KOOTUT TEOKSET IV: KERTOMUKSIA JA KIRJOITELMIA

J. H. Erkko


Otava, Helsinki, 1911.



SISÄLLYS:

Kotoisia tarinoita I.

  Nuori Aatami
  Salapolttajat
  Kuinka syys muuttui kevääksi

Kotoisia tarinoita II.

  Viipurin rinkeli
  Pormestari Leipzig
  Pesuvaimon tarina
  Neitiserkku
  Täysvillainen
  Apulainen
  Metsäpolulta
  Jättiläisen sydän

Uskovainen

Kuvauksia.

  Linnun poika
  Ihmelapsi isäänsä

Kirjoitelmia.

  Ajatelmia
  Suomalainen huoneentaulu
  Teaatterin johdosta
  Setä Iisakin raittiuskanta
  Kirjailijain tekijänimistä
  Kotimainen tunnelma
  Mitä nyt?
  Eri oikeita
  Edes nuo kukat
  Häiritty rauha
  Itsemme puolesta
  Sanomalehdet jokapäiväistä leipää
  Uudet aatteet
  Tanssin puolesta
  Miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut?

Puheita.

  Puhe Käkisalmen 600-vuotisjuhlassa
  Viisi veljestä
  Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa
  Isänmaalle






KOTOISIA TARINOITA I




NUORI AATAMI.


-- Ei hän kauan elä, kyllä Jumala hänet korjaa pois, hänellä on niin
erinomainen muisti, että sit' on oikein ihme. Kun sisarta opetettiin
aakkosia tuntemaan, niin veli, pikku Aatami, oppi ne alusta pitäin
ulkoa, ja samaa kyytiä meni koko aapiskirja, että avosuin vaan saatiin
kuulla, kun poika paukutti, että seinät soi. "Ymmärrätkö", kysyi
kanttori lukukinkerillä, "ymmärrätkö mitä luet?" Silloin pojan päässä
silmät seisoivat kuin kanttorin taulunumerot kirkossa ja punakkana
purki hän aapisen lukuja kuin lankaa kerältä, kunnes kanttori oikein
väkivoimalla hänen vauhtinsa seisotti. -- Nyt osaa hän jo lukea
sisältäkin ja mitä kaikkia hän voisikaan oppia, -- mutta eihän
semmoinen lapsi kauan elä.

Jotenkin tuollaisia ennuspuheita ja tunnussanoja kulki Koiramäen pikku
Aatamista kylän täysikasvuisen vaimoväen keskellä. Selvästi nähtiin,
että poika tunnussanoista iloitsi, vaan ennuspuheita kuuli hän hyvin
suuttuneilla korvilla, sillä kuolemaan oli hän yhtä vastahakoinen kuin
kaikki muutkin sitkeähenkiset. Hän siis vastoin ennustuksia eli oikein
tahallansa ja luki ulkoa kaikki kirjat mitä siihen aikaan Koiramäen
torpassa pidettiin tarpeellisina: niihin kuului jo mainittu
kukkolehtinen aapinen, pitkä katekismo ja kaita virsikirja sekä
pituutensa levyinen almanakka, joten hän tunnustettiin suurimmaksi
tietoviisaaksi koko Kehnosuon kylässä.

Sentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki
muisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi
kirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä
asioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin.

-- Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä
ainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin
aina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen
pahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan
osaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti;
auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit -- kaikki
laskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan
sanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa
ole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra.

Niin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan
vihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti
päätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta
herrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän
ensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili:

    Mun täytyy kerran käyskennell'
    Pääll' kukkaisten ja ruusuin!

Viistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa
torpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti
ulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei
Aatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra
Nurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa
välkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä
harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta
hänpä täisikin kirjoittaa -- siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin;
kuului osaavan lukuja multipliseerata -- siksi nokka tähtiä tähysti; ja
mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja
velkakirjat ruotsiksi, -- tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä
pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden
satoisana tähkänä -- jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja
vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi
lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi.
Ansaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka
tiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa.

Herra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota
hän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan
pitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei
ainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan
sanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun
hänellä kyllin on muitakin töitä.

Mutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli
Aatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis
esikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee
noudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja
siihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt
nauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian
syvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat.
Ainoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: "joku nurkkasihteeri
tuosta Koiramäen Aatamista tulee". Eikä poika parka vielä itsekään
tiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin
vaimoväki oli ennustanut.

Sitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään
kirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta
äiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi
kankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat.

Siihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on
kirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja
käyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta
"pidän") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa "pitäjäs"
muotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty
virattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin
viisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn
yksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin
kirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat
uskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen
jälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra
niitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton
koulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli.

Kovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun
miehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä.
Sentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain
herrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti,
että poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä
toiveita.

Koulumestari Sepeteus Sarkanen -- ei kukaan sanonut: hra Sarkanen --
oli pitkäkaulainen, laiha mies, jonka valkoiset hiukset ja harmaa takki
näyttivät yhtä suorilta kuin hänen vakava katsantonsa. Tämän vakavan
miehen jalkain juuressa sai nuori Aatami alkuvalmistukset hämärään
kutsumukseensa. Ankarasti täytti hän muistiansa läksyillä, joita sitte
koskenaan mestarilleen kertoi kuin kirja. Vaan koska häntä Sepeteus
Sarkanen kysymyksillänsä ymmärryksen valtakuntaan johti, seisahti
silloin pojan järki kuin seinäkello ja hetkisen aikaa silmät, kuin
kellon pyörylä, liikkumatta naljattivat, kunnes koulumestari asian
sanoilla ja keppinsä ponnella ratkaisi, jolloin Aatami niin kauheasti
punoitti ja höyrysi, että hän kotoista saunanlöylyä muisteli.

Syvemmin painui hänen mieleensä Israelin historiasta käärmeen
ylentäminen korvessa, jonka selitys ei Aatamin päähän hevillä mahtunut,
kunnes vanha Sepeteus sielunsa pohjasta kiivastui ja hän pojan
vyötäisremelistä hetkeksi seinälle rautakoukkuun ripusti. Viistosuuna
siinä nuori herra oppiveljiensä varoittavaksi huviksi raskaasti
kyyneliä kylvi, kunnes hänet mestarin armahtava käsi pelasti.

-- Siitäpä muistan olleeni koulussa, lohdutti itseänsä Aatami, ja
tiedänpä kerran sanoa mitä herruus maksaa.

Mestari Sepeteus itsekin usein vuodatti lohdutusta kurinsa haavoihin,
koska hän lausui:

    Opinsauna autuas aina,
    Koska vitsoin vihmoillaan.

Niin kului vuosia kolmikunta, jolla ajalla Aatami ehti yhtä ja toista
oppia; mutta kallihinta aarretta puuttui hän vielä. Sen huomasi hän,
koska piti Kehnosuon isännille selittää ruotsalaisia protokollia --
sillä hra Nurkkelin oli halvautunut ja sen jälkeen päästetty pitejän
ruotuun. -- Kauan katseli hän ääneti salattua kirjoitusta ja viimein
häpeästä kerman vaaleaksi muuttui ja itkusilmin paiskasi protokollat
pöytään. Häpeissään siitä äitikin itki ja vanha isä-Aatami kovin
pojalleen nurisi. Olihan surkeata kuulla kylässä kerrottavan, ettei
Koiramäen Aatamista tullutkaan koulussa herraa.

Ja mitä lausui sitten kylän täysikasvuinen vaimoväki?

-- Sitä nyt on ihme, millaiseen kouluun pantiin poika: ei ruotsin sanaa
siellä oppinut. Pitkällekö tällä suomella mennään lakituvissa ja
isoisten seuroissa? Sopisi nyt pojan astua hra Nurkkelin'in tilalle, ja
sitten -- -- -- voi sentään, ja semmoisella päällä! Mutta eihän tämä
tuhma talonpoika tiedä mitä kautta herraksi päästään.

Näitä haasteli vaimoväki, ja surusta ja suuttumuksesta vietti Aatami
monta unetonta yötä.

Nousi sitten kirkas toivon aamu, joka valaisi Aatamin synkkää mieltä.
Sepeteus Sarkanen astui torppaan ja ilmoitti lukeneensa sanomalehdistä
tärkeän ilmestyksen.

-- Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan
veden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on
Jyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta
kutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin
herättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi
viljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö!

Vakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja
ihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa
vanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä
juhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus
herruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän
kirkassilmäisesti uuteen -- vaikka tosin käsittämättömään -- toivohon
virkosi.

Sepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset
todistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli
kutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin.

Täynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen
vaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta,
jonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että
Aatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden
hänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän
laitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet
toverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin
Sylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja
skorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle
huville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita
unia.

Läheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten
jokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin
nokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut
auttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin
keveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy
yht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla
on ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan
silmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä
änkytti jotain semmoista kuin: "ar -- -- maht -- -- a -- -- kaa!" Vaan
sittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi
itsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä
kauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan
sammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja
puutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi
päänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan
silloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti.

Semmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus -- tosin laatuansa
harvinainen.

Kului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi
kouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna
näki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui,
siinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen
Aatami.

Vaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta
ja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu
ilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma.

Sisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa,
jossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa
päätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä
lausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: "Aatami Aataminpoika
Koiramäki", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti.

Vaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä
kammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti
sänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin
kaikkein iloksi muiden valittujen parveen.

Pirteänä ja raittiina kuin sateella nauris, jonka naatit tojottavat
hajallaan -- niin seisoi Aatami tovereinsa keskellä terveenä ja hajalla
hapsin. Hämillään hän ensin katsoa toljotti, vaan sitten lauseihin
puhkesi.

-- Veljet! huusi hän onnesta läikkyvin silmin. -- Tietäkää, ett'en ole
enää mikään Koiramäki, vaan nimeni on tästälähin oleva Aatami
Aataminpoika Armfelt Kehnosuon kylästä!

Niin Aatami onnensa houreissa huikahti, vaan sitten muisti hän
seisovansa sairaan kirjoissa, jonkatähden valitti päätänsä kovin
huimaavan.

Pian tuli kuuluksi kaikille Aatamin jo ennestään kuuluisa uusi nimi.
Sitten ilmestyi hän eräänä iltana koulun johtajan edessä.

-- Tahdon ilmoittaa nimeni.

-- Aatami Koiramäki?

-- En ole enää mikään Koiramäki, olen sukuni esikoinen ja tahdon olla
Armfelt.

-- Armfelt! Koiramäestä Armfelt? Se on sopimaton.

-- Sen olen kirjasta lukenut ja tahdon olla Armfelt Kehnosuon kylästä.

-- Sopivampi on Kehnonen.

-- Sellaista nimeä ei ole herroilla eikä kirjoissa

-- Taikka Kehnonius tai Kehnolin?

Nämä sointuivat Aatamin korville kauniimmilta, ja vasemmalle kädelleen
kallistaen päänsä hän hetken tuumaili.

-- Tahdonpa sitten olla Kehnolin, lausahti hän lopulta. -- Nöyrimmästi
pyytäisin tulla ylös-otetuksi Aatami Aataminpoika Kehnolin Kehnosuon
kylästä!

Tällä nimellä nyt istutettiin Aatami vakinaiseksi seminaarin kirjoihin.
Vaikka hänen mieltään kaiveli Armfelt'in kadottaminen, astui hän
kuitenkin entistään tyytyväisempänä tulevaisuuttansa kohti.

Tuskin olisikaan Aatami Kehnolin'in kouluajalta tätä enemmän
kertomista, jollei olisi naisseminaari seissyt niin lähellä
miesseminaaria, ett'ei ollut kuin silmänheitto matkaa. Tosin joutui hän
usein tovereilleen leluksi ja heitä useammin huvitti kuin muut, vaan
sehän oli hänen yksinkertaisuutensa luonnollinen osa, josta ei häntä
kukaan kadehtinut.

Jotakin viehättävää tapahtuu vasta sitte, kun nuoren miehen elämän
näkymöllä haamoittaa nuori nainen.

Hyvä seura on jo kaunis asia ja hyvissä seuroissa alkaakin usein moni
kaunis asia.

Jokaisen kuun ensi tiistain iltana oli johtajan luona semmoisia hyviä
seuroja, joissa kynttilän valossa loisti naisseminaarin neitosia ja
miesseminaarin poikasia. Heillä oli sama laki kuin esineillä Helsingin
teollisuusnäyttelyssä: he saivat toisiinsa -- noin syrjin karin --
katsella, vaan ei kajota.

Niinpä eräänäkin iltana oli sali kynttilöillä valmiiksi valaistu:
keskellä kattoa ilman hengessä heilaili kruunu täynnä valkeutta; salin
perässä sekä kruunusta oikealle, tuikutti kynttilöitä ikkunoilla sekä
pöydillä, yksitellen ja parittain. Niinkuin kynttilät, niinpä
jakauntuivat neitosetkin salissa: ensin suuri soikean pyöreä pöytä kuin
Viipurin rinkilä, jonka ympärillä neitseet kukkaseppeleenä istua
kekottivat -- aivan kuin nimipäivärinkilän ympärillä -- sitten istuivat
toiset neitseet koreasti seiniä vasten yksitellen ja parittain, aivan
kuin kynttilätkin. Vaan oven puolella teiskaili illan isäntä
kohteliaasti vastaan ottaen yhä uusia neitosia ja yhä uusia poikasia,
joista neitseet tosin kääntyivät oikealle, vaan pojat hiipailivat
eräästä ovesta vasemmalle, johon he sisältyivät kuution tapaiseen
kammioon. Sentähden ei mitään ritarillista seuraa salissa näkynyt
paitse välimiten, kun illan istujain iloksi säveliin puhkesi laulajain
yhdistyneet henget taikka milloin ujoutensa kotelosta joku poikanen
esille pujahti ja jonkun runon tahi tarinan luki.

Semmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän
tuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo
värehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta
samalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi.

Tähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja
epäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset
ahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten
tavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki
edelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli
syypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi
niiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. -- Miks'ei saisi
tervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? -- vaikka neitseet
tällä kertaa hieman hymyilivät.

Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä
kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta
vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon
sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan.

Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui
sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi
Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja
keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa,
oikein semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja
hullun vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin
saarnasta.

Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu
laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi
selittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin
tahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan
loppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta
kohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia
kuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien
kielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja
hikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi
hän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja
kolmatta ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin
neitosia, jotka "suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen
aikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat
he.

-- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua
ruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja
hänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen
on laitani toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen
herruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää
minussa tapahtuman.

Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä
kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan
vasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän
kokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa.

Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka
vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä
ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät
selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti.

-- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta
ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla?

-- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi
hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta
päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja
sitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat!

[Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme sen
tähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa:

    Tuomaasta kuus kynttilään,
    Siitä kolme Mattiin,
    Siitä neljä Maariaan,
    Siitä viis Vappuun,
    Siitä kahdeksan Juhannukseen,
    Siitä neljä Jaakkoon,
    Siitä viis Petroon,
    Siitä viis Mikkoon,
    Siitä viis Pyhämieheen,
    Siitä seitsemän Jouluun.]

Juuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä
häntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan
tuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän
tyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin
katkennut kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution
muotoiseen kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä
päivää tirkisteli.

Sitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he
puhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia.

-- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni
kelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa
keskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää
Kehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen
aika!

-- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy
kaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen
aika! Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin
suomalainen.

-- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman
esimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi
puhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen leipämme
nautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme juhlien
herrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee meidän
oppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja kuullaan.

-- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin
taukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut
erään neitseen sooloa laulaessa.

Iltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi.

Vaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona
muisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi
hän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin
hämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä
kiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin.

Jokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun
on korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä semmoisia
tunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia,
kun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei
semmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on
sydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu.

Kuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta,
päivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä
shaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi
neitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä
kiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia
tunteita, joita ei voi selittää.

Hänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt
suljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain,
istuen ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten
romua, jota ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän
kuin päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle.

-- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka
ilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt
pappilan karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika!
Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.

Hetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten
tuumistaan heräsi kuin unesta.

-- Mutta sanoipa se tyttönen: "suomenkieli on niin kaunista!" Hän
kuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita
nuoruutesi morsiamelle!

Myöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin
valmiina kirje.

  "Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni
  joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni,
  joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys!
  Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin
  almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti
  kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion,
  kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää
  mikään Koiramäki, vaan

                          Aatami Aataminpoika Kehnolin,
                               Kehnosuon kylästä."

Niin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen
kirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut
olla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään
kirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje!

Ja onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat.
Almanakka ennusti sen päivän "selkeäksi", vaan kirottava oli almanakka
silloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja myrskyinen ilta.

-- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni.

-- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami.

-- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä.

Ohut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- --
maht -- -- akaa! änkytti hän.

-- Tämä kirje?

-- Mi -- -- mi -- -- minun.

-- Mikä on tämä kirje?

-- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja.

-- Se on luvaton!

-- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi
Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut.

-- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana
lankeaa lopullinen tuomionne.

-- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai
hän tepsiä ulos.

Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma:
kyyneleitä oli sade.

-- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili
kovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan
kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun
oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin
ojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting.

Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi
kyyneliään.

Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara
tuomio lankesi.

Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen
kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten
yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti.

Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi
hän aamulla kohtalonsa edessä.

Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät
sitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui --
kuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen
kirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella.

Pienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria.

    Kun linnut oksapuissa
    Kauniisti laulelee,
    Niin suru sydäntäni
    Kovemmin kaivelee.

Tälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä
hän nyt ajaa kolkutellessaan veteli.

-- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla
linnut kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami.

-- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi
kyytimies.

-- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä
asioita ymmärrä, huomautti Aatami.

-- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele.
Epävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies.

-- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa
suomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden
hra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä
muut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele.
He tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa

        -- suru sydäntäni
     Kovemmin kaivelee,

lisäsi hän.

Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten
häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin
kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun
poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan.

Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa,
surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on
tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on
Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska,
kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies
Aatamin uudella kysymyksellään:

-- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän.

-- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään.

-- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja
-- vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti.

-- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami
totisena. -- Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja
viisaudeksi, ymmärrätkö?

-- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää
leivotaan. Opettaja, huomaan minä?

-- Niin totisesti, oikea opettaja.

-- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä
kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs
kyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän
tyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut,
lisäsi hän pistävästi.

Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä
pitejän kouluun opettajaksi.

Pian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari.
Siinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka
avoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän
pysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran
kuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on
virkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin,
äiti vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki
Kehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin!

Aatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin
herrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja
vaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta
kuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun
opettajaksi.

Siitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä.

Koulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun.
Syyslukukauden kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra
Kehnolin'ia. Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta
lausuntoja.

-- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra.

-- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori.

-- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra.

-- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra
nimismies.

-- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra
komisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla.

-- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme
kaikki kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta
miesparka vaan ei osaa ruotsia.

-- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue.

-- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti
kirkkoherra.

-- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut.

-- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka
oli kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --!

-- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu
herra Kehnolin'ista.

Vaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna
kirkkomäellä:

-- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä
vastaa, todisti joukosta eräs.

-- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen.

-- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas.

-- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari.

-- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti.

-- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari.

-- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa
lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa
parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi.

Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin.

Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian
vaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja
vilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten
herrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki.

Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan.
Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli
opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät
illat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen
totuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla --
ainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka
sitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin
-- vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa!
Ja vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin,
joita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet:
ne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko
joskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut
sirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet.

Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä
semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai
nähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä
yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä,
vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden.

-- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee
paljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä
olen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen --
olenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause
voisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste
språkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan
hätätilassa. -- Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa
herrasväen edessä ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin?

Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti.

-- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää
herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut --
nimipäiväni kunniaksi tahdon sen.

Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa.

-- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui
hän, seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin
sydämesi puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius
tyttäreltänsä kieltäisi.

Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut
tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-,
fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti.

-- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun
pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään
nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen
pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta.

Hän levostui ja kirjoitti.

       *       *       *       *       *

Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki
oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna
odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi
mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut
pukkioluelle.

Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja
paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa.
Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja
takaa.

-- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi
peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka.
-- Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki
vihosta: "Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten
kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu
hyvältä.

Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin
tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja
verkaiset herrat ulos tupsahteli.

-- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä?
menenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka
tekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä
herrojen päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä.

Ruttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran
ympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi.

Juuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat.

Eikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin
vasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat.
Salin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat
herrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin
jouluaattona sopikin.

Vihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti.
Hra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra
vallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen
voisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli
nurkasta nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä
ilmestyi hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki
otsassa.

Kovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta
ilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille.

Ääneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän
ensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin.

Kuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla;
sitten onnistui rouvasväki häntä tervehtimään.

Keskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin
tulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa.

Niin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme
neljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra
henkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja
tyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin
haukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra
komisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat
häntä.

Aatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa
luentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin,
kuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti
jatkaa ja hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja
haukotteli. Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra
kirkkoherra? Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja
harjoitella äänetöntä laulua.

Ja hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat
suuttumuksesta.

Vihdoin kajahti päätös:

-- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen
luento lasten kasvatuksesta.

Silloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän
virren; mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän
asemansa ja vaikeni.

Aatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn
jäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta.

Hän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi
riisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami.

Mutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi.

-- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä? Tämäkö
syntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni
kynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei
ennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka!

Hervakkana heittäysi hän vuoteelleen.

Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta:
hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota
ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja
hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä
ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia.
Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset
nöyrästi hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein
hienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan
kalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!"
Mutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen
käteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin
olevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka
osalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään.

Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami
virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän
joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle
ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja
pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa
loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän
yhtyi veisuun.

-- Mutta -- hän huomasi asemansa ja pysähtyi -- tämä kieli ei kelpaa!
Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.

Hän kiiruhti majaansa.

Joulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät,
unissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa
ruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi
lääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan
entistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät
ja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun
katkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi
kokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä
ja palasivat kotiinsa.

Joulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan
sielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin --
tuli päiviä, vaan ei oppilaita.

Kovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan
käyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä
sunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty
kappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on
vapautettu virastansa.

Ja kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin
kylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus
päässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja
ajatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin
saapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä
ruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma.

Eihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt
menestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa!

Ja tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt
pistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän
liittämään:

    No kaikkinakin päivinä
    Maailmaan synnytään:
    Ett' onni kääntää selkänsä,
    Kun elää mielitään!

Näin kuului laulu ja tällaisena se kappelin kansassa kulki.

       *       *       *       *       *

Vuodettaan vielä pehmitteli Aatami, kun eräänä aamuna ajoi
postihevosella pihalle supiturkkinen uhkea matkustaja, joka kovasti
tiukkasi nähdäkseen koulun hra opettajaa. Kiihkeästi paloi hänen
silmänsä ja levottomin askelin seurasi hän ruokamuoria, joka hänet
johti Aatamin sairasvuoteen luo.

-- Ulos, sinä tuhma talonpojan vaimo! kiljasi hän ensi työkseen
ruokamuorille, joka tahtoi hänelle selittää herransa tilaa. -- Tahdon
puhua ainoastaan herrasi kanssa.

Peljästyneenä väistyi vaimo tiehensä.

-- Armahtakaa, hyvä herra, armahtakaa housutonta miestä! rukoili Aatami
hypähtäen säikähtyneenä sängystään seisomaan. -- Viatonna ja rahatonna
seison tässä edessänne kuin palava kynttilä, armahtakaa!

-- Suokaa anteeksi, siveä herra, että teitä häiritsen! Nimeni on
parooni Farsson, Toivoniemen hovin haltija Uusinaan Elimäeltä. Olen
kotimatkalla. Saanko tietää nimenne?

-- Olenpa, armollinen parooni, Aadamsson Kehnolin -- niin nimeni
oikeastaan on.

Tämän lisäuudistuksen oli Aatami keksinyt nimellensä sitten kun hän
alkoi perehtyä ruotsinkielessä.

-- Oikein suloista! huudahti hra parooni. -- Te osaatte ruotsia ja
tahdotte puhua ainoastaan ruotsia. Te olette sivistynyt gentlemani.
Teistä on huoli pidettävä. Teillä on hyvä tulevaisuus. Tämä tuhma kansa
ei teitä ymmärrä, sen kuulin kyytimieheni kertomuksesta. Se rakkari!

-- Niin oikein, tämä kansa ei ymmärrä minua. -- Vaan suottehan
anteiksi, jos ma pistän tuolta naulalta housut jalkaani.

-- Oikein, siveä herra, te teette oikein. Ja rohkenenpa teille tarjota
paremman paikan. Tämä paikka ei ole teille sovelias. Olen rakentanut
koulun. Te tulette siihen opettajaksi. Te opetatte nöyryyttä ja
kuuliaisuutta. Kansa on uppiniskainen!

-- Niin oikein, uppiniskainen on tämä kansa, joka ei tuo lapsiansa
kouluun.

-- Oikein, siveä herra, te puhutte oikein. Kansa tarvitsee kovaa kuria.
Mutta minun sanani täyttää koulunne oppilailla, minun sanani,
huomaattekos!

-- Teidän sananne, armollinen parooni, on voimakas sana. -- Vaan
suottehan mun tarjota lasin pukkiolutta, oikein hyvää pukkiolutta?
kysyi Aatami virinneestä toivosta hilpeänä. Ja ennenkuin parooni
ennättikään vastata, oli hän jo juossut ruokamummon luo.

-- Tämä nöyrä ja siveä nuorukainen, tämä on oikea esimerkki
uppiniskaiselle kansalle. Ja sisäneitseeni, joka nyt mun tähteni
epätoivossa itkee, hänkin iloita saapi, iloita tuosta sulhon
heilakkeesta, jonka hälle lahjoitan. Tuollapa hän tulla ketkuttaa.
Semmoisia miehiä tarvitsemme.

Näin lateli itsekseen parooni. Aatami saapui.

-- Tässä, armollinen parooni, ruskeata, kuohaisaa pukkiolutta, oikein
hyvää.

-- Te teette oikein, siveä herra, sillä matkustajalla on ankara jano.
Skål, hra Adamsson! Te tulette onnelliseksi. Te voitte heti rakentaa
avioelämän. Minä olen teille valmistanut kaikki. Te olette tervetullut.
Mutta te tahdotte puhua ainoastaan ruotsia!

-- Nöyrin palvelijanne Adamsson-Kehnolin puhuu ainoastaan ruotsia,
kumarsi Aatami.

-- Oikein suloista! Se sopii gentlemanille. Nyt jäätte hyvästi. Pian
seuraatte jäljessä. Pian tapaamme. Jätän teille adressini. Te olette
tervetullut. Teillä on hyvä tulevaisuus.

Parooni Farsson otti hyvästit. Seitsemän kertaa kumarsi häntä Aatami.
Vieraan mentyä seisoi hän vielä tuokion aikaa lakitonna pihalla. Hän
oli jälleen terve ja onnellinen. Hän iloitsi toivossa.

-- Piti, piti! sanon teille, Kannusjärven kappelin neitseet ja herrat;
sillä osaanpa nyt ruotsia ja olen gentlemani. Virka. Avioelämä. Hyvä
tulevaisuus. -- Enpä tosiaan enää olekaan Koiramäen Aatami, sitä en
ole!

       *       *       *       *       *

Viikon päivät oli Aatami asustanut uudessa virkapaikassaan, kun hän jo
rakastui silmittömästi. Kului kuukaus, niin oli hän jo kihloissa
paroonin fiinin sisäneitseen kanssa. -- Kuka neitsyt ei mieltyisi
nuoreen gentlemaniin, joka puhuu ruotsia ja jolla on virka! -- Mehevä
ja tuores, kuin hänen ensimäinenkin rakkautensa esine, oli hänen
sydämensä nykyinen morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia.

Keväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi
Aatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä.

Tähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme
ruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin
olojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka
vuorostaan määräsi purosen kohtalot.




SALAPOLTTAJAT.


I. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS.

On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta
lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen
vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka
liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa,
kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat
nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin
puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty
palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan
nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja
muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka
kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta.
Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat
tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin
-- siten pönttöä nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa
puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien
eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle
laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme,
joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman
nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs
viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri
kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee
kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja
kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja
viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli
jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä
vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten
sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin
tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme
tutustumaan.

On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se
syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.

Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä
maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora
hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen
kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei
huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on
hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen
vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan
notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen
otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa
tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan
yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava
heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein
hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona,
jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään
pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään
oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.

Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen,
hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua
paulottaa majassa valvova seura.

_Jaakko_. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi
päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan
yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla
hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon
minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on
lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme
perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset
vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä
nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?

_Reetta_. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.

_Jaakko_. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!

_Reetta_. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!

_Jaakko_. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin --

_Sere_. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!

_Jaakko_. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle
niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui
mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta,
kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän
pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka
kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan
kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan
pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta,
ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa
ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. -- Etkö
sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan
paahtuu kuivuudesta.

_Reetta_. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen
aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa
puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän
metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu
armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen
haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme -- sinne meni eikä
palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä
äänettömyydessä väijyy.

_Jaakko_. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon
juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee,
ei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?

_Reetta_. Täytyypä mun se uskoa.

Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän
Jaakolle kantoi.

_Jaakko_. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja
kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon
tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle
sydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan
pallo.

    Nyt tanssi alkaa,
    Nyt polje jalkaa!

Tarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara
pyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti.

_Jaakko_. Niin viinan löylyssä kylvötään.

_Reetta_. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa
kanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee,
jotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö
murheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili
täällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän
alta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila.

_Sere_. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä.

_Jaakko_. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun
häiksesi.

    Tinssin, tanssin tallukoilla
    Kengällisten keskellä!

Kas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään!
Ajattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla
ryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset
tanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee.

_Reetta_. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli
syysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn
kellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa
haudan hiljaiseen hämärään.

_Jaakko_. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä
honkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka,
sianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; -- niistä
kelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä
ojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät.
Loistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin
nautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. --
Semmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven
mustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton
maailma meitä vainoo.

_Reetta_. Onnettomasti vainoo maailma meitä.

_Sere_. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos
viina puuttuisi?

_Jaakko_. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja
pitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi.

_Reetta_. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni!

Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun.

_Sere_.

    Käki se kukkuu kuikuttelee
    Kuivan kuusen latvassa.
    Kullan ääntä kuulustelee,
    Mielensä on raskasna.

Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut:

    Mustan metsän kainalohon
    Minun mieleni palaa.
    Päiväll' en voi päästä sinne,
    Juoksen yöllä salaa.

Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies,
semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen
harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä.

Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he
havumajaan.

_Sere_. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani
jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta
vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia
kiepotella.

_Simo_. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin
kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava
haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun
valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn
näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin
hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin
noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!"
Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän
edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja
sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä -- silloinpa heti katosi
peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman
näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun
hallavassa valossa.

_Sere_. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi?

_Simo_. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle.

_Reetta_. Kadotustako!

_Simo_. Valppauteen kehoitan minä.

_Jaakko_. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se
vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka
upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja
tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa
käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta
viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän
salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan
pääkallossa oli suonia!

_Simo_. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä
outoja vaiheita?

_Jaakko_. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana
vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru
kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli
hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen
unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen
hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla
hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti.
Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen
virvoittivat elohon.

Syvästi huokasi _Reetta_: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla
papeissammekin.

_Sere_. Kauhistava valta.

_Jaakko_. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen
vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa.

_Simo_. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet?

_Jaakko_. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja
hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset
rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi
kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin
ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki
ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi
sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä.
Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja
keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa
juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen
kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen
morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle
onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä
kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli
hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni
totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat
monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. -- Ymmärrättekö tätä
pappilan Janne-maisterin lausetta? -- Vihdoin sortui hänen aitansa
tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten
mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen.

_Simo_. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä?

_Jaakko_. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä
hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut
mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari
hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa.
Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna
päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti
vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän
kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten
vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen
sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa
silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli.
Semmoinen mestari oli hän!

_Simo_. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin
kiskaista.

_Jaakko_. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista
viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit
halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt
lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli
kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten
liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki
rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin
saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. -- Tunnettehan tämän
ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä
Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä
kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen
aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun
tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä
päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa
haudeltiin.

_Reetta_. Voi sinuas, langennut herruus!

_Sere_. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus!

_Jaakko_. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista
syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun
uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet.

_Simo_. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten
päättyivät hänen surkeat päivänsä?

_Jaakko_. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa
varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas
Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä
nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa.
Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä
taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut
ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät;
komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa
ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja
punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat
herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla
äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius
tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä
kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti
vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan,
horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja.
Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa
ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki.
Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä
riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian
murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi.
Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras
seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen
elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku.

_Reetta_. Voi sinuas kavala maailma!

_Jaakko_. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni.

_Sere_. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi!

_Simo_. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä
onnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni.

_Jaakko_. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta.

_Reetta_. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni.

_Sere_. Jospa eläiskin, kas silloin!

_Jaakko_. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä.
Ryyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa.
Riemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan
rauhaisaa laulun kiherrystä.

_Simo_. Vaan olipa aika visapahka se mies.

_Jaakko_. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa.
Luulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on
kaukana!

Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo,
joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta
Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät.

_Simo_. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme.

_Jaakko_. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa
Yöleniusta!

_Simo_. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista
vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja,
joista kehoittaisin varovaisuuteen.

_Jaakko_. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko?

    Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä,
    Nyt koska viina ja viulut on lässä.

Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus!

_Simo_. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen
mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja.

_Jaakko_. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te
kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa
piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän
ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri
ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen
perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon.
Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus!
Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet
naineeksi pällikäksi. Tuossa!

_Simo_. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere,
kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi
maitohäppää, ei se huulia poppaa! -- Kas niin!

_Sere_. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua.
Tuossa, äitini!

_Reetta_. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta,
voimakasta alkuainetta sulanut:

    Kuminat ja kanelit,
    Suolat, turkin pippurit,
    Hometta ja kalkkia,
    Rahtu vasken ruostetta,
    Siihen voima suuruksen --
    Siit' on neste vaahtoinen!

_Jaakko_. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi
kieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran
kuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa
vaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee!

_Sere_. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni.

_Simo_. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista.

_Reetta_. Ja upottaa synkeään syvyyteensä.

_Jaakko_. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te
tyhmät tomppelit!

_Simo_. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän
juhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari -- minä sanon appi-vaarini
-- nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja
sitoo rakkaudella toisiimme.

_Jaakko_. Mitkä luontokappaleetko?

_Sere_. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat
naimisiin.

_Jaakko_. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi
pappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne
viinatynnyrin kimmit -- siinä kehoitus kolminkertainen!

_Reetta_. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin.

_Simo_. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle?

_Jaakko_. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni
perintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi!

_Reetta_. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan.

_Jaakko_. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota,
kymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja
tuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen -- joka tuolla
tulen sylissä nyt ropajaa -- ne kaikki sille tyttöripsulle annan!

_Simo_. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse!

Sulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella.

_Sere_. Voi sua rakas kullan mykyrä!

_Jaakko_. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on
semmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan
mikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota
vainottua lintuparkaa!

_Simo_. Se on tietty -- ja tätä kainaloistani kanaa!

_Reetta_. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille
kauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme!

_Simo_. Laulakaamme!

_Sere_. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä
karjapihalla!

_Reetta_. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät
kantapäänne vilskuu!

_Sere_. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten
varjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla.

_Simo_. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän?

_Jaakko_. Teidän ovat nämä: -- nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset
harmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven
kainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän.

_Simo_. Ah tätä huumaavata onnea!

_Sere_. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja
pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse,
Simo! juoskaamme!

_Jaakko_. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille!
Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen.

    Sinne hukkuis onni ja riemu,
    Niinkuin naarasvuohen sielu!

_Reetta_. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven?

_Jaakko_. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea.

_Simo_. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa
linnassa. -- Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. --

_Jaakko_. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä
tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin
Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä
tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt
Herrassa nukkuvat.

_Simo_. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän
kultainen kuningas!

_Sere_. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski.

_Reetta_. Voi sun maitovasikan leukaasi!

_Jaakko_. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja!

Reetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan.

_Reetta_. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki.

_Jaakko_. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä
parran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! -- Lausupa nyt,
Simo!

_Simo_. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra!

_Jaakko_. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista
mun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen
rinsessa! -- Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava
partani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta!

Joutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa,
vaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan.

_Jaakko_. Voi sua, kömpelö kuningatar! -- Nosta, Simo, sinä mun
perintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa!

Simo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan
siteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka
Jaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni.

_Sere_. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki
olemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni -- hän nyt
on rovea kuningas!

_Reetta_. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas.

_Jaakko_. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin
rautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin
rautapuntari.

_Simo_. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari!

_Reetta_. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt.

_Jaakko_. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä
kuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani,
osaatko sanoa?

_Reetta_. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän
hullua.

_Simo_. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit,
papit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat
kaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste
tulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme
sinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus.

_Sere_. Ihana ennustus!

_Simo_. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: "kumartakaa,
pojat, kuningasta!" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin
kuningas.

_Jaakko_. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot!

Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka
istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli.

_Sere_. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön
lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä
siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa
perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini,
hänkö vaan palvella ja passata täytyy?

_Simo_. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän
simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme
simakattila, josta riemua juomme.

_Sere_. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta.

_Reetta_. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika.

_Jaakko_. Se onkin perintörinssi, se.

_Simo_. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka
pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit,
riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani.

_Sere_. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana!

_Simo_. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita
ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä
toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin
silmies liekin, ruskoposkias ihailen.

_Jaakko_. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät.
Tuosta riipaise kielesi palkkaa!

_Simo_. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua.

_Jaakko_. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa,
jotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te
levottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot!

_Reetta_. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti.

_Sere_. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika
on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson
sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat!
Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa
tanssijoukkoa!

_Simo_. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset!

_Jaakko_. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä,
tanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa,
jotta kattilan vaskiseinät rämisee.

Nytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli.
Vinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa.

_Jaakko_. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia!

    Lyö jo, Simo, varpaas,
    Iske, Sere, kenkäs,
    Käännä, Reetta, kantapääs!
    Pyöri, tarrapappa,
    Villikissa vingu!
    Reetta, nyt on kultahääs!

Heti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken.

_Reetta_. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä
korven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa?

_Jaakko_. "Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä." Viinaa,
kuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin.

_Simo_.

    Pirun polskaa pelattiin
    Ja pelit lyötiin rikki,
    Sulhaspoikia sutkittiin
    Ja morsiustytöt itki.

Niin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä.

_Jaakko_. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja
tomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä!

_Reetta_. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon.

_Jaakko_. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme
tappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko
tätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä?

_Reetta_. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit
silloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin
lauheana kasteena.

_Jaakko_. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt
maistatte!

_Simo_. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus.

_Sere_. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää!

_Simo_. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme.

_Sere_. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä
harppujen helinää!

Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan
vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia
varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä
kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti.
Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi.
Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa
hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja
neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut
karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni
havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä
ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet
viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset
kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan
tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan
läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi
miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan
vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen
korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi,
uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti
hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne
viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko
ja haikeasti hän huutaa parkaisi.

_Jaakko_. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi!
Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut
tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä
isäni viinakattila!

Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä
karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto.

Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt
kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli
samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies
oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari,
oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun
nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti
tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun
hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä
isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo
tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi
kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa
vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina
kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi
tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja
hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon
karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä
kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty
Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa
pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui
taasen metsän hajoitettu haltijalauma.

Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja
verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa
takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven,
polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata
naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä
ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi,
koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa
saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko
Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he
kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle,
jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi,
punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne
talon kartanohon he kolmen katosivat.

Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja
joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän
kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat
havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren
lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti
kuu.


II. LAINPYKÄLÄ.

On iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla
pitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä
vasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen
lavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä
oikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin
asustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee.
Ovenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen
pankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina
talvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien
ylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin
ja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta
ikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä.
Muuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava
punainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme
puu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja
tinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita.

Pankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen
pakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen
naiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle
istuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren
välikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä
alkoi saarnansa.

_Simo_. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa
ennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se
kavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa
hän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei
kasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle
päähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas
viinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi
korpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat,
uuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret!
Äsken hurjina riemuitsimme -- nyt humalaisten helvetti on meille
auennut!

_Sere_. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä.

_Reetta_. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä
silmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on
poloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi?

_Simo_. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua.
Myöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa
huutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii
meiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut.
Raikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme
myrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka
pannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta!

_Reetta_. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla
lauloimme ja hypimme?

_Sere_. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja
mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee.

_Reetta_. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa.

_Simo_. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat
kauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana
kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä -- semmoinen oli
tanssimme!

_Sere_. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita
ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea
otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä;
yön synkät haamut unhoitamme silloin.

_Simo_. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden
polkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme!
Unheesen upotamme silloin pimeyden työt.

_Sere_. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista.

_Simo_. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme
toivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti
rangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja
nälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna
vaeltava kanteleen soittaja?

    Kuun valo, päivän paiste
    Ei meitä ravitse,
    Yön kastehelmen loiste
    Ei mannaa taritse.
    Ja kyyneleet ei meitä
    Janosta sammuta,
    On valitusten leipä
    Myös karvas, katkera.

Näin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta
onnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun.

_Reetta_. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia
sanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs
Jaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona?

Silloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän
viereen istahti.

_Jaakko_. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun
haukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat!
Suden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa!
Voi teitä, te pakenevaiset paimenet.

_Reetta_. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata!
Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja
lennätti kuin pyryilmassa pois.

_Jaakko_. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä!
Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen
jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut
huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni
perintö, korpehen katosi.

_Reetta_. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen
juurelle.

_Sere_. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä!

_Simo_. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin
pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes
kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän
tynnyrin kupeet.

_Jaakko_. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset!

_Simo_. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani
nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein
kanssa.

_Jaakko_. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä
Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea.
Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä.

_Reetta_. Kas siinä oli pulma Simolle!

_Sere_. Se naulanväkä pitää!

_Simo_.

    Pois on kulta kukkarosta
    Kullan käsi kainalosta,

laulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse!

_Jaakko_. Enkä minä.

_Simo_. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan.

_Jaakko_. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta?

_Simo_. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä.

_Jaakko_. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun
kynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani
rusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon
minä!

Kovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän
permantoa astella.

_Reetta_. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä
paulasta?

_Jaakko_. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa
pelastuksen portit.

_Simo_. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se
kakkulankeppi lipsahtaa renkaasta!

_Jaakko_. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa.

_Reetta_. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä!

_Sere_. Mun isäni päässä!

_Simo_. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne,
sillä -- -- --

_Jaakko_. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä.

Ylen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän
joutuvansa.

_Simo_. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan,
appeni, sen pykälän syvyys ja viisaus!

_Jaakko_. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään
pitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni.
Tunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään!

Ylen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa.

_Reetta_. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni.

_Jaakko_. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää
juopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko.

_Sere_. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana.

_Reetta_. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi
viisas kuin härän pää.

Heti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti
sanoa tokaisi:

_Sere_. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää!

Noin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti.

_Simo_. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä
sydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä.
Peskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista!

_Jaakko_. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en -- -- --

_Reetta_. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme!

_Sere_. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa.

_Jaakko_. Jos tahtoo hän, en pakoita.

_Simo_. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne
Seren.

_Jaakko_. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan
jos tahdot!

_Simo_. Sere on kultani ja liittomme on vahva.

_Jaakko_. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty.
Vaan muistakaa, etten teitä pakoittanut!

_Reetta_. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja
vaimoksi.

_Simo_. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä!

_Jaakko_. Niinpä kuulkaa sanani!

Heti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten,
painavia sanoja lausui.

_Jaakko_. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille
mun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin!

_Simo_. Meillekö testamentin!

_Jaakko_. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani -- kaikki jätän minä
allekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan.

_Simo_. Ah! sitä isän sydäntä!

_Sere_. Oi, armas isän sydänkerä!

_Reetta_. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me
vanhat harmaita päiviämme?

_Jaakko_. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he
ynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo
emäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja
kääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää.
Siunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien
syöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän
turkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät
lampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö
hedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen
"tupakkarullaa".

_Sere_.

    Tuu, tuu, tupakkarulla,
    Mistäs tiesit tänne tulla?

Niinpä lauloi muinen äitini mulle.

_Jaakko_. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä.
Leipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle,
kunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää.

_Reetta_. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä
sua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan?

Yhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui.

_Jaakko_. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton
sakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja
korven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset,
härkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen
kanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot!
Hyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta
ruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun
rintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun
teidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden
lihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja,
riippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni
multahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto!
Jättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode!
-- Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa
venyimme. -- Kaikki, kaikki jäätte!

_Reetta_. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren!
Illat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina
vuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on
silloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi?

_Jaakko_. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä.
Kauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne
vapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen
löyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous!

_Simo_. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö.

_Reetta_. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu,
yön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas -- mun huoleni
hetki on tullut!

_Sere_. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja
ilon yössä!

_Jaakko_. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan.
Kirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni
kootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka
tuomitsevata silmää pakenen.

Äänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen
Reetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen
hänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan
ja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen
juhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin
lepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu,
jonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus
vallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän
kotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet,
lausuttaessa "hyvästi". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt
sanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa
katosi myös tupahan suruinen Reetta.

Idästä sarasti jo valkeneva aamu.


III. HEDELMIÄ.

Ympäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla
on suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen
kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka
vartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei
kuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä
erhetys.

Ei aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret
häitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet
kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan
vielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen
lehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin
posket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo
hiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan
punahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita
viinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin
torjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi
kenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla
nenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi
yön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului
vaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven
keskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin.
Siivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista
häistä.

Joutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan
eipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään;
vaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi
vanhain, riemuksi nuorten -- ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän
paisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin,
illoin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne
kiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär,
viihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta.

Uutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi.
Nousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna
seisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan
valkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja
kylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät
antoi, mielet toivolla täytti.

Vaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen
nuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi.
Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta.

Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan
kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä
kastepisarten kanssa leikkien. -- Onnelliset kastepisarat, jotka,
päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! --

Taajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin
kelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi
vanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi
lämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä
höyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin,
puhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja
suurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui
ruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin
mieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden
vaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa
vallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun
kohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan
maalasivat kamalan taulun.

_Reetta_. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi
maailmassa.

_Sere_. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa.

_Simo_. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa
nyt vaan sitä kovanonnen poikaa.

_Reetta_. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet
onnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun
riippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi
nimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti
lehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi
lempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan
iskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui,
mieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes
sairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää
keväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina
karisteli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana
puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui
kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean
tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä
ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä.

_Simo_. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä
Koivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto.

_Sere_. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu.

_Reetta_. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon
vainiolta katkeria hedelmiä korjaamme.

_Sere_. Korjaamme oikeita myrkkyputkia.

_Simo_. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta
hedelmöitsee.

_Reetta_. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme.

_Simo_. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä
totuus jännittää.

_Reetta_. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus
polttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin
möivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti
silloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut,
vaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. -- Kuitenkin
kuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. -- Niin uskoi
hälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä
paistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen
puhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja
onni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa
vilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes
viinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi
kiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän
kielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni
Koivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle
riemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen
valvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana
Mikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet
viinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei
totellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä
kuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus
kuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan
ovi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti
kynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin
viritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas
teiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja
silloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen
katala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili
usein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten,
aukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun
valkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili
Koivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi
itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt
yletysten riehui hurjana Mikko.

_Sere_. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies.

_Simo_. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä
nuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia
lammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle
puhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon
minä!

_Reetta_. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi.
Vuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta
terveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan
kalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät
vuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen
maan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin
turvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he,
kunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman
miehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki.
Katumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan
langennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä
veisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin
vanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel.

_Simo_. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä
veltostunut oli tahdon jänne.

_Reetta_. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen
turmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin
taasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen
yötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten
riehui hurjana Mikko.

_Simo_. Riehui, kunnes vasara paukkui.

_Sere_. Ja vieras talon vei.

_Reetta_. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen.

_Sere_. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä
hautakumpua.

_Reetta_. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa.

_Simo_. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa
mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu.

_Reetta_. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää
mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi.

_Sere_. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen
raitista tuulen löyhkää".

_Reetta_. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen
elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme
likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan
kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja
hänen jälkeensä paloi haluni.

_Sere_. Outo oli se uni eikä merkitsemätön.

_Simo_. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti
mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden
häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä!

Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas
Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas
Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta.

Silloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita
vetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui
ja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten
keulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui
myös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti.
Silloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla
nousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui
nyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen
tuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti
hänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet
luovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan
pihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu -- paennut oli
hänen korskeutensa pauhuinen aika.

Unissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan
väsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja
hetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti
suruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan
kuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän
matkansa mutkia kertoi.

_Jaakko_. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun
pitkää kättä olen vuosikauden paennut -- vieläkin pitempi käsi saavutti
mun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt.
Kotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa
turmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä,
allani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni
silloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun
käsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua
pureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa
elimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain
en kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli
Kirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon
mökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle
kuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin
ansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies,
vaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan
tullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan
hänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa
-- hän mun luoksenne toi.

_Reetta_. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi.

_Jaakko_. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme.

_Simo_. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta
pelastaa.

_Sere_. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli.

_Jaakko_. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi
vaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat
pilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet
sammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme,
kunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite.
Näin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä
yössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte.

Tähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa,
kunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli
kohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki.

Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa
elon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja
heijaili hän, laulaen "tupakkarullaa". Vaan pian hämärti hänen elämänsä
päivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi
tulevain päivien toivo.




KUINKA SYYS MUUTTUI KEVÄÄKSI.

ERÄÄN VANHAN MIEHEN NUORUUDEN MUISTELMA.


Te sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen
vastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme -- minun ja
Miilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa
sanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään
mehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä
välistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä
parantunut.

Vaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä
sanoin "hyvää huomenta", vastannut "Jumal' antakoon". Yhtä harvoin hän
"hyv'yön" palkitsi "hyv'yöllä". Pois käänsi hän vaan korean päänsä,
pilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän
hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain
varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan
rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en
minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo
suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila,
tiedättehän.

Vaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti
lauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin
huilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin
minä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani
äkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet
silmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin
palavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö.
Kirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä!
Kun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen
vanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän
kuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin
silmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean
vaaleat.

Tuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta.
Miksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja
olishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän
säkenen tyttöseen. -- Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä
toivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut "särkeä paistaa", kuten
silmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän
punakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen
harmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei
poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt.

Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka
tulenkipunasta. -- Tällä ajatuksella itseäni lohdutin.

Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni
pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän
niin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi
keitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se
tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.

Semmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden.

Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi -- niinkuin
ukonpilvet hein'aikana tekevät -- tarjosin Miila paralle takkiani
sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas
jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen
vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien
tulenväläykset.

Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks
viis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa
sitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi.

Mutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin
kauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa
hukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo
suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila,
tiedättehän.

Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan
yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä
kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä.

Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin
turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä
takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa!

-- Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo
varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti --
lauloi ja tanssi vielä mennessään.

Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan
tuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua
vähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta.

Tyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja -- voi kuin silloin
silmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten
jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta
oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan
miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.

Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan
pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen
ihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään
reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään
jäänlohkoja minuun.

Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin
olivat ristissä, kun rukoilin:

-- Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja
rakastan!

Ja -- taivaallinen ihme! Ääneti tarttui silloin Miila sauvaani ja
onnella sain tuon ihmetytön rannalle. Sillä elävä ihme hän ainakin oli.

Mun kaulalleni kiersi hän nyt kätensä (ei hän siinä hetkessä
muistanutkaan niistä vettä valuvan) ja rinnoillani sulattavan haikeasti
itkeä nyyhkytti.

-- Tahvo kulta, lausui hän vihdoin, mikset ennen ilmoittanut minua
rakastavasi?

-- En voinut, sanoin minä; ja häpeähän oli, etten tuota nyt voinut.

Sinä syksynä tulikin sitten niin erinomaisen kauniit ilmat. Enkä minä
muista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin
seuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan.
Samana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila
kruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei
voita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin.






KOTOISIA TARINOITA II




VIIPURIN RINKELI.


Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta.
Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun
vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani
liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat
minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa
leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty
monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja
nekin lyhyesti.

Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en
tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo
lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja
maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia
leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan
oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä
sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa!

Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä
osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan
tavallinen leipuri.

Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti
haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin
syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin.
Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun
mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö
nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin
mestarini hyvin viisas.

Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten
aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin
rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä
käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman
tuulille.

Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä
ja likapilkkuja.

Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen
rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin
rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni
korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät
kosket kohisivat aivoissani.

Minun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä,
vaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka
omistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle
minulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin
pyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset
viirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura
tukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta
sameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin
peitti repaleet ihoani.

Muutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja -- päätin
ostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia
on minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän.

Silloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju.
Mutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua
vehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten
ja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä
katkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa
kulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia
silmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin
ostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni.
Semmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää!
Mutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen?

Minä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä
lähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle
isännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet
Jo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni
Punaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia
leipomaan Viipurin rinkeliä.

En enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä
lähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli
semmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein?

Jaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: "Ell'ette ota tätä puolikasta,
en osta teiltä koskaan rinkeliä." Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi
tulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti
kuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme
paljon jutelleet.

Mutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea!

Sitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon
kuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä
Hetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen.

Se oli ihana aikakaus.

Johan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo
oppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri
Viipurin rinkeli teki minusta miehen!




PORMESTARI LEIPZIG.


Eivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä
sukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että
kelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra
Kurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin
turmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat
olla miehiä nimiensä takana.

Hengelliset miehet taas eivät silloin maallisista "liika"-nimistä
välittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja
pysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina.

Mutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta
katsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät --
niitäkin aina on joukossa -- hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa
muukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on
sittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on
luontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt
tuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein
rikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella.

Vieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja
siihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus.
Tahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi
Angooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi
etelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa
turhamaisuutta -- toista tahi toista.

       *       *       *       *       *

Mutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in
kanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan
suuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista
sukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja
kuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa?

Jokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina
partaansa asti -- sitä hän suvaitsikin vain poskilla -- ainoastaan
itsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus,
joka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa
pormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen,
vaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista
juurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen
Wallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja.

Kun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen
pormestarin sukulaisiksi -- mitä osaa oli hänessä sitten enää
suomalaisella lihalla ja verellä!

Muistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä,
sukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin
toimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen
eräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig.
Toinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat
jostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin -- tätä tietoa piti
pormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä
kuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai
kuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi --
jutun mukaan -- sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että
tästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin
kuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto
pormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään
tekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä
näyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta.
Sellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee
askeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra
pormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota
järjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet
olivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen
tiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin
mikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari
hävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli
kaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta
ja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden
valtikka -- mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu
pormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis
sauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa
mutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: -- hän väistyi.

Ensimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin
senaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä
ihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään
kaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka
sielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli
niin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän
sekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta
tämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä
somiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä tunteita. Nämä sitten
suoniteitä vaeltaessaan kutistuivat ja kärsivät kaikenlaista ahdinkoa,
jotkut joutuivat raajarikoiksi, jotkut kuolivatkin. Mutta osa saapui
aivojen tuomioistuimen eteen, jossa ne punnittiin ja tuomittiin, minkä
kivi kaulaan, minkä siivet selkään. Ihmeellistä oli nähdä miten nuo
kipeniksi muuttuneet kuplat yhdistettiin aivoissa ajatusrihmoilla ja
järjestettiin säännöllisiin riveihin, tarvittaessa kielelle
anniskeltaviksi.

Jotenkin tällainen oli päivän uutinen. Mahdotonta on enää tesmälleen
muistaa mitä tässä on liiaksi, mitä liian vähän.

Kun kansa ei tiennyt oliko nähtävänä ihme nainen vaiko mies, tulvasi
kumpiakin sitä uteliaammin katsomaan. Naiset tahtoivat kerrankin oikein
tunkeutua miehen mielen syvyyksiin, miehet osastaan yhtä halukkaasti
pyrkivät omin silmin näkemään mitä naisen sydämessä oikeastaan
piileksii. Totuus vaatii tunnustamaan, että muita uteliaammat olivat
nuoret naiset sekä nuoret miehet.

Edellä sanottiin, että uutinen pormestaria ei ainoassaan ihmetyttänyt,
vaan myöskin suututti. Ei hän vielä ehtinyt muuta lukea, kuin että
teaatterissa jotakin näytetään, kun hän jo pysähtyi.

Mitä! -- hyljätty teaatteri, jonka insinööri on tuominnut
parannuksille, sielläkö jotain näytetään? Sinnekö vietellään ihmisiä
satimeen?

Nämä kaksi asiaa: ihmiskunta ja laittomuus, ne ovat aina antaneet
huolta hallitsijoille ja sitä liikeni nyt pormestarillekin. Viisi
vuotta sitten oli insinööri sanonut, että teaatterin katto voipi pian
pudota. Siitä lähtien oli tämä huone ollut suljettu: katto tosin pysyi
vieläkin entisellä tasallaan, mutta voisihan se jonakin hetkenä pudota,
koska insinööri niin oli sanonut. Ja insinööriä uskottiin kaupungissa
enempi kuin kaikkia uskonkappaleita yhteensä.

Tässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden
riensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän
kaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut
teaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. -- Sitä
rohkeutta!

Näin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi
sauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen
tieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli
teaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään.
Tuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat
vanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään
tähystivät he aluksi toisiinsa.

Sitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina
ja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa,
mutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa
asiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset
tietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta
teaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet.

-- Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään.

Samalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta -- se oli lukossa.

Heti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari.

-- Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi.
Mutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa.

-- Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja
kumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä
murinalla kotiinsa.

-- Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat
vanhukset. -- Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe
vallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin
raajarikkoisen teaatterin ovet!

Mutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä
oikeastaan ollutkaan.

-- Niin, voipihan sentään olla hyvä, että vuodessa on yksi valheitten
juhla. Ihmiset voivat purkaa silloin pahan sisästänsä ja elää sitten
kaiken vuotta rehellisesti.

Näillä puhein he erotessaan toisiaan lohduttivat. Mutta siitä päivästä
menetti pormestari kaiken uskonsa kaupungin insinööriin. Miksi ei
teaatterin katto ollutkaan pudonnut alas, vaikka sitä jo viisi vuotta
sitten ennustettiin? Jos se olisi tapahtunut taikka jos teaatteri olisi
pysynyt entisellään, vapaana käytännölle, ei olisi nyt ollut kellään
tilaisuutta sanoa, että pormestari juoksi aprillia. Sellaista tapahtuu,
kun insinöörit pyrkivät profetoiksi!

Tapahtui sitten, että insinööri taas, kun hänelle osui hyvää aikaa,
teki uuden esityksen kaupungin hallitukselle. Kuten tuhansien järvien
maassa sopii, tunkeusi kaupungin keskustaan useita lahden poukamia,
joita insinöörin taiteellinen silmä suositteli. Mutta vuosi vuodelta
alkoivat ne mannertua ja näytti kuin olisivat toivoneet syliinsä
nostettavan jonkun kauniin kartanon, varsinkin kun erään lahden
pohjukka aivan sivusi katua. Tältä kannalta käsittelikin pormestari
asiata. Mutta insinööri esitteli, että varsinkin tuo eräs lahti, niin
nimitetty Kultapohja, kaupungin kaunisteeksi syvennettäisiin. Siitä
olisi muka käytännöllistäkin hyötyä -- tämä puoli esityksestä vetikin
enemmin kaupunkilaisten huomiota kuin kauneusoppi -- koska siten
autettaisiin kalavenheet syvemmälle kaupungin keskeen sekä avattaisiin
kesäiselle höyryliikkeelle avarampaa tilaa y.m., jota ei edeltä voitu
aavistaakaan. Näitä paitse veti insinööri jaloja esimerkkejä Euroopan
suurista kaupungeista, joihin suurella vaivalla oli kanaviakin kaivettu
ja niin tehty kaupungit paratiisin yrttitarhoiksi.

Tällainen esitys oli niin viehättävää laatua, että se väkisinkin vaati
suosiollista kumarrusta. Euroopan kaupunkien kunnia ja paratiisin
yrttitarha -- kuka niitä ei tahtoisi omalle kaupungilleen?

Ainoastaan pormestari Leipzig ei tahtonut. Hän väitti, että Suomessa on
kyllin kaivamattakin järviä ja lahtia, koska niistä on kannattanut
oikein laulujakin lasketella. Mutta eipä ole vielä yksikään laulanut
Suomen suurista kaupungeista. Sentähden on laitettava niin, että voivat
kerran niistäkin laulaa. Sitä vaatii kaupungin käytännöllinen etu, että
katuvieret kartanoituu. Jos lahta kaivettaisiin, pitäisi sitä iäti
kaivaa, koska maa Suomessa yhä nousee ja vedet väistyvät, kuten
Kultapohjakin on osoittanut. Siis, päätti hän, ennen rahat kaupunkia
nostamaan kuin laskemaan.

Näitä lausuessaan näytti pormestari tavallista juhlallisemmalta.
Kahdella päällä seisoi nyt kaupungin hallitus, sillä kovin painava oli
oikeuden päämiehen sana. Mutta täysin luopuivat mielet insinöörin
mietteistä, kun pormestari vakuutti olevansa ensimäinen kohottamaan
kartanonsa Kultapohjan sylistä.

Muutamat moittivat herra Leipzigiä itsekkäiseksi ja ahneeksi, mutta
oikeastaan he taisivat tarkoittaa, että hän oli itsepäinen ja
säästeliäs. Ainakin oli hänellä varoja ja tahtoa pysyä sanassaan.
Kenties oli hän kumpiakin perinyt.

Miten olikaan, mutta kaupungin ihmeeksi kohosi Kultapohjan mudasta
ensin perustus, sitten kivijalka ja vihdoin jykevät seinät. Kesäisen
iltaruskon hohteessa nähtiin usein pormestarin seisovan rakennuksensa
muurilla. Oikosena kuin maistraatin pöydällä kynttilä tähysteli hän
siinä toivosta palavin silmin. Mielensä kuvastimesta katseli hän
vuosien taakse ja ihaeli kaupungin tulevaa suuruutta. Kultapohjan
lahdessa näki hän aaltojen asemilla kartanoita, joille hänen sanansa
oli laskenut perustuksen.

Kesken näitä kuvia läheni keskeneräistä rakennusta koukkuselkäinen
vanhus sauvansa nojassa. Hän nosti hattuansa ja kumarsi pormestaria.
Hän näytti jotakin odottavan, mutta ääneti.

-- Mitä kaipaat, mies? kysyi pormestari tylysti.

-- Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen.

-- Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra.

-- Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi
uudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista
Hilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena
ylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän
mullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi.
Kyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän
minut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin
meidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän.
Voimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta
koulussa muuttui hänen poikansa nimi -- paljon muuttaa koulu.

Sellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko.

-- Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen
rakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki
mieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän.

Mutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja
punastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä
sormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä.

Niin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää
siitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt
suomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa.




PESUVAIMON TARINA.


-- Kotoisin Turusta? -- ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette
pesijänä?

-- Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n
perheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten
Imatralla.

-- Kuljittepa melkein kuin "Halikon kautta Ruotsiin", vaikka vasten
aurinkoa, lännestä itään.

-- Sinne köyhä missä leipä, vaikka on leipää ystävyyskin. Assessori
kulki huviretkillä ja sukulaisissaan, niinkuin rikkaat kulkevat. Rouva
vaati minut tytärtensä seuraneitseeksi. Kun vanhempani myöntyivät, ei
ollut minussakaan vastusta. Lupasihan rouva viedä minut yhtä hyvänä
kotiin kuin oli ottanutkin. Ja sen hän olisikin tehnyt. Erinomaisen
hyviä ihmisiä koko perhe, eikä mitään puutetta. Rouva suojeli minua
kuin nuorinta sisartansa. Ei minua silmän alta etäälle laskettu.
Olinhan silloin vielä niin nuori ja kokematon: vasta yhdenkolmatta.
Nykyiseen aikaan ihmiset tosin kypsyvät ajemminkin.

-- Keksinnöt ovat edistyneet, myönsin minä. -- Kymmenessä minuutissa
valmistetaan nykyaikana elävästä vasikasta kymmentä lajia liharuokaa.
Mutta sellainen pikakypsyminen on mahdollista ainoastaan liike-elämän
polttopisteissä.

-- Niinkö tosiaankin! kummasteli pesijä. Hän jatkoi: -- Sitä paitse
siihen aikaan nuoret miehet eivät voineet jättää sanomatta minua
kauniiksi. Vaikka Jumalan lahjahan kauneuskin on. -- Mutta ajatelkaa,
että siitä on nyt jo yhtä vaille kolmekymmentä vuotta. -- Suuri eroitus
on minun nykyiseni ja silloiseni välillä. Kauneuteni onkin nyt palannut
kotiinsa.

Toden kertojan täytyy kuitenkin sanoa, että vaimon kasvojen piirteet,
tummassa hivuskehässä, osoittivat vieläkin kauneuden jälkiä:
syyskauneuden, jossa kevään ja kesän vaiheet kuvastuvat: tyytyväisen
onni ja kärsineen alakuloisuus.

-- Te varmaankin jouduitte niihin aikoihin nykyisen miehenne kanssa
naimisiin? kysäisin minä.

-- Niin; enkä sitä suinkaan kadu, vakuutti vaimo. -- Jospa vaan
nykyiset ihmiset osaisivat naida yhtä onnellisesti! Me emme vaatineet
toisiltamme niin paljon kuin kumpikin itseltään. Nykyiset puolisot
vaativat toisiltaan kaikkia eivätkä mitään itseltään.

-- Etteköhän sentään laske liikoja? arvelin minä. -- Epäilemättä
tapahtui poikkeuksia teidänkin nuoruudessanne.

-- Niin; tosiaankin eli Turussa siihen aikaan puusepän sälli, joka
ei vertaisiinsa vilahtanut. Hyvin kumma mies. Pää pystyssä, keppi
keikassa teiskaili hän pyhäpäivät hienoimman väen hännässä ja lemahteli
hyvänhajuisilta voiteilta. Niin asteli hänen edellään kerran kaupungin
puutarhassa Ruotsinmaan konsulin tytär. -- Arvaattehan miten
korkea-arvoinen herra on Ruotsinmaan konsuli Turussa. -- "Ah, miten
onnellinen", huokaili puusepän sälli, "miten onnellinen olisin tuon
hienohelman saatuani!" Hän ei aavistanut kuitenkaan konsulin tyttären
sitä kuulleen. Mutta hienohelma kuuli, kääntyikin sällin puoleen ja
kutsui hänet kotiinsa. Nyt aavisti mies jo onnensa auringon koittavan.
Hän haasteli parastaan, kiemaili ja hiemaili, ollakseen oikein makea
lemmitylleen. Ja niin tulivat Ruotsinmaan konsulin palatsille.
Loistavat peilisalit aukenivat heille. Mutta puusepän sälli tunsi
taivaansa auenneen ja ylienkeliksi muuttui hänen silmissään konsulin
tytär. Hän menetti malttinsa. Keskellä peilisalia lankesi hän avosylin
hienohelman edessä polvilleen. "Minä olen teidän, iankaikkisesti
teidän!" huudahti hän. Mutta ylhäinen neiti neuvoi häntä malttiin,
olihan heidän muka likemmin tutustuminen toisiinsa. Puuseppä tyytyi ja
odotti aikaansa. Hän vietiin hienosti asuttuun kammariin ja hänen
sydämensä tykytti kahta nopeammin. Sitten nosti neiti viinipullon
pöytään ja käski palvelijaneitsyensä kaatamaan siitä koruttomaan
arkipikariin ja tarjoamaan vieraalle. Sen tehtyä otti neiti isänsä
kaapista oikein korean juhlapikarin, jonka pohjalle salassa tilkautti
jotakin ja sitten täytti samalla viinillä kuin palvelijakin. Omalla
kädellään tarjosi hän sen onnesta ihastuneelle puusepälle. Sitten
kysyi, kumpi paremmalta maistui. Ja vaikka koreasta pikarista maistui
jotakin katkeraa, myönsi mies kummankin maistuneen yhtä hyvältä:
täytettiinhän molemmat samasta pullosta.

"Nyt olet, mies, kokenut", huomautti hieno neiti, "että yksinkertainen
kuori voipi tallentaa yhtä maukkaan sisällyksen kuin koristeltukin,
usein puhtaammankin. Sinä olet pettynyt; sillä koreaan juhlapikariin
oli sekoitettu myrkkyä."

Kauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän
aivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt
vaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen
edessään hieno neiti. "Armoa, armollinen armo!" huusi hän kauhusta
kähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli
vaipunut raskaaseen uneen.

Eihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa.
Konsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna
löysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja.

Se seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin.

Olisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja
lähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä
tuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa
ja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta
itseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä
niinkuin sittemmin kävi.

-- Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä!

-- Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja
helmoja, tokaisi kertojani. -- Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin
puuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu
köyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää
kieltä -- kaikkia yhtä hyvästi -- mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella
paitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen
niitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita
ja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat.

Kului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen
kolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei
laverinkin -- kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti
vielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. "Mieheni,
mieheni! Missä on mieheni!" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli
lähtenyt Turun rannasta länteen laiva -- siinä katosi mies.

Ihmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen.

Minä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa,
jota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin
sentähden kääntää kertomusta toiselle uralle.

-- Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä.

-- Niin, siinä ei olekaan mitään merkillistä, sillä minä en ole
tarvinnut olla onnettomassa naimisessa. Mieheni ei etsinyt hametta,
vaan naista, enkä minäkään rakastanut hänessä muuta kuin miestä.

Niinkuin kuulitte, jouduin minä assessorin perheen seurassa
Lappeenrantaan. -- Sinne oli silloin Turusta pitempi matka kuin nyt
rautateisin. Siellä olin minä ihmeissä, kun nuoret herrat seisahtelivat
katujen kolkkiin ja vähän väliä huoahtelivat: "Ah, miten kaunis! Hän
varmaan ei ole tästä kaupungista, mistähän lieneekin." Ja sitten nuo
vallattomat kysymään mistä minä olin. "Sieltä mistä tällainen tyttö on
poissa", vastasin minä. Toisinaan en ollut kuulevinani heitä.

Menin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin
lyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen
kauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä
parhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän
osasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin
vakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua
useammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä
hänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista
ajatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä.

Mutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän --
arvatkaa sitä -- kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta.
Minä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui
minulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni
arvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin,
mitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa
tulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä
taivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata
luotettavaan mieheen. -- Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin
tuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena.

Aamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani
kirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse
huononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi
itselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä
sellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää
ollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä
sentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui
hän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee
suomalaiselle miehelle.

Silloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta.
Olinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan
vanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin
tarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi
mahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. -- Siitä alkaen en voinut
emäntääni kunnioittaa niinkuin ennen.

Minä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin
muutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. "Minä suostun
tulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt", kirjoitin
minä yksinkertaisesti, "jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita
niin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon,
viaton tyttö."

Enempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon
kuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta
Viipuriin.

Sillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua
hänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä
ilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden
vihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista.

Kauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla
kuulin! "Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet
onneton!" huusi assessorin rouva.

Kauheata! Minä olinkin silloin onneton -- vaikk'ei semmoisista nykyiset
tytöt välitä. -- Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta.
Sitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin
viisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä
pöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten
näytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan
sanan.

"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja
kahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin," sanoi hän. "Nämä kaavat ovat
kirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan",
sanoi hän. "Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina
hengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat
tuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan", sanoi hän.
"Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta" -- tässä
kääntyi hän terävällä katseella minuun -- "sitäkin ennen voipi jo moni
henki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan
Jumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen
enemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan
Häntä hengessä ja totuudessa lähestytään", sanoi pastori.

Tuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri
ymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti.
Mutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään
suomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon
kreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan
meillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä
tulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli
minua kihlaumiseni johdosta.

"Enpä iloitse koko onnesta", sanoa tokaisin minä tuhma. "Miksi petti
hän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen -- en suinkaan
olisi suostunut!"

"No, no! maltahan mielesi!" neuvoi kauppaneuvos: "tuleva miehesi ei
olekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen -- ainoastaan minä olen
kreikanuskoinen."

Minä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas
kivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia
juoruja.

Mutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä.
Kauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa,
joissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja
katujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. "Minä
tunnen olevani rikas", sanoi ylkäni. "Niin minäkin", sanoin minä. Ja
olihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi
oli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen
jälkeen lisäsi. -- Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin
käteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi
meille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi
kauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja
rehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti
hänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin
lisääntyi perhekin -- meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa!

Ihmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi -- voipi niin toisinaan
olla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella --
onhan se kumppalin velvollisuus -- ja olenkin aina onnistunut, sillä
mieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä.

-- Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä.

-- Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. -- Tiedän nuoria, kokemattomia
ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten
tietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys.
Särkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin.
Ajat huonontuivat ja puuliikekin huonontui -- niinkuin se on monesti
sen jälkeenkin huonontunut -- ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen
kauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan
kyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä
maahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät
työttömiksi. -- Sääli niin hyvää isäntää! -- Siinä hukkui miehenikin
varat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa
aloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin
huonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä
on aina työtä.

Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin
tyttäremme -- hän on nyt jo yhdenkolmatta -- sallittiin raajarikoksi.
Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on
hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli
helpompi kärsiä, mutta sittemmin -- minä tunnustan, että aloin väsyä.
Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole
perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten",
sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi
vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan
ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen
elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus,
lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja
ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista
puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita
ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa
ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu
niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja
onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme
ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui
käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani
tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja
minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä -- liikeneehän tässä maailmassa
pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin
rakkaus ja toivo. -- Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi
pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.




NEITISERKKU.


"Yksi haastaa ystävälle, ystävä koko kylälle". Niin tuli ilmi tämäkin
juttu, jonka ensin vaan uskottu jutteli uskotulleen.

Kahden kävelivät serkukset kaupungin katua, rouvaserkku ja neitiserkku.
He juttelivat:

-- Minä olen niin ihmeesti mieltynyt majisteriin ja majisterikin on
mieltynyt minuun. Et usko kuinka minun on hyvä ollakseni, kun joskus
jäällä yhdessä luistellaan ja muistellaan. --

-- Sinä lasket runoksi, serkkuseni! huudahti rouvaserkku.

-- Niin, sitä syntyy itsestään. Tiedäthän näytelmistä ja romaaneista,
kuinka lemmen liekki päästää runonsiteet valloilleen, ja silloin ollaan
kaikki runoilijoita kiireestä kantapäähän asti. -- Sinä katsot minua
niin pitkillä silmillä. Olenkin tietysti nyt hyvin kummallinen. Mutta
majisterikin on kummallinen siellä jäällä. Tiedäthän, että hän on
fennomaani niinkuin sinä ja minäkin. Sentähden hän melkein aina puhuu
suomea niinkuin sinä ja minäkin nyt. Mutta sen sijaan kuin me sitä
haastelemme enimmiten vaan näin kahden kesken ja suomalaisissa
seuroissa, niin hän laskettelee suomea vaikka millaisessa seurassa. Et
usko, mutta minun on silloin vähän vaikea olla. Minä sitten
jäljestäpäin häpeän, että niin on, mutta niin se on. Siellä luistaa
presidentin tytär, laamannin tytär ja pormestarin tytär. Heille
juttelevat pelkkää ruotsia hovioikeuden herrat, kanslian herrat ja
konttoriherrat. Pitäisikö minun sitten olla poikkeus? Olenko minä
sitten huonompi? -- Vaikka niinhän majisteri sanookin, ett'ei senvuoksi
tarvitse huonompi olla, että puhelee suomea, mutta -- -- -- sano sinä,
serkku, kun olet naimisissa, minkätähden minä olen semmoinen hupsu?

-- Sentähden, ett'et ole vielä naimisissa. Kun tulet majisterin
rouvaksi, niin osaat paremmin näkyä mitä olet. Me naiset useammiten
palvelemme niin paljon kuorta niinkauan kuin sydän löytää pään.

-- Elä haasta, serkku, noin! Onhan monta herra päätä, jotka ovat
olevinaan kiivaita fennomaaneja ja kuitenkin kainostelevat käyttää
suomea. He sanovat, että suomalaisuus on vaan ylevä, kaunis aate,
joka -- -- --

-- Jumala varjelkoon sinun sydäntäsi mokomista päistä, jotka eivät
ikinä pääse aatteesta työhön! Ehkäpä heissä sitten rakkauskin on vaan
kaunis aate, joka ei koskaan töissä ilmesty. Rakastu sitten sellaisiin!

-- Mutta sitäpä en tee. Ja sentähden olenkin majisteriin hyvin
mieltynyt. Hänellä sitä paitse on erinomaisen hyvä sydän. Et usko,
kuinka hyvä sydän! Pappa sanoo, että hänellä on koko terävä pääkin. Ja
mitäs tuolla päättömällä miehellä juuri tekisikään. Eikö niin, serkku?

-- No, no, serkkuseni; mutta onko majisteri sitten nyt jo omasi?

-- Enhän sitä sanokaan. Mutta voinhan jutella serkulleni mitä sattuu.
Ethän pane pahaksi; sinä niin hyvin ymmärrät minua. Sitä paitse asuuhan
majisteri juuri meillä ja mamma pitää hänestä niin paljon, vaikk'ei
mamma olekaan fennomaani niinkuin pappa ja minä...

-- Niin, sinä pidät hänestä kaikkein enin. Sitä parempi, serkkuseni.
Sovitte hyvin te kaksi liinaharjaa yhteen.

-- Sinä pilkkaat minua, serkku. Luuletko, ett'en voi olla hänestä
haastelematta? Näytänpä sen.

Ja sitten he astelivat vähän matkaa ääneti.

-- Te rouvat, kun olette naimisissa, ymmärrätte aina niin väärin nuoria
tyttöjä, aloitti uudelleen neitiserkku. Te arvaatte aina asiat ennen
aikojaan.

-- No, no, serkkuseni; minä lupaan ett'en arvaa mitään. Päinvastoin
vakuutan, että sinä olet majisterille ainoastaan hyvä ystävä, joka
hänen kanssaan kiistelet, oikeinpa vihastutkin toisinaan.

-- Sitä juuri teenkin. Mutta tiedäpäs, että koko ruotsalaisen
rouvaskoulun tytöt ovat häneen enemmin mieltyneet kuin minä. Luulenkin,
että he ovat kaikki aika fennomaaneja.

-- Ethän nyt luule liikoja, serkkuseni?

-- Enhän mitä. Kuulehan, kun juttelen! Muistathan kuinka heikkoa
syksyllä oli jää Salakkalahdessa?

-- Muistanpa niin sanotuksi.

-- Mutta majisteri ei peljännyt enkä minäkään sitten peljännyt. Mentiin
jäälle. Majisteri sitoi sekä riisui aina minulle luistimet. -- Näin
kahden voin sanoa, että jalkani oli silloin aina vähän juonikas. -- Ja
kuulehan, serkkuseni! Hän sanoi, että minulla on hyvin kaunis jalka!

-- No, no, serkku!

-- Oikein totta! Sitten hän luisteli ja minä luistelin ja sitten minä
lankesin. -- -- Taikka oikeastaan en minä olisi langennut, mutta kun se
nyt niin sattui.

-- Kelpasihan sinun langeta, kun majisteri oli nostamassa.

-- Kylläpä hän sitten olisi ollut aika puuhevonen, joll'ei olisi tullut
nostamaan!

-- Niin, niin, no sitähän tarkoitinkin. Mutta eihän sillä todisteta,
että rouvaskoulun tytöt ovat fennomaaneja?

-- Maltahan! Siihen tullaan. -- Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi
kiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika
urhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä
iltahämärällä luistamaan. Tuota pikaa kiertyi heitä koko legiona
majisterin ympärille -- niinkuin tiedät, antaa majisteri tunteja
rouvaskoulussa -- ja kaikilla oli millä mitäkin sanomista, että minun
oikein pisti vihaksi -- vaikka kyllä minäkin häntä likenin. Mutta
olihan se eri asia. Kuitenkin oli jää niin heikko kuin kaksiöinen jää
oli. Se ritisi, se ratisi ja -- petti! Mutta tiedätkö, kuka silloin
upposi? Ei kukaan muu kuin juuri majisteri ja minä. Enhän voinut jättää
häntä siihen yksin, vaikka kyllä muut pakenivat. Minä tartuin häneen
kiinni ja niin yhdessä mentiin. Et usko, kuinka se tuntui
kummalliselta.

-- Ja sinä kuitenkin vielä olet tässä?

-- Emmehän tietysti sentään hukkuneet niin matalaan lahteen, vaikka
sitä on tosin koettu kaivaakin. Noustiin ylös kuin uitetut hanhenpojat
-- taikka oikeastaan majisteri nosti minut sekä itsensä. Sinä et usko,
kuinka minua hävetti. Mutta majisteri käänsi asian leikiksi, otti minun
käteni kainaloonsa ja niin yhdessä mentiin. Onneksi oli iltahämärä. En
ole koskaan niin sydämestäni toivonut pimeyttä kuin silloin. Ja
kuitenkin oli se ilta minulle niin rakas, mutta, mutta -- -- minä en
voi sitä sanoa.

-- Sinä et sitten kerro serkullesikaan? Minä en siis ansaitse
luottamustasi?

-- Anteeksi, serkku! Sinuunko en luottaisi? Niin, minä kerron. --
Ennenkuin päästiin kotiin, tarttui hän noin hellästi käteeni ja sitten
hän sanoi ja minä vastasin ja sitten -- -- -- minä en voi sitä sanoa.
Mutta tiedäthän itse, serkkuseni, kun olet jo naimisissa. Mamma ja
pappa sen jo tietävät. Enkä minä sen jälkeen enää olekaan hävennyt
käyttää suomea vaikka millaisessa seurassa.

-- Onnea, rakas serkkuni! Onnea! Sinusta tulee viisas vaimo. Joka ei
pääse naimisissa järkeensä, se ei pääse koskaan.

Ja sillä tavalla se jutelma päättyi.




TÄYSVILLAINEN.


Tässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen.

-- Vaimoni! aloitti mies. -- Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää
tapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi
puolivillaiseksi.

-- Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo
kokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on
totuttu, ja palaja olevaisiin oloihin.

-- Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen.
Tahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee.
Tiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin,
mutta kokonansa.

-- Tiedän, mieheni, sen tiedän. Mutta luulin jo luopuvasi tuosta
Jägerin villaopista, kun sentähden olet kahdesti kärsinyt
keuhkokuumetta ja kolmas kerta kuuluu aina olevan kovin vaarallinen --
enkä tosiaankaan soisi sinun kuolevan. Mutta sinä, niin ethän sinä
siitä huoli -- -- --

-- Etpä nytkään, vaimoseni, noin itkisi, jos olisit täysvillainen.

-- Kenties en sitten itkisi haudallasikaan?

-- Et. Tyynesti vaan surisit ja etsisit elämältä lohdutusta.

-- Tuo on kauheata!

-- Eipä, vaan tosikristillistä.

-- Tahdotko sitten tosiaan jättää -- -- --

-- En, kultaseni, enhän jätä, vaan elän sinulle sekä itselleni mieliksi
hirveän kauan. -- Sentähden juuri tahdonkin pysyä täysvillaisena.

-- Mutta tuo keuhkokuume?

-- Niin, se on ollut ja mennyt eikä toivoakseni palaja. Se on kuritusta
kokemattomalle elämän koulussa. Mutta sitä kautta pääsee ajatteleva
viisaaksi.

-- No, mutta, hyvä mieheni, kuinka viisas nyt luulet olevasi, kun et
vieläkään osaa hyljätä tuota villaviisautta?

-- Se ei kuitenkaan ole mitään villiviisautta ja sentähden en sitä
hylkää. Istuhan tähän, niin selitän. -- Tiedäthän, että on etelässä
talvikin lämpimämpi kuin meillä?

-- Niin sanotaan.

-- Eikä täysvillainen tarvitse lämpimällä ylystakkia, vielä vähemmän
turkkia?

-- Ei suinkaan.

-- Toista on 30-50 asteen pakkasessa -- silloin ei enää tarvitse olla
Jägeriläinen, mutta kyllä täysvillainen. Tästä lähin pidän siis
pakkasella täysvillaista ylystakkia ja pysyn erilläni keuhkokuumeesta.
Tämä on edistystä. Olen oppinut, ett'ei saa nielaista mitään oppia
sinänsä. Aatteiden ja todellisuuden pitää muodostaman ja edistämän
toisiansa niinkuin olisivat keskenänsä avioliitossa. -- Mutta joko
mestari on tuonut uuden ylykseni kotiin?

-- Ei, tietääkseni. Vaan asetuhan, niin näen oikein millaiseksi olet
entisestä muuttunut. Kas niin, seisohan siinä! Suvaitse nyt sydämen
vähän tutkia päätänsä!

Tässä tapahtui pieni ylitarkastus.

-- Ennen löysempi takki ja valkoinen sulhaisrinta, aivan kuin
muillakin; nyt vyöltä pinnistetty ja umpirintainen kuin sotamies --
kiiltäviä nappia vaan puuttuu -- juuri kuin oikea asevelvollinen.
Muuten tunnustankin, että sotamiehen puku minua miellyttää.

-- Oikein, vaimoni. Ajattelekin minua vaan sotamieheksi, joka taistelee
vasten kaikkea puolimielistä ja mielipuolista, puolivillaista ja
osavillaista; vasten kaikkea, mikä ei uskalla olla mitään kokonansa,
mutta on kaikkea noin nimeksi, noin osapuille.

Tällä kohtaa kauniimman puolen nenä hieman nyrpistyi.

-- Sellaista et minusta voi sanoa, epäsi hän, sillä onhan esim.
sydämeni sinun omasi aivan kokonaan eikä vaan osaksi.

-- Se voipi olla totta, vaimoseni, mutta kuitenkaan et tunnusta minulle
oikeutta pysyä täysvillaisena: siitä syystä vaan vastustat, että tuo
suuri joukko ajattelee toisin -- on sekin syy! Ja kuitenkin, etkö ole
huomannut minussa muutosta parempaan päin? Minusta on tuntunut kuin
jaksaisin entistä paremmin.

-- Sitä en voi kieltää. Sinä tosiaankin olet päässyt entistä paremmalle
tuulelle. Mutta voisihan --

-- Ei, ei! Elä ensinkään etsi muita syitä! Tunnusta vaan, että
pahahenki, jolle ihmiset niin usein vikojansa syytävät, on minusta
paennut koko joukon vähemmäksi. Ja lähestypä tukkaani! Jos Jäger puhuu
totta, pitäisi sen lemuta hyvin tuoksuiselta kuin kesän lemmikit, joita
suven henget hallitsevat. Tuntuuko siltä?

-- Tosiaankin, mieheni. Ihme kummall' ajaa!

-- Sitä vaikuttaa, kun emme antau kaikkien elementtien valtaan, vaan
omistamme parahinta ja olemme sitä.

Silloin astuikin ompelumestari sisään ja emäntähenkeä vetivät askareet
kyökkiin.

-- Tässä, hyvä herra, ylyksenne! kumarsi mestari.

-- Mutta täysvillainen?

-- Minkä mahdollista, hyvä herra. Mutta -- --

-- Eikö kokonaan? Se ei kelpaa. Viekää takaisin. Repikää auki. Olen
täysvillainen.

-- Mutta kohtuutta, hyvä herra, kohtuutta ja tasapuolisuutta!

-- Näette, että olen tasainen, mutta vaadin täysvillaista.

-- Mutta oikeus, hyvä herra, myöntäkää mikä on oikeus! Nappien kohdat,
välikaulus, välivuori -- -- --

-- Ja koko ylys -- pitää oleman täysvillainen. Sillä hyvä.

-- Tämä on jyrkkä ja ankara muutos. Olen kyllä vapaamielinen, mutta
pyydän oikeutta.

-- Niinpä myöntäkää se minullekin. Mikä on hyvä, se on oikein.
Täysvillainen on hyvä, sentähden on oikein, että sitä vaadin.
Myöntykää, kun olette vapaamielinen!

-- Oikeutta yleiselle tavalle, minä tarkoitan.

-- Tavat ovat kuin kukin tahtoo. Minun tapani on täysvillainen.

-- Mutta, hyvä herra, punnitkaa se työ ja vaiva, joka -- -- --

-- Siinäkö kipein kohta? Mutta velvollisuus ei pakene työtä.

-- Ajatelkaa, hyvä herra: nappien kohdat, välikaulus, välivuori --

-- ja koko ylys täysvillainen. Niin tilasin ja niin lupasitte -- teidän
on siis velvollisuus ja sillä hyvä.

-- Täytyypä minunlaiseni miehen olla kaiken karvainen. Minä siis
suostun. Kuitenkin myöntäkää, hyvä herra, että olen vapaamielinen!

-- Kuten suvaitsette: oikea lipilaari, ystäväiseni.

Ja siihen mestari tyytyi. Hän läksi.

-- Mutta vaimoni! Mikä sinun on?

Hän tulla tuuletti kyökistä kuin tuisku. On luultavaa, että hän itki.

-- Mieheni! Auta minua! Minä en kestä tätä kiusausta. Minä tulen
kipeäksi.

-- Elähän toki, vaimoseni!

-- Oikein totta! Minä en kelpaa sinulle emännäksi. Tiedäthän -- siellä
kyökissä -- ne piiat -- koko soppa -- -- --

-- Piiat ja koko soppa? Maltahan mielesi, kultaseni, eläkä tuskittele.
Istu tuohon noin ja juttele tyynesti!

-- Minä en voi, mieheni, tiedäthän, ett'en voi! Se kyökki, ne piiat
ja -- -- --

-- ja koko soppa.

-- Niin kyllä -- -- ja sitten. -- Mutta rakas mieheni, osta minulle
piano, pianiino taikka flyygeli ja käske minun soittamaan, vaikka
päivittäin -- teepä tosiaankin se!

-- Sukkela keksintö, vaimoseni. Sinä soittaisit sitten piiat hyviksi ja
ruoat kypsiksi -- eikö niin, pieni vastarannan kiiski?

-- Sinä olet ilkeä! Sinä pilkkaat minua, kokematonta vaimorukkaa.

-- Enhän, kultaseni. Vaan ole nyt tyyni ja sano mikä sinun oikein on?

-- Näethän millainen on esiliinani -- siinä nyt on päivälliseksi
keitetty rusinasoppa -- -- --

-- Rusinasoppa! -- Voi sinä lammesta nostettu sorsantytär! -- eikö
muuta?

-- Niin no? -- se kaatui!

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin no!

-- Onhan sinussa, vaimoseni, kylliksi rusinaa sekä saoksi että
liemeksi.

-- Mutta ethän, hyvä mieheni, ensinkään vihastu?

-- Olenhan täysvillainen.

-- Niin -- tosiaan --

-- Mutta suvaitsepas, niin pääkin vuorostaan vilkaisee millainen sydän
oikeastaan on. Nyt levostu ja asetu, kultaomena! Kas niin!

--- Mutta älä suinkaan pilkkaa!

Sitten tapahtui silmästä silmään pieni läpikatsaus.

-- Aivan entisellään, vaimoseni -- sekaelementtien vallassa. Milloin
äkäpussi pakkanen, milloin aika tuisku, milloin taas keväinen sadepilvi
-- kaikki sentähden, ett'ei ole täysvillainen. Maltahan. Jo vilahtaa
pilvestä päivä! Jo hymyilee -- mutta se ei ole pitkällinen sentähden,
ett'et ole täysvillainen.

-- Olenpa täysvillainen!

-- No miten?

-- Ajatuksissani olen jo täysvillainen.

-- Oikeinko totta, vaimoseni?

-- Oikein totta!

-- Ethän vaan vasten tahtoasi --?

-- Ole huoleti, mieheni! Tahdon tulla niinkuin sinä -- suven ja talven
tappelusta tahdon päästä täyteen kesään.

-- Vaimoseni, kultaseni! Lähennä pian suukkosi!

Sitten tapahtui jotain semmoista.

-- Ja tuossa tuopi mestarikin ylykseni.

-- Tässä, hyvä herra, sellainen kuin käskitte! kumarsi mestari.

-- Aivanko täysvillainen?

-- Joka ainoa rihma, vakuutti mestari.

-- Nyt, vaimoni!

-- Niin nyt, mestari, on minun vuoroni! Vanhat mitat, -- muistattehan
ne? -- uusi puku, mutta täysvillainen.

-- Täy -- täysvillainen, hyvä rouva?!

-- Niinkuin sanottu: täysvillainen! vakuutti koko parikunta yhdestä
suusta.

-- Mitähän tästä oikein tulee, jos kaikki muuttuvat täysvillaisiksi,
arveli ihmeissään mestari. Tavat muuttuvat, maailma muuttuu -- ja minä
seuraan mukana!

Mestari teki notkean kumarruksen ja läksi.

Mutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen
taivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä
rehoitti.




APULAINEN.


I. PAPPILA VANHALLAAN.

Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo
sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys;
mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan
unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika
pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi
koko pitejä.

Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän
raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen
tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt
supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät
kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui
ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni
päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.

Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista,
iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka
hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita
heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori
ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin
minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren
kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli
historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos,
Nuijasota.

Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui
hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin
kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka
kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi
kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan
hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut
J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi
levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka
hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän
Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä
tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli
hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!"

Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta
entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes
suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi
asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus
tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista
syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen
läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei
siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia
sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan.
Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita
kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja
katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli
luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti
ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa":
viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä
kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika
-- jos sitä viaksi suvaitaan sanoa -- aina väisty oikeaoppisen kirkon
paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin
edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta
suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä
päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät
alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran
osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon
metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä
sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi
rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli
heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta
lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät
kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät.
Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin
joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.

Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran
rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin
sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat
emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti
milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi
kolmikas lampaanjalka, -- ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä
pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä
tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja
lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin
lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen
tavallista runsaammin varoja.

Hänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat
pappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja
paljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he
kohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti
Heleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus
sanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien
kokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän
lohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi.
Nuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja
korkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste.
Hänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat
sisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan
iltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut
ilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan
vastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun
lupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas.
Laulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren
maailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei
pidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin
perheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat,
milloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa
"härkinä vieraassa karjassa", sillä vierashan oli silloin virkaväen
kieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä
harvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten
koleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut
vuoteen omaksi.

Kauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään
kirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi
tuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus
lopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi
-- sillä nuoreksi tulokas ajateltiin -- julistaisi elämän sanaa
temppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan
siihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo
Almqvist aivan mielevästi, että "vanhat katsovat nuoriin kuin
pappeihinsa". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman
luonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan.

Tuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti
sielläkin vanhoissa sekä nuorissa.


II. UUSI PÄIVÄ.

Omituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät
maalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä.
Omituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan
tupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia
sekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina
uuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä
perheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen
vähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu
kaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän
vainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja
kysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi
kaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa
värehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina.

Sellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona
kansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan.
"Hän on tullut", kuiskittiin jo kirkonmäellä. "Kuuluu olevan nuori,
naimaton mies", tiesi joku. "On siinä jonkun tyttären osa", vakuutti
muuan emäntäihminen. "Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi",
ivasi eräs laiha suutari. "Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi
kalaan", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies
jonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa.

Mutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona
seisoksinut kansa, minkä mahtui.

Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen
loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin
nuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin
luontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti
lempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja
joka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan
sanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin
kaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän
voiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on
täydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa
ihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa
maailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain,
kuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen
saarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka
lauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa
ydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät
rakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat
päätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen
ensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä.

Kaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty -- ei
ainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä
vakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä
taikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa
sekä voimaa parempaan. "Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista",
lausuivat vanhukset. "Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen
aurinko!" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka
oli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa
sangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret.
Nuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman
vastineen nuorten sydämissä.

Mutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta
palatessa.

-- Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.

-- Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.

-- Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.

-- Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen
poika.

-- Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle,
jatkoi hänen sisarensa.

Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi
ja maine.

Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu
eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan
sydämellisesti. -- Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut
kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta
kirkkoherraa. -- Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen
hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin.
Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän
ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja
soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti
Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle.
Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen
silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi
palaa?

Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui
apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän
kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi
laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä
lensi uusia ajatuksia.

Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran
vanha rouva.


III. PERUSTUKSIA LASKETAAN.

Vanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan
pappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita
sekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien
sireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta
viljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen
valtavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki
pohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien,
sivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla
aukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti;
ainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa.

Pappilan pihalla yleni paitse suurempaa päärakennusta toinen
pienempikin. Se sisälsi useita väensuojia sekä toisessa päässään
virkahuoneen ja kaksi kammaria, joissa nuori apulainen asusteli.

Mutta tällä kertaa istui hän puutarhan keväisessä luonnossa. Kuusien ja
lehtipuiden vaiheella siellä sijaitsi pöytä lavitsojen välissä. Pöydän
ääressä tutkaili siellä nuori pappi tulevan saarnansa aineksia. Hän oli
päättänyt puhua kauneudesta ja vapaudesta -- harvinainen saarnan aine
siihen aikaan. Hänellä oli kaksi johtolausetta, joiden pätevyyttä hän
nyt punnitsi.

"Etsikäät ennen kaikkea sisällistä hengen kauneutta, joka teissä kukkii
rakkauden töiden kautta ja hedelmöitsee niiden seurauksissa!"

Täytyneehän tämän pitää ryhtinsä. Rakkaus on kauneuden henki ja kauneus
rakkauden ruumis, toista ei ilman toista. Mutta sisällinen on
ulkonaisen perustus ja perustus on ensin laskettava.

Kauniisti hymyilee kukka, kauniisti tuikkaa tähti, kauniisti livertää
lintu, kauneutta säteilee koko luotu maailma sentähden, että siitä
huokuu, hengittää, hehkuu Jumalan rakkaus. Eivätkö samat iankaikkisen
säteet voisi ilmestyä tuhatkauneuksina ihmishengessä, tuossa luodun
maailman kuvastimessa? Niin, miksi eivät voisi, kun kuvastin vaan on
valmis hiottavaksi ja puhdistettavaksi. Mutta toinen osa:

"Etsikäät sisällistä vapautta totuuden palveluksessa, niin vapauden
ulkonaiset esteet raukeavat kuin poltetut nuorat", jatkoi apulainen.
"Jospa koko kansani tätä tottelis! Vapaus on tarpeellinen määrä
raitista ilmaa. Raitis ilma lisää voimia ja eloisuutta. Mutta totuus on
raitista ilmaa hengenmaailmassa. Joka vaeltaa totuudessa, sitä ei
kahlehdi kuolemakaan ja elämä on hänelle voittoretki kuolemattomuuteen.
Sisällinen vapaus kukistaa ulkonaisetkin kahleet. Totuuden tulessa
palaa vääryyden ansat."

Tällaisissa aatosten pinteissä haaveksi nuori pappi puutarhassa kun
yht'äkkiä alkoi läheisellä oksalla livertää peippo ja samaan aikaan
kohosi vainiolta taivaan kupua kohden leivo. Sinne kallistui nyt nuoren
miehen korva ja hänen henkensä taivaalla leijui outoja aavistuksia,
semmoisia kuin ainoastaan kevät herättää nuoren keväisessä hengessä.

Hiirenkorvalle oli jo puhjennut puissa ja pensaissa lehti, ja helakan
vihreänä nousi ruohontutkain nurmesta. Niin tuntui kuin olisi tohissut
luonnon kohoelevassa rinnassa elämän voima. Kevät huokui kuin onnestaan
uneksinut, heräämään herttova impi, jonka silmiä aamunsäteet aukovat
kiiruhtaen nukkunutta pukeumaan morsiameksi.

-- Oi tätä temppeliä, jossa iankaikkisesti uutena sointuu iankaikkisen
sana! lausahti haltioissaan innostunut pappi. -- Mitä on saarnani sen
rinnalla mitä opetetaan luonnon suuressa temppelissä, jonka
jumalallisia aarteita ihmiskunnan suurin mestarikin on meille
tulkinnut! Mutta ihmisten sydämet ovat suljetut. Sentähden onkin asiani
avata sokeain silmiä ja kuurojen korvia näkemään ja kuulemaan Jumalan
ihmeitä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa. Taiteessa! Sanoinko
taiteessa? Kuinka moni tunnustaa sitä? Ja kuitenkin, kuinka yleviä
hetkiä olen nauttinut taiteen temppelissä. Mutta onhan ihmisiä, jotka
eivät voi eroittaa jalokiveä hiekanjyvien seasta. Toiset tuomitsevat
viinit yleensä sentähden, että niihin joskus on sekoitettu sopimattomia
aineksia. Sitten olisi koko kirkkokin hyljättävä sentähden, että sen
oppiin aikoinaan oli ja vieläkin on sekoitettu ääretön joukko
väärennyksiä. Ei! Minä kieltäisin sisällykseni totuuden, jos en
tunnustaisi, että Jumalan kasvot loistavat ja Hänen kielensä puhuu
rehellisille sydämille yhtä usein taiteen ja luonnon temppelissä kuin
rukoushuoneessakin. Silloin kajahti vainiolta kyntömiehen laulu:

    Toivon riemu ja autuuden aika
    Suruani harvoin lievittää.

Sydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli
kuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota.

-- Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula -- kansakin
huutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut
äänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo
sarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin
aitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille,
laajemmille laitumille. -- Jouduta askeleitasi, kevät!

Ikäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin
kantaen kahvia, nuorin kahvileipää.

-- Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen
leikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle.

-- Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä,
ennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina.

-- Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan
teidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin
sanani. -- Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille!

Neidet istuivat.

-- Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina,
pilpatti Eliina.

-- Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja
vainion västäräkki, arveli Heleena.

-- Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja
vareksia, varoitti Eliina leikillisesti.

-- Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan
kuulijoitakin, neuvoi apulainen.

Uudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä:

    Rintani on kuin järven jää,
    Kukapa sen viimeinkin lämmittää?

-- Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi!
Sulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä
peittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat
kukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen.

-- Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa?
emmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina.

-- Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena
vakavasti.

-- Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät
ainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta
he muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg
kuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta
rannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan.

-- Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina
rauha, muistutti Heleena.

-- Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen.

-- Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee
puistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. -- Taikka
oikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee,
kuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja
ainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta
-- viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä -- rientääkseen sitä
voimallisemmin merta kohti.

-- Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. --
Tosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä
seuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä
asuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin
kansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä
suvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on
rehellinen ja vilpitön sisällys.

-- Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt -- niin
eriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena.

-- Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä.
Vaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan
jylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän.
Sitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana
syrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa -- siinä
kenties syy erilaisuuteenne.

-- Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti
Eliina. -- Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää
niinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori!
sanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella
elämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä,
varjona valon keskellä, syksynä keväällä -- sitä en voi! Mutta eihän
piile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. --
Selittäkää, pastori!

Neiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen
vakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista.

-- Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi
apulainen. -- Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo
toteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän
kevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus
kieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu
luonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty
käsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa
luonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista
vainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista
mikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla
mitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy
tuhansissa muodoissa -- vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa
puhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle
yhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ
elämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset
käsitteet saman pään alamaisuuteen.

-- Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina.

-- Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti.

-- Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme,
valitti Eliina.

-- Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella
lähimmäistänsä, väitti apulainen. -- Tuolta vainiolta kuului äsken
kansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta
ihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi --
miksi eivät koko pitejän suloksi?

-- Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti
Eliina.

-- Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien
iltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin
laulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu,
synnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä.

-- Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. -- Me perustamme
pitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin.

-- Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena.

-- Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi
apulainen. -- Ja te, neiti Heleena -- neiti Heleena punehtui
entistä enemmän -- varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin
hartausseuroihin?

-- Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti.

-- Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina.

-- Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. -- Haluaisin toimittaa
kyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia
noista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen
rannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme "sulista
syvyyksistä" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät
seurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa.

Mutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka
tarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän
rupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime
sanansa Eliinalle. -- Sanoinko "ainaiseksi?" Mitä hän mahtoikaan
ajatella? Enköhän ollut kovin varomaton? -- teinpä sen melkein
ajattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko
todellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi!
Mutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi
"sulavansa" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä
liekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene,
luvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! -- Mutta onhan hän liiaksi minun
kaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen
Heleena. Häneen pitää minun tutustua.

Hän nojasi päänsä käsiänsä vastaan.

Taasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo.
Ja lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta.

Mutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle
hääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa.


IV. KÄYDÄÄN TUUMASTA TYÖHÖN.

Seuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko
pitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita
poikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti,
kainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli
ulkona.

Sisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin.
Onnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin
vilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin
paimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota
onnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja
pirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta
kaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä
purskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani
myöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua
kelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä
oli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla
ollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni.

Kun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan
lohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa
voittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita
kuuntelemassa.

Joll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut,
ett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti
kovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse.

Sitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja
punaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin
taitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen
vuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin
minun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin
sydäntäni -- vaikka se olikin vaan koetuslaulua -- ja molemmat pappilan
neidet häntä silittivät ja taputtelivat.

Sittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun
tarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja
sen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia
kauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla --
jokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti
hän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka
antava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska "lahjat ovat
moninaiset". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun
huomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo
mies.

Lopuksi lauloivat kanttorin kanssa pappilan neidet vielä kauniin virren
-- minustakin se kuului kauniilta -- sitten jätettiin siksi kertaa
hyvästi. Joka sunnuntai-iltapuoli jatkettiin sittemmin pappilassa
lauluharjoituksia.

Veljensä, ylioppilaan, kautta hankkivat pappilan neidet pääkaupungista
lauluihin sanoja sekä nuotteja. Niiden joukosta muistan minä
erittäinkin Maammelaulun sekä Savolaisen laulun. Olihan juuri samana
vuonna ilmestynyt A. Oksasen Säkenet, joissa kansa tunsi oman henkensä
liedestä lähteneitä kypeniä, jotka hehkuvina palasivat saman hengen
sytykkeiksi ja herätteiksi. Minä muistan, miten sydämellisellä
hartaudella nämä kansallisen hengen huomenlaulut silloin omistettiin.
Häähuoneesensa heräävä morsian oli Suomi silloin.

Sittemmin kaikui kirkonmenoissa ylevästi sekaääninen laulu. Kujilta ja
vainioilta hävisi vähittäin siveiden laulujen tieltä rekivirsien
renkutus. Ja kyläkunnissa yhtyivät usein nuoret keskenään
lauluharjoituksiin, joita vanhempi väki mielihyvillään kuunteli. Vielä
samana sunnuntai-iltana, laulukoetuksien jälkeen, meni apulainen
neitien ja kanttorin keralla tutustumaan kyläkunnan hartauskokoukseen.
Kokous oli tällä kertaa pitejän raatarin luona ja väkeä oli siellä
tuvan täydeltä. Pöydän päässä, kynttiläparin himmeässä valossa istui
keski-ikäinen mies Raamatun ja J. Wegeliuksen postillan ääressä ja piti
puhetta. Arvokkaan näköinen oli tämä kunnioitettu pitejän mestari.
Hiljainen, vakava hartaus vallitsi huoneessa. Aluksi joutui kokousväki
hämilleen vierasten tulosta. Olihan apulaisen tulo aivan odottamatonta,
kun ei kirkkoherrakaan koskaan tällaisista kokouksista välittänyt.
Kohteliaasti tarjosi kuitenkin isäntä tulijoille pöydän takana
istuinta.

Paljon keskusteltiin sitten illan kuluessa uskonnollisista asioista.
Lopuksi esitteli apulainen pyhäkoulu-hankkeensa. Hän kysyi tahtoiko
raatari kristillisestä rakkaudesta ruveta kyläkunnassaan sellaisen
koulun opettajaksi. Lapsien kanssa luettaisiin ja tutkisteltaisiin
siellä pyhäpäivän teksti ja lopuksi toimitettaisiin lapsille muutakin
miellyttävää ja hyödyllistä lukemista. Nöyrästi ja vajavuuttansa
valittaen suostui raatari ehdotukseen, varsinkin kun apulainen lupasi
auttaa asian alkuun ja käydä usein koulua katsomassa.

Hartauskokouksen alussa ja lopussa laulettiin joku virren värssy sekä
pidettiin polvirukoukset.

Kokouksen jäsenet iloitsivat apulaisen läsnäolosta ja apulainenkin
lähti kokouksesta tyytyväisenä: hän oli siellä nähnyt koolla joukon
vilpittömiä ihmisiä, jotka näyttivät ainakin suvaitsevan hänenkin
harrastuksiansa.

Niin perusteli apulainen kautta pitejän pyhäkouluja, joihin hankittiin
opettajat kyläkuntien etevimmistä lukumiehistä. Sellaisissa kouluissa
istuttiin tavallisesti joko pöydän ympärillä taikka seiniä vasten
lavitsoilla. Ihanana säilyy muistossani erään sunnuntain iltapuoli,
jolloin nuori apulainen astui ensikerran kouluumme. Hän näytti niin
lempeältä ja rakastavalta. Hän selitti meille luetun sisällystä ja
kyseli meiltä. Lopuksi piti hän rukouksen ja silloin kuulin ensikerran
puhuteltavan Jumalaa isänmaan ja kansan puolesta. Tätä muistellessani
heltyy mieleni useasti vieläkin.

Sen jälkeen noudatti pyhäkoulun opettajammekin rukouksissaan nuoren
pappimme esimerkkiä.

Apulaisen ehdotuksesta kokosimme sitten vapaaehtoisilla lahjoilla
keskuudessamme rahoja, joilla meille tilattiin senaikuiset
lastenlehdet, Lasten Suometar ja Varpunen. Niitä luettiin pyhäkoulussa
lopputyöksi ja niiden kautta edistyi enin yleinen lukuhalu.

Näihin aikoihin alkoi usea pitejäläisemme tilata kotiinsakin
sanomalehtiä.

Lauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli
koko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan
kuullen.

Samana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle.

Juhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä
järjesteli heidät kanttori ja nuori herra -- ylioppilas oli nyt kotona
-- pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä
apulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän
kukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä
hengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä.
Sireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain
juhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo
tunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan.
Kun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat
kellot. Niin saapui väkijono temppeliin.

Lehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen.

Tuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin
kauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena.
Koko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin
runsaasti seppelöity oli alttari kehineen.

Rippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa.
Olihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen
nuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku
lehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää
hautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata
kustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle
joku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä
asuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia.

Mutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena
palatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima
nostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin
ilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä
suurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset
pitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten
kesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta
pitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen
vaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin
kansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään
kaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut
maailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja
kuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea
käsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa
sairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi
toimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin
toisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison
tanssivan: taisi iloita iloisten kanssa -- sellainen kristillisyys ei
tuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin,
mutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon
-- ainakin tarvittiin niinä aikoina -- ennenkuin kansa pappiansa
parjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi
ajanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään
moitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä
pyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän
kuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan,
jolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa.
Rakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä
kinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin
vapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti
hän täällä ensimäisen lainakirjaston -- nyt on meillä sellaisia
useammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten
elintarpeeksi.

Pappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin
pidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen
kevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan
Jaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa
kotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan
kuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea,
hänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä
sisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään
esikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä
tuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen
lemmittynsä oli Suomen kansa.

-- Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. -- Olen
nuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin
hyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä!
Silloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita,
kirjaimet ikäviä hieroglyfejä -- nyt avoinna edessäni maailma, sanat
puhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja
nautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en
käsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut
leipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt
ette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi.
Ottaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä
kaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat.
Uneliaisuutta, väsymystä -- niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut
kaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin
ja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia
kevään soittaessa -- se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle.
Osasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät,
kansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen -- niin
minä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa!

-- Oikein, veljeni! huudahti Eliina. -- Sinä laulat oikeata
ylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa.

-- Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa
noita mitattuja virsiä -- paitse silloin kun yhdyn teidän
lauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas.

-- Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena.

-- Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän
mittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin.

-- Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa,
liittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon,
sisarukset olivat saapuneet. -- Ja täällä ei ole laulut ainoastaan
sanoja ja säveliä -- ne ovat myöskin työtä.

-- Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan.

-- Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy
minäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä,
mihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. -- Jotakin
johtuu kuitenkin mieleeni. -- Minä tahdon. -- Minä koetan.

-- Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi,
lisäsi apulainen.

Keskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa
kutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra
pitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta,
milloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä
aineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua
lainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä.

Sama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa
esitettiin "Riita-asia". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan.
Olihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi
y.m. -- ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan.

Apulainen neuvoi: "Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi.
Jokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko
toisianne."

Seurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet,
vaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan
sitä sittemmin nähtykin.

Monta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen
käytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt
välttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita?


V. NEITI HELEENA ILMAISEE JOTAKIN.

Mutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä --
tapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti
Heleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen
kodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei
siellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla
äyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän
sitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa
asusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä -- joko
tahallaan tahi vahingossa -- hypänneen veteen. Onneksi -- mistähän lie
siihen saapunut -- liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti
pelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta
kummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt
apulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa.

Toiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin
epäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista.
Toiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen
apulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli
tyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla.

Tosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin
vaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli
kymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän
hämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan
aavistamatta sisään.

-- Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. -- En voinut olla etsimättä
tänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein
huomannut lääkkeitä.

-- Niin, sydämen lääkkeitä. -- Istukaa, neitiseni! Näytätte niin
kalpealta, puhutteli apulainen. -- Todellakin pitäisi papilla oleman
tuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko
teitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi
kuin minä.

-- Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton
teille sitä sanoa. -- Te nuhtelette minua. -- Oi, elkää vihastuko
minuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa
minulle sitä!

-- Mi -- minä lu -- lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt
joutunut hämille.

-- Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton!
jatkoi Heleena.

-- Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen,
vakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä.

-- No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä -- --. Voi, kuinka tämä
on vaikeata! Olettehan nuori mies. -- Mutta minun täytyy. -- Niin, minä
olen tehnyt suuren rikoksen, minä olen -- rakastunut!

Nyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin
ukon nuolen.

-- Rikoksen -- rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata
edestakaisin asunnossaan.

-- Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen
hykertäen käsiään.

-- Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa,
tiukkasi Heleena.

-- Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä -- -- niin,
mitä minä sanoisin?

Heleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti
lohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta.

Apulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta.

-- Te ette sano mitään, jupisi neiti. -- Te vaikenette ja minä häviän
yöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta
minulle on se yhtä tyly kuin tekin: -- se saarnaa lakia. Myllykoski
tuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut
hukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti
vastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen
niin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka
kuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat
lakia eikä teilläkään ole evankeliumia.

-- Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan
rikkonaisia kuvia -- siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen
levollisemmin.

-- Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti.

-- Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen
parantua ja vahvistua, lisäsi apulainen.

-- Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti
neiti.

-- Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä
terveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen.

-- Ja isäni vihan -- pyyhkiikö Jumala senkin pois?

-- Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? -- sairas, kuoleva
vanhus.

-- Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo
sanoin ja -- luvattomasti --

-- Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena.

-- Niin, jatkoi Heleena vuodattaen kyyneliä, -- ja olen sen tunnustanut
isälleni.

-- Sairaalle, kuolevalle isällenne! Minä en ymmärrä teitä, kummasteli
pappi.

-- Isäni joutui raivoon. Hän, joka ei kuukausiin ole jaksanut kohota
vuoteeltaan, nousi kun tenhottu seisalleen, huutaen: "ei koskaan, ei
koskaan saa kanttori tytärtäni!" Sitten vaipui hän hervakkana, melkein
tainnoksissa tilalleen.

Kanttorin mainitseminen päästi apulaisen pälkähästä. Hän käsitti nyt
koko pulman. Hän asettui tyyntyneenä pöytänsä ääreen ja jatkoi:

-- Isänne ei siis suostu antamaan teitä kanttorille?

-- Ei. Ja kuitenkin minä rakastan häntä, olen jo kauan rakastanut. Ja
rakkauteni on nyt rikos -- sitä en ennen käsittänyt.

-- Epäilemättä nytkin käsitätte isäänne väärin. Rakkautta ei hän voi
kieltää enemmin kuin kukan puhjentaa tahi luonnon heräämistä keväällä.
Varmaankin tarkoittaa hänen kieltonsa jotakin muuta.

-- Tiedän kyllä isäni syyt, selitti Heleena. -- Sellainen "muuta" on
juuri säätyeroitus, jota isäni kannattaa, mutta jota minä en voi
käsittää tarpeelliseksi. Kun olen käynyt hartauskokouksissa ja
lähestynyt siellä yhdessä Jumalaa, ei ole koskaan johtunut mieleeni,
että olisin parempi kuin muut ihmiset. Mutta mihin minulla ei ole
oikeutta Jumalan edessä, sitä vaatisin väärin ihmistenkin kesken, sillä
olenhan joka hetki, yhtä hyvin kuin rukoushetkinä, Jumalan nähtävissä.

-- Te puhelette ihmeesti oikein, vakuutti apulainen. -- Jumalakin
rakastaa veljeyttä. Sentähden tahtoo hän kaikkia ihmisiä kaltaisikseen,
yhtä täydellisiksi kuin täydellisten esikoinen. Kaikki olemme yhtä
ylhäistä sukua, sentähden pitää kaikkien kohota Jumalan pojiksi ja
tyttäriksi. Jumala tahtoo valaa olentonsa täydellisyyden ihmisiin, että
ihmiset Hänen kanssansa voisivat nauttia samaa onnea, kunniaa ja
valtaa. Mutta temppeliin, josta tahdotaan tuolla saavuttaa huippu,
pitää täällä laskettaman perustus. Ja veljeys tuolla ylhäällä
saavutetaan nöyryyden ja veljellisen rakkauden kautta täällä alhaalla,
jossa kaikki olemme keskenkasvuisia, vaikka kaikkien velvollisuus on
pyrkiä täyttämään mittaa.

-- Te voitte olla oikeassa ja varmaan olettekin. Mutta isäni mielestä
pitäisi minun ylkäni oleman vähintään hänen virkaisensa mies. Muuten
hän ei suostu.

-- Varmaankin tekee hän vakuutuksensa mukaan, arveli apulainen, ja
sentähden emme voi häntä tuomita. Hän on entisyyden mies. Mutta
myöhäistä on haudan reunalla repiä hänen käsitteidensä perustuksia.
Hänen entisyydestään rakentuu hänen tulevaisuutensa. Ainoastaan
kärsivällisyys elättää teissä toivon, joka johtaa asianne kunnialliseen
päätökseen. Onhan usein nähty suven ja talven taistelua; onhan monesti
näyttänyt kevään tulo epäiltävältä. Mutta kenen puolella on elämä, se
voittaa.

-- Arvasinhan, että voitte minua lohduttaa! iloitsi Heleena. -- Mutta
lupaatteko puhua puolestani isällenikin?

-- Sen lupaan, vakuutti apulainen.

-- Voi, kuinka teille olen kiitollinen!

Heleena aikoi jo nousta ja lähteä, mutta hänen mieleensä johtui vielä
jotakin.

-- Sanokaa minulle vieläkin, onko rakkauteni teidän mielestänne
oikeutettua vai eikö? kysyi hän.

-- Se on luonnollista -- se on oikeutettua, vakuutti apulainen. --
Kukinta keväällä ja rakkaus nuoruudessa, lakastuminen syksyllä ja
kuolema vanhuudessa, ovathan ne luonnollisia.

Kuu oli ehtinyt juuri ikkunan kohdalle ja valaisi haaveksivan immen
kasvot. Sen huomattuaan Heleena ensin vavahti. -- Hän muisti isäänsä.
-- Mutta samalla välähti toivon tuli hänen silmissään -- näyttihän kuu
nyt niin lempeältä. Heltyneenä, äänetönnä likisti hän apulaisen kättä,
ja sitten he erosivat.


VI. TUTUSTUTAAN KANTTORIIN.

Tietysti ei pysynyt kirkkoherran rouvalta salassa nuorten lemmelliset
keskuudet. Mutta hän oli käytännöllisen elämän ihminen. Hän ei
käsittänyt kanttorin asemassa mitään ala-arvoista, koska hänellä oli
virka, joka voipi tyydyttävästi elättää perheen. Niinikään oli
kanttori, varsinkin viime aikoina, ilmestynyt sekä virassaan että
seuraelämässä kykenevänä ja kunnon miehenä. Olipa hän sitä paitse
komea, isokasvuinen mies, oli käynyt koulut ja kymnaasit, vaikka
varattomuus oli keskeyttänyt opinnot ja laululahja johtanut hänet
nykyiseen virkaansa. Rouva oli siis myötätuntoinen nuorten
luonnolliselle taipumukselle. Sitten kun asia oli tullut sairaan
kirkkoherran tiettäviin, koki hän puoltaa tytärtä itsepintaisen isän
edessä, vaikka näyttikin turhalta koettaa taivuttaa häntä
suostumukseen. Samalla aikaa koetti hän tyttärellensä selittää isän
kieltämisoikeutta ja neuvoa häntä kärsivällisesti toivomaan otollista
hetkeä.

Heleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin
entistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan
harhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista
hellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua
ja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin
olisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä
savua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi
noista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon
varret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen
ohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja
piti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja.

Kirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin
seurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni
neuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa
kiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä
kamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä.

Päivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän
sai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan
niin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa;
väliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi
illallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän:

-- Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta
apulaiseltamme -- papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä
ruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle.

-- Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä
luotettava kuin papin? kysyi kanttori.

-- Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein
tottumus tekojamme, myönsi neiti.

-- En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja
ohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua.
Tiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella
harharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan
lemmittynsä kättä.

-- Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena.

-- Niin -- se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää
oppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet
pelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa.

-- Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle
kiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun
ainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni.

-- Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän
hukuttavasta pyörteestä -- minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä
muistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa
kauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä
hikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä
temppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa
kajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin.
-- Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka
sinun rakkautesi kukisti. -- Eikö selitys tyydytä?

-- Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. -- Minusta tuntuu kuin
haastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat
taipumukset kukistaa.

-- Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen
rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta.

-- Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. -- Kuitenkin sanoit
äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi.

-- Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta,
estetty hukkumasta, selitti kanttori.

-- Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti.

-- Niin, rakkautta, tunnusti ylkä.

-- Me tarvitsemme toisiamme.

-- Niin, rakastaa.

-- Se tuntuu niin keveältä.

-- Se sitoo meidät toisiimme.

-- Mutta meitä eroittaa vielä epätieto, epävarmuus, valitti Heleena.

-- Joka on alkanut, voipi myöskin päättää. Me voimme elää toivossa,
vakuutti kanttori.

-- Todellakin, rakkaus, joka on voinut pelastaa minut kuolemasta --

-- Ja minut kadotuksesta, keskeytti kanttori.

-- Voipi kärsiä, toivoa, kestää ja viimein voittaakin vastukset. Eikö
niin, Villeni?

-- Sinä näytät nyt niin ihanalta, Leenani.

-- Ja sinä kohoat silmissäni niin ylevänä.

Samalla kertaa astui apulainen käsikkäin Eliinan kanssa puutarhaan.

-- Mitä sanomme noista kahdesta? huomautti Heleena.

-- Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan,
valmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori.

Jotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden.
Lemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset
usvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun
kotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita
apulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota.


VII. APULAINEN JA SEURAKUNTA.

Nuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä
kuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi
väki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja
voimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa
hengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus
-- siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen
iltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin
opetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät
hänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä
taistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet
pyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille
avasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja
nostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet
siihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka
apulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista
taluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden
kokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain
vanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä.
-- Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. --
Kaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli
myöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä,
erikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan,
olivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus
huomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti
vastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen
ihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse
näytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän
tappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa.
Mutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville
kotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita.
Raamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin
noudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle,
siinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet
olisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia.
Välttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka
kammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään
muutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin
yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka
kerta oli hänen loppuvaroituksensa: "Elkäät toisianne tuomitko, vaan
säilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys."

Apulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa
henkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus
palvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja
missä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu
oleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei
ole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä
ei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus.
Ainoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin
elämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli
yksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden
ja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki.

Mutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen
aatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta
kappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä,
erinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko
oli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja
maanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen
sanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa.
Edellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta
saarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä
aina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa.

Kuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä,
kovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei
kappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan
hänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä
alalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli
suorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä
sopivissa tiloissa syynsäkin: "Oppinut kansa", arveli hän, "ei usko
pappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin
hukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole." Tätä teroitti
hän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan
todisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa,
että vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa
kuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja
kullakin ajalla on omat lemmittynsä.

Pahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun
kerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen.
Edellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken
maailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta
isänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja
maalliselta.

Apulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään
luonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä
lähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati.
Helppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta
niin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa
hiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun
kiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa.

Edelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä
vakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän
Jumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän.

Ei kulunut kauan ennenkuin hänen vaikutuksestaan myötiin pitejän
lainajyvästöstä viljaa kansakoulun peruskassaa varten.

Mutta työn ja taistelun mies kaipaa myöskin kodin lepoa ja suloutta.
Sellaista kaipiota tunsi pastori Siipinenkin yhä enemmin rinnassaan.
Jumal'ilmoissakin liikkuva tuntee usein hetkiä, jolloin ihmissydän
ikävöipi ihmissydäntä. Ikuistakin kotia tavoitteleva kaipaa kumppalia
matkalleen. Apulainen oli pappi, mutta hän oli ennen kaikkea ihminen.


VIII. SADETTA JA SUMUA.

Viikon päivät oli jo pitejällä kerrottu, että vanha kirkkoherra oli
hankkeissa tehdä viimeistä lähtöänsä. Kuntalaiset, jotka olivat käyneet
pappilassa, kertoivat, että siellä herrasväki oli näyttänyt niin
alakuloiselta ja surulliselta; eipä edes iloisa Eliinakaan ollut
entisellään. Ylioppilas oli kotoisalla, mutta hänkään ei osoittanut
tavallista reippauttaan. Yöt läpeensä oli viime vuorokausina pappilassa
valvottu.

Oli sitten siihen aikaan kuuma, hauteisesti helteinen elokuun päivä.
Illan tullen alkoivat pilvet yhtyä yhä suurempiin ryhmiin kirkonkylän
taivaalla. Ukkonen uhkasi tulla. Se tulikin ja sen mukana raskas sade,
joka kesti myöhään yöhön. Samalla säihkyi vähän väliä salamat ja
herranvoima jyrisi. Arat piilivät yön sylissä peittojensa alla,
rohkeatkin katselivat ja kuuntelivat ääneti luonnonvoimien
majesteettista menoa. Kaikkialla, paitse ulkona luonnossa, oltiin
hiljaa hiitikaisillaan.

Nousevana aamuna me paimenpojat kaitsimme karjaa pappilan ohi,
laitumelle. Ilma oli raitis, mutta sateen höyry kohosi vielä
hietaiselta kankaalta, jossa kylän karjaan yhtyi pappilan paimenukon
lauma. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen säteitä himmensi mainen
sumu. Ei karjan moniäänisten kellojen kaikukaan kajahdellut pappilan
kohdalla yhtä selkeästi kuin kirkkaina pouta-aamuina. Kuitenkin näytti
taivas lupaavaan kaunista päivää.

Mutta kovin näytti vakaiselta pappilan lyhyt, partava paimen.

-- Toiset paimenet tästälähin näillä laitumilla laumoja kaitsee,
ennusti ukko. -- Vanhat väistyvät, uudet astuvat sijaan tapoinensa. Ja
tunnenpa, että paimenen tavat laumahan tarttuu.

Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut pappilassa. Myöhään olivat nuoret
eilen illalla istuneet puutarhassa. Niin paljon oli heillä ollut
kaikenlaista keskustelua, hyvää ja hupaista, ett'eivät huomanneet miten
avaruus pimenemistään pimeni. Vasta sitten kun pitkäinen ilmoihin
isketteli ja taivaan voimat liikutettiin, vasta sitten pakenivat nuoret
puutarhasta niinkuin kärppä pakenee väijyvää koiraa, niinkuin
kananpojat haukkaa, niinkuin lintusetkin piilevät pitkäistä -- niin
hajoelivat mikä minnekin pappilan huoneustoon. Aivan ajattelematta
seurasi Eliina apulaista hänen virkahuoneesensa, yhtä esteettömästi
talutti kanttori Heleenaa ylirakennukseen. Mutta ylioppilas meni
väentupaan, johon kaikki jo olivat töiltään kokoontuneet. Siellä alkoi
hän levollisena pitää puhetta ukkosesta, ukonsyötistä ja jostakin
amerikalaisesta miehestä, joka taisi olla Franklin. Mitä ankarammin
jyrisi ukkonen, sitä innokkaammin Jaakko-herra selitti, että väki
tuskin muistikaan entiseen tapaansa herranvoimaa peljätä.

Mitä lienevät sillä aikaa nuoret parikset keskustelleet, eihän sitä
tiedä. Mutta luento ei vielä ollut lopussa, taivas kaasi edelleen vettä
ja ylimmäisen istuimelta välähteli, jylinää synnyttäen, voiman miekka;
niin tuli sisäpiika kutsumaan Jaakko-herraa kiireisesti ylös
kirkkoherran pateille. Ennemmin oli sinne jo apulainen neiti Eliinan
kanssa kiiruhtanut. Mutta kaikista ensiksi oli sairas tahtonut
puhutella Heleenaa ja kanttoria. Se oli ollut juhlallinen hetki. Hän
oli luopunut kiellostansa, hän oli suostunut nuorten liittoon. Mutta ei
siinä kyllä. Kun toinen sai, niin tahtoi toinenkin. Nuoret ovat niin
pahoja kiihtymään toisistansa, arveli paimenukko. Apulainen ja Eliina
ilmoittivat, että hekin olivat tehneet lähempää tuttavuutta ja että
hekin pyysivät isän suostumusta. Silloin sanotaan vanhan kirkkoherran
kasvojen oikein ilosta kirkastuneen ja hän siunasi vuoteeltaan molemmat
parit. Samallakertaa oli taivaan tulesta koko yö muuttunut niinkuin
päiväksi, jota seurasi väkevän jylinän ääni. Lopuksi oli isä neuvonut
poikaansa ja varoittanut lapsia tukemaan äitiänsä.

Ihmeitä tapahtui myöskin sillä välin apulaisen virkahuoneessa. Kauan
oli siellä seinällä taalalainen kello tanakasti mittaellut aikaa.
Ruotsista oli kirkkoherran isoisä sen aikoinaan tuottanut. Pyhänä
muistona kulki se suvussa perintönä. Kunnioituksella oli kirkkoherra
aina tähystellyt sen viisareita ja luottamuksella noudattanut sen
osoitusta. Mutta senkin ajalle oli tullut loppu. Taivaasta lankesi yön
pimeässä Jumalan tuli; se etsi kellon rattaat ja sulatti ne köntiksi
kuin valajan ahjossa. Kovin vapisivat sillä hetkellä pappilan
perustukset. Kuitenkin säilyi rakennus ja ainoastaan yhdestä kohti
olivat katto ja seinät vahingoittuneet.

Mutta niin merkittiin kuluneen ajan loppu. Ja aamulla oli kellon
isäntäkin käynyt vetonsa loppuun.

Sumu verhoaa nyt aamun silmää, sumu peittää myöskin pappilan. Kuitenkin
nousee usein nuorille päivä silloin kuin vanhoille laskee.

Jotenkin näin kuvaeli laumansa jälkiä asteleva paimenukko tapauksia
pappilasta. Osanotolla kuultiin siihen aikaan surusanoma pitejällä,
mutta kenties suurempaa osanottoa saavutti ilosanoma, joka tiesi kertoa
nuorten lempiliitot.

Sumut hälvenivät. Aamusta valkeni kirkas päivä. Viljavainioilla vilisi
uurasta kansaa, ja vapaana kulki päivänsä väljällä laitumella lauma.
Kaikkia odotti rauhainen ilta.


IX. KIRKAS PÄIVÄ.

Sen jälkeen minä muistan apulaisen niin onnellisena. Minä näin hänet
hänen häittensä jälkeisenä päivänä. Hän istui silloin nuoren Eliinansa
rinnalla. Päivä heloitti hellimmillään. Hän lausui armaansa nimen. Minä
en unhoita miten ihanasti se sointui: lempivän huulilta lemmityn nimi.
He yhdessä olivat kuin ylevät sanat ja ihana, onnistunut sävel:
Siipinen sanat ja Eliina sävel.

Kanttorikin ja Heleena tekivät yhdessä sopusoinnun, jossa sanat olivat
yksinkertaisemmat, mutta sävel syvä ja vakava, vaikka hiukan
surumielinen.

Lastensa onnesta iloitsi ja oli onnellinen myöskin miestänsä kaipaileva
leski. Miehensä jälkeen sai hän kaksi armovuotta. Sillä ajalla toimitti
pastori Siipinen kirkkoherran virkaa ja oli tilaisuudessa jatkamaan
aljettua työtänsä, josta nousi yhä uusia hedelmiä. Kun edistys oli
päässyt vauhtiinsa, vaati yksi askel ottamaan toisen. Mutta ensi askel
on vaikein ja sen ottaminen on apulaisen ansio.

Kun pastori Siipinen armovuosien kuluttua jätti seurakuntamme, itkivät
häntä nuoret ja surivat vanhat. Hän oli tosiaankin päästänyt laumansa,
seurakuntansa, ahtaasta aitauksesta ja avannut sille avaramman ja
rikkaamman laitumen raikasten lähteitten liepeillä. Tunnustettiin, että
hän ei etsinyt omaansa, vaan totuuden valtaa.


X. VUOSIEN TAKAA.

Vuosia oli kulunut siitä kun pastori Siipinen jätti pitejämme.
Kansallinen liike oli yltä yleensä päässyt maassamme mahtavaksi
valtavoimaksi, joka henkevänä koskena kohisi, sulloi sulut, työnsi
uraltaan tokeet ja tarjosi niin kansan elämälle, sivistykselle uutta
voimaa ja monipuolisempaa väritystä. Pappilan Jaakko-herra oli jo
jonkun vuoden ollut opettajana yhdessä niihin aikoihin perustetussa
suomenkielisessä oppikoulussa. Pastori Siipinen oli päässyt
kirkkoherraksi erääsen Itä-Suomen seurakuntaan. Kerran ohjasi minut
matka niille tienoin. Minä olin tilaisuudessa poiketa hänen kotiinsa.
Tuntui kuin olisin löytänyt ikävöityn isäni. Minä katselin häntä
syvimmällä kunnioituksella. Hän oli työstään harmaa, mutta vieläkin
yhtä lempeä ja sydämellinen, yhtä ihmisrakas ja nuorihenkinen kuin
ennen, ainoastaan innossaan tyynempi, tasallisempi, puheissaan ja
toimissaan vakavampi ja päättäväisempi. Hänen henkensä oli vanhanakin
nuori: se oli vaan voittanut lujempaa ryhtiä. Eliina-rouva oli tullut
entistä muhkeammaksi, kuten sopikin pappilan emäntänä. Hän on vieläkin
ilomielinen, vaikk'ei ilakoitseva, kuten joskus tyttönä. Hän oli rauhaa
säteilevä kuin tuulemasta tauonnut kesäpäivä. Heillä oli kaksi tytärtä,
kaksi poikaa: tyttäret isäänsä, pojat äitiinsä. Koko perheessä vallitsi
järjestys ja sopusointu niinkuin saman pappilan hyvinhoidetussa
puutarhassa. Uskonnollinen henki liittyneenä kansallisiin harrastuksiin
oli perheen elinvoimana. Kirkkoherran kirjastossa oli muun rinnalla
kaikki mitä arvokasta oli ilmestynyt kansalliskirjallisuuteemme.
Kotimaisille taidetuotteille oli pastori Siipinen avannut huoneensa.
Niiden joukossa oli sisäkasvien verhossa myöskin useain maamme
kansallisjalomusten kuvat. Koko perheessä tykytti kansan sydän.
Jokainen kansan elinkysymys oli tälle sydämelle kallis. Laulu ja
soitto, nuo entisenkin pappilan henki ja elämä, levittivät nytkin
perheen pyhitettyyn keskuuteen puhtaita tunteita, jaloa hartautta.
Laulun kannattajina, paitsi kotiharmoniota, oli perheen neljä
keskenkasvuista nuorukaista, jotka olivat nauttineet äitinsä johtoa
ja ohjausta. Unhoittumattomat ovat ne iltahetket, jotka tuolla
käynnilläni vietin pastori Siipisen perheessä. Ja samat olivat hänen
seurakunnalliset harrastuksensa nyt kuin ennenkin. Hän oli pysynyt
nuoruutensa aatteille uskollisena.




METSÄPOLULTA.


Päivällisen edellä läksin kesäasunnostani kävelylle. Otin kumppalikseni
lyijykynän, taskukirjan ja sauvan.

Emäntä varoitti palaamaan päivälliselle klo 2.

Peltotiellä tuli mies vastaani. Vanha luulo sanoo sen hyväksi merkiksi.
Turhaa juttua!

Poikkesin syrjäiselle metsätielle, voidakseni astua ja ajatella
rauhassa. Astelin. Ajattelin. Tuntui kuin olisi mieleeni noussut
jotakin kaunista. Minä kirjoitin. Astelin edelleen ja taas kirjoitin.
Työni näytti sujuvan. Hyvä enne. Silloin -- senkin vietävä! -- tulla
nyyritteli vastaani ruinaileva porsas. Ei väisty tieltä. Lähestyy kuin
ystävä. Minunko tässä pitää väistymän? Sauvani toki avasi tien. Mutta
porsas kääntyi uudelleen ja seurasi minua kuin epäluulon alaista. Sitä
en voinut sietää. Uudelleen piti minun turvautuman sauvaani ja -- siitä
lähti apu. Porsas poikkesi metsävahdin mökin luo, kenties juuri
kotiinsa.

Mutta ajatukseni olivat langenneet korkeudestaan.

Yksinäinen mökki. Sen vastapäätä puoleksi maanalainen sauna. Ovet
lukossa. Ei näkynyt elävää sielua, ainoastaan porsas. Kuka muu
joutaisikaan kauniina kesäpäivänä mökkiä vahtimaan. Kuitenkin halusivat
nyt langenneet ajatukseni laveampaa näköalaa, ihmisiä, elämää,
aaltoisaa merta tai jotakin semmoista. Astelin kiihkeästi edelleni.
Huh! Hirveän suuri konna lotkahti lepiköstä tienvarrelle; ei
ihmiskonna, vaan oikea sammakon veli. Katseli siinä niin vaarallisesti
suurilla silmillään. Ja vähän väliä lymyy väijyksissä toinen
suurisilmäinen otus -- ruskea kissa. Onnettomat pikkulinnut! Tuossa
teitä häijy väijyy. Monet uhkaa vaarat pienten ensi askelia.

Ajattelin parhaaksi jättää mokoman seuran. Ilma oli helteinen. Linnut
eivät laulaneet. Näin silloin oksalla peipon. Laula toki hiukankin!
rukoilin. Mutta närhi, kaunis pahantapainen, säikytti ainoankin
hyvänonnen linnun. Kylää, ihmisiä, merta! Ja kiihkeästi riensin
edelleni. Mutta ihmisistä muistui mieleeni emäntä, klo 2 ja
päivällinen. Aika oli palata. Emännät vaativat kuuliaisuutta
ruoka-asioissa. Sitä paitse löydänhän kotona ainakin ihmisiä.

Tein palausta. Ohasin taas mökkiä. Mutta sieltä -- senkin vietävä! --
ruinaten juoksi porsas jälkeeni. Minua, suoraan sanoen, alkoi suututtaa
ja hävettää hänen sikamainen seuransa. Hän näytti tahtovan käyttää
väärin minun hyväntahtoisuuttani. Ja puhtaan ihmisyyden nimessä piti
minun osoittaman epäkohteliaisuutta. Kivi -- toinen. -- Ja sitten
porsas tiesi, ett'en hänen seuraansa enempää suvainnut. Nyt jäin minä
rauhaan, tulin peltolähteelle ja siemasin useampia lipillisiä raikasta
vettä. Näin aaltoisan viljavainion, toisaalla kotijärven ja kodin.
Emäntä -- hyväntahtoinen ja lempeä, hikiherneet otsalla -- vaati
päivälliselle.

Tuntuu toisinaan niin hyvältä, kun pääsee ihmisiin.




JÄTTILÄISEN SYDÄN.


Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin
prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän
valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla
oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.

Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen
jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen
urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut
jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota
mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo
valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa
suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.

Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi
kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti
vaan nuoria neitosia -- mutta siinäpä se juuri onkin!

Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi
joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita -- kun ei vaan tahallaan
eksytä.

Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui
poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes
hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen
asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin
eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin
ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä
hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta
johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.

Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan
suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa
hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan,
jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.

-- Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, -- pakene surman
suun ovelta, jos tahdot pelastua!

-- Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.

-- Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen
emo, kähisi akka.

Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän
kokosi voimansa.

-- Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen
ravintoa ja lepoa.

-- Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä
onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän
palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei
ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on
nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että
hän palajaa -- silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä.
Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi
kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa
elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka
lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!

Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni
kauhistava näkö. Hän osoitti:

-- Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin
seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa
ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja
vallan merkit.

Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.

-- Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä
alttarilla? kysyi prinsessa.

-- Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa
pelastuksesi -- siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo
malja, josta poikani vieraitaan juottaa.

-- Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi
prinsessa.

-- Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän
on, sen vallassa on koko jättiläinen.

Salamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus.

-- Onneton äiti! virkkoi hän. -- Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun
voit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin
monta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi?

-- Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka
nimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja
armahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? -- sitten en
olisikaan Himon äiti.

-- Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. -- Miksi et
kuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan
vihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän
olisi suurenlaista ja jaloa!

-- Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen
pelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon.

-- Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti
hän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta
anasti jättiläisen sydämen. -- Minun on valta! huusi hän kuin totuuden
jumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: "valta".

Mutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo.

Tömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi
ritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään
musertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan
prinsessan.

-- Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut
Himo.

-- Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka
isäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. -- Ihmiset,
seuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee
kaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa,
totuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme
iankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin
lasti ei tapaa. -- Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton
riemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei
korvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä.
Jättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona.
Mitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi
oli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä
voimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman
tunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla.

He tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat
prinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen
rannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren
syvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle.

Niin sillä kertaa valtakunta pelastettiin.

Siitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta
esimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen
tähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen
ja tyttärikseen.






USKOVAINEN

Eletty kertomus


ESILAUSE.

Merikin homehtuu pitkän tyynen jälkeen. Kirkkaana ja raittiina
pysyäkseen kaipaa se liikettä, jota luonto sille toimittaakin. Kaikki
elämä, koko luonto, koko maailma tarvitsee liikuttamista; se on kaiken
kehittymisen ja edistymisen ehto, henkisenkin.

Henkisetkin liikkeet seuraavat luonteensa mukaisia lakia ja ovat elämän
monisuuntaisia tuulia ja viimoja. Ne pitävät ihmismieltä työssä,
vireissä, ettei se pysäystilassaan veltostuisi ja sairastuisi. Se joka
niistä hätääntyy, on kuin arkamielinen ja tottumaton merenkulkija, joka
jokaisesta uudesta tuulenpuuskasta aavistaa merenhätää.

Sellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä,
milloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon
vallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään
luonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut
sisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait.
Kun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on
uskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet,
varsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja
yhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa
vetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen,
mikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä.

Varsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista
elämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes
tuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden
ja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen:
henkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen.
Katalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa -- se on
murhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan.

Sitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa
vahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset
liikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava
välikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät.
Taiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja
rajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät
selväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on
sellainen yritys.

       *       *       *       *       *

Miesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin
sujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia
paperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut
leipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan
elämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä
hänen kanssaan hautaan?

-- Eihän mitä! sanoin minä. -- Koettakaahan kertoa, niin minä koetan
panna paperille!

Hänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita
kasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti
säteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän
yli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa
olossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen
lähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen
aikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan
profeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa.

-- Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies.

-- Niin olisin minäkin teille -- kertokaa vaan!

-- Sitä on vaikea päästä alkuun.

-- Mutta jos alkaisitte syntymäkodistanne!

-- Niin, sieltähän se pää lähtee. Ei se ollut mikään isoinen koti; noin
syltä kunnakin mökki hallaisella Leppävaaran rinteellä, kivenheitto
Oriveden rannasta. Vanhempani olivat läksiäimiä ja elivät milloin
kenenkin työstä. Isäni oli kirvesmies, minun kokoiseni; äitini hento ja
pieni. Olin kuusiviikkoinen, sanottiin, kuin äiti rukka sairastui
horkkaan ja vapisi kuin lanka, uunillakin. Sill'aikaa imetettiin
minulle suolaveteen kastettua tuppua ja sillä elin äitini vilutaudin
yli. Suolavesi oli myöhemminkin useasti lemettisen leivän särvin. Kun
leipä joskus oli kokonaan lopussa, niin siskoni, joka oli vanhempi
minua, itkeä kitisteli äidille. "Ryyppää suolavettä, se maistuu niin
hyvältä," sanoin minä siskolle, istuessani uunilla nokinen paitariepu
päälläni. Kuin isä töissä onnistui, niin toi hän iltasella murusen
meille kotiin kuin lintu pesäänsä.

Olin vasta kolmen vanha kuin isääni kohtasi onnettomuus. Hän oli
kirkkomaalla rakentamassa pylväsvajaa pitejän hevosille, niin
ukon-ilmalla putosi pylvään nenästä maahan ja taittoi oikean
sarvenansa. Silloin sanottiin kalman tarttuneen kirkkomaasta hänen
silmiinsä, että hän siitä lähtien tuli puolisokeaksi -- rampa ja
puolisokea.

Ei ne päivät siitä parantuneet. Mutta ukontuli näytti ikäänkuin
vihkineen isäni noituuteen. Ennenkin oli hänellä siihen taipumusta,
mutta sitten hän tuli hyvin kuuluisaksi. Usein näin hänen haltioissaan
lukevan loihtuja, että silmät paloi ja hiukset säkenöivät. Hän
paranteli monia tautia, niinkuin maahiaisen ja pahan silmän tekoja.
Otti kolmelta veromaalta lepänvarpoja, otti sitten kuninkaan
mynttirossan ja tuntemattoman sepän takoman avaimen ja teki niistä
kierroksen siten, että kietoi ne palttinan sisään. Ne kiersi hän
virsikirjan väliin punalangalla, solmeamatta. Sitten meni isä saunaan,
pani kirveen polviensa alle ja seulan lattialle eteensä. Kirjaa piti
hän seulan kohdalla riipuksissa. Loihtujaan lukien hän välillä ikään
kuin näkymättömältä olennolta kysyi: "Onko veestä kiinni? Onko kalman
saanut? Onko toisen rikontaa? Onko siihen kirot tulleet tai onko
kirkkomaasta tarttunut?" Minkä kysymyksen kohdalla kirja kädessä
pyörähti, siitä oli turman alku.

Sen jälkeen avasi hän kierroksen. Ukko tuumaili, että kyllä tässä on
paljon työtä. Sitten antoi avun-etsijä hänelle vahvasti viinaa.
Iltasilla pani hän kierroksen päänsä alle ja taisteli koko yön
näkymättömien kanssa. Usein hypähti hän vuoteeltaan ylös, syleksi ja
huudahti: "Ahaa, jopa mie sen tiesin! Se on päivän selvä!" Sitte neuvoi
hän mitä taudille oli tehtävä, seurasipa vielä avun-etsijää kotiinkin.

Niillä keinoilla ansaitsivat vanhempani mierossakin elatuksensa.

Äitiäkin, joka oli hyvin kitulikas, koetti isä parantaa. Mentiin
kesällä yhdessä synkkään havumetsään. Siellä kaivoi hän suurimman
muuriaispesän läpi ison reijän ja laittoi sen viereen havurovion. Äiti
riisui vanhat repaleet päältään ja isä talutti hänet ilko alasti
muuriaispesän läpi. Laiha äiti rukka, ohut tukka hajallaan. Mitä
vihaisemmin muuriaiset tarttuivat ihoon kiinni, sitä varmempi oli apu.
Sen jälkeen piti äidin rientää hakosavuun. Sieltä päästyään hän näytti
kuin savustettu kala. Sill'aikaa kuin se kaikki tapahtui, luki isä
voimakkaita loihtuja.

Äidin vanhat vaatteet haudattiin muuriaispesään ja hän puki yllensä
uudet puhtaat. Kotiin palasi hän taakseen vilahtamatta ja vasta tuvassa
räppänän alla teki pyörteen.

Ei ne taikatemput puutetta kauas ajaneet. Kun nälkä kävi meillä
ahkerasti vieraana, niin piti minun lähteä mieroa kiertämään. Kylä
kylältä, talo talolta piti kulkea ja koirien ja kissojen kanssa
kattiloita kaapia. Tuli sitten niin köyhä pettutalvi, että uupui leipä
talollisiltakin. Kaksitoista vuotias naapurin Anttikin lähetettiin
minun kanssani pyryn ja pakkasen selkään. Minä olin silloin seitsen
vuotias. Oli hauskempi kuleksia kahden.

Kerran Valamosta palatessamme manterelle tuprusi niin kova lumipyry,
että tuskalla pysyimme tiellä. Vaikka toverini oli vanhempi, väsytti
häntä enemmän kuin minua; hän taisi olla tottumaton. Hänellä oli
lämpimät vaatteet, mutta hän näytti kokonaan köntistyvän ja
jähmettyvän. Hän näytti aivan kalpealta ja uniselta ja tahtoi
väkisinkin uhveltua hangelle. "Tanssi näin ja lyö nyrkkiäsi yhteen!"
neuvoin minä hänelle. Sen keinon olin oppinut isältäni. Mutta hän ei
kestänyt, senkuin kietoi päänsä takinkaulukseen ja kyyristyi hangelle.

Minä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän
ei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua
minkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli
vaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti
toverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta.
Sitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin
tuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran
koetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko.
Toivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa
virttä.

Alkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta.
Kuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä
läheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan
suurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin
monta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä
pelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse
Hyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy:

    Hyryn-ämmä hyppää,
    Hunnunsikko silmän päällä,
    Palmikot selän takana,
    Pää se pilviä pitävi,
    Varvas maata viistelevi.

Se taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan.

Tanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää
näkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta
olkikuormaa hevosineen lähestyvän.

Ilo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä
jaksoin:

-- Auttakaa! täällä on yks poika kuollut!

Ei kuulunut vastausta.

Tartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen:

-- Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika!

Mies aikoi ajaa eteenpäin eikä tahtonut olla kuulevinaankaan. Mutta
jälissä ajaja huusi eillimmäiselleen:

-- Annahan seistä! pitäähän ihmisiä auttaa hädässä.

Niin seisattivat hevosensa ja nostivat köntistyneen toverini lumesta
kuorman päälle olkikupojen väliin.

-- Nouse sinäkin rekeen! sanoi jälissä ajaja minulle.

-- En nouse, vaan juoksen täällä kuorman jälissä, sanoin minä.

-- Mutta pidä lujasti kiinni! varoitti mies.

Niin juoksin kuorman jälissä mantereen ensi taloon. Sinne tullessa olin
niin märkä, että joka suortuvani vettä valui.

Talossa paloi iloinen takkavalkea ja emäntä antoi minulle uunin
pankolle ruokaa, jota pynttäsin vatsan täydeltä.

Toverini nostettiin lämpimän uunin päälle ja millä lienevät häntä
hieroneet. Emäntä kaasi hänen suuhunsa vastalypsettyä maitoa. Se
vaikutti niin hyvästi, että poika rupesi rykimään ja pärskymään ja
häneen tuli henki. Kuollut heräsi.

Iloissani ja ylpeänä toverini pelastumisesta rupesin häntä sättimään
siitä, että oli ollut tuollainen köntys eikä kestänyt minun rinnallani,
vaikka oli vanhempi.

Seuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta,
kun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut.

Vähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja
tehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina
itseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä.

Mutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja
kehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua
lukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja
pakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni.

Isä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: "Joll'et opi lukemaan, niin
annan tuosta säleestä konillesi!" Kun ei luvussa parannusta tullut ja
sisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni
yhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita
metsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että
kauan aikaa muistin.

Kolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi
sisältä.

Sieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että
"hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat". Rupesin
ymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat
salaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta
isä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä,
että kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja
ja luottavat salaisiin voimiin.

Minä vaikenin.

Koetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran
metsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä
kävellen ähkyi:

-- Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista,
mutta tokkohan kelvannee.

-- Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä.

-- Hm, hm! Onpa sitä elämässä kalliimpaakin kuin kulta ja hopea, arveli
isä. -- Jospahan olisit isän poika, niin antaisin sinulle kaiken
tietoni.

Arvasin mitä tietoja hän tarkoitti ja vastasin:

-- Enhän minä niitä muistaisi.

-- Yks yö ne muistoon painaa, sanoi isäni.

-- No, miten?

-- Siten, että torstai-iltana minä menen saunan uuniin ja sinä saunan
uunin päälle. Punainen lanka juoksee minun suustani sinun suuhusi. Kun
sitten kaiken tietoni loihdin, tulee se sinun omaksesi. Mit' on
minulla, sit' on sinulla.

-- Isä vieköön hautaan sellaiset tietonsa! vastasin minä.

Silloin rykäisi isä äkäisesti ja tavoitti iskeä minua sauvallaan, mutta
minkäs teki rampa ja puolisokea mies jalkavalle pojalle. Hän kompastui
metsätien risuihin ja pudotti pärepölkyn olaltaan.

Siitä lähtien ei minun enään ollut hyvä kotosella viipyä. Olin hyvin
nenäkäs ja muistuttelin joka taikatempusta vanhempiani. Enkä heitä
tarpeeksi kunnioittanutkaan: olinhan heitä viisaampi.

Ja kuitenkin pitivät he itseään hyvinä kristittyinä, kävivät ahkerasti
kirkossa sekä ripillä ja kuuntelivat kyyneliin liikutettuina jumalisia
puheita. Taikausko ja kristinusko olivat heille kaksi yhtä voimakasta
henkimaailmaa, joiden yhteyttä intomieliset henget väkevän sanan ja
määrättyjen temppujen kautta välittivät. Minua pitivät he uuden hengen
pahana lapsena, joka ei isien viisautta tahtonut ymmärtää. Olin pahana
silmänä heidän tekojaan näkemässä. Isä sanoikin: "Joudat jo tuosta
lähteä palvelusta etsimään!" Ja sitä minä itsekin ajattelin, vaikk'ei
äiti olis vielä tahtonut kokonaan päästää luotaan ainoata poikaansa.

Mutta muu ei tullut neuvoksi, palvelukseen piti ruveta.

       *       *       *       *       *

Renkinä ollessani muokattiin minusta vähittäin miestä ja istutettiin
minuun hyviä sekä pahoja tapoja. Niin en jäänyt ryypyissäkään muita
jälelle. Isäntä kun ensin tarjosi viinaa, niin sitä vastustelin enkä
luvannut huolia. Mutta hän lähetti minut askareille ulos ja sekoitti
sill'aikaa kahviin vahvasti sokuria ja kaasi sen sekaan viinaa. Se
minulle jo maistui hyvältä ja teki niin rohkeaksi, että heti sen
jälkeen olin valmis ottamaan kylmän ryypyn.

Joulun pyhinä tuli Rantasalmelta Kiteen kirkolle pelimannia ja nuoret
alkoivat pitää tanssiharjoituksia. Siellä kävin minäkin ahkerasti ja
hauskalta se tuntui. Kävi siellä isäntäni tädintytärkin, verevä ja
sorja Helu. Hän palveli naapurikylässä enollaan piikana. Minä kun olin
nopsa ja terhakka tanssissa, niin hän näytti minuun mieltyvän ja
minäkin viehätyin häneen kovasti. Eikä siinä iässä pitkiä tuumittu
ennenkuin asiasta totta tehtiin. Katrillissa olimme jo toisiimme
ihastuneet ja sitten kun iltapimeällä kukin läksi kotiinsa, niin kysyin
minä Helulta:

-- Sallitkos, niin tulen sinua saattamaan?

-- Tule vaan! sanoi hän.

Minä kannoin siihen aikaan taskussani kullattua hopeasormusta, joka
tuntui siellä ikäänkuin polttavan. Sillä mielessäni niihin aikoihin
asuikin melkein vaan yksi ajatus: naiminen. Olin sitä tunnetta aina
niin täynnä että naisen nuoruus ja kauneus minut helposti läikytti.
Aivan luonnostaan kääntyi nytkin Helun kanssa kävellessä puhe sille
tolalle. Lopulta lausuin minä Helulle:

-- Jos sinä suostuisit, niin minäkin suostuisin, niin tehtäisiin
naimisliitto.

Hän vastasi:

-- Minä pieni ja nuori, mihin minä kelpaan?

Minä jatkoin:

-- Pieni ja nuori olen minäkin, mutta kunhan minulle kelpaat.

-- Täksikö yötä vaan naimisliittoa! tokaisi hän.

-- Ei, vaan elinajaksi, täksi ja tulevaksi, vakuutin minä.

-- Eihän täti minua laske, muistutti hän.

-- Laskee! Joll'ei muuten, niin karataan, lähdetään maanpakoon!
uhmailin minä.

-- Millä siellä eletään? kysäsi Helu.

-- Juodaan vettä lähteestä ja syödään mitä karhu ja orava, selitin
minä.

-- Mutta niin voisi elää vasta kesällä -- nyt tulee talvi, huomautti
hän.

-- Niin tulee, myönsin minä, mutta talven yli voimme kantaa toisiamme
sydämmessä, sinä minua, minä sinua.

Hän kietoi kätensä kaulaani ja minä painoin sormuksen hänen sormeensa.
Ei kuullut meitä kuin yön vilvas tuuli eikä nähnyt kuin kiiluvat
tähdet.

Tienhaarassa en malttanutkaan lähteä kotiin yksin, vaan seurasin Helua
hänen kotiinsa. Siellä kaikki väki jo sikeästi nukkui, mutta toisessa
tuvassa ei maannut ketään. Siellä oli yksi sänky tyhjänä ja siihen
kävimme yhdessä levolle. Tanssin jälkeen maistui meille uni kuin
hunaja.

Siinä ennen nukkumista suostuimme, että minä ensi torstaina tulisin
kujasille ja toimittaisin, että koirat rupeaisivat haukkumaan ja Helu
tietäisi tulla minua vastaan.

Aikomus oli, että minä muun talonväen tietämättä menisin aamulla
varhain tieheni.

Mutta uni petti. Aamulla tuli emäntä siitä huoneesta kahvipannua
etsimään ja löysi siellä parikunnan yhdessä. Hän menoamaan, että kuka
meitä on yhteen vihkinyt. Helu nyhkimään minua kiivaasti ylös. Minä
unenpöhnässä alas sängystä, juoksin saappaat ja vaatteet kainalossa
saunaan ja vedin siellä kipakan kiireessä päälleni. Juoksukyytiä tulin
nopeasti kotiin.

Siellä kerroin palvelustoverilleni Jukka rengille koko onnettoman
retkeni. Sanoin, että nyt minua odottaa selkälöyly.

Jukka oli iso jyrkkäpäinen mies, joka piti rengin oikeuksia sekä
velvollisuuksia kunniassa.

-- Jos sinua lyödään, niin heidät paha perii! uhkasi hän.

Siitä sain rohkeutta.

Heti kinterelläni oli Helun eno kiirehtinyt meille. Hän neuvotteli
isäntäni kanssa toisessa huoneessa ennenkuin minut kutsuttiin sisään.
Pelko ja uhkamielisyys taistelivat minussa.

-- Mene vaan sisään eläkä pelkää, minä kuuntelen oven takana! Jos tulee
hätä, niin astun sisään, rohkaisi minua Jukka.

-- Miks'et sinä eilen illalla kotiin tullut? kysyi isäntä kiukkuisesti,
että silmät säkenöivät.

-- En voinut jättää sitä Helua, vastasin minä.

-- Vai niin! Oliko hän sinun vertaisesi?

-- Eipä hän ole papin tytär, vaan palvelija niinkuin minäkin, väittelin
minä. -- Ja koska hän minuun suostui, niin tottapahan hänelle kelpaan.

Siitä kiihtyi isännän kiivaus. Hän tempasi piiskan naulalta ja
loiskautteli sitä lattiaan.

-- Tästä sinulle annan, jollet lupaa luopua tytöstä!

-- Enkä eroa hänestä eikä hänkään minusta, vaan liitymme yhteen!

-- Kyllä minä selkänahan kautta eron teen! uhkasi isäntä.

-- Sen kyllä minäkin teen siellä kotona! lisäsi tytön eno.

Silloin astui Jukka ankarana sisään ja karjasi:

-- Jos vaan Paavolle selkään annatte, niin seinähirretkin sinkoavat
tästä talosta! Tapellaan sitten, tässä on kaksi kahta vastaan!

Silloin isännät vaikenivat äänettömiksi ja me menimme äkäisinä
kartanolle työhön.

Vähän ajan kuluttua taas kutsuttiin Paavoa takaisin. Nyt jo luulin,
että se selkäpeittous todellakin annetaan.

-- Mene vaan rohkeasti sisään! kehoitti Jukka; minä täällä ikkunan
pielessä kuuntelen, ja jos pahasti käy, niin tulen vaikka ikkunasta
avuksesi.

Isäntä kysyi:

-- Etköhän sittenkin eroa siitä Helusta?

-- Enkä eroakaan, vastasin minä seisoen oven pielessä ja vapisten kuin
hunsvotti Jumalan edessä.

Sitten tuntui kuin olis molempien viha lakastunut.

-- Millä sitte aiot elättää vaimoasi? kysyi isäntäni.

-- Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan,
vastasin minä.

-- Jos siitä sitten jotain tulee -- puheli isäntä lauhtuneena -- niin
saathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä
kevätsiemenen.

-- Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni.

-- Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin
myöntyväisenä.

-- Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä
hevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni.

Minä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka
asiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua
erottiin sillä kertaa sovinnon miehinä.

Uneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin
ihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä -- ne
kaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin
hurmauksissa.

Oli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai.

Mutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin
Ylijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan
keskiviikko-aamuna kuollut.

Pala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani
käyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan
minulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin
yksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa.

Mutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni
paloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta,
valkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset
oikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä
että öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt:

-- Kukapa siellä meidän aitassa käynee?

-- Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä.

-- Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan
sen! uhkaili Penja.

Siitä kertoi minulle Riitta.

Nyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä
kun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma.

Menin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään
kokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven
päälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen
otsaan.

Itse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea.

Penja heräsi ja kysyi: -- Mikä siellä?

-- Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä.

Hätäluontoinen Penja hypähti sängystään ylös ja avasi kiivaasti tuvan
oven. Silloin lanttu nuijasikin häntä väkevästi otsakieroon, että Penja
kaatua keikahti lattialle, huutaen:

-- Kuka löi kurikalla? Kuka löi kurikalla? Mikä onnettomuus on
tapahtunut?

Emäntä sängystään kiiruhti ovea sulkemaan ja satutti hänkin päänsä
lanttuun.

-- Voi voi! Kuka kummitus löi kurikalla? huusi hänkin eikä nähnyt
lanttua.

-- Sepä se, sepä se! Se Holpan takkimus tämän teki. Ei sitä muut olis
ymmärtäneet. Se se on, se se. Kyllä mie sen opetan!

Emäntä otti uunin luota laudalta tulukset, iski tulen taulaan ja otti
siitä valkean rikkinäiseen päretikkuun. Minä tähystelin ulkoa kuinka
Penja nousi kuhmuotsaisena lattialta ja tarkasteli oven päällä
riippuvaa lanttua, emännän näyttäessä pärevalkeaa.

-- Se palli, se palli! Kyllä minä sen opetan! jankutti Penja.

Vasta silloin Penjan veli, kuusikymmen vuotias vanhapoika Jussi, heräsi
penkiltä, kömpi hitaasti keskelle lattiaa paitasillaan, niinkuin
toisetkin, ja alkoi kohti kurkkua huutaa virren värssyä: "vihollinen
karkoit' kauas!"

Hänellä kun oli suuri mölö-ääni, että metsässäkin laulellessa kuului
kolmen virstan päähän, niin naapurissa herättiin ja arveltiin, että
kukahan on Penjamissa kuollut, kun yösydännä lauletaan.

Mutta ei se Riitta minua koskaan syvemmin sitonut. Välimme oli vaan
niinkuin Simsonin ja Delilan väli eikä siinä mitään rakkauden lupauksia
tehty. Meitä vaan huvitti tavata toisiamme.

Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi
jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin
aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton.

       *       *       *       *       *

Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen,
oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo
pestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi
enkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri
sopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä
riisuisin sen, kun hän mistä tulee.

Minä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt
tästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut
tätä kautta johdattaa oikealle tielle.

Talon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja
äidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon
henki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa
vihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin
monestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja
nurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie
vaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin
siellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti
häntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja
maksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika
isännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa
sisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin
vuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari?

-- Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta
pahoillesi, sanoi isäntä. -- Olet voittanut sydämmeni.

Pyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä
kantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän
seuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä.

Karuliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä
palmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita,
luki ahkerasti "Huutavan ääntä" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin.
Hän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin
miellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa
ainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli
juuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta
hänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen
kaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut.

-- Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten
mitä tahdot, lausui hän vakavasti.

Se oli ankarata oppia.

Usein kuitenkin vinnikamarissa ynnä veisasimme ja hän luki minulle
"Huutavan ääntä", josta yhdessä keskustelimme.

Aina enemmän alkoi talon haltiaväki minuun luottaa ja kohdella minua
kuin omaa lasta. Kerrankin oli talonväki kutsuttu naapuriin morsiamen
läksiäisiin. Mutta he eivät tavallisesti käyneet muissa kuin
"jumalisten juomingeissa". Kuitenkin, kun isäntä oli tällä kertaa
matkalla, tahtoi emäntä naapuri-ystävyyden merkiksi lähettää talosta
jonkun pitoihin.

-- Kuulehan, Paavo! puhutteli minua emäntä. -- Sinä olet minun lapseni
niinkuin nämä toisetkin, mutta kun sinä olet vauraampi, niin laitan
sinut näiden toisten silmäksi. Kun siellä syötte iltasen sekä juotte
kahvit ja teet, niin tulkaa kauniisti kotiin. Lupaathan, Paavo, tehdä
niin?

-- Lupaan kyllä, vastasin minä ja olin melkein kyyneliin liikutettu
emännän ystävällisestä puhuttelusta.

Pieni Elias poika ja pikku Katri tulivat kanssani. Ilta pidoissa tuntui
minusta hauskalta. Mutta nuo lapset olivat kasvaneet niin totisiksi
kuin vesat jylhässä hongistossa, että he luonnollisen ilon keskessä
muuttuivat alakuloisiksi -- aivan niinkuin minä olin synkistynyt sen
puutteessa. Kun iltasen jälkeen alkoi nuorten keskellä leikki ja tanssi
liehua, niin tuli Elias poika surumielin luokseni ja pyysi:

-- Lähdehän, hyvä Paavo, kotiin maata, että jaksat nousta aamulla
ahdokselle.

-- Mene vaan kotiin, minä jään vielä tänne! vastasin lyhyesti.

Vähän ajan kuluttua tuli pieni Katrikin luokseni, laski kätensä
polvilleni ja katsoi niin armaasti silmiini:

-- Hyvä Paavo, lähde nyt kotiin, kun äiti pyysi! kuiskutti hän.

Se pyyntö minua syvästi liikutti, että olin jo vähällä lähteä, vaikka
ilon humu, viulut, huilut ja kilivinkkelit ympärilläni kovasti
hurmasivat. Mutta silloin istui viereeni eräs naapuritalon emäntä,
nuori leski, ja kysyi, miksi noin istua jörötän, koska olen nuori mies
ja kuulun osaavan tanssia. No, se puhe koski sisuani niin, että häpesin
sillä hetkellä lähteä pidoista pois. Minä neuvoin lapset menemään
kotiin ja jäin kuin jäinkin itse pitoihin.

Tuon leski-emännän pyysin ensiksi tanssiin ja hänen kanssaan tein sinä
yönä monta kiihkeätä pyöräystä. Halusin näyttää ett'en ollut jörö.
Morsiantakin ja morsiustyttöjä pyöritin huimasti, että vereni kiehui ja
kihisi kuin tulessa. Mitä likemmäksi aamua eteni yö, sitä kiihkeämmäksi
yltyi vereni vauhti. Notkeuteni lisääntyi ja voimani tuntui vaan
karttuvan. Minä notkuin ja tein käänteitä ja väänteitä, hypähtelin ylös
ja kyykistyin taas alas, pujottelin toisten välistä ja käsien alitse
kuin sukkula ikään. Tuntui kuin kauan hillitty luonnonkiihko, sisäinen
elinhalu, olisi nyt riehunut verestäni ulos entistä vallattomammin. Ja
minun kuumeeni näytti muihinkin tarttuneen. Joka tyttö tanssi niin
halusti minun kanssani, sillä sitä mentiin juohevasti ja notkuen kuin
joustimilla. Palavaa hehkuivat tyttöjen posket ja kuin takkavalkea
viskelivät säkeniä silmät. Niin heiskuttiin aamupuoleen yöhön. Sitte
kävin pukeumassa riihivaatteihini ja menin reippaasti toisten kanssa
riiheen ahdosta puimaan.

Vastapäätä minua pui Karuliina ja näytti entistäkin totisemmalta. Hänen
surumielinen silmäyksensä kohtasi usein minua.

Emäntä valitti kyynelsilmin, että olin rikkonut lupaukseni. Hän sanoi
joutuvansa kerran vastaukseen minun synneistäni, kun oli minuun
luottanut ja lähettänyt pitoihin. Ja vannaan isäntäkin kotiin tultuaan
häntä siitä nuhtelee. Niin valitti hän.

Minä vastasin kopeasti: -- Te Jerusalemin tyttäret, elkää minua itkekö,
vaan itkekäät itseänne ja lapsianne!

Emäntä liitti siihen: -- Te isännät ja emännät, osoittakaat
palvelijoillenne tie, että teilläkin on Herra taivaassa. Sekä: --
Minulla on edesvastausta siitä miten palvelijoitani pidän ja johdan.

Mutta vastapäätä emäntää pui läksiänvaimo, keski-ikäinen ihminen,
niinkuin emäntäkin. Hänen kasvoiltaan säteili rauha ja levollisuus.
Hänkin yhtyi puheesen ja sanoi: -- Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa.
Hänellä on tietoa enemmän kuin meillä kummallakaan, ei hän vierry eikä
murene.

Siihen pysähtyi keskustelu. Emäntä vaikeni, vaikka jäi murheelliseksi.
Allapäin hän kuuli ja näki kuinka minä tuimalla vauhdilla iskettelin
olkia, että ne kuin petkeleellä katkesivat. Niin tahdoin näyttää, että
kyllä jaksoin tanssinkin jälkeen riihtä puida.

Tavallisuuden mukaan jätettiin minut puinnin jälkeen riiheen
käsiviskimellä jyviä puhdistamaan. Se tapahtui siten, että
ruumensekaiset jyvät viskasin yksikätisesti pienellä kourumelalla
vinoon poikki lattian uunin nurkasta peränurkkaan. Taka-alalle seinää
vasten rävähtivät raskaat suurusjyvät, etu-alalle ruumenet ja niiden
välille kielelliset eli holejyvät.

Muu riihiväki oli jo mennyt tupaan, mutta Karuliina jäi jälkeen. Hän
nyt kahden minua muistutti, että "on se Paavokin höyhenhattu. Tänään
mieltyy hän yhteen, huomenna toiseen. Ei suinkaan koko yössä Karuliina
johtunut mieleen. Maan ja taivaan olet tehnyt surulliseksi."

-- Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti:

-- Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas
meissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan.

Se muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen
ja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut. Mieleni tuntui
niin raukealta, herkältä ja alakuloiselta niinkuin tavallisesti
ennenkin huimaavan tanssiyön jälkeen. Viulut, huilut ja kilivinkkelit
helisivät vieläkin korvissani, mutta ne eivät nyt hurmanneet, vaan
kiusasivat. Mielessäni uudistui yhä läksiänvaimon lause: "Paavon voipi
jättää omaan hoitoonsa, hänellä on tietoa." Se herätti sisässäni
itsenäisyyden, mutta myös vastuun-alaisuuden tunnon. Häpesin, ett'en
ollut pitänyt sanaani, vaikka minuun oli niin jalosti luotettu.

Silloin, ikäänkuin taivaasta pudonnut, istui pikku Katri riihen
kynnykselle. Siinä hän lapsellisesti valitteli, että olin eilen tehnyt
taivaallisen Isän pahalle mielelle. Sanoi, että siitä nyt äitikin suree
ja isä nuhtelee, kun tulee kotiin.

Minua niin koski, niin järkytti pienen lapsen tavaton valitus, että
katkerasti tekoani kaduin.

Isäntä tuli kotiin ja kutsutti minut pikku pojallaan kammariinsa. Hän
kysyi juhlallisesti:

-- Jos nyt tuomion tuli ilmestyisi, niin emäntäkö vai Paavo olisi
syypää?

-- Ei emännän, vaan minun on syy. Minähän hylkäsin ystävällisen
varoituksen enkä täyttänyt lupaustani, vastasin.

-- Oikein! Sinä olet rehellisesti tunnustanut. Joka itsensä tuomitsee,
sitä ei kukaan tuomitse, lausui isäntä lientyneenä. Lopuksi neuvoi hän
minua pyrkimään paremman tien kulkijaksi ja minä läksin työhön.

Mutta kauan ahdisti minua synkkä mieli. Tuli sitten joulun
joutilaammat ajat. Silloin painui mieleni vielä syvempään kuloon.
Tahvanan iltana istuin kovin ikävissäni. Muistui mieleeni kotikylien
ilosilmäiset tyttäret, ihanat illanvietot ja riemuiset tanssiyöt --
kaipasin haikeasti niitä. Ajattelin, että jos nyt olisin siellä
syntymätiloillani, niin tanssin sipinä leiskuisi lattialla, viulu
hiveltelisi mieltä ja silmät kynttiläin kanssa kilpaa säkenöisivät.
Elämää sitä olisi eikä näin nurkassa murehtien kuluisi nuoruuteni ja
surkastuisi voimieni kukka.

Niissä mielin avasin tuvan oven ja astuin porstuaan.

Silloin sävähti salin puolelta korviini voimakas laulunsävel: "Tämän
maailman ilo on kaikki katoavainen." Se hulmahti kuin väkevän kosken
kohaus ja vihlaisi syvästi ilonjanoisen sydämmeni sisintä. Minä vaivuin
taintuneena porstuvan lattialle. Ihmiset, jotka olivat minut siitä
korjanneet, sanoivat olleeni aivan kalpean.

Sen jälkeen tein lupauksen, että toista elämää vast'edes vietän.
Isäntäkin korotti minut työväkensä voudiksi. Mutta alakuloisuus ei
minua sittenkään jättänyt. Se se mahtoi tuottaa tuskaa, että jotakin
oli minussa pysähtynyt vanhasta toiminnastaan eikä vielä auennut
uuttakaan uraa. Joulun jälkeen yhtenä lauantaina käski isäntä minut
valjastamaan hevosta. Hän hankki lähteä Karuliinan kanssa Rantasalmelle
kuuluisata J. F. Berghiä kuulemaan. Minä ratustelin tallissa hevosta
kun isäntä tuli sinne ja kysyi, miksi näytin niin murheelliselta.
Sanoin, että haluaisin lähteä mukana kuulemaan autuuden tietä -- vaikka
oli sekin tosi, että halusin sinne mennä Karuliinan tähden. Isäntä
lausui: -- Niin seisoo virressä, että "mieleni pimitetty onpi synnin
sumulta". Mutta pakenee se aikanaan sumu ja pilvetkin taivaalta kuin
tuuli puhaltaa. Niin pakenee Paavonkin murhe ja kirkas olo vielä
aukenee. Nyt vaan ei sovi matkalle molempien palvelijain lähteä. Eikä
olekaan autuuden tie sidottu sinne tai tänne, sen löytää etsijä
kaikkialla. Sillä meidän oman sydämmemme neulansilmän läpi se taivaasen
tie kulkee.

Se lausunto pani minut miettimään, että jätin mukaanpyrkimisen sikseen.

Mieleni kiintyi aina enemmin Karuliinaan. Hänestä haaveksin usein
itsekseni. Ja kun olin isona miehenä aapiskirjan loppulehdeltä
opetellut vähittäin kirjaimia tekemään, niin vuovasin kerran paperille
runoa korkeaveisun tapaan: "Nouse, armaani, ihanaiseni, nouse, sillä
elämäni aamurusko jo nousee!" Paperin löysi Elias poika taskustani ja
näytti sen isälleen. Taas kutsuttiin minut kammariin nuhdeltavaksi.

-- Onko tässä mitään todellista? kysyi isäntä.

-- On, vastasin minä. -- Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman
kirveen.

-- Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. -- Mutta
muista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa!

Siitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin
joukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme
puhdasta tulta.

Sitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän
jälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun
tuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän:
"Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi
parsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!" Se puhe jakoi
kokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa. Sen jälkeen
olin näkevinäni, että tyttö oli askareissaan kömpelö. Sitten oli
hänellä vähän kuulossakin vikaa. Mutta toisaalta mietin, että olipa hän
talonväellekin sentään niin monta vuotta kelvannut. Totta kai hänessä
on paljon hyviäkin puolia. Osasipa hän niin hyvästi lukea ja kauniisti
laulaa, ettei moni. Oli niin siivo ja vakavamielinen tyttö. Ja hänen
isot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet
sitoivat minut häneen.

Yhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta
sisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi
tapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja
sen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky. Vasemman peränurkan
täytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi
viljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme
vierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki "Huutavan ääntä", josta
välillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän
kuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla.
Niinkuin aurinko ikkunasta, paistoi sielu lämpimästi hänen silmistään
minulle. Ja niin värehti hänen kasvoillaan henki kuin tuulen huokaukset
päivän paisteessa välkkyvän veden kalvolla. Sitte lopetti hän lukemisen
ja alkoi veisata virsi virreltä yhä syvemmin, yhä hartaammin ja
kiihkeämmin. Kuuma palo hohti silloin kuin aamurusko hänen poskillaan.
Hän aloitti virren: "O, Herra ilo suur!" Niin jalo riemu näytti hänet
valtaavan, että ääni vavahteli syvästi ja silmät soimusivat kuin kaksi
kirkkainta tähteä kuun kupeella. Mutta siinä laulaessaan hän yht'äkkiä
tarttui kouristavasti minuun ja puristi minut vuoteelle, jossa muokkasi
ja syleili kuin hurmattu. Hämmästyneenä ryöstäyin hänen käsistään irti
ja rupesin miettimään mitä tämä oli. Hän oli ennen varoittanut minua
siitä, mitä nyt itse rikkoi. En ollut mitään sellaista hengellistä
kohtausta vielä sitä ennen kokenut enkä ymmärtänyt niitä kuin hengen
ovat.

Karuliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta
tapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi.
Sanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä
kristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran.

Molemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina.

-- Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi.

-- Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen
silmässään kyyneleen.

Me olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas.

       *       *       *       *       *

Sitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan.
Kaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli
yhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja
surunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä
suoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti
juoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten
surumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin
kauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä
tiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli
iloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta,
vaikka olikin jo painumassa länteen.

Niin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme
humalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi
räikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan.

    Jos sinä tyttö minulle joudut,
    Joudut mieron tielle;
    Siell' on leipä leikattu
    Ja rahaton on kyyti.

Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä.

Sekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa
suloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään.

Mutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan
itse tapellut.

-- Kuulehan, naapuri, ole moinen hyvä mies ja väisty syrjään: sinulla
tyhjä reki on ja meillä raskaat kuormat, että on mahdoton väistyä,
puhutteli miestä isäntäni. -- Suolat näet, veliseni, kastuisivat tai
jäisivät tukkunaan kohvan alle.

-- En pelkää enkä väisty! kerskui mies ja nousi rekensä kannaksille
uhkaavana seisomaan. Pitkä ja roteva mies.

-- Nostammehan rekesi, rakas naapuri, syrjään, ett'et näe mitään vaivaa
-- jatkoi isäntäni -- ja kun olemme päässeet ohi, nostamme sen taas
tielle, että voit olla aivan huoleti.

-- Tuosta nupista annan teille nuppiin, joll'ette väisty! uhkasi mies
ja heilutti lyijypäistä piiskanvartta ilmassa. Sitä pöpöä ei ollut hyvä
lähetä edestäpäin.

-- Astu esille, Paavo! komensi silloin isäntäni minua, joka ajelin
viimeistä rekeä.

-- Mutta jos hän minut hakkaa vaivaiseksi, kuka minut sitten elättää?
vastustelin.

-- Elä sitä sure, pidän kyllä sinusta huolen, vakuutti isäntäni.

-- On sitä leipää meillä sinullekin, lisäsivät toisetkin isännät.

Pitihän minun totella, kävi miten kävi.

Sill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä
väistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin
äkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani
miehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti
jääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä
kourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin
käynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini
kaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain
iloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani
hänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko
mies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle.

Tällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen
syrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt
nostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän
hevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat:
"koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua".

Aivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän.

Ajoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken
tietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta
mitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän
ainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet
oikeassa.

Kotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka
oli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja
kanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla
tanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin
mielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut
urostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut
kunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua
vihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä
Goljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun
olimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes
rekeen ja ohjanneet tielle.

Se puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset
valtakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen
kuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin.

Mutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten
syntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja
hävittää sodat.

Sellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin
kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä
enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut
vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui
se sama tunne Karuliinaankin.

Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.

Yhtenä päivänä sanoi talon vanha muonavaari, isännän isä, näin:

-- Joutaisit mennä tuonne Tapanin leskelle töppösiäs kuivaamaan ja
pöksyjäs paikkaamaan.

Hän tarkoitti sitä samaa leskeä, joka osasi pidättää minut
läksiäis-iltana yöksi tanssiin.

-- Siinä on neljän kapan tila ja kylvetään kolme tynnyriä ruista
vuosittain, lisäsi hän.

-- Onpa siinä kuusi lastakin, huomautin.

-- Siinähän se kasvaa leipä lapsille kuin muillekin, penäsi vaari. --
Ja on se toista isäntänä elää kuin renkinä retustella. Nuorena sitä
pitää katsoa eteensä. Joka ei rakenna taloansa maassa, sillä ei sitä
ole taivaassakaan, lasketteli ukko.

Hän olikin eri maata kuin muu talon väki. Ei välittänyt yhteisistä
luvuista eikä lauluista. Omassa nurkassaan hän sunnuntaisin istua
jurotti. Siinä painoi lasinsangat nenälleen ja itsekseen luki minkä
luki ja mietti mitä lie miettinyt. Usein vaan ei ajatuksiaan muille
purkanut. Eikä kukaan häntäkään häirinnyt.

Sen ukon harvat sanat ne minut kokonaan teloilta työnsivät. Sitten
alkoivat juosta kylän naisetkin naimista laulamassa: neuvoivat sinne
lesken luo tarinoimaan ja sukkiani parsittamaan. Kertoivat lesken
sanoneen: "Jos kuninkaanpoika ja Holpan Paavo tulisivat minua kilpaa
kosimaan, niin Paavolle sitä menisin." Se nosti mieltäni ja viritti
kunnianhimoani, etten ajatellutkaan muuta kuin pyrkiä taloon isännäksi.

Leskellä oli kaunis musta ruuna. Se välkkyi kuin silkki, juoksi kuin
peura. Hän kutsutti usein minut sitä valjastamaan. Sanoi sen olevan
niin raisun, ettei sitä joka mies puihin pane. Minä sitä kyllä osasin
hillitä ja pitelin kuin lammasta. Muutenkin pyyteli hän minua usein
asioilleen, että monesti oli vaikea talon töiltä ratketa. Sanoi
luottavansa minuun enemmän kuin muihin ja kyseli neuvojani. Hänen
pienemmät lapsensakin rupesivat minua hyväilemään kuin isäänsä, että
tuntuivat minulle hyvin rakkailta.

-- Ethän ole enää mikään lapsi, ett'et voisi väkevämpääkin maistaa,
sanoi hän, kun kaasi minulle välistä rommia kahvin sekaan taikka antoi
kylmän ryypyn. Olin silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja olinhan
väkeviin jo ennenkin tutustunut, vaikk'ei niitä Kesusvaarassa suvaittu.

Tiesivät ne ryypyt panna veren vinkeästi liikkeelle, ett'ei kieli
kiihkoja peitellyt. Pieni Liena-emäntä -- se oli emännän nimi -- näytti
silmissäni nuorelta ja viehkeältä kuin voittu vehnänen. Hänen pienet
sinisilmänsä näyttivät syttyneen minulle ja paloivat niin pyytelevinä
matalan otsan alta. Niin hempeältä hän näytti, että tuli sääli ja teki
mieli. Sellaisina hetkinä se musta ruunakin mielessäni välkkyi kuin
silkki, juoksi kuin peura.

Eräänä iltana, kun oli myöhään kahden istuttu, jäin kuin jäinkin lesken
luo yöksi. Se teko meni liian pitkälle.

Sen jälkeen tuli kiire kuulutuskarttaa toimittamaan.

-- Ei se liitto kanna hyviä hedelmiä, sanoi Kesusvaaran isäntä ja
kehoitti minua hankkeesta luopumaan.

Karuliina ei sanallakaan aikeitani vastustanut. Oli vaan äänetön ja
hymyili joskus surullisesti, niinkuin kärsiväiset hymyilevät.

Lopulta meni isäntäni pappilaan ja kielsi lesken ja minun
kuulutuksesta.

Mutta muonavaari, joka oli puhemieheni, veti lesken kanssa toista
köyttä. Hän oli nuorena ollut lautamies ja tunsi lainpykälät. Hän
kumosi papin vastahangan, niin että kuulutuskartta tehtiin.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin meidät kirkossa kristilliseen
avioliittoon.

Sinä päivänä juoksin minä kuin vimmattu metsään. Siellä kävelin ristiin
ja rastiin, itkin ja kaduin itseni pyörryksiin. Synkkä oli se
syyspäivä, mieleni sitäkin synkempi. Päätin, ett'en naisikaan Lienaa ja
sitten taas, että kuitenkin naisin. Näin kuusi lasta ympärilläni
pyytämässä leipää, lämmintä ja vaatteita. Aavistin jo mielessäni,
kuinka kerran hikoilin ja vanhenin heitä palvellessani; kuinka he
suuriksi tultuaan raappivat silmäni ja sysäävät minut luhdin solaan
käsinkivillä jauhamaan; kuinka sitten lopulta kuolisin liassa ja
kurjuudessa; kuinka viimein tuomiolla vaadittaisiin minulta vieraan
isän lapsia enkä voisikaan näyttää ihmisiä, vaan kissoja, kettuja ja
ilveksiä. Ajattelin sitten omiakin lapsiani, jos niitä syntyisi -- ne
jäisivät osattomiksi ja avuttomiksi, kun isä on itsensä orjaksi myönyt.
Ei silloin mielessäni isännyys paljon painanut eikä silkkikarvainen
ruunakaan suuresti loistanut.

Kalpeana ja tuskissani menin Lienan luo sanomaan, että meistä tulee
ero, taikka paha perii. Sinne oli kokoontunut jo tupa täysi kylän väkeä
tupakaisiin. Keskellä pöytää kahden kynttilän välissä oli suuri
tupakkavasu ja huone tupakan sauhua täynnä. Vanhat miehet istuivat
pöydän luona ja oluthaarikka kulki heillä kädestä käteen; toiset
härppivät norria. Nuorempi väki tanssia hytkytteli lattialla, hattupäin
ja piippunysät miesten hampaissa. Liena tuli perältä minua vastaan ja
tarttui käteeni taluttaakseen minua pöydän luo. Joukosta kuului
muutamia onnitteluja.

-- Minulla on sinulle, Liena, vähän sanomista, tulehan tuonne
välikammariin! pyysin minä värähtelevällä äänellä.

Sinne menimme kahden ja istuimme vierekkäin sängyn laidalle.

-- Sinä näytät niin sairaalta? sanoi Liena.

-- Niin, minä sairastankin vilutautia ja se on paleltanut sydämmeni,
lausuin katkerasti.

Liena huomasi, ettei ollut asiat oikein, vaan että oli paha merrassa.
Hän jäi ensin noloksi ja ääneti, sitten kaasi kahvia kuppiin ja asetti
rommipullon viereen.

-- Laitahan tästä kuppi kuumaa, niin lämpiää mielesi ja kielesi!
kehoitti hän ja koetti hyväillä minua.

Minä näytin ynseältä ja sanoin, ettei minulle tahdo koko elämä maistua.
Se -- -- tuota -- -- minä tahtoisin sinulle sanoa, että --

-- Ryyppäähän toki ensin ennenkuin jäähtyy kahvi! katkaisi Liena.

Minä sekoitin kahviin sokeria ja kaasin pullosta sekaan väkevää. Tein
sen hyvin kankeasti. Sill'aikaa Liena kertoi miten väki tuvassa oli
iloinnut ja kaikki olivat sanoneet, että meistä tulee sopiva pari, kun
olemme yhtä lyhyet kumpikin.

Olin juuri ottanut kupista ensi härppäyksen, että arvelin nyt sopivaksi
jatkaa.

-- Mutta tuota -- -- minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi
tulla mitään, änkytin minä.

-- Mi -- mitään! puhkesi Liena.

-- Niin minusta tuntuu, lisäsin.

-- Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja -- --

-- Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä.

-- Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö -- se
sekaannus, muistutti Liena.

-- Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin
mielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan.

Silloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin
toisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt
toivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä
alkaa. Siihen se eronhanke raukesi.

Pyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina
oli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili
hän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan:

-- Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen
täyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin
kelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se
Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa
saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin
neitseet alttarin luona veisasivat.

Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen
sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran
haikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi
pimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten
kävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa.
Oman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt.

Ennen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti
sokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin
Jumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän
kyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en
tohtinut enään ajatellakaan.

Vähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi
taikojakin käyttänyt.

Oli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut
seitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen.

Sen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut,
kokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte
tuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta
vielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni.
Olinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan
nainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli.

Niin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui
mieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien
sävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin
kadonneen taivaan kaukainen hyminä.

Pienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa
repaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä
puolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu.
Hän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt
puoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen
niinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina
taikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin
joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman
rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani
juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä
viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä
välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo
reppuvenäläiseltä "vanhaamiestä" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun
vapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt
tappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni
raappasi kupin kädestäni lattialle -- hän oli nähnyt mitä siihen
sekoitin.

Nyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani.

Siitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut
umpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo
kaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa.

Vaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle.

Siitä lihan-innosta, että jäin talosta osattomaksi, vierauin vielä
enemmän lapsintimistani enkä voinut heitä kyllin rakastaa. Vaadinpa,
että vaimoni aivan jättäisi heidät. Sitä hän kovin suri, että kalpeni.

Vuoden päästä, noiden monien surujen aikana, syntyi vaimolleni tytär.
Kun se hetki joulun edellä lähestyi, tahtoivat kälyt käyttää
taikasuoloja ja hakea noitavaimoja avuksi. Sitä en sallinut. Annoin
akoille kyytiä ja vein vaimoni itse lämpimään riiheen. Kälyt panivat
saunan lämmitä. Vaimoni vaipui tuskissaan käsivarrelleni. "Pure kappale
lihaa käsivarrestani, jos se huojentaa!" sanoin kovana hetkenä
vaimolleni. Lapsi syntyi onnellisesti.

Äiti vaipui raukeana olkien päälle, mutta näytti ihmeen ihanalta ja
onnelliselta.

Kun läksin riihestä tupaan, niin kuului kuin näkymätön olento olis
astunut jälessäni. Katsahdin taakseni, mutta en nähnyt mitään. Vasta
porstuan kynnykseltä tähystäessäni näytti ilman rantaa vasten kuin
suuri heinäruko. Minä sylkäisin näkyyn päin ja kysyin: "Tiedätkö mikä
joulu-aamuna syntyi? Tästä, joka nyt syntyi, et saa mitään osaa. Nimeen
isän, pojan ja pyhän hengen -- mene helvettiin! Siellä on majasi!"

Se hävisi.

Minulle on sanottu, että olin taikauskoinen ja luin siinä tilaisuudessa
loihtuja. Mutta silloin näin asiat niillä silmillä ja menettelin sen
mukaan. En käsittänyt toisin.

Tuvassa sanoin kälylleni: -- Mene nyt riiheen! sinne tehtiin pieniä,
että korjaat heitä saunaan.

Iltasella tehtiin tila tupaan lapselle ja äidille. Minä rupesin heidän
kohdalleen penkille. Yksi tyttö makasi uunin luona kolpitsalla, toiset
ovensuisella lattialla laverilla, jossa myös lepäsi vaimoni nuorin
poika ensimmäisestä aviosta.

Kotvan pimeässä oltua aukeni tuvan ovi ja minä luulin, että
yöjalkaispoika tuli kolpitsalla makaavan tytön luo. Mutta sisään-astuja
lähenikin vaimoani sekä pientä. Minä lähettäyin varjoamaan käsilläni
lasta, jaloillani äitiä. Nyt meni kummitus kaikkien kuullen laverilla
makaavan pojan luo. Yht'äkkiä parkaisi poika ja vapisi eikä asettunut
ennenkuin minä otin hänet syliini ja toin äitinsä tilalle. Sen jälkeen
se vaihdokas hävisi.

Muistoksi Kesusvaaran ajoilta nimitin ensimmäiseni Karuliinaksi.
Karuliina oli samana syksynä muuttanut Kesusvaarasta Puhoksen
tehtaalle. Pahat kielet olivat kertoneet hänelle, että emäntä senvuoksi
jutuillaan oli vieroittanut minut hänestä, kun ei tahtonut päästää
häntä palveluksestaan naimisiin. Sellaisista puheista oli hän tullut
pahoilleen ja jättänyt talon. Sellaista en kuitenkaan tahtoisi
Kesusvaaran emännästä uskoa.

Lapseni oli kivuloinen. Äiti sekä sukulaiset halusivat käyttää
taikaparanteita, mutta sit'en sallinut. Pienen ruumis vääntyi aivan
kieroksi -- en sittenkään sallinut.

Sanottiin, että taikuritkin voivat käyttää luonnollisia
parannuskeinoja. Mutta minä väitin, että Jumala itse parantakoon
luonnollisilla keinoilla, jos hyväksi näkee. Mutta lapsi pelastuikin
puolentoista vuotisena kaikista tuskistansa -- hän kuoli. -- Siellä on
hän nyt kuin ihana kedon kukkanen! sanoin minä vaimolleni. -- Siellä
mekin hänet aikanaan näemme.

Vaimoni tunsi silloin hengessään ensi herätyksen. Hän alkoi luopua
uskomasta taikoihin ja tyytyä Jumalaan.

Mutta lapseni kuolema teki elämäni niin tyhjäksi ja köyhäksi, että joka
hetki halusin vaimoni kotikylän kerrassaan jättää. Holhoja, vaimoni
veli, oli ottanut lapset ja koko talouden hoitoonsa. Me olimme siinä
vaan hylkysillä. Liena vähän väliä vielä lapsiaan itki eikä olisi
tahtonut niitä jättää. Mutta minä sanoin:

-- Entiset lapsesi ovat sinun jättäneet ja ainoastaan minun lapseni,
minkä niitä syntyy, ovat sinun.

Mutta sepä se juuri minua suretti, että vaimoni oli jo niin iäkäs,
ettei enään ollut lapsista toivoa. Muutenkin oli vaimoni sukulaisten
kanssa alituista riitaa ja toraa. He seuloivat välillämme kuin
paholaiset ja keittivät kieltä kuin papuja.

-- Lähde pois isäsi maalta ja sukusi tyköä! komensin minä vaimolleni.

Hän tuli kyyneliin lapsiensa tähden. Mutta matkalle kuitenkin
ratusteltiin, sillä työn-etsoon piti lähteä. Niin tulimme tänne
Laatokan rannalle, jossa paras ikäni on kulunut. Tuolla hovissa
tarvittiin silloin puuseppää ja sen työhön oli minua jo varhain
luontoni vetänyt, nälkä neuvonut.

       *       *       *       *       *

Kauan olin rukoillut, että Jumala siunaisi vaimoni lapsella. Ja se ihme
tapahtuikin, että meille syntyi ihana tyttölapsi, hyvin soma pienest'
alkaen.

Sanon sitä ihmeeksi, kun vaimoni oli silloin jo liki viittäkymmentä.

En tienyt silloin mitä sanoa ja miten kiittää, kun niin lopen tuntui
hyvältä. Kun lapsi terveenä minulle muhoili, niin sydämmeni muhoili
sille vastaan ja mielihyvän kyyneleet herahtivat silmiini. Pienestä
alkaen oli se lapsi silmäteräni eikä lakannut lämpimäni sille
säteilemästä.

Teki mieleni nimittää se Karuliinaksi, mutta ajattelin, ettei sillä
nimellä ole menestystä, kun ensi lapsenikin senniminen oli kuollut.
Tälle pantiin nimeksi Miina.

Sitten vasta minussa pääsi suurempi elämisen-halu ja työinto valtaan.
Lapseni hyväksi halusin tehdä kaikkea ja kärsiä kaikkea. Työn välillä
sitä usein hypittelin ja hyväilin. Se muhoili aina niin armaasti
minulle. Toisinaan sentään itkikin sitä paremmin iloitakseen.

Nyt rupesin jo miettimään lapseni tulevaisuutta ja kokoamaan varoja,
että voisin vähin erin oman asunnon rakentaa. Asetuin tänne hovin ja
kauppiaitten lähistöön, että riittäisi kosommin työtä. Mutta olen
tehnyt työmatkoja muihinkin kyliin, vieläpä kauaskin. Sellaisella
matkalla sairastuin kerran kovasti. Siihen aikaan oli jälekkäin kaksi
köyhää pettuvuotta. Maa kasvoi vaivaloisesti laihoja tähkiä, nekin
hallan puremia. Sitä runsaammin kasvoi mustia häränjyviä, jotka
myrkyttivät leivän. Paljon ihmisiä sairastui vetotautiin. Siihen
sairastuin minäkin. Mielin murretuin ja vähissä hengin läksin hevosella
kirkolle etsimään jotain rohtoja tuskien lievitteeksi. Kirkolla piti
hovineuvos siihen aikaan tarvitsevien varalta rohtoja. Tulin hänen
luokseen. Hän antoikin minulle pulveria. Mutta sen päälle
ylenannetuspulveriksi neuvoi hän kaapimaan hevosen längistä hikeä. Ei
vaan sanonut kuinka pian pulverin jälkeen hikeä piti ottaa.

Ajoin työpaikalleni takaisin, paranemistani toivoen vaikka heikkona.
Heti sinne päästyäni otin pulverin sisääni ja ajattelin ottaa hikeä
sitte kun ennätän. Mutta paikalla riipaisi se minut yhteen kyttyrään
kuin kuivaneen juurikkaan. Läsnäolijat hämmästyivät tuskanhuutoani ja
juoksivat kaikki ulos. Ainoastaan kahdeksanvuotias poika, kuin Jumalan
enkeli, jäi pelastajakseni, kun siinä kyyristelin. Rukoilevasta
silmäyksestäni arvasi hän, että jotain kaipasin. Hän polvistui
lattialle, kallisti korvansa suuni kohdalle ja kuuli kuinka hymisin: --
Ota tuo tyhjä lakkaputeli ja nouda sillä puodista terpettiä!

Ennenkuin hän kerkesi takaisin, olin jo tiedotonna.

Poikanen huomasi, että lääke oli tarkoitettu sisään-otettavaksi, ja
kaasi puolet terpetistä suuhuni. Se irroitti kieleni ja sydämmeni
ratkesi jälleen liikkeelle. Minä toimistuin ja pyysin pojalta kaikkea
rohtoa sisääni. Hän antoikin ja sen jälkeen voin jo liikuttaa
jäseniäni.

Ihmeeksi vaan jääpi järjelleni, että heikko lapsi ymmärsi enemmän kuin
joukko aikaihmisiä.

Neljänkontan pääsin sitten läheiseen puotiin, jossa kaikkia ihmetytti
tilani. Puotimiehet kaasivat kousikalla läämältään terpettiä pääni yli.
Nyrkkiin puristuneita käsiänikin hieroivat sillä.

Kiireessä lämmitettiin sauna ja eräs työtovereistani tuli hoitajakseni.

Siellä tuskissani näin kolme kummaa näkyä. Ensin vetivät oudot koneet
hienoa lankaa poikki, että se hienoimmiltaan aivan uhkasi katketa.
Huusin hourauksessa: "Elkää vetäkö!" Lanka pääsi valloilleen ja minä
järkeheni. Sillä kertaa johtui mieleheni, että se olikin elämäni lanka,
jota uhattiin katkaista. Kauhistuin sisälläni, ett'en ollut valmis
kuolemaan. Rukoilin hartaasti ikää armon-ajaksi, niinkuin kuningas
Hiskialle lisättiin.

Taas vaivuin houraukseen, jossa näin kuinka oudot koneet kiskoivat
mustaa jouhta, että se oli aivan poikki ripsahtaa. Selkenin siitä
jälleen. Huomasin, ett'ei kuoleman viikate katkaissut vieläkään elämäni
lankaa. Pelkäsin jälleen ja rukoilin Jumalaa säilyttämään elämätäni.

Vielä kolmannen kerran lankesin horrokseen ja näin kuinka koneet
kiskoivat hentoa silkkilankaa, että se hienoimmiltaan oli jo poikki
ripsahtaa. Taas selkenin ja rukoilin entistä palavammin elämän
pitennystä armon-ajaksi.

Minä paraninkin ihmeesti pian -- jotkut sanoivat, että sen vaikutti
harras elinhaluni -- niin että minut jo samana päivänä vietiin hevosella
kotiin. Siellä virkistyin ennelleni. Mutta parannuslupauksiani en
muistanut, vaan entiset maailman päivät jatkuivat.

Herkällä oli sentään mieleni, ett'ei kaivannut muuta kuin sytyttämistä.
Niin kutsuttiin minut naapuripitejään erääsen taloon puusepän työhön.
Talonväki oli kaikki heränneitä ja pitivät kolmasti päivässä
polvirukouksia. Veisasivat kauniita virsiä ja viettivät siveätä elämää.
Kun vertasin itseäni heihin, niin jouduin syviin omantunnon tuskiin,
sillä tunsin hurskasten rinnalla olevani kirouksen ja tuomion lapsi.
Noin kuukauden päivät kesti sisässäni tuskia enkä voinut rukoillakaan,
vaikka halusin.

Isäntä neuvoi minua uskomaan, mutt'ei sekään auttanut. Pelvon ja
vapistuksen henki asui minussa kuin orjassa, jonka verestä ei ikinä
pakene arkuus ja säikäykset, vaikka hän on vapaaksikin julistettu.
Jotakin sellaista asuu syntisen ihmisen veressä läpi elämän. Ja
ainoastaan siinä määrässä hän on rohkea, minkä verran hän on halvoista
intohimoista ja tahallisesta pahuudesta vapaa.

Lopulta vaivuin suureen ilmiöön. Näin edessäni suuren tultasuitsevan
Siinain vuoren ja sen yli synkän savupilven. Vuoren läpi aukeni
luolapolku, jonka sisällä vartioitsi avokitainen, raivoisa jalopeura.
Se reutoi ja pyrki repimään minut paloiksi. Mutta se oli kytketty
kaulavitjoilla kallioon ja tempaistiin yhä takaisin.

Sitte näin suuren mustan kansanpaljouden tuomion edessä synkässä
savussa ja sumussa. Itseni tunsin jumalattomien joukossa.

Läsnä-olijat kertoivat minun silloin olleeni sykkyrässä kuin kerä ja
näyttäneen kasvoiltani kuin musta kekäle. Kovasti olin huutanut apua.
Sitte selkenin.

Rupesin ajattelemaan, että enkö lie minäkin sellainen hillitön peto,
jonka kiihkoja ainoastaan yhteiskunnalliset lait kytkevät. Enkö kulkene
minäkin epätiedon ja neuvottomuuden sakeassa sumussa, jossa pelko ja
hämmästys ahdistaa.

Noin viikkoa pari tämän jälkeen elin vielä lainlapsen murheen aikaa.
Orjapoika vapisi rinnassani.

Siihen taloon, jossa työskelin, kokoontui eräänä sunnuntaina suuri
joukko heränneitä. Siinä luettiin, pidettiin puheita ja laulettiin.
Yksi henkilö joukossa vaikutti minuun muita enemmän. Se oli sokea mies,
joka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin
ihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui
koko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin
se olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin
sydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu
Jumalan istuimen ympäri.

Nousin siitä kuin pesusta, keveänä ja virkistyneenä.

Kokous päättyi myöhään illalla. Hikinen lämmin täytti huoneen ja
kynttilät palaa tuikuttivat himmeästi. Mutta sanomattoman kirkkaasti
paloi sydämmeni, kun siitä läksin yölevolle.

Aamulla herättyäni tunsin koko olentoni uudistuneeksi. Luuni tuntuivat
kuin öljytyiltä ja siunaus asui ylläni kuin puhdas paita. Kun
herännäiskokous aamulla jatkoi rukouksiaan, näin minä ilmiön, joka ei
ollut tulenvalo eikä kuun- tai päivänpaiste: sinivalvas avaruus väikkyi
autuaana yli ihananvehreän kukkaniityn, josta paratiisin tuoksut
lemahtelivat ja ylimaallinen sulous hiipaisi kautta olentoni syvyyden.
Mutta se oli vaan hetkellinen kangastus onnellisten maailmasta.

Sen jälkeen alkoi kiivas ja intoileva kilpajuoksu pyhyyden tiellä.
Sisällinen kirkkaus pyrki ulkomenoissa ilmestymään, Jumala tahtoi tulla
lihaksi. Kun veljet ja sisaret, Henrik Renqvistin oppia seuraten, eivät
polttaneet tupakkaa, niin viskasin minäkin kiivaasti pitkä- ja
lyhytvartiset piippuni ynnä muutaman naulan vinterskaa palavaan
pätsiin.

Palasin sitte uutena vaimoni ja lapseni luo kotiin ja jatkoin hiljaista
rukous-elämää.

Vaimoni ei tilastani ollut suuresti milläänkään. Häneen ei koskaan paha
eikä hyvä ole valtavasti vaikuttanut.

Yhtenä iltana ennen levolle menoa lankesimme rukoukseen. Hengessäni
kuohui hartaus kuin kohisevan merenrannan huokaukset. Rukouksessa
jouduin horrostilaan ja kävelin tietämättäni ulos. Siellä kuulin
sanomatonta harppujen soittoa ja ihaninten ihmisäänten helmikirkkaita
virsiä, joista sydämmeni tyyniheraksi suli. Siitä hurmaustilasta
selvenin vasta kun tunsin syysroudan jalkojani kylmäävän. Sitten en
enää kuullut kuin pohjatuulen kylmää vihellystä. Menin sisälle ja
ilmoitin vaimolleni itkien, että olin korotettu taivaasen, mutta
sysätty syntieni tähden ulos.

Työni lomina lueskelin mitä kirjoja käsiini osui; erittäin ihailin
hurskasten elämäkertoja. Eikä silloin maallisia kirjoja köyhällä
työmiehellä ollut saatavissakaan, kun herrat kuuluvat kieltäneen niitä
kansalle painamasta, ett'ei kansa joutuisi villiin. Sain silloin
käsiini hurskaan Teklaneitsyen elämäkerran. Siinä ihmeen ihanasti
kuvaeltiin, kuinka Teklaneitsyt Efesoossa Paavalin saarnan johdosta oli
ihastunut omaan neitseyteensä niin, että luopui kihlatusta sulhostaan,
rikkaan ruhtinaan pojasta, ja kärsi sitten vainoa, rääkkäystä ja
viettelyksiä. Seurasi Egyptiin asti Paavaliakin, joka hänet kuitenkin
itsestään luovutti. Rakensi sen jälkeen kalliolle pienen torpan, jossa
hoiteli sairaita. Mutta kun hän kerran pakeni viettelijäin edellä,
halkesi kallio ja nieli hänet. Se kallion halkeaminen minua vähän
epäillytti.

Kuitenkin sitä lukiessani kirkastui mielessäni Karuliinan kuva. Se
vaihtui Teklaneitsyeksi, joka hurmasi minua kolmanteen taivaasen, että
ihastuksissani huudahtelin kuin mielipuoli. Lapseni, pikku Miina, kun
oli sen nähnyt, niin oli sanonut äidilleen, että nyt se isä on varmaan
tullut hulluksi, kun huikahtelee itsekseen.

Lapseni oli kasvanut jo niin isoksi, että alettiin käyttää koulussa,
joka olikin samassa kylässä. Hänen kasvatuksestaan tuli meille vaimoni
kanssa toisinaan kinastelua. Liena on hyvin vilpitön ja tokinainen
luonteeltaan, mutta piti lapselle usein virstan pituisia nuhdesaarnoja,
joiden lopussa tyttö jo oli unhottanut alun ja pää-asian. Siitä tavasta
hän kuitenkin vähittäin vieraantui, kun minä huomautin, että
muistutukset piti tehdä lyhyeen, vakaasti ja asiaan sattuvasti. Ne
vaikuttivatkin lapseen syvemmin, tyttö kun oli herkkämielinen kuin
minä, vaikka muuten muodoltaan äitinsä veren-alaa. Sekä luvuissaan että
kätevyydessä näytti hän edistyvän keveästi.

Äidiltään oppi jo varhain siisteyttä ja puhtaudenpitoa. Koko sydämmeni
rakkaus ja toivo kiintyi siihen lapseen. Hänessä toivoin näkeväni oman
vereni kehittyvän kaikista tahroista vapaana ja puhtaana. Ajattelin,
että voin pian rakentaa omat huoneet, jotka kerran jätän lapselleni
perinnöksi. -- Sitä varten olin jo tehnyt säästöjä. -- Kuvaelin miten
kerran otan vävykseni jonkun nuoren puusepän sällin, siivon miehen,
jolle voin uskoa lapseni elämänkumppaliksi. Niin kuvaelin ja näin jo
silmissäni lapseni onnellisen tulevaisuuden.

Vuotta seitsemän kesti sitä uutta mielentilaa. Paljon pieniä sekä
suuria kiusauksia kohtasin sillä ajalla. Tupakkatuskakin palasi minuun
jälleen. Se syttyi siitä, kun naapurit usein tarjosivat tupakkaa ja
pyysivät panemaan piippuun. Kun en ottanut niin pilkkasivat. Vaikka
vastustelin, niin teki kuitenkin mieleni. Kävin jo rovastiltakin neuvoa
kysymässä. Hän oli itsekin tupakkimies ja selitti kuvilla ja
vertauksilla, ett'ei tupakoiminen ollut synti. Tuntoni ei sittenkään
rauhoittunut, sitä vaan tupakka korventeli.

Sinä aikana kuin en tupakoinut voin joka päivä hengessäni edeltäkäsin
aavistaa ketä veljiä ja sisaria minäkin päivänä tulin kohtaamaan.
Sitten kun taas rupesin tupakoimaan, hävisi minusta ainiaksi sellainen
aavistusvoima.

Paljoa kavalampi kuin tupakkatuska oli toinen kiusaus, johon lankesin
hengelliseltä herkkupöydältä: sielun hekkumasta ruumiin hekkumaan,
hienommasta aistillisuudesta karkeampaan.

Kävin ahkerasti herännäiskokouksissa. Niissä hiipoi sieluani
erittäinkin syvätunteiset laulut. Ja kun naiset olivat parhaat
laulajoista, syttyi heidän ja miesten välillä syvempi sisarrakkaus.
Niinkuin heränneitä yleensä yhdisti lämpimämpi side toisiinsa kuin
muihin ihmisiin, niin yhdisti vielä suurempi lämpimyys heidän
keskuudessaan miehet ja naiset toisiinsa. He elivät jonkunlaista
sielujen avioelämää, joka taivaasen ylettyy. Erinomaisemmin olin
minäkin kiintynyt Sohvia nimiseen vaimoon, sepän naiseen. Niinkuin
virta auringon paisteessa virvoittaen helkkyy vainion läpi, niin
solisivat hänen hellänsuloiset virtensä sydämmeeni. Joku sisällinen
voima veti minua häneen enemmän kuin koskaan kehenkään muihin. Hänen
lähistössään tuntui mieleni niin hyvältä ja onnelliselta, ett'en olis
siitä tahtonut koskaan eritä. Keskustelustakin hänen kanssaan säteili
minuun voimaa, intoa ja hartautta. Samaa näytti hänkin voittavan
minusta. Yhä useammin kohtasin häntä viikollakin ja yhtä suloiselta se
tuntui. Vaihtelimme sisarsuuteluja ja hyväilyjä -- sen etemmäksi se ei
mennyt. Mutta lopulta tunsin, että hengen-aviosta oli kypsymillään
ruumiin-avio. Se säikytti mieleni. -- Tuntuiko se synniltä?

Ei se, että elin hengen-aviossa, koska se on ainoa oikea; eikä sekään,
että siihen liittyi ruumiillinen avioelämä, koska se kuuluu ihmisen
maalliseen luontoon. Mutta se se kivisteli sieluani, että olin vihitty
iäkseni ainoastaan ruumiilliseen avioon, josta ei mikään katumus ja
parannus voinut minua vapauttaa.

Sekin kiusasi mieltäni, että se nainen, johon sieluni oli sulanut, oli
toisen vaimo. Molemmat olimme maailman silmissä tuomitut. Meitä
soimattiin avionrikkojiksi, vaikka elimme oikeata avioelämää ja
yhteyteni laillisen vaimoni kanssa tunnustettiin siveelliseksi, vaikka
omatuntoni sitä inhosi ja sanoi huoruudeksi. Tuntui kuin kaikki
maailman vallat olisivat musertavina vuorina vyöryneet päälläni ja olin
alennettu eläintäkin alemmaksi. Usein viskauin vuoteelle, kierielin
siinä ja voivottelin tuskissani. Kysyttiin, kivistikö minua. Vastasin,
että kivistelikin henkeäni. Niin voihkiessani vaivuin hurmaustilaan.
Näin sisaret surisevan ympärilläni kuin mettiset; hyväilivät ja
suutelivat minua laulaen:

    On rajaton rakkaus,
    Ääretön kuin ihmishenki.

Siitä kun heräsin, niin näin vaimoni itkevän ja riitelevän Sohvian
kanssa.

-- Viettelijä ja portto! huusi vaimoni kiukkuisesti.

-- Minä olen vapaa jumalanlapsi, jonka liha noudattaa hengen lakia.
Mutta sinä olet orja ja tahdot mieheskin orjuuttaa! penäsi vuorostaan
Sohvia.

-- Kirottu olkoon se, joka ei kaikkia lain sanoja täytä! lisäsi vaimoni
ja ajoi hangolla Sohvin ovesta pellolle.

Sitten ripitti Liena minua. En puhunut enkä pukahtanut vastaan senkuin
ääneti kuuntelin. Mutta sitä tuimemmin paloi tuska sisässäni.

Entiset itsemurhan ajatukset rupesivat taas kiusaamaan mieltäni.
Ajattelin, ett'en voinut luopua vaimostani eikä Sohvikaan miehestään.
Laki kielsi. Elimme kaksinais-aviossa, jota sisällykseni laki kielsi.
Elämä tuntui mahdottomalta kestää. Kolmeen viikkoon ei maistunut ruoka
eikä uni. Jos tappaisin itseni, ajattelin. Mutta pitäisi kuitenkin
tästä viheliäisestä elämästä päästä parempaan -- siihen, josta olin jo
tuntenut esimakua. Mutta ei sanota missään, että itsemurhaaja tulis
autuaaksi. Ei Juudaskaan päässyt taivaasen. Sitä ei sanota. Rosvot ja
muut murhaajat sinne pääsevät, kun vaan katuvat ja uskovat. Jos
tappaisi vaimonsa ja sitte -- --. Mutta sitten joutuisin vankeuteen. Ja
lapseni, lapseni, lapseni! huusin silloin sisimmästä sydämmestäni.
Muistin lapseni ja hetkeksi heikontunut isänrakkauteni leimahti taas
ilmi paloon. Lapseni tarvitsee äitiänsä ja minua, ajattelin. Hänen
tähtensä tahdon uhrata oman onneni. Hänen tähtensä voin suvaita hänen
äitiänsäkin -- se kun olikin niin äitinsä näköinen. Päätin luopua
kaikesta lapseni tähden, heränneistä ja Sohvistakin.

Tyttäreni tuli juuri koulusta kotiin, kirjat kainalossa. Puristin hänet
rintaani vastaan ja itkin.

Sitte taas näin ihmeitä ilmestyksessä. Olin seinäjyrkässä kalliossa
kiinni kynsin -- kaksi muuta tuttavaani kanssani -- Allamme tulta
suitseva meri, joka paloi höyryten, yllä umeinen pilvitaivas. Yksi
tovereistani putosi syvyyteen, toinen jäi vielä kallioon kynsin. Minä
pyörähdellen kapusin, kapusin ylös, kunnes onnistuin pääsemään kallion
otsalle. Katsahdin vielä kallion kuvetta alas syvyyteen ja näin
toverini siellä riippuvan, mutt'en voinut häntä auttaa.

Kalliolle noustuani paistoi aurinko säkenöiden ja näytti kuin puihin
lehti, maahan ruoho olisi tohisten puhjennut. Luonnossa oli talvi.

Läksin sitten käymään oikeata kättä kaitaa polkua myöten. Mutta eksyin
ja jouduin suurelle kivelle itkemään. Siinä itkin eksymystäni kovasti.
Silloin tuli luokseni Kesusvaaran isäntä, jonka luona minua ensi
herätys oli kohdannut. "Paavoko täällä!" kummasteli hän. Valitin
eksyneeni. "Eksynytkö?" kysyi hän. "Enkö neuvonut sinua? Katso eteesi!"
Sitte heräsin järkeeni. Ja sydänpäivän auringonsäteet kimaltelivat
jäisestä ikkunanruudusta sisään.

Mutta vasta noin vuoden päästä selkisin kiusauksen ja epäilyksen
tilasta. Silloin oli uskovaisten kokous, jossa veljet varoittivat minua
menemään Jumalan luo semmoisena kuin olen ja sanomaan hänelle: "Tee
minusta mitä tahdot." Siitä järkähti mieleni ja löysin taas entisen
suloni.

Sen jälkeen tuli paikkakunnalle Helsingistä mies, joka opetti, että
Jumala antaa synnit anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen kautta eikä
välittömästi. Hänen oppinsa herätti minussa vihaa ja kiivautta.
Uhkasin, että jos sellainen villihenki tulee toiste tänne, niin ostan
apteikista salaruutia ja ammun hänet kuoliaaksi kuin hyypiän.

Sitten tuli muuan vaimo Kalajoelta luokseni. Hän oli kiivas puhuja ja
julisti syntiä anteeksi. Kylän muissa taloissa oli hän jo pitänyt
puhetta ja vaimonikin oli salassa ottanut häneltä synninpäästön. Hän
tuli luokseni ja sanoi iloitsevansa siitä, että oli löytänyt talon,
jossa sanaa viljellään. Keskustelussa tuli meille kuitenkin riita. Hän
sanoi: -- Yksi sinulta puuttuu. Minä väitin, ett'ei minulta mitään
puutu. Olen tuntenut Jumalasta hirmun ja armon. Henkeni huutaa
sisimmässään: "Isä, rakas isä!" En siis ole enään orja, vaan poika,
joka kerran on istuva isän oikealla kädellä.

Mutta hän ei uskonut, että minä olin armon käsittänyt. Siitä kiivastuin
niin, että uhkasin toimittaa hänelle nuorat kynkkäpäihin. Silloin
hypähti hän istualtaan ylös kuin ammuttu, että ruskeat silmät mustien
kulmien alta säkenöivät, levitti kätensä ja huudahti:

-- Jumala sinut vielä nuorittaa kuin apostoli Paavalin!

Siitä säikähdyin ja vaivuin pitkiin mietteihin. Asetuin heidän
kannalleen ja sovitin raamatunpaikkoja sen mukaan. Mitä kauemmin niitä
sovittelin, sen paremmin ne näyttivät sopivan. Ja sen oikeammassa
näyttivät vastustajani olevan. Uusi virta tuntui kiskovan minua
salaisesti mukaansa. Jouduin kuin laiva merivirtaan eikä siitä mikään
komppassi pelastanut.

Sanottiin, että sunnuntaina saarnasi lähetyspappi kirkossa. Uteliaana
ja opastusta etsien menin sitä kuuntelemaan. Hänen esipuheensa oli:
"Meidän tulee työtä tehdä niinkauan kuin päivää on." Esipuhe oli kaunis
ja sen sulavammalta tuntui selitys. Tunsin elävästi sisälläni, että
elämä on työtä varten ja että työ on elämää. Olin henkisesti juopunut
kirkosta lähtiessäni. Kirkonmenon loputtua menin pappilaan
puhutellakseni saarnaajaa. Kysyin rovastilta, missä on tämän päivän
pappi.

 -- Mitä sillä teet? kysyi rovasti.

-- Tahtoisin häntä puhutella, sillä hän oli oikea paimen, joka tunsi
lampaansa ja antoi heille tänään makupaloja, vastasin minä. Hän on
luonnon sylissä Tiperian meren tykönä vannotettu: "Kaitse minun
lampaitani, ruoki minun karitsojani!" On ovesta tullut sisälle
lammashuoneesen, oman sydämmensä ovesta.

-- Mistä sitten muut ovat tulleet? kysyi rovasti.

-- Ne ovat korkeilla isän varoilla pakkokyydissä koulutettuja ja ovat
päässeet Siionin muurille makaamaan. Siinä venyvät kuin laiskat koirat
suussa lihan kimpale, sill'aikaa kuin lampaat nääntyvät nälkään.

Kaksi kirkonmiestä kuunteli mitä lausuin ja toinen heistä kysyi: --
Vastaako Holpan Paavo puheestansa Kärejävaarassa, jos tarvitaan?

-- Ei se kuulu Kärejävaaraan, sanoi rovasti ja näytti vihaiselta.
Sitten ilmoitti hän, että lähetyssaarnaaja oli jo matkustanut pois.
Minäkin jätin pappilan hyvästi.

Kuitenkin paloi kauan mieleni sitä lähetysmiestä tavata. Rupesin jo
kuvittelemaan, että jos tekeytyisin mielivikaiseksi, että minut sitte
kunnan puolesta lähetettäisiin Helsinkiin hullujen huoneesen. Ehkä edes
siellä voisin seurustella sellaisen miehen kanssa. Henkeni halusi
nousta, mutta kaipasin tarttuakseni näkyväistä oksaa, joka olis
ylempänä itseäni, kuitenkin niin matalalla, että siihen ylettyisin.

Sillä välin oli hihhulisuus levinnyt kuin kulovalkea paikkakunnassa.
Siihen oli jo vaimonikin liittynyt. Hän kuherteli ja kuherteli, että
minäkin läksisin heidän kokouksiinsa. Niin seurasin hänen sekä muiden
pyyntöjä ja menin yhtenä sunnuntai-iltana Pukinniemen hoviin. Siellä
sikäläinen talousneiti Hanna selitti raamattua ja tarjosi
synninpäästöä. Hän oli ihmeen sulopuheinen. Kiivaus ja hempeys värehti
puhuessa hänen kasvoillaan. Hän kuvasi iloa ihastukseen, surua
kyyneliin asti.

Kerran, kokouksen jälkeen, keskustelin hänen kanssaan kello 8:sta
illalla kello 2:een yöllä. Se kuusi tuntia kului kuin pari minuuttia.
Hän kuin minua nuhteli, niin tuntui kuin olisin mennyt pirstaleiksi.
Mutta kun hän taas minua lempeästi rakenteli, niin tulin iloiseksi kuin
hupsu, aivan kun hupsu. Hän hurmasi minut ja valloitti kerrassaan
hihhulisuudelle, jonka edistämiseksi sitte parina vuonna olin valmis
uhraamaan henkeni, ruumiini ja tavarani. Sen uskon siemenet liikkuivat
kuin ilmassa ja tarttuivat kuin kesyttävä tauti ihmisiin ja vaikuttivat
mielissä liikettä ja käymistä niinkuin hiiva juomaseossa. Jotakin
juovuttavaa siitä valmistuikin, sillä tämäkin kunta hyllyi ja kuohui
liikkeen voimasta. Alettiin ahkerammin lukea. Yksistään tähänkin
pieneen kuntaan ostettiin silloin kolmekymmentä raamattua ja
kaksitoista postillaa, muita kirjoja mainitsematta. Eikä virta vaan
salokylissä kohissut, se pyörteili etupäässä kirkon ympärillä, vaikka
papit sitä kylmästi kohtelivat.

Arkipäivinäkin kävelin talosta taloon kirja kainalossa. Selittelin
raamattua ja pitelin herätyspuheita kansalle. Huoneet olivat nuijatut
joukkoa täynnä, vieläpä yhtä paljon ikkunain ja ovien ulkopielissä kuin
sisällä. Juomarit, tappelijat, irstaat ja muut pahantekijät liittyivät
liikkeesen ja parantuivat elämässään. Rikokset tunnustettiin, petokset
korvattiin ja moni varastettu tavara tuotiin takaisin. Mitkään vallat
eivät olisi pystyneet kesyttämään niitä karkeita petoluonteita, joitten
kynnet siinä virrassa sulivat. Sivistyneihin se virta vaan ei
ylettynyt.

Sopu hallitsi ensi vuosina kokouksia. Niihin kokoontui puhujoita
kaukaakin, Viipurista, Helsingistä ja Pohjanmaalta, eikä eripuran
siemeniä kylvetty. Vasta kun Pietarista tuli muuan puhuja, niin sen
kanssa jouduin kiistaan.

Siihen aikaan oli seuraamme yhtynyt eräs naapuripitejän mustalainen,
joka tunnusti syntinsä ja sai synninpäästön. Hän hylkäsi kuleksivan
markkinaelämän ja rupesi elämään nuhteettomasti työstään. Mutta hän oli
elänyt jo monta vuotta vihkimättömässä aviossa, josta heillä oli useita
lapsia. Pappikaan ei heitä vihkinyt, kun vaimo ei osannut lukea. Siitä
valitti mies pahaa omaatuntoansa, että oli seurakunnan silmissä
rikoksellinen. Sellaisessa tilassa kysyi hän seuralta neuvoa. Minä
esittelin, että seura siunaisi heidän avioliittonsa ja päästäisi niin
miehen omantunnon vapaaksi, koska rakkaus ja yhdyselämä oli heidät jo
vihkinyt Jumalan edessä. Mutta Pietarin puhuja sitä vastusti ja hänen
puolelleen kallistui koko seura. Se loukkasi mieltäni kovasti, että
päätin siirtyä opettajasta oppivaiseksi ja annoin nuorempien selittää
raamattua. Pysyin kuitenkin näkevänä silmänä seurassa ja iskin monesti
kiinni selityksiin.

Kerran nuori selittäjä sanoi, että lapsi hyppäsi Maarian kohdussa kun
hän kävi Elisabetia tervehtimässä. Sehän oli aivan järjetöntä, että
lapsi olis hyppinyt neitseen kohdussa. Sitä vastustin ankarasti ja
siitä taas jakautui seura kahdelle mielelle: toiset väittivät lapsen
hypänneen, toiset sen kielsivät. Niin alkoi erimielisyys vähittäin
seuraa hajoittaa. Mutta vaikutti se senkin, että useampi pyrki omassa
sisässään asioita itse punnitsemaan. Ja kun missä ei rakkaus
kylmettynyt, siinä ei ollut elämäkään sammunut. Erimielisyydet
pitivät vaan omaa tutkimista vireillä. Vaikka vähän pensenikin
lahkolaisrakkaus, niin liikeni sen sijaan enemmän lämmintä muille
ihmisille. Sisimmässä kun tuntui rakastamisen tarve, niin se se
liikutti mielen ympäristöllekin säteilemään. Eikä se jäänyt vastausta
vaille: kun en muita tuominnut, niin ei minuakaan tuomittu, vaan
suvaittiin ja suosittiin.

Niinä aikoina kääntyi mieleni kotia rakentamaan. Vähin erin olin
säästellyt rahoja ja ostellut hirsiä oman talon rakentamiseen. Varat
vielä uupuivat, mutta kauppias naapurissa lupasi lainata apuaan. Niin
kohosi vähittäin hirsi hirreltä rakennus ja sen rinnalla yleni iloni.
Sillä oma kotinurkka on köyhälle perheelle suuri rikkaus.

Miina-tyttärenikin oli jo vuosi sitten lopettanut koulunsa ja palvellut
vuoden sen jälkeen kauppiaalla lapsentyttönä. Hän näytti menestyvän
hyvin ja haltiaväki näkyi hänestä pitävän. Minun mielestäni oli hän
paras lapsi maailmassa, sydänkäpyni, silmäteräni. Jokaisesta hänen
ilostaan iloitsin, hänen menestyksestään olin kenties onnellisempi kuin
hän itse. Kun näin ihmisten häntä huomaavan tai kiittävän, niin siveli
mieltäni monta vertaa enemmän kuin jos joku olis itseäni kiittänyt. Ja
usein häntä mainittiinkin. "Holpan Miina, Holpan Miina", oli joka
nuorukaisen suussa. Varmaankin miellytti ihmisiä se kirkas sinivalo,
joka paistoi hänen silmistään heleän punaisille poskille. Ehkä kävi
hänen herkkä vilkkautensakin ihmeeksi. Minua muistutti hän siitä
ihanasta paratiisin kevätnurmesta, jonka yllä sinivalvas avaruus
heloitti. Äitikin häntä rakasti, mutta ei niin ihannellut kuin minä.
Sitä syvemmin murenin nähdessäni hänet pahoillaan ja vihloi sydäntäni
jos hänestä pahan sanan kuulin.

Syksyllä muutti lapseni hoviin sisäpiiaksi. Iloitsin, että hän pääsi
isoon ja sivistyneesen taloon, jossa voipi niin paljon hyvää oppia.
Tyttö itsekin iloitsi ja taisi alussa ylpeilläkin uudesta paikastaan.
Hänen piti kantaa ruuat atriain aikoina pöydälle, hoitaa illoin aamuin
vuoteet sekä kantaa huoneissa tarvittavan veden ja muuta semmoista.
Pari naista vaan oli palveltavissa, sen enemmän nuoria herroja; siivoja
miehiä, sanottiin.

Vaikka olinkin uskovaisten seurasta sysätty syrjään, oli minulla nyt
kodissani iloa lapseni tähden. Hänessä tunsin nuoruuteni kevään
puhtaampana ja kirkkaampana uudistuvan. Kuvittelin monesti vaimolleni,
kuinka tyttäremme vähittäin kypsyy omalle kodilleen; kuinka jokainen
voimme koota kortemme yhteisen pesän hyväksi; kuinka vanhat päivämme
voimme iloita lapsemme onnesta ja lämmitellä yhteisen takan ääressä.
Asuntommekin, nelihuoneinen rakennus, valmistui uunineen, kaikkineen.
Leipää oli meillä tarpeeksi ja työtä yllin kyllin; kaksi kisälliä
apunani, hyvin nuori ja reipas mies toinen. Jumalan siunaus tuntui
meitä kohtaavan rikkaana kuin runsas viljavuosi. Ja kun kotonani oli
kaikki hyvin, niin en välittänyt mitä ulkona tapahtui.

Mutta ei sitä ihanata kevät-ilmaa kauan kestänyt. Seurasi harmaa
hallayö ja sen jälkeen myrskyinen, raesateinen kesä. Se tuotti elämäni
syksylle pettuleipää katkeramman kadon.

Yhtenä aamuna kohtasin hovin yövartian. Hän veti minut syrjään ja
kuiskasi ivallisesti korvaani:

-- Pidä huolta tyttärestäsi -- hän on nyt hovissa!

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyin puoleksi huolettomalla äänellä.

-- Siellä on nuoria herroja! lisäsi hän.

-- Niin on, mitä sitten? kysyin.

-- Se taloudenhoitaja, se vaaleaverinen Konni! jatkoi hän
salaperäisesti.

-- Mitä siitä? Siivo mies hän ainakin on.

-- Eilen illalla kello yhdentoista jälkeen laahasi hän tytärtäsi
käsityngästä kammariinsa, kuiskutti mies yhä salavihkaisemmin.

-- Kirottu olkoon joka vakavilla asioilla narrittelee! kiljaisin minä
ja työnsin hänet luotani.

-- Olehan sitten uskomatta! virkkoi vartia ja poistui minusta.

Minä upposin ajatuksiin. Vähä vähältä, kuin hitaasti leviävä myrkky,
valloitti epäluulo minut. Minkä syvemmälle se tunkeutui, sen
katkerammalta se tuntui. Veri pakkosi päähäni ja ikäänkuin hullun
koiran purema raivosin lopulta.

Ensin menin haastamaan hovin rouvalle, että onkohan siinä jutussa
perää. Hän sanoi, ettei Jumalan nimessä pitäisi uskoa siitä siivosta
herrasta sellaista. Samaa vakuutti hovin emännöitsijäkin. Mutta he
haastoivat sellaisella äänellä, että tuntuivat enemmän tahtovan minua
rauhoittaa kuin ilmaista oikeaa mieltänsä. Niin kiihoittivat
epäluuloani vaan enemmän.

Kutsuin lapseni kotiin kyseltäväkseni. Kautta rantain hiivin tytön
sydämmeen. Sanoin, että Jukka, se nuori sälli, joka oli työssäni, pyysi
häntä vaimokseen.

-- Olenhan liian nuori, vastasi tyttö.

-- Itse hän asiasta kysyisikin, kun vaan saisi vihiä, ettet kiellä,
selitin minä.

-- Oi, isä! elä kysy sellaisia! kaaritteli tyttö.

-- Eihän olisi kiirettä muun vuoksi, vaan kuin liikkuu ilkeitä huhuja
kylässä, niin niitä häätääkseni -- --

Tyttö punehtui ja vaaleni. Ääneti ja vapisten loi hän silmänsä alas.

-- Olethan viaton, lapseni? kysyin häneltä.

Hän purskahti katkerasti itkemään ja kapusi kaulaani.

-- Totta hän minut korjaa! puhkesi hän vapisevalla äänellä.

-- Korjaa, korjaa, korjaa! huusin tuskissani kuin puukotettu. -- Se on
siis totta! Mitä ajattelitkaan silloin?

-- Tuskin mitään. Tottelin vaan vetoa. Et ole koskaan neuvonut minua
ajattelemaan, vaan nöyrästi uskomaan ja tottelemaan, muistutti minulle
tiedonpuusta syönyt tyttäreni.

Se oli katkeraa.

-- Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin.

-- Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan,
ethän ollut sitä varten kasvattanut.

Hän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan.
Mieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa,
mutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat.

Sitten juoksin raivoissani viettelijän luo.

Hän nousi juuri päivällislevoltaan. Näytti ensin hätäiseltä ja
neuvottomalta. Sitten istui levollisen näköisenä kirjoituspöytänsä luo
tuolille.

Miesparka sekin! Talonpojasta oli lähtenyt ja isot koulut käynyt eikä
sen paremmaksi tullut -- raakuus vaan asuu sisässä!

Sellaista ajattelin ja sitten laukesin sanoiksi:

-- Vastaa, siivo herra, miksi olet vietellyt lapseni, puhkaissut
silmäteräni, puukottanut sydämmeni?

-- Kuka sen voipi todistaa? kysyi Konni tylysti.

-- Eikö omatuntosi todista? kysyin.

-- Vartioi tytärtäsi, eläkä minua syytä! tokaisi hän.

-- Kiellä minkä kiellät, mutta löytyy se oikeus herroille niinkuin
narrillekin! uhkasin minä.

-- Koetapahan, niin saat vielä sakkoa! peloitti Konni.

Minä huomasin kaikesta, ett'en ollut rehellisen miehen kanssa
tekemisissä. Verta vuotavin sydämmin ja halveksivasti silmäten jätin
mokoman. Kiiruhdin sitte hoviherran itsensä luo. Hänelle vuodatin
kaiken katkeruuteni. Sätin hänet maasta nousemattomaksi, ett'ei ollut
vartioinut tytärtäni. Vedin huoneentaulusta esille kaikki isännän
velvollisuudet palkollisia kohtaan. Sitten soimasin, että herrat kyllä
omiaan hoivaavat, mutt'eivät välitä köyhän lapsesta, jalkaportaaksi hän
joutaa.

Herra kuunteli hämmästyneenä ja asiasta tietämättä. Ilmaisi
mielipahansa ja lupasi sitä nuorta herraa kuulustella.

Kuinka lieneekin kuulustellut, mutta ei siitä apua lähtenyt.

Kostonhenki heräsi silloin sisussani. Päätin turvautua maalliseen
lakiin ja etsiä siltä oikeutta.

Tultiin Kärejävaaraan. Siellä kohtaisin ihmisiä, jotka minua vaan
pilkkasivat, sanoivat että joutavista käräjöin. Olihan se "kahden
kauppa, kolmannelle korvapuusti", sanoi muuan kärejäkirjuri. Rupesin jo
itsekin uskomaan itseäni hulluksi.

Tultiin oikeuden eteen. Tuomari kysyi minulta todistajoita. Kiihkossani
en tullut edeltä ajatelleeksi, ett'en voinutkaan todistajilla näyttää
syytöstäni oikeaksi. Ja viettelijän omatunto ei oikeuspaikallakaan
pakoittanut häntä tunnustukseen.

Syyllinen vapautettiin ja lapseni sekä minä seisoimme ihmisten
pilkkana. Eikä siinä kyllä. Minut tuomittiin hra Konnin kunnian
loukkaamisesta 200 markan sakkoon tai varojen puutteessa 12 päiväksi
vesileipävankeuteen. Lapseni kunnia ja maine ei oikeuden silmissä
näyttänyt maksavan mitään.

Olin todellakin tulla hulluksi. Kaikki musteni silmissäni. Herrojen
maailma tämä on, ajattelin; muilla täällä ei ole tekemistä ennenkuin
tulevat herroiksi. Kaikkein pitää tulla herroiksi, sitten kaikki saavat
oikeutta ja kaikki hallitsevat.

Olin niin paljon, niin täydellisesti luottanut ihmisiin ja nyt en
luottanut kehenkään.

Niin keveä oli elämän päivänrinteisessä myötämäessä nähdä maailma
kirkkaana, ihmiset ja olot hyvinä sekä Jumala armollisena. Toisin oli
nyt vastamaassa ja myrskyssä. Kaikki näyttivät vaan kokoontuvan minua
kaatamaan. Kaikki olivat vainon, häväistyksen ja sorron henkiä, jotka
näyttivät kaivavan minulle kurjuuden kuilua. Itse Jumalakin, joka ei
ollut suojellut kokematonta lastani raihnauksesta, tuntui mielestäni
väärintekijältä. Eräänä yönä, kun olin nähnyt kamalaa unta lapsestani,
heräsin kauhukseni unesta, huutaen: "Jumala on suuri roisto!" Säikäyin
omia sanojani. Peloissani rukoilin sitten jumalattomuuttani anteeksi.
Mutt'ei se ollut totteliaan lapsen rukousta.

Murhan-ääni kohosi niitä aikoja sielussani. Ajattelin, että tahdon
hävittää edes yhden raihnaajan maailmasta, vaikka itsekin hänen
kanssaan musertuisin. Minä tapan hänet, niin tapankin. Rikkaat uhraavat
lapsillensa hopeaa ja kultaa; niitä minulla ei ole. Tahdon siis uhrata
itseni.

Ajattelin, että kohtaan hänet saman naapurin luona, jossa olin hänet
ensin tuntemaankin oppinut. -- Jo silloin aavistin hänen kasvoissaan
jotain kurjaa. Liekö ollut tuon teon aave. -- Varustin jo
ruumiinkirstun rautakiskon taskuuni: sillä päätin iskeä ikuisen leiman
viholliseni ohimoluuhun, iskeä niin, ettei hän enää nousisi.

Mutta sitten johtui mieleeni, ett'en tahtoisi häväistä niin julmalla
teolla hyväntahtoisen naapurini huonetta. Se ajatus varjeli siitä
hankkeesta.

Sunnuntaina tapasin kirkolla hyvän ystäväni Antti nimisen nuorukaisen,
josta olin aina paljon pitänyt, vaikk'ei hän ollutkaan uskovaisia.
Mutta hän oli kiivas totuuden puolesta, luki kaikellaisia kirjoja ja
sanomalehtiä sekä puolsi kansan oikeuksia jokaista väärinkäytöstä
vastaan. Sentähden häntä rakastin.

Hänkin tunsi perheeni häväistyksen; jokainenhan sen jo silloin tunsi.

Pyysin hänet kirkko-ajan jälkeen kanssani keskievariin istumaan, kun
oli kylmä talvipäivä, ett'emme voineet kirkonmäellä istua ja jutella.
Kutsuin siellä lasit oltta ja sitä juodessamme juttelin synkkämielin
synkät aikeeni.

-- Oikein, siinä teet oikein! Se sille parahiksi onkin. Niin hävität
edes yhden roiston maailmasta! usitteli Antti.

Jos pahantekijä itse olis saman yllytyksen lausunut, niin olisin
varmaankin lauhtunut. Antti tunnusti vihani oikeutetuksi ja se tuntui
mielessäni sovittavalta.

Sitten jutteli hän liikuttavan kertomuksen roomalaisesta ritarista,
joka oli elänyt siihen aikaan kuin kristinusko rupesi leviämään. Sillä
ritarilla oli ihana puoliso, pienen poikasen äiti. Puhtaana kuin
kyyhkynen kultalinnassa hoiteli suloinen vaimo pienoistaan, maailman
vaaroja ei tuntenut. Mutta ritarin luona vieraili usein nuori sotilas,
ystäväkö lie ollut vai mikä. Sen miehen silmistä syttyi vaimoseen
henkeen kuumeen tuli. Se tuli kuinka lie kiehtonut niin naisen
sydämmen, että äiti hylkäsi lapsensa, vaimo miehensä ja seurasi
viettelijää toiseen maan ääreen. Siellä tuhlaili kurja mies omansa sekä
vaimon rikkaudet. Sitten hylkäsi vaimoparan vieraasen maailman
kaupunkiin ja minne lie itse mennyt. Haikeasti katui nyt surullinen
rouva eksymystään, mutta lohdutusta etsi turhaan. Vasta sitten kun
löysi sen Jumalan, joka Kristuksen kautta oli julistanut kaikki ihmiset
pojikseen ja tyttärikseen, löysi hän sovinnon ja rauhan. Niin vahvasti
luotti sen jälkeen Jumalan rakkauteen, ett'ei häntä vainotkaan siitä
luovuttaneet, vaan ennen urhoollisesti marttyyrikuoleman kärsi.

Ritarikin poikinensa oli tullut kristityksi ja suri kovasti vaimoaan,
kun luuli hänen pakanuuteen hukkuneen. Antoi kaikille vihollisilleen
anteeksi, mutta viettelijälle vaan ei voinut sydämmestänsä anteeksi
antaa, kun niin tuntui katkeralta.

Monien vuosien kuluttua sai hän kuulla vaimonsakin löytäneen rakkauden
Jumalan ja päättäneen elämänsä onnellisten kuolemalla. Siitä jalo
ritari suuresti riemuitsi ja rukoili hartaasti voimaa, että voisi
viettelijällekin anteeksi antaa.

Erästä linnoitusta puoltaessaan tuli hän pahasti haavoitetuksi. Siinä
kaipasi syvästi korkeimman rakkautta ja suullansa jo siunasi pahintakin
vihollistaan. Silloin ryntäsi apujoukko muurille. Se oli kukistanut
piirittävän vihollisen ja nousi nyt päällikkönsä johdolla linnaan.
Riemulla tervehtivät apujoukko ja linnanväki toisiaan. Mutta ei ehtinyt
haavoitettu ritari kuin vaan vilaukselta nähdä apujoukon päällikköä,
niin tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen ja vaimonsa ryöstäjäksi. Silloin
musteni hän kasvoiltaan ja kostonvimma valtasi hänet kuin tuuliaispää.
Haavojaan muistamatta karkasi hän perivihollisensa kimppuun ja kaikkien
kauhuksi alkoi muurilla hurja kamppailu. Se oli ollut lyhyt, mutta
nujertava paininlyönti. Eivät ystävätkään ehtineet väliin ennenkuin
kumpikin muurilta murjahti alas jyrkkään syvyyteen.

Näille päiville eivät sieltä enää nousseet.

Siihen tapaan kertoi Antti. Eikä mikään raamatunlause olisi rakentanut
kostonhankkeilleni niin tukevaa sulkua kuin tämä kertomus. Sudesta teki
se minut kerrassaan kärsiväiseksi lampaaksi. Olin purtu, mut ei tehnyt
mieleni puremaan. Kostoni sammui kuin veteen. Mutta aurinkoni painui
sysipimeään. Häpesin nähdä sekä näkyä. Kauas, kauas halusin paeta
häväistyä kotiani.

Niihin aikoihin työskeli aina vielä luonani se nuori puuseppä Jukka.
Kaikista huhuista ja häpeästä huolimatta rakasti hän Miinaa ja kosi
häntä vaimokseen. Vaimonikin koetti taivuttaa tytön sydäntä pojalle.
Minä niinikään suosin sitä vaaleakiharaista poikaa: "nätti kuin toisten
vasara" ja vasta parinkymmenen iässä. Jo oli tyttö häneen
suostumillaan, jo kuvailin mielessäni, kuinka he kerran asuvat yhdessä
onnellisina ja perivät minulta nuo raskailla ponnistuksilla hankitut
huoneeni -- vaikka epäilin omia kuviani.

Ratkaisevalla hetkellä teki tyttö vastarinnan.

-- En, rakas isäni, en voi yhtyä Jukkaan! lausui hän. -- Tunnet kyllä
historiani. En voi viipyä kauemmin näillä kunnailla. Pois tahdon lähteä
ja kaukana vieraissa palvella. Pidä sinä kotisi ja talosi itse
niinkauan kuin elät ja unhota minut, iloton, onneton lapsesi. Isä --
unhota!

Ja hän oli tukehtua kyyneliin. Siihen hukkui sekin toivoni.

Tyttö jätti sitten kodin ja meni etempää palvelusta etsimään. Katkera
ero.

Sen jälkeen tuntui koti minustakin tyhjältä ja autiolta. Toiveeni
olivat kaikki sammuneet kuin tuhkaan. Halusin muutoksia, vastuksia,
myrskyjä. Päätin siis lähteä maailmaan hakemaan tylyyttä ja kylmyyttä,
löytääkseni ympärilläni mitä sisässänikin tunsin. Koti-ihmisten säälivä
ystävällisyys tuntui minua vaan rasittavan. Kallihin oli minulta
riistetty -- olin nyt valmis kadottamaan kaikkeni.

Vaimoni oli tuon onnettomuuden jälkeen tullut kuin mykäksi: hän vaan
sanatonna ähki ja puhki kuin hevonen savitiikissä. Ensin näytti hän
toivovan, että Konni tytön korjaisi. Kun se luulo petti, niin toivoi
hän tytön menevän Jukalle. Olihan pääasia, että tyttö vaan joutuisi
naimisiin. Kun kaikki toivo oli rauennut turhaan, joutui hän aivan kuin
päiviltä pois. Haasteli vaan entisistä lapsistaan ja syytti itseään,
että oli jättänyt heidät vieraalle. Sanoi Jumalan siitä nyt
rankaisevan. Ei saanut öilläkään rauhaa, vaan kiljahteli unissaan. --
Mitä apua nyt on Jumalasta, kun sellaisia tapahtuu! valitti hän
uskovaisten kokouksessa. Siellä nuhdeltiin häntä ja käskettiin ottamaan
nurisematta vastaan niin pahaa kuin hyvääkin. Hän taivuttikin niskansa
ja nöyrtyi.

Mutta uskosta oli meissä jälellä vaan mustia pilkkuja omassatunnossa;
aivan kuin viheriästä ruohikosta suuren kulon jälkeen.

Minä en voinut kauemmin viipyä kotikylässä. Jukkakin, paras työmieheni,
oli minut jo jättänyt. Kun oli saanut Miinalta kieltävän vastauksen,
tuli hän alakuloiseksi eikä malttanut enää työssäni viipyä, vaan
matkusti Viipuriin. Oli sanonut lähtiessään, ett'ei tässä maailmassa
ihmistä hyvä peri. Minulle ei virkkanut hyvää eikä pahaa senkuin
kyynelsilmin puristi kättäni.

Minäkin jätin vaimoni kotiin takan vartiaksi ja läksin. Katkerasti
ilakoiden ja ilman kaipausta jätin kodin.

Rautveräjän rannasta astuin höyrylaivaan, matkustaakseni yli Laatokan
Pietariin. Oli iltapuoli päivää ja rannasta lähtiessä tyyni
päiväpaiste. Vähän matkan päässä ulapalla näin saarosen, niin pienen,
että vaan yksi siihen mahtui. Hurjassa ihastuksessa ojensin sitä kohden
käteni ja huusin:

-- Siinäpä olis armas asua: mahtuisi vaan yksi, toiset hänt' ei
turmelisi!

Matkustajoita oli laivalla runsaasti, laivan täydeltä. Kaikki näyttivät
alussa niin iloisilta kuin läikehtivä lainekin, jota laiva halkoili.
Minun mieleni tyrskehti rajussa kuohussa kuin rantansa särkenyt virta,
joka ei suunnastaan välitä senkuin vaan uomaansa pakenee ja yhä
loitommaksi vierii. Niin mielenikin muistojaan pakeni ja kohti
tuntematonta kohtaloa vieri.

Illan tullen alkoi tuuli luoteesta lietsoella. Sen voima paisui
paisumistaan, että petäjät etäisellä rannalla näyttivät maata
kuokkivan. Aallot, jotka alussa tuntuivat vaan lisäävän laivalle
mieluista vauhtia, yltyivät vähittäin ja voimansa tunnossa näyttivät
nousevan jumalattomiksi. Merisairaita ilmestyi laivan kannelle, vaimot
ja lapset uikuttivat ja voihkivat. Kalpeina ja puolipyörtyneinä
yökkivät he kauheasti. Mutta valituksista huolimatta parskuili meri yhä
uhmemmin aaltojaan kannen yli.

Minusta ei mikään sillä kertaa olis tuntunut hauskemmalta kuin
sellainen Joonaan myrsky. Niin hyvää se minulle teki, että olin valmis
vaikka valaskalan vatsaan lähtemään. Olin kuin tappelunhaluinen mies,
joka etsii vastarinnustelijaa, välittämättä kärsiikö tappion vai
joutuuko voitolle. Se sisällinen kuume vaan pyrki ulospuhjetakseen. Ja
tuo luonnonvoimien meteli sointui niin hyvin sydämmeni kapinan kanssa.
Raittiina liikuin laivan kannella ja auttelin sairaita, hoivaelin
vaimoja ja lapsia, märkänä kuin uitettu koira.

Konevitsan rantaan pysähtyi laiva. Siinä käytiin luostarin kirkonmenoa
kuulemassa. Kauniissa petäjikkösaaressa kohottaa huippuaan
oikeauskoisten vehreäkupuinen kirkko. Näkymättömistä kielistä kumisi
siellä vuoroin moni-ääninen laulu ja messu, vuoroin taas urkujen
soitto. Kaikessa tuntui jotakin salaperäistä ja uteliaisuutta
kiihoittavaa. Silloin pälkähti mieleeni ajatus, että enköhän jääkin
tänne luostarin munkiksi. Tänne sitte häviän kansastani unheesen kuin
särkynyt aalto, joka roiskahtaa saaren rantakiville. Ilmaisin sen
ajatuksen matkatovereilleni. He pyysivät ripustaakseen minulle kiven
kaulaan ja lupasivat sitten upottaa minut mereen -- jos hävitä haluan.

Kun maltoin mieltäni, niin huomasin itsekin aikeeni tuhmuuden.

Mutta pian jätti laiva Konevitsan rannan ja kesäisessä yössä jatkui
matka myrskyistä merenselkää. Ylimmilleen rymisivät aallot ja joka
hetki näytti uhkaavan meille hävitystä. Voitynnyritkin ruomassa menivät
murskaksi. Naisia viskeli kannella laidasta laitaan. Sitelin heistä
muutamia kiinni kenen mihinkin kohtaan kannella. Erään miehen kokassa
pelastin oman henkeni uhalla. Hän kun siinä kalpeana vieritteli, niin
laine oli hänet vähällä lipaista kieleensä. Silloin tartuin vilauksessa
rautahakaseen, iskin sen koukut väkevästi kanteen ja tartuin toisella
kädelläni siihen, toisella mieheen. Köytin sitten miehen vyötäisistä
laivatouviin.

Laivalla oli myöskin naapurini, Maalari-Antti, hänkin uskovaisia.
Myrsky kun nousi pahimmoilleen, niin lankesi hän kannelle polvilleen,
tarttui konehäkkiin ja rukoili hätäisesti: -- Oih, oih, hyvä Jumala!
Pelasta vielä minut! Elä hukuta minua! Elä herran tähden hukuta minua!
Auta, hyvä Jumala, vielä rantaan!

Minä polvistuin hänen viereensä ja rukoilin kilvalla: -- Hukuta,
Jumala, nämä syntiset ja pahantekijät kädet ja suut! Hautaa kalojen
ruuaksi, ett'eivät enää saa harjoittaa vääryyttä ja pettää lähimmäisiä!
Ett'eivät saa maalata vääristetyllä vesivärillä, niinkuin tämäkin
naapurini Maalar-Antti!

-- Vieläkö sinä jumalaton pilkkaat! kähisi Antti minulle.

-- Sinähän, ulkokullattu, pilkkaat, kun et pyydä syntiäsi anteeksi ja
jätä elämääsi Jumalan käteen! tokaisin minä.

Tultiin onnellisesti Nevalle, jossa ilma tyyntyi. Siellä tyynellä, kun
ponnistukset olivat loppuneet, minä vasta uhvelluin, niinkuin purjeet
räpistyvät tuulen tauottua. Suvannossa menin aivan tainnoksiin, että
kapteenin piti minua hoivaella. "Sitä miestä pitää korjata", oli hän
sanonut, "sillä hän teki matkalla työtä". Olinkin virkistynyt taas
täyteen toimeen ennenkuin tultiin Pietarin rantaan.

Kolme viikkoa sitten joka päivä kävelin tai ajelin kaupunkia ristiin
rastiin, etsiellen työtä. Ensi aluksi minua huvitti, kun näin niin
paljon uutta enkä siinä alituisessa hälyssä joutanut surujanikaan
muistamaan. Mutta lauantai-illat tuntuivat surkeilta, kun työväki
viikkopalkkojaan kapakoissa peittosi. Siellä istui nuoria kauniita
naisiakin niinkuin helmiä likavedessä. Ne joivat viinaa ja polttivat
tupakkaa niinkuin miehetkin. Välillä ratkesivat keskenään tappelemaan.
Kaduilla kuului miesten kirohuutoja, vaimojen ja lasten uikutuksia.
Mutta siellä isolla valtakadulla oli kaikki iloista ja loistavaa. Niin
elämä siellä vilkkui ja välkkyi kuin poreilevat vesikellot kiiltävässä
näkinkengässä.

Eväsvarani olivat jo lopussa, kun viimeinkin sain työpaikan suuressa
savotassa, jossa valmistettiin joukottain huonekaluja. Kuukauden päivät
siellä työskelin; kovin ikävät päivät. Sitten vähennettiin koko
tehtaasta työväkeä ja minä olin ensimmäisiä, jotka saivat luopua.
Eikähän siinä mitään vääryyttä tehty: kun omalla väellä tultiin
toimeen, niin hyljättiin vieras. Säästöjä ei siltä ajalta kukkaroon
jäänyt.

Tulikin jo ikävä oman pellon pientareita. Rupesin ajattelemaan, että
taitaa sentään jokainen parhain kotimaassaan menestyä. Kuvaelin
mielessäni hauskemmaksi Kölsin korvessa puiden latvoja katsella kuin
ihanata Pietaria. Mustaa mieltäni sinne pakenin -- mielen mustemman
vaan löysin.

Eräs matkustaja, Uudenkirkon mies, kehoitti minua tulemaan
kotipitejäänsä; sanoi siellä Lampalan hovissa tarvittavan puuseppää. Se
kehoitus viittasi minua kotimaahan.

Kokosin työkalut pussiini ja matkustin aamujunassa Pietarista Suomen
rautatieasemalta Uudenkirkon asemalle. Siitä alkoi jalkamatka.

Niin jalka mittaeli tietä, ajatukset elämää. Jo samana iltana olin
Lampalan hovin portilla.

Siinä pihalla käveli vanha harmaahapsi herra. Kysyin häneltä:

-- Otatteko nikkarintyöhön, niinkuin on kerrottu?

-- Otan, jos on oppinut. Osaatko tehdä myöpeliä?

-- Osaan.

-- Osaatko vanhaa korjata?

-- Osaan.

-- Astu sitte kampsuinesi tupaan!

Seuraavana päivänä kävin työhön, rupla kaksikymmentä kopeekkaa päivältä
palkkaa. Seitsemän kuukautta, kesän kaiken ja osan talveakin, työskelin
siinä.

Ensi päivinä kävi herra ovenraosta salaa kurkistamassa miten uusi
työmies menestyi. Kun huomasi työt sujuvan hyvästi, oli hän sittemmin
huoletonna. Ja kun olin tehnyt suuren ruokapiirongin, niin kehasi hän
ja sanoi:

-- Kyllä osama sinä, ukkoraiska, raata!

Työt ne menestyivät, mutta sisässäni asui kodinkaipaus ja tuska kuin
helvetti. Taikka oliko se kodinkaipauskaan, en osaa sanoa. Kun kaipasin
kalleintani, niin puuttui kaikkea. Johtui mieleeni rauhallinen
kotionni, ne hetket, jolloin kaikki parhaimmat toiveeni näyttivät
puhkeavan todellisuuteen. Ikävöin vaimoani, mutta varsinkin kadonnutta
lastani. Näin ajatuksissani kotikylän hurskaat veljet ja sisaret.
Heidän hartaat sävelensä soivat yhä korvissani ja tuntuivat kutsuvan
kotiin. Ja kuitenkin kammoin kotikylää nähdä: onneni rauniot
peloittivat minua.

Koetin sammuttaa ikävääni uusilla rojuseuroilla ja paloviinan
huumauksella, mutta turhaan. Jokaisen sammutus-yrityksen jälkeen
uudistui tuskani entistä katkerammaksi.

Yhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään
ja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin.
Oudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat
suruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta
näytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle
ja metsä huokasi kanssani. Mitä jylhemmin se huokasi, sen paremmalta
minusta tuntui, sen syvemmältä tuntui se huokaus nousevan minusta
itsestäni.

Niin kulkien tulin metsän halki kapakkaan ja ostin siinä taas
puolipullosen viinaa. Mutta se ei minulle maistunut. Sen näkeminenkin
jo poltti mieltäni.

Menin erääsen taloon ja pyysin siinä ruokaa. Viinapullon annoin
isännälle. Hän laitatti ruokaa ja toi minulle lasin oltta. Itse
ryyppäsi hän viinan.

Niin kului minkä missäkin kaunis kesäpäivä ja ihana sunnuntai-ilta
läheni. Kellot kalisivat raskasutaraisen karjan palatessa metsästä
kotiin. Vasta myöhään palasin minäkin metsän halki jälleen työtalooni.
Linnut tiukkuivat yö-oksillaan ja elokuun kypsynyt kasvullisuus
lemahteli mehuisia tuoksujaan ympäri. Kuuvalokin haamoitteli oksien ohi
alas metsäpolulle. Kaikki se kauneus vaan viritti sydämmeni surua ja
herätti moninkertaiseksi onnettomuuteni tunnon.

Toisaalla, tuolla kylässä, purkivat hovitalojen kapakat juopuneita ja
kirkuvia työmiehiä maantielle. Ihmisten raakuus ja törkeys siellä ja
luonnon suopea kauneus täällä nostivat mielessänikin pimeyden ja
valkeuden kamppailun entistä ankarammaksi. Häpesin, että ihminen on
sellainen raukka, vaikka on kulkevinaan kesyttyneitten etukynnessä:
raakaa kuonaa ja törkyä vaan purkaa sisästään; toisinaan taas pyhyyttä
tavoitellessaan luonnottomasti liioittelee ja niin eksyy
teeskentelemiseen ja ulkokultaan. Ei sävysty omistamaan kesyn luonnon
vakavaa mieli-alaa.

Niin tuntoni kuin kiven painon alla voihki. Ajattelin, että jos ne
kotikylän veljet nyt tietäisivät mielialani, niin totta rientäisivät
minua tästä kirouksen tilasta pelastamaan -- ikäänkuin pelastus olis
ollut ulkopuolella itseäni!

Vasta aamupuolella yötä tulin metsän kululta levolle. Vaivuin sitte
puoli-uneen ja uneksin, että vaimoni tuli luokseni, toi minulle puhtaat
vaatteet, kaulaili minua ja sanoi: "Elä murehdi, ukkoseni, vielä me
kerran siitämme kultaisia kananpoikia!" Siitä heräsin ja etsin vaimoani
-- turhaan.

Aamulla tuntui mieleni niin sulavalta. Tuntui ikäänkuin eiliset tuskat
olisivat minusta purkaneet jotakin taudin-aineksia. Sitä keveyttä kesti
muutamia päiviä, niin vaivuin taas synkkämielisyyteen. Koetin mieltäni
uudelleen voidella viinalla, mutta siitä ei lähtenyt kauaksi apua. Niin
huikentelin kuin veneraakki vesillä eikä uskokaan voinut rakentaa
särkynyttä mieltäni. Kaipasin elämältä rakkautta.

Vähittäin olin säästänyt sen verran rahaa, että panin jo 10 ruplaa
postiin sille kauppiaalle, jolle olin pari sataa markkaa velkaa
taloni rakennuskustannuksista. Mutta samasta postista nostin kirjeen
Antti-ystävältäni. Hän siinä kirjeessään kertoi, että kauppias oli
kuullut minun renttuavan ja elävän hurjasti kuin viimeistä päivää,
ett'ei enään ollut miehestä paremman toivoa. Siitä työlästyneenä oli
hän myönyt saatavansa vuoksi taloni ja antanut lopun rahan vaimolleni.
Sellainen uutinen oli uusi isku vanhoihin arpiin. Suutuin kovasti, otin
rahakirjeen takaisin, menin kapakkaan ja join rahan suuhuni.

Jyrkkä syvyys näytti ammottavan edessäni.

Onneksi tuli vaimoni syksyllä luokseni. Hän toi kotikylästä lämpimiä
terveisiä sekä lapsestanikin lohdullisia uutisia. Miina oli
kirjoittanut äidilleen ja sanonut olevansa erittäin tyytyväinen
palveluspaikkaansa.

       *       *       *       *       *

Syksyn hämärä toi taas hartauden hengen mieleeni. Kyselin:

-- Onko täällä hihhulia?

Sitä ei ymmärretty.

-- Onko täällä kerettiläisiä?

Ei ymmärretty.

-- No, onko täällä jumalisia? kysyin lopulta.

-- On Jäppilässä, Saksin talossa, sanottiin.

Läksin sinne vaimoni kanssa kävelemään ja jouduimme perille vanhan
joulun illaksi.

Tein talossa hyvän illan. Se vastattiin ja kysyttiin kuulumisia.

-- Ei kuulu muuta kuin tulimme kysymään onko täällä kristittyjä?

-- Niin ollaan kaikessa heikkoudessa, vastasi isäntä.

Siitä syntyi keskustelu ja haastelimme siinä mielipiteemme ja henkemme
halut.

-- Mekin toivomme sellaisia vieraita, sanoi talonväki.

Pian kyläkin sai tietää, että outoja vieraita oli tullut Saksin taloon.
Uteliaisuus ajoi sinne joukottain väkeä.

Emäntä sytytti pari kynttilää pöydälle. Paloi niitä siellä täällä
seinillä ja ikkunoillakin.

Veisattiin virsi. Otin sitten raamatun ja rupesin sitä selittämään.
Alussa tuntui kuin sisässäni kuohuva virta ei olis tahtonut löytää
kielen kautta tietä. Mutta pian olin täysin vireissä ja sydämmeni
säveleet kajahtivat puheessani. Sisälleni kokoontunut kuume löysi
vanhan väylän. Puheen soluessa keventyi yhä mieleni. Minä lämpisin ja
kuulijat lämpisivät. Me kaipasimme rakkautta ja saimme sitä
toisiltamme.

Toisen selityksen pidin uudenvuoden iltana. Silloin pakkausi kansaa
huoneesen enemmän kuin täynnä. Loppiaisena käytiin minut kolmannen
kerran noutamassa.

Jo kauan oli mieleni tuntenut tuskallista uupumusta niinkuin luonto
pitkällisen pilvisään ja rankkasateen jälkeen. Nyt tuntui päivä
paistavan ja lämmintä säteili ympärilläni. Tunsin sisässäni uusia
kevätvirtauksia ja lämpimiä suvituulahduksia. Me liikutuimme ja
liikutimme toisiamme.

Siitä levisi kansan suussa pitejälle sekavia juttuja ja huhuja. Ne
tulivat pappienkin korviin. Silloin kiiruhti nuori, innokas
kirkkoherran virantoimittaja kylään tarkastamaan ja tutkimaan mitä
liikkeitä siellä olisi.

Kylä vaan oli kertonut, että oli outo kuunnella, kun niin oppimaton
mies hyvin raamattua selitti.

Samaan aikaan liikkui toista laatua hengellisyyttä naapurikylässä,
Tarkkalassa. Se liike ilmautui enimmäkseen naisissa. Kaksi ala-ikäistä
tyttöä meni tainnoksiin ja saarnasivat tuntikausia. Toinen tyttö oli
houreissaan ennustanut, että saatanan enkeli oli tuleva häntä
katsomaan. Pappi kun tuli niin sai sen kuulla ja kiivastui kovasti. Hän
valeli tyttöä kylmällä vedellä ja väänteli väkivallalla hänen
kangistuneita jäseniään. Kun vanhemmat sitä nähdessään itkivät, ajoi
pappi ne ulos ja jäi huoneesen kahden seuralaisensa keralla. Sisään
palattuaan näkivät vanhemmat lapsessaan mustelmia, mutta eivät
tohtineet valittaa, kun se oli pappi. Vieläpä haastatti pappi tytön,
muka pahantekijänä, oikeuteen. Mutta ei ollut tuomari väärä, vaan
vapautti tytön syyttömänä ja kysyi isältä, tahtoiko hän pastorille
edesvastausta. Isä rukka ei vaatinut mitään senkuin arveli, ett'ei sovi
pahaa pahalla kostaa. Kiitti kun pelasti lapsensa hengissä.

Toisen tytön käytti pappi Viipurin sairashuoneessa. Parin kuukauden
tarkastuksen jälkeen päästettiin hän kauniisti kotiin, kun lääkäri ei
sanonut hänessä löytäneensä ruumiin eikä sielun vikoja.

Koko Tarkkalan kylässä en ollut käynyt enkä näitä tyttöjä edes
tuntenut. Eivätkä hekään minusta muuta tietäneet kuin kertomuksista.
Kuitenkin luki pappi minut syylliseksi näkijöihin. Olisinko ehkä heihin
kuitenkin vaikuttanut tietämättäni.

Niin vaan kävi, että yhtenä maanantaina kun juuri olin suuruksella
työpaikassani, tuli siltavouti eteeni ja luki minulle syytöskirjeen:

"Lautakunnan esimiehen talossa Holpan Paavo, joka käyttää nikkarin
verstaa, tulee ylihuomenna laitettavaksi ruununkyydillä kotipitejäänsä
väärä-uskoisuudesta. Passinkirjoitus kirkkoherran virantoimittajalta."
Suuruspala tarttui kesken syömistä kurkkuuni. Vaimoni säikähti ja
pakeni vielä samana päivänä Viipuriin. Isäntäni puhui minun puolestani
siltavoudille parastansa ja tarjosi minusta kahdentuhannen markan
takauksen. Lupasi hankkia minun paperini kotipitejästäni, kun vaan
saisi pitää minut työssään.

Mutta siltavouti nousi pönäkäksi, asetti sangat silmilleen ja sanoi,
ettei tässä auta raha, vaan on kysymys kunniasta.

Isäntäni, kun oli varakas mies, ei säikähtänyt, vaan kiivastui ja sanoi
siltavoudille:

-- Itse pidät tilallasi kapakkoja ja kaiken pahan pesiä, vaikk'ei pappi
niistä ole tietääkseen! Mutta silloin puhut kunnian asioista kun
syyttömiä vainotaan!

Eihän se auttanut. Rakkauden tekojen täytyi raueta, kun pappi ja
poliisi toimivat yksistäpuolin. Puustavi voitti. Vangitsemista
välttääkseni piti minun lähteä kotipitejään passia etsimään.

Matkani kotiin kävi Viipurin kautta. Silloin oli kovat helmikuun
pakkaset. Senvuoksi teki mieleni, ennenkuin kaupungista läksin, ottaa
anniskelusta aamuryyppy ja juoda vahvisteekseni pullon oltta. Käsi
käski, toinen kielsi. Kävelin jo anniskelun ohi ja viiden minuutin
päästä olisin ollut kaupungin portista ulkona. Mutta rautatien sillan
korvasta palasin takaisin ja poikkesin kuin poikkesinkin anniskeluun.
Otin siinä ryypyn viinaa, pullon olutta ja suurustelin.

Siinä juodessani ja syödessäni lämpisin ja vereni tuntui juoksevan niin
vilkkaasti. Johtui silloin mieleeni, että pitäisi sentään käydä
tervehtimässä Jukkaa, jonka piti nyt olla kaupungissa. Hän oli niin
hyvä poika ja olipa hän rakastanut lastani -- kenties rakasti vieläkin.
Sitä poika rukkaa en voinut jättää näkemättä.

Kun tietäisi missä hän asuu.

Vieressäni istui nuori seppämies. Hän tarjousi 50 pennin maksusta
minulle oppaaksi. Läksimme Jukan asunnolle. Mutta hän ei ollutkaan
kotona eikä työpaikassaan. Siellä sanottiin, että hän oli tullut
pahasti kipeäksi ja mennyt sairashuoneelle. Siellä hänet tapasin. Niin
kurjassa tilassa! Katkerasti valitti hän, että oli kovan onnensa takia
ruvennut rajusti juomaan. Humalassa sanoi hyvien toverien seurassa
eksyneensä huonoon paikkaan, josta sai ilkeän taudin. Sitä hän nyt
poti, loikoi hervotonna ja silmäeli laimeasti minuun. Näki edessään
vaan toivotonta tulevaisuutta -- niinkuin minäkin. Ja mitä oli minusta
lohduttajaksi! Ajattelin vaan, että tuskin loikoisi nyt kaunis Jukka
kalpeana tuossa, joll'ei lapseni olis eksynyt. Niistä emme sentään
hiiskuneet mitään. Kyyneliä pusertaen jätin laihtuneen pojan hyvästi.
Katua kävellessäni olin niin kirousta täynnä, että olisin tahtonut
polttaa koko rupisen maailman poroksi.

Mutta vielä samana päivänä piti minun itseni palaa poroksi. Sepän
seurassa viehätyin poikkeamaan kapakasta kapakkaan. Elämään suuttuneena
ryypiskelin sepän kanssa vähän paikassaan. Niin hartaasti vetelimme,
että liikutuksesta pehminnyt mieleni likosi aivan tahdottomaksi: se
solui mihin sitä vaan sujutettiin. Alkupäästä molemmat yhtenä suuna
moitimme maailmaa, että se oli vinossa ja valta väärillä ihmisillä.
Emme silloin huomanneet, että itsessämmekin oli jotain kieroa.

Niin tuli pimeä ilta. Muistan hämärästi kuinka käydä hoipertelimme
syrjäistä katua. Sen varrella näkyi matalia rakennuksia ja perimpänä
vasemmalla isompi talo, jonka ikkunoita peitti luukut, vaikka sisältä
kuului hälyä ja peliä. Joukko ajuria hevosineen ja ajoneuvoineen vartoi
talon portilla; mikä torkkui istualtaan seinuksella, mikä kuskilaudalla
nuokkui. Poliisimieskin liikkui ja vakoili siinä lähellä. Seppä sanoi,
että tämä oli se "iso paikka", se kieron sivistyksen ulkotalo.

Seppä koputti ovea ja meidät päästettiin pimeän eteisen läpi sauhuiseen
saliin, jota katossa suuri kaasulyhty valaisi. Minä arastelin ovessa,
mutta seppä kiskoi minut rohkeasti peremmälle. Humalaisia miehiä ja
naisia hyppiä keikisteli lattialla. Niiden välitse tunkeuduimme pöydän
luo oikeanpuoliseen peränurkkaan. Siihen istuimme sohvalle. Meitä
vastapäätä ovipuolella vingutti pieni, sokea mies viulua; hänen kelmeä,
noin kahdentoista vuotias poikansa veteli isoa romoviulua. Huomasin sen
verran, että tiesin missä oltiin. Ja tuon pienen pojan läsnäolo
loukkasi minua syvästi. Lienenkö siinä ollut oikeassa.

Toverini kutsui pullon viiniä. Sitä juodessamme yhtyi meihin kaksi
naista, jotka ilmestyivät salin viereisistä huoneista ja koettivat
tehdä meille lystiä. Muistelen kuin untani.

Sitte kun hyppy taukosi, asettui joukko kukin pöytiensä luo istumaan.
Toiset menivät viereisistä ovista sisään. Joku naisista otti
soittajapojan syliinsä, hyväili ja koplaili sitä. Sill'aikaa humalaiset
miehet juottivat sokealle isälle lasin toisensa jälkeen, että onneton
mies lopulta kukertui nurkkaansa.

Minua vimmastutti pojan kohtalo. Menin hänen luokseen tarjoten rahaa ja
vaadin, että hän heti lähetettäisiin yön halki kotiinsa.

Mutta muutamat miehistä pilkkasivat minua ja väittivät, että pojan oli
oikeus ansaita työllänsä rahaa ja iloita seurassa niinkuin minunkin.
Pöheä emäntä selitti pojalla olevan kotona viisi pienempää sisarusta,
jotka tarvitsivat elatusta. Jollakin pitää isän ja vanhimman veljen
ansaita. Kun en hellittänyt vaatimustani, yhtyi koko joukko minua
ahdistamaan. Siitä rajustuin, iskin nyrkkini pöytään ja löin pullot
sekä lasit sirpaleiksi. Sillä tunsin ankaran vimman sisässäni.

Minulta vaadittiin särkyneistä astioista maksua. Koko joukko kiertyi
ympärilleni, korvani vinkuivat ja nyrkit jyhmivät niskaani. Lopulta
kuulin vaan jotain huminata ja sitten en tiennyt mitään.

Aamuyöstä heräsin pimeässä ja ahtaassa kopissa. Ilma löyhkäsi siellä
kauhean pahalta. Kuulin ensin körinää, sitten joku heräsi ja kiroili.
Vihdoin kuului yökkimistä. Jotkut kyselivät toisiltaan mistä syystä
kukin oli tänne joutunut. Useimmat sanoivat olleensa vähän ryypyksissä
ja sitten poliisin tarttuneen joutavasta syystä kiinni. Ei niissä
kenessäkään paljon syytä ollut.

Minuakin alkoi ellottaa ja yökittää. Toisenkin ja kolmannen kerran.
Kylmä hiki nousi otsaani ja silmäni vetistyivät aivan kuin itkusta,
vaikk'ei se itkettänyt, senkuin ahdisti vaan muuten kovasti mieltäni.
Kylmiä värähdyksiä tuntui ruumiissani.

Jyrisytin nyrkilläni kovasti kopin ovea.

-- Avatkaa ja päästäkää ulos täältä ennenkuin tapatte tähän lokaan!

Ei vastausta.

Jyrisytin uudelleen ja ankarammin.

Jo kuului kahinata ja sitten murinaa.

Lopulta avattiin ovi ja minut otettiin ensimmäisnä tutkintoon.
Komisarius sanoi, että olin yörauhan häiritsemisestä viety putkaan.
Luvattiin päästää vapaaksi, jos voin todistaa kuka olin. Minun piti
etsittää kaupungista vaimoni todistamaan minua miehekseen. Hän tuli ja
toi mukanaan hihhulisen kauppiaan, joka poliisille todisti, että olen
se ja se rehellinen työmies.

En tiedä miltä mahtoi vaimostani tuntua, kun minut sellaisilta jäliltä
löysi, mutta kyllä minä silloin häpesin. Häpesin näkyä ihmisille ja
ennen kaikkia omalle vaimolleni. Hän läksyttikin minut hyvän omaksi,
että kyllä tuntui happamelta, mutta ansaitultakin. Sydän syttä, mieli
tervaa; silmä synkkä, tasku tyhjä -- niin oli tilani silloin. Kaikki
rahani, neljäkymmentä kahdeksan markkaa, olivat häviössä.

Vaimoltani, joka jäi ystävien luo kaupunkiin, sain kolme markkaa
ruokarahaksi neljäntoista penikulman matkalle.

Lankeemukseni kaupungissa tuntui tekevän kohtaloni ansaituksi. Kärsin
sisässäni kauheita tuskia. Kauas oli paennut omantuntoni entinen sulo
ja rauha. Tuomion tuli paloi nyt sisässäni -- ennen siellä rakkaus
säteili.

Neuvoton olin taloudellisestikin. Raskaalla työllä kootut rahat olin
tuona hulluuteni yönä hävittänyt. Nyt olisi ollut kiire kirjoja
hakiessa, mutta hevoskyytiä en jaksanut ostaa, vaan jalan syten piti
yön päivän halki maleksia. Sill'aikaa saattoi joku muu viedä
työpaikkani. Niin tietä pitkin laputellessani tuntui minua puut
purevan, kivet kiroavan, kaikki varjot vainoavan.

Niin pääsin synkkänä kotiperille. Sunnuntaina pidettiin kotikylässä
hihhulien kokousta. Sinne menin minäkin; etsin siellä sääliviä,
anteeksi antavia sydämmiä. Avomielin juttelin kurjan harharetkeni koko
seuralle ja pyysin siltä anteeksi. Kokous julistikin minulle
synninpäästön, mutta seuran johtaja sitä vastusti. Hän selitti, ett'ei
Samuelkaan antanut Saulille anteeksi. Paavon sydämmelle ei Jumalan armo
enää satu. Niin sysäsi minut viimeinenkin lohdutuksen toivo luotaan.
Samuelin kostonhimo ylettyi vielä minullekin.

Lyijyn raskaat olivat nyt jalkani ja maakin allani tuntui vajoavan,
niinkuin sadussa prameasta piiasta kerrotaan. Elämä maistui kuolemalta
ja mieleni teki paeta ihmisiä, joiden seurassa vaan hylkynä liikuin.
Pois halusin lähteä tuttujen tuvilta.

Menin nimismieheltä työkirjaa pyytämään. Hän sanoi, että ensin piti
minun maksaa sakkoraha, kaksisataa markkaa, jonka oikeus oli tuominnut
minut suorittamaan kunnianloukkauksesta.

Millä olisin sen maksanut?

Senvuoksi nimismies passitti minut ja lähetti vanginkyydillä Viipurin
linnaan syömään kaksitoista päivää vettäleipää.

Minut vietiin vanhan linnan muurien sisälle, jossa puettiin kirjaviin
vanginvaatteihin. Pukeuin levollisena, kun en mielestäni ollut mikään
pahantekijä. Ajattelin että niin moni syytön, jos syyllinenkin, oli
vanginpukua kantanut.

Ainoastaan yhden yön pitivät minua sisällään vanhan linnan muurit.
Sitte vietiin uuteen koppivankilaan, joka oli juuri valmistunut.

Jo ensi päivänä pyysin, että annettaisiin Uusi Testamentti lukeakseni.
Sen sijaan tuotiin minulle pieni kirja "Vankiraukoille". Vilkaisin sitä
ja viskasin inholla kesken lukematta luotani. Ainoastaan vangit näytti
tekijä lukevan viheliäisiksi syntisiksi. Ainoastaan he olivat tuo
maailman hylkyjoukko ja raukkakunta. Tunsin sen verran maailmaa, että
tiesin miten useinkin ruplan rosvoja tuhansien varkaat lyöttävät.
Eivätkö liekin sairaat ja vankilat ilmauksia koko kansan
yhteisraihnaudesta. Niissä on joukko yksityisjäseniä, joissa koko
ruumiin tautisuus on puhjennut.

Siellä vankilan hämärässä yksinäisyydessä oli mieleni hyvin tyyni.
Leipä vaan ei maistunut. Join sentään ruuskallisen päivässä vettä,
johon oli kastettu leipää. Sillä elin nälkää tuntematta kokonaista
kahdeksan päivää. Leipä säästyi kopin hyllylle.

Kopin sementtiseinät ja lattia olivat hyvin sileät ja somat; taivaan
lakea muistutti holvattu katto. Päivänvaloakin antoi kylliksi isohko
ikkuna. Jos olisin sillä voinut kaikki syntini sovittaa, niin olisin
kernaasti täällä neljäkymmentä vuorokautta vesileivällä elustanut. Joka
aamu kello kahdeksan työnsi vartia aukosta sisään kaksi naulaa mustaa
leipää; sitä sai syödä milloin halutti. Ainoastaan tupakkaa kaipasin.
Monesti tavoittelin sitä aivan kuin hourauksessa ympäriltäni. Aika
kului aatellessa maailman menoa; mietin varsinkin vankilaitoksia. Niin
paljon olivat ne parantuneet: muuttuneet ahtaista komeroista, joissa
kosteus ja home höyrysi, valoisiksi asunnoiksi, joihin sukunaputket
johtavat alikerroksesta sopivaa lämmintä. Henkitorvet seinissä
vaihtavat ilmaa. Yön läpi kello kuudesta kuuteen oli vuodelava auki
pehmeine matrassineen. Päivän oli se lukittu seinään. Rauha vallitsi
koko kartanolla ja pieninkin kolaus kuului puhelankaa myöten vankilan
päällikölle. Viereisessäni putkassa alkoi asukas kerran huvikseen
sormillaan koputella. Siitä lähetti päällikkö paikalla muistutuksen
oikeaan numeroon. Paremmalta tuntui minusta elämä meillä kuin Englannin
vangeilla: vartia sanoi niiden täytyvän syödä vehnäleipää ja
rieskamaitoa sen sijaan kuin meillä oli suolansekainen mustaleipä ja
raikas lähdevesi. Kello viisi iltapuolella piti pappi vankilan
käytävällä saarnan, joka kaikui joka putkaan selkeästi. Mutta sekin
maistui kuin leivänpala vartian tylystä kädestä.

Siellä johtui mieleeni, että eiköhän maailman vanhin kasvatuslaitos
olekin vankila. Eiköhän orjalaitos ollut ihmisten ensimmäinen vankila.
Vankihäkkiin vieläkin kesyttömiä pyydetään. Ne jotka siellä sävystyvät,
päästetään valloilleen. Sitä ennen useasti leikataan siivet tai
murretaan hampaat. Välisti pannaan kesykin koira koppiin, jos se on
ruvennut ärtyiseksi ja purrut sitä, jota ei isäntä olis sallinut. Mutta
sen kuitenkin sanon, että huonossa talossa kasvaa pahoja koiria ja
ympärillä on myrkkyä, jos ne vesikauhuun sairastuvat. Katkeralta
ainakin tuntuu sille, joka on vapauden makuun päässyt, joutua
rautahäkkiin. Siltä se siellä yksinäisyydessä tuntui.

Niin kului putkassa aika ja kukin päivä oli toisensa kaltainen.
Alkupäästä ajatukset tekivät työtä, mutta päivä päivältä väsyi mieli
äänettömään yksitoikkoisuuteen. Se pysähtyi asemilleen kuin vesi, jota
ei mitkään voimat liikuta.

Mutta kahdeksannen päivän iltana avasi vanginvartia isolla rapinalla
putkani, rykäisi kuivasti ja lausui:

-- Sinä olet vapautettu, Holpan Paavo!

-- Laki on tuominnut minut kahdeksitoista vuorokaudeksi vesikoppiin
enkä minä halua välillä lepäämään lähteä! vastasin minä tylysti.

-- Sinä olet vapaa! vakuutti kuiva mies.

-- Ei! kaksitoista vuorokautta on oikeus päättänyt enkä minä muuta
usko.

Vartia painoi oven kiinni. Hetkisen takaa tuli vankilan päällikkö ja
kysyi:

-- Miksi ei Paavo pois lähde? Keisarin manifesti on Hänen
Majesteettinsa valtaistuimelle nousun muistoksi armahtanut sinua neljä
päivää.

-- Kiitoksia paljon, että Hänen Majesteettinsa on minuakin syytöntä
muistanut! lausuin minä ja kumarsin. Koska se keisaria ilahuttaa, niin
voinhan täältä varhemminkin lähteä.

Niin jäi minusta vesileipälä ja olin mahdollinen perimään kotipitejästä
työkirjan.

       *       *       *       *       *       *

Palasin samoille työpaikoille takaisin. Olin juuri erään talonpojan
työssä, niin tulee taas siltavouti ja ilmoittaa, että samalla
keväisellä vääräuskoisen passilla minut vangitaan ja lähetetään
Viipurin linnaan. Siltavouti kertoi, että nimismies oli käskenyt
ottamaan kylästä useampia miehiä, jos minä karkaan tai vastustelen.

Seurasimme vastustamatta, vaimonikin. Heti puettiin meidät kirjaviin
vanginvaatteihin. Kyytiin läksi kunnan vanginkuljettaja ja yksi venäjän
sotamies. Ne veivät meidät Viipurin linnaan. Ihmettelin, että minut
niin tutkimatta lähetettiin vankeuteen, etten lihan kasvoja nähnyt
papeilta enemmän kuin nimismieheltäkään. Vaimonikin seurasi minua nyt
rohkeammin. Yhteiset kärsimykset olivat meitä liittäneet lujemmin
toisiimme.

Iloisesti kuin uusia ihmeitä otettiin meitä linnassa vastaan. Kun
tulimme ruununmiehen lähettäminä ja vangin vaatteissa, ei vähääkään
epäilty meitä vastaanottaa. Sekin tuntui vartioita huvittavan, että
meidät oli lähetetty vääräuskoisina. Hekin tunsivat nyt voivansa
palvella kristillistä kirkkoa.

Linnassa majailimme kaksi yötä. Toisena aamuna pyysin nähdä vankilan
päällikköä. Vartia vastasi kopeasti: -- Tässä on sinulle päällikkö!

-- En minä ole sinuun tyydytetty, penäsin minä. -- Annahan pitkä takki
ylleni, kun on kylmä!

-- Turkin saat kanssa! vastasi hän ivallisesti.

-- Minulla on kylmä! sanoin jälleen.

-- Olkoon vaan! tokaisi hän huolettomasti.

-- Annatko sitte kahvia minulle? kysyin.

-- Etköhän konjakkia pyytäisi! pilkkasi vartia.

-- No annatko teetä sitten?

-- Eihän sinulla ole rahaakaan.

-- On minulla rahaa linnan päälliköllä.

-- Onko?

-- On!

Hän juoksi minulle päälliköltä rahaa ja toikin kahta tuumaa pitkiä
lappuja; niissä oli missä n:ro 5, missä 24.

-- Mitä rahoja nämä ovat? kysyin minä.

-- Ne ovat linnan rahoja, selitti vartia.

Hän toimitti sitten teetä, mutta minä pyysin kahta kananmunaa,
itselleni ja vaimolleni.

-- Et saa! vastasi vartia.

-- Anna sitte nuttu ylleni!

-- Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa.

Keskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun
oli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä:

-- Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti!

Minä ärjäsin:

-- Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle!

-- Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin,
vastasi hän vallattomasti.

-- Sinä joudut kartsiin! Sinun pitää hakea vallismanni! tiukkasin minä.

Yrmeänä meni hän etsimään vankilan päällikköä, joka tulikin ja kysyi
tyynesti, mitä minulla oli asiaa.

Minä valitin vartian kohtelua ja etten ollut saanut mitä pyysin.
Vaimonikin, joka on minusta eroitettu, voipi kärsiä vilua ja nälkää. Me
voimme tästä pitelemisestä joutua sairashuoneeseen maakunnan maksulla.

Hän nuhteli vartiaa ja lupasi toimittaa mitä olin pyytänyt. Kysyi
sitten oliko minulla vielä mitään valittamista.

Minä pyysin päästä kuvernyörin tutkittavaksi.

-- Sitä en voi, sanoi hän, ennenkuin kirjasi joutuvat. Kirjoitin niitä
kotipaikkasi vallismannilta, mutta vastausta odottaminen kestänee pari
viikkoa.

-- Onhan minulla taskussani kirjat, joista päätetään elämä tai kuolema,
ilmoitin.

-- Kuinka sinulla on kirjat, koska olet irtolaisena ja vääräuskoisena
vangittu? Tarkasta ovesi päällekirjoitusta! -- Hän osoitti kädellään
ovea.

-- Kirjat ovat taskussani ja puhtaat ovatkin. Pyydän, toimittakaa minut
oikeuteen!

Näytin päällikölle kirjani.

Paikalla toimitti hän meitä neljä vankia lähtöön ja komensi kaksi
vartiaa saattajoiksi. Kaksi meistä oli posinlinnalaista (Sipiriaan
tuomittua). Niitten pään toinen puoli oli ajeltu hipiää myöten. He
olivat raudoissa, me vapaina.

Katua kävellessäni hehkui mieleni ilosta, kun näin olevani
pahantekijäin sekaan syyttömästi luettu, niinkuin hänkin, se suuri
mestari. Säälittelin vaan vaimoani, jolle ehkä vanginvaatteet tuntuivat
raskaammilta kuin minulle. Ajatukseni pyrähti vallattomaksi ja vähän
ivallani mietin: -- Aha! viekottele vielä hihhulien kokouksiin! --
Vaimonihan minut sinne ensin yllytti. Toisaalta häpesin niin suurta
marttyyrin kunniaa nauttia; minä Heroodeksen lapsi, joka kaikissa olin
kuin muutkin.

Vaimoni näytti rauhalliselta, ei puhunut mitään ja tuskin ajattelikaan.

Noustuamme ensin mäkeä, sitte korkeita portaita, tulimme
oikeuspaikalle. Ensin tutkittiin ne päälliset vangit, sitte meidät.

Vanginvartia asetti matkakirjamme oikeuspöydälle herrojen eteen.
Kuvernyöri, hartiakas ja partava mies, kysyi minulta tyynesti ja
lyhyesti:

-- Onko sinussa muuraria?

-- Enhän minä mikään muurari ole, senkuin vaan puuseppä, vastasin
levollisesti.

-- Jaa, jaa kyllä minä näen! Mutta eikö sinussa ole muuraria?

-- Eikä ole! Minä olen suuressa nälkäkoulussa käynyt puusepän oppia ja
olen puuseppä. Kauppiasten ja herrain puuseppä vielä olenkin.

-- Kyllä minä näen, että sinä olet puuseppä, mutta minä kysyinkin
muuraria!

Eräs toinen oikeuden herra kysyi:

-- Eikö sinussa ole hihhulia?

Minä vastasin:

-- Siitä on kaksi vuotta kun minä Viipurissa ostin potun
"Hihhuliviinaa", mutta siellä maalla ei ole kuin olutta ja paloviinan
sojoa.

-- No, oletko sinä saarnannut? kysyi taas oikeus.

Minä vastasin:

-- Papithan saarnaavat, heille kun kapatkin maksetaan!

-- No, mistä syystä sinä olet vangittu? kysyttiin.

-- Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi,
jolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne?

Passi luettiin.

-- Ahaa! kummastelin minä. -- Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on
vangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän,
että korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti!

-- Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti.
Siitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi.

Pyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty,
kun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä
kysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin.

Tutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan
takaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa
vaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt
mieleni.

Olin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi
olivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille
sovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se
kaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni -- olinhan
nyt vapaa -- kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he
jutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista?
Ja oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee.
Tuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta
menetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut.

Mieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä
ole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on
vaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta.

Viipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat
ottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta
olin tullut riistetyksi.

Näytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän
ihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin,
että olin tullut ollenkaan vangituksi.

Sen jälkeen kului kaksi rauhallista vuotta Uudenkirkon kylässä. Olin
laskeunut kuin koskien kautta vyörehtinyt virta suvantoon. Mutta
kohinata sinnekin kuului. Kuohuja takana, kuohuja edessä. Yhä kaikui
sisässäni: lapseni, lapseni, lapseni. Lepo vaan hetkellinen. Sieltä
muutin Vammelsuun kylään Suomenlahden rannalle.

Työkalut olalla tulin mäkikummulle maantien risteykseen ja seisauin
siinä kauniin kartanon portilla. Olen aina ollut herkkä kauneudelle ja
silloin, kun oli kevät-aika, oli mielialani semmoinen, että tuntui kuin
olisin löytänyt kauan kaivatun paratiisin. Kartanoa seppelsi kukkiva
puutarha, niin ihana kuin luonto aivan juhannuksen jälkeen lintujen
laulaessa on. Ilmakin säkenöi lämmintä. Mäen juurta solisi kaartaen
vilkas joki likeiseen mereen, Suomenlahteen. Meri vuorostaan kohahteli
ja huuhteli laakkaa hiekkarantaa. Siitä talosta teki mieleni kysyä
työtä.

Kolkutin portille. Sieltä tuli kultakaulus palvelija, lakeija mikä lie
ollut. Ei avannut porttia, vaan viittaeli maantietä pitkin mäen alle
taloon. Maalliset paratiisit eivät ole minulle koskaan auenneet.

Siellä valtamaantien laidassa oli keskievaritalo, siisti sisältä ja
ulkoa. Isäntäkin, pulskean pyöreä vanhus, liikkui vielä keveästi, että
vaalea tukka häilyi. Emäntä, solakka siivon pitäjä, herätti minussa
ihmetystä. Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä
tuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän
syrjemmässä piti asuakseni.

Mutta kesäpäivänkin paistaessa asui minussa pimeä mieli. Sydämmeni
kolkkoutta koetin taas ryypiskellen valaista ja lämmittää. Turhaa
koetusta. Lasin luona puolustelin kyllä jumalisuuden harjoituksia,
mutta elämässä niitä noudattamaan en pystynyt. Lienenkö lujasti
tahtonutkaan. Ajattelin, ett'ei täällä vieraissa ihmisissä kukaan
välitä, elän miten elän. Eivät ota minusta pahaa eikä hyvää esimerkkiä.
Niin pidin vaan silmällä sitä mikä ihmisten vuoksi sopii tai ei sovi,
enkä sitä mikä hyvä ja oikea on, ajatelkoot ja sanokoot siitä ihmiset
mitä tahansa.

Luonteeni oli kuin vierinyt pois uraltaan ja oli senvuoksi vailla
kaikkea ryhtiä. Minä oleksin ulkona itsestäni. Olin laahattu kodistani
kadulle, sydämmestäni maailmaan, joka minua kohiskeli kuin lapset
leikissä keilojaan. Sillä uskoni ei ollut minua kasvattanut suurta
maailmaa, vaan ahdasta piiriä varten. Maailma ja elämä ei kysynyt mihin
olin kasvanut, se vaan otti ja riuhtoi, viskeli mihin osui, että
retkahteli -- itse olis minun pitänyt tietää ja tahtoa.

Usein varoitteli minua keskievarin poika, nuori nuhteeton mies, jossa
näkyi tahtoa sekä ryhtiä. Liekö hän ollut jo luonnostaan sellainen.
Paavo oli nimeltään hänkin, pitempi vaan kuin minä ja vaaleaverinen,
siniset silmät.

-- Niin kauniisti osaat sinä, Holpan Paavo, puoltaa hyvää ja oikeata,
miks'et eläkin sen mukaan? sanoi hän. -- Mikä eksyttää ja horjuttaa
sinua? Miks'et antau lujalla mielellä sille, jota kunnioitat ja pidät
oikeana, että parantuisit?

Hänen sanansa tunkeuivat miekkana sydämmeeni. Mutta orjan kirottu veri
virtasi suonissani.

Sitä nuorta miestä ihaelin. Näin hänessä kirkkaamman tulevaisuuden,
vaikk'ei hän ollutkaan niitä, joita uskovaisiksi sanottiin.
Toimellisesti hoiti hän isänsä kauppaa, mutta väliaikoina olivat kirjat
hänen paras huvinsa ja suuri kirjasto paras aarteensa. Siinä hän oli
syntynyt ja kasvanut aivan maailman jaloissa, suuren valtatien
varrella, mutta mies oli tullut. Sanoi kyllä tuossa koulupojan iässä
olleensa rasavilli, mut ei hänestä nyt kukaan voinut sitä sanoa. Oli
hän tosin paljon sairastellut ja saanut koulusta päästyään yhtä ja
toista kovaakin kokea. Se varmaankin oli tasoittanut luonteen. Ei
päästänyt kielelleen törkeätä sanaa eikä väkevätä juomaa.
Ympärilleenkin halusi hän levittää valistusta ja tietoja sekä koulujen
että kirjojen kautta. Kaikki vaan eivät hänen hyvää tahtoansa
käsittäneet. Senvuoksi kohtasi hän paljon suuttumusta ja vastusta.

Näin hänessä valkeuden, itsessäni pimeyden. Minä huokaelin syvästi,
mutta harhaelin kuitenkin. Hän eli kuin oikea ihminen ja teki työtä.

Niihin aikoihin tuli siihen kylään Helsingistä nuori neiti, jota
sanottiin opettajaksi ja raittiuspuhujaksi. Hän piti keskievarissa
puheen. Kansaa kokoontui suuri, kuusi neliösyltä lavea postitupa
täyteen. Kello kahdeksan sunnuntai-aamuna alkoi meno. Virren veisattua
luki puhuja Esaian viidennestäkymmenestä viidennestä luvusta sen
paikan, jossa kehoitetaan jumalatonta hylkäämään tiensä ja pahantekijää
pahat ajatuksensa ja palajamaan Herran tykö, niin hän armahtaa. Sitä
hän selitti naisen hienoudella ja lempeydellä, ett'en voi sanoa kumpi
minuun enemmän vaikutti, sana vaiko puhujan olento ja tapa.
Hämmästyneenä seisoin ja kuuntelin kuin kuvapatsas. Jumalan voimakas
virta tuntui vyöryvän kuin koski sydämmeni kiviroukkion yli. Mutta se
oli ohikulkeva, hetkellinen armonvihuri, joka puhalti ja välähti yöni
halki. Sen mentyä minä taas lakastuin pölyyn kuin riepu, jota tuuli oli
tuokion kohottanut ja sitten viskannut lokaan. Niin näkyy käyvän
tuhansien ihmisten liikutuksille ja innostuksille, milloin ne eivät
perustu omantakeiseen vakuutukseen ja vilpittömään tahtoon, senkuin
johonkin ihastusta herättävään puhujaan tai johtajaan.

Siinä kylässä etsielin henkeni heimolaisia, joiden kanssa olisin voinut
seurustella kuin ystävien, sillä yksinäisyys rasitti minua. Nuorta
Paavoa minä välttelin, vaikka näin selvästi, että hän halusi nostaa
minua. Hänen elämänsä nuhteli liian terävästi omaatuntoani.

Niin tutustuin ikäiseeni mieheen, räätäli Linkoseen ja hänen vaimoonsa
Miinaan. Hekin olivat aikoinaan tehneet lupauksia seurata Herraa, mutta
eksyneet samalle tielle kuin minäkin. Meillä oli niin paljon yhteistä,
että hengensukulaisuus liitti meidät likemmiksi kuin mitkään lihaiset
sukulaiset. Monet hetket istuimme kolmen kesken olutlasin tai
viinaryypyn ääressä. Siinä juttelimme paljon entisestä elämänsulosta.
Ryyppy virkisti mieluisia muistoja ja tunne herkutteli niillä kuin
vanhan suvituulen mainingilla. Mutta juttelimme lankeemuksestakin,
varsinkin ryyppyjen alulla, ja hankkeistamme vielä nousta -- sillä se
mieli meillä aina pysyi. Yhdessä moitiskelimme nykyistä tilaamme, mutta
yhdessä myös jatkoimme hummaavata elämää. Meillä oli kuitenkin lämmintä
mieltä jakaa toisillemme. Ja sitähän ihminen kaipaa ja sinnepäin hän
kallistuu mistä lämmintä säteilee, luonnollista lämmintä eikä
teeskeltyä. Useampi varmaan kuihtuukin maailmassa lämpimän kohtelun
kuin leivän puutteessa.

Naapuritalon pojalla oli myöhään syksyllä häät, joihin meidätkin
kutsuttiin. Mutta hää-iloihin ei meissä enää ollut kylliksi
mielenraittiutta. Senvuoksi teimme kolmissa liiton pysyä niistä poissa.
Kuitenkin halusimme viettää sitä iltaa iloisesti. Senvuoksi päätimme
ostaa pullon viinaa, keittää kattilan kahvia ja salpautua sisään minun
majassani niitä nauttimaan.

Linkonen itse oli matkustanut asioilleen kirkolle ja palasi sieltä
kello viisi iltapuolella juuri kun hänen vaimonsa ja minä olimme ensi
ryypyt kallistaneet. Tupaan tullessaan hän nauraa hohotti:

-- Vai jo teillä, sen riivatut, taas alkaa kalaassi! Vieläkö minullekin
riittää?

Kolmikannassa kun sitä siinä ryypiskelimme, niin jo rupesi viina
loppumaan. Silloin astui kylän tunnettu viinasaksa sisään. Linkonen
vasten kieltoani osti siltä puolen kannua viinaa. Minäkään en tahtonut
olla Pekkoa pahempi, vaan ostin puolestani toisen puolen kannua. Ja kun
viinasaksa yhtyi seuraan, tahtoi hänkin puolestaan panna pullon
pitoihin. Neljässä niitä viinoja sitten illan pitkään peittosimme.

Mutta mont' on juonta juopuneella, vaan ei yhtään hyvää. Vaimo
höyrypäissään lähti pimeään ja pakkaseen ulos hoippimaan, Linkonen meni
viinasaksan taloon ja viinasaksa sekä minä menimme häätaloon. Tuskin
meistä kukaan tiesi mistä syystä niin teki.

Häätalossa tarjottiin meille uusia höyryjä. Siellä illan ilohumussa
kului aika myöhään yöhön. Nyt muistan sieltä vaan hämäriä varjoja
himmeän valon ja tupakansavun seasta.

Viinakauppias korjautui sieltä kotiinsa ja minäkin läksin asunnolleni
päin hoippimaan. Mutta syys-yö oli pimeä, silmäni sameat ja askeleeni
horjuvaiset. Miten lienenkin kävellyt ja eksynyt, moiskauksen vaan
muistan enkä muuta. Jälkeenpäin kerrottiin, että häätalon nuorempi
poika oli minut, tajuttoman miehen, nostanut savikuopasta ylös. Itse
olin sitten kömpinyt Linkosen oven taaksi ja siihen jääkalikaksi
kyyristynyt.

Kun viinakauppias oli mennyt kotiinsa, tapasi hän siellä ystäväni
Linkosen. Mitä se lie Linkonen siellä sanonut tai tehnyt, että heille
oli syttynyt riita, jossa viinakauppias oli lyömäisillään Linkosen
kuoliaaksi. Onneksi oli eräs naapuri riistänyt murhaajan kädestä
kirveen, ettei lyönti osunutkaan mieheen.

Naapurinmies talutti raivostuneen ystäväni kotiin. Ovea lähetessään he
kompastuivat minuun. Linkonen oli huudahtanut:

-- Sen vietävän kuliläjäkö siinä on!

Vasta sisällä johtui heille mieleen palata tarkastamaan kuliläjää.

-- Paavo veli, piru vieköön, onkin! kiljahti Linkonen. -- Ja se on
kuollut, kuollut, kuollut tarkkaan!

Sitten olivat raahanneet minut sisään. Siellä oli Linkonen ajanut
vaimonsa sängystä kaikki makuuvaatteet lattialle. Oli sitten peittänyt
minut tyynyihin, matrassiin ja lakanoihin, ja sanonut:

-- On se vaimo niin monta ryyppyä Paavolta nielaissut.

Sill'aikaa hänen vaimonsa oli oma poika laahustanut nurmelta minun
asuntooni, että vaihdoksissa vietettiin tuota jumalatonta syys-yötä.
Poika oli silloin ääneensä itkenyt -- siivo poika ainakin vielä siihen
aikaan.

Mutta siinä lattialla suli jäätynyt savivesi vaatteistani ja
ruumiistani irti; se valui kuin synti Miinamuorin makuuvaatteihin.

Aamulla herättyämme helisi henki ruumiissani kuin haavanlehti. Mutta
ajattelimme, että se koira, joka on purrut, nuolkoon haavat. Niin
päätimme palata häihin jälleen. Siellä otettiin meidät ilolla vastaan.
Eihän miehet kuolemaan jouda, sanottiin, etenkin näin viisaat
mestarimiehet. Tarjottiin tupakkaa: se maistui kuin vastan lehti.
Tarjottiin viinaa: se tuntui kuin pesuvesi. Tuotiin spirttiä
saarnentervaisessa tynnyrissä ja se vasta alkoi maistua. Noin
puolipäivän rinnassa olimme täysissä purjeissa. Ilo ja terveys tuntui
meissä asuvan. Uhkasimme lähteä huomenna jo työhön. Palasimmekin nyt
Linkosen kotiin.

Siellä hänen vaimonsa katsoa murjotti nurjana ja ääneti vuoroin
makuuvaatteitaan ja minua. Mykkä suuttumus tuijotti hänen harmaista
silmistään. Mutta syyllisen oli vaikea toista syyttää. Muhkuen ja
mähkyen kantoi hän yhteistä synnin rangaistusta. Meistä sitä vastaan
sinä iltana valui saarnentervaista iloa, kunnes uuvuimme unen
korisevaan syliin.

Seuraavana aamuna paloi sieluni ja ruumiini kuin tulisessa pätsissä.
Siinä tilassa miettielin, että jo oli rietas aikonut tehdä miehestä
paistia, mutta "jonka minä olen käteeni pyältänyt, kuka on se, joka
minun kädestäni sen pois repäisee?"

Sana tuli Linkoselta minulle, että hän oli kovasti kipeä. Minultakin
meni hänelle sana, että jo on Holpan Paavo vähissä hengin.

Silloin pani Miinamuori neuvonsa liikkeelle. Hän lämmitti saunan,
kantoi vettä, hautoi vastat ja pesi sarvet. Minut kannettiin saunaan ja
siellä sarvitti muori minut, ettei ollut ehjää paikkaa ruumiissani.
Tunnoton olin ollut, kun minut oli kannettu saunasta huoneeseeni.
Siellä kuin selvisin ja avasin silmäni, niin istui jo muori pöydässä
kahvia härppimässä. Hiki herneili nyt hänen hehkuvilla kasvoillaan,
jotka tällä kertaa näyttivät tavallista hennommilta, ett'ei pienet
rypyt tuntuneetkaan.

-- No, täällähän sinä olet! tokaisin.

-- Niin täällä! Sinuahan sitä piti raapia ja raakata ikäänkuin --

Sen lopun hän jätti sanomatta.

-- Taisit kyllä tehdä minussa kovaa työtä, koska tuntuu siltä kuin
olisin saanut äiti vainaaltani väkevästi vitsaa.

-- Ansaittu sauna! Toivonpa, ettet toista sellaista kylpyä elämässäsi
tarvitsisi, tuskin kestäisitkään, arveli muori.

Katselin käsivarsiani ja rintaani, niin huomasin olevani täynnä
haavoja. Muuten olin hyvin keveän ja uuden makuinen. Leuvastanikin oli
parta kuin tuuleen pyhälletty. Voimaton olin, mutta puhtaissa
vaatteissa lepäsin vuoteella solakan Miinamuorin kunniaksi. Pari
raskasmielistä viikkoa kesti siinä levätä ennenkuin taas jaksoin
tarttua työhön.

Siinä johtui mieleeni, että antaa se elämä kulkijalleen monetkin kylvyt
eikä vaan tahdo sittenkään paha verestä lähteä -- milloin lähteneekin.

Kivuistani en omaisilleni mitään kirjoittanut. Häpesin kirjoittaa.
Linkoset muistivat minua usein sairaanakin ollessani, kohtelivat aina
ystävinä. Mutta talven kuluessa kaipasin yhä enemmän lastani, vaimoani,
kotiani.

Niin kului syystalvi ja tammikuukin loppupuoleen. Ajatuksiini
vaipuneena muistelin yhtenä iltana myöhään omaisiani, joista en ollut
pitkiin aikoihin mitään kuullut. Lamppu vielä paloi pöydällä enkä
luullut nukkuvanikaan, vaikka nojasin kyynärpäätäni pielukseen.
Yht'äkkiä näin tyttäreni astuvan ovesta. Jalat polviin saakka paljaina,
rukoili hän: "Isä, isä, minulla on vilu, peitä minua!" Ja minä peitin
hänen paljaita jalkojaan -- se oli vaan näky!

Kun siitä heräsin, ulvoi myrsky ulkona, lunta pyrytti ja tuuli vingutti
aidanseipäitä.

Seuraavana aamuna toi ystäväni Linkonen minulle postista kirjeen, jonka
päällekirjoitus oli tyttäreni rakasta käsi-alaa.

Puolitiehen sitä luettuani raukesin kuin huumaustilaan, huutaen: --
Tyttäreni on petetty, tyttäreni on petetty! -- Minä läähätin ja
henkeäni ahdisti tuskallisesti. En uskonut enkä odottanut enää miltään
taholta muuta kuin petosta ja vääryyttä. Kuitenkin rauhoituin sen
verran, että luin kirjettä edelleen.

Pitemmälle lukiessani mieleni yhä enemmän asettui. Tuskantunne vaihtui
vähittäin mielihyväksi, sulotunteeksi, joka vuorostaan kohosi
kohoamistaan.

-- Jumala heitä siunatkoon! huusin minä kirjeen lopussa ja raskas
taakka tuntui pudonneen sydämmeltäni.

Todellakin! tyttäreni pyysi isänsä lupaa ja siunausta avioliittoonsa
nuoren sahanhoitajan kanssa.

Kirjeen lopussa oli myöskin sulhasen omakätinen luvanpyynti, joka
pakotti minut uskomaan asiasta totta.

Mieleni hehkui ilosta. Luulen, että minusta olis silloin lähtenyt
säkeniä, jos joku olis koskettanut. "Jumala heitä siunatkoon!" kaikui
sisässäni aina uudelleen.

Seuraava posti vei lapsilleni lupakirjeen.

Siitä hetkestä sarasti uusi päivä minussa. Halusin nyt pelastua
törkeyden vallasta. Tyttäreni oli kadonnut, jopa ikäänkuin kuollutkin
minulta ja nyt olin hänet löytänyt jälleen. Kun lapseni oli löytänyt
rakkauden, halusin minäkin elää rakkaudessa. Tähän asti tuskin kukaan
välitti minusta enkä minäkään kenestäkään. Käänsin kylmän kylmää
vastaan, vaikka se tuottikin tuskaa sisässäni. Nyt tunsin koko olentoni
liittyvän elävällä siteellä muihin ihmisiin ja minussa alkoi taas
värähdellä uusia virtauksia. Sisässäni heräsi vilpitön pyrkimys, jota
sanoisin rukoukseksi, että petomaiset haluni puhdistuisivat ja
ihmistyisivät; että Jumala muuttaisi minun pahan luontoni hyväksi ja
kesyksi.

Ikäänkuin sydämmeni toisesta laidasta kajahti vastaus: "Elä sure,
Paavo, koska jaksat vielä rakastaa -- sinä elät! Rakkaus ilmaisee
elämää niinkuin tuli palamista. Sinä olet taantunut kauas ja eksynyt
syvälle, mutta varmaan sinussa oli niin paljon raakaa törkyä ja kuonaa,
joka piti purkautua ulos. Kenties on sitä paljon vieläkin. Mutta ehkä
voit vast'edes antautua keveämmin oikealle ja hyvälle." -- Tunsin, että
minuun oli tarttunut jotakin keskievarin Paavosta.

Aika kului kevätpuoleen. Paljon sain silläkin ajalla tutustua vanhoihin
vikoihini. Elämänmuutos ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin mielenmuutos.
Olin liian heikko noudattamaan vanhoissa seuroissa uusia elintapoja.
Milloin tullenkaan siinä kyllin väkeväksi.

Keväällä otin Vammelsuun kylästä hellät jäähyväiset. Viimeisen kerran
puristin silloin Linkosen Jussia ja Miinamuoria kädestä. Sinne ne hyvät
ystävät jäivät. Keskievarin Paavoa en mennyt hyvästi jättämään; häpesin
hänelle enää näyttäytyä, sillä tiesin hänen sydämmensä kipeäksi minun
tähteni. Hänen luonnettaan ja mielialaansa en ole unhottanut.

Jo kauan sitten oli vävyni kirjoittanut ja kutsunut minua luoksensa. Jo
kauan olin itsekin ikävöinyt lapsiani nähdä, olivatko onnelliset ja
miltä näytti se vävymies. Sahanhoitaja hän oli Savossa ja sinne minun
piti mennä.

       *       *       *       *       *

Eräänä sunnuntai-aamuna pääsin perille, sen virtavan kosken partaalle,
jossa vävyni kotoili. Vesi koskessa kohisi niin reimasti ja vapaasti;
se riensi rohkeasti matkansa perille, ollenkaan huolimatta mitä siellä
kohtasi. Auringon säteet antoivat joka pisaralle iloiset silmät, joka
hyökylle valoiset kasvot. Rannan pensaatkin heristivät jo ilmoille
hiirenkorviaan ja linnut lauloivat äsken heränneen luonnon aamuvirttä,
säestivät virran rohkeata vauhtia. Pölkkyparvi siellä kosken niskalla
odotti viimeistä laskuaan.

Niinkuin luonnossa niin kyti nyt mielessänikin uudelleen herännyt
uskallus ja elinhalu, lähestyessäni vävyni siistitekoista asuntoa.
Punaiseksi se oli maalattu ja valkeat ikkunanlaudat, niinkuin usein
maalla on tapana. Hiekkaisella pihalla kohotti siellä täällä
ruohontutkain päätään. Muutamia koivujakin ja petäjiä oli siihen
aikoinaan jätetty kasvamaan. Tuulen henkäyksistä tohahteli vielä vankka
hirsimetsä ympäristöllä. Siellä metsässä käki ensi kertojaan kukahteli.
Se kukkueli niin hartaasti, niin omituisesti, että se tuntui herättävän
sekä kaipausta että toivoa.

Siinä kartanolla jo kohtasin vaimoni vähissä aamuvaatteissaan. En ollut
häntä koko vuoteen kohdannut. Sill'aikaa kuin uskonveljet olivat minut
hyljänneet, maailma oli minua tylysti kohdellut ja omasta lapsestanikin
olin täytynyt luopua, oli hän ollut minun ainoa luotettava ystäväni
kaikissa vaiheissa. Ennen en ollutkaan osannut häntä niin kalliina
pitää kuin näinä kovina aikoina. Nytkin avasi hän minulle ensiksi
sylinsä ja molemmat itkimme. -- Se itku tuntui niin hyvältä.

Sitten vei hän minut huoneesen, jossa heltyneenä syleilin tytärtäni.
Niin hartaasti syleilin kuin isä muinenkin sitä, joka oli kadonnut ja
löydetty jälleen. Mutta minä olin myöskin löytänyt oman itseni.

Vävynikin, Martti nimeltään, tervehti minua lämpimästi ja asetti minut
keinutuoliin istumaan. Pani sitten pitkävartiseen piippuun kartuussia,
toi piipun minulle ja sytytti tulitikusta palamaan. Tarkastelin häntä
sill'aikaa ja huomasin, että oli keskikokoinen, vaaleahko mies, jonka
ystävälliset kasvojen piirteet minua hyvin miellyttivät. Hänen ruskeat
silmänsä muistuttivat minulle jotakin tuttua, mutta en aavistanut ketä.

Piippu oli juuri syttynyt, kun tyttäreni kantoi toisesta huoneesta
minun syliini kauniin vastasyntyneen poikalapsen. Se niin liikutti
mieltäni, ett'en kotvaan aikaan pystynyt sanoiksi. Suuret kyyneleet
vaan valuivat alas harmaalle parralleni ja siitä rinnoilleni. Minä olin
vaan pelkkää rakkautta ja ihastusta että en osaa sitä sanoilla kuvata.
Olin mielestäni niin valmis sillä kertaa kuolemaan. Elämäni kaikki
kurjuudet ja loukkaukset tuntuivat tuossa lapsessa sovitetuiksi.
Ajattelin, että eikö lie vanha Siimeon temppelissä Messiaslasta
hyväillessään tuntenut sydämmessään jotain samallaista.

Sen päivän iltana oli minun kestettävä vielä järkyttävämpi kohtaus. Kun
teet oli juotu ja iltanen syöty, otti vävyni ja tyttäreni minut
väliinsä ja taluttivat pieneen kammariin rakennuksen kolkassa. Siellä
oli kaikki niin siivoa ja hiljaista; himmeä lamppu vaan pienellä
pöydällä, vuoteen vieressä, valaisi huonetta. Sängyssä lepäsi kalpea,
noin viidenkymmenen ikäinen nainen; suuret ruskeat silmät vaan leveän
otsan alta säteilivät; ne levittivät lampun hohteessa sairaan kasvoille
niin ihmeellistä valoa. Se ei ollut kuumeen hehkua -- olihan sairas
varsin rauhallinen; se näytti kuin olisi vuotanut jostakin kaukaa ja
kuitenkin se säteili sairaasta itsestään.

Heti nuo kasvot nähtyäni tunsin minä outoja väreitä ruumiissani.

-- Tämä on äitini! lausui vävyni; hän on jo pitemmän aikaa sairastanut,
ja Miina on häntä uskollisesti hoitanut.

-- Äitisi! -- Karuliina! huudahdin minä ja lankesin polvilleni vuoteen
viereen, tarttuen sairaan viileään käteen. Siinä itkeä tyrskin, ett'ei
tuokioon tahtonut lähteä sanaa suustani.

Vävyni äidissä olin nyt löytänyt entisen oman Karuliinani.

-- Anna minulle anteeksi, rakas Karuliina! rukoilin lopulta. -- Anna
anteeksi mitä olen sinua vastaan rikkonut!

-- Ole rauhassa, Paavo! viihdytti minua tyynesti sairas. -- Kaikki on
sovitettu: sinä olet löytänyt minut ja minä sinut -- lapsissamme.
Minulla on elämänilta käsissä, mutta se on sen päivän ilta, jonka
laskussa sarastaa ihanampi aamu.

-- Näen jo sen kajastusta otsallasi, lausuin minä.

-- Olen elänyt Jumalassa ja Jumala minussa, jatkoi hän. -- Isä on
kirkastanut itsensä minussa niinkuin hän oli kirkastettu Kristuksessa,
vapaitten lasten esikoisessa. Me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä, sen
on Kristus ihmisille ensin julistanut. Mutta orjuudessa pilattu
luonteemme estää meitä lapsenoikeutta omistamasta ja luottamuksella
antaumasta sille vapaudelle, joka on Isässä. Ihmissuku ei ole kypsynyt
kuin osittain. Mutta Isän kaikkiin luotuihin ylettyvä rakkaus toteuttaa
lopultakin itsensä jokaisessa!

Hänen henkeänsä rupesi ahdistamaan ja hän ryki kovasti.

Minua hämmästytti hänen selkeät ajatuksensa asioista, joista minä olin
joskus vaan vilauksella aavistanut.

Vävyni nosti minulle tuolin sängyn luo jalkapuoleen. Hän ja tyttäreni
jättivät meidät kahden.

Juttelimme paljon uskonnon-asioista myöhäiseen yöhön asti. Minä
kertoelin peittelemättä kirjavan elämäni vaiheet -- lapseni
haaksirikkoa en hentonut kertoa.

Karuliinakin kertoi lyhyeen ja katkonaisesti, miten oli Puhoksen
tehtaalla palvellessaan joutunut naimisiin tehtaan sepän kanssa. Siitä
aviosta oli syntynyt yksi ainoa poikalapsi. Sitä kouluttaakseen olivat
lähteneet etsimään työtä kaupungista ja tulleet lopulta Tampereelle.
Siellä oli poika pantu kouluun. Mutta kun isä tapaturmassa kuoli
konepajan rattaan väliin, niin piti pojan heittää koulunkäynti kesken
ja etsiä palvelusta. Niin oli hän joutunut vanhalle sahanhoitajalle
apulaiseksi. Sen kuoltua uskoi sahan-omistaja paikan hänelle.

Tampereella, syvien hengellisten liikkeitten keskellä, sanoi Karuliina
hengen-elämänsä suuresti kehittyneen.

Lapsiin tultaessa vakuutti hän, että kyllä Isä on toteuttava heissäkin
itsensä. Jolloinkin ja jossakin se on tapahtuva, sillä Isä rakastaa
yhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä, koska hän
asuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ihminen. Jumala,
joka kesyttää, nostaa ja vapahtaa, ja ihminen, joka milloin villisti
vastustaa Jumalan vaikutusta, milloin antautuu sille ja niin kesyttyy,
vapahtuu ja kirkastuu. Mutta ainoastaan vapaa, omasta vakuutuksestansa
antautuminen on Jumalan silmissä otollinen. Sillä hän ei voi tahtoa
orjia, koska hän itse on kaiken vapaudessa kehittyvän elämän alku.
Ainoastaan kesyttömyys tuottaa orjuutta ja alaikäisyys sitoo. -- --

Hän taukosi ja alkoi jälleen ahtaasti rykiä. Sitte hän vähän
levähdettyään jatkoi:

-- Vaikk'en minä ole voinut avata poikani silmiä näkemään Jumalaa, niin
on sen aikanaan tekevä se elämä, joka hänessä asuu. Sillä totuus ei
jätä itseänsä tappiolle, vaikka hätääntyneet huutavat. Se ei ole minun
eikä jonkun toisen varassa, se on sen elämän varassa, joka
hellittämättä kaikkialla pyrkii tarkoitustensa perille. Ja miksi ei
voisi Jumala asua ja vaikuttaa siinäkin, missä ei häntä nähdä tai
tunnusteta? Eikö niin tapahdu luonnossa? Maa ja taivaat kiitävät
eteenpäin ja kehittyvät loppumatta -- pysähtyisikö ihminen! Nämä muodot
-- -- sortuvat -- ja -- vaihtuvat -- -- mutta -- --

Hän oli tukehtua yskäänsä.

Minä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta
vielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne
valuivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja
hänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin
tyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus.

Mutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä. Kiitin
häntä hellästi ja jätin hänet sinä iltana hyvästi. Menin levolle.

Uni ei tullut silmääni. Koko se yö oli minulle valvomisen ja tutkimisen
yö. Ihmettelin miten kummasti oli elämä minuakin ja omaisiani johtanut.
Hetkisen vaan aamusella nukuin ja silloin uneksin Karuliinasta. Näin
hänet kukoistavan nuorena ja kirkastettuna edessäni. Kysyin, kuinka hän
niin oli muuttunut. Hän vastasi: "Olen vaihtanut muotoa; sillä vanhat
ovat kadonneet ja kaikki uusiksi tulleet." Senkin jälkeen istuin vielä
monena iltana Karuliinan vuoteen ääressä ja apoin, kuin janoinen hirvi
lähteellä, elämän sanaa hänen suustansa. Mutta hän heikontui päivä
päivältä. Yhä harvemmin jaksoi hän haastella. Päiväkaudet työskelin
yhtä ja toista tarvekaluja vävylleni. Hän osoitti minulle ystävyyttään
runsaalla kestämisellä, ryypitti minua ruoka-ajoilla ja tarjosi
kovinkin usein iltasilla totia -- silloin oli se herrastapa yleisempi
kuin nyt. Se annettiin niin hyvästä sydämmestä, että oli vaikea
vastustaakseni. Usein koputti hän ikkunanruutua lapsi sylissä ja kutsui
minua pihalta työstä sisään ryyppyä ottamaan. Saatoinko kieltää nyt
ystävyyden tarjousta, kun olin niihin asti omastakin kohdastani
ryypiskellyt? Kuitenkin tunsin siitä sisällistä tyytymättömyyttä ja
levottomuutta. Silloin kehoitin sieluani: "Syö, juo ja riemuitse! Nyt
on sinulla ilon ja kiitoksen syytä, kun siunaus vuotaa ylitsesi."

Samassa vilahti kirkastettu Karuliina mieleeni ja entinen outo virtaus
väräytti minua.

Tunsin että olin sittenkin vielä orja rukka. Ihmisten tähden ja
ainoastaan ihmisten tähden olin taikka en ollut sitä tai tätä. Häpesin
itseäni.

Yhtenä iltana istuin vävyni seurassa totilasin luona. Silloin teki
mieleni koskettamaan hänen sisällistä elämäänsä.

Tiesin että hän oli lukenut paljon ja monenmoisia kirjoja. Olihan
hänellä koko iso kirjasto ja siellä vieraskielisiäkin kirjoja. Sahan
työväellekin näytti lainailevan kirjojaan ja sanomalehtiään. Näkyikin
väki hyvin hänestä pitävän. Eräs työmies nimitti häntä "jumalattoman
hyväksi mieheksi". Sen vuoksi olin vielä uteliaampi ja kysyin mitä hän
Jumalasta ajattelee.

-- Mitä ajattelisin siitä, josta en ole vakuutettu onko hän
olemassakaan, vastasi hän minulle suoraan ja teeskentelemättä.

-- Olemassakaan? kummastelin minä, sillä sellaista vastausta en
odottanut.

Hän ei sanonut itsellään olevan mitään kokemusta Jumalasta.

Minä muistutin, että häntä oli lapsuudessa opetettu. Mutta hän sanoi
lapsena kuulleensa paljonkin kaikenlaista, jota myöhemmin on ruvennut
epäilemään, onko se perustettua totta. Lapsena sanoi uskoneensa
peikkojakin, mutt'ei nyt. Paljon muka uskotaan semmoista, jota
peljätään tai toivotaan. Työväki soisi huomiseksi kaunista ilmaa ja kun
joku sitä ennustaa, niin uskovat ja tulevat oikein hyville mielin.
Kuitenkin voipi huomenna sataa.

Minä huomautin hänen äitinsä uskoa. Hän sanoi, että äiti kyllä voipi
uskoa mitä hän pitää totena, mutta hän on äidiltään oppinut ennen
kaikkia rakastamaan totuutta eikä sen vuoksi voi valhetella tai
tunnustaa toista kuin uskoo. -- Rehellinen mies tahdon olla, olkoon
Jumala olemassa taikk'ei, vakuutti hän.

Minä kysyin kuinka hän voi käsittää äitinsä mielenrauhaa ilman Jumalaa.
Hän viittasi ulos ja sanoi, että sahan alipuolella on suvanto hyvin
rauhallinen, vaikka ylipuolella vesi vaahtoaa ja kohisee. Molemmat ovat
luontoa. Selitti, että hänen äitinsä on luonnostaan sopusointuinen
niinkuin joku on luonnostaan musiikin ihminen, taikka muu taitaja.

Minä sanoin, ett'en ymmärrä suuresti taitajoita, mutta Jumalaan uskon
ja se usko on tehnyt ihmeitä villissäkin ja kesyttömissä luonteissa,
muuttanut sudet lampaiksi.

Hän löysi siihenkin selityksensä ja sanoi, että niin tekevät useat
muutkin henkiset liikkeet, kun ne vaan ovat yhtä sydämmen käsitettäviä
kuin uskonnolliset. Sanoi niiden viihdyttävän raakoja intohimoja taikka
oikeastaan hienontavan niitä jalommiksi kiihkoiksi.

Minä myönsin, että mahtaa vaikuttaa Jumala muissakin henkisissä
liikkeissä kuin uskonnollisissa. Olinhan tuota luullut minäkin
huomanneeni. Eikö liekin koko elämä uskontoa, arvelin. Lieneväthän
kaikki tuulet ja virrat samoissa käsissä.

-- Jos lienevätkin, myöntyi Martti. Mutta sanoi vaikeaksi kiistellä
semmoisista asioista, joissa ihmiset noudattavat enemmän lapsuudessa
perittyjä tai elämän tapausten kasvattamia tunteitaan kuin selvää
järkeään ja vakuutustaan.

Minä huomautin, että hänen äitinsä oli lapsuutensa kannalta kehittynyt
etäälle ja korkealle.

Hän ei sitä kieltänyt, mutta sanoi, että uskovaiset sairastavat
itämaista maailmankammoa ja sitten mielistelevät itseään sillä, että
pysyvät hyvinä suljetussa elämässään. Astukoot todelliseen elämään ja
parantakoot siellä jotakin, jos voivat.

-- Maailma on tuli, vaarallinen leikkikalu, muistutin minä.

Martti sanoi, että kaikki luonnonvoimat ovat vaarallisia, jollei pyritä
niihin tutustumaan ja niitä oikein käyttämään. Samoin on maailmakin.

Minä kysyin sitten, kuinka hän oli tullut siihen kokemukseen, ett'ei
Jumalaa oliskaan.

Hän sanoi perineensä äidiltään hellän ja herkän luonteen, vaikka se oli
hänessä kasvanut toisapäin. Oli kiivastunut jo lapsena pääskysen
puolesta, kun varpuset olivat sen muuranneet pesään ja kiusanneet
kuoliaaksi nälkään. Sanoi silloin kysyneensä, että: jos Jumala kerran
on, niin miksi sallii hän tapahtua sellaista vääryyttä?

Eräänä syyspäivänä oli eksynyt hänen nelivuotias leikkitoverinsa
metsään. Vanhemmat sekä kylänväki olivat samana sekä seuraavana päivänä
lasta ahkerasti etsineet. Mutta vasta kolmantena päivänä olivat hänet
löytäneet pensaan juurelta kyyristyneenä -- kuolleena viluun ja
nälkään.

Sanoi ajatelleensa silloin: Miksikähän Jumala kohteli niin pientä ja
hyvää poikaa niin tylysti. Martti oli leikkitoveriaan hyvin rakastanut.

-- Nekö todistaisivat, ett'ei Jumalaa ole? kysyin minä.

Hän myönsi, ett'ei sellaiset tapaukset sitä ehdottomasti todista, mutta
ne olivat häneen vaikuttaneet syvästi ja kasvattaneet hänessä jo
varhain epäilevän mielialan. Väitti, että sellainen mielentila on
ainakin yhtä perustettu kuin sokea tai peritty uskontaipumus. Minä
surkuttelin vävyäni. Kerroin sitten hänelle omia elämänkokemuksiani.
Mutta hän hymyili niille ja arveli, että niissä on niin paljon unia ja
mielikuvia, jotka voivat pettää.

Sitten kertoi hän joitakin katkeria muistoja kouluajaltaan. Sanoi
luonnonkiihkonsa ja satunnaisen syrjävaikutuksen kautta eksyneensä
johonkin raiskaan, josta omatunto ei edeltäpäin selvään varoittanut
eikä ollut siitä vanhemmiltakaan mitään ohjetta kuullut -- kun on muka
kristillistä pitää luonnollisia asioita pimeässä. Kun oli siitä
eksymyksestään selvinnyt, oli mieli kuitenkin jäänyt pitkäksi aikaa
synkäksi ja katkeraksi.

Isänsä tapaturmaisen kuolemankin sanoi itseensä vaikuttaneen aivan
toista kuin äitiinsä.

-- Tunnen sitä paitsi likeltä muitakin kuin omia kokemuksiani, lisäsi
hän.

Sitä sanoessaan katsoi hän minua niin pitkään, että hämmennyin. Hänkin
painoi silmänsä alas. Olen jäänyt siihen luuloon, että hän ja tyttäreni
tunsivat toistensa kohtalot.

-- Jos Jumala on, pitäisi hänen olla hyvä ja oikea, taikka hän on
olematon, jatkoi Martti. Sanoi luonnossa ja elämässä olevan paljon
satunnaisia oikkuja; yhtä ja toista siellä välinpitämättä ruhjotaan,
vai vaikka muuten kaikki menee lakiensa mukaan. Jumalan sormea ei
sanonut huomaavansa.

Minä jo kiivastuin ja sanoin: -- Joll'et olis oma poikani, niin
vihastuisin ikipäiviksi sinuun. Kysyin sitten eikö hän tunnusta, että
synti ihmisessä vaikuttaa paljon pahaa, eksymisiä ja kärsimyksiä.

Hän selitti, että se mitä synniksi sanotaan on jotakin elämän kuonaa,
ikäänkuin sitä nokea, jota lähtee kiitävän höyrykoneen totosta,
toisesta karkeampaa, toisesta hienompaa; väärien olojen synnyttämää
tunkiota ja löyhkää; sairaan purkauksia tai kuumeisia jäsentempauksia
-- minäkö hänen kaikkia selityksiään muistankaan!

Ei sanonut tuntevansa muuta varsinaisesti pahaa kuin luonnon
vääristämisen ja turmelemisen.

-- Mutta pahat ajatukset, himot ja halut? huomautin minä.

Hän sanoi, että ne ovat vaan jäännöksiä kesyttömästä eläimestä niinkuin
pitkät kynnetkin ja torohampaat, mutta häviävät paljoa myöhemmin.

En voinut enään jatkaa. Pahoittelin, että olin alkanutkaan koko
kiistaa.

Kysyin lopulta:

-- Mitä sinä oikeastaan uskot, rakas vävyseni? Uskotko edes tulevaista
elämääkään?

-- Eikö pitäne vanha lause paikkaansa, että totuus perii maan, kenellä
se olkoonkin, tunnusti hän. Muuten sanoi ajattelevansa elää ihmisiksi,
tulkoon mitä tuleekin. -- Tulevaisuutta en minä pysty kopeloimaan,
lisäsi lopuksi.

Siihen se keskustelu päättyi, kun tyttäreni tuli kutsumaan iltaselle.
Askareiltaan oli hän vaan välimiten joutanut seuraamaan kiistaamme.
Vaimoni jäi vielä sairaan luo.

Kiistan jälkeen oli mieleni kuin orrelle viskattu. Siinä se kahtaalle
kellui ja kauan kesti ennenkuin löysin tasapainon ja oman itseni.

Yhtä paljon hämmästytti minua vävyni uskottomuus kuin hänen äitinsä
suuri usko. Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee
ja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä
päästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä
istuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä.

Hän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset,
jotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: -- Mitä olen
ollut siitä parempi!

-- Uskon asia onkin tehdä autuaaksi eikä paremmaksi! ivasi hänen
miehensä.

Se koski minua syvästi. Tunsin mielipahoikseni, ett'en ollut itsekään
elämässäni parantunut; olinhan vaan kokenut käydä heikkoa sotaa pahaa
vastaan. Mutta sitäkin niinkuin orja: milloin ihmisten tähden, milloin
kadotusta peljäten, milloin autuuteen ihastuneena; harvoin rakkaudesta
hyvään, oikeaan ja lähimmäisiini. Moni, joka ei koreile uskollaan, on
voinut elää Jumalan silmissä paremmin kuin minä.

Sittemmin mietiskelin, että eikö lie sekin uskoa, kun luottaa siihen
mikä alkusin on Jumalasta: oikeus, hyvyys, ihmisrakkaus, puhtaus,
rehellisyys -- eikö lie sekin uskoa, kun niille antautuu?

Mutta minun luonteeni vaan ei tyytynyt siihen: se tarvitsi olennollisen
Jumalan, joka kaikissa elää ja vaikuttaa. Ja kun sitä kaipaan ja
tarvitsen, niin sitä uskon.

       *       *       *       *       *

Vaimoni ja tyttäreni olivat jo monta yötä vuorotellen valvoneet
Karuliinan vuoteen ääressä. Sairas oli jo muutamia vuorokausia ollut
puhumatonna.

Yhtenä kirkkaana kesä-aamuna Juhannuksen edellä kohtasi vävyni minua
vesissä silmin. Hän puristi kättäni ja sanoi:

-- Niin mielelläni tahtoisin nyt uskoa, että äitini vielä elää -- hän
on nyt mennyt!

Minä ymmärsin enkä voinut puhua mitään.

Karuliina oli jättänyt viimeiset jäähyväisensä.

Äänetön suru ja hiljaisuus vallitsi sen päivää koko talossa. Näytti
kuin mielet olisivat hetkeksi lähteneet saattamaan mennyttä matkalle.
Ei kukaan hiiskunut ensi päivänä vainajasta mitään. Ainoastaan luonto
piti puhetta.

Kosken partaalla lauloivat linnut niin heleästi ja vireästi. Nuori
ruoho ja pihkaiset lehdet lemusivat raitista henkeään puhtaasen
aamuilmaan. Se oli uhkuava sikiämisen ja syntymisen hetki. Eikä väsynyt
koskikaan työssään: niskaltaan pudotteli se ahkerasti pölkkyjä alas
sahan suuhun. Siellä ne muuttivat muotoaan niin, että syntyivät
kirkkaiksi laudoiksi. Näytti kuin olisi aurinkokin nyt heloittanut
entistä kirkkaammin. Se valaisi lautatapulit virran partailla,
välkkyili koskessa, puiden lehdillä, ruohossa ja kukkasissa. Päivän
paisteesta se sikiäminen ja syntyminen, uudistuminen ja vaihtuminen
näytti vaan virkistyvän ja kiihtyvän. Siinä valossa aamulliset
kastepisaratkin höyrysivät ylös lehdiltä, että ilma tuntui tuoreelta ja
pehmeältä. Sellaistakohan se elämä on: loppumatonta vaihtumista ja
uudistumista?

       *       *       *       *       *

Sen jälkeen en viipynyt enää kauan vävyni luona. En ollut siellä oikein
oma itseni, tahtomattanikin olin vävyni vaikutuksen alainen. Taisi
siihen olla syynä luonteeni pehmeyskin, mutta se vaivasi minua, kun
olin jo tottunut omantakeiseen elämään. Toisin oli vaimoni laita:
hänelle oli kylliksi onnea siinä, että sai hoitaa tyttärensä lasta.
Sinne hän jäikin vielä, mutta minä päätin pitkästä ajasta palata
kotoisille työteloille, Laatokan maille.

Vävyni antoi hevosen alkutaipaleelle ja tyttäreni kyyditsi minua
kappaleen matkaa. Vaikea oli erota taas omaisista, mutta vielä
vaikeampi on luopua omasta itsestään; tarkoitan siitä itsestään, jonka
olemisen pitää oikeutettuna.

Vaikea sitä on luopua omista vioistaankin, sen huomasin silläkin
matkalla. Viimeisestä keskievarista ostin pullon viinaa tuliaisiksi
kotikylän ystäville. Ajattelin, että tuntuu niin hyvältä, kun saapi
vanhojen veljien kanssa siitä ottaa ja muistella kuluneita aikoja.

Mutta minun poissa ollessani oli kotikyläni kovin muuttunut. En haasta
siitä, että oli revitty maahan paljon vanhoja taloja ja rakennettu
uusia, vaikka sekin oli totta. Vaan muutenkin oli siellä paljon
edistytty parempaan päin. Koko kunta kiitti entistä naapuriani,
kauppiasta siitä, että hän oli ruunulta toimittanut tilallisille
veron-alennusta, että nyt jaksavat paremmin maata muokata. Nuori
ystäväni Antti, se sama, joka tukalana hetkenä oli tarinallaan minua
hillinnyt murhatyöstä, oli perustanut raittiusseuran. Nyt saarnasi hän
kaikkea kesytöntä vapautta vastaan. Toiset olivat perustelleet
lukuseuroja, soitto- ja laulukuntia. Muutamat olivat yhdistyneet
hihhuleihin, joihin minäkin vielä itseni luin. Tarjosin siellä
pullostani yhdelle ja toiselle tuliaisia, mutta kukaan ei huolinut:
halveksivat vaan minua. Sanoivat, että "ennen hän sotia kävi, mutta nyt
hän patoja nuolee". Tarkoittivat, että ennen muitakin viinasta varoitin,
mutta nyt sitä itse nielin.

Niin kovin kävi häpeäkseni, että vein pulloni piiloon. En sentään
viskannut viljaa maahan, vaan lopetin sen harmissani yksin.

Se oli viimeinen viinapullo, jonka olen elämässäni tyhjentänyt -- siitä
on jo vuosia.

Mutta hihhulien seuraan en ollut sittenkään otollinen. Mieleni oli niin
paljon entisestään muuttunut; taisi olla väljentynyt ja vapaantunut.
Käsitin Jumalaa, maailmaa, elämää ja ihmisiä toisin kuin ennen. Minä
selitin kerran seurassa, että koko elämä on uskontoa: väärää, jos
luotamme vääryyteen, oikeaa, jos antaumme oikealle ja hyvälle; --
kaikki rehellinen työ ja toimi on Jumalan palvelusta; -- jokainen oikea
ja totuuteen pyrkivä ajatus on jumalinen ajatus; -- jokainen mieli,
joka vihaa pahuutta ja vääryyttä, mutta rakastaa hyvyyttä ja oikeutta,
on jumalinen mieli; koska kaikkia näitä ainoastaan Jumala ihmisessä
vaikuttaa.

Mutta se puhe ei miellyttänyt hihhulien johtajia. He ärtyivät pahasti
ja tuomitsivat minut Jumalan hylkiöksi niinkuin minäkin ennen olin
muita tuominnut.

Varmaankin he olisivat tehneet toisin, jos olisivat käsittäneet toisin.
Mutta velikään ei voi veljeänsä jollakin äkkitempauksella nostaa.
Siihen näyttää tarvittavan aikaa ja tietoa, kokemusta ja taisteluja.
Niitä antaa elämä. Eikä sekään vie kaikkia yhtä pitkälle, vaan kukin
näkyy saavuttavan oman mittansa.

Olen silmäellyt elämäni jälkiä toisinaan. Näen siellä joukon
harharetkiä, pimeitä paikkoja ja ryöpeitä myrskyjä; näen harvoja
valoisiakin kohtia. Myrskyt ovat vähittäin asettuneet ja tyynempi
vaellus on alkanut. Toisinaan sentään, kun tutkin itseäni ja tätä
vääristettyä maailmaa, nousevat mielessäni epätoivon ja epäillyksen
hyökylaineet -- ne mahtavat kuulua elämään. Lohduttavaiset näyt eivät
ole enää palanneet. Minun pitää uskoa ja toivoa näkymättömiin. Ainoakin
erikois-onneni, joka aina oli sydämmeni omistanut, riistettiin minulta.
Pari vuotta sen jälkeen kuin olin lähtenyt vävyni luota, toi posti
eräänä päivänä sanoman tyttäreni kuolemasta. Toinen lapsivuode lopetti
hänet. Niin viimeinen syvä leikkaus tehtiin minussa.

Mielin murretuin tuli vaimonikin sen jälkeen kotiin.

Olen nyt kuin junasta koti-asemalleen pysähtynyt matkustaja, joka
odottaa noutajaansa. Vanhat seurat ovat minusta jääneet ja uusiin olen
ehkä liian iäkäs, vaikka näen mielelläni, kuinka nuoret rientävät.
Näyttäväthän ne henkisetkin kulkuneuvot parantuvan.

Olisinko niin iäkäskään, jollei olis terveyteni murtunut. Mutta tuota
kirkkomäkeä noustessani ahdistaa rintaani ja tuntuu kuin siellä olis
jotakin särkynyt. Kuitenkaan en tahdo näkyä raihnaiselta, vaan
ponnistan voimiani ja astun aina reippaasti.

Jääneekö minulle tämän kerrottuani muuta tekemistä kuin höyläellä ja
kesyttää puuta vähän hienommaksi -- kunnia sillekin työlle!

Eikö liekin maailma vaan suuri ja ankara kesytyslaitos, eikö lie.






KUVAUKSIA




LINNUN POIKA.


Ystäväni perheineen oli odotettavissa maalle Puruveden rannalle. Parin
päivän kuluttua piti heidän jo saapua. Heillä oli pieni, kolmivuotias
tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti
iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin
mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä -- huolimatta
niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa
kuin hyödyttää.

Yhtenä iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunaansaaren
valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni millä sitä lasta nyt voisin
ensityöksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä.
Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yht'äkkiä pieni lintu
tienohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen,
viehättävän soma.

Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti
se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.

Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli
vielä lapsen siipi -- minä saavutin sen.

Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti,
kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin
tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä
ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan
pikkulintuja. Sitte päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä
pahenisi; huvittaisi vaan ihmisiä, varsinkin sitä lasta.

Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut
metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin
viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt
oli niin perin soma ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää -- --
ja sitten lapsen vuoksi.

Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerta
saavutettuani, heti irti päästää!

Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin
osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se
tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitte taas
teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa
pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti
puree pieni. Vähän väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan,
mahdotonta -- olinhan minä jättiläinen ja lintunen vaan pieni keri,
kokematon sen lisäksi.

Minusta tuntui kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän
tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi.
-- Oma syyni, jos hän niin toivotti.

Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin
kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.

Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan;
kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vanilin kihtava
niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö!
Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimmäisinä
lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti
minun hänen perilliselleen palkita?

Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vaan pariksi päivää, sen verran
vaan, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan millaisia lintuja Suomessa
kasvaa -- sitte päästetään vapaaksi. Eikä tiedä kuinka pian se uusiin
oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi.

Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä
tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta kuvittelin minä
miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin
iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä
kaupunkilaista prinsessaa -- mikä lohdutus!

Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pärekoriin. Olihan siellä
nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.

Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen
kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä
paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta
sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan.
Kovin kourin työnsi hän pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä
sekä kärpäsiä, kumpia vaan haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se
ei tahtonut mitään maistaa, oli vaan levoton ja vähän väliä juoksi
pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä
huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen
vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat
rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vaan puristivat pientä,
kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin
ulos eikä sisään ennenkuin autoin.

Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se
arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano,
mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin
olivat pelkkää juonta ja kavaluutta.

Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi
mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.

Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän
ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin -- mitä näen?

Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli
taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt
päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät
olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se
toisesta jalastansa rautahäkin seinässä, pää alaspäin. Sillä oli ollut
aikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli
liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään
siitä, vaan koski kauhean kipeästi.

Lintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se
jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan -- tulkoon
mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä
ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!

Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani
rakastavanikin.

Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni
avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja
ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja
uhkamieliseksi. Ei peljännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä
vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta
asennosta irti.

Tuntui kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasti,
kysynyt:

-- Mitä kidutusta minulle nyt mietit?

Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!

Kenelle iloksi? --

Tunnonvaivoiksi minulle.

Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja
viisastuttanut. --

Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.

Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?

Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen
kotiisi, lintuseni!

Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni
sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.

Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan
lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.

Se oli viallinen, raajarikko.

Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella kesäisen peipon
laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti -- se soimaa minua.




IHMELAPSI ISÄÄNSÄ.


Halki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8
alkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä
hietaläjässä.

-- Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi,
päivitteli tyttö omia aikojaan.

Hän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas,
valkokulmainen työmies istui aitan portailla -- hänkin oli kaiken
päivää ikävöinyt.

-- Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk'
olenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään
sunnuntaita.

-- Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen.

Mies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi:

-- Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku
Elvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa
olen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen
sinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta
jumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi
tulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen
niinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo
alati oppia.

-- Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä.

-- Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. -- Kolmivuotisena
olin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko
kirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut.

-- Eikö ollut likimailla koulua?

-- Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti
ruveta pienestä pitäen ansaitsemaan -- isänikin oli viinaan menevä.

-- Ette sitte oppinut kirjoittamaan?

-- Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana
lahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa
minulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa
kirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani.

-- Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa!

-- Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman
kirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni
suutarin oppiin.

-- Mitä sitten?

-- Heikossa valossa ahdisti hän minua iltasilla ylivoimaisiin
ponnistuksiin. Minä kadotin näköni ja sen ohessa sain hirveän
päänsyöjän kauhean porotuksen vasempaan ohimoon. Juoksin kaikki
lääkärit, ei apua. Lopulta Joroisselän rannalla eräs vanha
sairaanhoitaja minut paransi. Se oli ihme eukko. En ole koskaan ketään
semmoista tavannut. Jotakin kirkasta se kaatoi kämmenelleen, sillä
kasteli päätäni, sitte kaaputteli. Lopuksi puserti päätäni ja lausui:
"Kolottakoon nyt kiviä ja kantoja, vaan ei tätä päätä!" -- Siihen se
särky jäi.

-- Siniset silmännekin näyttävät nyt kirkkailta.

-- Lääkäri onkin luvannut, että näköni vielä selkenee. Karkeita töitä
olen jo voinut tehdä, jopa kirjoittaakin ja yksityiskirjaimia nähdä,
mutta rivissä ne hämmentyvät toisiinsa.

Minä näen kuitenkin suloisen lapseni. Mikä ihmelapsi! Viikolla viepi
työ ajatukseni, mutta pyhinä, kun en usein voi käydä hänen luonaan 25
kilometrin päässä enkä kuunnella hänen juttujaan, ikävöin ja muistelen
aamusta iltaan.

Sitte kun milloin käyn kotona, livertelee se minulle kuin kotipääskynen
pienimmätkin asiansa; kaikki minun kaipuuni se huomaa sanomattani ja
koettaa mielikseni tehdä, paremmin kuin kohteliain aik'ihminen. Ja kun
lähden kotoa, seuraa hän minua pitkät matkat äitineen yhä leperrellen.
Arvaattehan millainen siunaus sellainen lapsi on vanhemmilleen.
Rakkauteni häneen on minun jumalanpalvelukseni. Eikä työ hänen tähtensä
tunnu raskaalta. Tuonne Puruveden kultaisen selän taakse, minne nyt
aurinko laskee, painuvat iltasilla minunkin sydämeni ajatukset,
perheeni luokse. Kunpa vaan lapseni aik'ihmisenäkin tulisi
onnellisemmaksi kuin minä! Mutta sitä aikaa minä tuskin näen.

-- Kuinka vanha sitten jo olette?

-- Kolmekymmentäkuusi.

-- Sekö nyt ikä! -- Nuori poikahan te vasta olette. -- Tosiaankin
odotin ainakin viisikymmentä, sillä niin ryppyotsalta ja vanhalta hän
näytti.

-- Niin, meidän suvussa ei eletä vanhoiksi, tavallisesti
neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä. Kypsytään varhain ja vanhetutaan
aikaisin.

Seuraavana sunnuntaina tuotiin ihmelapsi isäänsä ja vanhuksiaan
katsomaan. Sitä otettiin vastaan hellästi ja huomaavasti, joka ei ole
tavallista. Hevosella kuljetti isoäiti Elviä ympäristöjä ihailemaan.
Kaikki se pieni huomasi, kaikkia se kyseli ja kaikkia sille
selitettiin.

Sunnuntain kuluessa se näki talossa kesäileviä kaupunkilaislapsia,
kuinka ne olivat kauniisti puettuja, mutta Elviä ei päästetty niiden
luo -- se koski kovasti pientä maalaista.

Herra sieltä talon puolelta tuli työmiehen lasta tervehtimään ja toi
sille namuja. Sitä hän ei unhottanut. Vielä pari päivää jälkeen osoitti
hän isälleen kuka herra oli antanut hänellekin kättä. Kunpa nuo
kaupunkilaislapset olisivat ymmärtäneet, kuinka hyvillään pieni
maalaistyttö olisi ollut heidän seurastansa!

Valkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen
suvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai
epämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen
rypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen
lahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen
alkohoolia lueta.

Kuinka paljon se pikku Elvi vielä ennättää kärsiä lyhyessäkin
elämässään; sillä enemmistö ei käsitä, että köyhänkin lapsi voipi olla
hienotunteinen!

9/6 1901.






KIRJOITELMIA




AJATELMIA.


Millainen käsityksemme ihmisestä, senmukaiset ihanteemme.

       *       *       *       *       *

_Raamattu_ on verrattava metsään, jossa on kaiken kokoisia puita, jotta
jokainen siellä tapaa oman korkeutensa. Raamatussakin on jokaiselle
ihmisen kehitysasteelle elämää herättävä syntysanansa. Senvuoksi tästä
uskontojen kirjasta mitä erilaisimmat uskonlahkot löytävät kulmakivensä
ja rakennusaineensa.

1893.

       *       *       *       *       *

Aasia on nainen, Eurooppa mies. Aasia on pyrkinyt yksilöisyyttä
ihmisessä hävittämään, Eurooppa sitä kehittämään. Tulevaisuus on
näyttävä, että nämät kaksi toistansa täydentävät.

       *       *       *       *       *

Aasian kansat ovat luoneet ajatusten ja unien uskontoja, joita
temppelien hämärissä ja viikunapuitten varjoissa toteutetaan. Tekojen
uskonnot syntyvät ja kehittyvät länsimaissa. Niitä toteutetaan
käytöllisen elämän suuressa temppelissä. Sitä varten kansojen on
itsenäistytettävä uskontojen kehittäminen raamattujen kaavoista
niinkuin ne kirjallisuutensa ovat antiikkisen kirjallisuuden kaavoista
itsenäistyttäneet. Meidän pitää elävän veden lähteinä oppia elämään
meistä itsestämme puhjenneita uskontoja.

1890.

       *       *       *       *       *

_Uskonto_ on ihanteitten kaaos, maailman soinnuttaminen ihmisessä.
Mutta niinkuin maailma ja ihminen ovat alituisen kehityksen alaiset,
niin pitää uskontojenkin, tarkoitustansa vastataksensa, oleman.

       *       *       *       *       *

_Olot_ ovat se tehdas, jossa elämä meistä itsellensä tarvekaluja
valmistaa, hyviä tai huonoja, sen mukaan kuin raaka-aine sallii ja olot
tarkoitustansa vastaavat.

5/12 1898.

       *       *       *       *       *

Kipeät käsnät ja luonteenvammat -- kummatkin kasvavat ahtaissa ja
pimeissä oloissa.

28/10 1899.

       *       *       *       *       *

Epävapaat olot ja materialismi kehittävät erityisiä kätyriluonteita,
joita ei mitkään periaatteet sido. He vaihtavat periaatteita yhtä usein
kuin isäntääkin.

25/8 1896.

       *       *       *       *       *

Napoleon ensimäinen ei suotta syntynyt villissä ja verisessä
Korsikassa. Väkevät omistavat muita väkevämmin myös kansansa varjot.
Yleinen maaperä on viljeltävä.

1899.

       *       *       *       *       *

Lääkärit huomaavat ilmiöitä, mutta sairaat, jotka tuntevat syitä, ovat
maailman parhaita parannussaarnaajia -- oppikaamme heitä!

27/10 1899.


    RAUHAA.

    He huutavat: rauhaa, rauhaa,
    Yhä heikkoa, köyhää sortaakseen,
    Mut sorretun rinnassa pauhaa
    Vihanmyrsky, pyrkien valloilleen.
    Miss' oikeus, rakkaus valtias on,
    Viha sammuu, sota on tarpeeton.

    21/5 1899.


KITUVA RAKKAUS-ELÄMÄ.

Ihmiset kärsivät ääretöntä rakkauden puutetta ja siksi he palelluttavat
toisiansa ja tutisevat itse vilussa. Toisilla oli lämmintä jakaa, mutta
muodot ja perintöluulot ovat punonneet heidät itsekkäisyyden ahtaasen
kuoreen, joka heitä itseänsäkin kivistää. Toisten rakkaus-elämän
kehittymistä ehkäisee heidän oma, katkera kurjuutensa. Joukon kehitys
on vasta alempien aistinautintojen ja karkeampien intohimojen asteella.
Ihanteet ovat tekoja korkeammalla, mutta tavat ja sovinnaisuus sitovat
meitä kuin lasta reikätuoli, eivätkä päästä siveellistä tarmoa
kasvamaan alaikäisyydestänsä itsenäiseksi toiminnaksi. Tarvitaan
voimakkaita sysäyksiä edistyäksemme myöskin sisällisesti, ja onneksi
elämä niitäkin hankkii.

1898.


    KAIKKI KÄRSII.

    Maapallon kanssa kärsit, ihminen,
    Ja sairastat kuin se; et kuollaksesi
    Enempi taikka vähempi kuin se,
    Vaan kriisien tai vaihdoksien tähden,
    Edistyäkses uusiin taivalluksiin,
    Elämän ehdoiss' uusiss', oivemmissa,
    Kuin avaruuden muutkin maailmat.

    Järistys, myrsky, hallat, myrkkytuulet
    Maapallon sairautta ilmaisevat.
    Elävät kaikki voivat sairastua,
    Kaloista lintuihin ja linnuista
    Itikkaluomuksihin pienimpiin.
    Ja tammista ja palmuist' ylhäisistä
    Loiskasvihin ja sieniin alhaisiin.

    Iästä huolimatta kaikki, kaikki
    Kitua, sairastua, kuolla voivat;
    Vapaako yksin olis ihminen
    Surusta, taudista ja kuolemasta?
    Hän kehityksestäkin vapaa ois
    Ja seurasta niin voisi jäädä pois.

       *       *       *       *       *

Me kukin edustamme ja ilmaisemme ainoastaan eräitä ihmisluonteen puolia
ja ainoastaan omaa kehitysastettamme.

       *       *       *       *       *

Useimmat ihmiset eivät voi punnita asioita muuten kuin oman itsensä
mukaan. Mutta kun heidän yksityiskokemuksensa on riittämätön ja
luonteensa kokoonpano useinkin harvasäkeinen, niin näkökohdatkin ovat
harvat ja näköala ahdas.

       *       *       *       *       *

Ihmiset olisivat viisaampia kuin he ovat, jos he olisivat toisilleen
myötätuntoisempia kuin he ovat, s.o. jos he toisiaan rakastaisivat.
Sillä myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan avaa meille heidän kokemuksensa
ja varjelee meitä yksipuolisuudesta, johon pelkkä oma kokemus johtaa.

1899.


    KAIKKI PYRKII.

    Kaikki kukkaseensa pyrkii,
    Hedelmään ja -- kuolemaan:
    Vesi kukkii kastehelmen,
    Kukkii pilvet taivaasen;
    Hedelmä on sadevihma,
    Kuolema jääkukkaset.

    Kivi kukkii kuohuessaan
    Kuuman laavan, nostaessaan
    Suuret vuoret huippupäät.
    Nyt ne hedelminä näät.
    Mutta niiden otsapäillä
    Loistaa jäinen kuolema.

    Maakin kukkii keväimissään,
    Kesissään se hedelmöi.
    Talvikseen se uinuu, nukkuu,
    Kunnes taisteluunsa hukkuu,
    Jähmettyy ja kuolee pois --
    Näyttää niinkuin kuollut ois.

    Ruusu, perho, leivo, peura
    Keväimissään kukkivat,
    Kesissään ne hedelmöivät,
    Syksyissänsä kuolevat --
    Elelläkseen uusin muodoin.

    Lumivuori, talvi, jää
    Kuoleman on kukkia,
    Lepohetken muotoja.
    Mutta kuolemankin alla
    Sykkii sydän, telmii työ,
    Ilmenee, kun hetki lyö.

    Genève 20/9 1898.

       *       *       *       *       *

Ihmiset pyrkivät omiksi papeiksensa: jokainen tahtoo tuntea totuuden
omassa rinnassaan.

       *       *       *       *       *

Kansat pyrkivät kuninkaallisiksi kansoiksi: jokainen kansalainen tahtoo
kantaa kuningaskruunua, jonka nimi on ihmisyys.

25/2 1898


KOKO TOTUUS.

Monesti suurta, kaunista rakennusta silmäellessäni on minut tehnyt
tyytymättömäksi se tunne, etten koskaan samalla kertaa voi sitä
kokonaan nähdä. Mutta ympäri, ulkoa ja sisältä, kaikki tarkasteltuani,
jääpi mieleeni kuitenkin kuva kokonaisuudesta: se on ehjän,
taiteellisen kokonaisuuden tyydytys.

Koko totuus on koko elämä ja maailma pienineen, suurineen, sisältä ja
ulkoa. Jos omistaisimme kuvan koko maailmasta, niin käsittäisimme koko
totuuden, olisimme valmiita. Mutta kuka äärellinen koskaan on täysin
tajunnut äärettömyyden, ollut valmis?

Halumme loppumattomuuteen tarvitsee äärettömyyttä. Mutta onnemme ei ole
tulos täydellisyydestä, koko totuudesta, vaan siitä, että omistamme
ehjän aiheen kokonaisuuteen.

Monaco 22/3 1899.

       *       *       *       *       *

_Aistillinen maailma_ on lähtenyt samoista käsistä kuin sekin, jota
sanomme yliaistilliseksi. Se on portaina ja välittäjänä niille
nautinnoille, jotka rikastuttavat elämätä. Kun alempien
nautintoasteitten yli olemme kehittyneet, puhkeaa meissä uusia,
sisäisiä ja ulkoaistia, jotka tekevät korkeammat nautinnot
mahdollisiksi.


ALKOHOOLI.

Ihmisten tarmoa tuskin mikään on enemmän lamauttanut kuin alkohooli.
Se on suurin taantumisen liittolainen ja edistyksen vihollinen.
Hetkeksi se mieltä virkistää ja sivistyksen alkuasteilla se hermoja
aatteelliselle työlle herkistää, mutta myöhemmin se kaiken hermotarmon
löyhentää ja henkiset avut, kuin helmet Kleopatran juomaan, liuentaa.

Ei kukaan niin vähän pysty vakaumustensa puolesta taistelemaan kuin
juomari, sillä hänen tarmonsa on siihen yhtä heikko kuin tahtonsa.
Hänellä ei ole voimaa seurata auktoriteettia eikä omaa vakaumustansa,
siksi lyyhistyy hän kokoon molempien edessä; heikkona vaipuu hän
milloin minkin tuulten ja sysäysten kätyriksi. Puolue- ja sotakuria
alkohooli helpottaa, vähentäen omaa neuvokkaisuutta ja itsenäistä
toimintakykyä. Kaikki ylevämmät intohimot se tappaa ja alempiakin se
pystyy ainoastaan lyhyen aikaa ärsyttämään, kunnes se lopulta yksin --
hävitettyjen voimien raunioilla riemuitsee. Voittaako alkohooli, niin
voittaa eläimellisyys.

Genève 1898.

       *       *       *       *       *

Nautinnon intohimo on petollisin, työn intohimo voitollisin.

       *       *       *       *       *

Tarkastakaa elämää, niin huomaatte, että kohtuus ja säästäväisyys
tukevat siveellisiä voimia ja ovat kestävään vaikutukseen kohoavien
sukujen ominaisuuksia.

17/9 1899.

       *       *       *       *       *

Ota rajoitettu osa äärettömyyttä ja ihannoi se lämpimällä sielullasi
aistin huomattavaan muotoon, kuitenkin säilyttäen siinä ikävöimisen
äärettömyyteen, niin (tämän tehtyäsi) olet taiteilija.

1898.

       *       *       *       *       *

Taide ei ole luonnon matkimista, sillä onhan luonto semmoisenaan jo
olemassa, vaan taide on luonnon jatkamista ja kehittämistä
ihmishengessä; se on uuden luomista luonnon ja ihmisyyden pohjalta.

29/7 1898.

  *  *  *  *  *

Taide vastaa sitä paremmin tarkoitustansa mitä ylevämpiä tunteita, mitä
korkeamman asteen intohimoja se meissä herättää ja kehittää. Toisin
sanoen, mitä ylevämmät vaikuttimet taiteilijan työtä ovat johtaneet.

1898.

       *       *       *       *       *

Eivät kaikki kaksikätiset pystykävijät ihmisiä ole, vaikka siltä
näyttävät.

       *       *       *       *       *

Kirjailijoilla ja taiteilijoilla olisi paljon tekemistä ihmisen
luomisessa.

       *       *       *       *       *

Miksi laulella, soitella, maalaella ja veistellä -- ainoastaanko
huviksi? -- jollemme työssämme ihmisty ja vaikuta ihmistyttävästi
niihin eläimiin, joita ihmisiksi sanotaan?


SUPATUSTA.

On runoutta, joka lavertelee kuin lapsi ja herättää meissä epämääräisiä
tunnelmia milloin minkin värisiä. Se on verrattava karjankellojen
kalinaan salolla, paimenten huiluihin ja hoilotuksiin, tuulen tohinaan,
laineen lipinään ja myrskyn sanattomaan sohinaan. Sen yliasteita kuvaa
käen kukunta ja rastaan raksutus kaikuvin, sointuvin kielin. Ei se
mitään selvää sano, ei ajatuksia anna, mutta kuulijat se tunnelmiin
erivärisiin tuutii, kunkin eri kehityskannan, luonteen ja mielentilan
mukaan. Se on lapsimielen supatusta lapsille -- ajatusta odotellessa.

       *       *       *       *       *

Jokainen kehitys-askel sielussa edellyttää muutoksia ja
kehitysprosessia ruumiissa, etenkin aivoissa. Siksi ruumiin kehityksen
pysähdyttyä täytyy sielunkin kehityksen hivenittäin pysähtyä ja
rapistuminen alkaa, jolloin sielu valmistuu epäedullisista
olosuhteistaan vapautumaan. Lohdullista on, että usein myöhemmälläkin
iällä sielun tarmokas toiminta ruumista mukanansa kehittää.

1899.


    ORAS.

    On lapset oras meidän syksyssämme,
    Siit' uusi vilja haudallemme nousee,
    Jos vuoden laatu, ajan vaiheet sallii
    Ja jos sit' emme jalkoihimme tallo,
    Vaan suosimme ja suojelemme sitä,
    Ei villiten, vaan viljellen sen tainta,
    Niin aikanaan se uuden sadon antaa.

       *       *       *       *       *

Näen lapsen nukkuvan -- siinä maa täynnä mahdollisuuksia odottaa
liikuttajaa, herättäjää, siementäjää, tuotteliaaksi tullaksensa;
villikasvia ja rikkaruohoja tai viljaa ja hyviä hedelmiä kantaaksensa.

22/3 1899.

       *       *       *       *       *

Jos tahdomme olla lasten kasvattajia, niin antakaamme lastenkin meitä
kasvattaa.

       *       *       *       *       *

Me tarvitsemme itsenäisiä luonteita, jotka jaksavat kannattaa vapautta
-- köynnöskasveille ei vapaus sovi.

9/5 1899.

       *       *       *       *       *

Jos me olisimme yhtä itsenäisiä kuin me olemme itsepäisiä, niin
harvemmin löisimme päämme seinään ja harvemmin meitä nenästä
vedettäisiin.

30/10 1899.

       *       *       *       *       *

Perustuksiltaan tutisee se sivistys, joka, kansasta välittämättä,
erittyy omia höyheniänsä ihailemaan. Meidän tulevaisuuden-uskomme
perustukoon kaiken kansan kohoamiseen!

       *       *       *       *       *

_Täysi sivistystä_ ei ole vielä koskaan mitattu. Mutta _sivistyviä_
ovat ihmiset, jotka tuntevat omia sekä ympäristönsä puutteita ja
taistelevat niitä korjataksensa; _sivistyneitä_ ne, jotka ovat
voittaneet omat vikansa.

       *       *       *       *       *

Kullakin yksilöllä luonteensa mukaan on määrätyt lait, joista sen
toiminta ja kehitys ei pääse poikkeamaan.

16/12 1898.

       *       *       *       *       *

Korkea tahto -- korkea moraali.

       *       *       *       *       *

Mikään suuri aate ei jää yhden miehen varaan eikä keksijänsä sitä
koskaan ennätä perille saakka viedä.

       *       *       *       *       *

_Ruskea arapialainen_ kansallispuvussaan istui Monacon kahvilassa
kaupiten kotimaansa rihkamia. Villit piirteet kuvastuivat hänen
kasvoissaan, sillä mikään ulkosilaus tai sievistely ei lieventänyt
niitä. Epäluuloisesti tarkasteli hän kaikkia, jotka hänet huomasivat.
Mieleeni johtui syytös arapialaisten kavaluudesta. Raaka, julma,
kavala. Mutta samalla ajattelin Euroopan suurkansojen politiikkaa:
hienostunut ja kavala, sivistyksestään ylpeä ja itsetietoinen, mutta
sittenkin julma. Kumpi on enemmän vastuunalainen häijyydestään?

22/3 1899.

       *       *       *       *       *

_Kavaluus valtioviisaudessa_ ja valtiouskonnot sen kannattajina: -- ei
kumma, että kansojen oikeudentunto niin hitaasti kehittyy.

       *       *       *       *       *

Pelkkä vallanperiaate on ihmisyyttä loukkaava, siis väärä. Ainoastaan
oikeudenvaltikka on oikeutettu: -- se palvelee ihmisyyttä.

26/10 1899.

       *       *       *       *       *

_Ranskalainen vapaus_ on mielitekojen eikä periaatteitten vapautta.
Heitä ei johda periaatteet muuta kuin satunnaisesti: silloin kuin ne
osuvat yhteen heidän mielitekojensa ja intohimojensa kanssa. Niinkuin
kaikkiakin romaanilaiskansoja, niin varsinkin kuohuvia ranskalaisia
viskelevät vaihtelevien intohimojen aallot -- siitä heidän
politiikkansakin huikentelevaisuus ja epävarmuus. Periaatteellista
politiikkaa harjoittavat etupäässä germaanilaiset sivistyskansat --
vaikkei senvuoksi vähemmän itsekästä.

28/2 1899.

       *       *       *       *       *

Itämaitten laiton mielivalta tuopi sekasortoa ja pimeyttä -- sitä se on
tehnyt Aasiassa; länsimaitten lainmukainen vapaus kehittää järjestystä
ja valkeutta -- sitä se on tehnyt Euroopassa ja Amerikassa.

Pitääkö meidän aasialaisiksi muuttua?

1899.

       *       *       *       *       *

Ainoastaan vapaus voipi ta'ata oikeuden ja totuuden voiton: siksi
kaikki pimeyden vallat vapautta vainoovat. --

1899.

       *       *       *       *       *

_Kohteliaisuus_, huomaavaisuus, myötätuntoisuus -- joko sisäisen
sivistyksen taikka ulkonaisen tottumuksen tuotteita -- sulostuttavat
elämätä ja lieventävät sen okia ja särmiä. Meillä on useinkin sisällys,
mutta laiminlyömme harjoituksilla kehittää elämässä käypiä muotoja. Me
olemme silloin verrattavat semmoisiin taiteilijaluonteihin, jotka eivät
kykene luomaan aatteillensa aistimin huomattavia kuvia.

1898.

       *       *       *       *       *

Kaikkialla missä elämä on voimassaan, siellä on liikkumista,
kasvamista. Sillä elämisen tarkoitus on kasvava eläminen. Meidän
asiamme on tehdä sen muodot niin yleviksi ja kauniiksi kuin voimme.

Helsinki 27/10 1899.




SUOMALAINEN HUONEENTAULU VANHOILLE JA NUORILLE SYDÄMEEN LUETTAVAKSI.

Sisäinen itsenäisyys.


    1.

    Isiltä peritty, mutta vapaa ja
    pakoton
            Uskontosi
    kehitä sydämesi syvyydestä hedelmäl-
    liseksi elämänpuuksi.
        Elämän totuutta etsi.


    2.

    Itsenäisyys on vapautta;
    on kaiken vapauden emäjuuri, kehi-
    tyksesi latvaan asti ylettyvä runko.

        Kyntäös oma vakosi.
        Auta itse itseäsi.
        Nouse puuna pulskeana
        Oman vartesi varassa.


    3.

    Niinkuin metsän muuriainen,
    Yhteistä etua etsi,
    Yhteiskuntasi ylennä.

    Joukoin soutele sovussa
    Yhteisvenhettä vesillä --
    Viepi varmasti perille.

    Riita tyhjän riidan vuoksi
    Halvan mielen on haluja.


    4.

    Oikeutta tehdä koita,
    Menetä tai siitä voita.
    Nouse kuin jalo metalli
    Oman arvosi tasalle.

    Mieltä heikkojen hyvitä,
    Kohota kovaosaista.
    Mies ylennä, nainen nosta
    Silloin ihminen yleni.


    5.

    Laki on oikeuden sormi,
    Sivistyksen siltavahti:
    Suosi Suomesi lakia,
    Suomen itse säätämätä.

    Kruunu Suomen yhteishengen,
    Kehys kansamme elämän,
    Suomen on valtiorakennus: --
    Sitä varjele, varusta,
    Sen kera kehity itse.
    Ylin arvo sille anna,
    Yhteis-onnemme talolle.


    6.

    Lait horjuvat hyvätkin,
    Jollei valvo vartiasto:
    Omantuntos ohjausta
    Nouda notkoissa elämän.
    Siin' on porras poikki kuilun,
    Silta vaarojen välissä --
    Ei se katkea kävellen.

    Mitä on ihmisen avuja,
    Kansalaisen kunniata,
    Hoida kansasi hyväksi,
    Kuin parasta pylvästöä
    Jalon temppelin tueksi.

    Pidä puhtaus pyhänä.
    Rakastaos raittiutta.
    Siinä on sukusi voima.
    Viina heikot vierittääpi
    Porraspuun alimman alle.


    7.

    Opin ahjoja sytytä,
    Vaali kansasi valoa.

    Suomen taide ja runotar
    Päästä, niinkuin päivänpaiste,
    Kotisi kukittajaksi.
    Suven, talven tallatessa
    Ei ne kukkaset katoa.


    8.

    Vallan vaihto tuulen vaihto.
    Valtiot vahakuvina
    Kukistuvat kukkuloilta.
    Mutta muita sortamatta
    Suomalaista itseäsi
    Sinä säilytä lujana,
    Honkana hyväsukuisna:
    Siit' on hyöty ja hedelmä
    Ihmiskunnankin iloksi.

    Äidinkieltäsi rakasta.
    Siin' on kansasi elämä,
    Sinunkin sydämes kannel:
    Siitä uudistu, ylene,
    Soita, kaitse kanneltasi.


    9.

    Kotisi ja maasi muista.
    Sinne juuresi sitele,
    Työsi tähkät sinne siirrä.
    Mikä on kutsu kansallasi,
    Siitä sullakin osasi.


    10.

    Sydämesi päivä päästä
    Itsekkyyden kytkyeistä
    Hyvän tahtosi tuleksi.
    Kevät-auringon valona
    Pahan vallan hirmut poista.
    Intosi revontulilla
    Lumet pohjolan lumoa.

    Vaadi valta oikeudelle,
    Rauha työn edistykselle.
    Vihi veljeys, valistus
    Vapautehen vieretysten,
    Sankar'aikojen tuloksi.




TEAATTERIN JOHDOSTA.

Osa pitemmästä.


Muutamat kirjailijat sanovat, että runomittaisen runouden aika on
mennyt; toiset taasen, että näytelmän ja teaatterin aika on ohi
menossa. Nyt olisi elämisen oikeus ainoastaan suoranaisella runoudella
ja musiikilla. Tuollaiset väitteet sisältävät samaa kuin että luonnon
muotoja synnyttävä voima muutamilla tahoilla olisi kokonaan väsynyt ja
tyrehtynyt, että luonnon sääntöperäiset aaltoilut eli rytmit etupäässä
ihmisessä, mutta miksei muuallakin luonnossa, olisivat aivan
taukoamaisillaan -- ihmiskunnan väsymisen oireita. Sillä eihän ole
kysymys jonkun tarpeettomaksi käyneen elimen kuihtumisesta, vaan
häviävästä luonnonvoimasta. Eikö ihminen enää nauttisi rytmillisestä
tanssista enemmän kuin rytmillisestä runoudestakaan? Vanhuuden merkkiä.
Näytelmätaiteesta puhuaksemme, ihmisestä sammuisi ilo ja halu luoda
näyttelemisen muodossa kuvia luonnosta ja elämästä sekä kutoa aatteita
ja käsitteitä näiden kuvien kehiin. Ihmisluonto lakkaisi näitä
viljelyksen kukkia tuottamasta ja toiset väsyisivät niitä ihailemaan.

Yleisön silmä tekisi tässä suhteessa työlakon, ettei yhdessä korvan
kanssa enää vastaanottaisi tuollaisia vaikutuksia. Korva antautuisi
yksinomaan musiikille ja silmä sirkkusnäytännöille; parhaimmassa
tapauksessa varieteelle.

Kun joskus on pitemmän aikaa oikein tyyntä, niin on turha luulla, ettei
sitte enää koskaan tuulisi tai aaltoilisi. Jos ihmiset hetkeksi ovat
pelkkää korvaa, ei se todista sentään, että he olisivat lakanneet sen
jälkeen kerrassaan silmää käyttämästä ja päin vastoin. Mikä nyt on
ylinnä, se voipi likimmässä tulevaisuudessa painua ales ja alin kohta
ylenee. Kaikki on ohi menevää, mutta myöskin aina uusissa muodoissa
palajavaa. Se on luonnon ja elämän väsymätöntä menoa.

Mutta meillä on nyt taantumisen aika: uskonnollisen ja valtiollisen
ahdasmielisyyden, sotilasvallan ja sirkkustaiteen, musiikin ja
kuvaavien taiteitten aika. Ei mitään epävapaissa oloissa ahtaammin
kuurnita kuin julkista sanaa, kirjallisuus ja näyttämö siihen
luettuina. Kirkot ja hallitsijat kilvoittelevat sanaa kuristaessaan. Ja
nuo suuren joukon paimenet rientävät tuomitsemaan jokaisen uuden
kirjallisen ilmiön jumalattomaksi. Lauma pelkää tätä auktoriteettiensa
tuomiota ja kääntää vanhurskaan selkänsä kaikelle taiteen sanalle.
Silloin vielä kuvaavat taiteet, joista vaan pieni sivistynyt yleisö
näihin asti on voinut nauttia, nostavat edistyksen ja henkisen vireyden
viiriä. Samalla aikaa sulaa kahlittu sana tunteen ahjossa rajattomiksi
sävelvirroiksi, jotka musiikissa kuohuvat ihmiskunnan tarkoitusperiä ja
ihanteita kohti. Sitä paremmin ne pääsevät julki mitä vähemmän
niissäkin on vapaata ja elinvoimaista sanaa.

Mutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä
kansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä
sentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan
kerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä,
vaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin.
Vaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien
maaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen
kautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin
pääpesästä, suomalaisesta teaatterista.

Jos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa
sivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän
nuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja
läpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis
taiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä
nuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä
on tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai
sairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää
pikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän
pitäisi laajeta ja kasvaa.

Suomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja
perustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla
tavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko
ihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman
kirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta.
Sillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä
ahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan.
Samalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman
sisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka
kostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä
laajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi.

Eikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen
välttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen
teaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää
käytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä
pysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana
ja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme --
ja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta -- vieläpä ehkä jättämään
ihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta
olemuksestamme.

Mutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi
kehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille
ylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle
alalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen
työn arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot
taiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen
kirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille,
jollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä
ovat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta
sitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit
olisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla
antaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän
huikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä
tyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan.




SETÄ IISAKIN RAITTIUSKANTA.


Viinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen
syvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin
hän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle;
mittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty
luonteen vaikeassa kasvatuksessa.

Tätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset.

Hän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä
uskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan
raittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien
painavassa kysymyksessä.

Tahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen
peruste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on
nöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja
ylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät
usein pöyhistelevät.

Toiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat
juotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita
valloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea
sivistykselle viljelemään.

Tällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää
vastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että:

Tekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis
nais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on!

Hän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun
siellä ei viinoja ymmärretä. -- Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja
Iisakki jatkoi.

Kolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo
pienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin
tarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin
niin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin
suuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai
myrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin
ehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin
ruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme.
Yhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka
perunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan
on vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein
nikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia,
syankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän
nimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä
tai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla
voi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai
häränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat
kuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja
oikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin
harjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken
ikänsä tekeillä.

Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka
paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä
onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta?
Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä,
sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se,
joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa
ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole
koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja
jääpi iäkseen koko narriksi.

Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä
naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista
väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti
raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.

Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja
koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja
koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.

       *       *       *       *       *

Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen
raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän
välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan.
Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut
häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain
klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka
auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä
totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä
seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi -- tuuttinkia
piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun
aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän
puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä.
Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat
silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty
neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen
herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin
huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto,
joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin
parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos
hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin,
jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään
vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli
silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi
hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee
hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle
tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.

Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän
laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään
tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja
tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin
viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes
vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus
väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle
tilille.

Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut
lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun;
toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia;
neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman
ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit.
Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei
Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei
loppupäätä.

Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa
kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi.
Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?

Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja
mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?

Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä
herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän
näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin
sitä ei tätä.

Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta
mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset
ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin
kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.

Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut
hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti
itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän
ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun
kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit
kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä
tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin
ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.

Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman
luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse,
hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi
ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo
miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi
vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut
iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin
haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.

Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei
tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä
upottaa.

Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin
ihmisten ikkunoita.

Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä.
Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä.
Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti
se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta,
sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.

Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin
virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä
kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha
mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi
Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.

Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.

Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri
jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.

Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän
hullaantuvat? kysyy hän itseltään.

Ja setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä
neljäkymmentä ja niillä paikoin? -- Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta
alkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei,
mitä tekee ja minkä jättää.

Kyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo.

No sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että
parannus-aatteen herätti viina.

Tästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo
tavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja -- kyllähän ne osaavat
puoliaan pitää.

       *       *       *       *       *

Eihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa
kukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi
olemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta
tuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan
viimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle,
joka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään
toteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne
vanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan.




KIRJAILIJAIN TEKIJÄNIMISTÄ.


Minä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen
kirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään,
käyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se
erikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen
nimeä.

Miksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien
lähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon
kohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila,
yhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle
teokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin
viimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo
perustuu juuri siihen.

Sanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana
kirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa
vaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä
aatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat
vastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat
ja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta
huomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa
ole mainineet.

Nykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat
Roomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa
atelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat
niissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää
tällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin
kuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää
huomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen
omaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on
hänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat
henkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen
ja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat,
vaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat
osia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan
ilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan
todista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään.
Ystävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen
sivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen
mieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin
esi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän
siinä ylenmäärin rehellisesti.

Niinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet
opasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina -- sillä
myötätyöskelyä sekin on -- mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä
ja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää
siitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia
poimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa
jälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti
karkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan
ympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle.
Mutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita
teoksissaan näiden apulaistensa nimiä.

Sellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat
viimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. -- Toisilla
on joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät
huomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä
luki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan
usein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään
nämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin
palvelijansakaan nimiä.

Ainoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen,
mutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin
kuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja
keskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä
kuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä -- ainoastaan näissä
tapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti
nimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla
novellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin "Charleyn tädin"
kirjoittaja Brandon & Thomas.

Mutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa
käyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti
hänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo
palvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa
itsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria,
joka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain
myötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me
olemme syntyneet kasvattamaan.

1895.




KOTIMAINEN TUNNELMA.


Kehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa
rakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa
heräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset.
Minäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja,
toimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin.
Itkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys,
osa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet
soivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja
kaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne
palajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä,
jolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja
loitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa
ja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen
sydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen
järviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat
vaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto
joitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua
joksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella?
Luonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö
sitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka
päinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin
puutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja
rikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita
laatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava
tai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa.
Mitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä
olisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus.

Sallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään
vahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa;
niinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen
hedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin.
Annetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää,
kunnes ne itsekseen riutuvat.

       *       *       *       *       *

Kuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa
kaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin?
Pidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri
perheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan
tyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat
vielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta,
tekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia
samassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on
omituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat
eri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat
kuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa,
oma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan?
Kuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se
olisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi
kukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka
kutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän
kehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta
omituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon
kauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä,
kyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä
lakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme
kaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus
uuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää
toimintaan.

Vaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni
pohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen
muotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin
meillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani
olisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa
ja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat
tupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän
parhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei
ole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda
Saimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja
kuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen.
Maantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät
liikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä
toisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä
yhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin.
Mutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien
peritty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja
sivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista
luonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä.

Yleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin
kansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä
omantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin
kansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi,
vieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että
suomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja
kaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen
luonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä.

Senhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. -- Ne kaikki pyrkivät
kehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan
sivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä
omaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot:
perustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden
ehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän
puolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä
luonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan
ahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta
kasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta.

Ja mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista
vapauttamme?

Olemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa
maanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja
viljelykselle -- vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä
pyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa --
lakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat
laillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella,
syntyneet ja kehittyneet.

Tai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä
välittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta
kuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista
viljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu
aikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen
palveluksessa.

Taikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä
suomalaisina? Muuksi muutettuina -- jos se itsetuntoonsa heränneessä
kansassa olisi mahdollista -- tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja.
Ainoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat.

Meitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa,
mutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei
ole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän
ihanteita ja tulevaisuuden siemeniä.

Ihmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin
voittaa.

1899.




MITÄ NYT?


Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten
rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan.
Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka
sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta
kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia
muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien
elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.

Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina,
jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse
olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä
suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.

Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa
kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon,
että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on
pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut
peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin
syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta
epätoivoon. --

Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän
kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli,
uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi
toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.

Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat,
vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän
tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei
sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa
ihmisistä hyvää.

Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä
hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen,
kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja
riistivät hevosen -- pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.

Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut.
Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus:
miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle
selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli
jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä
oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä
kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti
jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti
kotiinsa -- epäluuloisempana kuin ennen.

Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä?
Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää,
hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.

Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt
karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon.
Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt
kodilleen uskollisena.

-- Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko
isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen
muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille
vannoi hän uskollisuutta.

-- Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä
hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.

Isät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. --

       *       *       *       *       *

Suomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat,
Pitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan
työn ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta
sivistyskansaksi.

Mutta vaarat eivät olleet lopussa -- milloin ne loppuisivatkaan.
Hengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme
kulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole
hyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi,
syvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme
sisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään
pelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet
painetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja
vereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme
ja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat
sielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko
meitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja
taisteluun innostavat -- sillä me rakastamme.

Me elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet,
jotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta
näkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi
edistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi
uskollisina pysymme.

Ja me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta
puusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista
tulevaisuuden viljaa -- ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä.

Vallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin
väliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden
edistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys,
kuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa.

Mutta erikoistehtäväänsä suorittaaksensa, yleissivistystä
nuorentaaksensa, pitää kansan elää ja toimia omasta hengestänsä. Tätä
pohjaa pelastaaksemme nyt juuri olemmekin levottomat. Meitä liikuttaa
siis kansallishenki. Sen johdolla lähtekäämme työhön!

Cannes 6/4 1899.




ERI OIKEITA.


Piazza Venezia Roomassa on isohko tori. Siinä risteilevät ja toisiaan
ohaavat kaupungin lukuisat raitiovaunut; siitä ne lähtevät kukin omalle
taholleen, vaikka samaa yhteisliikettä, samaa kaupunkia palvellen.

Matkustaja astuu vaunuun, silmäilee levottomasti ympärilleen ja kysyy:

-- Onko tämä oikea?

-- On, kyllä tämä on oikea vaunu ja menee oikeaan suuntaan, mutta minne
te haluatte? kysyy konduktööri tyynesti.

-- Sinne ja sinne.

-- Sitten tämä ei ole oikea -- teille. Tuo vaunu, joka juuri nyt
saapuu, viepi teidät suuntaanne.

Matkustaja kiittää neuvosta ja muuttaa.

Joka matkustajan täytyy itse tietää, mikä hänelle on oikea. Joka
vaunun, joka kaupungin, joka kansan samoin tuntea suuntansa. Siten
juuri he itseään ja toisiaan hyödyttävät eikä päinvastoin. Sillä
maailmassa on erikois-oikeata ja yhteis-oikeata.

11/4 1900.




EDES NUO KUKAT.


On kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa
monenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat
parhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös
sakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän
ilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että
ne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien
ihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja
kemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä.

Sittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla
matalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö
ruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen
näköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön
luonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja
hoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia
kasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä
elehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä
äiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen
suuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä
kukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja
vähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja
kysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat
eikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi.

-- Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo
kukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta
ovi-ikkunasta huoneesen.

Olipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa.

Schaffhausen 23/5 1900.




HÄIRITTY RAUHA.


Suomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta.

Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla
tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui
vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin
päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei
pienintä piipettä heiltä kuulunut -- suuret laulajat olivatkin tosin jo
muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja
tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen.
Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt,
vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli.
Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen
järveen kuvastuivat; -- sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia:
vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.

Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva
parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai
takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina
istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten
naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä
karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle
käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.

Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.

Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo
ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin,
sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin
päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen
ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa
tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo
väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja
rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.

Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä
siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista
vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten
äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!

Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin
postia, sanomalehtiä.

Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin
pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se
likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi
hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin,
sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi
uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes
kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.

Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt
säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää
herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan
levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia
jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan
veneen vako.

Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli
tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei
sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.

-- Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.

-- Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen
kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki.
Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei
rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: -- Syyttömän
kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä -- lainmukaisen järjestyksen
muru murulta sortamista -- valallisen sanan säie säikeeltä purkamista
ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. -- Siinä uutiset
nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.

-- Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias -- sillä
matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan --
siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta
silmästä uni. -- Liiaksikin nukuttu!

Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot
piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:

-- Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!

-- Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.

-- Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi
anastaa! jatkoi vanhin poika.

-- Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin
sisar, vasta kuustoista vuotias.

Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.

-- Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli
vieras.

Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa
ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa,
kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.

-- Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin.

-- Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi
matkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky
semmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä
miljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin
nimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät
sinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota
syttyy.

-- Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli
pojista vanhin.

-- Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä
hänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon,
johon piti yöksi joutua.

-- Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti
hyvästellessään emäntä.

Mutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti.

Elokuussa 1900.




ITSEMME PUOLESTA.


Kun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki
pitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan
ja hyväillään.

Ainoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään.

Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää
oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät
oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen
oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.

Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään
sukupuuttoon hävittämään.

Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään
vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja
hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen
mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset
hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen
liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan;
kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta.
Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat
niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.

Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat,
pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan
ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan
ja tuomitaan maan lakien mukaan.

Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.

Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri
kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa
kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin
suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys
oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan
heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen
väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan
kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa.
Humaaninen se laki ei ainakaan olisi.

Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie
mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme
voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään
kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme
ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä
aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa
petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko
historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet
naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön
laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.

Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on
omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin
ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille
ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen,
jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia
sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale,
jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan
niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen
pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan.
Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan
syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää
ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa
ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme
oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin
omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja
valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän
sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.

Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien
lakiemme turvissa vapaita -- nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa
urkitaan ja metsästellään?

Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa,
emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. --
Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä
ansaitsisivat!

Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei
historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja
laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja
osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto
on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja
kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet.
Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon
ansio.

Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima
meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs
varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa:
ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää
kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja
häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi
velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille
kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat
historian Davideja, suurkansat Goljatheja.

Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja
vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko
ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja
omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin
nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä
miestekoja -- ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien
keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.

Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut
parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka
Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka
maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä
hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat
jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä
unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa
häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista
jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.

Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa
hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä
samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt,
kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja
kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai
miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne
tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta
kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska
se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta
paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää
keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka
kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä
keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja
kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys
heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan
häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.

Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet
kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle
veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman
kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin
kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä
poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä
suorittamiseen.

Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot
vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin
suurempi väkiluku meitä vahvistaisi.

Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme
tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu
tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi
heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.




SANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ.


Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin
katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa
ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset
sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että
hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä,
jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta
ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla
ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi
pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä
meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut
ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan
ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden
oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita
kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville
siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka
se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään
perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan
tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa,
riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä
välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi.
Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit
maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme
kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että
kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että
ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän
kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei
sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan
merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja
luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit
ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme
enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden,
jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa
meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä
kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme
ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin
ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja
santarmiparvista. Yhteistunne -- sama kuin avartunut itsetunne -- tekee
meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien
kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja,
joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole
suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä
tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.

       *       *       *       *       *

Mutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten
kuin leipään tai lempeen sekoitettuina -- sen ovat sanomalehtimiehet
oivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat
lukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja
maanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies --
kaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei
muuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia,
tietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat
lukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät
kulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat
yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin
maihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen --
ihmisyyteen -- ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii.
Näiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa
yleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa
mukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota
voipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin,
nojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin
sopii.

Kirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu,
muuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi
kansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin
uusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä
senvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi
kaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä
kaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja
likentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan
uudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat
niillä olleet apuna.

Sillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia,
ainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia
laumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen
yhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on
suuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta
toivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat
meidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia,
helpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden
välityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat
julkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu
ostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos
sananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen
edistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu,
höyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin
kehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme -- kadottaa sielunsa.

Ainoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat
julkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon
maailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua,
sanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne
kummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä
uusia lehtiä aukoo julki.

Onko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat
joka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita.
Miljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia,
selvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä,
jotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei
tahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää.
Voisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua
yhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän
kuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen
päivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa.
Sanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin,
jonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri
näkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on
helpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön
arvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen
siinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin
suurempaa tyytymystä tuloksiin.

Näin ovat sanomalehdet -- vapaat sanomalehdet -- aikain kuluessa
kehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä
ja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa
ja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät --
niinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja
ihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme,
mutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta
jouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä.

Ja niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva
yleisön kanssa.

Ne elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä
yhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat.

Ne elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin.

Ja sanomalehtimiehet -- niissähän voisi olla hirviöitäkin -- ne ovat
sivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme
ihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He
valvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta
työstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: --
sydämemme ja kättemme kultaa.




UUDET AATTEET.


Jokainen uusi oksa, haara tai lehti kasvissa on uusi ajatus. Niitä
ilmestyy sen mukaan kuin kasvi jatkaa elintehtäviään. Kun se taukoaa
elämästä, häviävät nuo ilmiötkin.

Jokainen lapsen huomiota kohtaava uusi esine on hänelle uusi sana ja
uusi ajatus. Sillä tavoin kohtaa ihminen elämänsä ensi ikävuosina
tuhansia uusia esineitä, sanoja ja aatteita. Suljettakoon hän niistä,
niin keskeytetään hänen kehityksensä, hänen kasvatuksensa on
lakkautettu. Mutta niinkauan kuin hän liikkuu elämän alati vilisevässä
virrassa, kohtaa hän yhä uusia käsitteitä ja ajatuksia, sillä luonto ja
elämä on pohjattomana pulppaileva ajatusten lähde. Jokainen uusi
liikahdus, muoto ja vivahdus on uusi ajatus. Ja elämä on alati
liikkeessä ja synnyttää siis alati uusia muotoja ja aatteita.

Ihminen vaan voipi vanhemmiten tulla niin itsekylläiseksi, heikoksi
sulattamaan, ettei hän enää pysty ottamaan vastaan elämän vaikutuksia,
taikka pystyy siihen, nuorempiin verraten, kovin hitaasti. Hän on
silloin saavuttanut kiinalaisen kehitys-asteen.

Mutta nuoren, elinvoimaisen kansan kehitys ei pysähdy siihen mihin tuon
taikka tämän yksityisen. Jokainen uusi ikäkerros on elävän kansan
uudistunut nuoruus, jonka pyrinnöille ajan aallot antavat edellisistä
poikkeavan värityksen ja uutuuden viehätyksen. Se viehätys on sitä
tuoreempi mitä välittömämmässä yhteydessä ollaan kansallishengen ja
ajan kysymysten kanssa. Ja ajan kysymykset, uudet aatteet, ne ne juuri
synnyttävät kansallishengessä virkeitä tuulahduksia. Tähän virkistävään
ilmakertaan voipi syntyä ainoastaan siten että vapautuu edellisen
kehitysjakson tottumuksista ja ennakkoluuloista. Mutta ainoastaan
harvat voivat Gladstonen tavoin pitkin ikäänsä kehittyä kerroksesta
kerrokseen. Juuri siitä seuraavat nuo alituiset yhteentörmäykset vanhan
ja uuden käsityskannan välillä.

       *       *       *       *       *

Aivan käytöllisillä, jokapäiväisen elämän aloilla on tuo sama alituinen
uudistumisen ja vaihtumisen tarve, alituinen uusien aatteiden jano.
Isäsuutarin lesti ei enää tyydytä poikasuutaria, eikä edes
viimevuotinen lestinkuosi tämän vuotista aistia. Vielä tiheämmin
vaihtelevat ompelijain mallit. Jokainen uusi muotilehti tuopi uusia
pukuaatteita, jotka kukin mestari enemmän tai vähemmän omantakeisesti
panee käytäntöön. Jokainen uusi kuosi on käytännössä toteutettu uusi
ammattiaate. Sellaiset kuosit tai mallit, jotka eivät sovi meidän
tapoihin tai ilmanalaan, jäävät meillä kuolleiksi, korkeintaan kuviksi
ompelijain ikkunalle.

Puuseppä ja rautaseppä pitävät yhä silmällä mitä parannuksia heidän
ammattinsa alalla on tehty. Mutta jokainen käytäntöön pantu parannus on
ensin ollut uusi aate.

Noin 35 vuotta sitten kulki maassamme maanviljelijäin kesken uusina
aatteina uusia maanviljelystapoja. Nyt niistä on useita maanviljelyksen
eduksi pantu käytäntöön. Niin on ilmestynyt nelijakoisia,
kuusijakoisia, kahdeksanjakoisia ja kaksitoistakin jakoisia
maanviljelysjärjestelmiä. Mikä ei ole sopinut maamme luontoon ja
ilmanalaan, se on hyljätty. Mutta sekin on voinut johtaa keksimään
omantakeisia keinoja.

Tätä nykyä virkistää karjanhoitoa meijeriaatteet, uusi aate sekin.

Uudet ammatti-aatteet ne synnyttävät liikealallakin uusia teollisuuden
lajeja, liikeneuvoja, tuonti- ja vientitavaroita.

Kansallis-osakepankki, kansanpankki, postisäästöpankki -- mitä nekään
aluksi olivat muuta kuin uusia aatteita. Nyt ne vaikuttavat
käytännössä.

Jokainen uusi keksintö on ensin ollut uusi aate.

Eikä ne uudet aatteet ammatinkaan alalla ole pelkkiä turhuuksia ja
muodin oikkuja. Ne pelastavat ammatinharjoittajan mielen puutumasta.
Kun yksitoikkoinen samanmuotoisuus tekee ihmisestä helposti koneen,
niin uusi kuosi, uusi malli, uusi keksintö, uusi aate herättää taas
ymmärryksen vireille ja panee hengen palkeet lietsomaan. Niin kehittyy
työntekijäin henkiset lahjat niissäkin ammattipiireissä, missä hänellä
näihin asti tuskin usein on ollut muuta kasvatusta kuin jokapäiväinen
ruumiillinen työ. Mitä enemmän maan taloudellinen tila vaurastuu, sitä
enemmän tarvitaan uusia aatteita tätä aineellista varallisuutta
henkisesti siementämään. Mitä enemmän yleinen opetus herättää ja
työntää liikkeelle kansan henkisiä voimia sitä enemmän kansa kaipaa
toimeentempaavia kysymyksiä, siis uusia aatteita, jotka antavat sen
elämälle tuoretta sisällystä, ettei tieto jää kilisemään tyhjänä koruna
ilman elinvoimaista mehua.

       *       *       *       *       *

Uusien aatteitten voittoa saamme kiittää siitä edistyksestä, minkä
maamme viimeisten vuosikymmenten kuluessa on tehnyt. Maamme nykyinen
kansakoululaitos, sekin oli ensin vaan uusi, suuri aate, joka aluksi
tuskin oli lämmittänyt muuta kuin yhden miehen, Uno Cygnaeuksen. Nyt se
aate on kohta vallannut koko kansan ja tuntuu tuskin enään uudelta.
Nykyinen kunnallishallitus, joka niin paljon on kehittänyt kansamme
itsehallintoa, sekin oli muutama vuosikymmen sitten noita uusia
aatteita, joita vastustajat ilmestyessä tavallisesti niin vaarallisiksi
huutavat, että luulisi maailman palavan. Mutta päästäkseni pitkistä
luettelemisista, mainitsen ainoastaan voimakkaimman myöhemmistä uusista
aatteista, kansallisuus-aatteen, joka on herättänyt kansat penkomaan
oman henkensä peltoa ja etsimään kaiken edistymisensä ehdot omasta
itsestään. Ulkomaalta on sekin aate meillä saanut sysäyksensä. Mutta
kun Arwidssonit ja Snellmanit täällä ensi kertoja kohottelivat
suomalaisen kansallisuuden lippua, pidettiin heitä maan kauhuna ja
kansan villitsijöinä. Aate oli uusi. Mutta nyt se on voitolla ja
kansalliskeväämme lehden puhkeamisen aika on pian menneillään:
"kansamme kieli on katkaissut kapalovyönsä". Se on lause, joka on
muuttunut melkein sananparreksi. Ja täydellä syyllä. Sillä ainoastaan
siellä täällä takapajulaisten luona vielä kansallistunne kituu,
niinkuin lehti puuhun puhkeaa vasta myöhemmin alavilla soilla ja
rimpimailla. Ne linnut, jotka siellä syntyvät, laulavat kaiken ikänsä
yksinäistä virttä: puu lehteen, puu lehteen! Mutta se sukupolvi, joka
on syntynyt täyteen kansalliskevääsen, on kuin ne linnut, jotka ovat
syntyneet täyteen lehteen ja kaivaten laulavat: lehti on puussa, lehti
on puussa! -- kukkia, hedelmiä, vapautta!

Siihen väliin kirkaisee suokurppa: Eipäs! kuin: puu lehteen, puu
lehteen!

Kummatkin ovat näkökannaltaan oikeassa. Aivan oikein huutaa kurppa
lehteä puuhun niinkauan kuin suolla puut eivät vielä ole täydessä
lehdessä. Toisaalta aivan oikein toivovat nuo toiset linnut kukkia,
hedelmiä, vapautta, koska he näkevät keväänsä sillä tasalla, ja osaavat
kumminkin antaa lehdellekin arvonsa.

Kumpikin laulaa saman kevään luontoa ja kuitenkin äkäilevät toisilleen!

Mutta jättäkäämme vertaukset.

Ilman uusia aatteita ei ole mitään kasvamista, kehittymistä ja
edistystä. On vaan huomattava, että se mikä tällä kehityskannalla ei
enään innostuta ja laulatuta, siitä tuolla par'aikaa nautitaan ja
intoillaan. Mutta yhtä hyvin kuin noilla on oikeus laulaa vanhasta,
pitää näilläkin olla oikeus innostua uudesta. Ovathan molempien
taipumukset samasta kansallisesta maaperästä. Pyrkiväthän kummatkin
kunnioittamaan ja hyödyttämään samaa pohjan perukkaa ja samaa
kokonaisuutta -- Suomen kansaa.

       *       *       *       *       *

Edellisestä selviää, että nykyhetkelläkin on ja täytyy olla uusia
aatteita. Ja kummapa olisi, jos vastikään herännyt kansallishenki
niiltä sulkeutuisi ja kellistyisi uudelleen uneensa. Yhtä
luonnollisesti kuin maan muokkaamisen jälkeen seuraa kylväminen, yhtä
luonnonmukaisesti itsetuntoonsa herännyt kansa, ainakin parhaimmissa
jäsenissään, tuntee sisällisen tarpeen tarttua käsittelemään ajan
polttavia kysymyksiä. Niin ryhtyy se ihmiskunnan yhteistyöhön ja
kasvattaa samalla itseänsä.

Nuori sukupolvi ei ole siltä luopunut kansalliselta perustukseltaan,
eipä itse kieliasiankaan suhteen. Eihän ole suomenkieli sillä
saavuttanut täyttä kypsyyttään, että se on päässyt lailliseen ikään.
Sen pitää myöskin tottua suorittamaan tehtäviänsä elämän monilla eri
aloilla. Sen vuoksi on nuoren polven asia elävässä työssä kehittää
kansallista kieltämme, niin että se minkä edellinen polvi on voittanut
laiksi paperille, nuoren suvun elämässä ilmestyisi tekoina. Kieli on
kehitettävä käytöllisen elämän ja tieteen aloilla, taiteen ja
kirjallisuuden aloilla semmoiseksi, että se joka kohdassa pystyy
tulkitsemaan tarkoitettua sisällystä. Se ei voi tapahtua muuten kuin
noilla eri aloilla innossa ja totuudessa työskellen. Siinä kysytään
kyllä työtä kieliasian hyväksi. Ja etupäässä tärkeä välikappale kielen
kohottamiseksi on kaunokirjallisuuden luominen, jota ei suinkaan "nuori
suunta" ole jättänyt harrastamatta. Niin saapi kieliasiakin eri
ikäkerroksissa eri muotonsa.

Mutta kansalliseen kehitykseen liittyy muitakin ajan kysymyksiä.
Sellaisia ovat tällä hetkellä työväen tilan parantaminen, johon meillä
kiiruhtaa irtolaistulva ja torpparikysymys. Par'aikaa tehdään tämän
"uuden aatteen" hyväksi koko kansan nimessä valtiopäivillä työtä. Onko
se peloittavaa? Taikka peloittaako äänirajan alentamisen harrastus?
Taikka yleinen äänestys-oikeus, jota niin hartaasti muualla Euroopan
sivistysmaissa puuhataan? Tuskinpa on meilläkään itse kansan joukossa
näillä uusilla aatteilla vastustajia. Onko naiskysymys ja yhteiskoulu
vaarallinen? Epäilemättä on naisilla jo nytkin hirveän suuri valta
väkevään sukupuoleen. Sen vuoksi taitaa olla vaarallista myöntää heille
samoja etuja kuin miehille. Mutta pelkääkö väkevä heikomman
vapautumista? Kansanopistokysymys ei varmaankaan ketään peloita.
Sanotaanhan sillä aatteella olevan niin paljon suosijoita maassa. Mutta
yleinen oppimis-velvollisuus on kenties se julma aate, joka vapautta
rakastavaa Suomen kansaa hämmästyttää? Valtiopäivillä sitäkin kysymystä
nyt käsitellään. Saa nähdä pitävätkö kansan edusmiehet vapauden
sortamisena sitä, että kansa vapaasti velvoittaa itsensä opin ja
tiedottomuuden välillä valitsemaan opin. Pieni Elias ennen aikaan
kielsi vapaasti itseltään tiedottomuuden raa'an vapauden ja hänestä
tuli sittemmin Elias Lönnrot, joka oli ylevämmässä merkityksessä vapaa.
Moni muu köyhä Suomen poika on tehnyt niinkuin hän ja on tuskin
katunut. Katuisikohan Suomen kansa, jos tekisi samoin? Ei siis sekään
uusi aate voi olla noita peljättäviä. Ehkäpä se on raittius-aate?
Siinähän on se vika, ettei se tahdo hävittää viinoja juomalla, vaan on
keksinyt muita sen seitsemiä hävityskeinoja. Mutta siitäkään ei enää
saa syyttää yksityisiä eikä sanomalehtiä. Koko kansan nimessä siitäkin
asiasta keskustellaan jo valtiopäivillä. Niin ne useastikin uudet
aatteet siirtyvät vähitellen yksityisten ja sanomalehtien asioista koko
kansan asioiksi, vaikka niiden kannattajille alussa huudettiinkin:
ristiinnaulitse! ristiinnaulitse!

Enemmän suvaitsevaisuutta! on vielä yksi aate, jota ei kyllin muisteta
käytännössä. Varsinkin meidän pienissä oloissa on ärtyisä
sietämättömyys kehittynyt seuraelämää rasittavaksi maan vaivaksi, joka
monesti on uhannut tulla valtiolliselle asemallemmekin vaaralliseksi,
etenkin uskonnollisen suvaitsemattomuuden muodossa.

Keskusteltakoon eri mielipiteistä, koskekoot ne sitten uusia tai
vanhoja aatteita, avonaisesti vastakkain ja julkisuudessa.
Haastettakoon suoraa kieltä asiasta. Mutta kaikki salakaiveleminen ja
vastustajan tien miinaileminen on epäkuntoista ja myrkyttää
yhteiskunnan.

Uudet aatteet ovat uutta elämää. Niistä keskusteleminen on jokaisen
edistystä rakastavan sanomalehden ensi velvollisuuksia.
Vanhoillisinkaan sanomalehti ei uskalla niistä kokonaan vaieta. Mikä
niissä on otollista, se sulaa meidän elämään ja oloihin uudeksi
liikevoimaksi. Kaiken ihmisellisen mukana tulee erhetyksiäkin, mutta
liikkuminen on aina välttämätöntä ja parempaan päin ihmiskunta vierii.




TANSSIN PUOLESTA.


Täällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on
hidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin,
täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat
elinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita,
ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää
armotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka
ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä
maailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä
kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia
kohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme
soinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta,
viulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi
vielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää.

Vähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa
soimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä
kovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi
syytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei
missään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa
kuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut
ja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista,
niiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan
laulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane
maanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties
samojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain
muodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden
tanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta
tuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä
oikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja
kansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin
taiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen
ohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin
ohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä
muotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella
taholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon
alkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin
oikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä
kehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä
somempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä
tanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se
pääseekin, kun tanssikin kohotetaan "luonnollisiin oikeuksiinsa":
sivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja
meidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle.

Luonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on
taipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman
aaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus
ilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä
luonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen
liikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt.
Tanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden
rajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon
viehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento,
sävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan
ilmaisten.

Jokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti
ulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja
ihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen
tai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme
ilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme
keveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä.
Näitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa
tuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin
j.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme.
Mutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita
väritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin
musiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä
tanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo
luonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja
kansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on
luonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa "viljellä
ja varjella", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän
kautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin
ja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat
kansainvälisiksi tulleet.

Tästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin
kannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien
mukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että
kohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana
päivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin
kukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta
tanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä.

Erittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa
mieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä
yöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa
ja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison
eri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen
perehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon
sortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso,
joka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin
tanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa
säilyttääkseen välttää se toki juoppoutta.

Jos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen
huvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja
luonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen
seurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta
puuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan
välikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä
sivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä
myöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä
käytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria
suomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat
kauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme
suoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja
pyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme
poistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa
sisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu,
puhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa
ulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista
karkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa
asentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä
pitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa,
vältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta.

Etelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä
joustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein
velvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin
tanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei
sallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei
sitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä
tietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan
hyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään
säännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia
laulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi
heränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä
ihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen
elinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat
elämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät
virkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon,
vaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava.
Olemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille
ilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki
intohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta
sitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja
toimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin -- jos se tuntuu
vanhalta -- niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme
niiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä -- sanottakoon se
vieläkin -- kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä
tulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän
nautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu,
se sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa
säännöksi.

Jotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee
olla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin
taidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka
taas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle --
niinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat
epäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa.
Ne siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset
vastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa
viehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen
johdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat
tehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin
ohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti
täyttää koko iltakauden ohjelman.

Näihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei
tavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten
kesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät
väärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät
ihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina,
vaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko
on enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten
esineenä.

Elköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan
vähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä
ihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä
ihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta
kehittyy aatteellisuutta kannattamaan.




MILTÄ HENRIK IBSEN MINUSTA ON TUNTUNUT?


Te kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole
aavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden
olekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota
mihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa -- jos
siihen tyydytte, niin koetan.

Henrik Ibsen? -- alppiotsainen vuoripeikko -- en tarkoita jääotsainen
-- kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen
ihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän
poveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai
pilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee
esille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä -- Ibsenin ihmisiä. Ne
näyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen,
vuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja
liikkeelle lykännyt -- ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä,
selväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat.

"Kuninkaan-aluissa" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan
loistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen
vuoriväessään on paljon.

Ibsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita
selkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa -- siinä näkyvät
vain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta,
utuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua
pienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren
ahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät.

Selkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja
ajan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää
vuorelais-yksilöitään -- sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä
jyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle
rakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta
omalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta
palvelemaan.

Onpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan,
särkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen
partaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla
laaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin
kaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille
Almerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle
alalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen -- yhteisonnen
työpäivän aurinko on noussut.






PUHEITA




PUHE KÄKISALMEN 600-VUOTISJUHLASSA

kesäkuun 17 päivänä 1894


A. K.

Tekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot,
katkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt
taaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja
onnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta
tulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on
ollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja
mustaa valhetta pettäjäin onni.

Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja,
sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja
rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy;
vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen
kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen
kansalle.

Karjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen
miekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia
kertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja
kansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille
Ruotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa
hilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet
ja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan
oloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja
naarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä,
vaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta
huoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs -- missä lääniherran paha
pitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs -- missä
ei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen
ja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo.
Karjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on
tenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja
terveimmän säveleen -- vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä
lupaavinta on: -- hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan
etevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan,
että karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt
tekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki
pystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat
kestävämmin niitä jatkaa.

Runsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut
tärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema
velvoittavat paljon.

Nyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun
kärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja
rauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa -- sillä ovathan jalot
suuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme --
nyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset
ja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja
ponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja
verellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron
orjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja
eteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä
rakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä.
Mekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi
ja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei
nojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa
on täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan
taloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa:
tukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään?
Kansamme menestys ja kunnia vaatii sitä.

Vaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus
kaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja
lahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä
pehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi.

Emmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin
yrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä
varallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen.

Kaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä
velvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo
päästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja
säästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää
voimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu
kohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä
turmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä
siveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä
ja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy
noudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan
parhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä
velvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa.
Niin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja
mielitekojemme yli.

Mutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa
ja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee
vapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen
tai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa
kansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan
aivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen
edistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän
lain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän
rajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain
maalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja
metsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan.
Toisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä
aloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme
uuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen,
särkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja
kätevyyden leviämistä edistäneet -- kansa on velvoittanut itsensä
suurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta,
johon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma
velvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee
kypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja
velvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa
eduskuntansa kautta.

Yleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä
pyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että
Itä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on
se heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä
ainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että
valistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla
edistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto
on voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat
valistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia
pyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta
missä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä
tilaisuus viekottelee "herrat kyntämään hulluilla". Mutta sorto
turmelee sekä sorretun että sortajan.

Eläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän
mielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät,
ihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa,
sivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden
käsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa
alentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä
vastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen
voima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti,
jonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin
tunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että
hekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei
tätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään
vallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän
kotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita
kansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän
ylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo
likeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että
Venäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä
puuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja
omiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä
ominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä
pitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja
hallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä
kestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja
historiallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa
lyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos
yksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään
halveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen
yhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä
suorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin
tehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen
työ kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän
siveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin
tukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme
jaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille
kukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain
tunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä
perittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina
räjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta
maailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea
takoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme
töittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia
elojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin
muistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä.
Iloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat
koiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin
revitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä
jäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin
kansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää
ja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto
kaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka
sydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva
lähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo,
joka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa
pulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan
epäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja
kunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset!
Teihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon.

Onhan ihanteemme isänmaa lakeineen, laitoksineen, oikeuksineen,
velvollisuuksineen, uskoineen, äidinkielineen. Tämä armaamme vaatii
meiltä kaikki, mutta se antaakin meille kaikkensa. Elkäämme antako
itsekkäisyyden himmentää rakkauttamme tätä kalleinta kohtaan, sillä sen
etu ja onni, sen voitto ja kunnia on parhaimmassa merkityksessä
meidänkin onnellisin osamme. Kun me tälle armaalle pysymme uskollisina,
niin ei mikään kohtalo meitä voi musertaa, vaan jokainen hyökkäys on
raukeava voimatonna kuin Laatokan vihaisinkin hyökyaalto Suomen
puoleista rantakalliota vastaan.

Onhan uskollisuus isänmaalle sama kuin uskollisuus omalle paremmalle
itsellemme. Sille, mikä meissä on omantakeista ajatussuunnassa ja
toiminnassa, tavoissa ja oikeuskäsitteissä, muistoissa ja toiveissa.
Luopuisimmeko näistä, niin luopuisimme itsestämme ja arvottomina
teeskelisimme ja muita apinoisimme. Meillä ei olisi mitään omaa
tehtävää maailmassa. Ainoastaan itsellemme uskollisina pysyen voimme
jollain menestyksellä vaeltaa sitä tietä, jolla uudet totuudet ovat
virstan patsaina, ihanteet siintävät edessämme taivaina ja jolla
edistys kulkee "kirkkaudesta niin kirkkauteen".

Mutta silläkin tiellä, niinkuin kaikilla pitemmillä matkoilla, kohtaa
loukkeita, jos tasaistakin, jyrkkiä vastamäkiä, jos myötämaitakin,
öitä, jos päiviäkin, pilviä, jos kirkastakin taivasta, myrskyä ja
rauhattomuutta, jos tyyniäkin hetkiä. Ja kaikissa vaaroissa on
valonpuute vaarallisin, tiedonpuute tukalin.

Näihin saakka ovat ainoastaan harvat valistuneet kohottaneet valon
soihtua Suomen kansalle -- taikka painaneet sen maahan; kansalta on
vaadittu ainoastaan uskoa heihin. Se aika alkaa olla mennyt
sankarineen, varjoineen. Uusi aika herättää koko kansan, jokaisen
yksilön, omantakeiseen yritteliäisyyteen elämän taistelussa. Sen kautta
kehittyy myöskin erilaisia tunteita, käsitteitä ja vakaumuksia.
Ihmisiltä vaaditaan suurempaa keskinäistä suvaitsevaisuutta ja heidän
yhdistäjikseen jääpi luonnonsiteet ja rakkaus isänmaahan yhteisine
velvollisuuksineen, oikeuksineen. Mutta näissä oloissa ei ole kylliksi
siellä täällä joku soihdunkannattaja. Jokainen tarvitsee oman lyhtynsä:
oman tietovarastonsa ja vakaumuksensa. Niin voimme kypsyä valon avulla
vapauteen, vapauden avulla edistykseen. Sillä tiellä eläköön Suomi!
Eläköön Karjalan kansa!




VIISI VELJESTÄ.

Tampereen työväenyhdistyksen juhlassa Pyynikillä heinäkuun 12
päivänä 1896.


K. K.

Yhteiskunnan eri kansanluokat ovat verrattavat viiteen veljekseen,
jotka olivat saman isän poikia yhteisellä maapalstalla. Kun vanhin veli
yleni täysikasvuiseksi, oli seutu vielä villiä ja piti taistella sekä
petoja että vihamielisiä naapureita vastaan. Siksi kehittyikin vanhin
poika soturiksi, osasi otella sekä petojen että ihmisten kanssa,
vieläpä pitää nuorempiakin veljiänsä kurissa. Siitä isä hänelle antoi
oman tuvan ja erikoisluvan. Kuitenkin sotainen elämä kasvatti talossa
vallattomuutta ja villiä tapoja. Kun toinen poika miehistyi, päätti hän
isänsä ja vanhimman veljensä neuvosta pysyä kotona nuoremmillensa hyviä
tapoja ja kuuliaisuutta neuvomassa. Niin tuli hänestä veljeskunnan
pappi. Ja isä antoi hänelle oman tuvan ja erikoisluvan. Kolmaskin veli
kasvoi ja kasvoi, niin että yleni hänkin aikamieheksi. Kun sotaretkillä
ja metsästyksillä oli karttunut saalista yli kotitarpeen, tehtiin
sukkelakielinen kolmas veli kauppiaaksi. Hän möi mitä liikeni ja osti
naapureilta mitä tarvittiin. Hänkin sai oman tuvan ja oman luvan.
Kauppias oli matkoiltaan tuonut kotieläimiä ja viljansiemeniä.
Neljäskin veli oli sitte jo miehistynyt, ja hän joutui karjan
hoitajaksi ja sen ohessa vähittäin maanviljelijäksi. Kaikkein
yhteisellä maatilalla sai hänkin oikeuden rakentaa oman kodin. Kullakin
neljällä oli heillä siis oma tupa, oma lupa. Ainoastaan viidettä,
nuorinta veljeä pidettiin milloin tuon milloin tämän veljensä
käskyläisenä. Isäkin kohteli häntä niinkuin lapsipuoltansa. Yhteisissä
asioissa ei hänellä ollut sananvaltaa, vaan piti kaikissa noudattaa
toisten käskyjä. Siksi myöhästyikin hänen kehityksensä, ja kun hän
sitte miehistyikin, niin oli kauan ujo ja pelokas. Mutta alituisissa
ponnistuksissa on hänen tarmonsa terästynyt. Täys-ikäisyyttänsä ja
voimaansa tuntee hänkin nyt ja on kuuluvalla äänellä ruvennut
oikeutettua osaansa valvomaan. Hänen vaatimuksiansa toiset veljet ovat
usein ylpeästi moittineet ja syyttäneet häntä kapinalliseksi. Tämä
nuorin veli yhteiskunnassa on työväen luokka, tilaton ja taloton
työkansa, jolla ei ole omaa tupaa eikä omaa lupaa. Se ei ole vielä
päässyt osalliseksi yhteisen kotipesän oikeuksista. Mutta se on
kuitenkin jo herännyt osinkoansa valvomaan. Nykyaikaisen työmiehen
sydämestä kohoaa uudentuneena ikivanha rukous: "Köyhyyttä ja rikkautta
elä minulle anna, vaan anna minulle oikeutettu osani elämästä!" Sillä
niin hyvin köyhyyden viheliäisyys kuin rikkauden yltäkylläisyyskin
saattavat ihmisen ihmisessä suurten vaarojen alaiseksi. Mutta
ihmisarvoonsa, veljiensä verralle tahtoo hikinen työmieskin pyrkiä.
Vaiston omaisena aavistuksena elää jo syvimmissäkin kansankerroksissa
se totuus, jonka jo vanhan Kreikan viisas vakaumuksenansa lausui, että
ihminen on mahdollinen ainoastaan valtiossa ja valtion vapaana,
toimivana jäsenenä. Ei orjana, sillä orjaa eivät kreikkalaisetkaan
ihmiseksi tunnustaneet, koska hän ei ollut välittömästi valtiollisen
elämän kasvattavan vaikutuksen alaisena. Ainoastaan vapaa kansalainen
vapaassa valtiossa on myöskin vastuunalainen ihmisyydestään. Kun
siis meillä syrjäytetyt kansanluokat pyrkivät osallisiksi
yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista samoin kuin
velvollisuuksistakin, niin pyrkivät he samalla kansalaistehtävien
tiellä kehittämään ihmisyyttänsä. Ja epäilemättä on kukin valtiomuoto,
sitä oikeutetumpi mitä useamman jäsenensä se sitoo yhteistyöhön,
ihmisyyttä palvelemaan ja ihmistymään. Väitetäänkö, ettei työkansa
vielä ole kyllin kypsynyt valtiollisiin oikeuksiin, niin vastaamme,
että kaikenlainen kypsyys elämän suurella näyttämöllä parhain
saavutetaan osanoton kautta itse tekoon, harjoituksiin. Eikä
kiellettäne, että tervettä tunnetta ja järkeä tavataan ainakin yhtä
paljon työkansassa kuin muissakin kansanluokissa, jota paitsi kukin
omalta alaltaan tuopi erilaisia kokemusvaroja saman yhteiskunnan
rakennus-aineiksi. Onko siis väärin, kun syrjäytetyt kansalaiset
pyytävät: myöntäkää meille yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet,
ne, joita itsekin nautitte, että me ihmisinä kehittyisimme ja että koti
tuntuisi meille kodilta, jossa meidänkin sanamme jotain painaa?

Näihin asti on ruumiillista työtä tekevää kansaa moitittu siitä, ettei
se kokoa säästöihinsä aineellisia eikä henkisiä varoja, vaan eleskelee
päiväkseen, kädestä suuhun, ja luottaa yksinomaan sallimuksen apuun ja
kuntien vaivaishoitoon. Mutta kansallisen heräämisen laajetessa on
myöskin työväki herännyt. Nyt se sama väki alkaa nähdä eteensä, rupeaa
oikeuksiansa valvomaan, tulevaisuuttansa huoleksimaan. Se kiiruhtaa
joukottain kansan-opistoihin, lomakursseihin ja ammattitaitoja
etsimään, enemmänkin kuin sille niihin ennätetään tilaisuutta
valmistaa. Nykyajan uudistavat virrat ovat ehtineet juosta
syvien rivien elinvoimaisiin suoniin ja niin joukot pyrkivät
yhteiskunnallisiin kysymyksiin vaikuttamaan, koska heidänkin vasta- tai
myötä-onnensa suuressa määrässä niistä johtuu. Hekin tahtovat olla
osallisina yhteisonnen takomisessa. Ja juuri tästähän pitäisi
iloittaman. Sillä samassa määrässä kuin työväenliike laajenee, leviää
yhteistunnekin ja käsitys yhteisistä asioista, samalla kuin kansallinen
kokonaisuutemme vahvistuu -- jollei näitä voimia tylyllä ynseydellä
katkeroiteta ja tehdä yhteiskunnan vihollisiksi. Mutta siitä varjelkoon
meitä isänmaanrakkaus. Sen vuoksi on epäviisasta ja epäjaloa, että itse
julkisuudessakin varakkaampien luokkien äänenkannattajat työväen
liikettä salaviittauksilla ja uhkauksilla kohtelevat. Jos tästä
seuraisi hajaannusta ja häiriötä, niin ei olis siitä työväenliike
ainakaan yksin vastuunalainen.

Sanotaan, että työväki esiintyy jyrkkänä ja vaatii liikoja. Mutta mitä
on sille sitten jo myönnetty? Mitä on sen hyväksi tehty? Niinkuin koko
Suomen kansa, niinpä erittäinkin työväki tuntee nuoruuttansa ja
elinvoimaansa. Siksi sen silmä ei tähtää ainoastaan tätä päivää, vaan
tulevaisuudesta, ihanteesta nuorukainen innostuu. Ihanteensa tämä
yhteispesän nuorin poika voimakkaasti veljillensä huutaa. Ja siitä
veljet hätääntyvät ja sättivät häntä! Sitten tietää työmies edistykset
muissa sivistysmaissa, mitenkä kunnalliset ja valtiolliset oikeudet
siellä jo ovat tasaisemmin jaetut, mutta miten hitaasti parannukset
meillä käyvät. Näissä jyrkkyyden ja kiiruhtamisen syy sekä siinä,
etteivät vallanpitäjät työväen asiaa kohtaan ole edes hyvää tahtoa
ilmaisseet.

Helppo on hallita Suomen kansaa, helppo Suomen työväkeäkin, kun niiden
elämänkysymyksiä ei tylyydellä kohdella. Ainoastaan tylyyttä kohtelee
Suomen kansa itsepäisellä kovakouraisuudella.

Yhteiskunnan oma etu, pienessä kansassa enemmän kuin suuressa, vaatii
kaikkien osallisuutta olojen kehitystyössä. Mutta myöskin työkansan oma
elinvoima, harrastukset ja riennot takaavat sille ne oikeudet, joihin
se pyrkii. Minkä yhteiskuntaluokan pyrinnöissä tapaisikaan niin paljon
sisällystä kuin juuri työväenliikkeessä? Ja se kestäväisyys ja
kunnioitettava uhraavaisuus, jota lukuisat työväenyhdistyksien jäsenet
yhteisiä pyrintöjä ajaessaan osoittavat, on harvoin muualla
tavattavissa. Työmies, päivän raskaasta työstä päästyänsä, on useinkin
illalla vielä halukas opetusta kuulemaan, yhteiseen kokoukseen,
juhla- tai huvitoimikunnan harjoituksiin saapumaan, samalla kuin hän
huoleksii perheensä ja lastensa toimeentulosta ja valistumisesta. Se on
mahdollinen ainoastaan siellä missä voimat ovat työssä harjoitetut ja
missä pyrintöjen oikeudesta vallitsee sydämeen syventynyt varmuus.
Semmoisetko työvoimat ja semmoinen harrastusko ei ansaitsisi samoja
yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kuin useinkin
mukavuuksissaan veltostuneet ja itsekylläiset varakkaat luokat?

Mutta työmiehellä olkoon, vähemmän kuin tähän asti, luottamusta muiden
apuun. Yhä enemmän oppikoon hän kohoamaan omien voimiensa ja
rehellisten keinojensa nojassa. Pankoon kukin yksityinen etupäässä
tarmokkaasti liikkeelle kaikki Jumalan antamat pääomansa, ruumiillisen
ja henkisen kykynsä. Ja nämä yksityiset voimat liittykööt yli koko
maan, maaseudullekin ylettyväksi työväenliitoksi yhteisiä etuja varten.
Näin kasvaa yksityinen toimellisuus sekä yhteishenki. Erimielisyydet,
joita uusissa, kehityksen alaisissa harrastuksissa aina jonkun verran
syntyy, ovat alistettavat yhteisetujen alle. Ennen kaikkia on
asetettava kokonaisuus, isänmaa luokkaharrastuksienkin johtavaksi
sieluksi. Sillä kun isänmaa särkymättä säilyy, niin työkansankin
oikeudet ovat kerran saavutettavissa. Päinvastoin käypi, jos
yhteispesämme rikotaan. Maan ahdingossa osoittakoon työväki pystyvänsä
täydentämään ja vahvistamaan kansansa kokonaisuutta ja voimaa, niin
kohoaa se yhä täydellisempiin oikeuksiinsa oman kuntonsa ja etevyytensä
perusteella. Se on ollut historian meno aikanaan muissakin
kansanluokissa.

Siis yleistä liittymistä työväen kesken, uhrauksia, yksityissäästöjä
sekä yhteiskassoja. Yhteisissä harrastuksissa työväen kyky kasvaa,
tarmo vastuksissa terästyy. Näin itsetoimivalta ja harjoitetulta
voimalta ei sitten valtio enemmän kuin kunnatkaan voi kieltää pesän
osakkaan oikeuksia eikä myötävaikutustansa, vaan sopuisa, entistä
ehjempi yhteisriento alkaa. Niin on yhteiskunnan nuorinkin veli
ehdottomasti voittava oman tuvan ja oman luvan -- oman kuntonsa
kustannuksella.

Siinä toivossa eläkööt, eläkööt työväenyhdistykset!




PUHE KIRJAILIJALIITON AVAJAISISSA

lokakuun 10 päivänä 1897.


K. K.

Luonto synnyttää kirjailijan niinkuin muunkin taiteilijan. Olot ja
sivistys häntä kehittävät ja kasvattavat. Mutta kansallisuus on se
maaperä, josta hän töihinsä voimaa, väritystä, sisällyksen ja muodon
omantakeisuutta imee -- pyrkiköön latva maailmaa ja taivasta kohti.
Sama maaperä sitten hänen kantamansa hedelmät ensi sijassa ottaa ja
nauttii. Luontoperäisyys on runouden ja taiteen sielu, kansallisuus,
yksilön välityksellä, lainaa sille omapiirteisen ruumiin, sivistys
kohottaa sen ihmisyyttä palvelemaan. Ilman ruumiillisia, aistimin
huomattavia muotoja taide ei ole mikään taide. Ilman omantakeisia
piirteitä on se ilman luonnetta, pelkkää muiden matkimista. Suomen
kaunokirjallisuuden luonnollinen maaperä on siis suomalainen
kansallisuus. Jollei se siltä pohjalta jaksa sivistykselle viljaa
kasvaa, niin ei sillä tässä maassa mitään voimakkaampaakaan maanlaatua
ole. Senvuoksi kaunokirjailijain liitto tänä perustamispäivänään vetoaa
Suomen kansan myötätuntoisuuteen, sen henkiseen ja aineelliseen
kannatukseen. Jos on totta mitä sanotaan, että kunkin kansan sivistys
kukkii sen taiteessa ja runoudessa ja että tämän kukinnan hedelmät ovat
kansojen elämän pysyvimmät muistot, niin on se vielä enemmän totta
pienen kansan suhteen -- tulkoon siis Suomen kansalle rakkaaksi
kukkiensa hoivaaminen! Mutta että työmme tätä hoivaa ansaitsisi,
pysyköön kirjailijoillekin kutsumuksensa kirkkaana, että rahtusenkin
valaisisimme ihmisyyden polkuja näillä pohjan perillä!

Täydellä syyllä on suomalaisten kirjailijain liitto
perustamispäiväksensä valinnut tämän päivän, _Aleksis Kiven__
syntymäpäivän. Minkä kirjailijan elämä henkisen rikkauden ohessa
enemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi. Köyhän kansan sylistä hän
syntyi ja yleni, puutteessa eli ja kurjuudessa sortui, mutta sittenkin
kansallensa himmenemättömän perinnön jätti. Luonto oli hänet, suurilla
lahjoilla varustaen, kutsunut Suomen kansaa varten, mutta tämä kansa ei
ollut kylliksi hereillä häntä kannattaakseen. Hän tuli suomalaisen
kansallisuuden kevätaamuna, kun routa vielä oli maassa ja metsä
kuurassa ja ihmiset talviunisia. Samaan aikaan kuin Oksanen ja Suonio
kansallisrakkauttaan visersivät, Aleksis Kivikin syrjäisellä aholla
viluisena ja nälkäisenä niin lämpimästi ja ihanasti lauloi, että routa
suli, metsä alkoi vihoittaa ja unisen kansan silmät kirkastuivat, mutta
laulaja hiutui ja kuoli. Kansallisin laulaja, rohkein runoilija. Hän,
joka elävämmin, todellisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu
suomalaista kansanelämää eteemme kuvaili. Hän, jonka luomatöillä olivat
suomalaisimmat muodonpiirteet. Siinäkin oli hän syntynyt meille
perustusta laskemaan, suuntaa viittomaan.

Sittemmin on kirjailijain parvi taajennut. Nuori, pirteätä toivoa ja
elinvoimaa säkenöivä joukko on ylennyt edeltäjäinsä raivaamille
työaloille. Mutta Suomen kansa, suomalainen yleisö on pieni, sekin
jaettuna kahteen kieleen. Siksi kirjallisella työllä yhä on niukka
aineellinen kannatus. Ja kuitenkin kaipaa kirjailijakin, vaikkei
virkaa, niin jotakin kantavaa oksaa; vaikkei palatsia, niin edes
pienoista lämmintä pesää; vaikkei rintatähtiä, niin toki jotain suuhun
pantavata. Mutta pelkällä laulamisella ei näytä varpuset joka miehen
suuhun lentelevän. On siis tarpeen käytännöllisiäkin toimenpiteitä. Ja
kun me yksitellen enimmäkseen olemme epäkäytöllistä väkeä, niin
toivomme liittymisestä jotakin hyötyä. Liittoutuvathan nykyaikana
kaikki harrastuspiirit. Sitäpaitsi eiköhän meitäkin seurustelu kasvata,
eiköhän myötätuntoinen keskinäinen arvostelu kirjailijaakin kehitä?
Toivokaamme!

Ennen kaikkea toivokaamme, että tämä kirjailijaliittokin osaltansa
onnistuisi virittämään suomalaista kannelta ensin kodin kuultaville,
kohotteeksi kotionnen, sitten muulle maailmalle, muitten ihmisten
iloksi!

Tällä toivomuksella julistan minä suomalaisten kirjailijain liiton
perustetuksi.




ISÄNMAALLE.

Suomen Nuorison Liiton juhlassa Viipurissa kesäkuun 22 päivänä.


    Oi isänmaa, sä kultainen ja kallis,
    Sä mainesi ja mantereinesi,
    Sun lakines ja kaikin laitoksines
    Ja uskoines ja äidinkielines,
    Kuin oma äiti armas, armahampi
    Sä mielest' olet miehen vapahan.

Kukahan lie isänmaan sisällystä lyhyemmin ja sattuvammin lausunut kuin
Oksanen näissä kuudessa säkeessä. Sana isänmaa sisältää kaiken sen,
mikä meille tässä elämässä on kallista, rakasta, lämmittävää ja
turvallista -- ehdot kehittyäksemme ihmisiksi. Kaiken sen, jolle vapaan
kansalaisen kannattaa elää, tehdä työtä ja uhrautua: kodin, koulun,
äidinkielen, uskonnon, yhteiskunnan ja valtion. Siksi on isänmaa omaa
äitiämmekin armaampi, koska se sisältää kokonaisen kansan entisyyden,
nykyisyyden ja tulevaisuuden.

Jotkut sanovat, että isänmaanrakkaus olisi vanhettunut tunne,
sivistyksen liikakasvi, joka olisi leikattava pois kansojen sydämistä,
niin sitten muka valloitushimokin sammuisi. -- Kuitenkin kuohuu
valloitushimo samoista villistä lähteistä kuin luokkasorto tahi
heikomman oikeuksien tallaaminen kansojen sisällisessä elämässä. --
Saman opin mukaan itsepuolustus on luvatonta, koska se voisi yltyä
hyökkäykseksi; omistusoikeus väärä, koska siitä voipi kehittyä
anastamisen, riistämisen ja rosvoamisen halu. Mutta janokin viepi usein
hillittömät luonteet liikajuomiseen, nälkä liikasyömiseen. Niinpä monet
tarpeelliset luonteen-ominaisuudet ja ylevät hyveet, hillittömiksi
kiihtyneinä, voivat muuttua paheiksi -- säästäväisyys ahneudeksi,
kohtuus itsekidutukseksi. Yksityisen itsetunto, niinkuin
kansallistunnekin, ovat tarpeellisia omantakeisen toiminnan ehtoja,
mutta sydämen valistusta vailla ne voivat yltyä ylpeydeksi, muiden
halveksimiseksi ja sorroksi -- ovat siis silloin paheita. Kuitenkaan ei
joku jäsenkään lie senvuoksi puustavillisesti hävitettävä, että sitä
voidaan väärinkin käyttää. Emmehän vaadi, että esim. kynnet sormistamme
pois kiskottaisiin, vaikka tiedämme, että hyvin monet käyttävät pitkiä
kynsiä. Oikeampi kuin luontoa hävittää on luontoa kesyttää.

Pyrkikäämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä
peto-ihanteitten mukaan, niin opimme sekä kynsiä että hampaita
ihmisittäin käyttämään. Niin omistushimoamme hillitsee lähimmäisen
rakkaus, itsetunto johtaa meitä itsenäiseen toimintaan ja
isänmaanrakkautta ohjaa ihmisrakkaus, ettei se paisu mielivallaksi ja
valloitushimoksi, vaan rauhallisen kansan työhaluksi lakiensa turvissa.

Mutta ainoastaan "miehen vapahan" mielestä isänmaa on äitiä armaampi.
Ainoastaan vapaa kansalainen voipi perintönä ja tekojensa kautta
omistaa isänmaan henkeensä ja vereensä. Sillä hän antautuu tahallisesti
velvollisuuksille, joita säätämässä hän välillisesti tai välittömästi
on ollut osallisena. Hän nauttii itsetunnolla oikeuksia, joita hän
isänmaan palveluksessa on koettanut ansaita. Hän omistaa rakkaudella
isiensä maan, sen lait ja laitokset, koska niihin perustuu hänen
luonteensa kehitys, samalla kuin ne jätetään hänen edelleen
kehitettäviksensä; niihin liittyy hänen kalleimmat muistonsa ja
ihanimmat toiveensa. Isänmaa on vapaan kansalaisen korkeampi minuus,
jota hän on velvollinen suojelemaan ja viljelemään jäseneksi kansojen
yhteiselle isänmaalle, jota maailmaksi sanotaan, että maailma
kehittyisi oikeuden ja totuuden isänmaalle -- ihanteillemme.

Jollei meitä ole, niin ei ole meidän tekojammekaan. Siksi on
velvollisuutemme säilyttää itseämme, että voisimme uhrautua sille, mikä
meistä on hyvää ja oikeata. Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala
meitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata,
jonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa
työtannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme
häädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle
häipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä.

Ne, jotka väittävät, ettei talonpoika tunne isänmaanrakkautta, ovat
saaneet kokemuksensa epävapaista oloista ja aivan oppimattoman kansan
keskestä, jossa isänmaa vielä nukkuu perhe- ja kotikäsitteen kehdossa.
Onpa niinkin villiä väkeä, että perhe- ja kotisiteet ratkeavat niin
pian kuin äidin rinta ja isän leipäpalat eivät sido. Sillä jokainen
edistys tunne-elämässä edellyttää jonkun määrän henkistä viljelystä.
Eikä sitäpaitsi orjalla ole isänmaata, jota hän rakastaisi. Hän on
kokonaan luonnon ja pakko-olojen tulos ja niiden vanki -- jota vapaakin
kansalainen on osittain -- mutta kuka rakastaisi vankilaansa, jossa
kaikki omatahtoinen toiminta tapetaan? Luonnolliset vanhemmatkin
muuttuvat vieraiksi, jos heiltä puuttuu vanhemman sydän lapsiansa
kohtaan; jos he ainoastaan kiskovat lastensa työvoimia, mutta eivät
päästä heitä omantakeisiksi kehittymään. Rintansa rieskalla ja
sydämensä rakkaudella äiti sitoo lapsensa itseensä ja kotiin. Samalla
hänen suurin ilonsa on, että he kehittyisivät itsenäisesti toimiviksi
kansalaisiksi.

Lämmin sydän on Suomi-äidilläkin ollut lapsiansa kohtaan. Lastensa
menestys ja lailla turvattu vapaus on aina ollut tämän köyhän äidin
suurimpia huolia. Mielivalta täällä on jo vuosisatoja ollut vieras,
väkivalta laiton. Laillinen vapaus rinnakkain jommoisenkin
sydämenviljelyksen kanssa on Suomen kaikissa kansankerroksissa jo
ammoisista ajoista laajentanut kodinrakkauden isänmaanrakkaudeksi. Se
tunne, että "oma maa on mansikka", että "vesi omalla maalla on makeampi
kuin viini vieraalla", tämä tunne Sven Tuuvalle ja Stolt hylkiölle
antoi voimaa kaatua ennenkuin väistyä. Sama tunne on köyhien rovoista
ja rikasten rahoista koonnut tuhansia kansamme valistusharrastuksien
hyväksi. Yhä vieläkin vaaran uhatessa liittää isänmaanrakkaus eri
kansanluokat lujaan yhteistyöhön samalla kuin vakuutus lain
turvallisuudesta on taannut meidän uskollisuutemme lakia noudattaville
hallitsijoille.

Mutta kansan kehittyessä pitää vapauksien ja oikeuksienkin laajeta
niinkuin perheessä tapahtuu kun lapset kehittyvät. Niin tulee meilläkin
tapahtumaan, jos valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme perusteet
säilyvät. Kun osattomien etua valvotaan, kun vähäväkisiä oikeuksiinsa
autetaan -- isänmaanrakkaus olkoon silloinkin voimamme, ihmisyys
tarkoituksemme! Samallaiset oikeudet ja velvollisuudet edistävät maan
yhteisonnea sekä mielistyttävät eri kansankerrokset toisiinsa ja
kotimaahan. Siinä meidän voimamme ja siinä siemen siihen lähimmäisen
rakkauteen, joka eri kansat toisiinsa likentää: ensin eri kansanluokat,
sitten eri kansallisuudet. Mutta väkivalta ja sorto meitä ainoastaan
vieroittavat, kylväen katkeruutta ja epäluuloa. Kahdesta alkujaan aivan
vieraasta henkilöstä voipi hyviä naapureja ja ystäviäkin tulla, jos he
toisiansa arvonannolla kohtelevat, kunnioittaen toistensa luonnetta ja
ihmisellisiä erikois-ominaisuuksia. Sama on eri kansojenkin suhde.
Muiden mielisuosiota voittaakseen ei kenelläkään arvokkaalla luonteella
ole lupa itseänsä hävittää.

Sähkö, kulkuneuvot, sanomalehdistö, taide ja kirjallisuus yhä enemmän
likentävät kansoja toisiinsa. Suuret yleis-ihmiselliset tapaukset
suuressa maailmassa, "kansojen isänmaassa", yhä likentyvät yksityisen
isänmaata ja tuntuvat kuin meidän omiltamme. Mitä yleisemmäksi
kansoissa valistus leviää, sitä herkemmäksi hienontuu keskinäinen
myötätuntoisuuskin. Hätähuuto täällä herättää kaiun toisissa maailman
äärissä ja meillä on lohdullista kokemusta, ettei se kaiku nykyäänkään
toimettomuuteen häviä. Tulevaisuus kantaa täydellisempiä hedelmiä. Se
lohduttakoon meitä näinä väkivallan aikoina. Mutta yhtä vähän kuin koti
ja perhe siltä tarvitsevat muuttua halvoiksi, että me isänmaata
rakastamme, yhtä vähän yleinen ihmisrakkaus meissä isänmaanrakkautta
halventaa. Ne kasvavat toisistansa sekä täydentävät ja hillitsevät
toisiansa. Joka todella isänmaatansa rakastaa, hän ei sorra heikompia
ja vähäosaisia kansalaisiansa; joka yleistä ihmisrakkautta tuntee, hän
ei naapurikansan menestystä kadehdi ja häiritse. Nämä kolme rakkautta
ovat yksi ja sama rakkaus eri edistysasteilla yksityisen kehittyessä
ihmiseksi. Toisen puute tekee toisenkin löyhäksi ja hedelmättömäksi.
Ilman juurta ei runkoa, ilman runkoa ei latvaa ja oksia. Mutta
ihanteita ajaen tunteittemme tuoksu voipi kohota tekojemme latvaakin
ylemmäksi. Käytöllinen rakkautemme on kuitenkin aina rajoitettu.

Missä seudussa maatamme siis olkoonkin kotimme, niin pysyköön se
väestöineen meille kalliina, että sen hyväksi, sen kukinnaksi
luopumatta työskentelisimme! Mitkä vaarat, vastoinkäynnit
kohdannevatkin isänmaatamme, pysyköön meille sittenkin rakkaana
kotipeltomme aura!

Elkäämme paetko miekkaa isänmaamme puolesta eikä muutakaan
velvollisuutta lakiemme mukaista -- kestäneehän mies siinä missä
toinenkin. Jos kuuluvilla on rosvoja, täytynee kai olla niitä vastaan
varustettu; emme senvuoksi itse tarvitse rosvoretkille lähteä. Vaan
säilyköön meissä aina lapsen sydän kodille, nuorukaisen into isänmaalle
ja täys-ikäisen sydämen lämpö kaikelle mikä on ihmisellistä ja oikeaa!
Nuorille sydämille ei olisi tarvinnut isänmaanrakkauden oikeutta
todistaa. Se saattoi olla tarpeesen kylmiä vuosia ja tulevaisuuden
uudistuvia vihureita vastaan. Teidän veressänne värehtii
isänmaanrakkaus, eikö totta? Varsinkin tänä aikana on se monesti
sydämissänne kuohunut, silmänne kostuttanut. Virratkoon se sieltä yhä
enemmän elämänne tekoihin, ajaen teitä työhön kutakin aseillansa ja
alallansa. Jos teissä on hitunenkin sitä verta, joka kansoille kovina
aikoina sankareja synnyttää, niin te ette hevillä kotimaanne pahoja
päiviä pakene, vaan uhitellen vaaroja, vastuksia, nousette kuin
Kullervo -- kesytetty Kullervo -- vedestä ja valkeasta tekojenne
kirjoja historian muistopuuhun piirtämään. Jos Kaukomielen tavoin
tuokioksi siirryttekin vesien taakse, aarteitten ja vapauden maihin,
niin surmankin suun ovella muistakaa kärsinyttä emoanne, palatessanne
tuokaa sille aarteenne ja vapautta.

Isänmaamme entisyys vaatii meitä valvomaan tämän maan tulevaisuutta.
Jos, työtä tehden, pysymme valveilla, niin voimme luottamuksella
huutaa: Eläköön isänmaa!






        J. H. ERKON KOOTUT TEOKSET

    on tekijä aikaisemmin painattanut seuraavissa julkaisuissa:


Runoelmia.

VUODET 1868-1870.

Lukijalle (siv. 1) Suomalaiselle (4) Kohtalosi, Suomi (6) Pohjan mailla
(8) Itku laaksossa (9) Juhannus (23) Kiehkura (27) Kaipaus (29) Etsin
(30) Yhtyessä ja erotessa (31) Min' en huoli (35) Viinimalja (38)
Paimenelta 19 (48): Runoelmia I (1870). Pieni Katri (39): _Suomen
Virallinen lehti_, 1870 n:o 103.

Kaikki muut: _Runoelmia I_ ja _Valikoima runoelmia_ (1881).


VUODET 1870-1872.

Paimenelta 55, 56, 57, 63, 64: _Valikoima runoelmia_. Silmäyksiä (74)
Kullan luona (74) Sointu ja lempi (75) Yksin (76) Rakkahat laaksossa
(77) Perintömalja (80) Kuningatar (84) Manaus (108): _Runoelmia II_
(1872).

Kaikki muut: _Runoelmia II_ ja _Valikoima runoelmia_.


VUODET 1872-1878.

Viimeistä päivää (110): _Uusia runoelmia_ (1885). Palava kansa (113)
Tunnethan impeni? (117) Lyhyt kesä (124) Tohtori R. Polén'ille (124)
Yön kuu ja tähdet (129) Eräs matka Pohjanmaalta (130) Häilyvät saaret
(139) Äiti lapselle (150) Mässääville suunsoittajille (158) Suku-etu
(159): _Runoelmia III_ (1876). Niittypuro (169) Tuettu pää (170) Vasen
puoli (170) Kultaa (171) Aattehet (171): _Valikoima runoelmia_.
Paimenet I-III jakso (172-202): _Paimenet_ (1878) ja _Valikoima
runoelmia_.

Kaikki muut: _Runoelmia III_ ja _Valikoima runoelmia_.


VUODET 1878-1881.

Maan ja taivaan tähdet (205) Tytöt lintuja (206) Elohon maan (206)
Muutos (207): _Ilmarinen_ 1878. Syyslaulu vuonna 1879 (220): Erikseen
painettu. Pietari Brahen juhlassa (244): _Ilmiö_ 1880, _Ilmarinen_
1880. Väinämöisen palaus (252) Surut (264) Kielestä (270) Moinen maa
(276) Pöytäpuhe (277): _Ilmiö_ 1881.

Kaikki muut: _Valikoima runoelmia_.


VUOSI 1882.

Elias Lönnrot (319) Kerran (325): _Uusia Runoelmia_ (1885). Kustavi
Aadolfin muistojuhlassa (322) Salon Silja (325): _Runoelmia ja
ajatelmia_ (1899).


VUOSI 1883.

Tuo iloa! (343) Maamiehenlaulu (343) Jouluaatto (344): _Ajan varrelta_
(1896).

Kaikki muut: _Uusia runoelmia_.


VUODET 1884 JA 1885.

_Uusia runoelmia_.


VUOSI 1886.

_Havaittuani_ (1886).


VUODET 1887-1890.

Linnunpoikaset (31): _Keski-Suomi_ 2/12 1887. Jouluhymni (42):
_Keski-Suomi_ 23/12 1S88. Viisauden paikka (53): _Ajan varrelta_.

Kaikki muut: _Kuplia_ (1890).


VUOSI 1891.

Uunna vuonna (82): _Pimeän tullen_ (1900). Ahtaissa oloissa (84):
_Ilmojen lauluja_ (1904).

Kaikki muut: _Ajan varrelta_.


VUOSI 1892.

Ajatus ja julkisuus (109) Julkisuus (111): _käsikirjoitus_.

Kaikki muut: _Ajan varrelta_.


VUODET 1893-1895.

_Ajan varrelta_.


VUOSI 1896.

Valon valvattia (157) Rajoitettu (161) On tulossa (162) Tumma orvokki
(163-173): _Runoelmia ja ajatelmia_.

Kaikki muut: _Ajan varrelta_.


VUOSI 1897.

Suksilla (187): _Joulutervehdys_.

Kaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_.


VUOSI 1898.

Rhonen joutsenet (199): _sanomalehtileike_.

Kaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_.


VUOSI 1899.

Mennyt (242): _Ilmojen lauluja_.

Kaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_.


VUOSI 1900.

Karjalainen loitsu (274): _Ilmojen lauluja_. Jouluaattona (271):
_käsikirjoitus_.

Kaikki muut: _Pimeän tullen_.


VUOSI 1901.

Pikku Paavolle (279) Päivänpoika (292): _Nuorten runoja_ (1903). Suo
meille johto! (290) _S. N. Liiton Albumi II_. Hemmoteltuja (282):
_käsikirjoitus_. Pakkasella (288): _Lukutupa_.

Kaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_ (pain. Brooklynissa
1904).


VUOSI 1902.

Amerikkaan lähdössä (298): _Hulluuksia_. Nuorten liitto (301) Vanha
vamma (302): _Lukutupa_.

Kaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_.


VUOSI 1903.

Perhosen satu (305): _Lukutupa_. Kyyhkyn pojat (339) Aamutoitotus
(341): _Nuorten runoja_. Tarttuvan taudin ajalla (309):
_käsikirjoitus_. Kansalaismarssi (317) Eksyttäjille (324) Enempi
tilaa (316): _Hulluuksia_.

Kaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_.


VUOSI 1904.

Kaikkialla (368): _Hulluuksia_. Evästys (345): _Helsingin Kaiku_.
Vaiheissa (351) Yhteisnuotta (352) Orjia (355): _käsikirjoitus_.
Järjestykää! (353) Edla Soldan (354) Talvipäivän pysäys (356):
_Helsingin Sanomat_. Kevätkirje kesäpaikalta (343) Herra varjele meitä!
(357) Leski (358) Uhri (359) Ruotulainen (363): _Ilmojen lauluja_ ja
_Hulluuksia_.

Kaikki muut: Ilmojen lauluja.


VUOSI 1905.

Päivän säde (369): _käsikirjoitus_, muunnos _Nuorten Airut_ 1S05. Uusi
kevät (370) Kun jälleen näin (371): _käsikirjoitus_. Vaihtelua (388):
_sanomalehtileike_. Aik'ihminen (396): _Valvoja_. Maapaosta palaaville
(372) Kultarannassa (383): _Helsingin Sanomat_. Kotilamppu (373):
_Lukutupa_. Valtalaulu (375): _Kansanval. seur. kalent._ 1906.
Juhannusnuoriso (384): _Liitto IV_. Albert Edelfeltin muistolle (386)
Olvilaulu (395) Viipyessäni (395): _Nuori Suomi_ 1905. Päivän impi
(370): _Helsingin Kaiku_ ja _Nuori Suomi_ 1908.

Kaikki muut: _Helsingin Kaiku_.


VUOSI 1906.

Vallanhimoni (399) Maamies (403): _Nuori Suomi_ 1906-07. Lumitähtiä
(401): _Kontti_ 1906. Marjapuuni (401): _Pirtti_ 1906. Hymni (402):
_Helsingin Sanomat_ 1906. Elämä on loputon (403): _Helsingin Kaiku_
1906.


Näytelmiä.

Kokkimajori ja Sotaiset veljekset: Viipurin Suomalaisen
kirjallisuusseuran painattamia _Näytelmiä III_ (1873). Tietäjä:
erikseen painettu 1887. Aino: samoin 1893. Kullervo: samoin 1895.
Pohjolan häät: samoin 1902.


Kertomuksia ja kirjoitelmia.

Nuori Aatami (3): _Kotoisia tarinoita I_ (1881). Salapolttajat (36)
Kuinka syys muuttui kevääksi (79): _Runoelmia III_ ja _Kotoisia
tarinoita I_. Viipurin rinkeli (87) Pormestari Leipzig (91) Pesuvaimon
tarina (101) Neitiserkku (112) Täysvillainen (117) Apulainen (124)
Jättiläisen sydän (172): _Ilmiö_ (1881) ja _Kotoisia tarinoita II_
(1883). Metsäpolulta (170): _Kotoisia tarinoita II_. Uskovainen
(177-294): erikseen painettu 1890. Ihmelapsi isäänsä (302):
_käsikirjoitus_ (11/6 1901). Linnun poika (297): _Nuori Suomi_ 1902.
Ajatelmia (309): _Runoelmia ja ajatelmia_. Suomalainen huoneentaulu:
erikseen painettu 1900. Teatterin johdosta y.m. kirjoitelmat (328-389):
_Pimeän tullen_. Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa: _käsikirjoitus_.
Muut puheet: _Pimeän tullen_.

       *       *       *       *       *

Tekijän käyttämät sanamuodot on tässä kokoelmassa enimmäkseen
säilytetty sellaisinaan, samoin välimerkkien käyttämistapa. Kaikki
muutokset merkitään kappaleeseen, joka jätetään Yliopiston kirjastoon,
missä tutkijat saattavat sitä käyttää. Siinä mainitaan myöskin missä
muutamat runot ovat painetut ennen kuin ne tekijän kokoelmiin otettiin.

Kokoelman järjestelyä ja painokuntoon saattamista on valvonut
professori Valfrid Vasenius.










--- Provided by LoyalBooks.com ---