KAKSI TOLPPAA; POHJALAIS-MAIJA

Muistelmia Hämeestä I-II


Kirj.

Kah [Gustaf Adolf Heman]


Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomien Osake-Yhtiön kirjapainossa,
1883.






KAKSI TOLPPAA.

Muistelmia Hämeestä I.




I.


Oletko, lukijani, käynyt V:n pitäjäässä, tuolla Hameen ja Satakunnan
rajoilla, missä lounaisen vesistön keskikehto läikyttelee laineitansa?
Jos tiesi sinne on sattunut, niin olet varmaan havainnut useoissa
paikoin pitkänlaisia niemekkeitä luikertelevain laksien välillä.
Kessi-paikoilla pitäjästä on niitä oikein kosolta; näyttääpä vesistö
olevan yhtenä ainoana, pitkänä, monimutkaisena lahtena. Jos on
kesäinen aika, niin näet niemekkeillä rehottavia vainioita suorine
sarka-ojineen, ja vainiolakeuden keskellä hohtaa tavallisesti sievä
talo, joskus punaiseksi maalattu ja valkeoilla akkunanlaudoilla
varustettu. Kun suvisydännä tuuletarten vaiettua lahden läike on
muuttunut juhlalliseksi tyyneydeksi, niin kauniisti kuvastuu helevän
vehreä vainio lahden pintaan; katsellessamme pitkin yhä lavenevaa
vesilakeata näyttää, kuin olisi Ahtola vehreässä juhlapuvussa. Ja mikä
elämä ja iloinen hälinä on silloin niemekkeillä talojen lähistössä!
Parin virstankin päästä, toiselta puolen järveä kuulee selviä ääniä,
naurua, joka todistaa iloakin olevan ihmissydämmissä, laulua, joka
helakkaana kaikuu illan tyynessä. Ja siihen lisäksi tulee karjan
kellojen kilinä, kumea kaiku, joka ilmoittaa jonkun hongan elävän
viimeisiä hetkiänsä, koirajen haukunta ja senkin seitsemän kolinaa ja
kalinaa. Elämää on kaikkialla. Kummeksivan totiselta näyttää tuo talon
vieressä vähälännällä kummulla kohouva rakennus katselevan sitä elämää,
joka häntä ympäröi. Se rakennus on tuulimylly, tuollainen
"harakkamylly", jonka koko "konsvärkki" ainoastaan yhden miehen
voimalla kääntyy sinne, mistä tuuli kulloinkin sen lautaporttisiin
siipiin paraiten "kosee". Kulje niemen rannikkoa edemmä, kierrä
veneelläsi lahden tyyntä pintaa aina kauemmaksi, niin tapaat tuollaisia
jauhinkoneita yhä edelleen. Ne ovat Laasmannin eli, niinkuin häntä
kansan keskuudessa nimitettiin, Laasmannin Hermannin muistopatsaita.
Tosin on kiittämätön jälkimaailma jättänyt hänen hautaristittä. Tuolla
kirkkomaalla suuren, puusta rakennetun ristikirkon juuressa, jossa niin
paljon älyä ja tuhmuutta on mullan unhotukseen mylleröitty, ei ole
pienintäkään merkkiä muistuttamassa kirkkomiehelle Laasmannin nimeä.
Mutta sittenkään ei hän ole jäänyt muistotta. Kun vinha vihuri
pyörittää harakkamyllyn lautasiipiä vihaisella vauhdilla, kun
myllymies tarkastelee jauhamista ja myllynryskeen säestämänä vetää
yksitoikkoisella nuotilla iltavirttänsä, niin silloin myllymies tuntee,
ettei hän syysyön yksinäisyydessäkään ole yksin. Onhan tuo "konstvärkki"
elävän olennon tapainen, se liikkuu ja tekee työtänsä aivan kuin henki
sen konehistoa elähyttäisi. Tässä ei ole tuota vesi- ja höyrykoneiden
yksitoikkoista konemaisuutta, joka viimeiseltä tuntuu yhtä väsyttävältä
kuin tuo monen viisaan opettama maailman elämän ijankaikkinen
kiertokulku; vaan tuulimylly on vaihtelevainen, oikullinen. Se milloin
harvassa tahdissa laulelee levollisesti: jaahin, jaahin, liikkuen
vakavasti ja arvokkaasti kuin mikä flegmaatiko (hidasluontoinen
ihminen) tahansa; milloin taas se kiihtyy kiivaasen kiireesen, rätittää
ja sätittää kuin suututettu akka, milloin ryskää ja jyskää kuin uljas
kolerikko (kiivasluontoinen ihminen), vaipuakseen hetken päästä
mietomieliseen alakuloisuuteen kuin impi, joka on jäänyt vanhaksi
piiaksi.

Mylly on myllymiehen toveri, niinkuin aalloilla keijuileva haaksi on
merimiehen toveri; siinä näyttää olevan jonkunlaista henkeä,
jonkunlaista salaperäistä itsetietoisuuden tapaista. Tuossa istuu
jauhattaja kahnalla, laulaa laulamistaan, ja mylly säestää; jyvät
juoksevat napaan milloin hiljaa ja hitaasti milloin taas ripeämmästi.
Katsotaanpas jauhoja: ne menevät kädellä likistäissä kokkaroihin. Ei
siis hätää! Pyöri mylly, hengi tuuli; pitkä on yö; ajatus kulkee,
kiirii kauas aikoihin menneisin. Usea kymmenen vuotta on siitä, kuin
Laasmanni oli täällä myllymestarina. Nuot kivet, tuon väkiraudan,
trällin, hammasrattaan, kaikki asetti hän taitavalla kädellä
paikoilleen; ja kun siivet oli ylös saatu, niin Hermanni oli mennyt
siipeen, ja pohjoisen puhaltaessa meni hän mokomassa karusellissä 12
kertaa ympäri huimalla vauhdilla; ja olisi mennyt kukatiesi vielä
toisenkin tusinan, ellei eräs työmies olisi käynyt häntään kiinni ja
kääntänyt myllyä tuulesta. "Viina kortteli on minun, veto on voitettu",
oli Laasmanni huutanut siivestä ales kiivetessänsä. Tuollaista tulee
usein jauhattajan mieleen, hän kun himmeän lyhtynsä valossa istuu
kahnalla ja valvoo. "Kun siis kaikki ympäri käy" -- sanoo ruotsalainen
sananlasku; ja ympäri käymisen mahdollisuus on tässä sangen suuri --
kun siis kaikki käy ympäri, niin selvää on, että tässä ympäri käyvässä
konehistossa pyörii -- Laasmannin henki. Älköön lukija kuitenkaan tässä
vainutko jotain uusinta sielun vaellus-oppia, sillä sellaista ei
kahnalla istuva "myllymatti" käsitä; mutta sen hän käsittää, että
miehen taito, tieto ja etevyys ilmaantuu hänen teoissansa; ja jos
taiteesta puhuessa sanotaan hengen olevan kylmässä, liikkumattomassa
marmorissa tahi kankaalla, jolle on pantu maalinkia, niin tottahan
myllymattikin saa ajatella Hermannin ilmaantuvan myllyn kolisevassa
konehistossa, jos ei uutena painoksena, niin ainakin kuvana, satuna,
muistona menneistä ajoista. Laasmanni ei ole siis jäänyt muistotta: ja
sehän olikin todistettava.

Myllymatin suosiollisella avulla aiomme vähän tarkemmin esitellä, mitä
Laasmannin satu sisältää. Eihän siinä suuria ole maailmalle
julistettavana, sillä hän oli, niinkuin sinä ja minäkin, vesitippa
vain, mutta vesitippa, joka pudotessaan heijasti ruusun kirkasta
taivaan iltavaloa ja sitten vasta katosi tietämättömiin, meren helmaan.




II.


Siitä on jo kulunut monta vuotta, kun Laasmanni oli paikkakunnalla
myllyjä rakentamassa. Tuolta oli hän tullut ulkopitäjäästä ensiksikin
Rautalan rusthollin myllyä tekemään. Silloin oli hupainen aika. Ei
ollut puutetta ruoasta eikä juomasta. Myllymatti muistaa ne ajat yhtä
hyvin kuin eileisen päivän. Kyntöpoika hän silloin vielä oli, ei
ryypännyt viinaa eikä pitänyt suussansa tupakkia, mutta sen hän
huomasi, että paremmat olivat ajat silloin. Ei tarvinnut mennä jokaista
viinan tilkkaa silloin kaupungista noutamaan; ei tarvinnut "puulaakia"
perustella prännien edustalla, joista ei annettu vähempää kuin viisi
kannua kerrassaan -- ikäänkuin ihmisen, saadakseen pisara vieraan
varaa, olisi velvollisuus ostaa koko vuoden tarpeet yhdellä haavaa,
tahi onnellisimmassa tapauksessa odotella tuntikaudet osakkaita
puulaakiinsa! "Ei, heikkoja ovat herrojen meiningit", ajattelee Matti.
Silloin antoi isäntä korttelin tahi puolen rengilleen, kun hän vaan
pyysi, sillä viinaa, hopeankirkasta väkivettä keitettiin kotona. Totta
oli, että isäntä lokakuun lopussa otti kamarinsa akkunan vuorilaudan
välistä esiin "aarnakkansa" ja katseli sitä vähän aikaa sangen
miettiväisenä. Siellä oli tavallisesti noin 30 t. 40 neulan kärjellä
raapustettua viivaa ja koko joukko pieniä läpiä. Ja kun oli isäntä
nämät yksinkertaiset "nuolenpääkirjoituksensa" lukenut, niin silloin
renki parka sai tietää, että vuosipalkasta oli suuri osa mennyt kulkun
kautta. Se ei ollut oikein hupaista. Mutta niin se oli. Ja ryypystä
pääsi puhtaasti Laasmannikin, noin vaan purematta, katkaisematta -- hän
kertoi viinahampaansa tapaturmassa taittuneen. Riemullinen oli meno
Rautalassa erittäin iltasilla, kun mestari miehineen oli jättänyt
myllyn mäelle parempia aikoja odottamaan. Aika suka vaan oli se mies!
Rautalan pirtissä, jossa hänen tyyssijansa oli, ei kukaan saanut rauhaa
hänen juoniltansa. Tavallisimpia kepposia oli se, että hän, kun joku
juuri oli istua, sieppasi tuolin pois. Siitä mätkähti istuja
"tasapohjin tantereesen"; ja yleinen nauru helskyi huoneessa, jotta
nuoha orsista rapisi.

Kerrankin muutamana aamuna oli Maija piika, jo muutaman tunnin
valvottuaan, heittäytynyt uudestaan vuoteelle, noin vain kuten sanotaan
päivän tuliaisille. Mutta kuinkas kävikään hänen noustessaan? Hän
nousee ja hieroo silmiään: mutta astuessaan lattialle seuraa häntä
kiinteästi raiti, raidissa on kiinni peitto, peitossa raanu, raanussa
Teenu-rengin liivit ja liivissä on sukkarihmalla sidottuna talon
pulskea kissa. Ja kun Maija "kimpsuen, kiukutellen", päästäen aika
rämäkän, hyppelee lattialla, niin tuli tuo pitkä "hinkhamppi" koko
pirttikunnan nähtäväksi. Laasmanni sen oli tehnyt, neuloen Maijan kiini
tuollaiseen seuraan.

Tapahtuipa kerran Teemullekin seikka, jolla oli vähää suuremmat
seuraukset kuin Maijan hinkhampilla. Eräänä talvi-aamuna, kun suurus
oli syöty ja metsään-lähdön aika oli tullut, pukeuvat miehet nahkoihin
ja "pussi-mekkoihin". Tämä viimeksi mainittu vaate oli tuommoinen
rohtiminen, napiton, paidan tapainen, jossa oli ympyriäinen pään läpi,
vaan joka muutoin oli aivan umpinainen. Kun sitten päivän sarastaessa
talon 5 hevosinen ja 4 miehinen työvoima meni "takamaahan" halkoja
noutamaan, niin Teemu, pitäen kiinni voudin asemasta muka edellä
kävijänä, ajoi aivan ensimmäisenä. Hän seisoi re'essänsä ja laski
laulun soimaan raikkaasen pakkas-ilmaan. Tyytyväisenä lauleli hän; hepo
astui verkalleen kovaksi sotkettua tietä Alvolahden jäätyneellä
pinnalla, reen jalas sujui sutevasti liukasta raitiota, silloin tällöin
vähän nirskuen. Koko raikkaan rintansa ääni-voimalla lauloi Teemu:

    "Pihlaja kasvaa punasia marjoja,
    Tuomi se kukoistelee. --
    Eikä se oikia priiari ol',
    Joka kahta rakastelee.

    Ilmat ne taitaa muuttua,
    Koska taivas se ruskottelee;
    Enkä minä plikka sinua nai,
    Ja vaikka ma uskottelen.

    Talo kuin linna ja poika kuin herra
    Ja hevoinen kuin mäki;
    Herraksi kultan' luulikin,
    Kun hän ensi kerran näki".

Näin lauloi Teemu; reki vieri, tie lyheni, jotta pian jo oltiin päästy
lahden poikki, ja eläen itse runon maailmassa arvelee tuo "herraksi
luultu", litteänenäinen renki-vouti, tuo pussimekkoon puettu, reessään
seisova, tanakka mies, että Herramme hänestä lienee aikonutkin jotakin
parempaa kuin tavallista työmiestä. Sellaisilla laululahjoilla olisi
hänestä saattanut tulla lukkari taikka ehkäpä pappikin. Teemu vaipuu
todellisuudesta ihanteellisiin unelmiin. Hän tahtoo "preistata", kuinka
messu käy. Kunnioitus kaikkea pyhää kohtaan tekee kuitenkin sen, että
hän ryhtyy vain tuohon n.s. Prunkkaalan papin messuun. Juhlallisesti
"oikealla nuotilla" ja puhtaalla tenooriäänellään vetää hän:

"Pyytäisin minä, hyvä seurakunta, teiltä housun paikkaa; miltä
kyynärän, miltä kaksi, miltä korttelin kolmatta kyynärätä".

Siihen vastaa pikku Matti perässä tulevasta re'estä sortumattomalla,
kimeällä äänellään:

"Hei, verkasen poika, johan siitä tulee koko roimahousuuu-u-ut".

Mutta nytpä tavaton nauru kuuluu jokaisesta re'estä. Vanha muonamies
Jussikin kotkottaa nauraa paksulla paasiäänellään, niin että
hopeahuurre puiden oksilta melkein varisee. Teemu itse taas hymyilee
tyytyväisesti, arvellen messun niin suuresti seurakuntaa huvittaneen.
Mutta toisille ajatuksille tulee hän, kun Aatu, rohkein joukosta,
takimmaisesta re'estä huutaa: no, sun pahuus, täysi pappi mar sinä
oletkin, kosk'on messukasukkakin hartioillasi! Eikä suinkaan messu
oikein ilman käykään, häh?

Teemu kurkisti ja kurkisti, kääntyi ja katsoi, mutt'ei sen selvempää
asiasta saanut. Vasta metsässä, kun mekko ja nahat ketteryyden
saavuttamiseksi oli poisotettava, huomasi hän, että hänen valkean
pussimekkonsa selkämystään on vedetty tervalla aika ristinvenkale, joka
melkein ulottui kauluksesta liepeesen asti. Voi hyväinen aika! Olla
koko matkan toisten pilkattavana! Pari järeää kirousta pääsi Teemun
huulilta; nauru ja laulu oli kadonnut, sillä ne eivät kärsi aivan
törkeää leikkiäkään.

Kun halkokuormat oli rekeen saatu, palaa Rautalan työvoima kotia,
aamuhämärä oli kotoa lähdettäissä, iltahämärä sinne palatessa; mutta
eihän joulunaikaisessa päivässä olekaan kuin kaksi hämärää.




III.


Äkäisenä ajoi Teemu pihaan. Hevoisen talliin vietyään ja sille silppua
tehtyään, hän astui pirttiin, paiskasi "kännelmöityt rasansa" (tumput,
joihin kämmenen puolelle on neulottu nahkaa tahi vahvaa kangasta)
muurin otsalle, heitti vihatun virkapukunsa, tuon "ristityn" mekon
muuripenkille, hiipi sitten "ahen taka" (s.o. sille osalle permantoa,
joka on uunin ja sivuseinän välillä), muutti siellä kuivat, lämpimät
tallukat jalkaansa ja meni vihdoin toisten kanssa päivälliselle.
Laasmanni oli jo ennen atrioinnut isännän kanssa ja ojentelihe nyt
peräsängyssä, polteskellen kotikasvuisia piipussansa. Siitä ei tahtonut
tulla puhetta väen kesken juuri minkään päiväistä. Laasmanni löyhytti
savun suustansa, sylkäsi sängyn pään kohdalle sellaisella läjäyksellä,
että eräs talon viidestä kanasta, joka juuri odotti Maijalta osaansa,
säikähtyi ja riekahtaen juoksi sängyn alle. Tämän tärkeän, valmistavan
toimen tehtyään Laasmanni lausui:

Mitä kuuluu miehet?

-- Kunniaa kuin puuroa, tokasi Aatu, vieden höyryävän lusikallisen
viimeksimainittua ainetta suuhunsa -- hän kenties tahtoi havaita "ex
analogia", yhtäläisyydestä, minkälaista tuo "kuuluva kunnia" oikeastaan
oli.

Taas oli vähän aikaa äänettömyyttä, jonka kuluessa lusikat tekivät
totista työtänsä; suolatut särjet ja ahvenet saivat kyytinsä
välipaloiksi kahdeksan hammasparin välissä, joita saattoi mitä kaunotar
tahansa kadehtia, sillä ei viinihappo eikä karamellit olleet niiden
norsunluista kiiltoa pilanneet.

Mutta äänettömyys näytti tuskastuttavan Laasmannia. Hän kysäsi:

Onko Teemu kipeä, kun on ääneti kuin ahven kivellä?

-- Kipeä tahi makea, vähän se sinuun koskee, oli vastaus.

-- Lupa kysyä, vaikk'ei vara ostaa; ja siksi toiseksi: olenko minä sinä
sinun edessäsi?

-- Sinä Jumalakin on.

-- Minä olenkin arkkipispa, lausui Laasmanni puoleksi leppeällä,
puoleksi ivallisella äänen soinnulla.

-- Taikka maarian mun korttipispa. Et osaa edes laulaa, sitä vähemmän
arkkia kokoon panna. Olet niin viisas kuin oletkin, te'es vaan
semmoinenkin laulu kuin -- -- kuinka se alkaakaan, Maija, sen Emman
laulu.

-- Sen ihanaisen Emman saan nyt nähdä suloisimman...

-- Niin, jatkoi Teemu, saatuansa pyydetyn avun, te'es edes semmoinen
laulu.

-- No, mitä niistä, rauhoitti Laasmanni, mutta tiedätkö, mikä
arkkipispa on?

-- Se on se pispa, joka arkkia tekee, tiemmäkin; eihän virsikirja- eikä
katkismus-pispat semmoisiin joudu. Mutta kukas tietää, mikä se
korttipelipispa on? se on se, joka -- -- niin se on yksi kulkevainen
matkamies ijäistä kotoa kohden: Juhan Herman Laasman.

-- Voi, mies parka, olisit Turussa ollut, niin tietäisit: arkkipispa
panee kasukat kaikkien pappien hartioille -- -- ja -- -- ja Mikkolan
Janne, joka käy Tampereella papinkoulua, on puhunut joskus
ristiretkistä; tiedätkö, mitä ne ovat?

-- Onko ristiretki sama kuin halkoretki? kysäsi pikku Matti ilkkuen.

Teemu ei viimeistä kysymystä kelpoon kuullutkaan, Laasmannille hän
vaan tiuskasi äreästi: älä tuiki mies, olenko minä sinun pilkkasi, hää?

-- Et, et, vastasi Laasmanni, älä leikistä suutu. Ja jo loppui atria,
ja loppuipa miesten sanasotakin, kun pirttiin astui isäntä. Hän oli
vanhanpuoleinen mies, jonka päähän oli eksynyt joku ennen aikainen
harmaa karva. Puettuna viheriäiseen ihotröijyyn ja kapulaisiin
housuihin, näytti hän kunnioitettavalta, arvonsa tuntevalta
isäntämieheltä. Hänelle sanoi Laasmanni:

Antakaas, isäntä, taaskin korttelin verta! Vakavasti astui isäntä
kamariin ja pian oli hän tuonut pyreilevän korttelin pöydän kulmalle;
ja pian oli sen sisällys neljän miehen väljäin kulkkuin kautta osannut
tiensä vihoviimeisiin tislauskoneisin. Sovinto ja suosio oli miesten
keskuudessa täydellinen. Mutta siitä päivästä oli Teemun liikana nimenä
halkopappi, jonka toisintona kuitenkin usein oli Prunkkaalan pappi.
Jospa siis Teemu olisikin unhottanut uuden mekkonsa, niin hänen uusi
nimensä oli unohtumaton.




IV.


Samana talvena ajoi eräänä iltana, kun myllyntyö jo oli melkein
päätetty, Rautalan pihaan muuan laiha, kelmeä mies kimolla hevosella.
Ajaja ja ajettava näyttivät kilpailevan siitä, kumpi heistä laihempi
olisi -- tuskin kadehdittava etu tosiaan. Hän sai ruokaa kuin
kulkevainen ainakin -- silloin ei asetukset kulkureista suinkaan olleet
niin ankarat kuin nyt! Hän oli puhelias, milt'ei leikillinen mies.
Surullisella hymyllä osoitti hän housujensa vahvuutta, jonka ne
alinomaisella paikkauksella olivat saavuttaneet; niissä oli, sanoi
mies, "paikka paikan päällä". Hänestä ja Laasmannista tuli pian hyvät
ystävät. Saatiinpa selvälle, että mies haki tölliä itselleen, eli
niinkuin hän kotipaikkansa murteella lausui: "hän haki tolppaa".
Laasmanni, rikkiviisas, sanoi tietävänsä kaksikin tolppaa, ja oikein
hyvää. Ja luottaen Laasmannin lupaukseen ihastui miesparka ikihyväksi,
ja ryyppy ryypyn perään naukattiin tuon kunnon tolpan toimittajan
kanssa.

Tiedätkö, lukijani, mitä varten torppari iloitsee kuullessaan saavansa
_hyvän_ torpan? Siksi, että hän kokemuksesta tietää, millainen _huono_
on.

Tuolla se oli n.s. Nälkäniemen kulmalla, P:n pitäjäässä, Pujoniemen
torppa, jonka asujana oli äsken mainittu, Rautalaan saapunut, kelmeä
mies. Siellä hän oli oleskellut jo puolikymmentä vuotta, jopa viime
Maariasta ruveten päällekin. Vaimo hänellä oli ja viisi lasta. Lieneekö
hän viime mainittuja pitänyt "Herran lahjoina", emme tiedä; Leena-muija
niitä, pahinta uskoen, piti synnin rangaistuksena. Jos joskus olet
matkustama Poriin menevää tietä, niin katsahda oikealle, kun hevosesi
hiljalleen astuu pieneltä sillalta vähäistä mäkeä, ahdetta ylös.
Näet pienen torpan. Ei se juuri kaksiselta näytä, peräseinässä on
lauta-ikkuna, joka suuruudessa kilpailee oven päällä olevan räppänän
kanssa; sivuseinässä näet oikean lasi-akkunan, joka on melkein
neliökyynärän suuruinen, eli paikkakunnan murteella sanoen kyynärä
kunnakkin. Leipää tuollakin syödään, ajattelet ehkä. Niin vainen! käy
siellä majassa murheen peikot ja joskus ilon enkelitkin. Siinä majassa
on leipään sekoitettu kerta-, vehka- tahi pettujauhoja, joilla taikina
aina "vastattiin". Tuli tosin eräänä syksynä aivan kuin ihmeen kautta
rukiita koko 5 tynnyriä, kun vuosi oli hyvä, saatiin 4, koko hyvänä
vuonna 3, useimmiten 2, ja viime vuonna puurokset päälle siemenen. Ja
viljeltävänä oli pelto, lähteensilmäinen, halla-arka, ja "taksvärkki"
oli taloon tehtävä. 2 päivää viikossa omalla ruoalla, hevosen kanssa,
12 apupäivää, 2 matkareisua, kehrättävä taloon leiviskä rohtimia ja 5
naulaa pellavia, -- niin sanoo kontrahdissa, jonka seurakunnan kanttori
oli kirjoittanut ja johon Aadolf Juhonpoika Pujomäki omasta ja vaimonsa
Helena Kristiina Kustaantyttären puolesta oli puumerkkinsä pistänyt.
Olihan siinä jo "tienestiä" ainakin ruistynnyrin ja puurosten verolta,
melkein liiaksikin. Ensimmäisenä torpan pitonsa vuonna oli
Pujoniemeläisillä ollut, kuten muuan kadehtija lausui, "hevoinen kuin
tukki, kaks lehmää kuin härkää, porsas ja 8 lammasta", mutta ennen kuin
viides vuosi umpeen ehti, oli porsas mennyt tielle tietämättömille,
lampaat vähentyneet kahdeksi huonovillaiseksi karitsaksi, lehmät syöty
leipänä, tukin tapainen rautio muuttunut laihaksi kimoksi, jota muuan
naapuri osavasti vertasi pellavaloukkuun. Olipa vielä mennyt kaupaksi
Helena Kristiinan "piikuuden" aikaiset hameetkin, paitsi tuo
"keisarinraitainen", joka vielä teki pintapuolista virkaansa, kun sen
omistaja meni Herran temppeliin sisällistä alastomuuttansa verhoamaan.

-- Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna,
ottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja
sovittaen niitä jalkaansa.

-- Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.

-- Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei
kuivaa kussaan.

-- Mutta eihän kokematon tiedä onnestansa, menisit edes koittamaan;
sanoihan Klasi-Kustaa, tuo kaiken maailman viisas, olevan
tolpanpaikkoja yltäkyllin P:n pitäjään takamaalla, jossa tolpparit
ovat paljaatta rahaverolla ja elävät kuin "pränssit".

-- Se kulkukin on niin ilkeää.

-- Mutta sinähän mies olet, et suinkaan ämmiä pane semmoiseen matkaan?
Tuossa, niinkuin tiedät, ovat leipämme loput, nuot 5 kyrsää ja karpio
aitassa, paramatta tröijyni ja trälliklänninkini hinta. --

-- Hm, syömättä on vielä kimo, lammaskaritsa, kissa ja kana.

-- Menisit nyt johonkin taikka jonnekin, ei Herra meille ikkunasta
syömistä pirttiin tuo, vaikka tuomiopäivään asti kädet ristissä
leukasillas olisit ikkunassa.

-- On noita lapsiakin niin paljo.

-- Ei se ainakaan minun syyni ole.

-- Sen "tästin" olen kuullut jo monesti, esipuheet, kolleseetat ja
kaikki, jos kerrankin jo tulisi hyvästi siunaus!

-- Niin kai, niin, aina se on pahaa, mitä minä -- -- -- Kalle, mitäs
sitä kissaa kyyttäät, annakkos olla, taikka ma niin klivahutan tuolla,
tuolla -- -- taikina kaukalolla. -- --

Tämä, ainakin mitä aseesen tulee, mahdoton uhkaus lausuttiin pienelle
paitaressulle, joka pesän edessä olevasta padasta oli saanut kauhan
kouraansa. Sillä poika häili ja säikytteli kirjavaa kissaa, joka
peloissaan pakeni nuorta vainoojaansa aina päreorsille saakka ja sieltä
pani toimeen vallankumouksen niin, että päreet ja kuivamassa olevat
puut ja kaikellaista muuta tavaraa putosivat kolisten alas. Ja tuosta
mäläkästä tyrehtyi vainoojan into, nostettu kauha putosi hervottomasta
kädestä lattialle, ja äidin jättiläisuhkaus muuttui helliksi
kysymyksiksi, oliko lapsiparkaa sattunut. Unohtunut oli aviopuolisoiden
kina; eikä siihen useinkaan paljoa tarvita; joku satunnainen tapaus
vaan, pieni seikka, joka tempaisee ajatuksen pois sen onnettomalta
uralta, niin Aatamin pala kurkusta painuu alas ja katkeruus on löytänyt
viemäri-ojan.

Niinpä nyt lähtö tuli kuin tulikin, Aadolf Pujoniemi lähti matkaan.
Kolme leipää, keitetyitä perunoita ja suolaa rasiaan vaimo nyt sääli
eväiksi. Kimo pantiin työre'en eteen: mutta työre'essä lepäsi
anturoillansa perheen kirkkoreki, sama reki, jonka Reki-Aapo oli
maalannut tervalla ja punamullalla, vaan josta hän vakuuttavaisesti ja
kirjakieltä mukailemalla oli lausunut: piräis sen kiiltää. Kirkkoreki
sai nyt toisella tavalla kuin ennen auttaa omistajaansa eteenpäin.
Rikas Rintalan Toppo sen osti ja hinta oli 75 kopeekkaa hopeassa. Ja
ilman erityisittä seikkailuitta saapui Aadolf Juhonpoika Pujoniemi,
niinkuin jo puhe on ollut, maanantai-iltana Rautalaan.




V.


Jo oli keskiviikko-ilta käsissä ja Pujoniemen matkarahat olivat menneet
Laasmannin ja kumppanien kulkuista alas, vaan "tolpan" haenta ei
tahtonut onnistua. Kuitenkin piti Leenastiinan muisto Aadolfia
jonkunlaisessa levottomuudessa, ja sentähden ei hän antanutkaan
Laasmannille rauhaa pahaakaan, ennenkuin lähdettiin tolppia katsomaan.
Mitä muuta kuin kimo valjaisin! Synkkämielisellä tavallaan kömpii se
Alvolahden jäätä myöten minkäänlaista kiirettä pitämättä, huolimatta
isäntänsä innostavista kehoituksista. Saavuttiin vihdoin "ylitteelle",
se on toiselle puolen järveä, jossa oli osa niemeläisten peltoja ja
niittyjä; jopa vihdoin valtamaantiellekin. Siinä sitä oli leveä,
aurattu kruunun sarka, joka vei kehuttuja "tolppia" kohden.

Pakistessa siinä kaikellaisia virkkoi Pujoniemi: Eivätkö ne tolpat jo
kohta tule?

-- Ei, vastasi Laasmanni, paikallaan ne aina ovat olleet.

-- Pitkähän on tämä matka, sanoi Pujoniemi alakuloisesti.

-- Johan tolpat näkyvät, lohdutti Laasmanni. Pujoniemi koetti katsoa,
vaan ei nähnyt tolppaa missään. Tuuhea kuusimetsähän tuossa viheriöitsi
vasemmalla puolen tietä, oikealla taas kasvoi katajikko ja lehvätön
lepistö.

-- Etkös näe; jo punottaa, sanoi Laasmanni.

-- Eihän näy sen taivaallista minun syntisiin silmiini, valitti
Pujoniemi.

-- Tuossahan ne ovat, sanoi Laasmanni äänellä, jonka hän koetti tehdä
ivalliseksi, vaan jossa iva tuntui vähän puserretulta; tuossa on kaksi
tolppaa, ota, kumman haluat.

Näin sanoessaan osoitti hän sormellaan kahta punaista pylvästä,
jotka olivat yksi kummallakin puolen tietä ja joista toinen osoitti,
että tähän päättyi virsta, toinen taas että tämä päätynyt virsta oli
neljäs viime pylväs parista lukien. Tässä siis virstantolppa ja
penikulmantolppa. Lyhyyden vuoksi kai kansa niitä nimitti
penikulmantolpiksi. Silloin katsoi Pujoniemi kumppaniinsa sumean
moittivaisesti ja virkki: Piisaishan pilkka vähempikin.

-- Tuoss' ovat tolpat, sanoi Laasmanni, mutta ääni jolla hän sen lausui,
oli melkein katuvainen.

Silloin välähti kelmeän miehen silmä, kurjuuden itsetietoisuus, petetyn
toivon vararikko kuvautui siinä. Kiivaasti iski hän pitkät laihat
sormensa Laasmannin kurkkuun, toinen käsi tavoitteli tuppea, joka
riippui monisolkisessa "pislaivyössä". Mutta silloin teki Laasmanni
rotevan liikkeen; kevyesti sai hän kurkkunsa pihdistä pois ja samassa
hyppäsi hän voimakkaalla potkauksella re'estä kauas tien oheen. Juosten
metsään, huusi hän äänellä, josta katumus oli kadonnut: "Terve tuloa
uuteen tolppaasi, tivis se on ja luja, tottahan se lämpimän pitää!"

Liikkumatta tuijotti torppari hänen jälkeensä, vaan nosti vihdoin
päätänsä ja huusi lumiseen metsään: vielä ennen pitkää tolpassa olet ja
lämpimäsi saat, jos et itse, niin ainakin poikasi.

Ja Pujoniemi käänsi kimon ympäri; pari lumen kirpaletta oli hyytynyt
hänen silmäinsä alle, ne hän pyhkäsi nuttunsa hialla pois, ja lähti
ajamaan kotia päin. -- -- --




VI.


Nyt on meidän siirryttävä ajassa noin puolen toista vuosikymmentä
eteenpäin. Rautalassa ei enää ole entistä palvelusväkeä muuta kuin
Teemu ja entinen pikku Matti. Teemu on ollut naimisissa jo aikaa Maijan
kanssa ja on Rautalassa muonamiehenä; pikku Matista on tullut
varsinainen myllymatti, joka istuu kahnalla ja muistelee menneitä
aikoja. Kun hän katselee myllyn pyörimistä, muistuu hänen mieleensä
Laasmannin ajat ja oman nuoruutensa ajat. Nyt hän on liki
kolmenkymmenen vanha, ja silloin oli hän neljäntoista; hei, kuin ne
ajat kuluvat! Onkohan Laasmanni jo kuollut, kosk'ei enää pariin vuoteen
ole hänestä mitään kuulunut? Merkillinen oli kelmeän torpparin
ennustus, mutta tuskin se enää toteutuu! Näin muistelee Matti menneitä,
istuessaan myllyssä. Syystuuli kieputtaa kiivaasti siipiä,
jauhattaminen käy hyvin. Matti antaa ajatuksensa mennä tulevaisuuteen;
toiveet risteilevät hänen povessansa. Hänen toiveensa eivät kuitenkaan
liene aivan hattaran takaisia, eikä hänen tulevaisuuden unelmiansa
juuri tuulen tupiin saata verrata, sillä se aineellinen piste, johon
hänen harrastuksensa toisiaan yhä lähenevät viivat yhtyvät, on pieni
torppa tuolla Tarimaskosken rannalla ja siihen kuuluva vähäläntä
vesimylly. Torppa, oma koti, jossa itse saa olla isäntänä ja Eeva
emäntänä, ja jossa nuot pikku Matit ja Eevat saavat kenenkään yrmimättä
teuhata ja peuhata, tällainen oma koti -- se, se on ollut aina ja on
oleva renkimiehen ihanne. Kodin liedellä on lumousvoima jokaiseen
sydämmeen, jos se sitten sykkii rohtimisen mekon tahi kullatun
univormun alla. Näistä unelmista herättää Matin kuitenkin ilman kylmä
viima, jota ei myllyn lautaseinät estä häntä kohtaamasta. Hyy, kylmä
täällä on jokseenkin! Entä jos menisin vähän pirttiin lämmittelemään,
mutta tuuli tuntuu yltyvän; ei auta jättää myllyä. Hei, oikeinhan
portit viuhkuvat ilmaa halkaistessansa! Matti alensi vähän toria, jotta
enemmän jyviä juoksisi napaan. Mutta kovasti se tuuli kulta nyt käykin!
Hammasratas ryskyy hirveästi, trälli vilistää kuin tarapaappa, voi
yhdeksän sitä menoa! Mattia melkein kamottaa. On kuin mylly kieppuisi
itsekin ja hyppelisi pystyyn kuin raivostunut. Yht'äkkiä vavahtaa se
kuin vauhko hevonen ja silmänräpäyksen on kaikki aivan hiljaa, ei
hammasratas rysky, ei trälli vilistä; ei kuulu ääntä muuta kuin tuulen
vinkuna, se kun puhuu lautaseinän ja laudan syrjän löydettyänsä ja
viheltäen soittaa yksi sävelistä nuottiaan. -- -- --

Parin minuutin kuluttua on taas kaikki entisellään; mylly jauhaa kahta
rajummin ja kuudes säkki on jo jauhoina: ja jos vaan Matti koko yön
jauhattaa, niin kaikkein kymmenen pullean säkin sisällys on huomenna
pienenä. Eikä Matti olekaan mikään "äskeisen teeren poika", ei hän
pimeyttä eikä tuulta pelkää. -- -- --

Mutta siunatkoon, mikä vihellys tuolta myllyn ylähuipusta kuului? Johan
tässä on piru merrassa, olihan se kuin laivan pilli! Ja taas kahta
kauheammin! Ei se ollut tuulen vinkuna se! Mutta ei Matti vieläkään
hätäile. Hän ottaa lyhdyn käteensä ja alkaa nousta rappusia myöten
ylikertaan. Vaan tuskin on hän kolme, neljä askella astunut, kun lyhty
putoo hänen kädestänsä pirstaleiksi. Samalla saa hän sellaisen
täräyksen vasten kasvojansa, että silmät tulta iski. Matti, joka tästä
täräyksestä pudota rotkahti myllyn permannolle, vaan jäi vapaaksi
pahemmista seurauksista, tunsi vasten tahtoansakin kylmien väreitten
selässänsä aaltoilevan. Kiireesti lähti hän alas myllystä, vaan
pysähtyi heti ulkona, painaaksensa lakkinsa korviinsa, sillä tuulen
kanssa valui rankka sade taivaasta. Itsekseen lausui hän: Herra siunaa,
mikä siellä nyt enää onkaan?! Ja juuri tämän hurskaan kysymyksen
lausuttuaan, tölmätään häntä niin hirmuisesti selkään, että hän on
tasapainon menettämäisillään. Silloin lausuu Matti juhlallisesti: jos
sinä olet vaikka myllyn haltija, niin älä kiukuttele, kyllä minä luuni
korjaan, kun vaan olen saanut myllyn tuulesta pois. Mutta kun hän siinä
aikomuksessa lähestyi myllyn häntää, niin kumma! Mylly ei enää
ollutkaan tuulessa, vaan Matin huomaamatta oli se käännetty.

-- Sinä taidat olla itse pääpukari, mutisi Matti ja riensi taloon.

Nyt ajattelet kai, tuli aika hälinä ja sohina taloon? Vielä mitä. Matti
oli käytännöllisesti oppinut neljännen käskyn, paljon hän mietti ja
arvikoitsi, ennenkuin noin muka mitättömän asian tähden meni
rystöllänsä isännän kamarin ovea koputtamaan. Mutta teki hän sen
kumminkin. Isännän päätös oli, että mentäisiin myllyä katsomaan. Väki
herätettiin ja muutamilla sanoilla selitettiin miehille asema. Kömsivät
miehet sängystään. Teemu puolestaan soimaili Mattia pelkuriksi ja
jutteli kummallisen kertomuksen Jaakosta, joka Kyröskosken poltissa oli
ollut samallaisessa pulassa jauhovarkaan kanssa, vaan joka
miehuullisesti oli puolensa pitänyt.

-- Kuka sen jutun totuuden takaa, kysäsi Matti loukattuna.

-- Malakias Kostiander, joka siitä asiasta on kirjan pränttäyttänyt.

-- Luulenpa Matin historian olevan samaa sorttia kuin Kyrön Jaakonkin,
lausui isäntä.

-- Ottakaa edes virsikirja mukaanne, muistutti ruotumuori muurin takaa,
älkää menkö pröystäten myllyyn, sillä kuka tietää, mitä siellä on.

Totisina astuivat miehet myllylle, lyhty kädessä astui Teemu isännän
rinnalla, perässä marssi Matti ja joku muu.

Kartellen ja varovaisesti astuivat he myllyyn. Kaikki oli siellä kuin
olemankin piti, ainoastaan kolme jauhosäkkiä oli poissa.

-- Kyllä se, näemmä, oli sen vietävä myllyn haltija, virkkoi isäntä.

Teemu meni ylikertaan, tarkasteli visusti kaikkea, ja huomasikin
vihdoin suureksi ihmeeksensä, että yksi lyhyt seinälauta tammen
ylipuolella oli ainoastaan pienellä rautanaulan kärjellä kiinni. Olipa
se sopivasti laitettu; kun vähän vain lautaa käänsi, ilmaantui aukko,
josta tuuli kohisten tulvasi sisään, kun taas laudan paikoilleen
käänsi, ei seinässä mitään erinomaista havainnut.

Alas astui Teemu, ilmoitti keksintönsä toisille ja sanoi
kukistumattoman mielipiteensä olevan, että varas oli kiivennyt myllyn
siipeä ylös ja tullut mainitusta aukosta sisälle.

-- Kuka ihminen sellaiseen työhön pystyisi näin kovalla tuulella
pilkkopimeässä, kysyi isäntä.

-- Mutta mylly istahti kerran, selitti Matti, ruveten asiaa
oivaltamaan.

-- Kyllä minä tiedän, kuka pystyy, sanoi Teemu painokkaasti, se, joka
siinä siivessä yksitoista kertaa ympäri meni, hän sitä myöten ylöskin
pääsee.

-- Laasmanni, sanoi isäntä ajattelevaisesti.

Tarkasteltiin sitten lyhdyn valossa myllyn ympärystää. Hännän kohdalla
näkyi ruohossa ratasten jäljet. Ne veivät viertävää, tasaista tietä
aina rantaan asti. Valkamalla oli elorattaat, joiden pohjalla näkyi
taikinaksi kastunutta jauhontomua. Kolmihankainen nuottavene oli
poissa; sillä oli varas paennut säkkinensä ja kulki nyt pois Aivolahden
aaltoilevalla pinnalla. Pimeyden turvissa oli hän, ja näki epäilemättä
tulen rannalla kiiluvan, josta arvasi takaa-ajamisen puuhassa oltavan.

Eihän siinä yön pimeydessä ollut sen enempää tehtävää. "Aamu on iltaa
viisaampi", arveli Rautalan isäntä, ja miehet menivät pirttiin ja
paneitsivat vielä vähäksi aikaa levolle.

Yö meni, päivän salu kuvastihe lahden pinnassa, jonka yöllinen tuuli
oli painolain yksinomaiseen huostaan jättänyt. Uudet puuhat alkoivat
Rautalassa yöllisten seikkain johdosta. Teemu oli kovin kärkäs aivan
yksin menemään Tampereelle jauhosäkkejä tiedustelemaan. Pieni
yksihankainen vene kuin tuokkonen kiiti pian syysaamun koittehessa
pitkin lahden pintaa. Siinä alotti Teemu erään toisen miehen kanssa
takaa-ajomatkansa.

Tämän matkan seuraus oli, että Laasmanni tuotiin sidottuna Rautalaan.
Hän oli saatu kiini eräässä saaressa, jolle hän oli poikennut
levähtämään. Kun miehet olivat saaneet Laasmannin kiini, niin oli tämä
päästänyt kimakan vihellyksen; ja samassa oli saaren toiselta syrjältä
lähtenyt vene, jota roteva keski-ikäinen nainen ja noin parinkymmenen
vanha poika soutivat. Ja yhtä vauhtia laski se kohisevasta vuolteesta
alas. Miehet liian myöhään olivat huomanneet sen olleen Rautalan
kolmihankaisen.

-- Kovinhan on Laasmanni vanhentunut, tuumaili Matti.

Mutta raudasta näytti sittekin tuo mies olevan, ikä oli tehnyt raudan
vain romuliaisemmaksi ja karkeammaksi.

-- Kuinka voititte Laasmannin, kysyi isäntä miehiltään, onpa hän vielä
notkea ja voimakas.

-- Onhan minussakin miehen vastus, huomautti Teemu.

-- Enkä minäkään miestä pelkää, lisäsi Teemun toveri.

-- Kiittäkää onneanne, lisäsi Laasmanni huoletonna, että olin joutunut
Pirunsaaressa vähän väärälle kantille, sillä oikealla kantilla olisin
yskinyt vähän kovempaa.

-- Oliko siellä pyssy sinulla, kysäsi Teemu.

-- Konna mies aseetonna, murahti Laasmanni, sitten kääntyi hän isännän
puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tottahan vielä ripoo ryyppy
Laasmannillekin, vanhan tutun vuoksi, jos ei muuten".

Ja isäntä toi Laasmannille ryypyn, jonka Matti avuliaasti kaatoi hänen
suuhunsa, sillä itse hän sitä ei saattanut tehdä, kätensä kun olivat
sidotut. Kun Matti tämän rakkauden työn oli saanut tehneeksi, vetäytyi
hän oven suuhun ja kävi sänkyyn istumaan.

-- Ota nyt sinäkin Matti ryyppy, ettes "laakia" saa menneen-öisestä
säikäyksestäsi, sanoi isäntä, täyttäen pöydällä olevan pikarin.

Mutta Matti on liialta nimeltä myöhäinen. Jospa koko olemisen sieluna
lieneekin, kuten moni opettaa, sähkö, niin on Matin olemus luultavasti
poikkeus tuosta olemisen yleisestä säännöstä. Niinpä Matti ei ollut
isännän käskyä kuulevinaankaan, vaikka isäntä jo oli pulloinensa mennyt
ulos pirtistä.

Laasmanni sitä vastaan hiipi kuin kärppä pöydän lähelle, kumartui
pikaria kohden, avasi suunsa ja painoi sen pikarin ympärille, puristi
huulensa kokoon, taivutti niskansa taaksepäin ja lumpsis! -- kirkas
neste oli luiskahtanut sinne, missä se äskeisen toverinsa tapasi.

Hämäläinen ei ole julma; ei hän kiveä kuorman päälle heitä. Silmiänsä
vain muljautti Mattikin nähdessään Laasmannin äskeisen tempun ja
lausui: kyllä Laasmanni, näemmä, Laasmanni vieläkin on.

Nimismiehen luo Laasmanni sitten vietiin; ja sitten kuin asiat olivat
kulkeneet määrätyn tiensä, tuomittiin hän korvaamaan varastettu tavara,
saamaan raippavitsoja ja istumaan "kirkon pallissa" V:n emäseurakunnan
kirkossa.

Maassamme käy lainkäynti hitaasti. Pari vuotta kului, ennenkuin
rikkiviisas Laasmanni saatiin syyhyn. Rautalan isäntä olisi kaikki
hänelle vanhan tuttavuuden takia anteeksi antanut, mutta asia oli
tullut kruunun asiaksi, ja sitä paitsi oli Laasmanni muutakin pahaa
tehnyt, jonka tähden kruunun käsi, hänet kerran saavutettuaan, ei häntä
hevin laskenut.




VII.


Ajat muuttuvat ja me muutumme ajoissa. Aadolf Juhonpoika Pujoniemikin
oli päässyt parempiin oloihin. Hänellä oli vähäinen uutistalo V:n
takamaalla, ja Helena Kristiina oli oiva voinvalmistaja; ja karjallaan
ansaitsi hän kauniit rahat. Vanhemmat lapset voivat jo auttaa töissä
vanhempiansa ja hoitaa nuorempia. Siunaus oli tullut perheesen.

Oli keväinen sunnuntai-aamu. Entinen Pujoniemi meni kirkkoon metsäistä
jalkapolkua, taluttaen yhdeksän vanhaa poikaansa käsikynästä. Hän kulki
jalkasin, sillä takamaalle tehtiin vasta viime nälkävuosina maantie. --
Keväinen sunnuntai-aamu! nämät sanat ovat minusta sisältäneet
yleiskäsitteen kaikesta siitä, mikä luonnossa on juhlallista ja ylevää.
Ja tuo yhdeksän-vuotinen poika sai sinä sunnuntai-aamuna ensimmäisen
aavistuksen sapatillisesta rauhan ja sopusoinnun elämästä, tuosta
aatteen sisällisestä valtakunnasta, joka sulattaa ihmissydämmen samaan
sopusointuun, mikä hiljaisena huminana maailmojen läpi käy,
sopusointuun, joka on tuolta nimittämättömästä valtakunnasta, tuolta
paikattomasta paikasta, missä "kauniist' kanteleet kajaavat ja urkuin
uus' virsi pauhaa". -- Kirkkoon rientävät miehet paitahiasillaan,
vaimot kengät kainalossa. Sininen, kirkas taivas kupuilee maiseman yli,
nurmi kukkii, tuomi tuoksuu, metsä soi -- juhlallisina kumajavat kirkon
kellot -- -- laksi vilisee veneistä -- vehreä (silmille suotuisa toivon
väri) ruisvainio kuvautuu kaltevalta asemaltaan järven kirkkaasen
peiliin. Onko tässä vain sokea voima ja älytön aine eikä mitään muuta?

Jo oltiin kirkon lähellä. Ihmetellen tämän maailman moninaisuutta
tallusteli poika isänsä sivulla. Hän vilkasi taaksensa ja näki
hevoismiehen ajavan täyttä ravia. Sitä kitinää, joka niiltä rattailta
kuului! Jo ajoivat he ohitse. Kaksi miestä istui rattailla, toinen
katsoa tuijotti alaspäin.

-- Isä, mikä noilla rattailla niin kilisi, kysyi poika. Ei vastannut
tuokioon mitään isä, hän vain katsoi katsomistaan ohitse meneviä. Kun
poika yksipäisesti toisti kysymyksensä, niin hän vastasi: ne olivat
vanginraudat, häntä viedään kirkonpalliin.

-- Mikä se kirkonpalli on?

-- Se on häpeän tuoli, jolle pahantekijä Jumalan palveluksen ajaksi
pannaan häpeämään.

Kirkon menot alkoivat. Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli
hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka
heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän
syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka
istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla. Mutta saipa hänkin
osansa: häneltä kysyttiin, tunnustiko hän syntinsä ja katuiko hän sitä,
ja hän vastasi: tunnustan, kadun, ja oli niin kelmeä ja totinen.

Tuo vaivainen syntinen oli Laasmanni. Kohta oli hän saapa vapautensa
takasin. Nyt oli hän vielä siltavoudin valvonnan alaisena. Mutta kun
tämä korkean kruunun edustaja oli hyvällainen mies, niin salli hän
Laasmannin kirkonmenon loputtua pysähtyä kirkon porstuaan. Laasmanni
ojensi nyt lakkinsa kirkkoväelle ja puhui: muistakaa hyvät ystävät
tätäkin lukkaria, pankaa vähän lippoon porstuassakin. Siihen pani, mikä
kopeekan, mikä kaksi: mikä taas ärähti: vieläkö tekee mielesi
myllynsiipeen kiipeämään? Mutta sellaisiin kysymyksiin ei Laasmanni
vastannut mitään, hän vaan kurotti lakkiansa kansalle ja nyökkäsi
ystävällisesti päätänsä antajille. Viimein kun väki harveni, astui
entinen Pujoniemen Aadolfikin lähelle, kurottaen kättänsä lakkia
kohden. Kädessä kiilsi "Kaisan rupla". Kun Laasmanni tämän uuden
antajan äkkäsi, lensi hän kasvoiltansa punaiseksi, sitten vaaleaksi;
ja viimein loi hän silmänsä alas, veti lakkinsa takasin sen
odottavaisesta asennosta, kävi kiinni Aadolfin käteen ja sanoi: pahasti
tein, velikulta, tuolla penikulman pylväillä, anna anteeksi!

-- Minkäs nyt on meininki mennä, missä muija ja lapset ovat, kysyi
Aadolfi.

-- Maantiellä he ovat, maantie kai on minunkin kotini; lakissani on
matkakassani, kun vaan saisin tämän kruunun pälsin hartioiltani, niin
olisin tyytyväinen. --

-- Kun vapaa olet, niin tule kanssani, sanoi Aadolfi, ehkä Herra uhrin
tuhrii.

Tulipa siihen vielä Teemu ja Mattikin, virsikirjat kainalossa.

-- Sovitaan pois oikein sydämmestä, Laasmanni, oli Teemun ensi sana.

-- Olen ollut sinulle, niinkuin kaikille muillekin, konna, sanoi
Laasmanni.

-- Olen kostanut sinulle mekkoni ja haukkumanimeni takia: ja vaikka
laki oli puolellani, niin olen katunut, että sinua lähdin takaa
ajamaan, sillä sydämmessäni asui 15 vuotta kytenyt viha.

-- Niin, nälkä vaatii mua huiskimaan ja joka nurkkaa nuuskimaan, lausui
Laasmanni.

-- Veisaamme kirkkovirressä, lisäsi Teemu.

-- Ja myllynsiipeen kiipeemään, jatkoi Matti, joka nyt ensikerran
puuttui puheesen, ja lisäsi vielä: voi, teittiä, mies parka!

-- Niin, sovitaan sydämmestämme, alotti Teemu; tuoss' on vähän
huushollin alkua, virkkoi hän vielä, pistäessään 50 kopeekkaa
Laasmannin kouraan.

-- Antakaa anteeksi, pyysi Laasmanni, antakaa anteeksi kaikin minulle,
ehkä minusta vielä mies tulee. Minä eriän kunniallisten ihmisten
parista, menen metsän korpeen katumaan ja rukoilemaan.

-- Tule luokseni, kun vain olet vapaa. Minä olen, Jumala kiitos, jo
päässyt vähän alkuun, minulla on uutistalo ja maata kyllin kyllä;
rakenna siellä itsellesi torppa ja ruvetaan uutta elämää elämään.

-- Sinäkö minulle, änkytti Laasmanni, annat torpan -- -- minä
konna -- -- etkä sanallakaan minua siitä muistuta. Jumal'auta, parempaa
miestä kuin sinä ja suurempaa lurjusta kuin minä ei ole taivaan kannen
alla; minä olin raaka kuin turkkilainen; en tiennyt puutteesta enkä
köyhyydestä mitään, mutta nyt ne tunnen.

-- Me olemme kaikki vaivaisia syntisiä, sanoi Matti, hartaasti asettaen
kätensä ristiin.

-- Mutta synti annetaan anteeksi niille, jotka katuvat ja parannuksen
tekevät, sanoa tokasi pikku poika, osoittaen siten ottaneensa onkeen
jotain siitä, mitä kirkossa puhuttiin. Silloin tahtoi unilukkari eli
suntio panna kirkon ovet kiinni, ja siltavoutikin oli jo tullut
kärsimättömäksi. Hänen kanssaan läksi Laasmanni menemään, otettuaan
harvasanaiset, vaan teeskentelemättömät jäähyväiset Rautalan miehiltä.

Loppu.






POHJALAIS-MAIJA

Muistelmia Hämeestä II.




I.

Lauvantai-ilta Pynnölässä.


-- Ahhah, se oli terveellistä!

-- Juu, se priskaa päätä ja niskaa.

-- Mitähän tästä maailmasta viimein tulee?

-- Kuinka niin?

-- Kun ihmisiä aina vaan syntyy ja niin harvoin kuolee.

-- Entä sitte?

-- Mihin ne kaikki mahtunevatkin?

-- Jaa.

-- Aina melkein sanotaan uudenvuoden päivänä kirkossa, että syntyneitä
on enempi, kuin kuolleita.

-- Niin, ihmiset lisääntyvät maan päällä.

-- Mitä siitä peräksi tullee?

-- Se on, ja olkoon, luulen ma, meiltä peräti salattu. Tuommoinen
keskustelu tapahtui kahden viisaan miehen välillä Pynnölän pirtissä,
tuolla pitäjään takamaalla, missä nykyään jo on uutistaloja ja torppia
taajassa todistamassa viljelyksen valloittamaa voimaa. Toinen
keskustelijoista oli pitäjän mestari, kunniallinen suutari Joel
Sunkreini, ja toinen oli yhtä etevä-arvoinen ja samaten "hyvin
konstins' oppinut" pitäjän räätäli, Isak Malakias Saksmanni.

Eräänä talvis-iltana -- se oli lauvantai neljättä adventtisunnuntaita
vastaan -- niin, silloin istuivat nuo mestarit Pynnölän pirtissä,
toinen perä-, toinen ovensuu sängyn laidalla. Molemmat olivat
paratiisin puvussa, sillä he olivat juuri tulleet kylpemästä. Talon
uudessa saunassa oli kuppari-Kaisan sanan mukaan sinä iltana ollut
erinomaisen hedelmällistä löylyä.

Senpä takia miesten punertava iho niin huimasti höyrysikin. Siinä he
nyt istuivat, paita polvilla. Pihdissä keinui puoliväliin palanut päre,
joka melkein keskupaikalta oli sen rautaleukojen välissä. Se paloi omia
aikojaan, ja tulen puoleinen pää, kadottaen painoansa, nousi yhä
enemmän pystyyn. Mutta mestarit eivät valkeasta välittäneet. Puoli
pimeässä he ajelivat partaansa yllä kerrotun keskustelun ajalla,
peilittä, saippuatta sujui tuo hengelle vaarallinen työ tottuneilta
mestareilta; vieläpä oli aikaa keskustellakin.

-- Niin, maailma tulee täyteen ihmisiä, jatkoi Sunkreini, niitä on kuin
Ekyhtin sirkkoja.

-- En oikein käsitä, valitteli Saksmanni, sinun ajatustesi
päämeininkiä.

-- En käsitä sitä minäkään; sen vaan luulen ymmärtäväni, että paljon
on, jota et sinä, enkä minä ymmärrä.

-- Niin, näitäpä viisaat tutkivat, nämät ovat tutkimattomat, huokasi
Saksmanni.

Tätä viisaustieteellistä keskustelua olisi kai jatkettu pidemmälle, ja
meillä olisi säilytettävänä jälkimaailmalle uusi filosoofinen
keskustelu, dialoogi käsityöläisiltämme, ellei ajatuksen vuolle olisi
toiselle uralle joutunut siitä syystä, että yhä uutta väkeä tuli
saunasta pirttiin. Kun vihdoin kaikki ovat sijoittuneet pitkin laveata,
honkaseinäistä pirttiä, niin katsahtakaamme vähän ympärillemme. Tuossa
istuu pöydän päässä talon oivallinen isäntä, tanakka, ymmärtäväisen
näköinen mies. Hänen kasvonsa ovat tyynet ja levolliset, niinkuin
sopiikin olla miehen semmoisen, joka korpeen, kontion asumasijoille on
jykevän uutistalon rakentanut, ja tyhjästä alettuaan on voimiinsa
päässyt. Illallisen toimihin rupee emäntä, ja pian on hänen toimellaan
ilmaantunut oivallinen ateria leveälle, yksipuiselle honkapöydälle.
Tuolla kiistelee muurin takana lapsiparvi, ja nuot viisi pulleaa
poskiparia osottavat, että niiden omistajilla on ollut tapana syötäessä
kotona olla. Onpa tuvassa myös talon itsellinen, tuo tukeva, hartiakas
Priski-Heikki; hän asuu Pynnölän maalla, pienessä mökissä, Linnaniemen
niityn takana; mutta koska hänen oma saunatoppisensa vasta on
"tasakerrassa", niin hän on ollut Pynnölässä kylpömässä. Hän on
lähtemäisillään kotiansa kohden tallustelemaan, odottaa vain eukko
kultaansa Liisaa, pitkää, laihanpuolista naista, joka muuripenkillä
istuen tallukoita jalkaansa kiskoo. Mutta he karsivatkin jo
matkoihinsa, kiittävät hyvästä löylystä ja sanovat Jumalan haltuun.
Heistä ei siis sen enempää. Vielä näemme pirtissä pari puolikasvuista
renkipoikaa ja piikatytön.

Viimemainittu on erittäin vilkkaassa puuhassa. Hän pöyhii vuoteita,
laittaa sängyn oljet köyhkeöiksi, asettelee kauniisti raamit suoraan ja
päänaluisten kohdalle puhtaat aivinaraidit. Kun hän vielä laskee
peräsänkyyn -- se oli haltijoiden sänky -- kukitetun ryijyn, ja muihin
lämpimät vällyt, niin silloin ovat sijat valmiit. Luulenpa unen niillä
maistuvan ainakin yhtä makealta, kuin hienossa makuukammiossa, uutimien
takana, höyhen-patjoilla, kahden raidin välissä, kunpa vaan nukkujalla
on puhdas omatunto.

Siinä nyt on taas yksi pirttikunta lukijalle esitettynä -- olen saanut
sen kunnian! Mutta jos herrat Sunkreini ja Saksmanni, nuot tietoviisaat
V:n takamaalla, eivät vielä ole sinua pelästyttäneet, niin jatketaan
tuttavuutta! Enpä luulisi olevan häpeämistä, vaikka veljen kaupat
tekisit heidän kanssansa; sillä sattuu niitä saamaan maailman matkoilla
huonompiakin.

Kuka on siis Sunkreini? Hän on pitäjään mestari, konstin-oppinut,
kunniallinen suutari, Joel Sunkreini, ijältään 37 ajastaikaa;
3 kuukautta ja 21 päivää. Ei se tosin ole iso ikä miehen iäksi, vaan
tosi kyllin iso tuottamaan hänelle vanhan nuorenmiehen karahteerin. Hän
osaa lukea ja kirjoittaa. Kirjoittaa? Se taito oli pari, kolme
vuosikymmentä sitten sangen harvinainen. Mutta kirjoittaa hän osasi.
Tosi on, että hän ks:n sijasta täytti x:ää, ja kirjoitti k:n sijasta
aina kun c seurasi g; mutta ajatus oli selvä -- etu, joka monelta
oikokirjoittajalta usein puuttuu. Jo isällänsä opissa ollessaan oli hän
ollut, kuten sanottiin, tarkka kakara. Liidun palasella hän oli kotona
parkittuun anturanahkaan usein piirrellyt latinaisia kirjaimia;
Viipurilaisesta aapisesta oli hän oppinut kirjoituspuustavit; ja siitä
sitte kehittyi Sunkreinin taidollisuus yhä enemmän. Olipa hän ollut
oikein ahne kirjoitukselle; "Huutavan äänen" etu- ja taka-lehden
vieläpä kannetkin oli hän kirjoittanut täyteen sananlaskuja ja omiakin
ajatuksiaan. Lukumies hän oli, luki harvaan ja painokkaasti, vaan
selvään -- etu, joka monelta lukijalta tähänkin aikaan puuttuu. Niin
sitä luettaman pitää, oli seurakunnan vakava kirkkoherra viime
lukusijoissa hänelle lausunut -- ja sen minä sanomattakin tiesin, oli
Sunkreini kotiin tultuansa sanonut. Sunkreinilla oli kirjoja viljalta:
Raamattu, Möllerin katekismus, Wigeliuksen postilla, Virsikirja,
Huutavan ääni, vanhan Sunkreini-vainaan perintö, Neuvokirja nuorisolle
y.m. pienempiä kirjoja. Mutta sitä paitse oli hänellä kirjoitettuja
suomennoksia mainion ammattiveljensä Jaakko Böhmen kirjoista. Ne oli
hän hiljattain saanut eräältä vanhalta kristityltä, jolle taas eräs
sananpalvelija Pohjanmaalta oli ne suomentanut. Niitä säilytettiin
pienessä tuohikontissa, joka neulomusmatkoilla oli kätkettynä erääsen
lestipussin sivuosastoon. -- Sen verran Sunkreinin menneestä
historiasta. Näöltään oli hän jo tässä ijässään vanhanpuoleinen.
Alituinen istumatyö oli taivuttanut niskan kymäräksi, kaartanut hänen
leveän selkänsä ja vaivuttanut rinnan sisäänpäin. Kaarevan otsan alta
näkyivät silmät puolihaaveksivaisesti katselevan tämän maailman
"luomuksia". Useimmin ne aivan kuin lepäsivät, erittäin silloin, kun
Sunkreini luki kirjojaan ja puheli, miten sielun on vaipuminen
korkeimman, ainokaisen olennon makeutta ja karvautta maistamaan.

Kun nyt Pynnölän pirtissä miehet olivat partansa ajaneet, illallinen
oli syöty ja muut välttämättömimmät lauvantaipuuhat suorittaa ehditty,
niin virkki Saksmanni:

-- Veisataan nyt pari ehtoovirttä pyhä-illan kunniaksi!

-- Ja sydämmiemme hartaudeksi, myönsi Sunkreini.

-- Niin kyllä, onhan se sopivaa, lausui siihen isäntä.

Päät kampattuina, valkeat paidat yllä ja virsikirjat kädessä asettuivat
he, Saksmanni edellä ja muut hänen mukanansa, loimottavan päreen
ympärille. Pulleaposket. jotka muurin päällä nuhisivat, saivat pontevan
käskyn olemaan koreasti ja kuuntelemaan. Siinä sitä veisattiin
ehtoovirsiä useampiakin. Räätäli Saksmanni, jonka laululahjoja yleensä
koko pitäjäässä kiitettiin, alotti; siihen yhtyi Sunkreini
huononpuoleisella äänellänsä, isäntä ja vihdoin emäntäkin ynnä
helevä-ääninen Johanna piika. Renkipojat istuivat sänkyjensä laidalla,
mutta kellähtivät jo ennen ensimmäisen virren loppua pitkäkseen. Oli se
tosin yksi-ääninen laulukunta; vaan sitä yksimielisemmästi veisasivat
kaikki. Lapset kuuntelivat uskollisesti, sillä siihen oli heitä
opetettu. Pirttikunnan laulu muutti heidän korvissaan yhä laatuaan; se
kävi yhä hienommaksi, yhä taivaallisemmaksi; ja vähitellen vaipuivat
lapset, yksi toisensa perään, unen helmoihin. Laulu kuului varmaankin
unessaan hymyilemän pienokaisen korvaan, kuni hiljainen soitto Onnelan
siniharmaan kunnaan takaa. Niinhän se on? Todistathan sen sinäkin, joka
itse lapsena olet nukkunut äitisi hartaasen veisuun? Niinpä niin,
jotakin "takasin saadusta paratiisista" tuntui tänä lauvantai-iltana
olevan himmeänvaloisessa, nokisessa pirtissä. Kerupiimi miekkoineen oli
tällä kertaa paratiisin portilta paennut. Jo menivät vaimoväetkin
levolle, Omituisen värisevästi kuului vielä miesten suusta:

    "Kanss' lasten ja myös perheen,
    Lepään rauhass'; sill' murheen
    Kyll' Herra pitää meist'."

Mutta ei miehet vielä juuri maata menneet. Mehevää viisasta puhetta
herui vielä tuokion aikaa Sunkreinin huulilta; leikkipuheita lasketteli
Saksmanni, vakavia muistutuksia teki isäntä, väliin myöntäen, väliin
eväten. Hän näki kuitenkin paraaksi mennä levolle. "Laarattuaan vielä
itselleen nukkupiipun", meni hän sänkyynsä, ja kun hän oli
kirmahuttanut muutaman siniharmaan savun nahkavarrestaan, pudota
kolahti piippu lattiaan; hän oli nukkumatin matkoilla. Yhteen
kuorsausnuottiin yhtyi hän perheväkensä kanssa. -- He makaavat
vanhurskaan unta, sanoi Sunkreini.

-- Kyllä ne makaavat ahkerasti, ei ihme jos aamulla onkin hiki hatussa,
sanoi Saksmanni leikillisesti.

Siinä nyt istuivat miehet taas vähän aikaa. Oli kuin heillä olisi ollut
toisilleen jotakin sanottavaa, joka ei oikein tahtonut ottaa suusta
lähteäksensä.

Siitä sitten nimesi Sunkreini:

-- Kyllä me sentään, velikulta, olemme kuin kaksi mädännyttä kantoa!

-- Kyllä, kyllä, erittäin minä, huokasi Saksmanni ja lausui seuraavan
värsyn eräästä huolilaulusta:

    "Kuinkas poika taitaa
    Olla nyt iloissans',
    Kuin kumppanians' kaipaa
    Vetisen silmän kanss'?"

-- Se värsy, jatkoi hän, sopii niin hyvin minulle, sillä usein
muistelen Saaravainaata. Ihminen hän oli, mutta siellä hän nyt lepää,
ja levätköön vahvass' rauhass'!

-- Niin, kuolo kaikki tasoittaa, lisäsi suutari.

-- Ja siltä rauhan raukka saa, runoili räätäli ja jatkoi: Miks'ette ole
jo katsonut itsellenne kumppania?

-- Hm, hm, sanoi suutari, lahjat ovat moninaiset. Toisella on
naimattomuuden lahja, toisella joku muu lahjansa.

-- Niin minäkin ennen aattelin, mutta muijani kun kuoli, murhe mulle
tuli ja huoli!

-- Aina sinä vaan teet kaikki lauluksi; etkö jo siihen väsy?

-- Hei, en! Kun istun klasin pielessä ja neuloskelen, niin väliin
tuntuu niin oudolta. Kun katson ulos ja näen kuinka muut ihmiset ovat
ulkotöissä, ja kuulen lintujen laulavan sinisen taivaan alla, ja näen
orvokkien kukoistavan niin merkillisen näköisinä, niin on oloni niin
lystimäistä. Silloin tulee mieleeni aivan kuin itsestänsä semmoisia
kaikellaisia lauluja. Ja kun nuori kansa niitä halukkaasti laulelee,
niin laulan minä heille. Ei suinkaan se synti ole?

-- Puhtaille on kaikki puhdasta. Mutta etkös ole koskaan halannut
itsellesi tunnon rauhaa, lujaa ja pysyväistä?

-- Kyllä, usein halaan rauhaa, ja silloin otan pelikommoni ja soitan
pari laulua, ja sitten on taas olo parempi.

-- Hm, rauhakin on monenlaista, sanoi suutari käyden akkunaan
katselemaan talvis-illan kimaltelevaa taivasta. Katso, puhui hän
hiljaisesti, kuinka nyt on tähdessä, ja niinkuin selitetään "Jusun ja
Enon kirjassa" (Sunkreini tarkoittaa epäilemättä 'Enon opetuksia
luonnon asioissa'. Se kirja oli todella _kansantajuinen_.), ovat tähdet
suuria palloja, niinkuin tää maakin, ja niitä on siellä epälukuisia ja
niin pitkälle, kuin vaan ajatella jaksaa. Tuolla niitten keskellä
lienee Rauhala, rauhan ja autuuden koti; sinne vetää näkymätöin voima
ihmisen sydänkurjaa.

-- Kas tuota tähtee, kun lentään se lähtee, lentäisin minäkin, jos
siivet olis mull' -- -- --, runoili Saksmanni, nähdessään komean tähden
lennon.

-- Nyt on aika pakkanen, kirkas on taivas, ja pohjoinen palaa. Kuules,
kuinka nurkissa paukkuu.

-- On kai lauhtumaan päin, arveli räätäli.

-- No ihmeellistä kolinaa, eihän se enää laitaa ole, sanoi suutari,
nostaen päänsä tarkastelevaisesti.

Ja todella kuului erityistä kolinaa ulkoa. Miehet kuuntelivat tarkkaan
ja tulivat sitten päätökseen, että joku oli porstuan ovea kolistamassa.

-- Täytyyhän sille arvata, sanoi Sunkreini, ja meni avaamaan ovea.

-- Kysykää, kuka se on, ennenkuin oven avaatte, muistutti Saksmanni
varovaisesti.

-- Kuka siell' on, kysyi Sunkreini.

Ei kuulunut muuta, kuin kiihkeämpää kolkutusta. Ja kun suutari toisti
kysymyksensä, niin valittavaa, epäselvää ääntä vaan kuului.

Ovi avattiin. Saksmanni näytti päresoihdulla valkeata pirtin ovella,
että tulija saattoi pirttiin osata. Siinä hän nyt oli jo pirtissä. Se
oli vaimoihminen, puettuna mustaan tröijyyn ja puoliskaiseen
karttuunihameesen, -- todella omituinen puku paukkuvassa pakkasessa.
Huoaten ja väsyneen näköisenä istahti hän "hyvää ehtoota" sanottuaan
muuripenkille. Hetkisen perästä rupesi hän päästelemään vihnikkeitä,
joissa näkyi joltinenkin taakka riippuvan. Siinä työssä meni Saksmanni
taiteilijan huomaavaisuudella häntä auttamaan. Olipa nuot kasvot kai
olleet kauniitkin aikanansa. Nyt ne olivat laihat ja kelmeät; mustat
silmiripseet ja musta tukka teki kelmeyden vielä silmiin pistävämmäksi.
Jopa vihnikkeet saatiin auki ja taakka purettiin; siinä oli
villahameesen käärittynä lapsi. Se nyt otettiin erille, vaimo asetti
hänet muuripenkille viereensä istumaan. Hän riisui sen yltä
nutturepaleet, puhalteli sen hyppysiin ja jalkoihin; mutta pienokainen
ei suutansa avannut.

-- Mistä vieras kotoisin on, kysäsi Sunkreini.

-- Tuolta pohjan puolelta, oli vastaus.

-- Mistä sieltä, jatkoi Saksmanni vilkkaasti.

-- Kappaleen toiselta puolen Vaasan, vastasi vaimo puolitukehtuneella
äänellä.

Mutta siihen jo isäntäkin emäntinensä ennätti herätä. Viimemainittu
nousi vuoteelta ja rupesi sijaa tekemään uusia yövieraita varten.
Tarjosi hän heille myös ruokaa, vaimo sitä ei maistanut, vaan sen
sijaan korjasi lapsi kuppinsa kyllä kiireesti.

-- Olen niin kipeä, vaikeroitsi vaimo, päätäni kivistää ja rintaani
ahdistaa, tuolta kylästä asti olen kantanut Maria selässäni. Lahdella
vajosin puolen kyynärää joka askeleella. Ja enempää puhumatta kallistui
hän sijallensa ja vaikeni. Tyttö noin 5:n 6:n vanha, mustatukkainen
lapsi, hän se kotvasen istui äitinsä vieressä ja katsella tuijotti
ympärillensä.

-- Oikeinhan sen silmät tulta iskivät, sanoi isäntä hiljaa
emännällensä.

-- Pane maata lapsukainen ja siunaa itsesi, sanoi Sunkreini ja sammutti
palavan päreen pistämällä sen pesän edessä olevaan vesikiuluun.

-- Herra siunatkoon meitä ja kaikkia, jotka kulkevat elon teitä,
erittäin tämmöisessä pakkasessa ja lumen paljoudessa, huokasi
Saksmanni.

Ja pian oli äänettömyys pimeässä pirtissä, ei kuulunut muuta, kuin
vanhan säijärin yksitoikkoinen tikutus, jota kotisirkka muurin takaa
säesti. Vähitellen alkoi uudestaan kuulua pirttikunnan kuorsaus aina
yleisempänä sen mukaan, kuin kukin oli ennättänyt unen päästä kiini
saada.




II.

Neljäs sunnuntai Adventista.


Huikeasti oli jo useampia kertoja huutanut orreltansa Pynnölän
punaharjainen, pramea-pukuinen kukko, kun isäntäväki rupeaa
nouseskelemaan makuultansa ja heidän perässänsä perhe muukin. Isäntä
renkinensä menee talliin, emäntä rupeaa piian kanssa suurukseksi
"perunoita kaappimaan". Mestarit vielä venyvät vuoteella. Siinä vielä
unen kohmelossa ovat pirtissä eläjät ani harvasanaisia. Vasta kun
Saksmanni sulavan nuotikkaasti on veisannut: Herää sielun' ja mielen',
vasta sitten näyttää noissa heränneissä ruumiissa sielutkin eloon
heränneen.

-- Kuinkahan yövieras jaksaa, alotti emäntä kuiskaavasti; aamupuolella
yötä, kun murheenani oli, ett'ei taikina vain olisi tiinusta maalle
kuohunut, nousin ylös, ja kun kerran olin kollamustunut, niin valvelin
try'in aikaa. Oikein minua kamotti sen puhe, sillä se oli niin outoa.
Minä kysyin ensin: mikä teitin on, vieras, ottaisitteko juotavaa,
sitten huomasin, että se olikin vaan taudin hourausta. Hän mutisi
hammassalveesta epäselviä sanoja, mutta sen ymmärsin, että hän huusi
kirousta ja kostoa jollekulle patroonalle, joka hänelle oli vääryyttä
tehnyt. Oli hän myös puhuttelevinaan jotakuta hyvääkin ihmistä; sillä
hän sanoi usein: te olette hyvä ja jalo, sen uskon, vaikka koko maailma
teitä sanoisi pelkuriksi; te olette minun, ei teitä ota minulta muu
kuin kuolema.

-- Ettekö enemmästä selkoa saanut, kysäsi Saksmanni.

-- En saanut, vastasi emäntä, sillä hän puhui niin kummallisen
sekavasti, väliin hän sinutteli, väliin teititteli, ja pani aina
joukkoon sellaisia outoja sanoja, että minua kauhisti.

-- Se on kovin merkillistä, lausui Sunkreini miettivästi.

-- Kas kuinka se taas sairastaa, huomautti isäntä.

-- Pitää katsoa häntä, sanoi emäntä ja otti päresoihdun pihdistä
käteensä. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian seisoivat kaikki
muuripenkin vieressä, katsellen vaaleata vaimoa. Marityttö oli
kyyristynyt hänen viereensä ja piti molemmin käsin äitinsä kaulasta.

Kädellään kosketti Saksmanni vaimon otsaa; se oli melkein kylmä. Aivan
henkitoreissansa oli vieras. Väsynyt, kiillotoin silmäys harhaili
isännästä emäntään, emännästä Saksmanniin, Saksmannista Sunkreiniin, ja
Sunkreiniin se jäi kummallisen terävästi katselemaan. Vielä vaimo
osoitti hermottomalla viittauksella vieressään olevaa lasta ja sanoi
silmä yhä kiinnitettynä Sunkreiniin:

-- Pitäkää huolta lapsestani, -- Mari, raukka, -- älköön hänestä tulko
äitinsä lainen -- -- lukekaa siunaus -- -- väsymys tulee -- -- on niin
helppo käydä, -- -- kenttä on aivan lumeton -- Akseli, sinä olet
petetty -- on niin keveää ja raitista. -- Silloin alotti Saksmanni
kuoleman virren, ja ennenkuin hän vielä oli ennättänyt viimeiseen
värsyyn oli Pynnölän yövieras kuollut.

-- Se ihminen oli varmaan paljon kärsinyt, sanoi Sunkreini
miettiväisesti.

-- Mutta nyt ne ovat loppuneet, jatkoi isäntä.

-- Mahdollista, myönsi Saksmanni.

Nyt oli ensi työksi otettava lapsi pois kuolleen vierestä; eihän sen
siinä käynyt oleminen. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, sillä
kovasti kietoi se käsivartensa äidin kylmän kaulan ympäri.
Kummallisesti säihkyi hänen mustat silmänsä, kun isäntä lempeällä
väkinäisyydellä tahtoi häntä kuolleesta eroittaa. Ja sellaista
silmän-tuikeutta säikähti itse arvokas Pynnöläkin, hän sama, joka monta
kertaa oli nähnyt suden tai karhun silmät kiiluttavan muutaman sylen
päässä, ja kuitenkin levollisesti tähdännyt ja ampunut. Mutta Marin
kanssa ei hän ruvennut kiistelemään. Ei ollut siihen halua muillakaan
miehillä. Emäntä sitä vastaan, ollen käytöllinen ihminen, otti
vehnävenkaleen ja sokuripalan korkeasta peräkaapista ja meni
päättäväisesti tytön luo.

-- Tule pois piikaseni, tule, puhui hän, että äiti saa rauhassa olla,
tule nyt saat nisukakkua ja sokeria. Tätä hellää kehotustaan auttoi hän
samassa työllisestikin. Hän tarttui tyttöön; säihkyvin silmin, vaan
kuitenkin vastustelematta hän antoi emännän menetellä tahtonsa mukaan.
Ja hellästi, mutta päättäväisesti vei emäntä hänen peräsänkyyn
istumaan.

Jo rupesi ääntänsä ilmoittamaan talon lapsiparvikin vuoteillansa.
Nuoremmat kitisivät, vanhemmat lukivat aamurukoustansa. Suuresti
kummastuivat he nähdessään muuripenkiltä liikkumattoman naisen ja
vieläkin enemmän huomatessaan tummasilmäisen tytön istuvan
peräsängyssä, pikimustat hiukset hajalla, ja ympyriäiset käsivarret
paljaina.

-- Mikä tuo noin ruma tyttö on, kysyi pikku Santeri.

-- Se on vissiin mustalainen, kuiskasi Aatu, toinen veljeksistä.

-- Noin mustat hiuksetkin kuin mustavainaan häntäjouhet, arvosteli
Katri, talon kymmenvuotias.

-- Se on paholainen, kuin silmätkin noin palavat, sanoi vanhin veli,
Kalle, ratkaisevan päättäväisesti.

Arkeillaan alkoivat lapset siitä kysellä vanhemmiltaan asian laitaa.
Mutta kun he eivät sanoneet tietävänsä muuta, kuin mitä toden mukaan
tiesivät, niin kuiskailivat lapset epäilevästi toisilleen; he kyllä
tiesivät mikä se semmoinen tyttö oli.

Ihmetellen katseli mustasilmäinenkin noita pienokaisia. Mutta hetkisen
perästä loi hän silmänsä alas ja katsoa tirkisteli käsiinsä. Olipa
aivan, kuin tytön mielestä ei yksikään noista pyöreöistä
hämäläisnaamoista olisi hänen lähempää huomiotansa ansainnut.

Mitäs siinä olikaan muuta tehtävää, kuin ruveta kuollutta korjaamaan.
Renkipojista meni toinen, vikkelä Miinan Janne Priski-Heikin Liisaa ja
kuppari-Kaisaa hakemaan. Eikä kulunut puoltakaan tuntia kuin muijakset
olivat tulleet Pynnölään, sillä heidän asuntonsa oli aivan lähellä,
varsin hakavainion takana. Heille annettiin toimeksi ruumiin peseminen;
ja sen toimensa he hyvin tekivätkin. Paikkakunnan tavan mukaan tuli
heidän palkaksensa saada ne vaatteet, jotka vainajan yllä kuollessa
olivat olleet. Eivätkä ne monenkertaiset toki olleet. Karttuuni hameen
sai Priskin-Liisa ja lastinkitröijyn kuppari-Kaisa. Ruumis puettiin
liinavaatteisin, jotka emäntä empimättä antoi hyvin varustetusta
arkustansa; ja siinä lepäsi yövieras leveällä hartija-laudalla, vaikka
"venytysvaate" peittonaan. Hänen rintaansa teki kukin nyt vuorostansa
ristin merkin, vieläpä lapsetkin saivat käskyn mennä siunaamaan
vainajata.

Ja sitten kun se toimi oli tehty, alkoi Saksmanni kuoleman virren, ja
laulun kaikuessa ensin pirtissä sekä sitten ulkona adventti-aamun
talvisessa raikkaudessa, kantoivat miehet kuolleen erääseen tyhjään
aittaan.

Kaikkea tuota menettelyä oli Mari katsellut miltei välinpitämättömästi.
Olipa hän toisten lasten mukaan mennä sujahuttanut äitinsä luo ja
laskenut kätensä hänen rinnalleen. Mutta kun äitiä ulos vietiin, niin
silloin hän huusi ja paiskasi itseään kuin vimmattu, ja tahtoi väeltä
väkisin mennä ulos. Ainoastaan emännän maltillinen puhe ja estos sai
hänet pysymään huoneessa. Sitten asettui hän istumaan, ja katseli
käsihinsä. Kolkko oli nyt olento, kuin kuoleman jälkeen ainakin,
Pynnölän pirtissä. Muun työn puutteessa alkoi Kaisa koetella lastinki
tröijyä yllensä. Mainiosti se sopikin. Mutta kyllä se "parempia"
ihmisiä varten onkin tehty, näkeehän sen napeista ja kaikista. Mutta
mikä kova se siellä rinnan puolella on? No ihme, lastinkitröijyssä on
povitasku, ja taskussa pieni ympyriäinen rasia.

-- Tästähän saan hyvän nuuskarasian, iloitsi Kaisa, vanha tuohitoosani
onkin jo rikki, ja päästää löylyn nuuskaa lauhduttamaan. Mutta, hyvät
ihmiset, eihän se aukekaan. Koittakaa isäntä te, onko teillä kovemmat
kourat.

-- Oikeinhan tämä on varvattu ja kaupungin tekoa, sanoi isäntä, ja
koetti vääntää sitä auki. Ja aukenihan se sentään, vaikka vaivalla, kun
isäntä huomasi vääntää vasta päivää.

-- Mitähän tämä merkitsee, lausui hän katsellen rasian sisustaan.

-- Taitaa olla oikein enkelskan nuuskaa ja kaitapuun öljyllä kastettua,
arveli Kaisa toivehikkaasti.

-- Eipä sentään, vaan katsokaas, sanoi isäntä, ja veti esille pienen
metaljongin ja moneen kertaan käärityn hienon paperiliuskan. Olipa
siellä pieni sormuskin, jonka kupeella kimalteli pieni lasihelmi.

-- Ne ovat tietysti minun, väitteli Kaisa.

-- Ne ovat tytön perintö, sanoi isäntä. Kaisan oli määrä saada tröijy,
vaan ei sitä, mitä on sen taskussa, lisäsi hän, ja siihen päätökseen
yhtyivät muutkin. Katsottiin noita kapineita tarkemmin ja tutkittiin.

Sormus oli kultaa, sillä olihan siinä "kissankäpälät" ja muut
"kontrollit" kaikki laillisessa järjestyksessä, niinkuin räätäli
selitti.

-- Mutta mikä kello tuo messinkinen on, tuumasi vaimoväki. Aukeni
sekin, ja sen sisällä oli nuorenpuolisen miehen kuva. Ei se vaimoväen
mielestä oikein kaunis ollut, sillä siksi oli sillä liian suuri parta;
silmät tosin olivat lempeät ja herttaiset.

-- Hyvästi nyt taas, sanoi kuppari-Kaisa ja lähti pois. Ja ennen iltaa
tiesi koko kulmakunta, että Pynnölään oli tullut Turkin kuninkaan
puoliso, joka oli hovista pois ajettu maan kulkijaksi. Tuollainen kova
onni oli häntä Kaisan käsityksen mukaan kohdannut sen takia, että hän
kolmantena iltana lapsensa syntymisen jälkeen oli unhoittanut sitä
siunata, ja että paholainen tuollaisen laimiinlyönnin takia oli ottanut
hänen valkoverisen, vaaleahiuksisen tyttärensä kätkyestä, ja pannut
puupölkyn sijaan; tuon pölkyn oli hän noennut ja piinnyt, ja sentähden
oli tyttö niin musta sekä silmiltään että hiuksiltaan -- ja tietysti
myös sielultaan. Avattiin viimein tuo hieno paperikäärykin. Siinä oli
kirjoitusta. Ja Sunkreini meni akkunan ääreen, josta päivä yhä
runsaammin rupesi pirttiin tulvaamaan; hän luki paperista seuraavaa:

  _Rakas Aatelaite_. Meidän täytyy erota; pahat henget ovat kaikki
  irrallaan. Huommenna olen onnettomin mies maailmassa. Älä tuomitse
  minua aivan ankarasti. Jumala siunatkoon sinua kallihini ja pikku
  Mariaani. Ikuisesti sinua muistan.

                                                 Akseli.

-- Tytöllä on siis isäkin, sanoi suutari.

-- Preivistä päättäen, tietomiehiä, lisäsi räätäli.

-- Ihmeellistä tosin on tämä kaikki, lausui isäntä, mutta niinkuin se
on, niin se on; mennään nyt suurukselle. Ja väki keräytyi honkapöydän
ympärille; lapset saivat osansa suurehkolle tuolille laitetuksi. Mari
taas sai ruokaa käteensä. -- Ja niin se adventtiaamu Pynnöläisille
valkeni.

Nyt aamiaisen päätyttyä oli enempiin toimiin ryhdyttävä. Päätökseksi
tuli, että rovastille oli kuolon sanoma vietävä ja vaivaishoidolle
tytöstä ilmoitettava. Mutta kukapa puoltatoista peninkulmaa näin
huonolla kelillä, tuiskujen seassa, polttavassa pakkasessa ottaisi
mennäksensä? Kukas muu, kuin vanha pyssymies ja suksiniekka räätäli? Ja
hän sen tekikin, pian seisoi hän sivakoilla suksillaan ja laski
kinosten poikki seurakunnan kirkkoa kohden. Muassa oli hänellä tuo
rasia sisällyksineen. Tuskin vielä oli talvis-ilta hämärällään
ennättänyt pari hetkeä leikityttää Pohjolan lapsille "lymysillä
olemista", kun räätäli jo oli hikisenä ja punottavana Pynnölän
pirtissä. Hän ei ollut sellaisia räätäliä, joissa ei ole kuin luu ja
nahka sekä ulospäin pistävät poskiluut, hän oli terveennäköinen
ukontynkä, joka usein liikkui ulko-ilmassa, kesällä kalanpyydyksineen,
talvella pyssyineen.

Hän se nytkin oli vain pilanpäiten kiitänyt kolme peninkulmaa ja toi
tietoja kirkolta sanoen: Terveisiä kirkosta.

-- Kiitoksia, kiitoksia, kuului monesta suusta, ja emäntä lisäsi:

-- Mitäs kirkkoon kuului?

-- Hyvää vaan, maisteri oli saarnassa.

-- Mikäs oli tästi, kysyi suutari.

-- Kukas olet? vastasi kirkkomies.

-- Oliko uusia morsiamia, tutkaili Maijastiina piika.

-- Olihan niitä pari paria. -- Mäkelän Loviisakin taitaa jo miehen
saada.

-- Kenenkä hän sitten saa, kysyi Miinan Janne.

-- Häppölän Villen.

-- Keitäs toiset olivat, uteli toinen renki, jota tavallisesti Leenan
Kustaaksi puhuteltiin, vaikk'ei hän siitä nimityksestä oikein
"tykännyt".

-- Sarkkilan Manu ja Pussinsuun Helviiki.

-- Olikos kuolleita, kysyi isäntä.

-- Ei muita, paitse eräs vaimo-ihminen Pohjanmaalta, jonka kuolema
tapasi Halkipohjan Pynnölässä.

-- Vai teetit jo hänestäkin kiitokset?

-- Teetin.

-- Mitäs rovasti hänestä meinasi, jatkoi isäntä.

-- Mitäs se meinasi, kun minä selitin asian, niin huomasi hän paraaksi,
että ruumis haudataan kristillisesti. Kyllähän se jutteli ensin, että
tarvitseisi kirjoittaa hänen kotiseurakuntaansa; mutta koska siitä oli
mahdoton tietoa saada, niin antaa olla, arveli rovasti, asian sillänsä.
Tyttö taas luvattiin panna vaivaishoitoon.

-- Paras lieneekin, koska näyttää niin kesyttömältä, tuumasi isäntä,
jospa vaan joutuisi säällisten ihmisten heituviin.

Pirtissä oli väkeä muutakin, paitse tuttavamme. Sinne oli kokoontunut
naapureita joltinenkin joukko Pynnölän kummallisia vieraita katsomaan.
Kaikin kävivät he aitassa ruumiin luona, ja hartaasti teki jokainen
ristin merkin sen rintaan. Mutta kummallisinta oli katsella tuota
vaihetettua "tyttöriepua", joka arkana ja samalla huiman näköisenä
istui sängyn jaloissa, "puhumatta pukahtamatta", silloin tällöin vain
luoden tulisen silmäyksen johonkuhun läsnä olevaan.

-- Ei se ole laita kakara, kuiskasi Kokkolan Karoliina naapurilleen.

-- Kyllä kai se "parempien ihmisten" lapsia on, nuhisi Nikkarin
Eveliina; hän oli, näet, kaupungissa ennen ollut palveluksessa, ja
siellä saanut nähdä noita "parempia".

-- Minä en sano mitään, mutisi kuppari-Kaisa, joka myös oli hätähätää
illan kuluksi Pynnölään juossut, minä en sano mitään -- -- --

-- Paras se olisikin, myödytti isäntä.

-- Minä en sano mitään, alkoi Kaisa uudestaan, vaan sen minä sanon,
ett'ei keisarin kuva suotta ollut sen nuuskatoosassa, ja se kivi sitten
sormuksessa -- ja preivit ja paperit -- minä tiedän, mitä mä tiedän.

-- Sen mekin tiedämme, ilkkui Koiramaan Eriika.

-- Niin aina niin, hyvästi vaan ja kiitoksia paljo puhui Kaisa ja meni
ovesta ulos.

Vähitellen seurasi muukin väki hänen esimerkkiänsä ja pian oli kotoinen
väki ynnä molemmat mestarit illallispöydän ääressä; ilta joutui, yö
tuli, ja Pynnöläiset panivat huokuulle, uutta työviikkoa vastaan
ottamaan.




III.

Sunkreinin kasvatti.


Siinä se oli metsäpolun vieressä, aivan nurmikon reunalla, vähän matkaa
laveasta Pohjan niitystä, tuo niin sanottu "littoskivi". Se oli
tavallisen huoneen korkuinen, ylöspäin kaventuva, vähäsen sinnepäin,
kuin Egyptin pyramiidia olen nähnyt kuvatuksi. Pääsi sen huipulle
ihminenkin, sillä pitkin sen kuvetta oli loukeroita, jotka kiipeäjälle
jalan sijaa tarjosivat. Hupaista oli muuten nähdä, kuinka Kalterin
Ullan vuohet littoskivellä kilinensä leikittelivät. Jyrkkää rinnettä ne
juoksivat huimaavaa vauhtia, ja tekivät senkin seitsemän hyppäystä ja
kuperkeikkaa. Lapset odottivat puolinaisella vahingon ilolla
jonkun noista uskalikoista joka silmänräpäys rapsahtavan maahan ja
säärensä taittavan. Vaan loppupäätös oli aina se, että Ullan Kalle
sota-päällikön ylpeydellä silmäili vuohiansa ja varmuudella lausui: ei
tule mitään meidän muorin kuolemasta. Toiset lapset olivat melkein
vihaisia hänellekkin siitä, ett'ei heille sattunut huvia nähdä vuohen
jalkojansa taittavan. Mutta palataksemme vielä kiveen, oli se kelpo
"littoskivi"; aika jättiläistä olisi tarvittu, jos sillä kivellä oli
"littosta" eli "voileipiä" heitettävä. Littoskiven juurella oiva lähde;
vesi oli siinä kirkasta ja maukasta; ja historiallisena totuutena on
mainittava, että Herra Vallesmannikin kerran ryöstöretkellä ollessaan
oli littoslähteestä juonut, ja kiittänyt sen vettä mainioksi,

Mutta lähteeltä kiviheiton matkan päässä oli suutari Sunkreinin asumus.
Piha oli viheriäinen ja sievä; siinä kasvoi suuri pihlaja ja mehevä
tuomi; keisarin kukat prameilivat seinuksella kilpaa orvokkien ja
muiden luonnon vapaiden impien kanssa. Itse huoneuksessa oli neljä
suojaa: pirtti, sen vastapäätä, eli sen suulla aittahuone, niiden
välillä porstua; ja porstuan perässä oli pieni kammari kuin "pääskysen
pesä". Hauskalta tuntui kyllä nähdä tuota pientä asumusta. Sen
siintyneet kattomalat ja seinät, sen punatut akkunalaudat, valkeaksi
savettu katon harjalla törröttävä takanpiippu, aitan nurkalla
korkeuteen kohoova viiri kukkoinensa, sanalla sanoen: tuo asumus teki
katselijaan hyvän vaikutuksen. Siinä suutari oleskeli silloin, kun ei
ollut läänissänsä neulomassa. Sen oli hän perinyt vanhemmiltansa,
niiden kuoltua, ja siinä oli hän jo asunut toista kymmentä vuotta ihan
yksinään. Hyvin oli hän toimeen tullut; mutta mikäs hänen olikaan!
Olihan kuppari-Kaisa sielunsa autuuden uhalla vannonut hänellä olevan
aarteen, jonka hän muka pyttyyn kätkien oli haudannut tuuhean kuusen
alle. Kaisa tiesi melkein sanoa, missä aarre oli; mutta eihän sitä
sieltä saanut kukaan, joka ei uhria tuntenut. Mutta nyt, tämän
kertomuksen aikaan, muuttuivat asiat. Vaivais-hoidolta oli hän ottanut
turvattoman Marin hoitaaksensa aivan maksutta sitä varten vain, ett'ei
hänen äitinsä perintöä, tuota rasiaa sisällyksineen, myötäisi hänen
elatukseksensa. Sellaiseen kauppaan olivat kirkkoherra ja vaivaishoito
tietysti olleet hyvinkin tyytyväiset, ja Sunkreini otti Marin
luoksensa: otti hänen "kasvatiksensa ja lailliseksi perilliseksensä".
Hän oli, sanoi hän, mielistynyt tuohon kummalliseen lapseen, jossa
kahdenlaiset "elementit" eli elämänalueet (Latinan kielen tuntija
tietää kyllä, ettei elementti ja elämä sanalla ole sama merkitys; mutta
suutarimme ei tunne latinaa. Elementti on oikeastaan sama kuin
alkuaine. Mutta ettei Sunkreininkaan käännös itse asiassa harhaan vie,
huomaamme, jos tarkemmin hänen lausettaan ajattelemme.), hyvät ja
pahat, olivat tavattomassa sekamelskassa; hän toivoi voivansa ne
hänessä eroittaa, niin että muka hyvät pääsivät hallitsemaan ja pahat
väistyivät.

Siinä toivossa oli vanha poika, tuo haaveillen tiedoitseva uskon mies,
ottanut vilkkaan, vaan taipumattoman tytön kumppaniksensa. Todella
omituinen pari! Kun suutari istui työssänsä, istui Mari pienellä
jakkarallansa ja piirteli korkonaskalilla kummallisia piiruja
anturanahkaan, tai katseli uutta kuva-aapistansa. Usein sattui että
tyttö pisteli parhaan vasikannahan läpiä täyteen; sitten hän asetti sen
päivää vasten, kurkisteli sen läpitse, ja sanoi tähtiä katselevansa;
joskus hän sinkahutti aapisensa nurin niskoin nurkkaan. Hiljaisesti ja
vakavasti nuhteli häntä silloin mestari ja selitti mikä oikein, mikä
väärin on. Eikä olisi luullut tuon hurjan näköisen lapsen niin
maltillisesti kuuntelevan "isän" puhetta -- isäksi oli hän Sunkreinia
tottunut jo nimittämään. Ihmeitä toki oli Sunkreini tehnyt, rakkauden
voimalla oli hän saanut tytön luottamusta, sillä lapset huomaavat hyvin
tarkka-aistisesti, kuka heitä todella rakastaa. Aapista luettiin
ahkerasti, ja ihmeen pian Mari lukemaan oppi. Parin vuoden kuluessa
ehti hän lukea moneen kertaan Sunkreinin kirjaston. Kirjoituksen
oppiminen kävi yhtä sievään, kuin lukeminenkin, sillä peräti terävä
pää, sen myönsi Sunkreini hymyillen, oli tuolla "tenavalla". Olipa
Sunkreini aivan pulassa tiedonhaluisen oppilaansa kanssa, erittäin kun
Böhmeä luettiin. Silloin oli Marilla erinomaisen paljon kysymyksiä
tehtävänä, kysymyksiä, jotka ennen eivät olleet mestarin mieleenkään
tulleet. Mutta hän syventyi silloin korkeimman salattuun katselemiseen
ja uusia selityksiä, henkeviä, asiaan koskevia sai ongelmoihinsa Mari.

Mutta ei ollut tyttö aina niin helposti ohjattava, sillä ei hän suotta
"pohjalaista merenalaa" ollut. Usein katseli hän alaspäin, niinkuin
ennen Pynnölän peräsängyssä. Usein istui hän littoskivellä ja katseli
totisesti yli lavean niittymaan metsän rinnettä kohti. Joskus hän nousi
seisomaan sen huipulle silmäilläksensä kauvas metsän siniharmaata
rantuetta kohti. Äänetönnä kuunteli hän silloin, kuinka käki kukahteli
isossa korpikuusessa, tahi kuinka "taivaan vuohi" mökötti aivan
maallisten kaimojensa tavalla. Luonnon elämä, tasamaan raikas
metsä-ilma oli Marin paras toveri. Kun luonto iloitsi, iloitsi hänkin;
kun  metsä huokaili, huokaili hänkin. Väliin nousi hän kivellensä ja
huuhuta huijaili tyyneen ilta-ilmaan. Kymmenkertasesti vastasi silloin
jylheä hongisto ja läheinen Kallasvuori. Huu, hui, kaikui silloin
ylt'ympäri, ja Mari oli iloinen ja tyytyväinen ainakin siksi kerraksi.

Kun taas Ullan Kalle toi metsästä vuohensa littoslähteelle juomaan,
niin uutta hauskuutta oli silloin Marilla ei Kallesta, sillä häntä ei
Mari oikein suvainnut, vaan hänen vuohistansa. Vohlain kanssa kirmasi
hän littoskivellä, kiipeili ja hyppeli niin vallattomasti, että Kalle,
joka oli vanhempi iältään, pelkäsi hänen päistikkaa lähteesen putoavan.

-- Älä putoo, älä putoo, ett'ei niskaluut mene suuhusi, huusi hän
varoittavasti tytölle.

-- Älä putoo, matki tyttö, älä putoo Kalle, ett'ei äitisi toru.

-- Kuinka ma tästä putoon, mätäshän täss' on allani ja vahva maa,
muistutti ällistellen Kalle, joka venyi lonkallaan kiven juurella ja
katseli kirmaajoita.

Osasipa Mari suuttuakin leikkitoverilleen. Vihan vimmassa rupesi hän
yht'äkkiä painimaan isompien vuohten kanssa -- vohliin hän harvoin
kajosi -- ja koetti sysätä niitä alas kiveltä. Mutta näppärästi
juosta kapitti vuohi kiven lapetta alas, tuli maahan ja oli taas
silmänräpäyksessä huipulla, ja alkoi sarvillaan tonkia Maria. Leikkinä
pitivät vuohet vain Marin vihanosoituksia. Ja sentähden olikin Kalle
varma asiassansa, hymyillen hän vain sanoi:

-- Ei siitä Mari mitään tule, että vuohi putoo.

Silloin oli Mari niin äkäinen, ja katsoi Kallea ja hänen nelijalkaisia
tovereitansa niin tuiman pistävällä silmäyksellä, että paimen huusi
paimenettavansa luoksensa ja lähti pois. Mennessänsä hän huusi: Sinä
sen tulen tuonainen Pohjalais-Maija, kuinka oletkin häijy, olet kuin
oletkin sinä vaihetettu pirun kakara!

Silloin istui Mari taas kivellä ja katseli alaspäin. Hän näytti paljon
miettivän. Silmät tuijottivat lähteesen, huulet olivat uhkamielisesti
kiini puserretut, silloin tällöin pudisti hän päätänsä, saadakseen
vallattoman tukkansa silmäin edestä poistetuksi. Mutta sulipa sydän
viimein, ja lauhkea itku kostutti mustan säkenöitsevät silmät.

Näin oli tapahtunut usein littoskivellä. Ullan Kalle tuli usein, heitti
lonkallensa kiven juurelle, ja katsella töllisteli avosuin kivellä
kirmaavaa impeä. Usein muistutti hän vihoissansa Marille tuota
vaihetushistoriaa, eikä silloin leikki maistunut Marista enää miltään.

Ajat ne kuluivat vähitellen. Minuutti minuutin, hetki hetken lisäksi,
siitähän syntyi aika -- äpö ääretön. Vuodet vierivät; hiljaisuudessa
eleli Sunkreini kasvattinsa kanssa. Ihmisillä oli paljon tekemistä
siitä, kuinka he oikeastaan toistensa kanssa toimeen tulivat. Sunkreini
ei enää käynyt läänissänsä neulomassa muualla, kuin Pynnölässä, sitä
vastaan teki hän enemmiten työtä tykönänsä. Kyllähän Sunkreinilla
ihmisiä kävi, mutta hänen perhe-elämästään ei päästy hullua
harmaammaksi. Pienen pöydän ääressä istui useimmiten tummasilmäinen,
lukein uuden näköisiä, kannettomia kirjoja -- kirjoja, kelta-, sini- ja
musta kantisia oli epäilyttävässä määrässä ilmaantunut pieneen
klasikaappiin -- tai istui hän neuloen. Se oli erittäin kummallista
monen mielestä, ja kuka hänen sormensa oli neulalle totuttanut,
siitäkin oli eri mieliä; toiset sanoivat hänen Pynnölän emännän luona
koulua käyvän, toiset taas tuumasivat, että joka pikilangalla osaa
neuloa se pikiämättömänkin kanssa toimeen tulee s.o. että Sunkreini
itse olisi häntä opettanut; Kuppari-Kaisan elävä vakuutus taas oli,
että tuommoiset vaihdokkaat osaavat tehdä kaikkia -- jo ennen
syntymäänsäkin. Ehkä oli näissä mielipiteissä vähän perää kussakin,
mutta tavatonta oli vaan tuon kakaran terävyys ja näppäryys naapurien
mielestä. Pienet taloustoimet teki hän tarkalleen: ihme kuinka hän
miehisen ihmisen "huushollissa" noin oli oppinutkin! Priskin Lilja,
jolle hän Sunkreinin käskystä oli kerran omaa tekemäänsä sahtia
tarjonnut, todisti lujasti sen olleen, kuin "tupultti olutta". Vielä
kummempaa oli kuitenkin se, että hänen neuloksensa oli hienompaa, kuin
muiden tyttöjen, rihmansa tasaisempaa kuin vanhojenkin rihman kutojien;
neuloipa hän kuorenuotan laiseen kankaasen sellaisia koukeloitakin,
ettei kukaan ennen ollut nähnyt -- mutta ne olivat kotosin tuolta --
tuolta hornasta varmaan, oli Kaisa päätellyt. Ja tuo tumma, terävä
katse, se se oli kamalin kaikista. Olihan lapsi kurja tavallisesti
nöyrä, vähäpuheinen tyttöriepu, mutta niin äkkinäinen ja tuulihattu.
Mutta kuinkas kävi kerran Keinumäellä? Silloin hän oli toisella
kymmenellä jo pari, kolme vuotta. Hän nojasi kauvan aikaa mietteissään
vanhaa leppää vasten, katsellen kuinka toiset nuoret kiikkuivat; mutta
armas, kun keinu jäi tyhjäksi! Silloin hän hyppäsi kuin raivio siihen,
rupesi polkemaan ja laulamaan, ja lauloi niinkuin pakana, ja polki kuin
villitty. Ympäri rupesi keinu menemään kuin kela, ja hirveän huimasti
kiersi siinä keinun kaljua urhean uskalias tyttö. Eipä siinä keinussa
ollut sillä tavoin mennyt Koivulan Ristokaan, joka kuitenkin oli
uskaliain kylän pojista, Kauhistuksella katselivat nuoret "suutarin
Maijan" huimaa keinumista.

-- Nyt sen on taas se peijooni sisässä, kuiskailivat he toisillensa.

Ja hirveesti huokuen, kuumana ja hikoilevana pudota mätkähti Mari
nurmelle. Onni ettei tolppiin ja tukipuihin mäsäksi mennyt! Kaikki
olivat säikäyksissä ja neuvottomina.

Sattuiko Maria, uskalsi Koivulan Risto vihdoin häneltä kysyä.

-- Ei, oli Marin lyhyt vastaus. Pois hän sitten läksi Keinumäeltä
taaksensa katsomatta.

Kunnahalta katseli Halkipohjan nuoriso mustatukkaista, sinihameista
impeä, hän kun riensi helevän vihreää oras-vainion syrjää kotiansa
kohti. Totisena oli erittäin Koivulan Risto.

Näin kului vuosi vuodelta; Marista ei sen selvempää metsäkulmalla
saatu. Mutta asia vanhettui. Pidettiin luonnollisena, että
Pohjalais-Maija oli sellainen, kuin hän oli. Enemmän ihmetelty, jos hän
toisellainen olisi ollut. Mari parka! Kuinka vähän kukaan ymmärsi, tai
sittemmin on ymmärtänyt, mikä hänessä oikeastaan liikkui!

Niin ehti Marikin rippikoulun ikään. Ja kirkolle Sunkreini kasvattinsa
lähetti, ja toimitti hänet suntiaalle korttieriin. Yhdessä Pynnölän
Kallen kanssa samosivat he maanantai-aamuisin metsäpolkua kirkolle,
yhdessä tulivat he takaisin perjantai-iltasin. Kolmantena oli joukossa
Ullan Kalle; hän oli tosin paria kolmea vuotta vanhempi, mutta hän
olikin jo kolmatta "löysiä" koulussa; ja kirkkoherra sanoi epäiltäväksi
asiaksi, pääsisikö hän nytkään "edes". Suu auki oli Kalle katsonut
kirkkoherraa silmiin ja mutissut hampaittensa välistä: vai niin.

Mari sitä vastaan oli osannut lukea sekä sisältä että ulkoa; olipa hän
osannut vastatakin papin kysymyksiin. Se vaan oli paha, että hän joskus
oli hajamielinen eikä tiennyt, mistä kysymys oli. Silloin loi
kirkkoherra häneen lempeän-moittivan silmäyksen, ja Mari kuunteli taas
ja katsoi suurilla mustilla silmillänsä opettajansa huuliin.
Rippikoulun loppupäätös oli se, että Mari oli niiden 70:n joukossa,
jotka katsottiin tarpeellisesti valmistuneiksi Herran ehtoolliselle.
V:n seurakunnan lapset laskettiin Juhanneksena ripille. Sen toimituksen
on jokainen lukija nähnyt, jonkatähden kertomus siitä saakin jäädä
sikseen, vaikka aine olisikin kiitollinen, kuten sanotaan. Mainittakoon
vaan, että suutarin Mari oli merkillisen eroava muusta joukosta. Valkea
hame, päässä ei yhtään mitään, korpinkarvainen tukka vain valui
hartioille. Lempeän tyynenä polvistui hän sakramenttia saamaan. Mutta
kyllä olikin kirkkoväellä pakinaa "mustantokosta" tytöstä. Häntä
arveltiin jos joksikin.

-- Tuoko nyt on se suutarin ihmelapsi, kysäsi eräs rusthollin emäntä
Pynnölän emännältä.

-- Se on Sunkreinin kasvatti, vastasi viimemainittu.

-- Eikä edes liinaripsua päässä, vaikk' on pyhä toimitus ja armotyö,
kuiskasi Tanomäen Priita kuppari-Kaisalle.

-- Pakana kuin pakana, huoahti Kaisa hurskaasti ja pani kätensä
ristiin.

Loppuivat ne kirkonmenot, ja väki riensi kotia. Ja matkalla vasta
paljon "mustalaistytöstä" haasteltiin. Mutta virsikirjat kainalossa
asteli pieni parvi tuttaviamme monenloukeroista polkua kohden
Halkipohjan kulmaa. Siinä oli Sunkreini kasvattinensa, siinä Pynnölän
haltijat poikinensa, siinä Saksmanni, siinä Priski-Heikki, siinä
kuppari-Kaisa punaruutuisessa hameessansa kiikutteli sauvansa nojassa.
Ullan Kallen oli käynyt juuri niinkuin kirkkoherra oli epäillytkin.
Kotomiehenä taas Pynnölässä oli pitkä ja laihan kalmea Priskin Liisa.

Siinä nyt asteltiin lämpimänä juhannuspäivänä, puhuttiin ilmanlaadusta,
pellon pehmeydestä, juhannushallasta ja jos jostakin. Vaan äänetönnä
astui kasvatusisänsä rinnalla valkohamehinen Maija.

Ensin oli lakeoita vainioita, sitten kukkivaa niityn nurmea, sitten
upeaa kuusimetsää, sitten tultiin vihreään koivistoon, joka Pynnölän
hevoisha'assa lehviänsä levitti; pitkin linnaniemen niityn aitoviertä
kasvoi lemuavia pihlajia sekaisin tuomien kanssa, ja edempää,
vasikkaha'an koivulehdikön alatse kiilsi juhannusauringon huikaisevassa
valossa Pynnölän järven sinikirkas pinta; kiviheittomatkaa vielä pitkin
kotovainion pientaretta, niin oltiin jo Pynnölässä.

Siellä oli Priskin Liisa laittanut tukevan päivällisen. Päivän
kunniaksi oli valkea liina levitetty pöydälle ja seinäkaapista oli
tammilautaset otettu esille ja pöydälle kauniisen järjestykseen
asetetut. Mitäs muuta kuin mentiin aterialle. Kalle ja Mari olivat
ääneti, niinkuin sopikin; toiset ne pakisivat kaikellaista.

-- Kukahan se vieras herra tänään siellä kirkossa oli, kysyi emäntä.

-- En tiedä minä suinkaan, lausui isäntä, vaikka kyllä näin hänen ensin
perä-ovella, sitten meni hän kuoriin asti, ja katseli rippilapsia koko
ajan niin tarkasti.

-- Niin, selitti Saksmanni, kyllä minä sen vehkeet näin, ensin istui
hän vieressäni käsityöläisten penkissä, vaan kun hän meni kuoriin,
menin minäkin perässä, voidakseni paremmin kuulla lasten vastaukset.
Tutkimisen jälkeen riensi herra unilukkarin luokse, ja unilukkari -- me
laulumiehet olemme hyvät ystävät -- kertoi hänen juuri kysyneen Marin
perustusta.

-- Kyllä tunsin jonkun olleen takanani ja katselleen minua, tunnusti
Mari punastuen.

-- Minä näin hänen muotonsa muuttuneen ensin punaisen, sitten vaalean
karvaiseksi, kertoi Saksmanni.

-- Tämä jotain merkitsee, tuumaili Sunkreini.

-- Kyllä vissiin, vakuutti isäntä.

-- No, mitä ihmeitä lieneekään tekeillä, päivitteli emäntä.

-- Se rikas herra on vissiin heittänyt silmänsä Mariin, niin minä
luulen, lausui varmuudella Priskin Liisa.

-- Minä tiedän, mitä minä tiedän, pakisi kuppari-Kaisa salaperäisesti
ovensuusta, jossa hän söi osaansa kädestään.

Ja vielä enemmän keskusteltiin sinne tänne herrasta, joka Marin
perustusta oli kysynyt.

-- Kaikki on Herran kädessä, oli Sunkreini lopuksi sanonut; ja se
päätös oli kaikkein mielestä viisain. Parin hetken perästä
päivällisvieraat erosivat.

Kun Sunkreini oli päässyt kotia kasvattinsa kanssa, istuivat he
pienelle rahille pihlajan juurelle. Siinä imi mestarin sielu iki
rakkauden tuoksua juhannus-illan juhlallisessa tyynessä. Monasti oli
hän puhunut Marille, miten korkein rakkaus on pukeutunut moninaiseen
pukuun, miten se kedon tuhansista kukkasista ja taivaan tähtitarhasta
luo meihin sydämellisiä silmäyksiä. Sitä rakkautta näytti mestarin
sisällinen silmä tähtäävän, sitä samaista oppilaskin sydänriemulla
nautti; rauhallisen kirkkaina olivat vanhan pojan kasvot, juhlallisen
tyyni oli sillä kertaa immen silmä.

-- Isä, alkoi Mari puhua, olen usein ollut niin paha ja vallaton.

-- Miksi, tyttöni, sitä nyt muistelet; eikö anteeksi-annon sana ole
sieluusi sattunut?

-- Kyllä, mutta sanokaa isäni, eikö se toinen enää saa minua
valtoihinsa?

-- Mikä toinen? puhu tyttöni!

-- Se -- se, joka saattaa minut niin onnettomaksi!

-- Meillä kaikilla on jäsenissämme toinen laki, joka sotii mielemme
lakia vastaan, se ei tule pois juuritetuksi ennenkuin kuolemassa,
vaikka tosin sen voima päivä päivältä on heikontuva.

-- Ei, isä, minä tarkoitan toista. Kylän lapset sanovat minua -- nyt
säihkyi immen silmä -- he sanovat minua vaihetetuksi. Ja minä tunnen,
ett'ei se olento, joka huutaa ja hurjistuu, olekkaan minun olentoni.
Onko perää, että pahalla on erityinen, salainen valta minussa, onko
mahdollista, että kätkyeeseni pantiin pahuuden luomus? Sanokaa, isä
kulta, sanokaa, minä olen niin onneton!

Kauhistuksella kuuli suutari hämärää selitystä siitä aatteesta, joka
tytön nuoreen mielikuvitukseen oli sattumalta, kuni paha siemen
varahtanut ja vihdoin koko olennon anastanut.

Ja Sunkreini selitti asiata, selitti laveasti ja juurta jaksain.
Himokkaasti otti Mari jokaisen sanan hänen huuliltansa. Niinkuin
parantava palsami oli hänestä tuo levollinen, rakkautta henkivä puhe.
Hänen kasvonsa loistivat ilosta, ja isän kaulaan karaten hän virkki:

-- Minä olen siis Mari, äitivainajani oma lapsi, ja minullakin on oma
sielu, Jumalan luoma, puhallus Hänen Hengestään, niinkuin olette
sanoneet; minä en ole siis paljas hirveä pelätti, jonka pimeyden henki
on ilmoille tuonut.

-- Sinä olet oman äitisi lapsi, minun lapseni ja ennen kaikkia Luojan
rakkauden lapsi; älä enää laske tuollaista ajatusta mieleesi: se on
vaan kiusaus.

-- Ja se on minua kauvan kovasti kiusannut. Tuntui usein niin
kummalliselta -- älkää vain suuttuko isä kulta -- tuntui usein niin
kummalliselta, ollessani täällä yksin kotona.

Kun tuuli humisi pihlajassa ja sinikukat nyökyttivät päitänsä, tahi kun
littoskiveltä katselin kauvas, kauvas taivaan rannalle, niin silloin
tuli niin kovin ikäväni. Muistin äitivainaatani, ja hänen kuolemansa
kalpea kuva on aina ollut edessäni. Kun vaan panen silmäni kiini, niin
muistan viimeisen yön, jonka olin äitini kanssa; muistan, miten hän
sairasti ja huokaili koko yön, siunaili minua ja silitteli päätäni;
silloin tartuin häneen ja luulin kuoleman ottavan minutkin. Aamulla
kuulin kummallista puhetta, josta ymmärsin lasten pitäneen minua
jonakin oikein suurena hirviönä. Ja samallaista puhetta olen kuullut
yhä edelleen.

-- Tyhmäin ihmisten raakaa pakinaa; voi tyttöseni.

-- En uskaltanut edes sinulle, isäni, puhua salaisuuttani, koska
pelkäsin, että kauhistuisit ja hylkäisit minut peijoonina, niinkuin
kaikki muutkin ovat tehneet, vaan pidin sen itsekseni. En edes itsekään
ymmärtänyt sitä oikein selvästi, enkä luullut sinunkaan ymmärtävän,
vaan pitävän sitä lapsellisena mielihoureena. Minä halasin usein
muuttua pienen pieneksi itikaksi ja kätkeytyä kukkasen kupuun, tahi
saada suuret siivet sivulleni ja lentää kauvas, tuonne siintävään
avaruuteen ja muuttua pieneksi, vaalean siniseksi pilven laikaksi,
haihtua taivaan sineen ja siellä yhtyä äitivainajani kanssa. Mutta kun
en sellaista onnea voinut saavuttaa enkä päästä korkeammalle, kuin
littoskiven huipulle, niin silloin syttyi sanomaton tuska rinnassani;
minä vääntelin yksinäisyydessäni itseäni, enkä aina muidenkaan aikana
voinut hillitä tuskaani.

Miettiväisesti ja silmä nehkeänä, oli Sunkreini Marin puhetta
kuunnellut; hän virkkoi: lapseni on ajaa lennättänyt kummallisilla
hevosilla; syvään sieluun paljon mahtuu.

-- En ymmärrä isä. Kerran kuulin räätäliltä hiljaisen soiton; minä
hiivin hänen huonettensa taka. Kuulin hänen laulavan ja soittavan;
silloin oli hyvä ollakseni; mutta kun soitto lakkasi, tunsin aivan
samaa, kuin Keinumäellä kiikusta pudotessani. Uskalsinpa kerran mennä
sisäänkin, ja räätäli soitti ja lauloi minulle. Anna isäkulta anteeksi
että tein sen tietämättäsi; mutta minun täytyi saada sitä kuulla,
vaikka tiesin, ettet ole erittäin soitannon ystävä. Minä kävin usein
siellä, hän soitti ja minä lauloin hänen tekemiään lauluja; silloin,
luulen, olin Mari.

Ja isän kaulahan kapsahti tyttö; pehmeät kätensä kietoi hän hänen
kaulansa ympäri ja pyysi uudestaan anteeksi.

Sunkreinin ääni vapisi ja silmä oli entistä levottomampi, kun hän
lempeästi työnsi tytön pois ja lausui anteeksi-annon sanan.




IV.

Uusia tapauksia.


Aikoja kului, ja Mari oli jo kukoistava impi. Ei hän juuri korea ollut
sanoivat tytöt; mutta pojat myönsivät yksimielisesti, että vaikk'ei hän
ollutkaan "punainen ja valkoinen," vaan mustanverevä, niin oli hän
kumminkin "herrasväen kaunis", sillä tuommoisistahan ne herrasväet
juuri kuuluvat "tykkäävänkin."

-- Kuuluuhan sillä sentään olevan ylkämiehiäkin, tiesi Priskin Liisa
kertoa Pynnölän klihtaustalkoossa.

Ja siihen juttuun kävi muijatusina kiini, kuin koira kalikkaan. Klihdat
melkein taukosivat työstänsä yleisen hartauden takia, joka jutun
johdosta oli ilmaantunut Pynnölän pellavariiheen. Siellä sitä suutarin
Mari maalattiin jos jonkin karvaiseksi.

-- Niin se Koivulan Ristokin on olevinaan yli muita, "fiini ja
ylösotettu", selitti Kalterin Ulla, käy simisäkissä ja vapriikin
verassa, että läikkyy -- --

- Ja paikkauttaa joka viikko saappaitansa Sunkreinilla lisäsi
Kairaniemen Eriika.

-- Niin poika saa elää oman päänsä mukaan; ei ole isää eikä äitiä
parempaan neuvomassa.

-- Vielä se sen taitaa, vaikk' on taatimiehiä. Kummia kuuluu, maailma on
villissä; ihmiset puhuvat tyttörassusta vähän niin ja näin, valitteli
Tanomäen Priita vastaukseksi Eriikan puheesen.

-- Voi nyt, voi nyt, vai niin, no kun yhdeksän sutia, kuului
kymmenkunnilta naispuolisilta huulilta.

Luhassa loukutti pellavia Pynnölän miespuolinen talkooväki. Siellä
ärähti vähäsen isäntä, ja heti akkojen arvostelu taukosi, ja Mari jäi
rauhaan.

Silloin muijien suu kävi supukalle, tulta iski Tanomäen Priitan silmä,
ja kiukkuisen voimakkaasti raatelivat klihdan rautaterät
pellavasormaisia: seka-äänisesti läikkyi taaskin klihtojen
kymmenlukuinen kuoro, jota viisi loukkua luhan puolella säesti.

-- Hyvää huomenta, kuului riihen portailta, vähän ruotsinvoittoisesti.

Taukosi silloin Tanomäen Priitan klihta, joka oli lähinnä ovea ja
kummastuneena katsoi Priita tulijaa.

Mikähän nyt Priitan on, ajatteli Eriika antaen sormahaisen, jonka juuri
oli ottaa käteensä, pudota takaisin pellavaläjään.

Ja niin taukosi parhaimmassa järjestyksessä, yksi toisensa perästä,
kaikki kymmenen klihtaa; ja samassa järjestyksessä rupesivat niiden
arvoisat emännät katsomaan ulos syysaamun sumuiseen hämärään.

Se oli hienon näköinen herra, musta hattu päässä ja kultasankaiset
klasisilmät nenällä. Hän toisti tervehdyksensä: hyvää huomenta.

Nyt vasta vastasi talkooväki, Priita ensinnä, sitten toiset:
Jumal' antakoon!

-- Tiedättekö sanoa minulle, missä suutarimestari Sundgren näillä
paikoin asuu, kysyi hän.

-- Jaa suutariko, tutkaili Priita.

-- Niin, suutari Sundgren, oli vastaus.

-- Niin, Sunkreinia se kysyy, selitti Kalterin Ulla.

-- Kyllä se tääll' asuu; kun menee polkua tuonne niityn syrjään ja
siitä kääntyy pyörtänöä myöten, niin sitte siin' on kanssa suutarin
asunto mäen takana, neuvoi Priita yhdessä henkäyksessä.

Herra murisi jotakin itsekseen ja pyysi sitten lyhyesti saattajaa.
Priita pani päähänsä liinan ja astui riihestä ulos. Herralla oli ollut
saattomies aina pitäjään "aukealla asti", mutta hän oli outo näillä
seuduilla eikä osannut edemmäksi, kuin Pynnölään. Hän sai palkkansa.
Herra läksi Priitan kanssa Sunkreinin asunnolle.

Toimekkaana mennä tohotti Priita edellä; missä veräjä, sen hän avasi
selki seljälleen, missä portaiden avulla aidan yli oli mentävä, siinä
hän repeli aidasta irti aidaksia, missä vetinen paikka, siihen hän
mättäsi lahoja puita ja kiviä.

Puoli ivalla, puoli harmilla oli herra sanonut:

Luuletko sinä, että minä olen yksi lokomotiivi?

-- Jassoo, vai lokomotiivi, korkea virka, arvaan, jassoo, soo, monta on
virkaa, esivalta tarvitsee kaikkia; voi, voi tulkaa täältä, ett'ette
suohautaan mene, korkeasti oppinut ja ylistettävä lokomotiivi! Näin
hopotti Priita ja mennä sutasi edellä että "pää kolmantena jalkana".

Ja niin päästiin neljännestunnissa Sunkreinin asunnolle. Priita sai
"juomarahaa" 25 kopeekkaa; hän olisi mielellään katsellut, mitä siitä
peräksi oli tuleva; mutta portaille saavuttua oli herra lyhyesti
sanonut: mene nyt klihtaamaan! Ja mitäs Priita muuta taisi, kuin mennä?
Mutta Pynnölän riihessä kertoi hän kummia uteliaille kuulijoille: eräs
suuren suuri virkamies, lokomotiivi oli tullut suutarille tutkimaan
Marin perustuksia; ja mitä kaikkea nyt saivatkaan ihmiset vielä kuulla
ja nähdä!

Mutta lyhyt oli herran käynti Sunkreinilla. Hän oli, puhuen asiansa
suoraan, sanonut olevansa Marin isällinen ystävä. Viime juhannuksena
kaksi vuotia sitten oli hän puolisonsa kanssa tehnyt huvimatkan V:n
kirkolle laivalla, joka suvisin kaupungista teki tämmöisiä huvimatkoja
lähipitäjien kirkoille. Kirkossa hän oli nähnyt tytön, joka oli erään
hänen nuoruutensa ilmi-elävä kuva. Asiasta kyseltyään oli hän saanut
tietää, että Marin äiti oli ollut juuri tuo nuoruuden ystävä, erään
köyhän pappivainajan tytär Pohjanmaalta. Hänen nimensä oli ollut
Adelaide S; ja köyhä kun oli, täytyi hänen jo varhain olla vieraan
palveluksessa. Rikkaan maakauppiaan Salmell'in perheessä oli hän ollut,
kuten sanotaan, huushollin päällä usean vuoden. Salmell'in poika
Akseli, tulinen pohjalaisnuorukainen, oli rakastunut kauniisen
Adelaideen, ja pian oli liitto iänikuinen tehty nuorten välille. Mutta
vanha patroona oli sydäntynyt hirveästi, ajanut Adelaiden lapsinensa
häpeällä pois ja lähettänyt poikansa kavaluudella sitä kyytiä
merille. Tyttö sai kuljeskella lapsinensa sukulaistensa luona, elää
halveksittuna heidän armoillaan ja kärsiä lankeemuksensa hedelmiä. Niin
oli hän kuljeskellut usean vuoden, milloin neuloen, milloin mitäkin
tehden elatuksensa takia. Akseli oli hädin tuskin saanut laivan
kannelta pistetyksi kirjeen lapun eräälle kalastajalle, joka sen
toimitti Adelaidelle. Sitten eivät he olleet toisistaan mitään
tienneet.

Kun nyt Sunkreini kertoi Pynnölän yövieraan viimeisestä, niin vieras
herra oli äänetönnä tuijottanut lattiaan ja painanut harmaan päänsä
käsiinsä. Sitten oli hän mennyt syleilemään Maria, mutta arkana oli
Mari ja vetäytyi pois hänestä.

Sunkreini oli ottanut valokuvan rasiasta ja tarkastellut vuoroin sitä,
vuoroin vierastaan ja sanonut päättäväisesti:

Te se olettekin Akseli ja Marin isä. Eikä herra sitä takasin
ajanutkaan, hän oli valmis ottamaan Marin luoksensa, hän kun oli varsin
yksin perityssä kartanossaan, sillä hänen rouvansa ja pieni tyttönsä
olivat kuolleet, tyttö jo monta vuotta sitten, rouva vuosi takaperin.

Mutta oli Mari kylmä ja heltymättömän näköinen. Kun vieras lähestyi
häntä rakkautensa vakuutuksilla, sanoi hän:

Tiedättekö, kuinka paljon äitini on kärsinyt, ja kuinka paljon minä
olen kärsinyt teidän tähtenne ja kuinka paljon vielä saan kärsiä?

-- Nyt loppuu kärsimises; sinä tulet tietysti kanssani?

-- Kärsimistä on hautaan asti, vastasi Mari.

-- Tämä puutteellinen olo on niin vaikeata sinulle, nyt se muuttuu,
selitti vieras. Minun luonani on sinulle tarjona elämän ilo ja onni.

-- Kiitän, vastasi Mari; mutta oloni on liiankin hyvä minulle. Ette
suinkaan, isäni te, minua hyljää, sanoi hän rukoilevasti Sunkreiniin
kääntyen.

-- Mutta täällä alhainen metsäkulman elämä, siellä sivistyksen valo ja
monet muut edut, puhui Sunkreini.

-- En ole sivistynyt enkä hieno, mutta sen verran tiedän, että olen
kovin vähätietoinen, enkä sovi ylhäisten seuroihin. Antakaa isä kulta
minun olla täällä, rakastakaa minua kuin ennenkin; ja te vieras, joka
sanoitte itseänne isäkseni, antakaa minun olla täällä, minä siunaan
teitä ja rukoilen puolestanne.

-- Vai semmoisia, hm, hm, semmoisia on tyttö täällä talonpoikain
joukossa oppinut.

-- Eihän siinä liene mitään pahaa, kysyi terävästi Sunkreini.

-- Lörpötyksiä, lörpötyksiä, joita et itsekkään ymmärrä, olet, suutari,
tytön päähän ajanut. Tyttö tuletko kanssani, niin sinusta tulee
ihminen; tosin olet hyvin metsäläisen näköinen, mutta seura ja uudet
elämän tavat kyllä -- -- --

-- En, vastasi Mari, ja mustat silmät säihkyivät taas kummallisesti, en
milloinkaan; sillä meillä ei ole sama henki.

-- Ilmi äitisi, nuot silmät, puhe, sanoi vieras innoissansa, ja kuin
nuorukainen, nousi hän nopeasti seisomaan ja painoi palavan suudelman
tyttärensä huulille.

-- Jätä minut, sinä toinen isäni ja siunaa minua, koska kerran olen
lapsesi, puhui Mari kiihkeästi.

Ja vieras puhui; -- äitisi rakkaus, joka oli puhdas kuin lapsuuden
unelma, varjotkoon sinua lapseni; muuta siunausta en voi sinulle antaa.

-- Siunaa minua Herran nimeen.

-- En voi, en tahdo lapseni.

-- Sinä olet siis -- sitä jo aavistin, voi, ja kuitenkin olet isäni.

-- Pidä lapseni uskosi ja toivosi, sinä olet onnellisempi minua; näen
toki, ett'ei meillä ole sama henki.

-- Eikä sama rauha, jatkoi Sunkreini.

-- Niin, vastasi vieras.

-- Eikä sama toivo.

-- Niin, niin.

-- Eikä sama voima kärsimään.

-- Ei.

-- Eikä sama ylevä esikuva.

-- Ei; mutta älä tuomitse onnetonta isääsi liian ankarasti, Mari, puhui
vieras; minua petettiin hirmuisesti; juonilla saatiin minä siihen
luuloon, että äitisi oli uskoton minulle, ja ennenkuin asian laita
selveni, olin jo laivalla tarkan valvonnan alla. Sattumus teki, ett'en
voinut palata, ennenkuin monen vuoden perästä, monen pitkän vuoden,
joiden jokainen päivä tiesi kertoa niin paljon kavaluudesta ja
itsekkäisyydestä. Ei ihme, jos onneton isäsi, paljon kärsittyään, on
menettänyt uskonsa hyvään voimaan ja näkee maailmassa paljaita
houkkioita.

-- Onneton, huokasi Mari.

-- Jää tänne, tyttöni, jää, se on ehkä sinulle ja minulle paras.

-- Herran kiitos, sanoi Sunkreini, korkeimman käsi johtaa elämämme
juoksun.

Ja niin se asia päätettiin kaikessa sovinnossa; ja puolipäivän aikaan
lähti vieras herra pois.

Ei kukaan varmuudella tietänyt, mitä hän oikeastaan oli toimittanut.
Huhuja siitä kulki kaikellaisia, erittäin oli Kaisa aina varma
asiassaan; mutta akka parka oli niin usein lyönyt kirveensä kiveen,
ett'ei häntä juuri suurin uskottu.

-- Etköhän, lapseni, milloinkaan ole katuva, että hyljäsit luonnollisen
isäsi, kysyi Sunkreini.

-- En, isäni, sillä ensiksikin en olisi voinut häntä seurata lisäämättä
hänen onnettomuuttansa, ja siksi toiseksi sanoohan sanassa: "Joka
rakastaa isäänsä tahi äitiänsä enemmän kuin minua, ei hän ole minulle
sovelias".

Rauhassa ja levossa taas joku aika edelleen elettiin. Mari tosin oli
entistään murheellisempi, ja siihen hänellä oli omat pätevät syynsä; ja
nuot ikävät huhut, joista Pynnölän klihtaustalkoossa oli puhe,
saapuivat Sunkreinin korviin. Ja mikä ikävämpää oli, Sunkreini rupesi
näkemään huhujen olevan todenperäisiä.

-- Niin nyt on laita, isä, sanoi eräänä iltana Sunkreinille Mari
istuessaan pöytänsä äärellä. Luulin jo päässeeni "siitä toisesta",
mutta petyin. Luulin olevani korkealla kalliolla turvassa, vaan
lankesin kauheasti.

-- Herra armahda, huokasi Sunkreini.

Ja hirveän hirveä oli Halkipohjan kulmalla melu, kun tapahtui se, mitä
huhu oli ennustanut.

Mari sai kärsiä häpeän; hänen sydämensä oli pakahtua ollessaan
polvillaan kirkkoherran edessä, hän kun luki, miten tuo "eteenasetettu
ihminen perkeleen yllytyksestä ja oman pahan luontonsa houkutuksesta
oli langennut syntiin kuudetta käskyä vastaan". -- Todella oli hän
pahan vallassa; sielunsa oli pohjattomalla ikävällä himonnut vaipua
tuntemattomaan ihanuuteen, ja siinä sielunsa poltteessa oli hän
hairahtunut.

Mutta rehevänä rehvasteli upeassa Koivulassa Risto. Ei se poika isäänsä
tullut, sillä isä oli tarkka ja raitis talon-mies, vaan poika rupesi
ankarasti herrastelemaan. Isänsä perinnöillä laitteli hän uljaita
kaluja, osteli hiljumia oriita, markkinoilla rupesi hän käymään ja
väkeviä maistelemaan. Todella vahinko niin sievästä pojasta! Viiden
kolmatta vanhaan oli hän oiva mies, eikä Marin vaikutus häneen ollut
suinkaan vähäksi arveltava. Mutta markkinat, korttipeli ja irstas seura
vieroittivat hänen mielensä tuosta pohjalaishempukasta, sillä kielletty
hedelmä on ihana nähdä, ja lupaa paljon, vaan perästäpäin se
karvastelee. Niin hänkin unohti viattoman herttaiset onnensa päivät
Halkipohjan kunnahilla haaveksivan Marin kanssa, unohti ne, ja jos
muistikin niitä, niin muisti ylenkatseella.

Toisesta pitäjäästä nai hän ja upporikkaan sai hän; ja komea oli elämä
Koivulassa, siell' oli Jumalan vilja ja tanssi sydänten riemuna.

Pian se Marin pikku Joel kuoli; Herra sen korjasi pois huonon äidin
hoidosta, ajatteli Mari.

Ja kun Sunkreini ja Mari Pynnölän hevosella eräänä sunnuntaina olivat
kirkolla käyneet pienokaista hautaan viemässä, niin paluumatkalla ajaa
kiidätti Risto emäntinensä kuorskuvalla oriillaan heidän ohitsensa.
Silloin mutisi mestari itsekseen, ja Marin silmä se säkenöitsi taas
entisellä tavallansa. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa kovaa
taistelua. Niin he nyt istuivat re'essä, ja kaukana heidän edellänsä
lennätti Koivulan nuori pari.

-- Isä, sanoi Mari, olet niin usein puhunut minulle iki-ihanuudesta,
johon sielu autuaasti uinahtaa; tiedän siitä koko joukon, vaan osoita
minua nyt todella itse siitä osalliseksi pääsemään.

Ja Sunkreini puhui ihanasti siitä alkuperäisestä kauneudesta, joka saa
ihmisolennon katkonneet kielet taaskin sopusointuisesti väräjämään. Ja
Mari kuuli ja kätki.

-- Isä, sanoi hän taas, olet kertonut minulle äärettömästä totuudesta,
josta kaikki totuus on kotosin, opeta minua omistamaan tämä totuus
itselleni, niin että se todella minussa asuu.

Ja Sunkreini selitti, että on olemassa elämää antava totuus, jonka saa
jokainen, joka täydellä todella sitä etsii ja noudattaa.

-- Isä, sanoi Mari vieläkin, opeta minua piiloutumaan siihen
rakkauteen, joka "peittää paljon rikoksia", ja joka "syntisiä vastaan
ottaa".

Ja isä puhui kirkastetuin kasvoin, kuinka rakkaus ympäröi meitä
silloinkin, kun sitä vielä vastustamme. Kirkastui silloin Marinkin
kasvot; hän oli kaiketikin löytänyt totuuden, ihanuuden ja rakkauden
iki lähteen; ja samassa kun hän oli havainnut olevansa aivan voimaton,
samassa oli hän äärettömän voimakas. Olihan hän nyt voimallinen, koska
saattoi sanoa, vaikka tosin paljon taisteltuaan: Jumala siunatkoon
Ristoa ja hänen emäntäänsä! -- Niin he nyt puhetta pitäen saapuivat
kotia. -- -- --

Ei ole enää kertomukseemme monta sanaa lisättävä. Tuttavistamme ovat
useammat menneet menojansa. Sunkreini ja uskoton Akseli lepäävät
haudoissaan; Saksmannin viulu on pahanpäiväisellä kyläpelimannilla,
joka sitä tanssitiloissa poruttaa. Mari, joka nyt on jo vanha ihminen,
on saanut testamenttien johdosta periä molemmat isänsä, eikä perintö
niin vähäinen ollutkaan, vaikk'ei Sunkreinin rahat pytyssä olleet,
niinkuin hoettiin. Hän asuu littoskiven lähellä Sunkreini-vainaan
huoneessa. Takanapäin saa hän yhä pitää Pohjalais-Maijan nimen, edessä
he häntä nimittävät tavallisesti Suutarin Mariksi. Kylän lapsia käy
talvisin hänen luonaan lukukoulua; onpa hän ottanut kasvattaaksensa
pari köyhimpää. Paikkakunnan yleinen mielipide onkin, ettei niin
nöyrää ja lempeää ihmistä monta ole, kuin hän. Peri harvoin ja
silmänräpäyksen vaan välkähtää silmä, joka ennen usein oli tuimasti
sädehtinyt.

No, entä muut kertomuksemme henkilöt?

Se on pian sanottu, vaikka se sanomattakin saisi jäädä. Pynnölän
haltijat ovat kuolleet; vanhin veljeksistä hallitsee kotitaloa, ja
toiset ovat raivanneet uutisasutuksia avaralle takamaalle. Kalterin
Kalle on vakinaisena maatorpparina; ripille hän oli päässyt, vaikkei
luku juuri kehuttavaksi ollut selvinnyt. Hänelläkin on vaimo ja lapsia
ja hyvin hän kuuluu väkensä ruokkivankin. -- Saksmannin perukirjoitusta
pidettäissä ei tosin tavaraa ollut kirjaan pantavaksi, vaan sen sijaan
oli punaisessa kirstussa koko joukko kaikellaisia lauluja ja
runokirjoja. Muun muassa löytyi Korhosen runojen välistä seuraava
laulunpätkä:

     Yhden onnettoman tytön laulu.

1 v. Voi mua tyttö parkaa,
     Näin onnetonta ja arkaa!
     :: Minä tanssin, laulan ja kaipaan. ::

2 v. Minä istun sivellä ja itken
     Ja katselen maailmaa pitkin,
     :: Ma kuuntelen, katson ja huokaan. ::

3 v. Kun tuuli ja myrskyt ne pauhaa,
     Anelen mä lepoa ja rauhaa;
     :: Ja kerran se mullekin suodaan! ::

"Se onneton tyttö" ei ollut suinkaan Mari ainoastaan, vaan kyllä
sellainen "onneton" piti asuntoansa Saksmanninkin laulaja-povessa.
Tätä laulua sanoo Mari usein Saksmanni vainaan soittaessa laulaneensa.
Laulaa hän sitä vieläkin joskus muistellessaan menneitä päiviä.

Ja Marilla on Sunkreinin vanha raamattu. Sen viime lehdelle on mestarin
omalla kädellä kirjoitettu: Korkeimman edessä ei ole ketään niin
suurta, jonka ei pidä mitättömäksi tuleman, eikä niin pientä, jolla ei
ole ijankaikkinen päämaali. Sen tarkoituksen ja päämaalin tähden
ihmiset sekä syntyvät että -- kuolevat.

Loppu.










--- Provided by LoyalBooks.com ---