taida".

Jaakko oli oikeassa. Aikeistaan ei ollut muuta sanomista kuin että ne
olivat tuhmasti, tuiki tuhmasti tuumitut! Vaan, olipa toki yksi, joka
ei niitä tuhmina pitänyt, -- leski ynnä orvot. Ja kun Jaakko näki
heidän kiitollisuutensa, näki sen ilon, joka loisti heidän silmistään,
sanoi hän itsekseen: "oikeinpa on mieleni hyvä, että noin tuhmasti
tein'". Kovin kourin hän ryhtyikin työhön. Pienen perintö-osansa pani
hän heti liikkeelle, voidakseen työskennellä suuremmassa määrässä.
Vaikka nyt suurin osa talon omaisuutta tuli sen kautta hänen omakseen,
ei hän kumminkaan itseään muuna pitänyt kuin lesken asian-ajajana. Jos
hän olisi paremmin älynnyt etujaan valvoa, olisi kohtalonsa hänelle
keveämmältä tuntunut, mutta sitä ei hänessä ollut miestä huomaamaan.
Tulipa Jaakko paralle toinenkin rasitus ja, itse sitä huomaamattansa,
oli hän niiden väkeväin sotasankarien kaltainen, joista oli saduissa
lukenut. Hän teki työtä ankarasti, valvoi yöt ja piti vaan huolta
toisten parhaasta, vaikk'ei hän siitä itse huomannut. Kävi, näet, niin,
että Risto, joka ei nähnyt mitään vaivaa, pian sai perintöosansa
loppuun ja tuli aina välisti Jaakolta lainaamaan rahoja. Jaakko antoi
ilomielin, mitä veli pyysi.

-- "Niin sen pitää olemankin", sanoi hän; "sinä et saa olla puutteessa,
sinun pitää elämän huoletta ja murheetta, voidaksesi töitäsi
toimitella; tule vaan luokseni ja ota mitä tarvitset". Vaan tämä
jalomielinen käytös lisäsi Jaakon työkuormaa entistä enemmän.

Eräänä iltana tuli Risto pahalla tuulella Jaakon luo, istahti ja
katseli äänetönnä kuinka veli teki työtä.

-- "Mikä sinun on?" kysäsi Jaakko, tähystäen lautaa, jota höyläsi.

-- "Min'oon kyllästynyt tämän elämän viheliäisyyteen", vastasi Risto
"se on täpösen täynnä nöyryytyksiä ja erehdyksiä".

-- "Niin, kyllä se on totta, kyllä täällä erehdyksiin joutuu", sanoi
Jaakko myöntäen. "Minäkin, esimerkiksi, luulin saavani urakkatyökseni
tuon kouluhuoneen rakennuksen, vaan eräs toinen tarjoutui tekemään sen
vähemmästä".

-- "Ei mokomaa tuhmaa toista ole", ajatteli Risto, vaan kun hän paljon
piti veljestään, niin hän ei ajatustaan ilmaissut; puhalsihan vaan
muutaman savupilven sikaristaan.

Kotvasen olivat veljekset ääneti; Jaakko rupesi viheltelemään
höylätessään.

-- "Etkö lähde ulos kävelemään?" kysyi Risto sitten.

-- "Eipä minulla juuri olis aikaa", vastasi Jaakko; mutta nähdessään
veljensä tyytymättömän katsannon, lisäsi hän: "no, mennään vaan".

He läksivät. Raikas, kaunis ilta ilahdutti Jaakkoa. Hän, joka oli
tottunut päiväkaudet läpi olemaan työnsä ääressä, tunsi nyt itsessään
oudon, suloisen tunteen, nähdessään luonnon heristymistä, ja rintansa
paisui, hengittäen sisäänsä mietoa ilmaa. Kauvan unohduksissa olleet
muistelmat kuvailivat hänen mielessään; kaikki oli entisellään, hän
itsekin. Hän viittasi järvelle päin, puristi veljensä kättä ja sanoi:
"Muistatko, Risto, kuinka me kerran luistelimme tuon järven jäällä?
Muistatko, kuinka minä antauduin poliisin käsiin, jotta te sillaikaa
pääsisitte pakoon, mutta poliisi päästi minut irti, sanoen teidän
pettäneen minut?" Risto naurahti. "Kun joskus tulen niin varakkaaksi,
että voin toiveeni toimeen panna", jatkoi Jaakko, "niin sitten laitan
itselleni asuinhuoneen maalle, viheriöitseväin puiden suojaan, ja sen
taakse laitan yrttitarhan ja ylt'ympäri korean piste-aidan. Luulisinpa
saavani silloin halun naidakin". Ja ääneti katsoi Jaakko etehenpäin,
ikäänkuin näkisi jo kauaksikin tulevaisuuteensa.

Silloin kuului äkkiä tulipalonmerkit, hätäkello soi, ja rusko,
valoisampi kuin laskevan auringon, levisi taivaalle. Tuolta talojen
takaa näkyy punainen tulipatsas; liekit ja säkenet tanssivat sen
ympäri, ja purppurahuntu ympäröivi sitä. Tuo kaikki peittyy väliin
valkoisiin, väliin mustiin savupilviin. Pilvet taivaalla näyttävät
mahdottoman suurilta suopakuplilta tulta täynnä, ja tuuli kiidättää
leimuavaa joukkoa sinne ja tänne. "Voi kuinka kaunis, kuinka komean
kaunis näky!" huudahtaa Risto kääntyen veljeensä; "mutta mihinkä Jaakko
sai? Luultavasti on mennyt tulipalolle pelastamaan", arvelee Risto,
"kunhan vaan ei taaskin tekisi tuhmasti". Ja Risto astuu kotiansa,
sepittämään oikein ihanaa runoa tulipalosta.

Jaakko teki tosin tuhmasti, mutta tällä kertaa syystä. Heti iski
hänelle mieleen, että tulipalo voisi olla joko hänen asunnossaan tahi
jossakin läheistöllä. Kauhistuen muistelee hän Riston palavaa sikaria
ja että lesken ja lasten huone on työtuvan takana. Hän rientää siis
kotiapäin eikä muista edes sanoa veljelleen jäähyvästiä. Pelkonsa ei
olekaan turha; hän saapuu paikalle juuri silloin kuin ollaan nostamassa
tikapuita, joiden avulla leski ja lapset saataisiin pelastetuiksi.
Hän tungeikse lähemmäs, ja kun ei kukaan uskalla sitä, kiitää hän itse
ylös tikapuita myöten, menee akkunasta sisään ja kehoittaa sisässä
olevia tulemaan esille; vaan he ovat savusta sekä säikähdyksestä
puolikuolleina. Aika, kallis aika menee hukkaan; Jaakko rientää huoneen
sisälle, tarttuu ensin äitiin ja kantaa hänet ikkunalle, josta muut
ottavat hänet vastaan, sitten kantaa hän lapset kaksitellen; mutta kun
hän itse, iloiten pelastaneensa tärkeimmän tavaran, rientää tikapuille,
syöksee sivuseinä paukkuen sisään, hänen päällensä; hän kaatuu
lattialle. Vaan häntä ei sinne jätetä; hänen uljasta esimerkkiään
seuraa kaksi urheaa miestä, jotka kiiruhtavat kytevien ja savuavien
hirsien ylitse hänen avukseen, nostavat hänet ja kantavat turvalliseen
paikkaan. Mutta minne? Rauhallisesta, hiljaisesta kodista ei ole muuta
jäljellä kuin savuavat rauniot; -- sairashuoneesen oli hän siis
vietävä.

Risto, saatuaan tietää, miten veljelleen oli käynyt, kiiruhtaa, katumus
ja murhe mielessään, veljensä sairasvuoteen viereen. Sairaanhoitajat
katsovat häneen huolestuneina ja toistavat lääkärin lausuman tuomion:
"ei ole mitään toivoa enään". Mutta Jaakko hymyilee hänelle, huolimatta
vaivoistaan, ja sanoo: "Tottahan minä taaskin tein jonkun tuhmuuden?"

Risto kokee lohdutella häntä sekä itseään, ja kertoo kirjoittaneensa
nyt juuri kauniin runoelman tulipalosta, jonka hän on verrannut tulta
suitsuavaan vuoreen ja kaikkia tuhoja tekevään pyrstötähteen, joka tuo
hirmuista kostoa kurjalle ihmiselle ja käyttää tulen petollisia henkiä
palvelijoinaan; runonsa toivoo Risto saavansa myödyksi köyhän
nikkarinlesken hyödyksi. Jaakon silmät loistavat ilosta; hän puristaa
veljensä kättä ja sanoo ylpeydellä ja kunnioituksella: "Niin, niin,
sinä kyllä voit semmoisia!"

Kahdeksan päivän perästä viedään Jaakko viimeiseen, ahtaasen
lepokammioonsa. Kun ruumis on haudattu ja vieraat poissa, jääpi Risto
haudalle seisomaan erään ystävänsä kanssa, joka ei vainajata tuntenut,
vaan oli Ristoa seurannut Jaakon haudalle. Tämä katselee syvissä
ajatuksissa poismeneviä saattovieraita ja niiden joukossa orpoja, jotka
viimeisinä olivat lähteneet holhoja-vainajansa haudalta.

-- "Veljesi", sanoo hän, "mahtoi olla varsin hyvä ihminen!"

Risto arvelee, että hänen oikeastaan pitäisi vastaaman: "Ei mokomaa
tuhmaa toista ollut;" vaan kyyneleet purskahtavat hänen silmistään ja,
syvästi liikutettuna, kuiskaisee hän: "Ei toista niin hyvää ihmistä
mailmassa ollut!"




OPPIPOIKA.

(Kirjoittanut Emile Souvestre).


Keskipaikoilla tammikuuta vuonna 18-- tapahtui eräässä mitä kurjimmissa
asunnossa Mühlhausenissa [tehdaskaupunki Elsassin maakunnassa] yksi
noita kurjia kohtauksia, joita köyhyys niin usein saattaa matkaan.
Huononpäiväisessä ullakossa, jonka särkyneiden ruutujen kautta tuuli
vinkueli sisään, makasi noin neljäkymmentä vuotta vanha vaimo
räsyisellä vuoteella. Hänen riutunut muotonsa osoitti elämänlähteen
hänessä jo kuivuneen.

Leski Kosmallin -- se oli kuolevaisen nimi -- oli täytynyt vuosimäärin
taistella kovimman puutteen kanssa, ja hänen luonnostansa roteva
ruumiinsa oli ylellisen työn kautta vähitellen riutunut. Miehensä
kuoltua oli hän kahden poikansa kanssa, joista vanhin silloin oli
tuskin neljäätoistakaan vuotta vanha, joutunut kovimpaan köyhyyteen,
niin että hän töin tuskin jaksoi elättää lapsiansa. Jo kauan oli hän
tuntenut voimainsa vähenevän, ja nyt, kun ne olivat peräti poissa, nyt
herkesivät nekin ihmiset, joilta hän tähän asti oli saanut työtä,
pitämästä huolta hänestä, sillä he, asian oikeata laitaa tuntematta,
sanoivat häntä huolimattomaksi. Rohkaistuna ja autettuna olisi vaimo
parka ehkä voinut voittaa tautinsa; mutta nyt, kun kaikki olivat hänet
hyljänneet, oli hänen mahdoton taistella sitä vastaan. Eräänä iltana,
tultuansa kotiin entistä uupuneempana ja nähtyänsä sekä halkokorin että
ruokakaapin olevan tyhjinä, kutsui hän luokseen nuoremman poikansa.

-- "Poikaseni", -- sanoi hän -- "ehkä meitä vielä Jumala armahtaa;
mutta näinä päivinä en minä puolestani jaksa mitään tehdä, minä tunnen
olevani hyvin kipeä. Sinä olet ollut työssäsi ahkera, tehtaan isäntä
rakastaa sinua; kun hän saa kuulla, että sinulla ja veljelläsi on puute
kaikista, niin ei hän mahtane kieltää sinulta osaa palkastasi
etukäteen. Raskasta on pyytäminen, sen hyvin tiedän; mutta rohkaise nyt
mielesi, poikani, onhan Jumala sanonut, että ihmisen pitää koettaman
auttaa itseänsä".

Huolestuneena katsoi Fredrik äitiinsä; usein oli heiltä leipää ennenkin
puuttunut, mutta ei vielä milloinkaan ollut äiti noin puhunut. Hän
peljästyi äitinsä kalpeutta ja alakuloisuutta. Kyynelet pyrkivät hänen
silmiinsä, mutta hän pidätti ne; hän läheni äitiänsä, pyysi häntä
käymään vuoteelle ja sanoi nyt heti lähtevänsä tehtaan isännän, herra
Kartmannin, luo.

Mutta tältä etukäteen saadut rahat riittivät tuskin muutamankaan päivän
välttämättömimpiin tarpeisin, ja pian vallitsi tuossa köyhässä
perheessä entinen puute.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla oli Kosmall'in lesken huoneessa
entistä kylmempi; turhaan olisi silmä haeskellut uunista ainoatakaan
kipinää. Sen sijaan paloi vanhalla, madonsyömällä pöydällä kaksi
vahakynttilää. Sairas oli juuri nauttinut Herran Ehtoollista. Hänen
kumpikin poikansa oli polvillaan vuoteen vieressä; Fredrik näkyi olevan
aivan nääntynyt murheesta; Frans, vanhempi poika, itki myös, mutta
hänen kyynelensä tuntuivat olevan ainoastaan hetken liikutuksen
synnyttämiä, ja tuossa pian lauhtuvassa murheessa huomasi helposti
hänen luonteensa huolettomuuden ja tunnottomuuden.

Papin mentyä pois koetti sairas kohottautua ja pyysi viittauksella
lapsiansa tarkasti häntä kuulemaan; sitten pani hän hermottomat
kätensä kumpaisenkin lapsensa kaulan ympäri ja veti hennosti heidät
lähemmäs vuodettaan.

-- "Hetkisen kuluttua" -- sanoi hän -- "jäätte te orvoiksi, aivan oman
onnenne nojaan. Jumala on hyvä minua kohtaan; hän kutsuu minut täältä
pois sillä hetkellä, kuin käteni eivät enää jaksa teitä elättää.
Olisin minä mielelläni vielä jonkun aikaa elänyt, pitääkseni teistä
huolta ... mutta koska nyt kerran kuolla täytyy, niin kuulkaa viimeiset
neuvoni. Puutetta, lapseni saatte te vielä kyllä nähdä, ennenkuin
tulette aikamiehiksi; mutta vaikkapa puutteenne olisi kuinka suuri
hyvänsä, niin älkää unohtako sitä, että rehellisyys on ainoa
rikkautenne. Usein, kun teillä ei ollut leipää, olisin voinut omistaa
toisen tavarata, mutta mieluisammin tahdoin nähdä teidän kärsivän
nälkää, kuin olisin tehnyt Jumalan käskyä vastaan. Sitä paitsi
kohtalonne vast'edes käynee paremmaksi kuin se tähän asti on ollut.
Sinä, Fredrik, olet vielä nuori, joulunpyhinä täytit sinä vasta
kolmetoista vuotta, mutta sinä rakastat työtä. Mitä taas sinuun tulee,
Frans", -- jatkoi kuolevainen ja käänsi sammuvat silmänsä vanhempaan
poikaansa -- "älä närkästy sanoistani, äläkä katso niitä moitteeksi
entisyydestä, vaan ainoastaan pyynnöksi tulevaisuuden varalta. Ota
vaari itsestäsi, Frans! Sinulla ei ole halua työhön, ja siinähän
kumminkin on ainoa suoja köyhäin rehellisyydelle. Jos ihmisellä ei ole
halua jokapäiväisellä työllä leipäänsä ansaitsemaan, niin ei puutu
paljon, ett'ei hän sitä varasta! Pysy Fredrikin luona, sillä hän on
omaisesi, ja tottele hänen neuvojaan... Lupaa minulle -- jatkoi hän ja
likisti Fransin kättä -- ett'et luovu veljestäsi".

Liikutettuna, kyynelöiden lupasi Frans sen, ja tuo lupaus näkyi
rauhoittavan kuolevaista, sillä pikainen ilonväre kirkasti hetkeksi
hänen kasvonsa.

-- "Nyt kuolen rauhassa" -- sanoi hän. -- "Oi, armaat lapseni, älkäät
unohtako, että kaikki, mitä olen kärsinyt, olen teidän tähtenne
kärsinyt, ja pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette
eroittamattomina pysyneet rakkaudessani".

Näin sanottuaan pani hän jääkylmät kätensä kummankin poikansa pään
päälle, jupisi muutamia epäselviä sanoja, jotka näkyivät olevan
rukousta Jumalan puoleen ja jotka Jumala yksin kuuli, ja -- huokasi
viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä seurasivat orvot vainajata hautausmaalle; he,
kantajat ja pappi -- siinä oli koko saattojoukko.

Lapsilta oli puuttunut rahaa murhevaatteiden ostamiseksi; Fredrikin ja
hänen veljensä kyynelet olivat ainoa osoite sukulaisuuden siteistä
vainajan ja häntä surevain välillä.

       *       *       *       *       *

Jäätyänsä itsekseen erkanivat veljekset viipymättä kukin eri tielle.
Frans murehti äitinsä kuolemata, sillä ainahan tuo käy kipeästi
kevytmielisimmänkin sydämmelle, kun tietää kadottaneensa sen, joka
häntä oli rakastanut ja hoitanut, mutta murhettansa hän ei luullut
muuten voivansa lieventää kuin meluisissa huvituksissa. Äitinsä
hautajaisten jälkeisenä päivänä hän jo luisteli muiden poikain kanssa
jäällä. Fredrik sitä vastaan käsitti velvollisuutensa aivan toisin.
Hillittyänsä ensimmäisen surunsa, hän päätti seurata äiti vainajan
neuvoja ja lujasti käydä työhön käsin. Itkusta pöhöttynein silmin,
kalpeana, murheellisella, mutta lujalla sydämmellä hän palasi
tehtaasen. Herra Kartmann kun päivän kuluessa sattui kulkemaan hänen
ohitsensa, pysähtyi.

-- "Sinä olet monta päivää ollut poissa" -- sanoi hän yksitotisesti
-- "Ethän, toivoakseni, huolimattomaksi ruvenne?"

-- "Minä holhoin äitiäni, herra".

-- "Onko hänen sitten nyt parempi?"

-- "Hän on kuollut", -- vastasi Fredrik itkien.

Herra Kartmann näytti hämmästyvän.

-- "Lapsi parkaa!" sanoi hän, "ja milloin?"

-- "Toissa päivänä."

-- "No, Fredrik", -- vastasi tehtaan isäntä vilpittömällä
myötätuntoisuudella -- "saat olla koko tämän viikon poissa, palkkasi
saat kumminkin täydellisesti".

-- "Kiitoksia, herra" -- vastasi poika -- "mutta kun äitini tuolta
ylhäältä näkee minut työn ääressä, niin hän varmaankin tuntee itsensä
onnelliseksi; minä tottelen häntä, kun jään tänne".

Herra Kartmann pani sääliväisenä kätensä pojan pään päälle ja sanoi:

-- "Se on oikein tehty, Fredrik; minä koroitan palkkasi".

Mutta eipä tuon orvon uutteruus pysähtynyt tehtaan työhön yksistänsä.
Herra Kartmann ilmoitti perustaneensa iltakoulun niitä hänen
tehtaassansa työskenteleviä poikia varten, joilla ei ollut tilaisuutta
käydä kaupungin yleisissä kouluissa. Tämä sanoma tuotti Fredrikille
suuren ilon.

Täällä hän nyt sai ensimmäiset opetuksensa. Usein oli hän kuullut
äitinsä valittavan lastensa oppimattomuutta, jota hän ei mitenkään
voinut poistaa, ja omasta kokemuksestansa elämässä oli Fredrik ruvennut
ymmärtämään tiedon arvoa.

Mutta lapsi parka malttamattomuudessansa ei voinut läheskään aavistaa
niitä esteitä, jotka häntä odottivat tällä uudella polulla. Jumala
yksin tietää kuinka suurta sielun voimaa tarvitaan ensimmäistä luvun
kammoamista voittamaan ja kuinka suurta tahdon lujuutta Fredrik
tarvitsi, voittaaksensa luontoansa ja pakoittaaksensa sitä niin uuteen
työhön. Liian vähän ansionmukaista kiitosta omannetaan rahvaan
lapselle, joka edistyy opin tiellä: oppiminen on hänelle tuhatta
kertaa vaivaloisempaa kuin rikkaan lapselle. Hänen ensimmäisessä
kasvatuksessansa ei mikään valmista häntä hengelliseen työhön, elämä on
hänelle pelkkää aineellisuutta vaan; tällä alalla liikkuvat hänen
halunsa ja tunteensa. Niinpä oli Fredrikinkin laita. Hän oli syntynyt
tehdaskaupungissa ja tultuansa seitsemän vuoden ikäiseksi, asetettiin
hän koneen ääreen; hän näki sen käyvän, mutta ei voinut käsittää sen
eri osain keskinäistä yhteyttä. Työnsä ei häneltä vaatinut muuta kuin
ruumiillista voimaa ja ruumiillista tottumusta. Hänen järkensä oli
työtön, ja sen täytyi siis välttämättömästi veltostua; se saattoi
kiintyä johonkuhun esineesen ainoastaan silloin kuin sai siitä
huvitusta. Vaikka Fredrik oli tehtaan toimeliaisin ja ahkerin työmies,
niin oli tuo hengen toimeliaisuus hänelle vallan outoa: hän tarvitsi
sen vuoksi suurta tahdon lujuutta, kiinnittääksensä sinne tänne
heiluvat ajatuksensa yhteen esineesen. Mutta tuopa oli alussa aivan
vaikeata, ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa; sitä paitsi puuttui
häneltä melkein kokonaan muistia, joka ainoastaan uutteran harjoituksen
kautta saadaan kehittymään ja pysymään. Tahdon voimalla ja kaiken
kykynsä käyttämällä onnistui hänen vihdoin päästä ajatustensa herraksi
ja antaa niille määrätty suuntansa. Ja sittenkuin hän kerran oli saanut
tämän ensimmäisen voiton ja tehnyt henkiset kykynsä tahtonsa alaisiksi,
kävi hänelle oppiminen helpoksi; mikä hänelle ennen oli ollut hämärätä,
selkeni hänelle nyt; järkensä jaksoi ilman suuria ponnistuksia päättää
syystä vaikutukseen; mutta kuinka paljon vaivaa, kuinka suurta malttia
oli hän tarvinnut, siihen päästäksensä!

Joku aika sitten olivat veljekset jättäneet ullakkonsa ja ottaneet
asuntonsa erään vanhan eukon, Ottilia Riedlerin, luona, joka oli ollut
heidän äiti vainajansa ystävä. Täällä sai nyt Fredrik iltasilla
emäntänsä kynttilän valossa lueskella ja muistella mitä edellisinä
päivinä oli oppinut, ja sitenpä hän vihdoin, lujan malttinsa avulla,
pääsi niin pitkälle, että kevään lopulla osasi jotensakin sujuvasti
lukea.

Nyt tahtoi hän vuorostansa antaa opetusta Frans veljellensä, mutta
kaikki hänen ahkeroimisensa ja pyyntönsä siinä kohden raukesivat
turhaan.

-- "Mitä minä siitä paranisin, osaanhan minä kehrätä puumulia
ilmankin", vastasi Frans.

Fredrikin täytyi luopua toivostaan, saada veljensä kankeus voitetuksi;
mitä taas häneen itseensä tulee, niin pitkitti hän oppimistaan ja
edistyi, enemmän oman uutteruutensa kuin saamainsa opetusten avulla,
kirjoittamisessa ja luvunlaskussa yhtä nopeasti kuin lukemisessakin.

Niin kului kaksi vuotta ja herra Kartmann lisäsi taaskin Fredrikille
palkkaa.

Tehtaan koulussa opetettiin ainoastaan lukemaan, kirjoittamaan ja lukua
laskemaan, mutta Fredrikin teki mieli tutustua myös mittaustieteen
kanssa, jonka hän tiesi olevan välttämätöntä koneis-opin taitamiseen;
Pahaksi onneksi puuttui häneltä kumminkin semmoisia kirjoja eikä hän
jaksanut niitä ostaa.

Koittipa odottamaton ilo. Pyhän Yrjön päivänä oli herra Kartmannin
nimipäivä. Kun tehtaan työmiehet tulivat isännällensä onnea
toivottamaan, kutsui tämä Fredrikin esille ja pisti kultarahan hänen
kouraansa.

-- "Ota, poikaseni", -- sanoi hän, -- "tämä on palkinto, jonka olin
määrännyt ahkerimmalle pojalle koulussani, ja olenpa iloinen, että
juuri sinä sen olet ansainnut".

Kokonainen kultaraha! ... tämä oli enemmän kuin Fredrik koskaan oli
tohtinut toivoakaan; tämä oli hänen ihanimpain uniensa toteutuminen!
Niin kokonaan huumauneena oli poika parka onnestansa, että hänen
hämmästyksensä oli ainoa kiitollisuuden osoitus isännälle.

Kotvasen kuluttua istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin pienessä
puutarhassa, ihastuksissansa selaillen polvillansa olevia kirjoja;
tuhansia toiveita, tuhansia tulevaisuuden aikeita välähteli hänen
silmäyksessänsä!... Ensi kerran elämässään tunsi hän olevansa
onnellinen!

Eräänä kesä-iltana oli Fredrik, tehtaasta palattuansa, istahtanut
niinkuin ennenkin eukko Riedlerin huoneesen rauhassa lukemaan, kunnes
pimeys pakoitti hänen panemaan kirjan kiinni. Ajatuksensa kääntyivät
nyt luonnollisesti sitä esinettä kohti, joka häntä maailmassa enimmin
liikutti; sadannen kerran kysyi hän itseltään, mitenkä mahtoi olla
veljensä laita, tämä kun jo neljätoista päivää oli ollut kotoa
poissa. Haikeudella muisti hän äitinsä viimeiset sanat: "pysykää
eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet
rakkaudessani!" Hän sanoi itsekseen, ett'ei äitinsä itse taivaassakaan
liene aivan täydellisesti onnellinen, kun hänen viimeiset toivonsa ovat
rauenneet tyhjään. Tässä murheessa oli Fredrikillä kumminkin yksi
lohdutus: puhtaalla omalla-tunnolla taisi hän itsellensä sanoa,
ett'ei hän puolestaan ollut mitään laiminlyönyt, täyttääkseen äiti
vainajansa pyyntöä. Hän ei ollut Fransille avullinen ainoastaan
neuvoja antamalla, ei, hän oli veljensä tähden ottanut puutettakin
kärsiäkseen. Nyt näki hän työnsä olleen turhaa, nyt näki hän, että
löytyy niitä, jotka katkovat entiset siteet! Nämä mietteet saattoivat
hänet hyvin alakuloiseksi. Nyt ei hän odottanut, niinkuin ennen,
kärsimättömyydellä, milloin eukko Riedler sytyttäisi pienen lamppunsa,
jonka valossa hän saisi taas pitkittää töitänsä, vaan meni puutarhaan
ja käveli siellä rauhattomana edes ja takaisin.

Äkkiä kuuli hän erään tuiki tutun äänen mainitsevan varovasti hänen
nimeänsä. Fredrik katsahti taaksensa ja huomasi Fransin, jonka
repaleiset vaatteet, kalpea ja riutunut muoto selvästi todistivat,
kuinka kurjaa elämää hän oli viettänyt poissa ollessaan.

Surullisin ja säälivin silmin katsoi Fredrik hetkisen häneen, mutta tuo
sääliväisyyden tunne, joka meidät, toisten vikoja nähdessämme, saattaa
hämille, täytti hänet niin, ett'ei hän voinut tehdä yhtään kysymystä
veljelleen.

Frans, jonka surutonta luonnetta ei häpeäkään voinut voittaa, rupesi
ensiksi puhumaan.

-- "Olen kai kovasti muuttunut mielestäsi, vai mitä?" -- kysyi hän
semmoisella äänellä, joka osoitti kaikkea muuta kuin oman-tunnon vaivaa
-- "mutta tiedäpäs, saakeliksi, että siitä pitäin kuin läksin luotasi
en suinkaan ole viettänyt makean leivän juhlaa, olenpa useinkin
nälkäisenä pannut maata".

-- "Missä olet ollut niin kauan?" -- kysyi Fredrik vitkalleen.

-- "No minä, näet sen, tuskastuin tuohon alituiseen kehräämiseen.
Työnjohtaja oli huomaavinaan, ett'ei minulla muka ollut mitään
erinomaista taipumusta työntekoon, sen hän sanoi isännälle, ja tämäpä
neljätoista päivää sitten antoi minulle suurella kohteliaisuudella
virkaeron".

-- "Tuo oli tosin suuri onnettomuus meille, joilla ei ole muuta
toimeentulon lähdettä kuin kätemme, mutta ei siinä sentään syytä ollut
lähteä kotoa pois, niinkuin sinä teit".

-- "Minäpä pelkäsin, ett'ei eukko Riedler tahtoisi pitää minua
luonansa, kun saisi tietää olevani ilman työtä".

-- "Ehkäpä hän sen kumminkin olisi tehnyt minun pyynnöstäni. Tiedäthän
sitä paitsi, että niin kauan kuin minulla on vuode ja palanen leipää,
sinäkin siitä aina saat osasi".

-- "Niinpä kyllä; mutta minä saan myös kaupan päällisiksi kuulla
sinulta nuhdesaarnoja, ja ne eivät ole ollenkaan mieliini. Sitä paitsi
oli haluni nähdä vähäsen maailmata; tahdoin tehdä huvimatkan Sveitsiin;
sitä maata kehuttiin niin kauniiksi ja sanottiin, että siellä saa elää
aivan ilmaiseksi. No, sehän oli varsin mieleni mukaista. Mutta ne
Sveitsiläiset, nepä vasta oikeita petoja ovatkin; kun tahdoin heiltä
ruokaa, vastasivat he, että minä muka olin kyllin vanha itse leipääni
ansaitsemaan! ... ikäänkuin maksaisi vaivaa lähteä isänmaasta pois, jos
muuallakin työtä pitää tehdä!"

-- "Minun luullakseni" -- vastasi Fredrik yksivakaisesti -- "ei
löydy sitä maata, jossa ei työtä tehtäisi, enkä minä pidä työn
tarpeellisuutta onnettomuutena, se päin vastoin on suuri onnettomuus,
kun ei ihminen tahdo nöyryytyä tämän tarpeellisuuden alle".

-- "Hyvinpä se on ihanata tuo sinun tarpeellisuutesi. Hyvä kyllä
sinulle, joka pitäisit saarnoja itse piispallekin; mitä taas minuun
tulee, niin minä olen syntynyt rikkaaksi tulemaan ja sitä minulle olisi
pitänyt opettaa".

-- "Kuulepas", -- vastasi Fredrik -- "saatpa nähdä, ett'eivät
valituksesi lainkaan muuta nykyistä tilaasi ja että asiat ovat
otettavat siltä kannalta, jolla ne ovat. Me, työväen lapset, emme saa
heittäytyä työttömiksi; meidän täytyy elää niin, ett'emme tarvitse
rikkaiden almua, ja tätä varten ei meillä ole muuta kuin kätemme.
Heikolla ainoastaan on oikeus valittaa. Kun ihmisellä on voimaa ja
terveyttä, niin käy hänelle työ helpoksi".

-- "Enkös minä ole sanonut", vastasi Frans närkästyneenä, "että minut
on käsketty pois tehtaasta? Mitä minua hyödyttää rakkaus työhön, kun ei
minulla työtä ole?"

-- "Onhan kaupungissa muitakin tehtaita, eikä ainoastaan se, jossa sinä
olet työskennellyt; kun sinulla vaan on halua, niin kyllä sinä työtä
saat".

-- "Vai niin, minun pitäisi siis kulkea talosta taloon kyselemässä,
eikö minua muka tarvittaisi, eikö niin? Ihana toimi!"

-- "Onko sitten ohitse kulkevaisten armeliaisuuteen turvautuminen
mielestäsi vähemmin alentavaista? Mutta jos sinun on vaivaloista pyytää
työtä, niin säästän sinut tuosta vaivasta. Huomenna puhelen herra
Kartmannin kanssa, ja hän myöntynee antamaan sinulle työtä tehtaassaan.
Suostutko siihen?"

-- "Täytyneehän siihen suostua".

Heidän tuskallista kohtaustansa Fredrik ei tahtonut kauemmaksi
pitkittää, ja kun Frans sitä paitsi oli väsynyt, niin pakoitti hän
veljensä tulemaan huoneesen eukko Riedlerin luo.

Tämä selitti maankulkijalle kummastuksensa hänen poissa-olostansa
jotensakin mielistelemättömillä sanoilla ja käski hänen hakea
asuntoansa muualla, mutta Fredrik rupesi välittäjäksi, ja eukko Riedler
suostui vihdoin, että Fredrik saisi jakaa veljensä kanssa vuoteensa
sekä illallisensa.

Tässä jo huomasi Frans, että veljessänsä oli hänellä ikäänkuin
suojelus.

Seuraavan yön vietti kumpikin veli aivan eri tavalla; vähempi makasi
rauhallisesti, surematta huomispäivästä; Fredrikin unta taas
häiritsivät tuhannet levottomat ajatukset. Häntä peloitti
ajatellessaan, mitähän herra Kartmann vastaisi hänen pyyntöönsä.

Huomis-aamuna meni hän Fransin kanssa tehtaan-isännän luo ja
vapisevalla äänellä toi esiin pyyntönsä. Mielellään olisi hän salannut
veljensä huonon käytöksen, mutta kun herra Kartmann kysyi, mistä syystä
Frans oli lähtenyt pois entisestä työpaikastansa, niin Fredrik tunnusti
kaikki, sillä valehdella hän ei voinut.

-- "Se on huono entisyys" -- vastasi tehtaanisäntä, päätään pudistaen;
"kumminkin" -- lisäsi hän, kääntyen Fransiin, "minä otan teidät työhön;
mutta muistakaa, että se tapahtuu ainoastaan nuoremman veljenne tähden,
jonka esimerkkiä te seuratkaa".

Tänään siis, niinkuin eilenkin, sai Frans turvaa ainoastaan tuon
lapsen, häntä nuoremman veljensä, välityksen avulla. Mutta tuostapa
Fransin sydämmeen ei syttynyt mitään loukatun ylpeyden tunnetta, ja
kohdattuansa portailla Fredrikin yksinään, virkkoi hän:

-- "No, perhana! Sinäpä näyt olevan tässä talossa mahtava mies! Saat
mitä vaan tahdot. Kyllä minä nyt tästä puolin tiedän, kestä minä pidän
kiinni".

-- "Minä teen ainoastaan velvollisuuteni, ja sentähden minua
rakastetaan -- siinä on mahtini koko salaisuus".

Kului useampia kuukausia, eikä veljesten tilassa tapahtunut mitään
muutosta. Vanhempi oli, niinkuin jo kerroimme, saanut työtä herra
Kartmannin tehtaassa, ja vaikka hän ei osoittanut mitään intoa
työnteossansa, niin ei hän vielä ollut ansainnut mitään varsinaista
moitettakaan. Fredrikissä taas kehittyivät päivä päivältä ne
luonnonlahjat, jotka olivat kääntäneet tehtaan-isännän huomion hänen
puoleensa. Oppimisesta yhä kirkkaammaksi kasvanut älynsä kohoitti hänet
korkeammalle muita työmiehiä ja teki hänet yhtä hyödylliseksi kuin
täysikasvuisenkin. Kartmannin suuressa tehtaassa, jonne puumuli tuotiin
raakana ja laskettiin sieltä ulos valmiina karttuuna kankaana, oli
Fredrik siveltäjänä, se on: hänen työnänsä oli siveltimellä parannella
ne paikat karttuunan painekuvissa, jotka paininkone oli jättänyt
vaillinaisiksi. Usein oli hän tässä työssään ihmetellyt noita paineita,
jotka valkoisesta sertingistä tekevät kauniin karttuunan, ja tämä
ihmetteleminen herätti hänessä vihdoin halun ja toivon, päästä joskus
kaavankovertajain työhuoneesen, oppiaksensa heidän taitoansa. Ja
vaikk'ei hänen aikeensa kenties olleet hänelle itsellekään aivan
selvät, niin ajatteli hän kumminkin, -- tuon kiitettävän kunnianhalun
kiihoittamana, joka sytyttää pojan poveen toivon päästä uljuutensa ja
taitonsa kautta korkeammalle, -- mitenkä hän joskus maailmassa voisi
tulla kaavankovertajaksi. Ja kun hän jo kokemuksestansa tiesi, että
lujalle tahdolle on kaikki mahdollista, niin meni hän ateria-aikoina
kaavankovertajan huoneesen ja harjoitteli salaisesti tuota taitoaan,
jota hänen teki mieli oppia. Muuan kaavankovertajan oppipoika, joka oli
Fredrikin ystävä, totutti häntä käyttämään tähän työhön tarpeellisia
kaluja, ja muutaman ajan kuluttua osasi Fredrik jo kovertaa puuhun
helponlaisen kaavan.

Näin hän teki usean kuukauden kuluessa, eikä kukaan osannut arvata,
missä hän vietti loma-ajat. Hänen työkumppaninsa olivat niin vähän
tottuneet näkemään häntä toverinansa loma-aikain viettämisessä,
ett'ei kenenkään mieleen johtunut ruveta tiedustelemaan syytä hänen
poissa-oloonsa. Luultavasti olisi Fredrik tällä tavoin, kenenkään
huomiota herättämättä, päässyt tarkoituksensa perille, oppinut
nimittäin omin voiminsa kaavankovertajaksi, jollei muuan tapaus olisi
muuttanut hänen aikeitansa ja antanut hänen koko elämällensä uutta
suuntaa.

Eräänä päivänä, kuin hän taas, tavallisuuden mukaan, päivällisen aikana
oli mennyt kaavankovertajan työhuoneesen ja oli jo ryhtynyt työhön,
saattoi äkkiä läheneväin askelten kolina hänet vapisemaan; hän näet
aina pelkäsi, että joku äkkiarvaamatta tapaisi hänet työskentelemästä
huoneessa, jossa hän oleskeli ilman luvatta. Kiiruimmiten meni hän
piiloon erään kaapin taakse, niinkuin oli ennenkin tämmöisissä
tapauksissa tehnyt. Täältä hän ei voinut nähdä, mitä huoneessa
tapahtui, mutta askelien kolinasta päätti hän, että useampia henkiä oli
sinne tullut. Alussa oli hänen huolenansa vaan piiloittua niin, ett'ei
häntä kukaan huomaisi, mutta kuultuansa sisääntulevien ryhtyvän
varovaisuuskeinoihin ja heidän kuiskuttelevan keskenänsä, rupesi hän
käymään rauhattomaksi.

-- "Oletko sulkenut oven tarkasti kiinni?" -- kysyi toinen.

-- "Katsohan, eikö huoneessa ole ketään!" -- kuiskasi toinen.

Miksi tuo varovaisuus? kysyi Fredrik itseltänsä peljästyneenä ja tuskin
uskalsi hengittää. Sisällinen ääni hänessä sanoi, ett'ei hän ainoastaan
sattumasta ollut joutunut tämän tapauksen todistajaksi, vaan että se
oli Kaikkivallan tahdosta. Hän ei ollut vielä milloinkaan ennen
tuntenut tuommoista tuskaa kuin ny.

Kun sisääntulleet olivat huomanneet olevansa yksinään, puuttui yksi
heistä hiljaisella, mutta kumminkin selvällä äänellä puheesen ja
ilmaisi aikeen, johon he olivat ryhtyneet.

Heidän aikomuksensa oli näet yön aikana murtautua herra Kartmannin
konttoriin ja viedä sieltä rahat pois. Kuultuansa kummankinpuolisia
selityksiä, tunsi Fredrik salaliittolaisten olevan tehtaan työmiehiä,
ja rauhattomuudessansa hän tuskin malttoi pysyä alallansa; mutta
ymmärtäen, kuinka tärkeätä hänen oli saada tietää hankkeen pienimmätkin
seikat, koetti hän olla niin hiljaa kuin mahdollista. Nyt määrättiin
kullekin tehtävänsä. -- "Yhden meistä", sanoi se, joka oli juurta
jaksain selittänyt aiotun yrityksen, "täytyy ensiksi mennä sisään
särjetystä ikkunasta; kukas meistä on rohkein? Kaiketi sinä, Frans".

Kuultuansa tämän nimen, kauhistui Fredrik sanomattomasti, ja kun hän
päälliseksi kuuli veljensä vastaavan, niin pääsi häneltä tietämättänsä
hätä- ja hämmästys-huuto.

Tuokioksi jäivät työmiehet äänettömiksi.

-- "Mistä se huuto kuului?"

-- "Tästä huoneesta."

-- "Täällä on siis joku."

Pian seisoi Fredrik salaliittolaisten edessä. Häneltä kysyttiin, miksi
hän oli piiloittaunut. Lyhyesti selitti hän asian laidan.

-- "Olet siis kuullut kaikki, mitä täällä on puhuttu?"

-- "Olen"; -- vastasi Fredrik.

Nyt nousi työmiesten kesken riita, mitä muka hänen kanssansa olisi
tehtävä. Kirouksia ja uhkauksia satoi nyt Fredrikin päälle, arvelipa
joku, että olisi turvallisinta päästä hänestä täydellisesti vapaaksi;
mutta tämäkään esitys, jolla häntä ainoastaan tahdottiin peloittaa,
jospa saattoikin hänet rauhattomaksi, ei kumminkaan saanut hänen
päättäväisyyttänsä masennetuksi. Vihdoin päätettiin panna Fredrik
huomiseen asti lukon taakse, siten muka heidän yrityksensä ei tulisi
ilmi. Kysymys nyt vaan oli, mistä saataisiin siihen tarkoitukseen
sovelias paikka. Vihdoin tarjosi eräs työmies oman ullakkonsa, joka oli
tehtaan talossa. Hän sanoi huoneensa olevan sivu-osassa rakennusta ja
sen ikkunan antavan erästä pientä pihaa kohti, jossa ei ketään käy.
Tämä esitys hyväksyttiin. Nyt saatettiin Fredrik ylös pimeitä portaita
myöten, sitten erään pitkän, kapean käytävän kautta ja sysättiin
vihdoin huoneesen, jonka ovi ulkoa päin kierrettiin lukkoon.

Mahdotonta on selittää Fredrikin tuskaa, kun hän, tarkasti tutkittuaan
vankihuoneensa, huomasi mahdottomaksi päästä sieltä pakenemaan.

Hän vaipui tuolille ja istui siinä tuokion aikaa masentuneena
epätoivosta; sitten, noustuaan äkkiä ylös, rupesi hän kävelemään
huoneessa edes ja takaisin. Päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän olisi
antanut puolen elämäänsä, jos vaan olisi voinut viedä herra
Kartmannille tiedon häntä uhkaavasta vaarasta ja estää veljeänsä
rikoksesta, johon tämä oli ryhtyä.

Niin vietti hän useamman hetken epätoivoisena; vihdoin hän joutui
jonkunlaiseen tuskan kuumeesen. Hän avasi ikkunan, toivoen ulko-ilman
viivästävän häntä, ja seurasi silmillänsä taivaalla kiitäviä pilviä.
Tuossa huomasi hän erään savupiipun sivurakennuksen katolla. Hetkisen
katseli hän siitä ulostupruavaa savua, kunnes hänelle äkkiä johtui
mieleen, että tuo savu tuli herra Kartmannin kirjoitushuoneen uunista.

Tässä tuokiossa siunasi hän totuttua tapaansa, pitää aina
kirjoitusneuvoja mukanansa; nopeasti kirjoitti hän muutaman rivin,
lyhyesti ilmaisten herra Kartmannille, mitä vähää ennen oli saanut
tietää, ja ilmoitti paikan, jonne hän oli suljettu.

Kirjoitettuansa sen, astui hän taas ikkunan luo. Kartano, niinkuin
kaikki senlaiset tehdasrakennukset, oli hyvin korkea. Hetkisen mittaili
Fredrik silmillänsä korkeutta, mutta päätöksensä oli luja.

Usein oli hän lapsena leikkiessään kiipeillyt puihin ja katoille; hän
oli tottunut rohkeaksi ja asiain vaatiessa uskaltamaan kaikkea. Hän
astui ikkunan kautta katolle ja kiipesi varovasti savupiipun päähän.
Sinne päästyänsä tahtoi hän vetää puoleensa herra Kartmannin
kirjoitushuoneessa työskentelevien henkien huomion ja viskasi sen
vuoksi ensin muutamia kalkkipalasia piipusta alas, pani sitten
kirjeensä kahden tiilikiven väliin, suojellaksensa sitä uunin tulelta,
laski kiviparin piipusta alas ja palasi sitten huoneesen.

Hän toivoi piakkoin pääsevänsä vapaaksi, mutta hetkiä kului
kulumistansa eikä ketään tullut. Kello oli jo viisi iltapuolella, eikä
Fredrik vieläkään kuullut askelia käytävästä. Hän alkoi käydä
rauhattomaksi; eikö hänen kirjettänsä oltu luettu? Tuska ja ahdistus
saivat hänessä taas vallan. Vihdoin, yön tullessa, hän kuuli hiljaisia,
varovaisia askeleita ulkoapäin; hän kuuli, kuinka avainta pistettiin
lukon reikään... Tämä silmänräpäys oli Fredrikille kauhistava, sillä
saattoihan huoneesen pyrkivä olla yhtä hyvin herra Kartmannin lähettämä
kuin joku salaliittolaisistakin. Mutta ulkopuolella oleva, auki
saamatta, kuului vetävän avaimen pois lukosta ja toisella avaimella
koettavan saada lukkoa auki, vaan turhaan; nähtävästi siellä joku outo
tahtoi useista avaimista löytää sopivinta. Tämä ajatus vähän rauhoitti
Fredrikiä. Kotvasen kuluttua narahtivat oven saranat vihdoinkin, ja
Fredrik tunsi herra Kartmannin äänen.

-- "Tule!" -- sanoi tämä, ottaen häntä kädestä kiinni. -- "Vaan
hiljaa!... Vapautustasi ei saa kukaan aavistaa..."

Senjälkeen vei herra Kartmann Fredrikin useamman pimeän käytävän kautta
kirjoitushuoneesensa.

Herra Kartmann läksi nyt ulos katsomaan, oliko hänen käskyjänsä
tarkasti noudatettu; Fredrik jäi yksinänsä kirjoitushuoneesen.
Mielellään olisi Fredrik tahtonut kohdata veljeänsä; mutta millä
tekosyyllä hänen kävisi lähteminen huoneesta? Missä hän kohtaisi
veljensä? Hän oli ollut jo yrittämäisillääu tunnustaa isännällensä
kaikki; mutta kenties oli Frans luopunutkin päätöksestänsä eikä siis
enää ollut rikos-aikeessa osallinen! Siinä tapauksessa Fredrikin
tunnustus hyödyttömästi saattaisi veljen pahaan maineesen. Hän päätti
sen vuoksi odottaa, mitä tapahtuisi, ja luottaa Jumalan hyvyyteen.

Vihdoinkin palasi herra Kartmann. Kaikki oli valmistettu varkaiden
yrityksen tyhjäksi tekemiseen. Kauppapalvelijat ja muutamia
työnjohtajia oli asetettu piiloon eri paikoille pihaa, ja näitä oli
tarpeeksi monta, voidaksensa ottaa varkaat kiinni. Nyt vei herra
Kartmann Fredrikin mukanansa konttoriin; tämä seurasi, aina vaan siinä
toivossa, että voisi olla Frans veljelleen hyödyksi, jos tämä tulisi.

Kului tunnin aikaa, eikä mikään vielä osoittanut varkaiden lähenemistä.
Fredrikille, jonka vähinkin rapsahdus pani vapisemaan, oli tämä tunti
kauhean tuskallista. Huoneessa vallitseva pimeys ja hiljaisuus
saattoivat hänet sitä selvemmin ymmärtämään asian ankaruutta, ja pelko
tuotti kylmän hien hänen otsallensa; tämä oli enemmän kuin pojan voimat
jaksoivat kestää, ja hänen sydämmensä oli pakahtua, kun läheisen tornin
kello löi yksi ja samassa vähäinen ropina todisti, että ulkopuolelta
koetettiin murtaa rikki ikkunan luukkua. Herra Kartmann, joka myöskin
oli kuullut ropinan, läheni ikkunata; Fredrik kohosi myöskin
istualtansa, mutta vaipui kohta taas rauenneena tuolilleen.

Tuskaansa kesti kauan...

Varkaat, peljäten melua, pudistelivat luukkuja hyvin hiljaan, ja vasta
pitkäin ponnistusten perästä onnistui heidän saada ne auki. Kohta
senjälkeen putosi lattialle ulkoapäin särjetyn ruudun palasia, ja nyt
vihelsi herra Kartmann pienellä pillillä. Melu, joka tätä seurasi,
osoitti, että tämän merkin kautta annettuja käskyjä noudatettiin.
Kuului useampia ääniä, jopa laukauskin. Tämän kuultuansa riensi herra
Kartmann ulos, mutta Fredrik ei voinut vieläkään liikuttaa itseänsä.
Hän heräsi kumminkin huumauksestansa, kuullessansa jonkun koettavan
tunkeutua sisään ikkunan aukon kautta, ja äkkiä seisoi Frans hänen
edessänsä.

-- "Onneton!" -- huudahti Fredrik -- "mitäs olet tehnyt?"

-- "Pelasta minut!" -- vastasi Frans, hätääntyyneenä; -- "Fredrik,
pelasta minut!"

-- "Mutta mitenkä minä voin sinua pelastaa?"...

Samassa muisti hän, että konttorista viepi toinen ovi puutarhaan;
kopeloimalla löysi hän sen, tempasi Fransin mukaansa ja saattoi hänet
sille kohdalle, jossa puutarhan aita oli matalin.

-- "Joudu pois!" -- huudahti hän -- "äläkä jää kaupunkiin:
rikostoverisi ovat vangitut ja he ilmaisevat sinutkin".

-- "Hyvästi!" -- huusi Frans aidan harjalta ja katosi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä jätettiin kaikki salaliittolaiset, paitsi Fransia,
oikeuden käsiin, ja Fredrik sai herra Kartmannilta käskyn tulla hänen
luoksensa. Tehtaan-isäntä pani hänet viereensä istumaan ja, ensin häntä
sydämmellisesti kiitettyänsä, kehoitti häntä vaatimaan itsellensä
palkintoa, jonka niin hyvin oli ansainnut. Fredrik vitkasteli hetkisen,
mutta kun herra Kartmann toistamiseen häntä kehoitti, sanoi hän:

-- "Olisi minulla suuri pyyntö teille, herra Kartmann, ...
sallisittekohan te minun olla joskus läsnä lastenne opetustunneilla?"

-- "Huomisesta asti" -- vastasi herra Kartmann -- "saat ruveta
opettelemaan yhdessä lasteni kanssa. Jo kauan olen minä huomannut
sinulla olevan halua ja ahkeroimista oppimiseen ja olen vakuutettu,
että sinä, niiden avulla, saat hankkineeksi itsellesi edullisen sijan
maailmassa. Sen mukaan, mitä minulle eilen kerroit, tahdot sinä tulla
kaavankovertajaksi; mutta toivonpa minä, että sinä, uutterasti
työskennellen, menet vieläkin pitemmälle".

Vieläkin pitemmälle! ajatteli Fredrik. Oi, kuinka iloiseksi nuo sanat
saattoivat hänet! Tuskin kykeni hän lausumaan muutamia sanoja
kiitokseksi; niin täynnä oli hänen sydämmensä, niin hämille tuo uusi
tunne oli hänet saattanut. Mutta hän pani kätensä ristiin ja katsoi
herra Kartmanniin niin liikutettuna, että tämä aivan selvästi näki sen
kiitollisuuden, joka loisti tästä katseesta ja tästä liikunnosta.

-- "Sinä olet kelpo poika, Fredrik", -- sanoi hän, -- "ja olenpa
vakuutettu, ett'ei minun milloinkaan tarvitse katua sitä, mitä olen
tänään sinulle tehnyt".

Seuraavana aamuna tutustutti herra Kartmann Fredrikin kummankin
poikansa ja näiden opettajain kanssa. Se palvelus, jonka hän oli tehnyt
isäntänsä perheelle, ja se sydämmen ylevyys, jota hän oli osoittanut
palkintonsa valitsemisessa, puhuivat kylläksi hänen puolestansa, ja sen
vuoksi sekä opettaja että lapset ottivat hänet sydämmellisesti vastaan.
Suuresti ylistettiin hänen jaloa opinhaluansa ja jokainen piti ilonansa
ja kunnianansa olla hänelle avullisena hänen tiedon tiellä
vaurastumisessaan.

Nopeasti edistyi Fredrik kielten tuntemisessa ja suuretieteessä; eipä
laiminlyöty historiata, maantiedettä eikä piirustustakaan, varsinkaan
tätä jälkimmäistä, se kun on välttämätöntä suuretieteessä. Pianpa hän
olikin päässyt niin pitkälle, että osasi piirustaa mutkallisimpiakin
koneita.

Kolmen vuoden kuluttua taisi Fredrik jatkaa oppimistansa yht'aikaa
herra Kartmannin poikain kanssa ja oli taitava lasku-opissa ja
mittaustieteessä.

Hänen lukutoverinsa, joista toinen oli kahta, toinen neljää vuotta
nuorempi häntä, iloitsivat hänen edistymisistään ja kohtelivat häntä
enemmän toverinansa kuin turvattina. Jos tämän saattaa pitää osaksi
lasten luontoperäisen hyväsydämmisyyden seurauksena, niin olipa myös
Fredrikin käytöskin syynä tähän toveruuteen. Edistymisensä eivät häntä
saaneet vähääkään kerskailevaksi. Hän koetti olla kaikille mieliin,
olematta kumminkaan imartelevainen. Hän oli niin kiitollinen ja niin
huolellisesti koetti välttää jokaista uutta avun-osoitetta, että
olisipa sen täytynyt hävetä, joka olisi muistuttanut häntä hänen
alhaisesta asemastaan.

Kun Fredrik tuli yhdeksäntoista vuotta vanhaksi, teki herra Kartmann
hänet työnjohtajaksi. Kohtuullinen ja siivo kun hän oli, onnistui
hänen, vaikka kävikin paremmasti puettuna kuin toverinsa, kumminkin
saada säästetyksi vähän rahaa, joilla hän osti itsellensä kirjoja ja
suuretieteellisiä kapineita. Tulevaisuus häntä ei enää tehnyt
rauhattomaksi, sillä olihan hänellä nyt apukeinoja, jotka eivät
sallineet hänen joutua hätään, kun vaan Jumala antaisi hänen pysyä
terveenä.

       *       *       *       *       *

Kerran, eräänä kesä-iltana, istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin
huoneen edustalla ja piirusti. Hän teki työtä hyvin uutterasti, päivä
kun jo alkoi mennä mailleen ja hän tahtoi alkamansa piirustuksen saada
lopetetuksi ennen pimeän tultua.

Hän piirusteli siinä erästä herra Kartmannin tehtaan mutkallisimmista
koneista. Äkkiä keskeytyi hän työstään, tuntien jonkun hänen olkansa
ylitse kumartuneen hengityksen; -- hän katsahti taakseen ja huomasi
vieraan, joka tarkasti katseli hänen piirustuksiaan.

-- "Missä tehtaassa on tuo kone, jonka kuvaa piirrätte?" kysyi vieras.

-- "Herra Kartmannin tehtaassa", vastasi Fredrik.

-- "Mitenkäs olette saaneet tilaisuuden piirustella sitä?"

-- "Herra Kartmann on sallinut minun oppia yhdessä hänen lastensa
kanssa".

-- "Teilläpä mahtaa tuossa kääreessä olla piirustuksia suurimmasta
osasta tehtaan koneita?"

-- "Melkein kaikki, hyvä herra".

-- "Olisipa hauska nähdä niitä".

Kohteliaisuudella näytti nyt Fredrik vieraalle piirustuksensa.

-- "Mutta enhän näe tässä piirustusta tuosta suuresta koneesta, jonka
herra Kartmann kaksi kuukautta sitten tuotti Englannista;" -- arveli
vieras, sittenkuin oli tarkasti katsellut kaikki piirustukset.

-- "Sitä konetta piirustamaan ryhdymme vasta ylihuomenna".

-- "Kuulkaas, ystäväiseni! Voisittekohan toimittaa minulle kopian
näistä piirustuksista?"

-- "Minulla ei ole tosin paljoa liika aikaa, vaan jos se on teille
mieliin, niin koetan ne teille kopioida".

-- "Erittäinkin haluaisin saada piirustuksen tuosta uudesta koneesta,
josta jo mainitsin. Mutta aika kun on tärkeätä, niin tahdon teille
työnne palkita. Ottakaa nämä nyt etukäteen", jatkoi vieras, pistäen
kolme kultarahaa Fredrikin kouraan; -- "jäljestäpäin sovimme sitten
suuremmasta palkinnosta".

Tämä kulta pani Fredrikin vapisemaan ja herätti hänessä samalla
suuttumusta. Ei suinkaan hänelle noista piirustuksista muutoin niin
suurta hintaa tarjottaisi, ellei toivottaisi saatavan niistä jotakin
hyötyä. Epäilemättä aiottiin näitä piirustuksia käyttää jonkun toisen
tehtaan koneiden parantamiseksi, ja täten tuottaa herra Kartmannille
tappiota, ehkäpä saattaa hänet perikatoonkin. Poika parka vapisi,
ajatellessaan, kuinka suuren onnettomuuden hän varomattomuutensa kautta
oli saattaa matkaan. Kiiruusti kokosi hän varustuksensa ja kääräsi ne
yhteen.

Vieras katseli häntä kummastuneena ja tarjosi hänelle toista kolme
kultarahaa.

-- "Kiitoksia, herra", -- vastasi Fredrik -- "mutta minä en voi
suostua. Minä olin, kun asiata tarkemmin ajattelen, mielin määrin
menettelemäisilläni toisen omaisuuden kanssa, vaan sitä en tahdo enkä
saa tehdä. Kääntykää suorastaan herra Kartmannin puoleen; hän voi
paremmin kuin minä ratkaista, eikö teidän vaatimuksenne sodi hänen
etujansa vastaan".

Vieras ymmärsi nyt Fredrikin arvanneen hänen aikomuksensa.

-- "Minä ymmärrän kieltäymisenne syyn", sanoi hän. "Te tiedätte,
tehtaan-omistajain salaavan toisiltaan koneitansa, ja pelkäätte
menettävänne paikkanne, jos isäntänne saa tietää, että olette antaneet
minun käsiini nämä piirustukset. Mutta voinpa teille tarjota semmoisen
paikan, että entisen paikkanne menettämisen pidätte onnenanne. Minä
tarjoan teille tehtaassani kahta vertaa suuremman palkan kuin mitä
tähän asti olette saaneet, ja sitä paitsi samana päivänä, kuin tuotte
minulle piiruksen tuosta uudessa koneesta, maksan teille minkä summan
vaan tahdotte".

Fredrik ei kuunnellut enempää; hän pisti piirustuskääreensä kainaloonsa
ja, heittäen vieraasen silmäyksen, jossa häpy ja inho kuvastuivat,
sanoi vapisevalla äänellä:

-- "En ole petturi enkä rahoilla ostettava".

Sen sanottuaan kiiruhti hän asuntoonsa.

Muutaman päivän perästä kutsutti herra Kartmann Fredrikin luoksensa.

-- "Missä ovat ne piirustukset, joita olet tehnyt yhdessä lasteni
kanssa?" -- kysyi hän.

-- "Laukussani!"

-- "Tuopa ne tänne".

Fredrik toi piirustuksensa ja vavisten antoi ne herra Kartmannille,
jonka surullinen olento häntä huolestutti.

-- "Mikä varomattomuus!" -- lausui tämä niitä katsellessaan. -- "Kuinka
helposti se olisi saattanut minut vahinkoon!"

Katseltuaan piirustukset, kääntyi hän Fredrikiin.

-- "Joku on tarjonnut ostamaan sinulta nämä piirustukset; minä tiedän
sen".

-- "Niin on, herra Kartmann".

-- "Etkä ole minulle siitä mitään virkkanut?"

-- "En luullut maksavan vaivaa".

-- "Ja kuinka paljon sinulle tarjottiin?"

-- "Mitä vaan olisin tahtonut".

-- "Ja sinä hylkäsit ehdotuksen?"

-- "Hylkäsin".

-- "Arvelematta?"

-- "Arveleminen olisi tässä kohden ollut kunnottomuutta".

-- "Kätesi tänne, Fredrik!'" huudahti tehtaan-isäntä, ojentaen kättänsä
nuorelle työmiehelle. "Sinulla on jalo sydän. Minä tunnen asian juurta
jaksain. Minä olin menetellyt varomattomasti, sillä joku toinen, sinua
vähemmin rehellinen, olisi saattanut syöstä minut onnettomuuteen, ja
minä kiitän sinua rehellisyydestä. Sinä et ole enää lapsi, ja sen
mukaan, mitä opettajasi ovat minulle sanoneet ja mitä itse olen nähnyt,
ei sinun enää huoli olla työnjohtajana. Tästä päivästä asti olet
sinä asuva minun talossani, minun pöytäni on oleva sinunkin, saat
edelleenkin oppiella yhdessä lasteni kanssa ja olet nauttiva uutta
asematasi vastaavan palkan".

Seuraavana aamuna sanoi Fredrik jäähyväiset eukko Riedlerille. Fredrik
ei eronnut hänestä kyynelöimättä, hän kun onnelliseksikin tultuaan ei
unohtanut, kuinka hyvä tuo eukko häntä kohtaan oli ollut. Edelleenkin
hän muisti häntä, ja kävi siellä kerran viikossa, vieden mukanansa aina
jonkun pienen lahjan.

       *       *       *       *       *

Kului taas useampia vuosia, eikä Fredrikin elämässä tapahtunut mitään
varsinaista muutosta. Hänen henkensä oli, uutterain tutkimusten avulla,
kohonnut korkealle, ja nykyjään luettiin Fredrikiä, häntä, joka
kaksitoista vuotta sitten ei tuntenut kirjaintakaan, sivistyneimpäin
saman-ikäistensä joukkoon.

Joka päivä sai herra Kartmann uusia syitä iloita siitä, että oli
ottanut Fredrikin luoksensa. Entistä tunnokkaammasti, entistä
hartaammalla innolla toimitti tämä nyt tehtävänsä. Mutta eipä herra
Kartmann huomannut Fredrikissä ainoastaan apulaistansa, hän näki
hänessä perheensä ystävän, poikiensa uskollisimman toverin ja heidän
arvollisen esikuvansa. Ne tapaukset, jotka meillä vielä ovat
kerrottavina, vahvistivat tämän luottavaisuuden ja suosion, ne kun
osoittivat, kuinka suuresti kumpikin oli ansaittu.

Usean kuukauden kuluessa näytti herra Kartmann hyvin alakuloiselta, ja
Fredrik, jonka käsissä olivat kaikki talon tilit, luuli huomaavansa
tehtaan asioissa jonkun rahapulan, ja pianpa hän näki, että tehdasta
uhkasi ei ainoastaan satunnainen rahapula, mutta yksi noita
mullistuksia asioimis-maailmassa, jotka ovat kaataneet tukevimpiakin
huoneita. Kohtapa koittikin päivä, jolloin herra Kartmann itse poisti
Fredrikin viimeisetkin epäilykset tässä kohden.

Eräänä päivänä tuli herra Kartmann entistä surullisempana ruokapöytään.
Aterian perästä kutsui hän vanhimman poikansa ja Fredrikin
kirjoitushuoneesensa.

-- "Kahden kuukauden kuluttua" -- sanoi hän -- "tämä tehdas ei enää ole
omanani. Myötyäni sen, jääpi minulle vielä niin paljon, että voin
velkani maksaa. Jos yrittäisin viivytellä myömistä, niin nousisivat
velkani suuremmiksi omaisuuttani. Kilpaveljeni, herra Zinbergerin,
uudet koneet ovat saattaneet minut perikatoon; hänen teoksensa, jotka
ovat kauniimpia ja huotavampia kuin minun, ovat ainoat, jotka tätä
nykyä menevät kaupaksi. Jonkun ajan olen koettanut kestää tuota minulle
turmiollista kilpailua. Toivoni oli yhä saada koneeni jollakin tavoin
parannetuiksi, mutta kaikki ahkeroimiseni siinä raukesivat tyhjään,
enkä siis kauempaa jaksa taistella. Niin kohta kuin kirjani ovat
järjestetyt, kuulutan tehtaani myötäväksi. Raskaalta tuo tietysti
tuntuu, kun minun, niin monta vuotta työtä tehtyäni, täytyy nähdä, että
kaikki unelmani varallisuudesta, jonka toivoin jättäväni lapsilleni,
menevät mitättömiin; mutta vaikka nyt täten kaikki toivoni ovat
rauenneet, on minulla kumminkin lohdutuksenani se ajatus, että saan
kaikki velkani maksetuiksi, ja että me, perheeni ja minä, yksinämme
saamme tästä onnettomuudesta kärsiä. Mitä taas tulee sinuun, Fredrik"
-- jatkoi hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle -- "sinä olet,
toivoakseni, aina pysyvä ystävänämme; mutta sinä näet nyt, että meidän
täytyy erota. Tulevaisuutesi ei minua huolestuta, sillä taito hankkii
sinulle kyllä paikan; mutta tuo ero minua vaan surettaa, minä kun olin
tottunut pitämään sinua kolmantena poikanani."

-- "Minä jätän teidät", vastasi Fredrik murheellisena, mutta lujana, --
"niin kohta kuin olen vakuutettu siitä, ett'en enää voi olla teille
hyödyksi; mutta toivonpa tuon päivän olevan vielä kaukana. Kenties
teitä uhkaava vaara ei olekaan niin suuri. Nuori kun olen, niin näkynen
hyvin kokemattomalta asioissa, mutta jos uskaltaisin antaa teille
neuvon, niin pyytäisin, ett'ette hätäilisi päätöksissänne; useinkin on
apu lähinnä suurimmassa hädässä".

-- "Minulla", vastasi herra Kartmann, alakuloisena pyörittäen päätänsä,
-- "ei ole, luullakseni, mitään pelastuskeinoa. Sitä paitsi saatatte
kumpikin selvemmin käsittää tilani, nähtyänne minun omat kirjani".

Ja hän näytti ne heille.

Kylmäkiskoisena silmäili niitä Fredrik, sillä nyt ei enää ollut
kysymystä jostakin erehdyksestä laskuissa. Nyt, saatuansa tietää
onnettomuuden syyn, ajatteli hän vaan, mitenkä se olisi poistettava.

Herra Kartmannin luota päästyään vetäytyi Fredrik kamariinsa ja
hämmästyksissään heittäytyi nojatuoliin. -- "Neljässätoista päivässä
-- toisti hän -- ovat talon tilit järjestetyt, ja sitten ilmoitetaan
tehdas kaupaksi! Neljätoista päivää! Hyvä Jumala! ainoastaan
neljätoista päivää! Mitenkä minä voin niin lyhyessä ajassa ratkaista
niin vaikean tehtävän ja saada koneet niin parannetuiksi, että niiden
avulla saataisiin teokset huotavimmiksi ja paremmiksi? Oi, Herra! älä
minua jätä, sillä Sinä yksinäsi tiedät kuinka suuressa velassa olen
sille miehelle, jota tahdon pelastaa!"

Sekä taipumisesta että tottumuksestakin oli Fredrik kaikista
tieteistä enimmästi harjoitellut koneis-oppia; hänellä olikin tällä
alalla tukevat tiedot. Mutta oliko tietoa yksinään kylliksi tuon
tehtävän ratkaisemiseen, johon hän oli päättänyt ryhtyä? Hänen tuli
sovittelemalla keksiä sama, minkä muut ehkä sattumalta vaan olivat
keksineet. Mutta mitäpäs Fredrik tuosta huoli? Hän tahtoi pelastaa
perikadosta hyväntekijäinsä ja innollisesti ryhtyi hän työhön.

Kymmenen yötä vietti hän lakkaamatta työn ääressä. Nuo olivat tuskan ja
kuumeen öitä, jolloin hän kymmeniä kertoja näki tehtävänsä ratkaisun
raukeavan tyhjään juuri siinä silmänräpäyksessä kuin hän sen luuli
saavuttaneensa. Mutta kaikki nuo hyödyttömät ponnistukset, nuo kauheat
pettymiset eivät saaneet hänen mieltänsä masennetuksi. Hänellä oli enää
muutama päivä jäljellä, mutta yhä vielä hän toivoi; hän toivoi
viimeiseen silmänräpäykseen.

Kehnot tunteet yksinänsä jäävät hedelmättömiksi; jalot tunteet kantavat
aina hedelmänsä. Kiitollisuuden tunne antoi Fredrikille neroa.
Vihdoinkin sai hän sen keinon keksityksi, jota niin useat häntä ennen
turhaan olivat koettaneet keksiä. Tuskin hän itse tohti uskoa
keksintöänsä; ikäänkuin huumauksissa silmäili hän piirustuksiansa.
Niin useain hyödyttömäin ponnistusten aikana hänen rauhansa ja
sielunvoimansa eivät olleet häntä jättäneet, mutta nyt, ilon hetkellä,
ne hänet jättivät. Ikäänkuin mielettömänä likisti hän piirustustaan
rintaansa vastaan, ja joskus hän luuli koko onnensa olevan pelkkää
harhanäköä vaan, jonka lähempi tutkimus oli hajottava.

Osan yötä hän vietti tuossa kauheassa epäilyksessä omaan itseensä;
mutta päivän koittaessa riensi hän herra Kartmannin huoneesen; hän
läheni isäntänsä vuodetta ja ojensi hänelle piirustukset.

-- "Ottakaa" -- sanoi hän -- "tutkikaa tätä koneen-aihetta ja sanokaa
minulle, onko se pelkää unta vaan!"

Sen sanottuansa hän, uupuneena odotuksen ja toivomisen tuskasta, vaipui
tuolille.

Herra Kartmannin kasvot vaalenivat vaalenemistaan, mitä enemmän
hän piirustusta katseli; kätensä vapisivat ja hänen kaikissa
kasvon-piirteissään kuvastihe tuo liikutus, joka seuraa kovan
kärsimisen muuttuessa odottamattomaksi onneksi. Äkkiä kääntyi hän
kyynelet silmissä Fredrikin puoleen:

-- "Ei, tämä ei ole unta"; sanoi hän "tämä on neron työtä, joka
pelastaa kurjuudesta minut sekä perheeni!"

Ja liikutettuna levittäen kätensä hän jatkoi:

-- "Ole siunattu, sä köyhän lapsi, ja ota minut isäksesi, sinä, joka
olet minut pelastunut, niinkuin ainoastaan poika voi pelastaa isäänsä!"

       *       *       *       *       *

Tätä nykyä on Kartmannin tehdas loistavimpia Mühlhausenissa. Koko
varallisuudestansa kiittää hän Fredrikin keksintöä ja toimeliaisuutta,
jota tämä edelleenkin osoittaa. Tähän saakka ovat kaikki hänen toimensa
olleet todistuksia hänen taitavaisuudestaan ja terävästä älystään. Hän
on nykyjään herra Kartmannin vävy ja nauttii appensa täydellistä
luottamusta.

Yksi ainoa seikka häiritsee hänen onneansa. Siitä asti kuin Frans
veljensä pakeni, on hän turhaan kokenut saada hänestä jotakin tietoa,
kunnes vihdoinkin hänen naimisensa aikana muuan sanomalehti toi hänelle
Fransista ensimmäiset ja viimeiset sanomat. Parisin ja Frankfurtin
välillä kulkevain matkavaunujen [tämä kertomus liikkuu semmoisena
aikana, jolloin ei vielä rautateitä ollut Europassa] päälle oli
hyökännyt rosvojoukko; matkustajat olivat urhoollisesti puolustauneet,
ja useampi rosvo oli saanut kuolettavaisen haavan. Näiden joukossa
mainittiin Frans Kosmallin nimi.





--- Provided by LoyalBooks.com ---