OPPIKIRJA
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN
HISTORIASSA.


Kirjoittanut
B. F. Godenhjelm.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin & Göös 1884.
Digitalisoitu vuonna 1900 ilmestyneestä
neljännestä, uudistetusta painoksesta.




Alkulause ensimmäiseen painokseen.


_Tämän kirjan tarkoitus on kahdenlainen, josta syystä sen sisällys on
järjestetty kahteen jaksoon. Pääteksti on kouluja varten toimitettu ja
perustuu Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa tehtyihin
muistoonpanoihin. Lisäyksiin olen koonnut, mitä olen katsonut laajempaan
oppijaksoon kuuluvaksi, jotta kirja kokonaisuudessaan voisi olla lyhyt,
mutta johonkin määrin täydellinen oppi- ja käsikirja suomalaisen
kirjallisuuden historiassa. Tämä laveampikin jakso on saanut alkunsa
opetustoimestani yllämainitussa opistossa: se vastaa pääasiallisesti sen
jatko-opistossa suoritettavaa oppimäärää. Lisäyksiin on paitsi sitä
pantu kaikenlaisia tarpeellisia selityksiä, esimerkkejä y. m., varsinkin
semmoisia, joista opettaja voi saada aihetta lyhyemmässä oppijaksossa
esitettyjen seikkojen tarkempaan valaisemiseen. Kertomus Kalevalan
sisällyksestä samaten kuin muutkin Kalevalaa koskevat laveammat
selitykset on niin-ikään sovitettu lisäyksiin, koska kouluissa
tavallisesti, kun joudutaan kirjallisuuden historiaan, Kalevala jo on
loppuun luettu ja oppilaat silloin tietysti jo ovat saaneet kuulla
kaikki nämä selitykset._

_Suomalaisen kirjallisuuden historia on siinä suhteessa omituista
laatua, että se ei voi supistaa ainettansa ainoastaan suomeksi
ilmestyneihin kirjateoksiin, vaan että sen niiden ohessa täytyy pitää
silmällä koko sitä kansallista kehitystä, joka sen on tuottanut, s. o.
suomalaisen kirjallisuuden historia on samalla suomalaisuuden historiaa.
Sentähden tärkeä sija on annettava Suomen kielen tieteelliselle
tutkimukselle, ja samaten tulee semmoisiakin kirjoittajia huomioon
ottaa, jotka voimallisesti ovat vaikuttaneet kansallistunnon tai
kotimaisen sivistyksen varttumiseen ja niinmuodoin ainakin välillisesti
edistäneet suomenkielistäkin kirjallisuutta, vaikk'eivät ole
kirjoittaneet kansan omalla kielellä. Sellaiset miehet kuin Porthan,
Arwidsson, Snellman, Castrén ansaitsevat kyllä kunniapaikkansa
suomalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikka heidän teoksensa ovat
latinan- tai ruotsinkielisiä. Eikä mainitsematta sovi jättää noita
ruotsinkielisiä runoilijoitakaan, Runeberg'iä etupäässä, joilla on ollut
niin suuri merkitys meidän maan sivistyshistoriassa. Oikeimmaksi olen
kuitenkin katsonut vaan lyhyeltä viitata heidän kirjalliseen toimeensa,
koska tämä voipi saada oikean selvityksensä ainoastaan Ruotsin
kirjallisuuden historiasta; muuten koulunuorisomme ruotsinkin tunneilla
heihin tutustuu. -- Selitykset suomensukuisista kielistä ja Suomen
kielen murteista pidän sopivimpana koulu-opetuksessa liittää
kirjallisuuden historiaan._

_Tuskin tarvinnee sanoa, että kirjallisuuden historia koulussa on
runsailla esimerkeillä valaistava ja että sen rinnalla siis pitää lukea
kirjallisuutta niin paljon, kuin aika suinkin myöntää. Sentähden olen
koettanut mahdollisuuden mukaan lueteltujen teosten joukossa mainita
semmoisia helposti saatavia runoja ja muita lyhyitä kappaleita, jotka
koulussa sopivat esimerkeiksi. Erittäin tahdon, mitä vanhempaan aikaan
tulee, viitata tunnettuun kirjaan "Helmivyö suomalaista runoutta"[1]. --
Kaikkein uusin aika ei ole vielä historiaa eikä sitä siis voi samalla
tapaa esitellä kuin edellisiä ajanjaksoja. Asianmukaisimmaksi olen
katsonut suurimmassa lyhykäisyydessä asettaa näkyviin, mitä meillä tätä
nykyä on olemassa kansalliskirjallisuuden eri aloilla._

[1] _Sen jälkeen kuin tämän oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi, on
tullut toinenkin suomalainen antologia, Leimun (Kustavi Grotenfelt'in)
toimittama "Väinölä" (1884 ja lisävihko 1892, uusi täydennetty painos
1899), joka tarkoitukseltaan ja sisällykseltään vastaa "Helmivyötä"._

_Näin lähetän tämän kirjasen ulos maailmaan hyvin tietäen, että
teokseeni on saattanut puikahtaa paljokin erehdyksiä, semminkin kun se
on ensimmäinen laatuansa eivätkä olot ole sallineet minun panna aivan
runsaasti aikaa sen lopulliseen suorittamiseen._

_Syrjässä Lopen pitäjässä Elokuulla 1884._

      *_Tekijä._*




Alkulause kolmanteen painokseen.


_Ne muutokset ja lisäykset, joita tämän kirjan nyt ilmestyvä kolmas
painos on vaatinut, koskevat pääasiallisesti joko johdatusta ja
ensimmäisiä aikakausia taikka nykyajan kirjallisuutta. Kielentutkimuksen
uusimmat tulokset olivat huomioon otettavat, mitä suomalais-ugrilaisiin
kieliin ja suomensukuisten kansojen vanhimpiin asuinpaikkoihin tulee, ja
samaten myös Kantelettaren osittainen uudistus, joka oli tapahtunut
toisen painoksen julkaisemisen jälkeen. Viime aikojen kuvailussa on
edellisissä painoksissa nuorina kirjailijoina, vieläpä
aloittelijoinakin, mainittu monta, joiden asema kirjallisuudessa nyt jo
on vakaantunut; niihin on tietysti nyt luotu enemmän huomiota, ja uusia
kirjailijoita on otettu lukuun nykyisen kirjallisuuden kokonaiskuvan
täydentämiseksi. Kirjallisuutemme onkin juuri viime vuosikymmenenä niin
suuresti karttunut, että entinen "loppukatsaus" on täytynyt kokonaan
uudistaa. Kun tälle kirjalle toissa vuonna tapahtui se odottamaton
kunnia, että se herra E. D. Butler'in taitavalla kädellä käännettiin
Englannin kielelle, tein jo muutamia lyhyitä lisäyksiä englantilaista
laitosta varten; mutta nyt olen katsonut tarpeelliseksi vielä tarkemmin
esittää uusinta aikaa. Mainittakoon tämän yhteydessä, että uusi teksti
jo valmistui Marraskuun loppupuolella ja että kirjallisuuden kehitystä
siihen asti on pidetty silmällä. Ainoastaan pari viittausta muutamiin
sen jälkeen ilmestyneihin teoksiin on sittemmin lisätty. -- Paitsi sitä
on eri paikoin tehty parannuksia ja yleensä koetettu ottaa varteen, mitä
viime aikojen tutkimus on tuonut ilmi._

_Kaikille niille, joilta olen saanut ystävällisiä tiedon-antoja, etenkin
toht. K. Grotenfelt'ille ja toht. K. Krohn'ille, pyydän saada lausua
lämpimät kiitokset._

_Helsingissä, Tammikuulla 1898._

      *_Tekijä._*




Johdatus.




§ 1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia.


_Kirjallisuudeksi_ sanotaan yhteisellä nimellä kaikki ne kansain
henkiset tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla, ja jokaisella
korkeammalle sivistyksen kannalle joutuneella kansalla on oma
kirjallisuutensa. Kieli on henkisen toiminnon luonnollinen välittäjä ja
niinmuodoin kirjallisuudenkin kannattaja; kun puhutaan _suomalaisesta
kirjallisuudesta_, tarkoitetaan siis sitä kirjallisuutta, joka on
suoritettu Suomen kielellä.

_Suomalaisen kirjallisuuden historia_ esittää siis suomenkielisen
kirjallisuuden kehkiämistä eli, toisin sanoen, Suomen kansan sivistyksen
edistymistä, niinkuin se ilmaantuu sen omakielisessä kirjallisuudessa.

_Kansalliskirjallisuudeksi_ nimitetään ne kirjallisuuden tuotteet, jotka
selvästi kuvastavat kansan omituista henkeä ja katsantotapaa. Sitä
laatua on varsinkin runous; tieteellisestä kirjallisuudesta siihen
luetaan etenkin historia ja filosofia; muut kirjallisuuden lajit ovat
kansalliskirjallisuutta samassa määrässä, kuin ne tuovat esiin kansan
omituista henkeä. Kirjallisuuden historia koskee pääasiallisesti
kansalliskirjallisuuteen.

*Lisäys 1.* Kirjallisuutta ovat oikeastaan vaan ne kansanhengen
tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla. Tarkkaan katsoen siis
muinais-ajan runot, tarut, sananlaskut y. m., jotka elävät kansan
huulilla, eivät ole kirjallisuutta, ennenkuin tulevat muistoon
kirjoitetuiksi. Mutta niille on kuitenkin annettava tärkeä sija
kirjallisuuden historiassa; sillä puhtaimpana ilmaantuu kansan
alkuperäinen omituisuus näissä sen runouden ensimmäisissä hedelmissä, ja
ikäänkuin raikkaasta luonnon-lähteestä runous myöhempinäkin aikoina
niistä ammentaa uutta elinvoimaa.

*Lisäys 2.* Kansalliskirjallisuuden luonnollinen välittäjä on kansan oma
kieli. Poikkeuksena on pidettävä, jos sitä toimitetaan jollakin
vieraalla kielellä. Niin tapahtuu kuitenkin toisinaan historiallisten
olojen vaikutuksesta, joko ennenkuin kansallinen elämä on päässyt
täyteen voimaan, taikka kun se on päättynyt ja kansa on kuolemaisillaan.
Olipa esim. latina keskiajalla kaiken korkeamman sivistyksen
kannattajana; ei ainoastaan tieteellisiä teoksia, vaan myöskin runoutta
ja muuta kaunokirjallisuutta syntyi mainitulla kielellä. Samaten
meidänkin maassa ruotsi kauan aikaa on ollut ylhäisemmän
hengenviljelyksen melkein yksinomaisena välittäjänä, ja uudestaan
heränneen kansallishengen ensimmäiset ilmaukset pakeutuivat
ruotsinkieliseen muotoon. Sellainen kirjallisuuden tila on kuitenkin
vaan haihtuva väliaste kansojen kehityksessä; pian kansanhenki
vahvistuneena vaati sisällyksellensä omakielisen muodon. --
Päinvastaisena esimerkkinä sopii mainita keltiläiset heimokunnat, esim.
Irlantilaiset, joiden kansallisen runouden nykyaikaiset tuotteet ovat
englanninkielisiä, surkeana todisteena siitä, kuinka häviämäisillään
olevat kansakunnat menettävät kielensä.

Meidän maan omituiset olot tekevät tarpeelliseksi, että suomalaisen
kirjallisuuden historiassa välisti otetaan lukuun myöskin ruotsin- ja
latinankielisiä teoksia, kun ne tehokkaasti ovat vaikuttaneet
kansallisen sivistyksen muodostumiseen.




§ 2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo.


Suomen kieli kuuluu _Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon_.
Suomalais-ugrilaiset kielet ynnä muutamien muiden kieliheimojen kanssa
luetaan suureen _Altailaiseen kielikuntaan_.

Tärkeimmät kielikunnat ovat Altailaisen rinnalla _Semiläinen_ ja
_Arjalainen_. Edelliseen luetaan esim. Hebrean ja Arabian kieli,
jälkimäiseen Indian ja Persian kielet (Sanskrit, Zend, y. m. ja ne,
jotka niistä ovat alkunsa saaneet) sekä enimmät Euroopan kielet:
Kreikka, Latina ja Romanilaiset kielet (Ranska, Italian ja Espanjan
kieli y. m.), Germanilaiset kielet (Saksa, Ruotsi, Englannin kieli
y. m.), Slaavilaiset kielet (Venäjä y. m.), Baltilaiset eli
Liettualaiset kielet (Liettua, Lätti) ja Keltiläiset kielet.

Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon kuuluu seuraavat seitsemän
kieli-yhteyttä:

1. _Suomen kieli_ ja sen lähimmät sukukielet (Yhteis-Suomi);

2. _Mordvan kieli_, jota on kaksi murretta: Ersa ja Moksha;

3. _Tsheremissin kieli_, jota niin-ikään on kaksi murretta:
Niitty-Tsheremissien ja Vuori-Tsheremissien murre;

4. _Lapin kieli_, jota on neljä murretta (Ruotsin, Norjan, Suomen eli
Inarin ja Venäjän Lapin murre);

5. _Permalaiset kielet_: Syrjäänin ja Perman kielet, jotka ovat hyvin
lähellä toisiansa, sekä Votjakin kieli;

6. _Obilainen kieli-yhteys_: Ostjakin ja Voguulin kieli;

7. _Unkarin_ eli _Magyarin kieli_.

*Lisäys 1.* Altailaiseen kielikuntaan luetaan viisi kieliheimoa:
_Suomalais-ugrilainen_, _Samojeedilainen_, _Turkkilais-tatarilainen_,
_Mongolilainen_ ja _Mandshu-tungusilainen_; mutta kielitiede ei ole
vielä ehtinyt kaikin puolin selvittää näiden keskinäistä sukulaisuutta.
Yleensä altailaisten kieliheimojen yhteys ei ole niin luja ja selvästi
havaittava kuin Arjalaisten kielten.

*Lisäys 2.* Mainio kielentutkija _M. A. Castrén_ jakoi
Suomalais-ugrilaiset kielet neljään ryhmään, jotka jokainen käsittävät
useampia kieliä. Nämä ryhmät ovat:

1. _Ugrilainen_, johon kuuluu Ostjakin, Voguulin ja Unkarin (Magyarin)
kieli;

2. _Bulgarilainen_ eli _Volgalainen_: Tsheremissin ja Mordvan kieli
murteineen;

3. _Permalainen_: Syrjäänin ja Perman sekä Votjakin kieli;

4. _Suomalainen_ ryhmä: Suomalaiset kielet sekä Lapin kieli.

Tästä jaosta yleensä selviää eri kielten keskinäinen sukulaisuus; mutta
nykyisempi tutkimus on sen lisäksi huomannut läheisen yhteyden
varsinaisten Suomalaisten kielten ja Mordvan kielen välillä, joka
todistaa Suomalaisten heimojen muinoin asuneen Mordvalaisten
läheisyydessä, ja toiselta puolen Lapin kieltä ei nykyjään enää aseteta
välittömään yhteyteen Suomen kielen kanssa, vaan erikseen, siinä kun
tavataan yhtäläisyyttä sekä Suomalaisten että myös Ugrilaisten, vieläpä
Permalaistenkin kielten kanssa.

*Lisäys 3.* Suomalais-ugrilaiset kansat ovat hyvin erilaiset
sivistyksensä ja elämänlaatunsa puolesta. Samalla kuin itäisimmät
heistä, Ostjakit ja Voguulit, asuen Pohjois-Aasiassa lähellä Jäämeren
rantoja alkuperäisessä luonnon tilassa, hankkivat elatuksensa
kalastuksella tai metsästämisellä, heidän likimmät sukulaisensa,
Unkarilaiset, eläen hedelmällisessä maassa Keski-Euroopan tasangoilla,
kaikin puolin ovat omistaneet nykyajan sivistyksen, heillä kun on oma
kansallinen elämä, oma valtiolaitos, oma kirjallisuus, -- Bulgarilaiset
kansat ovat saaneet nimensä muinoin kuuluisasta Bolgarien valtakunnasta
ja heitä sanotaan myös Volgalaisiksi, koska asuvat Volgan varrella.
Nykyjään Volgalaiset kansat, Mordvalaiset ja Tsheremissit, ovat paraasta
päästä maanviljelijöitä; osa jälkimäisistä on kuitenkin metsästäjiä.
Vaikka ulkonaisesti kääntyneinä kristin-uskoon, useat heistä pyhissä
lehdoissaan salaa palvelevat entisiä jumaliansa. Tsheremissit ovatkin
osaksi vielä kastamattomia. -- Syrjäänit ovat Pohjois-Venäjän
varsinainen kauppakansa. Heidän luontainen taipumuksensa kaikenlaiseen
kaupantekoon on syynä, että noilla autioilla lakeilla Jäämeren rannoilla
mainittu elinkeino kokonaan on joutunut heidän käsiinsä, joka niin-ikään
on antanut heille jonkunlaisen vallan siellä asuvain Samojeedien yli.
Muutamat Syrjäänit ovat myös poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä
useat elävät maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit.
Viimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. -- Tunnettua on, miten
Lappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin,
Norjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan
tuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren
vuonoista. -- Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.




§ 3. Suomalaiset kielet.


Varsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä;
kielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen,
Yhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: _Suomi_, _Karjala_,
_Aunus_ eli _Liygi_, _Vepsä_, _Vatja_, _Viro_ ja _Liivi_.

Vertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset
heimot, -- _Karjalaiset_, _Hämäläiset_, _Varsinais-Suomalaiset_,
_Vepsäläiset_, _Vatjalaiset_, _Virolaiset_ ja _Liiviläiset_, -- vielä
meidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella
nykyistä Liivin- ja Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa
Väinäjoki ja pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja
germanilaisten kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat
suomalaiset heimot sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin;
muuttojen alkusyynä olivat nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien
hyökkäys Eurooppaan ja Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat
aihetta yleiseen kansainvaellukseen.

_Karjalaiset_ levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä
eteenpäin, ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän
Karjalan sekä osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta
suuri osa väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten
uskonnollista vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver'in, Novgorod'in y. m.
kuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan
kieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin
Suomenmaasta uusia asukkaita. -- Karjalaisten alkuperäinen kieli on
säilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa Suomen
itärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.

Lähellä Karjalan kieltä on _Aunuksen_ eli _Liygin_ kieli, jossa
kuitenkin huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.

Muista heimoista _Vatjalaiset_ pysyivät entisillä asuinpaikoillaan
Inkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan
lähitienoilla; _Vepsäläiset_ taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven
länsi- ja eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, _Virolaiset_,
jotka asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan
pohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat _Liiviläiset_ ja _Kuurilaiset_,
jotka siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka
heistä ovat saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, _Liivin kieli_,
on jo häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä
paikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.

Suomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi
Karjalaisia, kaksi heimokuntaa: _Varsinais-Suomalaiset_, kulkien pitkin
Suomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on
puhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja
_Hämäläiset_, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät
Etelä-Pohjanmaalle.




§ 4. Suomen kielen murteet.


Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset,
jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä
yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen _Suomen kieli_.
Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: _Itä-Suomen_ ja _Länsi-Suomen_;
edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja
Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu
useita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä
Suomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre _Salmin_
kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen
alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan _Rauman_ ja
_Uudenkaupungin_ seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista
päämurretta, on Länsi-Suomen alalla _Hämeen_ kieli Hämeessä,
Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla _Savon_ murre,
jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä
Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli
ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä,
kuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset
ovat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä
eteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat
erittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut
pois (talost', kaupungiss' y. m.) Näin on syntynyt erityinen
_rantamurre_, sekä _itä-_ että _länsi-suomalainen_, joka Turun seuduilla
yhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja
Uudenkaupungin murteeseen.

Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla.
Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos _d_-äänen pysyminen tai
pois-heittäminen[1] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä
Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää
länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden
muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin
Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä
rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo
paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat
erittäinkin _Oulun_ ja _Viipurin_ lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös
_Inkerinmaan_ ja _Venäjän Karjalan_ murteet.

[1] Länsimurteen alalla kirjakielen _d_ aina ääntyy jollakin tavalla
(pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.




§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.


Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:

1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan
alle ja kristin-usko tuli maahan.

2. Keskiaika 1157--1542.

3. Uskonpuhdistuksen aika 1542--1640, ensimmäisen suomenkielisen kirjan
ilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.

4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti, 1640--1721.

5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721--1809.

6. Uusin aika vuodesta 1809.




Ensimmäinen aikakausi.

Vanhin aika vuoteen 1157.




§ 6. Vanhimman ajan runotuotteet.


Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti
kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan
kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit,
jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista
muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta
sopiikin siitä syystä sanoa _myytilliseksi_. Kansanrunous on tosin yhä
ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia;
mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka
käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai
sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen
muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen
kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.

Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia
ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, _eepilliset runot_,
joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet;
ikivanhoja ovat Suomessa _loitsurunotkin_, joiden avulla ihminen koetti
luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat
_lyyrilliseen runouteen_, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin
jutelmia, _satuja_, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina
aikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin
_sananlaskuihin_ ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä
_arvoituksilla_.

Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja,
kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen
tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi
vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän
Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin
seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä
niitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan
runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut,
Arvoitukset) julkaisi nerokas _Elias Lönnrot_ (vertaa § 30); "Satuja ja
Tarinoita" antoi ulos _Eero Salmelainen_ (vrt. § 37).

Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät
meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista
on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä
rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin
itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo
alkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee
koko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.

Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan
kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä
sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista
trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa
olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa
kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset.
Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on
tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai
nelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan
runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron
ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle
erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.

*Lisäys.* Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla:
"Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat
yhdessä, toinen _laulajan_, _päämiehen_ eli _edeltäjän_ (_edellä
kävijän_) nimellä, toinen _puoltajan_, _säistäjän_, _kertojan_,
_kerallisen_ (_keralla laulajan_) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten
istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja
säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän
laulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies
miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta
laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa
kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin
vakaisen ja miettiväisen näköisenä".




§ 7. Kalevala.


Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt
laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi _Kalevalan_ nimen; sillä, vaikka
nuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa,
hän huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä
muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio
kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa.
Ensimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849.
Sen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt Kalevalan
(Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon
hankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan liittyy koko
joukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman
luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta loitsulukuakin on
kertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen rinnalla esiintyvät
Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on "taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut", ja iloinen Lemminkäinen, joka aina on valmis
sotaretkille lähtemään. -- Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin
Kalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä ajasta, jolloin
ne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina aikoina on
miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen
sankari-ihanteet, -- sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa
ilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä
tavalla esitettynä.

*Lisäys 1.* _Kalevalan pääsisällys_ (uudemman laitoksen mukaan) on
lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin maailman
luomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar, Väinämöisen
emo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii seitsemän munaa hänen
polvellensa, luullen sitä "heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi"; vaan
Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat vierähtävät veteen, mutta niiden
palasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. --
Väinämöinen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa
Sampsa Pellervoisen puita kylvämään. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi
kasvaneena, peittää sekä auringon että kuun, merestä nousneen pikku
miehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa
ensimmäisen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja.
Tultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren,
itserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata
sisarensa Aino Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä,
että häntä pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee
korvessa, joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen.
Turhaan Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa
Pohjolan neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä
vastaan sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun
hänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu kuitenkin
Pohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan
emäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon,
ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan,
toimittaa seppo Ilmarisen, "takojan iän-ikuisen", synkkään Pohjolaan
Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin "joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta";
vaan Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin toimin
palata kotia.

Nyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen,
"veitikan verevän", retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää
vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja
lähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia
ansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta,
kuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota Lemminkäinen on
loukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa Tuonelan jokeen.
Tuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen palasille.
Lemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä hän kulkee
mäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella haravalla
hän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen; voiteilla,
joita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin vihdoin
onnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.

Kertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa uuden
purren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja, hänen täytyy
käydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän, virsikkään
Vipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan kosimaan, ja
Ilmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä kertaa ihana
Pohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja Pohjolassa vietetään
komeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä, että hän riitaisan
luonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee sotaretken ja
tappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan emännän kostoa
hänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan sieltäkin Lemminkäisen
on pakko poistua, koska saaren miehet, hänen lemmenseikoistaan
suuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin tultuaan näkee hän koko
asuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki on käynyt sitä
hävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut. Lemminkäinen yrittää
vielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan pakkanen ja nälkä
tekevät siitä surkean lopun.

Tähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset,
eri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo
kaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo, joka
orjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla Untamo
valmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa,
kostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki
työt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy Kullervon
Ilmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä, entinen
Pohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven paimenen
eväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen katkaisee isältä
perityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen hukuttaa lehmät suohon
ja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät emännän kuoliaaksi.
Kullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli luullut jo aikaa
kuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään; palausmatkalla Kullervo
viettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä tapaa ja jossa sitten
kauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar toivottomana syöksyy koskeen.
Kullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin heittäytyä surman suuhun, vaan
päättää ensin kostaa Untamolle, mitä sukunsa häneltä on kärsinyt.
Kostonsa täytettyään hän palaa kotiin; vaan talo on autiona eikä muita
eläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin Musti, hänen koiransa. Metsässä
harhaillessaan Kullervo joutuu siihen paikkaan, jossa hänen rikoksensa
on tapahtunut; siellä uros kääntää miekkansa kärjen omaa rintaansa
vastaan ja lopettaa onnettoman elämänsä.

Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on
pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit,
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa
valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen
leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän
ihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse
jumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja
merestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot
pitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen
nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä,
johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta
herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan,
jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi itse
sotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee tuima
taistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi ja sen
muruja vierii "alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi". Toisia
muruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on "alku onnen ainiaisen
Suomen suurille tiloille". Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon
kirjakannen; "siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa".

Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan
kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden;
kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja
kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla
sulhastansa odotteli.

Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa kaikenlaisia
tauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun sille vahinkoa
tekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko maailma peittyy
pimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden avulla kaikki nämä pahat
poistuvat ja riemu ja rauha palajavat Kalevalan kansaan.

Kalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella tavalla
esittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja kristin-opin
välillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta; Väinämöinen
tuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee häntä ja "ukko"
ristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena Väinämöinen lähtee
venehellä vaskisella "yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin".
Lähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä tulevan, jolloin häntä
kaivataan "uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi, uuen kuun
kulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi"; mutta kanteleensa hän on
jättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

*Lisäys 2.* _Kalevalan ainekset_ ovat enimmältään tarunomaisia,
myytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan
muistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin
luonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on
tarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia
luonnontaruja ovat esim. kertomus isosta tammesta toisessa runossa,
kaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y. m.,
puhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä,
niinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon
kätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja muodostumisesta
ei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.[1]

[1] Myytilliseltä kannalta on _E. Aspelin_ tarkastanut Kalevalan taruja
(Kalevalan tutkimuksia, 1882, y. m.). _J. Krohn_ on Suomalaisen
kirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen
historiallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten
siirtymistä seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat
kotimaisia, mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen
aineet muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka
niiden lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten
kesken. _Ahlqvist_ päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti
sitä mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja
kokonaan Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten
selittämistä luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen
pohjan. Näiden niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain
tutkijain mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden
Seuran toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen
osan johdannossa.

Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa
luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja
nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja
sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat
vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina
runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat
ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm.
Sampo-laulut, kosiorunot y. m. -- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on
viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan
Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty,
niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita "esitöitä".

*Lisäys 3.* _Kalevalan henkilöin luonteet._ Kalevalan päähenkilöitä on
kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin "vaka,
vanha" _Väinämöinen_ on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo
mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää
Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina
ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka
jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava
laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen
luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä
ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen
runotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet,
älykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen
hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia
leikillisesti esitellään. _Ilmarinen_ Väinämöisen rinnalla esiintyy
käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut
taitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen
tuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta,
liikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua
sen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja
yksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan
yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä
pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on _Lemminkäinen_, "Suomen
runottaren lempilapsi", tuo seikkailuksia halajava sankari, impien
ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä
kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen
pääsankarin rinnalla _Kullervo_, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka
sortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä
ihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino,
hentotuntoinen _Aino_, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle,
-- maan mainio _Pohjolan neito_, hempeä ja oikullinen kotonansa,
sulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa
kohtaan, -- _Lemminkäisen_ hellä, uskollinen _äiti_, puhtain
äidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, -- _Louhi_,
Pohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota
kuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j. n. e. -- Yleensä Suomen
muinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine
omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla
niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta
myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.

*Lisäys 4.* Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht.
_Fr. B. Kreutztvald_ (k. 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on
_Kalevipoeg_ (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää
kaksikymmentä laulua.




§ 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar.


Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa
on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan _Kantelettareen_. Se ilmestyi
1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli "kirjan"
Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot
ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa
laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri
aikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta
aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä,
Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta
uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos
kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan
pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä
runomittaa ja esitystapaa.

*Lisäys.* Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa:
_vanha lyriikka_, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon,
ja _uuden-aikuinen kansanlaulu_, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää
taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia
vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä _puhtaasti
lyyrillistä_ että _kertovaista_ laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista
useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia
aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja
vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa
esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa
käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään
erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi,
paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen
historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja
toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista,
Lönnrot'in "virsilauluista"). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin;
poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista
vapaammin muodostunut laulu, niinkuin "Hyvä ilta lintuseni" (Kant. I,
122) ja "Lunastettava neiti" (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). --
Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin
eepillinenkin.

_Varsinaiset laulurunot_ ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka
alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri
tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä
elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten,
poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten
runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä
laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. -- Kaikkien maitten
lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel;
kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin
yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon
kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden
tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren
ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: "soitto on suruista tehty,
murehista muovaeltu". Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet
runoissa "Muinaiset ajat paremmat" ja "Vierin maalle vierahalle" (I, 32,
33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm.
"Korpi kurjalla kotina" I, 36, "Parempi syntymättä" I, 46, "Elkää sanoko
huolettomaksi" I, 52, "Monihuolinen" I, 53, "Usiahuolinen" I, 54, "Ei
sula syän suruinen" I, 60, "Pimeä isoton pirtti" I, 62, y. m.) --
Erehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett'ei Suomen kansanrunous
viritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän,
kuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. "Ohoh kullaista
kotia!" I, 75, "Tanssin kulku" I, 175, "Hämehen kävijä" ja "Kuulin
kummat kuusialta" I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat
tyttöjen lauluista, niinkuin "Korpikotinen" II, 67 y. m. Tyyntä
iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat
lemmenlaulut, niinkuin "Armahan kulku" I, 174. -- Suomalaisen
kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto,
joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina,
jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I,
175 "Enkö mi näki toivoisi?"):

      Tule tänne, pieni lintu,
      Lennä tänne, lintu rukka,
      Haastele halusi mulle,
      Ikäväsi ilmottele;
      Mie sanon sinulle jällen,
      Haastan mielihaikiani.
      Sitte vaihamma vajoja,
      Kahenkesken kaihojamme.

Ja "Huoliansa haasteleva" (I, 59) valittaa, ett'ei ole ketään, jolle
voisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu
viimein:

      Menen metsähän mäelle,
      Puhelen Jumalan puille,
      Haastan haavan lehtyisille,
      Pakajan pajun vesoille;
      Ne ei kerro kellenkänä,
      Kuihkaele kullenkana.

Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat
epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm.
metsämiesten laulut (katso "miesten lauluja" Kantelettaren II osassa,
329--354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet,
niinkuin "Vangittu pannu" I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n
päiviltä.

_Kertovaiset runot_ löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa
kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo
pilkallinen eläinsatu "Lintuin keräjät" I, 91, samanlaatuinen "Revon
valitus" I, 92, tarun-omainen "Ensimmäinen rautio" I, 94 sekä
opetusrunon tapainen "Väinämöisen sanoja" I, 90 y. m.). Karttuneiden
runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen
kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat
kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan
muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen
tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia,
esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät
suppeammassa muodossa.

Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin.
Sellainen on esm. "Suomettaren kosijat" (vanha laitos III, I) eli
"Suomettaren synty ja kosijat" (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten
Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen
ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka
Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja
Lemminkäis-runoista sisältää "Neiden rosvo Ikutiera", u. 19, vaikka
immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22).
Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa,
monessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon "Katri ja Riion
poika", u. 68, "Merenkylpejä neiti", u. 86, 87, ja "Katri paimenessa",
u. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on "Helka paimenessa", v. 37
ja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa
"Oinonsarvinen kantele", u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan
monessa runossa. Sen muodostuksia on esm. "Kiikan lapset", v. 18,
lyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin
luontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut
eepillisemmän muodon ("Kiian lapset", 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat
"Tuiretuisen lapset", v. 19, ja "Kullervon sotaan lähtö", v. 30, y. m.
m. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta
tai muita Kalevalan aineita.

Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. "Pääskyläinen", u. 1,
kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta
kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa "Turo,
kuun ja auringon pelastaja", u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka
Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille
paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille
ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän
siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja
huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen "oksille keskellä puuta" ja
silloin päivä tasoin paistoi

      Köyhille ja rikkahille,
      Se paistoi isällisille,
      Rikkahille, rakkahille,
      Ja paistoi isättömille,
      Köyhille, kerä'äjille.

Tarullinen sisällys on myös runoissa "Meren neito ja metsän sulho", u.
5, "Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö", u. 18, ja "Meren kosijat", v.
38, u. 77.

Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia
runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin
koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan
runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja
tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. "Hukkunut veli", v. 43,
ja "Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö", u. 115, jotka
nähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin
näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa "Anno neitonen ja
lintunen lehossa", u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään
useassa kertoelmassa; mainittakoon "Mattu emonsa kuoltua" ja "Tyttö
emonsa haudalla", u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset
ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. "Neiti omenapuussa", v. 52, u.
65, "Neitten kivinen linna", u. 67, ja "Viisastunut", v. 59 (= u. 128).
Totisempaa laatua on "Hiihtävä surma", u. 136 (v. 60). Surma ei luule
tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet
lapset jäävät emottomina surkastumaan.




§ 9. Loitsurunous.


Loitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä,
perustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa,
niin pian kuin sen synty on tunnettu. _Synnyt_ eli _syntysanat_
sisälsivät siis syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla
saattoi _tietäjä_ eli _loitsija_ sanan voimalla luontoa hallita: poistaa
kaikki pahat, muuttaa kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti
lausuen, saada mitä hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua
ja itse laulajaa pidettiin. -- Jo Kalevalaankin otettiin paljo
loitsulukuja; mutta runsaan kokoelman "_Suomen kansan muinaisia
loitsurunoja_" toimitti Elias Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.




§ 10. Satuja.


Paitsi kertoma-, laulu- ja loitsurunoja on Suomen kansan suusta koottu
joukottain suorasanaisia _satuja_. Näissä kyllä tavataan vanhoja
taru-aineksia; mutta niihin on myöskin sekaantunut paljo uuden-aikuisia
aineita. "_Suomen kansan satuja ja tarinoita_", Eero Salmelaisen
toimittamia, on ilmestynyt neljä osaa (1852--1866), joista kolmas
sisältää eläinsatuja.

*Lisäys.* Sadut semmoisinaan leviävät helpommin kuin muut kansanrunouden
tuotteet maasta maahan, kansasta kansaan, koska kielten mukaan
vaihteleva runomuoto ei vaikeuta niiden leviämistä. Sentähden
huomataankin paljon yhtäläisyyttä kaikkein kansain satuvaroissa.
Likimmän heimokansamme, Virolaisten, sadut julkaisi _Fr. R. Kreutzwald_
nimellä _Eesti rahva Ennemuistesed jutud_ (1866). Virolaisten satujen
kertomustapa, niinkuin se ilmaantuu Kreutzwald'in kokoelmassa, on
yleensä vilkas ja miellyttävä; useissa ilmaantuu hentoa runollisuutta,
muutamissa leikillisyyttä tai terävää ivaa. Mutta yleensä ne ovat
vähemmän alkuperäisiä kuin meidän satumme niin esitystapansa kuin
sisällyksensäkin puolesta.

*Lisäys.* _Suomalaisia kansansatuja_ eli satujen alkuperäisiä toisintoja
on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ruvennut julkaisemaan; niitä on
kaksi osaa ilmestynyt, joista ensimmäinen, sisältäen _Eläinsatuja_, on
_Kaarle Krohn_'in ja jälkimäinen, _Kuninkaallisia satuja_, Kaarle
Krohn'in ja _Lilli Liliuksen_ toimittama.




§ 11. Sananlaskuja ja arvoituksia.


Harvalla kansalla on niin runsaat sananlaskuvarat kuin Suomalaisilla. E.
Lönnrot'in vuonna 1842 ulos-antama kokoelma _Suomen kansan Sananlaskuja_
sisältää niitä enemmän kuin 7000; suurin osa niistä on runomittaisia,
harvemmat suorasanaisia. Niiden ilmaisemat mietteet lausutaan sangen
osaavasti, milloin yksivakaisesti ja usein kyllä runollisilla
vertauksilla, milloin leikillisesti sattuvalla ivalla tai huumorilla.

_Suomen kansan Arvoituksia_ Lönnrot toimitti painosta v. 1844. Niitä oli
jo ensimmäisessä laitoksessa enemmän kuin puolitoista tuhatta (paitsi
toista sataa virolaista arvoitusta); toisessa laitoksessa nousee
suomalaisten arvoitusten luku yli 2,200 ja virolaisia on 189.

Sananlaskut ja arvoitukset, vaikka vanhimpina aikoina ovat saaneet
ensimmäisen alkunsa, eivät ole yksinomaisesti puheena olevan aikakauden
tuottamia; vaan niitä on tietysti syntynyt ja syntynee yhä vieläkin
uusia pitkin Suomen kansan elämän-aikaa.




Toinen aikakausi.

Keskiaika vv. 1157--1542.




§ 12. Keskiajan sivistys-olot.


Kun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan muinais-uskonto
poistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä enemmin väistyi
syrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen kansassa ja keskiaika
tuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten ballaadintapaisia
lauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät synnyttäneet mitään
kansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta. Suomi oli kyllä tähän
aikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa säädyissä; mutta latina oli
sekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana.
Syvempää tieteellistä oppia haettiin ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten
paraasta päästä Prag'in ja Leipzig'in, viimein Upsalan yliopistosta.
Etupäässä pappien kasvattamista varten oli "katedraalikoulu" Turussa,
niinkuin myös muutamia muita oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä
joku luostarikoulu). Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan
sivistystä, mutta Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja
niissä vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan,
ylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle
sortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä
tulee iloisen kasvannon aika. -- Ellei oteta lukuun virallisia
kirjoituksia ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita
kirjallisia muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka
sekä muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.




§ 13. Kansanrunous.


Uusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka
toisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut
Itä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin
Hämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain
muuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta.
Nämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden
jälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän
ballaadintapaisia.[1] Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan
muuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat tuodaan
esiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen ballaadeissa
on tavallista. -- Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä
aikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin
kummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin pakanallisiin muistoihin.
Paitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen
runoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat
kansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.

[1] _Ballaadi_ on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen,
täynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään,
jommoisia ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan
keskiaikaiset kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot
ovat tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään _romanseiksi_.

Tärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:

_a) *Legendoja:*_ Enimmän tunnettu on _Piispa Heinrikin surma_ eli
_Piispa Heinrikki ja Lalli_ (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan
tuo vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen
tappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.

_Viron orja ja isäntä_ eli _Orja ja isäntänsä_ (Kant. III, v. 4, u. 26)
mukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.

_Mataleenan vesimatka_ eli _Mataleena ja Jesus_ (Kant. III, v. 5, u. 24)
muistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian
vaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen
häneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.

Kantelettaren vanhan laitoksen _Neitsy Maarian virsi_ (III, 6) eli n. s.
"Luojan virsi", jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta,
on uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: _Neitsy
Maaria_ _Vapahtajan synnyttäjä_, _Vapahtajan syntyminen_ ja _Vapahtajan
kuolema_ (III, 20--22).

_b) *Ballaadeja*_, joista ovat merkillisimmät:

1. _Turusen neiti_ eli _Annikki ja Kesti_ (Kant. III, v. 13, u. 34),
kuvaus keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on
antanut "kestin", s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan[1], viekoitella
itsensä lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää
kotiin entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa "Ukkoa, ylistä
herraa", pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän
hukkuu myrskyiseen mereen.

[1] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä,
niin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä
tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat
kotimaahansa.

2. _Inkerin sulhot_ eli _Lalmanti ja Inkeri_ (Kant. III, v. 9, u. 32),
ritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta
ballaadista.

3. _Elinan surma_ (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa _Klaus
Kurki ja Elina rouva_ (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan
runouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra,
Ylisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa "Elina rouvaa"
kohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman
puolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää perustuvan
tosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480 välillä.
Siinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso, Elina
Juhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset esitetään
erinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla tavalla.
Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin
esiintyy "sa'an saattomiehen kanssa, sa'an satulaurohon"; "tulennasta
tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta", sanotaan runossa. Annetaanpa
samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta.

4. _Antero ja Kaloniemen neito_ (Kant. III, u. 36), syvätunteinen
ballaadi, jossa kerrotaan, miten Antero "ylinen ylkä", kuultuaan nuoren
vaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin "yksi puron tälle
puolen, toinen puron tuolle puolen"; nuori koivu nousi sitten
kumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun
koivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.

_c) *Historiallisista kansanrunoista*_ kuuluu tähän aikakauteen
_Viipurin linnan hävitys_ eli _Iivana kuningas_ (Kant. III, v. 10, u.
54), Venäjän puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän
hallitsija, "Iivana iso isäntä", valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja
ruotsalainen käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi
pakenemaan. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy
liittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on
muutamia historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.

_*Ridvalan Helkavirret.*_ Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä nuorison
vielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina kokoontua
eräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan, jolloin tytöt
lauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin "Helan huutamiseksi".
Samanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin pyhinä
juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen aikoina
arvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa Muinais-Suomalaisten
kevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin vielä on suuressa
osassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana polttaa "kokkoa"
juhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa vietetään heluntaita
"helavalkeilla". Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä on neljä:
_Alkusanat_, _Mataleenan vesimatka_, _Inkerin sulhot_ ja _Annikan runo_.
Ensin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista
lauluista. "Alkusanat" ovat alkuperäisestä muodostaan niin turmeltuneet,
että niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat niiden olevan
"alkukieltä". "Mataleenan vesimatka" ja "Inkerin sulhot" ovat jo
edellisessä olleet puheena. "Annikan runo" (= "Kestin lahja", Kant. III,
v. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta "Turusen neidestä".

*Lisäys.* Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein
vaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia
toisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia
(jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa
laitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo "Kankahan kutoja" eli
"Kuollutta kultaansa itkevä neito" (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka
molemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä
hellätuntoisesti esitetty "Aholla itkijä" (Kant. III, v. 39) eli "Itkejä
impi" (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin
lyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille
kertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen.
Niin "Tyttö pellavan kitkennässä" (Kant. III, u. 62) kuvailee
alkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa
vastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett'eivät
hänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään onnea tuottaisi. Sen
toisinnoissa "Kalevalan neiti" ja "Kalevalan neiti paimenessa" (v. 21,
u. 63) lausuu kosija tämän toivomuksen, saatuansa neidolta kieltävän
vastauksen. Toisinaan muinaistarullisetkin aineet ovat muodostuneet
ballaadintapaisesti (vrt. "Kiian lapset", § 8, lis.). -- Muutamissa
runoissa elää muisto noista rajamelskeistä ja ryöstöretkistä, jotka
ennen muinoin häiritsivät suomalaisten heimojen rauhallista elämää.
Sellaisia ovat "Lunastettava neiti", josta on paljon eri muodostuksia
(Kant. III, v. 26 ja 27 ynnä 28 "Neiti lepetissä", ja u. 29--31) sekä
"Veenkantaja Anni" eli "Vedennoutaja Anni" (v. 23, u. 61). Jälkimäisessä
kerrotaan, kuinka nuori tyttö, "Karjalaisen" ryöstämä, vihdoin vapautti
itsensä, mutta vanhempiensa hylkäämänä kuoli suruunsa. -- Runossa
"Lohikäärmeen saaliiksi tuomittu neito" (u. 41) puhutaan neidosta, joka,
onnettomuuteen jouduttuansa, tuomitaan lohikäärmeen nieltäväksi; mutta
lohikäärme kieltäyy häntä tappamasta, samalla kuin immet punovat köyttä
hirttääksensä hänen viettelijänsä.

Legendojen joukkoon kuuluvat vielä "Katrin parannus" eli "Katri neidon
pelastus tuliroviosta" (v. 3, u. 27). Legendan ja ballaadin rajalla on
"Leino leski" (u. 25).




Kolmas aikakausi.

Uskonpuhdistuksen aika vv. 1542--1640.




§ 14. Mikael Agricola.


Uskonpuhdistuksen seurauksena oli kaikkialla kansan kielen kohoaminen
suurempaan arvoon, kun sitä ruvettiin käyttämään jumalanpalveluksessa ja
kansaa varten toimitettiin Raamatun käännöksiä ja hengellistä
kirjallisuutta. Niin tapahtui Suomessakin, ja suomenkielisen
kirjallisuuden alku oli täällä uskonpuhdistuksen ensimmäisiä hedelmiä.
Suomen kirjallisuuden perustaja oli _*Mikael Agricola*_. Hän syntyi
köyhän kalastajan poikana Torsby'ssä Pernan pitäjässä Uudellamaalla noin
vuonna 1508, kävi koulua Viipurissa, tuli piispa Skytte'n käsikirjuriksi
ja lähetettiin hänen toimestaan muutamien muiden nuorten miesten kanssa
Wittenberg'iin, jossa kuunteli Luther'in ja Melanchthon'in opetusta sekä
saavutti maisterin arvon. Sitten Agricola tuli Turun koulun rehtoriksi,
virkaa-tekeväksi piispaksi ja vihdoin Turun piispaksi (1554--1557). Hän
määrättiin rauhan sovittajana Moskovaan lähtemään ja kuoli paluumatkalla
Kyrönniemellä nykyisessä Kuolemajarven pitäjässä lähellä Viipuria 1557
sekä haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.

Väsymättömällä työllä ja innolla Agricola koetti edistää elämänsä
päätehtävää, uuden opin levittämistä Suomen kansaan omakielisen
kirjallisuuden avulla. Hänellä on se ikuinen ansio, että hän ensiksi
taivutti Suomen kielen kirjallisuudessa täytettäväksi, joka siihen
aikaan, kielen vielä viljelemättömänä ollessa, ei ollut aivan helppo
tehtävä. "Kylle se cule Somen kielen, joca ymmerdhe caickein mielen",
vakuutti Agricola Rukouskirjansa alkulauseessa niille, jotka oudoksuivat
Suomen kielen käyttämistä hengellisellä alalla. Agricola aloitti
kirjallisen toimensa _Aapiskirjalla_ (luultavasti 1542); mutta hänen
tärkein teoksensa on _Uuden Testamentin_ suomennos, johon hän jo
Wittenberg'issä oli ryhtynyt ja joka häneltä valmistui 1542, vaan ei
ilmestynyt ennen kuin 1548. Hänen toimestaan julkaistiin vielä:
_Rukouskirja_, _Käsikirja_, _Messu_, _Psaltari_ ja muita kappaleita
Vanhasta Testamentista, joista viimeiset tulivat ulos 1552. Kaikki nämä
kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa siihen aikaan ei ollut
mitään kirjapainoa. Ne tarkoittivat etupäässä pappien sivistystä, koska
nämä yleensä olivat sangen tietämättömiä; muutamat eivät osanneet
latinaakaan, joka siihen aikaan oli välttämättömänä sivistyksen
välikappaleena. Että Agricola heitä varten toimitti kirjansa suomeksi
eikä ruotsiksi, todistaa pappien sen-aikuista suomenkielisyyttä. --
Agricolan kieli on pääasiallisesti Turun murretta, mutta sisältää
kuitenkin paljon itäsuomalaisiakin aineksia, arvattavasti Viipurin
murteen vaikutuksesta (refleksiivimuotoja, akkusatiivit "meidät" ja
"teidät" y. m.).

*Lisäys 1.* Agricolan teokset ovat: _Abc-kiria_ ennen vuotta 1543 (?);
_Rucouskiria_, jossa paitsi rukouksia on muutakin, esm. almanakka ja
muutamia lukuja evankeliumeista, 1544; _Se Usi Testamenti_ 1548;
_Käsikiria castesta ia muista Christikunnan menoista_ ja _Messu eli
Herran echtolinen_ 1549; _Psaltari_ ja _Veisut ja Ennustoxet Mosesen
laista ia Prophetista uloshaetut_ 1551; _Ne Prophetat Haggai, Sacharia
ia Maleachi_ 1552 ynnä otteita Moseksen laista. Paitsi näitä mainitaan
Agricolan teosten joukossa, Aapiskirjan jälkeen, _Alcuoppi uscohon_ eli
_Katkismus_; mutta näillä nimityksillä tarkoitetaan luultavasti
Aapiskirjaa. -- Suomennostyössä Agricola osittain käytti oppilaittensa
apua, joiden työtä hän itse korjasi. Teostensa esipuheisiin hän välistä
pani tietoja muistakin kuin hengellisistä asioista; niin hän esim.
Psaltarin alkulauseessa puhuu Muinais-Suomalaisten jumalista.

Näytteenä Agricolan kielestä ja kirjoitustavasta olkoon Isä-meidän hänen
Aapiskirjastaan:

      Ise meinen (meiden?), ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun
      nimmes. Lehestulkon sinun waldacunnas. Olcon sinun tactos niin
      maasa quin on taiuassa. Anna miele (meile) tenepeiuen, meiden
      ioca-peiuenen leipen. Ia anna meiden syndinne andexi, ninquin me
      meiden welgolisten anname. Ia ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta
      päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldacunda, ia voima, ia
      cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Saksalaisen Seb. Münster'in saman-aikuisessa "Cosmographey" nimisessä
teoksessa (1544) on näin kuuluva suomennos Isä-meidän rukouksesta:

      Isä meidhen ioko oledh taivahissa: pühettü olkohon siun nimesi:
      tulkohon siun waltakuntasi; olkohon siun tahtosi kuwin taivahissa
      nyn manpällä: meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiväne: ia
      anna anteixe meiden syndiä kuwin möe annamma meden vastahan
      rickoillen: ia älä sata meitä kiusauxen, mutta päästä meitä
      pahasta: Amen.

*Lisäys 2.* Paitsi Agricolan käännöstä on samalta ajalta vielä toinenkin
Käsikirjan ja Messun suomennos, jonka toimittaja luultavasti oli
_Mathias (Johannis) Westh_, Rauman kappalainen ja
"kaupunginpedagoogi"[1].

[1] Agricolan Käsikirjan ja Messun sekä kaksi käsikirjoitusta, joista
toinen on yllämainittu suomennos, ovat E. N. Setälä ja K. B Wiklund
julkaisseet Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa sarjassa
"Monumenta Lingvæ Fennicæ" (Suomen kielen Muistomerkkejä). Johdatuksessa
E. N. Setälä osoittaa todennäköiseksi, että mainittu käsikirjoitus on M.
Westh'in tekemä.




§ 15. Hengellistä runoutta.


Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan toimittaja on _*Jaakko
(Pietarinpoika) Suomalainen*_ eli _*Finno*_. Hän oli luultavasti
Länsi-Suomesta kotoisin, kävi Saksan yliopistoissa tietojansa
täydentämässä ja tuli Turun koulun rehtoriksi 1568. Usean vuoden hän oli
Räntämäen kirkkoherrana; samaan aikaan hänelle suotiin muitakin
palkkaetuja; päästyänsä tällä tavoin vapaaksi koulutyöstä, Suomalainen
toimitti muutamia kirkollisia kirjoja, joiden suorittamisen Johana III
oli hänelle uskonut. Niiden joukossa oli ensimmäinen suomalainen
virsikirja, joka ilmestyi noin 1580--1582. Se sisältää 99 virttä, joista
2 Agricolan tekemää. Enimmät ovat suomennoksia latinasta, saksasta tai
ruotsista. Suomalaisen omat virret eivät osoita runollista lahjaa ja
käännöksetkin ovat kankeita. Jaakko Suomalainen kuoli Turun koulun
rehtorina ruttotautiin vuonna 1588.

Uuden lisätyn virsikirjan toimitti (vuosien 1610 ja 1614 välillä) Maskun
kirkkoherra _*Hemminki Henrikinpoika*_, Maskusta syntyisin ja tunnettu
nimellä "Maskun herra Hemminki" (k. 1618 ja 1620 välillä). Sitä tuli
monta eri laitosta, mutta pääasiallisesti suomalainen virsikirja
senjälkeen pysyi muuttumattomana 17:nnen vuosisadan loppuun asti. Paitsi
sitä on Hemminki suomentanut erään katolis-aikaisen virsikokoelman,
_Piae Cantiones_, nimellä: _Vanhain Suomen maan piispain ja kircon
esimiesten Latinankielised laulud Suomexi käätyd_ (1616). Kaikkiansa on
Hemminki jättänyt jälkeensä vähän kolmatta sataa virttä, joista suurin
osa on käännöksiä (enimmiten latinasta), vähempi osa omatekoisia.
Hänessä havaitaan yleensä mielikuvitusta ja tunnetta, kieli on rikasta
ja elävää ja mielellään hän käyttää vanhan runouden kaunistuskeinoja,
alkusointua ja kertoa; mutta kielellinen muoto ja runomitta ovat
hänenkin virsissään vielä varsin vaillinaiset. Jaakko Suomalaisen ja
Hemmingin kautta Turun murre katkonaisine sananmuotoineen sai
virsikirjassa vallan; samoin loppusointukin nyt tuli Suomen runouteen.




§ 16. Suorasanaista kirjallisuutta.


Tämän aikakauden loppupuolella ilmestyi piispa _Eerik Sorolaisen_ eli
_Ericus Erici'n_ _Postilla_, kaksi osaa, 1621 ja 1625, joka todistaa
tekijänsä laveata oppia ja hyvää kirjallista kykyä. _*Eerik Sorolainen*_
(k. 1625), tunnettu sen ajan valtiollisestakin historiasta, on vielä
mainittava etevimpänä jäsenenä siinä kahdeksan-miehisessä
toimituskunnassa, joka asetettiin v. 1602 Raamatun suomentamista varten.
Näyttääpä siltä, kuin kääntäjät olisivat saaneet suurimman osan
työstänsä suoritetuksi; mutta vasta seuraavalla aikakaudella (1642)
Raamatun suomennos lopullisesti valmistui (vrt. § 18).

Samaan aikaan _*Liungi Tuomaanpoika*_ suomensi _Kuningas Kristoferin
Maanlain_ (1602) ja _Kaupunginlain_ (1609). Hän ryhtyi mainittuun työhön
kuningas Kaarlo IX:nen kehoituksesta, ja suomennosta ruvettiinkin jo
painamaan; mutta painaminen keskeytyi kuninkaan kuoltua.

*Lisäys.* Jo samana vuonna, kuin Agricolan Uusi Testamentti tuli
julkisuuteen (1548), oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra,
_Martti_, kääntänyt Kristoferin Maanlain suomeksi; mutta tämä teos ei
tullut koskaan painetuksi. -- _Liungi Tuomaanpoika_ syntyi Limingassa,
jossa isä oli kirkkoherrana, oli loppu-iällänsä Perä-Pohjan provastina
ja kirkkoherrana Kalajoella ja kuoli valtiopäivämiehenä Nyköping'issä
vuonna 1611 "Lainlukijana" Liungi Tuomaanpoika monta vuotta kirkollisen
virkansa ohessa toimitti tuomarin tehtäviä Pohjanmaalla, ja Nuijasodan
metelisinä aikoina hän usein oli talonpoikien asiamiehenä, valvoen
heidän etuansa sekä Kaarlo herttuan luona että keskusteluissa Arvid
Stålarm'in kanssa. Hän on paitsi sitä kirjoittanut ruotsinkielisen
_kertomuksen Nuijasodasta_, joka vasta meidän aikoinamme on tullut
painetuksi.

Mainitsemista ansaitsevat tältä ajalta vielä ensimmäiset Suomen
historiaa koskevat teokset, piispa _Paavali Juusten_'iin (k. 1576) _Acta
legationis Muscoviticae_ (kertomus lähetyksestä Moskovaan, painettiin
vasta 1775) ja erittäinkin hänen kirjoittamansa _Chronicon episcoporum
Finlandensium_ (Ajantieto Suomen piispoista), jonka Porthan sittemmin
laski perustukseksi historiallisille tutkimuksilleen. Paavali Juusten
esiintyi myös suomenkielisenä kirjailijana hengellisen kirjallisuuden
alalla.




Neljäs aikakausi.

Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan loppuun asti vv. 1640--1721.




§ 17. Yleinen katsaus.


Turun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut
Suomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen
muutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti
tieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo
Ruotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin
sen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden
arvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn
vuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä
Ruotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan
keskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit,
vieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia
tuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen
johdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan.
Suomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat
enimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja
kreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten,
ruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat
ruotsalaisen muodon[1]. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus
Ruotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti
kansallistuntoa. Niin esim. _Johannes Paulinus_ (aateloittuna
_Lillienstedt_) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä
kreikankielisessä runoelmassa ("Suomen kunnia" 1678). Että suomalaisuus
tällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne
muuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin
oloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista
Suomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen
tunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista
suoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat
varsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin
aikakaudella pysyi latinankieli.

[1] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli _Arctophilacius_
(s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin
_Calajokius_, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi
"amnis". Sukunimi _Frosterus_ tulee Pakkalan rusthollin nimestä
(pakkanen ruotsiksi "frost"), _Alopaeus_ Kettusesta (kettu kreikaksi
"aloopeeks"). _Miltopaeus_ tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää
(kreikaksi "miltos" = punaliitu), _Castrén_, ensin _Castrenius_, Linnan
rusthollista ("castrum" latinaksi = linna), _Chydenius_ Kytilän eli
Kytyniemen talosta j. n. e.

Aikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta,
tiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin
kaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata
liikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä
pitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään.
Oikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan
ulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja
turhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden
alkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi.
Runoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä
kirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus
kreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen
ajan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja;
jälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista,
jotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta
ne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään
Turun murteen katkonaisia sananmuotoja.




§ 18. Suorasanaista kirjallisuutta.


Vuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten
(vrt. § 16), ja painosta ilmestyi _Raamatun suomennos_ vuonna 1642. Näin
päättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden
sen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä
oli, niinkuin ylempänä mainittiin, _Eskil_ eli _Aeschillus Petraeus_
(synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa,
sittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa,
viimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat
professori _Martti Stodius_, Maskun kirkkoherra _Henrik Hoffman_ ja
_Gregorius Favorinus_, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin _Henrik
Florinus_, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun
käännöksen (1685).

Eskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, _Suomen kieliopin_;
hänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna
1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin
Suomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu
_Florinus_, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen
sananlasku-kokoelman 1702, nimeltä _Vanhain Suomalaisten tavalliset ja
suloiset Sananlaskut_.

*Lisäys.* Eskil Petraeuksen kirja _Linguae finnicae brevis institutio_
on, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka
se tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka
runsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen
kieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken
mainitusta, toimitti _Mattias Martinius_, Viipurin lukion lehtori
(_Hodegus Finnicus_, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus
_Bartholdus Vhael_'in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin
teoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen
luonteesta (_Grammatica fennica_, painettu tekijän kuoleman jälkeen
1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle
vähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten
vangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin'in käskystä määrättiin
Pohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa
valtiopäivillä.

Tieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston
opettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista.
Petraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen _Mikael Wexionius_
(sittemmin aateloittuna _Gyldenstolpe_), historian ja valtio-opin
tutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen
laveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä
latinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: "Epitome
descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum"
1650) ja Suomalainen _Antti Thuronius_, ensimmäinen itsenäinen
filosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori (k.
1665).

Suorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta
kuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat _Laurentius Petri_,
Tammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja _Tuomas Rajalenius_, joka oli
kirkkoherrana Tyrväässä. -- _Hartikka Speitz_ julkaisi asetusten
suomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja
vuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi,
vaikk'ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.




§ 19. Runoutta.


Puheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä
huomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä,
tilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita
runoteoksia.

_*Hengellistä runoutta.*_ Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on
_Ilolaulu Jesuksesta_ (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja
kuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus
on välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein
virheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa.
Ilolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia,
jonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu[1]. Sen tekijä oli _Mattias
Salamnius_, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti
opintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten
sotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun
saaristossa) vuonna 1691.

[1] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt'in toimesta.

Vuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886
vuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka
nykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin
entisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun
koulun konrehtorin, sittemmin Kronoby'n kirkkoherran, _Eerik Cajanuksen_
toimesta. -- Tuon tunnetun kauniin virren _Katoovaisuudesta_ ("Etkös
ole, ihmisparka, aivan arka") on kirjoittanut _Juhana Cajanus_,
ylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa
1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet,
jotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu
runo, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna
virsikirjaan.

_*2. Tilapää-runoutta.*_ Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana
sepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin
joukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi,
onnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa
väitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j. n. e. Samaa laatua ovat ne
kiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun
valtiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat
historialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat
runollista arvoa vailla.

Mainittavin tilapää-runoilija on _Eerik Justander_, runoustaiteen
professori ja virallinen suomentaja, k. 1678 kirkkoherrana Mynämäellä.
Justander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän
"Tuhlaaja-pojasta", joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun
yliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.

_*3. Historiallista runoutta.*_ Suomalaisen riimikronikan, nimeltä
_Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost_, toimitti julkisuuteen (1658)
Tammelan kirkkoherra _Laurentius Petri_ (_Aboicus_ eli _Tammelinus_),
muutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos
viljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella
Suomen runomitalla. -- Tietty on, ett'eivät Ison-vihan tuottamat
surulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin
säilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita
aikoja. Etevin niistä on _Bartholdus Vhael_'in (kieliopin-tekijän, katso
§ 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava _Valitusruno_,
"runo raudalla rakettu"[1]. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan
kärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä
kotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:

[1] "Runoelman" täydellinen nimi on: "Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan
peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen
miecan Tygö Carlen callehimman -- -- Runo raudalla rakettu".

      "Carle cuuluisin cuningas,
      Tule cullainen cotihin,
      Tuoppas rauha tullessansi!"

Varsin huomattava on niin-ikään _Gabriel Calamniuksen_ kuvaus Ison-vihan
hirmutöistä ja muista tapauksista, _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 21).

*Lisäys 1.* Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon
_Anterus Aschelinus_ (kappalainen Askaisissa, k. 1713), jonka tekemiä
ovat "Virsi suuresta nälästä 1697", "Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta" ja
"Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä", sekä _Sakari
Lithovius_ (k. 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta
runoa ajan tapausten johdosta.

Muista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon
_Huoneen-peili_, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota
kuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja
_Veisu talonpojille kunniaksi_ (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma
eräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra
_Gabriel Tuderus_, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken.
Mahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija _Elias Brenner_,
joka painatti mainitun "veisun", on antanut sille suomalaisen muodon.

*Lisäys 2.* Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia
_historiallisia kansanrunoja_, joissa ajan tapauksia esitetään kansan
mielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan.
Semmoisia ovat _Kaarle herttuan sotaretki Suomeen_ (u. 52), _Puntuksen
sota_ eli _Jaakko Pontus_ (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta
tarkoittavat runot _Kaarlon sota_ eli _Kaarlo kuningas_ (v. 12, u. 55)
ja _Sota Narvan tienoilla_ (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta
muutamia historiallisia lauluja.




Viides aikakausi.

Ruotsin vallan loppuaika 1721--1809.




§ 20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius.


Ison-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka
siihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi
kuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys
ilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se
seuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa
pakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten,
kotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään
ja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella
karttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan
kouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja
ilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa
valtaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli
tieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan
kielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän
liikkeen kannattajia sanottiin _Fennofiileiksi_, s. o. suomalaisuuden
ystäviksi.

Fennofiilien etupäässä oli _*Daniel Juslenius*_, syntynyt 1676
Mynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän
kuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa
kotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä
aluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston
konsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius
nuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja
hebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin
täytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta
Ruotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän
tuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi,
jossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa
hiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan
jaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran
piispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä
tunnetuksi kirjallisilla teoksillaan _Aboa vetus et nova_ (vanha ja uusi
Turku) ja _Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus), joka
jälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin
Jusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus;
palavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän
ylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen
sanakirjansa: "_Suomalaisen sana-lugun coetus_, Jumalan avulla, suurella
työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu",
painettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin
täydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty
latinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen
lisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa
suomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä
virkaanasettajais-puhe _Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean
kanssa_, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet,
innokkaasti puolusteli. -- Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen
kirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon.
Suomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen _Svebeliuksen
katkismuksesta_. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut
keräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. -- Ajan
valtiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin
valtiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena
oli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä
kansaa koskevat asetukset.

Puheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen
elämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa.
Tieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta.
Etupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää
kotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja
luonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin
tieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen
kieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja
historiantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten
lakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen
luultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja
hebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat
mielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.

*Lisäys.* Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon
_Niilo Idman_ (Huittisten provasti, k. 1790), joka, hyläten kielemme
sukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen
yhtäläisyyttä, ja _Kaarle Kustaa Weman_, joka sen ohessa oli
runokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun
yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, k.
provastina Kemiössä 1803.




§ 21. Runoelmia.


Tämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin
edellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja
täydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain
kansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein
yksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon
tekijät ovat seuraavat:

_*Gabriel Calamnius*_, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta),
synt. 1695, k. Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui
Venäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin
kärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla
kuvaili teoksessaan _Sururunot suomalaiset_ (vrt. § 19.3), joka
kirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät
runoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä _Vähäinen Cocous
suomalaisista runoista_, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä
Ruotsin ajalta[1]. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista
intoa; paras kappale on "Keväällä tehty hääruno".

[1] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan
Calamniuksen runot, K. Grotenfelt'in toimesta, painettiin uudestaan
Suomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). "Sururunot suomalaiset" on A. R. Niemi
samoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).

_*Henrik Lilius*_, Messukylän kirkkoherra (k. 1745), on kirjoittanut
muutamia onnistuneita suomalaisia runoja ("Kehtoruno" y. m.).

_*Juhana Frosterus*_ syntyi 1720 Paltamossa (Pohjanmaalla), jossa isä
oli kirkkoherrana, oli koulun rehtorina ja pappina Kajaanissa, sitten
kontrahtiprovastina Sotkamossa ja kuoli 1809. Syvää Suomen kielen taitoa
ja runollista taipumusta osoittavat hänen tekemänsä "Hääruno" ja "Runo
Jumalan pyhästä laista". Erinomaisen miellyttävä esitystavaltaan on
hänen teoksensa _Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_ (1791),
ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielinen kirja, jossa
kansantajuisella tavalla selitettiin luonnon ilmiöitä. Sitä onkin monta
kertaa uudestaan painettu.

_*Abraham Achrenius*_, synt. Somerolla (Hämeessä) 1706, on erittäin
tunnettu hengellisten laulujen sepittäjänä. Achrenius kirjoitteli jo
ylioppilas-aikanaan onnentoivotuksia väitöstiloissa ja muita
akatemiallisia juhlarunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi;
viimeksi-mainitulla kielellähän oli taitavimpia heksametrin ja eleegisen
runomitan käyttäjiä ("Onnentoivotus väitökseen" ja "Uuden vuoden
toivotus Suomenmaan asujamille"). Sen jälkeen kuin hän oli kääntynyt
silloin leviävään pietismiin, liikkui hänen runoilunsa yksinomaisesti
hengellisellä alalla; polttipa hän kerran uskonvimmassaan koko vihon
vielä painamattomia maallisia runoelmiaan. Sillä välin Achrenius oli
tullut papiksi; mutta hänen yksipuolinen jumalisuutensa saattoi hänet
koviin tunnonvaivoihin, jotta hän kerran, ollessaan Ahtavan kappalaisena
Pohjanmaalla, rupesi hyppelemään ja huutamaan saarnastuolissa ja
julkisesti luopui virastaan. Sittemmin hän kuitenkin, edesvastauksesta
vapautettuna, jälleen ryhtyi papintoimiin ja kuoli kirkkoherrana
Nousiaisissa 1769. -- Abraham Achrenius on kirjoittanut suuren joukon
virsiä ja myös muutamia suorasanaisia hengellisiä teoksia sekä suomeksi
että ruotsiksi; enimmän tunnetut ovat _Sionin Juhlavirret_. Hänen
kirjojansa on paljon suosittu kansan kesken ja yhä uudestaan painettu.
Hänen suomalaiset virtensä eivät kuitenkaan ole erittäin kiitettäviä
runollisessa suhteessa, vaan useimmiten pitkäveteisiä ja sekavia.
Onnistuneempia ovat ruotsalaiset.

Veljekset _*Simo*_ (k. 1758) ja _*Henrik Achrenius*_ (k. 1798), Abraham
Achreniuksen veljenpojat Sievistä Pohjanmaalta, ovat niin-ikään tulleet
tunnetuiksi runonsepittäjinä, edellinen, joka oli pappi, paraasta päästä
vakavanlaatuisista runoelmista, jälkimäinen, nimismies, leikillisistä
tilapää-runoista, sekä loppusointuisista että vanhalla runomitalla
kirjoitetuista. Simo Achreniuksen suurin teos oli "Uudet hengelliset
runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista". Henrik Achreniuksen
lauluista ovat hauskimpia "Papin rouville 1 p:nä Toukokuuta" ja
"Tavallinen morsiantanssi".

_*Tuomas Ragvaldinpoika*_, eräs talonpoikainen mies, syntynyt Tyrväässä
(Satakunnassa) 1724, kuollut Loimaalla 1804, on tehnyt itsensä
tunnetuksi hengellisenä runoilijana. Hän oli koko aikansa kivulloinen,
ja runoileminen oli tavallaan hänen elinkeinonsa. Hänen laulunsa, jotka
enimmiten ovat eri tilaisuuksia varten sepitettyjä, eivät ole
runollisessa suhteessa erinomaisen eteviä, mutta ovat kuitenkin hartaan
jumalisuutensa tähden saavuttaneet paljon suosiota.




§ 22. Porthan ja hänen aikalaisensa.


Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi
melkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta,
joka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden
varsinaisena perustajana. Tämä mies, _*Henrik Gabriel Porthan*_, oli
syntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739.
Hänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen
veljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden
poika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli
Kronoby'n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari
Jusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun
yliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen
Porthan tuli "kaunopuheisuuden" (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja
yliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi
ja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa
virassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.

Porthan'in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun
kotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee
Suomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian
isäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi
asetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen
nojalla tekee päätöksiänsä.

Muutoin Porthan'in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi
oman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat
Suomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia
suhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja
muutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki
Porthan'in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina[1]. Enimmät
hänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi.
Suomen kieltä Porthan sanoo "varsinaiseksi äidinkielekseen" ja sen
viljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään
suomeksi kirjoittanut.

[1] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin
väitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he
saivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet
heidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin
useampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä
tähden Porthan'in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta
vuosikautta.

Porthan'in tärkein kirjallinen teos on _Selitykset Paavali Juusten'in
piispain-kronikkaan_[1]. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi
kaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa
uskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen
(vuosina 1784--1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa _Turun
yliopiston kirjaston historia_. -- Varsin merkillinen on hänen teoksensa
_De poësi Fennica_ (Suomen runoudesta, 1766--1778), jossa hän puhuu sekä
vanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen
luonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän
kirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous
ensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin
muuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan[2].

[1] _M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum
Finlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum._

[2] Niin oli eräs Skotlantilainen, _Macpherson_, v. 1762 antanut ulos
Gaeliläisten vanhat kertomarunot, _Ossian'in laulut_, Englannin kielelle
käännettyinä. Tämä runokokoelma oli Porthan'ille tuttu; sitä vastoin
_Herder_'in kuuluisa kansanrunoin kokoelma, _Stimmen der Völker in
Liedern_, ilmestyi vasta samana vuonna, kuin Porthan'in puheenaoleva
väitöskirja-jakso päättyi, 1778.

Paljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman
oppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten
pyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa
rinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa
siihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja
historiassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta
ainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta
kaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat
alkunsa esm. _*Kristfrid Ganander*_'in ruotsiksi kirjoitettu
taru-opillinen sanakirja _Mythologia Fennica_ ja _Kristian Eerik
Lencqvist_'in teos _Vanhain Suomalaisten taika-uskosta_ (_De
superstitione veterum Fennorum theoretica et practica_). Samoin
ruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan
maantieteen, sai Porthan'ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. --
Porthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset
muistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall'in
sanakirja-työssä käytettäviksi.

Muutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin
ja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren,
perustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, _Aurora-seuran_; sen
rientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti _Tidningar
utgifna af ett sällskap i Åbo_, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän
viikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä
tieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen
sanomalehti, _Suomenkieliset Tietosanomat_, joiden näyttönumero ilmestyi
syksyllä 1775 (nimellä "Suomalaiset Tietosanomat") ja jotka sitten
pysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen
provasti _*Antti Lizelius*_. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta
päästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista
toimista.

Porthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen
harrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet
pukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon.
Suomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä
runoudessa, olletikkin _*Frans Mikael Franzén*_'in ihanissa lauluissa.

*Lisäys.* Yllämainittu _Antti Lizelius_, Suomenkielisten Tietosanomain
toimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä,
syntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin
Mynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.

_Kristfrid Ganander_, "Mythologia fennica'n" kirjoittaja, syntyi 1741
Haapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna
1790. "Mythologia fennica" (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi
erääseen _suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan_, joka Ganander'illa oli
tekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen
runsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall'in
sanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan
sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja
antanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia
("Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut",
"Runokirja", muutamia lääkeopillisia kirjoja y. m.).

Suomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta
ansaitsevat Franzén'in rinnalla mainitsemista: _Jaakko Frese_ (synt.
Viipurissa 1691, k. 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä;
_Gustav Filip Creutz_ (synt. 1731, k. Ruotsin kunink. kanslian
presidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään "Atis ja Camilla";
_Mikael Choraeus_ (synt. 1774, k. 1806). Etevin heistä on kuitenkin,
niinkuin ylempänä mainittiin, _Frans Mikael Franzén_, synt. Oulussa
1772, k. Hernösand'in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden
joukossa "Selma ja Fanny", "Vanha sotilas" y. m., kertomarunot "Emilie
eli Ilta Lapissa", "Kustaa Aadolf Saksassa", "Julie de Julien eli
Vapauden kuva" j. n. e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun
lauhin "Eläköön armias".




Kuudes aikakausi.

Uusi aika vuodesta 1809.




I. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809--1835.




§ 23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.


Haminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen
asemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan
keisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan
tulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin,
tuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen
syntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen
kansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen
elossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen
aikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten
rientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden
ja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan'in
tieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle
suomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin
teosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä
lukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin
selittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja
yhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se
_suomalaisuuden harrastus_, jolle ennen pitkää annettiin _fennomaniian_,
suomikiihkoisuuden nimi.




§ 24. Suomen kielen tutkimus.


Ensi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen
kelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä
oli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli _Renvall_, tahtoivat
perustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin
_Becker_, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta _Lönnrot_'in
kautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat
kuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli
aikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin _Gottlund_ ja
_Lagervall_, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan
tulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti
Savon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.

_*Kustaa Renvall*_ syntyi rusthollarin poikana Halikossa
(Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen
kielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja
opetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan
kirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen
tarkka ja luotettava _Suomalainen Sanakirja_ (1826), johon hän on saanut
paljon ainetta Porthan'in ja varsinkin Ganander'in jälkeen-jääneistä
käsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset
ovat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä.
Ensi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija
_Erasmus Rask_, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin
tavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen
tieteenharrastajan, kreivi _Rumjantsov_'in, suostumaan Renvall'in
sanakirjan kustantamiseen. -- Toinen Renvall'in teos on _Suomen
kielioppi_ "puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan" ("Finsk spräklära
enligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten"; oli jo
valmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on
antanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.

_*Reinhold von Becker*_ syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen
isänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa
filosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian
dosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816,
jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti
suomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa
on oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu _Suomen kielioppi_ ("Finsk
Grammatik"), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet
ensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden
kielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker'in esitys Suomen
kielen lauseopista. -- Suuri merkitys on R. v. Becker'in toimilla
sanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan _Turun
Viikkosanomia_, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne
sisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja
hyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan
kielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain
toimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. -- Becker keräili myös
kansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa
julkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja
runoja.

Suuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti _*Antti Juhana
Sjögren*_. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin
pitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.

*Lisäys 1.* Sjögren'ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin
hänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella
hän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän
päätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta
yllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi
kreivi Rumjantsov'in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen
valtiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa
Pohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten
kansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä
ynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta
useihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren
nimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi
matkustusta, toisen -- kovin vaivalloisen -- Kaukasiaan Ossetien kielen
tutkimista varten 1835--1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen
silmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa
pienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli
_Liivin kielioppi ja sanakirja_. Enimmät hänen monilukuisista
teoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi,
ruotsiksi ja venäjäksi.

*Lisäys 2.* Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät
erittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista,
joita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa
sitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he
koettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen
kielessä tarpeettomia _c_, _q_, _x_ ja _z_ kirjaimia sekä muita
epäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja
länsimurteen käyttämisestä koski erittäin _d_-kirjainta, jota edellisen
puolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas
vanhan kirjoitustavan puolustaja oli _J. Strahlmann_ eli _Stråhlman_,
Valkjarven provasti, jonka "Finnische Sprachlehre" (1816) oli kovin
puutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan
aikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.




§ 25. Juteini ja Gottlund.


Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin
myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina
tällä alalla tulee mainita _Jaakko Juteini_ ja _K. A. Gottlund_.

_*Jaakko Judén*_ eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää,
_*Juteini*_ oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä)
ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin
tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan'in
opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. --
Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana
maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui
kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin
epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut,
vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin
Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi
kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle
annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja
z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n
ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli
maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.

Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon
runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä
erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän
nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite-
ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa
puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten
kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia
draamallisiakin kokeita (_Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_).

Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja
suosituiksi Suomen kansassa, esm. _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon
suuren lapsukaiset avaruuden alla_. Ollen katsantotavaltaan menneen
vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo
kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii
taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin
oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja
siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt
hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien
puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, _Tankar
i varianta ämnen_, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia
sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin
rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta;
mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan.
Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia
muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa _Suomen
kieliopin_. -- Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina;
kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen.
Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään
vihkoon ja julkaistiin nimellä _Juteinin kirjoja_.

_*Kaarle Aksel Gottlund*_ syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla;
sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli
kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten
Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s.
Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten
oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä
henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja
lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan
kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen
eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund'ia huudettiin Venäläisten
palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu
omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa
kohdin parantui. -- Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui
Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen
lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.

Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja,
sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa
antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: _Pieniä runoja Suomen
pojille ratoksi_ (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818).
Merkillisin Gottlund'in teoksista on _Otava_ (kaksi osaa 1831 ja 1832),
ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä
ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä
on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta
ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita,
alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon _Runola_,
eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista
mytologiaa, runokalenteri _Sampo_, sanomalehdet _Suomalainen_ ja _Suomi_
sekä _Fredmannin lauluja ja loiluja_ (suomennoksia Bellman'in runoista).
Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla.
Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee
monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja
muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä
tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.

Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund'in
omituinen luonne teki, ett'ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden
harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia
polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä,
jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan,
samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.




§ 26. Kansanrunojen keräileminen. Sakari Topelius vanhempi.


Siihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen
toimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund'in toimista on jo
edellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen _H. R. von
Schröter_ kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen
kanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen
osaajana oli hänellä apuna[1]. -- Mutta vanhain runojen keräilijänä on
mainittava etenkin _*Sakari Topelius*_, samannimisen runoilijan isä. Hän
syntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831.
Hänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä _Suomen
kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ (1822--31).

[1] Schröter'in kirja oli ensimmäinen, joka tutustutti ulkomaan oppineet
Suomen kansanrunouteen. Herder'in tunnettu kansanrunoin kokoelma ei
sisällä vielä mitään suomalaista laulua; Goethe käänsi kuitenkin jo 1810
erään suomalaisen runon nimellä "Finnisches Lied" ("Jos mun tuttuni
tulisi"), jonka oli saanut Italialaisen Acerbi'n vuosisadan alussa
painetusta matkakertomuksesta.




§ 27. Runoilijoita.


Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:

_*Jaakko Fredrik Lagervall*_, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti
kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli
sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä
maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut
ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun
mukaelman Shakespearen Macbeth'ista, nimeltä _Ruunulinna_, joka
kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on
painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia,
sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä
muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään
mainittakoon näytelmät _Tuhkapöperö_, _Kaini_, _Josephi_ ja _Judithi_.

_*Abraham Poppius*_ syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja
Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on
kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä
ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson'in
toimittamassa "Oskyldigt Ingenting"[1]. Onnistuneimpia ovat: "Perhosen
synty", "Kukkasen taivas", "Punnittu Amor", "Varpunen" ja "Valistuksen
vaikutus", jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa
nimien muukalaiseksi vääntämisestä.

[1] J. Krohn on sittemmin julkaissut Poppiuksen ennen painetut runot
sekä monta ennen painamatontakin "Koittaren" I vihossa.

_*Kallio*_ eli oikealta nimeltään _*Samuli Kustaa Bergh*_ oli lahjakkain
tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt
jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund'in Otavan
toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: _Oma
maa_, _Milloin muistelet minua?_ (alkuansa "Ystävälleni"), _Huolissaan
runoileva_ (alk. "Runo"), _Soidin_ (mukaelma Goethen pienestä runosta
"Die Bekehrte"), _Sirkka_ ja _Kultaperhoset_. Hän syntyi 1803 Oulussa.
Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa,
tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen
silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein
kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853.
Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon
alaiselle.

*Lisäys.* Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui
siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden
tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.

Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi,
_Pietari Ticklén_, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan
kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat
"Lapsellinen lapsenlaulu" ja "Leivoselle". Nuorempi, _Eerik Ticklén_,
Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo
"Neidon valitus", jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka
Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.

_Klaus Juhana Kemell_ (k. 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa
Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas
a Kempis'in kirjasta "Kristuksen seuraamisesta", joka puhtaalla ja
raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen
parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen,
jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa
kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut
useampia runoin suomennoksia; paraita ovat "Lohdutus haudalla" ja
mukaelma Bellman'in laulusta "Ystävä kullat".




§ 28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson.


Suomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui
esiin _*Aadolf Iivari Arwidsson*_[1]. Hän oli syntynyt Padasjoella
(Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa
Laukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän
innolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett'ei
nuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana
Arwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan
hän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa
vallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain
kanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia
Ruotsinmaalle[2]. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin
vähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana
joutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian
dosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan _Åbo Morgonblad_
nimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla
jyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki
yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä; mutta etupäässä hän
selitti, kuinka Suomenmaan asema vuodesta 1809 kokonaan oli muuttunut,
kuinka oma kansallisuus nyt oli olemisen ainoa perustus ja Suomen kieltä
ennen kaikkea tuli suojella ja arvossa pitää. Hän se lausui nuo
suomalaisuuden pyrintöin ensimmäiset tunnussanat: "Ruotsalaisia emme
ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täytyy olla Suomalaisia". --
Mutta Arwidsson'in rohkeus ei ollut silloisten vallanpitäjäin mieleen,
ja "Åbo Morgonblad" lakkautettiin, jonka sijaan sitten ilmestyi
_Oskyldigt Ingenting_. Vaan Arwidsson jatkoi kirjallista tointansa
toisessa ruotsinkielisessä sanomalehdessä (_Mnemosyne_), kunnes eräs
"Mietteitä" niminen kirjoitus katsottiin niin vaaralliseksi, että hän
erotettiin yliopistosta (1822). Kun Arwidsson näki mahdottomaksi
Suomessa saada mitään toimeentuloa, jätti hän seuraavana vuonna kovan
sisällisen taistelun jälkeen kotimaansa ja muutti Ruotsiin, jossa
sittemmin tuli kuninkaallisen kirjaston hoitajaksi. Hän työskenteli
loppu-iällänsä paraasta päästä historiallisissa tutkimuksissa,
julkaisten monta arvokasta kirjaa erittäinkin Suomen historian alalla.
Kesällä 1858 Arwidsson jälleen kävi isänmaatansa katsomassa; vaan tällä
matkalla hän äkkiä sairastui ja kuoli Viipurissa.

[1] Kasteessa saadun _Johannes_ nimensä vaihtoi nuori Arwidsson isänsä
luvalla muka uljaammalle soivaan _Iivariin_.

[2] Runoelmansa hän sittemmin kokosi erityiseen vihkoon, nimeltä
_Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnskog_, s. o. Nuoruuden haudetta, tehnyt
Kotkanmetsän poika. "Sonen i Örnskog" on ruotsinnos Arwidsson nimen
muinais-skandinavilaisesta merkityksestä.

*Lisäys.* Jo vuonna 1817 moitti Juteini eräässä pienessä runossa
"Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille" oman maan sivistyneitä
siitä, ett'eivät käyttäneet Suomen kieltä; mutta vasta 1819 tuotiin
eräässä professori _J. G. Linsén_'in tekemässä kirjoituksessa
Mnemosynessä esiin se vaatimus, että Suomen kieli oli koroitettava
korkeamman sivistyksen kannattajaksi Suomenmaassa. Arwidsson'in rinnalla
puolusti samaa mielipidettä myöskin _Eerik Kustaa Ehrström_ (Venäjän
kielen opettaja yliopistossa, sitten Pietarin ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherra, k. 1835) eräässä kirjejaksossa, jonka hän julkaisi Åbo
Morgonblad'issa vuonna 1821. Näissä kirjoituksissa hän toi esiin selvän
ja täydellisen ehdotuksen, miten kansallinen kieli oli saatettava
oikeuksiinsa kouluissa, yliopistossa, virastoissa ja kirjallisuudessa.




§ 29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen.


Tärkeän käänteen tuotti kansallisiin sivistysrientoihin _Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Vuonna 1831 muutamat suomalaisuuden
harrastajat Helsingissä, enimmät yliopiston opettajia tai nuorempia
yliopiston jäseniä, päättivät yhtyä seuraksi suomalaisen kirjallisuuden
viljelemistä, kansanrunojen ja muiden vanhain muistomerkkien
kokoilemista sekä Suomen kielen ja historian tutkimista varten. Suurella
virkeydellä on tämä seura siitä asti edistänyt suomalaista
kirjallisuutta ja useat niistä kirjallisista tuotteista, joita
seuraavassa mainitaan, ovat sen toimesta päässeet julkisuuteen.

*Lisäys 1.* Seuran perustamisen aatteen sanotaan keksineen eräs nuori
lääkäri _M. J. Lindfors_ (sittemmin piirilääkäri Kuopiossa). Sen
ensimmäiseksi esimieheksi valittiin _Kaarle Niilo Keckman_ (kuuluisan
runoilijan F. M. Franzén'in velipuoli, synt. Oulussa 1793, ensimmäinen
Suomen kielen lehtori yliopistossa, k. 1838); mutta Keckman luopui pian
esimiehen virasta ja rupesi sitten sihteeriksi, kun entinen sihteeri,
_Elias Lönnrot_, läksi runonkeräys-matkoille. Paitsi näitä olivat Suom.
Kirjallisuuden Seuran perustajain joukossa: _R. von Becker_ ja _J. G.
Linsén_, joista jo ylempänä on puhuttu; _E. A. Ingman_ (katso § 34,
lis.); silloinen dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_,
historioitsija ja tilastontutkija (k. 1867); _Mattias Akiander_, tunnettu
tutkijana sekä valtiollisen että kirkko- ja kouluhistorian alalla (k.
yliopiston professorina 1871); mainio _J. L. Runeberg_; _Juhana Jaakko
Nervander_, luonnontutkija ja ruotsinkielinen runoilija (synt. 1805, k.
1848 fysiikan professorina yliopistossa), y. m.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran työ-ala on ollut hyvin laaja ja
monihaarainen. Ensi aikoina oli suomalaisen kansanrunouden kokoileminen
ja julkaiseminen sen päätoimena; sen ohessa annettiin ulos sopivia
kansankirjoja. Näin ilmestyi Seuran toimitusten ensimmäisenä osana
(1834) _Kultala_, _Keckman_'in tekemä suomennos saksalaisen kirjailijan
Zschokke'n opettavaisesta kertomuksesta "Das Goldmacherdorf". Sitten
kääntyi Seura tieteellisten ja kaunokirjallisten teosten toimittamiseen,
aina tietä raivaten niille kirjallisuuden haaroille, jotka kulloinkin
sen apua tarvitsivat. Niin se valmisteli suomalaisten koulujen
perustamista monenlaisten koulukirjojen julkaisemisella, painatti sitten
laveita sanakirjoja, joita yksityisten olisi ollut vaikea kustantaa,
edisti kaunokirjallisuutta j. n. e. Yhä vieläkin sen merkitys on sangen
suuri suomalaisen kirjallisuuden kehittämisessä. Seuran oma tieteellinen
aikakauskirja _Suomi_ on ilmestynyt vuodesta 1841.

*Lisäys 2.* Yhteydessä tämän kanssa sopii mainita, että osa Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran tehtävästä myöhemmin on joutunut muiden
tieteellisten seurojen omaksi. Niin perustettiin ensin Kirjallisuuden
Seuran omassa keskuudessa _Suomen Historiallinen Seura_, jonka
toimittama on "Historiallinen Arkisto". Sen rinnalle asettui sitten
_Muinaismuisto-yhdistys_, joka edustaa muinaistiedettä, ja nykyisempinä
aikoina ovat kielentutkimusta varten syntyneet _Suomalais-ugrilainen
Seura_ sekä ylioppilaiden kesken muodostunut _Kotikielen Seura_.
Näilläkin on jokaisella oma äänenkannattajansa. -- Yleistajuista
kirjallisuutta on _Kansanvalistus-seura_ vilkkaalla toiminnallaan
suuresti edistänyt.




II. Vuodet 1835--1850.




§ 30. Elias Lönnrot.


Uusi jakso Suomen kirjallisuuden historiassa alkaa Kalevalan
ilmestymisestä v. 1835. Uuden ajan alkuunpanija oli Kalevalan
toimittaja, Suomen kirjakielen perustaja _*Elias Lönnrot*_. Hän syntyi
Huhtikuun 9 p:nä 1802 Paikkarin mökissä Sammatin kappelissa
(Uudellamaalla); hänen isänsä oli köyhä pitäjänräätäli. Käytyänsä koulua
Tammisaaressa ja Turussa pääsi hän Porvoon lukioon; mutta
varattomuutensa takia hänen täytyi erota lukiosta ja ruveta oppilaaksi
Hämeenlinnan apteekkiin. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen
lukemistansa, kunnes kaupungin lääkäri huomasi hänen hyvät lahjansa ja
auttoi häntä pääsemään Turun yliopistoon. Lönnrot tuli ylioppilaaksi
syksyllä 1822 (samalla viikolla kuin Snellman ja Runeberg).
Ylioppilas-aikanaan oli hän monta vuotta kotiopettajana professori
Törngren'illä Laukon kartanossa Vesilahdella, jossa hänellä oli
tilaisuus perehtyä täydellisempään Suomen kielen murteeseen, kuin mitä
hänen kotiseuduillaan puhutaan. Vuonna 1827 Lönnrot suoritti
kandidaatti-tutkinnon, tuli 1832 lääketieteen tohtoriksi ja määrättiin
piirilääkäriksi Kajaaniin. Vuonna 1853, kun ensimmäinen Suomen kielen
professori Helsingin yliopistossa, M. A. Castrén, oli kuollut,
kutsuttiin Lönnrot mainittuun virkaan, josta täysin-palvelleena erosi
1862. Senjälkeen vetäytyi hän kotiseuduilleen asumaan; vielä
vanhoillakin päivillään terveenä ja voimakkaana, hän siellä jatkoi
kirjallisia toimiaan samalla ihmeteltävällä ahkeruudella kuin ennenkin.
Lönnrot'in täyttäessä kahdeksankymmentä vuotta (1882) vietettiin yleinen
juhla hänelle kunnioituksen ja rakkauden osoitteeksi. Maaliskuun 19 p:nä
1884 kuolema vihdoin päätti hänen ikimuistettavista hedelmistä rikkaan
elämänsä.

Jo ylioppilaana Lönnrot oli ryhtynyt muinaisrunojen tutkimiseen, ja
kandidaatiksi tultuaan hän, Sakari Topeliuksen esimerkkiä noudattaen,
läksi runonkeruuseen, tehden useita jalkamatkoja, paraasta päästä
Kajaanin kulmalla, Suomen Karjalassa ja toisella puolen rajaa Vienan
läänissä, varsinkin sen jälkeen kuin oli muuttanut Kajaaniin asumaan.
Näiden retkien ensi tuotteena oli neljä pientä _Kantele_ nimistä
runovihkoa. Jo Becker oli Turun Viikkosanomissa lausunut sen ajatuksen,
että Suomen kansan kertomarunot saattaisivat muodostaa yhtenäisen
eepoksen, ja tämä Lönnrot'ille nyt selviämistään selvisi[1]. Saatuansa
aineellista kannatusta Kirjallisuuden Seuralta, hän yhä ahkerammin
jatkoi runojen keräilemistä, ja niin valmistui _Kalevala_ Helmikuun 28
p. 1835 (vertaa § 7). Se painettiin, samoin kuin muutkin
muinaisrunoutemme tuotteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kustannuksella. Sitten seurasi _Kanteletar_ 1840 (vertaa § 8); samalla
lailla julkaistiin _Suomen kansan Sananlaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan
Arvoituksia_ 1844 (vertaa § 11). Kun Lönnrot itse ja useat nuoret
miehet, jotka asiaan innostuneina rupesivat runoja keräilemään[2],
olivat saaneet kokoon paljon uusia runoja, tuli _Kalevalan toinen
painos_ 1849. Viimeinen teos tässä loistavassa sarjassa on _Suomen
kansan Loitsurunot_ (1880), joka kirja ko'on puolesta ei ole Kalevalaa
vähempi (vertaa § 9). -- Kalevalan merkitys Suomen kirjallisuuden
historiassa on äärettömän suuri. Paitsi sitä, että Suomen kansa siinä
sai mitä kalliimman muiston muinais-ajoiltaan ja mitä jaloimman
runoudentuotteen, oman henkensä synnyttämän, kohosi sen kautta Suomen
kansan ja Suomen kielen arvo sekä koti- että ulkomaalaisten silmissä,
samalla kuin se suuresti vaikutti kirjakielen kehkiämiseen[3].

[1] Lönnrot valmisteli Kalevalan toimittamista sovittamalla yhteen
pienempiä runostoja, ensin Lemminkäisestä, sitten Väinämöisestä; vihdoin
niistä muodostui "Runokokous Väinämöisestä", joka silloin jäi painamatta
ja oikeastaan on Kalevalan vanhin laitos (vrt. Kalevalan painos v:lta
1895, II. Johdanto, sivv. XI--XIX, sekä "Kalevalan esityöt", Suomi, III
jakso, 4 ja 5 osa).

[2] Näiden joukossa on erittäin huomattava _Daniel (D. E. D.)
Europaeus_, joka Inkerinmaalta sai kauniit Kullervo-runot.

[3] Kalevala on täydellisesti käännetty Ruotsin, Saksan, Englannin,
Ranskan, Unkarin, Viron, Venäjän ja Tshekin kielelle, ja paitsi sitä
osittain vielä muutamille muillekin kielille.

Toinen puoli Lönnrot'in työstä on hänen kirjailija-toimensa sekä
kielentutkimuksen että varsinkin yleisen kansallisen kirjallisuuden
alalla, jonka kautta hän vakautti Suomen kirjakielen, yhdistäen itä- ja
länsimurteen yhteiseksi sivistyksen kannattajaksi. Pohjaksi hän laski
yleisemmin tunnetun länsisuomalaisen kielen säännölliset kieliopilliset
muodot, mutta rikastutti sitä itäsuomen runsailla sanavaroilla ja
lausetavoilla. Hänen kielitieteellisistä teoksistaan on tärkein tuo
suuri _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, jonka hän valmisti vanhoilla
päivillään ja joka täydellisenä ilmestyi vuonna 1880. Useissa
arvokkaissa kirjoituksissa selitti hän erityisiä Suomen kieltä,
muinaisrunoutta ja suomalaista runous-oppia koskevia kysymyksiä. Suomen
sukukieliäkin on Lönnrot tutkinut; sitä varten teki hän kolme suurta
matkustustakin Suomen, Venäjän ja Norjan Lappiin, Vienan ja Aunuksen
lääneihin, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle (vuosien 1836 ja 1845
välillä). Näiden tutkimusten hedelmiä olivat hänen
professorinväitöksensä _Vepsän kielestä_ ("Om det Nordtschudiska
spräket") ja saksaksi kirjoitettu esitys _Inarin Lapin murteesta_.

Yleisessä kirjallisuudessa liikkui Lönnrot monella eri alalla,
taivuttaen nuorta Suomen kirjakieltä eri aineissa käytettäväksi. Vuosina
1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 antoi hän ulos _Mehiläisen_, Oulussa
ilmestyvän aikakauskirjan. Hänen monilukuisista käännöksistään tulee
ennen muita mainita _Kauppa- ja Maakaaren suomennos_ ja _Palmén'in
lain-opillinen käsikirja_, joissa hän kehitti suomalaista lakikieltä,
sekä muutamia runoelmain suomennoksia, erittäinkin Homerosta (_Odysseen
vastaan-otto Faiakilaisten saarella_ ja kappaleita Iliaasta). Lönnrot'in
omatekoisista teoksista ansaitsee erityistä huomiota _Suomen Kasvisto_
(1860, -- uudempi laitos _Suomen Kasvio_), jossa hän toi esiin
oivallisen kasviopillisen sanaston. Etevin Lönnrot'in toimittamista
rahvaankirjoista on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_. -- Vuonna 1863
Lönnrot kutsuttiin suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun
komitean jäseneksi, ja suurella innolla hän ryhtyi tähän työhön;
komitean erottuakin jatkoi hän sitä, julkaisten vielä kaksi virsikirjan
ehdotusta (joista jälkimäinen ilmestyi vuotta ennen hänen kuolemaansa).
Kesken jäänyt uusi Kantelettaren laitos ja virsien paranteleminen
olivatkin hänen viimeisenä työnänsä. -- Hänen kuolemansa jälkeen
toimitti Suom. Kirjallisuuden Seura uuden Kantelettaren laitoksen, johon
ensimmäisen ja toisen kirjan runot painettiin muuttumattomina, mutta
kolmannen, niinkuin Lönnrot ne oli uudistanut (1887; vrt. § 8).




§ 31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat.


Kantelettaren alkulauseessa puhuu Lönnrot niistä _nykyaikaisista
loppusointuisista kansanlauluista_, jotka sekä henkensä että
värssymittansa puolesta eroavat vanhasta runoudesta. Hän se myös käänsi
huomion siihen kansan keskuudessa elävään runouteen, joka on
_yksityisten runoniekkain_ tekemä ja joka siis on ikäänkuin kansan- ja
taiderunouden rajalla. Nämä runot harvemmin ovat varsinaista lyriikkaa,
useammin ne tarkoittavat joko opetusta tai pilantekoa tai kertoilevat
milloin mistäkin merkillisestä tapauksesta. Noiden talonpoikaisten
runoilijain teoksia ruvettiin siihen aikaan painattamaan, ja muutamat
kansanrunouden harrastajat toimittivat vuonna 1845 kolme heistä,
Makkosen, Kymäläisen ja Puhakan, Helsinkiin kuvautettavaksi. Sentähden
tämä lienee sovelias paikka heitä tarkemmin katsella[1].

[1] Etevimmät kansanrunoilijain teokset on K. Grotenfelt koonnut Suom.
Kirjallisuuden Seuran kustantamaan valikoimaan "Kahdeksantoista
Runoniekkaa" (1889).

_*Paavo Korhonen*_ syntyi 1775 Sonkarijärven rannalla Rautalammin
pitäjässä (Kuopion läänissä); perhe muutti sitten isän perustamaan
Vihtajärven uutistaloon, josta poika sai Vihta-Paavon nimen. Hänen
ensimmäinen laulunsa oli sattuva pilkkaruno _Nimismies Kokista_. Enimmät
Korhosen runoista ovat kiitos- tai moiterunoja taikka kertoilevat
jostakin paikkakunnalle tärkeästä tapauksesta; muutamat koskevat
yleisempiäkin asioita, niinkuin runot _Suomen kielestä_, _Talonpojille_,
_Aikain paranemisesta_ y. m. Onpa joukossa iloisia laulujakin, esm. tuo
tunnettu hääruno; "Noh, miehet, miehet, veikkoset, Näin näitä häitä
juodaan!" -- Talonpito ei Korhosta huvittanut; sentähden antoi hän, isän
kuoltua, isännyyden nuoremmalle veljellensä. Vuonna 1840 syksyllä hän
kuoli järvelle veneeseensä, josta tapauksesta hänen tyttärensä teki
murherunon. Lönnrot toimitti 1848 Korhosen runot painosta, liittäen
niihin hänen elämäkertansa.

_*Pietari Makkonen*_ syntyi 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä
(Savossa). Vasta viidenkymmenen vuoden iällä ryhtyi hän runontekoon,
tehden pilkkalaulun eräästä toisesta runoniekasta, joka siihen oli
antanut aihetta kaikenlaisilla koirankureilla. Sitten Makkonen tuli
hyvin tunnetuksi runoistansa, joista enimmät ovat opettavaista laatua.
Huomattavimmat ovat hauska ja sievä _Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta_
sekä _Viinan töistä_. Makkonen kuoli 1858, suuressa arvossa pidettynä
kotipitäjässään.

_*Olli Kymäläinen*_, synt. Leppävirroilla 1790, sitten myllärinä
Heinävedellä (Savossa), k. 1855, oli runolahjaltaan etevin nyt puheena
olevista runoilijoista. Erittäin kaunis on hänen tekemänsä _Kiitos
Luojalle hyvästä vuodentulosta_. Onnistunut on niin-ikään runo
_Punkaharjusta_. Valitettavasti ovat useimmat hänen runoistansa
hävinneet, koska hän ei itse osannut niitä paperille panna.

_*Antti Puhakka*_, synt. Kontiolahdella (Karjalassa) 1816, k. 1893, on
erittäinkin pilkkarunoilijana osoittanut taitoansa. Hän on kirjoittanut
koko joukon runoja, jotka enimmäkseen ovat ilmaantuneet sanomalehdissä.
Paraat niistä ovat _Tuhman Jussin juttureissu_, joka varsin osaavasti
kuvailee vieraan oikeudenkielen tuottamia epäkohtia, ja _Surulaulu 1850
vuoden kiellosta_ (vertaa § 34). Puhakka oli edusmiehenä
talonpoikaissäädyssä monilla valtiopäivillä v:sta 1863 alkaen.

_*Jaakko Räikkönen*_, Inkeriläinen, oli orjuudessa syntynyt Valkeasaaren
pitäjässä 1830. Kun orjuus Venäjällä lakkautettiin, sai Räikkönen
arvokkaan aseman kotiseudullaan. Hän kuoli 1882. Erinomaisilla
luonnonlahjoilla varustettuna, hän hankki itselleen paljon tietoja ja
seurasi tarkasti sekä Suomen että muidenkin maiden oloja, niinkuin näkyy
hänen runoistaan _Suomelle_, _Kenpä tuon on kaiken tehnyt?_ ja _Paavin
maallisen vallan loppu_. Muutamat Räikkösen runot sisältävät hyvinkin
syvää mietiskelyä, esm. _Mietteitäni_.

*Lisäys.* Näiden lisäksi sopii vielä mainita: _Pietari Väänänen_,
vanhimpia tunnettuja kansanrunoilijoita (synt. 1764, k. 1846), joka
edusmiehenä otti osaa valtiopäiviin sekä Ruotsissa että Porvoossa ja sai
aihetta runoihinsa ajan valtiollisista tapauksista, _Elias Tuoriniemi_
Pohjanmaan Pyhäjärveltä, jonka sommittelemia ovat "Juttu juomareista" ja
"Lystillinen laulu suuresta tupakan puutteesta", _Pentti Lyytinen_,
kestikievari Suonnejoella (k. 1871), joka on kirjoittanut leikillisen
runon "Kestikievarin virasta", ja työmies _Heikki Väänänen_ Oulusta,
joka tämän vuosisadan alussa teki tuon tunnetun "lystillisen runolaulun
kummasta kalakukosta", niin myös _Pietari Mansikka_ Viipurista ("Oravan
valitus" y. m.) ja _Opatti Lyytinen_ Vesannolta, äsken mainitun Pentti
Lyytisen veljenpoika.

Edellisessä (katso § 8, lis.) sanottiin kansanlyriikan toisen
muodostusjakson käsittävän _uuden-aikuiset laulut_ eli ne kansanlaulut,
jotka nykyisempinä aikoina syntyneinä eivät noudata vanhaa suomalaista
runomittaa, vaan käyttävät loppusointua ja uuden-aikuisia värssymittoja.
Useat niistä saattavatkin olla vieraskielisten laulujen mukaelmia,
herrasmiesten tekemiä, jotka sitten ovat kansaan levinneet; toiset
lienee kansa itse näiden esikuvain mukaan keksinyt. Näistä runoista
Lönnrot puhuu Kantelettaren alkulauseessa, jossa niitä on koko joukko
julkaistuna. Niissä on paljon kauniin nuottinsa tähden yleisesti
tunnettuja ja suosittuja lauluja, niinkuin _Onneton nuorukainen_,
_Toivoton rakkaus_, _Kultani kaukana kukkuu_, _Kultaansa ikävöivä_,
_Kultaansa sureva_ y. m. Ulkomuoto on monessakin kankea ja ylipäänsä
huonompi kuin vanhoissa runoissa; mutta useat miellyttävät hellän
tunteellisuutensa vuoksi, esm. _Merille lähtevä_. Aineena on
tavallisesti rakkaus, milloin toivoisa, milloin toivoton.
Ballaadintapaisia ovat _Morsiamen kuolo_, _Velisurmaaja_ (joka
muistuttaa eräästä skotlantilaisesta ballaadista), tuo soma runo _Nauru
ja itku_, _Rannalla itkijä_ ja humoristinen kuvaus _Varpusen olut_.
Näytelmärunouteen vivahtaa lystillinen laulu _Poika ja tyttö_.
Leikillisiä ovat vielä _Häälaulu_, _Mutkainen matka_ ja _Laulu, olut ja
viina_.

Se kansan keskuudessa syntynyt, yksityisten tekemä runous, josta
ylempänä oli puhe, on tavallansa vanhan kansanrunouden jatkoa, ja sitä
sopisi siis pitää kansanrunouden kolmantena ja viimeisenä
muodostusjaksona. Mutta luonteeltaan se on tämän ja taiderunouden
keskivälillä. Käyttäin osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja,
eriää se etenkin siinä muinais-ajan runoudesta, ett'ei se ole yhteisen
kansanhengen tuottama, vaan esittelee ainoastaan erityisten tekijäin
ajatuksia ja tunteita. Muutamissa runoissa kyllä huokuu ihana
lyyrillinen kauneus; mutta enimmissä on käytöllinen elämänviisaus saanut
voiton runollisesta innosta. Sen sijaan terävää pilkkaa usein käytetään
mestarillisella tavalla.




§ 31. Ruotsinkielinen runous.


Näiden uusien rahvaanrunoilijain lauluissa, samoin kuin niiden
taiderunoilijainkin teoksissa, joita ylempänä on mainittu, kaikui kansan
oma kieli, vaikka ne aineen ja esitystavan puolesta liikkuivat
jokseenkin ahtaassa piirissä eivätkä kohonneet runouden korkeammille
kukkuloille. Ylevämpilaatuinen runous sitä vastoin käytti tähän aikaan
vielä yksinomaisesti Ruotsin kieltä; mutta kansallinen henki pääsi
sitäkin virkistämään, ja isänmaallinen mieli meitä tervehtii Suomenmaan
ruotsinkielistenkin runoilijain, _*Juhana Ludvig Runeberg'in*_,
_*Fredrik Cygnaeuksen*_, _*Sakari Topeliuksen*_ ja _*Lauri Stenbäck'in*_
teoksissa. Samalla kuin pitivät maassamme vireillä jaloimpia
aatteellisia pyrintöjä, he elähyttivät kansallistunnetta ja valmistivat
niinmuodoin alaa perin suomalaiselle runoudelle; paitsi sitä useat
heidän teoksensa esikuvina suorastaan vaikuttivat suomenkieliseen
kirjallisuuteen.

*Lisäys.* Suurin näistä runoilijoista on _Juhana Ludvig Runeberg_ (synt.
Pietarsaaressa Helmik. 5 p. 1804, lukion lehtori Porvoossa, k. 6 p.
Toukok. 1877). Ennen muita hänen runoelmiansa tulee tässä huomioon ottaa
_Hirvenhiihtäjät_, ihana eepillinen kuvaelma Suomen kansan elämästä, ja
nuo yleisesti tunnetut kauniit eepillis-lyyrilliset runot _Vänrikki
Stoolin tarinat_, kertomarunot _Hanna_, _Nadeshda_, _Joulu-ilta_, _Hauta
Perhossa_ ja _Fjalar kuningas_ sekä ylevä antiikintapainen draama
_Salaminin kuninkaat_, niinkuin myös hänen _lyyrilliset_ runoelmansa,
etenkin _Idyllit ja epigrammit_. -- Etevä runoilija ja kaunopuhuja,
esteetikko ja historioitsija, joka innolla edisti kaikkia aatteellisia
rientoja, oli _Fredrik Cygnaeus_ (synt. 1807, estetiikan professori
yliopistossa, k. 1881). Lämpimän isänmaallisuutensa ja puhtaan
katsantotapansa vuoksi on _Sakari (Zachris) Topelius_ saavuttanut
yleistä suosiota (synt. Tammik. 14 p. 1818, historian professori
yliopistossa, jonkun aikaa yliopiston rehtori, k. 12 p. Maalisk. 1898).
Hyvin tunnettuja ovat hänen lyyrilliset runoelmansa ("Ljungblommor",
"Nya blad" ja "Ljung"), murhenäytelmä "Regina von Emmeritz" sekä
"Välskärin kertomukset" ja novellikokoelma "Talvi-iltain tarinoita";
Topeliuksen verratonta taitoa lasten-kirjallisuuden alalla todistavat
hänen satunsa ja lukukirjansa ("Lukemisia lapsille", "Luonnon kirja" ja
"Maamme kirja"). Runoilijan maailmankäsitys ilmenee hänen kuolemansa
jälkeen painetussa teoksessa "Lehtisiä mietekirjastani". --
Ruotsinkielisistä runoilijoista on vielä erittäin mainittava
syvämielinen _Lauri Stenbäck_ (k. 1870), samoin kuin myöhemmältä ajalta
_Josef Julius Wecksell_ (synt. 1838), etevän "Daniel Hjort" nimisen
murhenäytelmän tekijä.




§ 33. Juhana Vilhelm Snellman.


Kajahtipa silloin herätyshuuto Suomen kansalle, vielä mahtavampi kuin
Arwidsson'in; _*Juhana Vilhelm Snellman*_ selitti kansallisuuden
merkityksen ja arvon ja kehoitti tehokkaaseen työhön tosi-kansallisen
sivistyksen perustamiseksi. -- Snellman syntyi 12 p. Toukok. 1806
Tukholmassa, jossa hänen vanhempansa, molemmat kotoisin Pohjanmaalta,
siihen aikaan pitivät asuntoa. Kun poika oli seitsenvuotinen, muuttivat
hänen vanhempansa takaisin kotimaahan ja asettuivat Kokkolaan asumaan.
Isä, joka oli merikapteini, vaan ennen oli ollut ylioppilaana, oli hyvin
mieltynyt filosofisiin ja jumaluus-opillisiin tutkimuksiin, joka sekin
lienee kehittänyt pojan luonnonlahjoja tieteelliseen suuntaan.
Kokkolasta nuori Snellman lähetettiin Oulun kouluun ja 1822 hän tuli
ylioppilaaksi Turkuun, sitten maisteriksi ja filosofian dosentiksi
Helsingin yliopistoon. Siihen aikaan oli yliopistossa joukko lahjakkaita
nuorukaisia, joita elähytti isänmaallinen mieli, semmoisia kuin Lönnrot,
Runeberg, Cygnaeus, Nervander y. m.; näihin Snellmankin liittyi. Vuosina
1839--1842 hän oleskeli Ruotsissa ja Saksassa; sivumennen hän kävi
Tanskassakin. Kaikkialla hän rakensi tuttavuutta etevinten tiedemiesten
ja kirjailijain kanssa. Samaan aikaan työskenteli hän ahkerasti
kirjallisuuden alalla; silloin ilmestyi monta sekä tieteellistä että
kaunokirjallista teosta; merkillisimpiä ovat aikakauskirja _Spanska
Flugan_, joka sisältää etenkin kirjallisia arvosteluita, ja saksaksi
kirjoitettu filosofinen teos _Die Idee der Persönlichkeit_. Mutta ennen
kaikkia on tältä aikakaudelta huomattava Snellmanin kuuluisa
_Valtio-oppi_ ("Läran om staten" 1842), jossa näytetään kansanhengen
olevan valtion perusteen. Filosofina Snellman liittyi Hegel'in
oppikuntaan.

Tieteellisten teostensa kautta oli hän saanut suuren maineen niin
Suomessa kuin ulkomaallakin, ja monesti häntä kehoitettiin hakemaan
professorin virkaa jossain Ruotsin yliopistossa; vaan tahtoen uhrata
kaikki voimansa oman maansa hyväksi, ei hän siihen suostunut. Mutta
kotimaahan palattuansa, hänen ei onnistunut saada vakinaista paikkaa
yliopistossa; hän tuli sen sijaan Kuopion korkeamman alkeiskoulun
rehtoriksi. Siellä hän ryhtyi vilkkaaseen kirjalliseen toimeen, antaen
ulos ruotsinkieliset aikakauskirjat _Saima_ 1844--1846, _Kallavesi_ 1846
ja _Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning_ 1847--1849 (jota
jälkeenpäin jatkettiin 1855--1863). Sen ohessa toimitti hän alusta
vuotta 1844 suomalaista lehteä _Maamiehen ystävä_. Edellämainituissa
ruotsinkielisissä lehdissä hän tuopi esiin ajatuksensa kansallisuudesta
ja yleisistä oloista, etupäässä koettaen sivistyneessä yleisössä
herättää sen uinailevaa kansallisuuden tunnetta ja vaatien Suomen kielen
sivistyskieleksi koroittamista, kansamme edistymisen ja turvallisuuden
välttämättömänä ehtona. Muutoinkin hän paljasti useita epäkohtia
yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa elämässä, esitellen keinoja niiden
parantamiseksi, ja herätti eloon monta tärkeää kysymystä, etenkin
yleisen sivistyksen ja kansantalouden alalla. Näissä toimissa Snellman
sai kokea paljon vastuksia: sillä aika ei ollut myötäinen suomalaisuuden
harrastuksille. Vaikka hänen pontevat sanansa nostivat kaikua monen
Suomalaisen ja olletikkin nuorison mielessä, oli kuitenkin vastustajain
luku suuri, ja etenkin hallitusmiehet katsoivat epäluulolla kaikkia
kansallisia pyrintöjä. Vihdoin meidänkin maassa pääsi voitolle
Euroopassa siihen aikaan yleinen taantumisen henki. Snellman, jonka
asema oli käynyt yhä tukalammaksi, päätti luopua Litteraturblad'in
toimittamisesta ja rehtorinvirasta (1849); hän muutti Helsinkiin, jossa
toivoi pääsevänsä yksityisen kauppaopiston johtajaksi; mutta, tämän
toivon rauettua, teki hän pari vuotta työtä Borgström'in
kauppakonttorissa ja tuli sittemmin erään englantilaisen vakuutus-yhtiön
agentiksi.

Mutta joutuipa parempi aika, kun Aleksanteri II oli noussut
valta-istuimelle. Vuonna 1856 Snellman määrättiin filosofian eli,
niinkuin sitä silloin nimitettiin, "siveys-opin ja tieteiden
järjestelmän" professoriksi yliopistoon ja 1863 senaattoriksi ja
valtiovarain toimituskunnan päälliköksi. Valtiomiehenä on Snellman
iki-muistettava Suomen historiassa; keisarillinen julistus Suomen kielen
oikeuksista vuodelta 1863 on luettava hänen ansiokseen, ja 1865 vuoden
rahanmuutoksen toimeenpanijana avasi hän uuden uran Suomenmaan
aineelliselle edistymiselle. Snellman erosi senaatista 1868, jonka
jälkeen hän yhä asui Helsingissä, vanhuudenkin päivinä vielä hartaasti
ottaen osaa isänmaan kirjalliseen ja valtiolliseen elämään, väsymättä
taistellen niiden aatteiden edestä, joita oli puolustanut Saimassa ja
Litteraturblad'issa. Kun hän Toukokuulla 1881 täytti 75:nnen
ikävuotensa, osoittivat kansalaiset kaikilta maan ääriltä hänelle
rakkauttaan ja kiitollisuuttaan; mutta pian sen jälkeen kuolema häntä
kohtasi Danskarby'n tilalla. Kirkkonummella Heinäkuun 4 p:nä 1881.

Snellman'in teoksista on vaan tärkeimmät tässä lueteltu. Hänen
kirjallinen toimensa oli hyvin laaja; se koski etupäässä filosofiaa,
valtio- ja taloustiedettä sekä tärkeitä ajan kysymyksiä, mutta käsitti
paitsi sitä matkamuistelmia, novelleja, elämäkertoja, arvosteluita koti-
ja ulkomaan kirjallisuudesta y. m. Nykyisimpinä aikoina on kaikki
Snellman'in teokset julkaistu yhtenä sarjana, ja niiden toimittaja, _Th.
Rein_, on siihen liittänyt oivallisen ja lavean elämäkerran, josta kaksi
osaa tähän asti on valmistunut[1].

[1] Tämä ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta on myös ilmestynyt suomeksi.




§ 34. Suomalainen kirjallisuus 1835--1850.


Snellman'in herättämä uusi henki virkistytti suuresti suomalaista
kirjallisuutta, varsinkin 1840-luvun loppupuolella; siihen aikaan
ilmestyi monenlaista kansankirjallisuutta, useita koulukirjoja ja
joitakuita sellaisiakin teoksia, jotka nimenomaan tarkoittivat
sivistyneiden tarpeita. Suurin osa oli käännöksiä, mutta muutamat
alkuperäisetkin teokset ovat muistettavia. Mainittakoon tässä erittäin
_*Juhana Fredrik Kajaanin*_ (_Cajan'in_) _Suomen historia_, ensimmäinen
senkaltainen teos Suomen kielellä, _*Antero Vareliuksen*_ _Enon
opetuksia luonnon asioista_ ja _*Pietari Hannikaisen*_ lystillinen
näytelmä _Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään_,
ensimmäinen varsinainen komedia Suomen kielellä (1847), jossa tehdään
terävää pilkkaa muukalaisuuden ylenmääräisestä kunnioittamisesta.
Hannikaisen alkuunpanema oli niin-ikään Viipurissa ilmestyvä _Kanava_,
suomenkielinen sanomalehti, joka tarkoitti sivistynyttäkin yleisöä ja
otti puheeksi valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845). Samaan
aikaan sai alkunsa ensimmäinen pääkaupungissa ilmestyvä, nimenomaan
valtiollinen sanomalehti Suomen kielellä, _Suometar_ (1847), jonka
perustajat olivat _A. E. Ahlqvist_, _Paavo Tikkanen_, _A. Varelius_ ja
_D. E. D. Europaeus_. Suometar jäi sitten paraasta päästä Tikkasen
toimitettavaksi. -- Käännöskirjallisuuden alalla on huomattava _Annikka_
niminen kirjasarja, joka sisälsi ulkomaan kaunokirjallisia teoksia
suomalaisessa puvussa. Suomennoksia Bellman'in lauluista ja
alkuperäisiäkin runoja, enimmiten leikillistä laatua, kirjoitteli
_*Juhana Fredrik Granlund*_.

Mutta tulipa silloin kova halla, joka hävitti suomalaisen kirjallisuuden
versovat taimet. Sama taantumiskiihko ja suomalaisuuden kammo, joka oli
pakoittanut Snellman'in laskemaan kynän kädestänsä, sai aikaan _1850
vuoden kiellon_ -- kiellon semmoisen, jonka vertaista ei ole nähty
sivistyneiden kansojen historiassa, -- _ett'ei Suomen kielellä saatu
painattaa muita kirjoituksia kuin semmoisia, jotka tarkoittivat
uskonnollista mielen-ylennystä tahi taloudellista hyötyä_. Sittemmin
tämä kielto kuitenkin vähitellen joutui unohduksiin ja poistettiin
viimein kokonaan.

*Lisäys.* _J. F. Cajan_ eli _Kajaani_ (synt. 1815, Piippolan
kappalainen, k. 1887) toimitti "Suomen historian" ensimmäisen laitoksen
vuosina 1839 ja 1840, jolloin se tuli ulos Lönnrot'in Mehiläisen ohessa;
toisesta, uudistetusta ja lavennetusta laitoksesta ilmestyi ensimmäinen
osa, pakanuuden ja paavin-uskon ajat, 1846. Tästä toisesta laitoksesta
julkaistiin sittemmin uudistettu painos.

_Antero Varelius_ (Loimaan kirkkoherra, synt. 1821) on pääasiallisesti
tunnettu yllämainitusta "Enon opetuksia" nimisestä kirjasta, joka oli
ensimmäisiä luonnontieteellisiä teoksia meidän kielellämme; paitsi sitä
on hän kirjoittanut kansatieteellisiä kirjoituksia, muun muassa
kertomuksen kotipitäjästänsä Tyrväästä, erään huvinäytelmän _Vekkulit ja
kekkulit_ y. m.

_Pietari Hannikainen_, lautamiehen poika Säämingistä, syntyi 1813, kävi
Savonlinnan siihen aikaan saksalaista piirikoulua, tuli ylioppilaaksi ja
rupesi sitten maanmittariksi. Ylempänä jo mainittiin hänen
Silmänkääntäjänsä ja Kanava lehtensä. "Kanava" sisälsi paljon runoelmia,
novelleja ja näytelmiä, sekä alkuperäisiä että suomennettuja; mutta
yhteiskunnallisten kirjoitusten tähden se ennen vuoden loppua
kiellettiin. Senjälkeen Hannikainen vielä toimi ahkerasti sekä sanoma-
että kaunokirjallisuuden alalla. Hänen toimittamiansa ovat paitsi muita:
Viipurissa ilmaantuneet sanomalehdet "Aamurusko" ja "Otava" (1861 --
62), näytelmät "Lapsuuden ystävät" ja "Neitsyt Siiri" sekä "Antonius
Putronius", mukaelma Holberg'in Erasmus Montanuksesta, novellivihot
"Talvikukkaisia" ja "Läheltä ja kaukaa" (edelliseen on myös
"Silmänkääntäjä", vähän muutettuna, uudestaan painettu),
"Pitäjään-kirjasto", kokoelma kansantajuisia kirjoitelmia, ja useat
käännökset, varsinkin draamallisista kappaleista. Hannikaisella oli
helppotajuinen kirjoitustapa; satiiriset kertomukset paraiten häneltä
onnistuivat. Hän kuoli korkealla iällä vuonna 1899.

_Juhana Fredrik Granlund_ eli kirjanpainajana Turussa ja kuoli 1874.
Yleisimmin tunnettuja hänen runoistaan on raitis "Kevät" niminen laulu.
Muutamat ovat iloisia juomalauluja, esim. "Punssipullon kuolemasta".
Eräs näytelmäkin, "Sisaren sukkeluus", on hänen kirjoittamansa.

Ylempänä lueteltujen kirjailijain rinnalla tulee vielä muistaa _Eerik
Aleksanteri Ingman_ (k. 1858 lääketieteen professorina), jonka
kirjalliset toimet paraasta päästä kuuluvat tähän ajanjaksoon, vaikka
hänen suomentamansa "Anakreonin laulut" ilmestyivät jo 1834. E. A.
Ingman koetti määrätä sääntöjä kreikkalaisen heksametrin käyttämiselle
Suomen kielellä, tahtoen perustaa sitä yksinomaisesti tavuitten
laajuudelle, samoin kuin muinais-ajan kansat. Näitä sääntöjä noudattaen
hän muun muassa kirjoitti pienen idyllin "Elias ja Anna" (painettu
Lönnrot'in Mehiläiseen). Hän se myös ensiksi kirjoitti tieteellisen
tutkimuksen lääkeopin alalla Suomen kielellä ("Ovatko taudit itsenäisiä
olentoja?").

E. A. Ingman'in nuorempi veli oli uuden Raamatun-suomennoksen tekijä ja
jumaluus-opillinen kirjailija _Antero Vilhelm Ingman_ (k. 1877 teologian
professorina yliopistossa). Hän koetti kirjakieleen istuttaa raikkaan
kansankielen mehua ja rikkautta, ja hänellä onkin suuri merkitys Suomen
kielen kehittäjänä. Erittäin huomattava on yllämainittu
Raamatun-käännös, jonka hän toimitti Suomen Pipliaseuran kehoituksesta.
Sittemmin julkaisi hän "Raamatun selityksiä" (useat profeettain kirjat
ja muutamia epistolia, uudestaan käännettyinä ja laveilla selityksillä
varustettuina), joissa hän, osittain alkusointua viljellen, kielen
ulkonaisessakin muodossa mukaili alkutekstiä.




§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.


Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä
enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja
silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan
altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli _Mattias
Aleksanteri Castrén_, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen
kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa
kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli
löytäneensä koko altailaisen eli "ural-altailaisen" kansasuvun kehdon
Altai-vuoriston tienoilla. -- M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa
(Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta
asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi
koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla
matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin
pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen
tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin.
Täällä Lönnrot'in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen
mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838
matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna
Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin.
Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa _ruotsalainen Kalevalan
käännös_. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi
yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten
suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja
jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin
tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien
1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen
ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä
Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk'iin
asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan
Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin
sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi
Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850
vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti
käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin
yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää
Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen
terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. --
Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja
latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa
tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset,
joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa,
ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä _Nordiska resor och
forskningar_, samalla kuin Pietarin akateemikon _Schiefner_'in
(Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen
kokoelma Castrén'in tieteellisiä tutkimuksia.

Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä _*Eerik Kustaa
Eurén*_, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta
sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla
_*Herman Kellgren*_.

*Lisäys.* _Eerik Kustaa Eurén_, synt. Porissa 1818, oli ensin
kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä
yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion
lehtorina 1872. Eurén'in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista
on kolme toimitettu ruotsiksi -- yksi laveampi ja kaksi lyhyempää -- ja
yksi suomeksi: "Suomalainen kielioppi Suomalaisille". Niissä on hän
hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimukset olivat
ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän
paljon apua Lönnrot'in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén
ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.

_Abraham Herman August Kellgren_ syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo
nuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti
oleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp'in oppilaana Berlin'issä, ja
tuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui
aikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä
indo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin
perehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin
rientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa
ja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta.
Eräällä saksankielisellä kirjoituksella ("Die Grundzüge der finnischen
Sprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm")
käänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.

Kielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista _Kustaa Aadolf Avellan_
(k. 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Suomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin
käännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä _Fabian Collan_
(k. 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.




III. Aika jälkeen vuoden 1850.




§ 36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.


Sen jälkeen kuin 1850 vuoden kielto poistettiin, on kirjallisuutemme
kohoamistaan kohonnut. Askel askelelta on Suomen kieli käytöllisessä
elämässä voittanut yhä enemmän alaa, joka tietysti on ollut edullista
kielen kehittymiselle, ja samoin omakielinen kirjallisuuskin on
valloittanut yhä uusia viljelys-aloja. Etenkin suomalaisten koulujen
perustaminen ja Suomen kielen enenevä käytäntö yhteiskunnallisessa
elämässä, niinkuin myös kansallisen kielen palajaminen sivistyneitten
perhe- ja seura-elämään, on kirjallisuuden vaurastumista suuressa
määrässä edistänyt. Muistettava on myöskin, että se vapaampi ja
virkeämpi henkinen elämä, joka alkoi vuodesta 1863, on terveellisesti
siihen vaikuttanut. Mitä muutoin tämän ajanjakson kirjallisiin ilmiöihin
tulee, on useita niistä jo edellisessä mainittu; seuraavassa otetaan
vielä huomioon muutamia kirjallisuuden tärkeimpiä edustajia ja luodaan
sen ohessa pikainen silmäys viime aikojen kansalliskirjallisuuden
tuotteisiin.




§ 37. Eero Salmelainen ja "Satuja ja Tarinoita".


Ennenkuin puhutaan tämän ajanjakson muista kirjallisista tuotteista,
sopii muistiin johdattaa _*Eero Salmelaisen*_ (_*Rudbeck*_'in)
ulos-antamia Suomen kansan _Satuja ja Tarinoita_, joita on ilmestynyt
neljä vihkoa (1852--1866; vertaa § 10). Niiden julkaiseminen on
tavallansa jatkoa Lönnrot'in muinaisrunoutta koskeviin toimiin.
Täydellisesti perehtyneenä Itä-Suomen kansankieleen, osasi Salmelainen
niitä yhteen-sovittaessaan säilyttää sitä kieltä ja esitystapaa, jota
tavataan etenkin itäsuomalaisissa saduissa; puhtaan ja alkuperäisen
kielensä vuoksi Sadut ja Tarinat tulivat esikuvaksi, kun suorasanainen
kirjoitustapa juuri siihen aikaan rupesi vakaantumaan. -- Eero Rudbeck
syntyi Iisalmessa 1830 ja kuoli lukion-apulaisena Kuopiossa 1867. Hän on
painattanut useita suomennoksia ja mukaelmia sekä muutamia Suomalaisten
muinais-elämää koskevia kirjoituksia ("Pääskysen pakinat", "Muinaisten
Suomalaisten pyhistä menoista" y. m.).




§ 38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja Krohn.


Tämän ajanjakson alkaessa tavataan kolme kirjailijaa, jotka ovat
työskennelleet sekä tieteen että yleisen kirjallisuuden alalla ja paljon
vaikuttaneet aikansa henkiseen elämään. Nämä miehet ovat _August
Engelbrekt Ahlqvist_, _Y. S. Yrjö-Koskinen_ ja _Julius Krohn_. Ahlqvist
kuuluu osittain edelliseenkin, toiset molemmat yksistään tähän
ajanjaksoon.

_*August Engelbrekt Ahlqvist*_, runoilija-nimeltään _*Oksanen*_, oli
etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija ja on erittäin
huomattava suomenkielisen taidelyriikan varsinaisena perustajana. Hän
syntyi Kuopiossa 1826, tuli Suomen kielen professoriksi yliopistoon
(Lönnrot'in jälkeen) 1863, oli yliopiston rehtorina 1884--1887 ja kuoli
1889. Kansallisiin rientoihin innostuneena, hän jo ylioppilaana ryhtyi
Suomen kielen tieteelliseen tutkimiseen sekä keräili runoja ja satuja.
Filosofian-kandidaatiksi tultuaan, teki hän matkustuksia suomensukuisten
kansojen luo, käyden ensiksi Inkerissä, Virossa, Liivinmaalla ja
Aunuksessa, sitten Itä-Venäjällä ja Siperiassa, jolloin tutki
erittäinkin Mordvalaisten ja Tsheremissien sekä Ostjakkien ja Voguulien
kieltä. Näitä matkustuksia hän on kuvaillut huvittavassa kirjassaan
_Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--58_. Senjälkeen hän vielä
kahdesti kävi Siperiassa Ostjakkien ja Voguulien maassa. Useat
kielitieteelliset teokset syntyivät näiden matkustuksien johdosta.
Niistä Ahlqvist'in teoksista, jotka yksinomaisesti koskevat Suomen
kieltä, on etupäässä mainittava _Suomen kielen rakennus_, jonka
ensimmäinen osa ilmestyi 1877. Professorinvirkaa varten Ahlqvist
julkaisi väitöskirjan _Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta_,
jossa vakautti Suomen runokielen ulkonaisen muodon. Lönnrot'in elämän
hän lyhyesti esitti hänen kuolemansa jälkeen kirjassa _Elias Lönnrot,
elämäkerrallisia piirteitä_. Mielipiteensä Kalevala-runojen syntyperästä
Ahlqvist toi esiin teoksessa _Kalevalan Karjalaisuus_ (vrt. § 7, lis. 2,
muistutus).

Ahlqvist'in ensimmäiset kaunokirjalliset yritykset olivat muutamat
suomennokset (Runeberg'in runoelmista y. m.). Sittemmin ilmestyneelle
runokokoelmallensa antoi hän nimen _Säkeniä_, joiden ensimmäinen "parvi"
tuli 1860 ja toinen 1868. Senjälkeen on molemmat parvet yhteen
sovitettuina moneen kertaan uudestaan painettu. Paitsi runoja on
Säkeniin otettu muutamia suorasanaisiakin kappaleita, muunmuassa eräs
"_Satu_, kansatieteellinen unelma". Runojen taiteellinen muoto ja se
syvä ja miehuullinen tuntoisuus, joka niissä ilmaantuu, käänsivät ensi
hetkestä huomion Säkenien puoleen. Niissä on monta runoa, jotka hehkuvat
lämmintä isänmaallisuutta; useat niistä ovatkin nyt yleisesti tunnettuja
kansallislauluja, esm. _Suomen valta_ ja _Savolaisen laulu_.
Isänmaallisista runoista muistettakoon vielä _Miksi aina suret?_ _Tuopa
tuopi tuiman tunnon_, _Silloin saisi Tuoni tulla_ ja ennen kaikkia tuo
innokas, mahtava juhlaruno _Porthan'in kuvapatsaan paljastettua_ (1864).
Kauniita ballaadeja ovat _Koskenlaskijan morsiamet_ ja _Eräs nälkätalven
kuvia_; toisissa runoissa lauletaan ilmi runoilijan oman elämän
vaihtelevia tunteita. Mainittakoon tässä Oksasen runoista vielä
_Lähteelle kadussa_, _Syksytoiveita_, _Palannut runotar_, _Kynälampi_,
_Joulupuu_ ja _Pikku Annan kuoltua_. Suomennosten joukossa tavataan nuo
mestarilliset käännökset Schiller'in tunnetusta runoelmasta _Laulu
kellosta_ sekä latinaisista virsistä _Marian murhe_ ja _Koston päivä_.
-- Ahlqvist on paitsi muita näytelmiä kääntänyt suomeksi Schiller'in
tragedian _Kavaluus ja rakkaus_ ("Kabale und Liebe") ja
virsikirja-komitean jäsenenä antanut ulos _Virren-ehdotuksia_.

_*Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen*_ on tullut tunnetuksi historioitsijana ja
kansallisten rientojen etevimpänä valtiollisena edustajana nykyisempinä
aikoina. Hän syntyi Vaasassa 1830, oli ensin koulumiehenä, tuli 1863
yleisen historian professoriksi yliopistoon, jonka paikan sittemmin
vaihtoi professorin virkaan Suomen ja Pohjoismaiden historiassa,
kutsuttiin 1882 senaattiin ja oli monta vuotta kirkollistoimituskunnan
päällikkönä, kunnes erosi senaatista 1899. Aateloittuna hän muutti
alkuperäisen sukunimensä _Forsman_ Yrjö-Koskiseksi ja nimitettiin sitten
vapaaherraksi. Hänen kirjailijanimenään on ollut _*Yrjö Koskinen*_.
Nuoruuden innolla hän jo ensi ylioppilas-aikoinaan antautui suomalaisen
kansallisuus-aatteen omaksi, ja hänen toimittamansa _Kertomus
Hämeenkyrön pitäjästä_ oli ensimmäinen suomalainen kirja, joka saatiin
julkaistuksi 1850 vuoden kiellon jälkeen, vaikka se sisällykseltään ei
ollut hengellinen eikä taloudellinen. -- Tiedemiehenä on Yrjö-Koskinen
etupäässä työskennellyt historian alalla; muutoin hänen kirjallinen
toimensa on liikkunut olletikkin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa
asioissa, jonka ohessa hän on kirjoittanut Suomen kielen oppikirjoja,
kaunokirjallisuutta y. m. Historiallisista teoksista ovat etevimmät
_Nuijasota, sen syyt ja tapaukset_ (1857--59), josta sittemmin ilmestyi
uudistettu laitos, yleisesti tunnettu _Oppikirja Suomen kansan
historiassa_ (1869--73, toinen painos: _Suomen kansan historia_),
ensimmäinen perin kansalliselta kannalta kirjoitettu esitys meidän maan
vaiheista, ja _Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa_ (1879),
filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, yhtä
huomattava sisällyksensä itsenäisyyden kuin selvän ja tarkan
esityslaatunsa tähden. Eteviä historiallisia teoksia ovat vielä:
professorinväitöskirja _Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta_, toisen osan
loppupuoli (Rooman keisari-aika) sekä kolmas ja neljäs osa kirjasta
_Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_[1], _Yrjö Maunu Sprengtporten'ista
ja Suomen itsenäisyydestä_ sekä puolittain kaunokirjallinen, puolittain
historiallinen kuvaelma _Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta_
(juhlakirja Savonlinnan muistojuhlan johdosta 1875), paitsi sitä suuri
joukko erityistutkimuksia aikakauskirjoissa (Historiallisessa Arkistossa
y. m.), historiallisia lähdekokoelmia j. n. e. Yrjö-Koskisen
valtiolliset ja yhteiskunnalliset kirjoitukset, joissa hän voimallisesti
ajaa suomalaisuuden asiaa, löytyvät eri sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa, varsinkin "Kirjallisessa Kuukauslehdessä" ja "Uudessa
Suomettaressa". Eräs historiallinen novelli, _Pohjan piltti_, on
Yrjö-Koskisen kynästä lähtenyt, samoin kuin muutamat runotkin, joiden
joukossa tuo yleisesti laulettu _Honkain keskellä_.

[1] Mainitusta kirjasta, jonka kertoelmat nimilehdellä ilmoitettiin
Gruben mukaan tehdyiksi, on vaan ensimmäinen ja enimmältään toinenkin
osa Gruben johdolla toimitettu; toisen osan loppupuoli sekä 3:s ja 4:s
osa ovat Y. Koskisen, 5:s (joka paraasta päästä sisältää käännöksiä) K.
Slöör'in ja 6:s ja 7:s osa J. Krohn'in toimittamia. Tätä teosta, jonka
eri osista on tullut monta painosta, on myöhemmissä laitoksissa osittain
uudistettu.

_*Julius (Leopold Fredrik) Krohn*_, runoilija-nimeltään _*Suonio*_, oli
erittäin tuottelias kirjailija ja on hartaalla innolla työskennellyt
monella eri alalla. Hän syntyi Viipurissa 1835, tuli Suomen kielen
dosentiksi yliopistoon, sittemmin lehtoriksi ja lopullisesti
ylimääräiseksi Suomen kielen professoriksi, ja sai tapaturmaisen
kuoleman purjehdusretkellä lähellä Viipuria 1888. -- Julius Krohn
julkaisi "Mansikoita ja Mustikoita" nimisessä kalenterissa ensimmäiset
runonsa, niinkuin myös kertoelmasarjan _Kuun tarinoita_ ja erään
esityksen "_Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta_". "Kuun tarinat"
saavuttivat pian yleistä suosiota; ne ovat tavallansa lyyrillisiä
kertomarunoja suorasanaisessa puvussa, samaan tapaan kirjoitettuja kuin
tanskalaisen saturunoilijan Andersenin kuvaelmat. Vähittäin ilmestyneet
runot sekä "Kuun tarinat" koottiin sitten kahteen vihkoon, joille
annettiin nimi _Runoelmia_; v. 1882 tuli paljon enennetty painos,
_Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat_, joka sisältää muutamia
novellejakin. -- Krohn'in runoelmat, jotka ovat huomattavia puhtaan ja
hartaan mielialansa vuoksi, lausuvat ilmi osittain isänmaallisia
tunteita, osittain lemmen iloja ja huolia, murhetta armahaisen
kuolemasta tai muita mielenliikuntoja; välisti on muualtakin otettu
aiheita. Paraita ovat _Suksimiesten laulu_, _Lumisateella_,
_Purjehdusretki_, _Italian herääminen_, _Karkuri_, _Virsi kotimaan
puolesta_ ja _Varpunen_ sekä juhlaruno _Runebergin kuvapatsasta
paljastaessa_, niinkuin myös ne runot, jotka on järjestetty _Emma_
nimiseen sarjaan. Kansantajuisten kirjain ja aikakauslehtien
toimittajana on Krohn suuresti edistänyt kotimaista kirjallisuutta; niin
hän julkaisi kuvalehdet _Maiden ja Merien takaa_ (1864--1866) ja _Suomen
Kuvalehti_ (1873--1880).

Hänen tieteelliset toimensa olivat monta eri lajia. Osittain ne koskivat
Suomen kieltä ja sen lähimpiä sukukieliä (_Viron kielioppi_), osittain
oman maan tahi yleistä historiaa; pääasiallisesti olivat kuitenkin
Suomen kirjallisuuden historia ja muinaisrunous hänen työalansa. Sitä
laatua oli, paitsi yllämainittua kirjoitusta Suomen kansanrunoudesta, jo
Krohn'in väitöskirja dosentin-virkaa varten, _Suomenkielinen runollisuus
Ruotsinvallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_, ja
erittäin huomattava on hänen teoksensa _Suomalaisen kirjallisuuden
historia_, jonka ensimmäinen osa -- ainoa, mikä häneltä ehti valmistua,
-- valaisee Kalevalaa sekä esteettisessä suhteessa että sen kokoonpanon
ja syntymätavan puolesta. Näiden tutkimusten hedelmiä ovat vielä
_Helmivyö suomalaista runoutta_, kirjallishistoriallinen kokoelma
valittuja suomalaisia runoja, ja toisintojen nojalla lisätty _uusi
Kullervon runojen laitos_. Kirjallishistoriallisiin teoksiin kuuluu myös
_Suomalaisen virsikirjan historia_, johon tekijälle antoi aihetta hänen
ahkera työnsä suomalaisessa virsikirja-komiteassa. Uuden suomalaisen
virsikirjan muodostus onkin pääasiallisesti luettava hänen ansiokseen.
-- Krohn on antanut miellyttäviä historiallisia kuvaelmia teoksissaan
_Kertomuksia Suomen historiasta_ (4 osaa) ja _Suomen historia
nuorisolle_; paitsi sitä on hän kirjoittanut kuudennen ja seitsemännen
osan kirjasta _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_. Esityksen
suomalais-ugrilaisista kansoista, nimeltä _Suomen suku_, hän on
julkaissut Kansanvalistusseuran "Maantieteellisissä kuvaelmissa".

Krohn oli hyvin uuttera suomentaja, kääntäen sekä runomittaisia että
suorasanaisia teoksia (Körner'in "Syyn sovitus", Macaulay'n "Englannin
historia", I osa, "Andersen'in satuja" useampia vihkoja, useat Walter
Scott'in romaanit y. m.).

Julius Krohn'in jälkeen jäi paljon käsikirjoituksia ja muistiinpanoja,
etenkin suomalaista mytologiaa ja kirjallisuudenhistoriaa koskevia.
Hänen poikansa, _Kaarle Krohn_, on jatkanut isänsä työtä muinaistaruston
ja kansanrunouden alalla ja on toimittanut julkisuuteen hänen
mytoloogiset kirjoituksensa nimellä _Suomen suvun pakanallinen
jumalanpalvelus_, niitä täydentäen ja sovittaen uudempain tutkimusten
mukaan. Samalla lailla hän nimellä _Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet_
on julkaissut isä vainajansa kirjallisuudenhistorian jatkon Agricolasta
eteenpäin.

*Lisäys.* _A. E. Ahlqvist_'in tärkeimmät kielitieteelliset teokset ovat
paitsi ylempänä mainittuja: "Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat",
jonka kirjan hän ensin antoi ulos ruotsiksi, vaan sitten uudistettuna
saksaksi ("Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen"), Vatjan
kielioppi (ruotsiksi) ja Saksan kielellä kirjoitettu Moksha-Mordvan
kielioppi, tutkimus Vepsän kielestä ja kirjoitus "Viron nykyisemmästä
kirjallisuudesta". Ostjakkein ja Voguulien oloja on hän hauskasti
kuvaillut saksankielisessä teoksessa "Unter Wogulen und Ostjaken". --
Aikakauskirja "Kieletär" sisältää arvosteluita ja erityistutkimuksia
kielitieteen alalta. Nuorisoa varten on Ahlqvist toimittanut
selityksillä varustetun laitoksen "Valittuja Suomen kansan
sananlaskuja". Kalevalan kokoonpanoa koskee yliopistollisena
kutsumuskirjana ilmestynyt kirjoitus "Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja
tämän tarkastusta".

_Yrjö-Koskisen_ teoksista sopii vielä mainita "Finska språkets
satslära", ensimmäinen Suomen kielen lauseoppi, sekä "Olavi Maununpoika
Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keski-ajalla",
"Lähteitä Ison-vihan historiaan" ja ranskaksi kirjoitettu tutkimus
Liiviläisistä, "Sur l'antiquité des Lives en Livonie". Kansantajuista
lukemista tarjoo kirjanen "Opiksi ja huviksi".




§ 39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous.


Siihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin
runsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori
mies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli _*Aleksis
Kivi*_ eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, _*Aleksis Stenvall*_.
Hän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa
hänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet,
lähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun;
köyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä
ylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta
lukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä
useilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi
käännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala,
Shakespearen näytelmät ja Cervantes'in Don Quixote. Ensimmäinen teos,
jonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä _Kullervo_, joka valmistui
vuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom.
Kirjallisuuden Seuran ulos-antamaan "Näytelmistöön". Varattomuus ja
monenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina;
mutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia
runoteoksia.

Kiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen
nainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen
omalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät
teoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864
ilmestyi komedia _Nummisuutarit_, jossa mestarillisella huumorilla
kuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja "Nummisuutarin Eskon"
onnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään
suomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli
runokokoelma _Kanervala_, hauska yksinäytöksinen komedia _Kihlaus_ sekä
_Karkurit_, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli
_Yö ja päivä_. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä _Lea_, kokoonpanon ja
taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana
itämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa
Vapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, "hempeä
kukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet
yhteen". Seuraavana vuonna tuli ulos _Seitsemän veljestä_, suuri
romaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja
verrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että
vakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta,
ja sen pohjana on se siveellinen aate, ett'ei ihminen voi menestyä ilman
sivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä
paeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin
sivistyksen helmaan. -- Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta
runoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat
raukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä
_Margareta_ (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi
kuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. "A.
Kiven Valitut teokset" julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta
ja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa,
muun muassa näytelmä _Leo ja Liina_ ja sievä kertomus _Koti ja Kahleet_.
-- Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on
ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa
taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa
kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti
draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen
suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa
eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas
mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia,
esm. "Lintukoto" ja "Lapsi". Raikkaalta soi niin-ikään "Metsämiehen
laulu". Muista runoista sopii vielä mainita "Äiti ja lapsi" sekä
"Suomenmaa".

Vuonna 1868 ilmestyi murhenäytelmä _Saul_, jonka tekijä on _*Tuokko*_
eli _*Antti Törneroos*_ (synt. Iitissä 1835, k. 1896). "Saul" on enemmän
draaman muotoon sovitettu runoelma kuin varsinainen näytelmä;
lyyrillinen kauneus siinä voittaa draamallisuuden. Se on varsinkin
huomattava erinomaisen sointuvan ja säännöllisen runokielensä vuoksi,
jossa suhteessa sillä on suuri merkitys kirjallisuutemme historiassa.
Tuokko on paitsi sitä kirjoittanut lyyrillisiä runoelmia, jonka ohessa
hän on esiintynyt ahkerana näytelmäin ja muiden runoteosten
suomentajana. Hänen kääntämiänsä ovat Runeberg'in "Hauta Perhossa" ja
"En voi", Schiller'in "Maria Stuart", Tegnér'in "Aksel", useat
Franzén'in "Selma-lauluista", Burger'in "Lenora" y. m. Näytelmäin
suomennoksia ei ole kaikkia painettu.

Vuodesta 1872 meillä on oma kansallisteaatteri, jonka perustaminen on
sen nerokkaan johtajan _*Kaarlo Juhana Bergbom*_'in ansio (synt. 1843).
-- Kaarlo Bergbom on suomeksi kirjoittanut näytelmän _Paola Moroni_,
useita arvosteluita ja muita taidetta ja kaunokirjallisuutta koskevia
kirjoituksia sekä muutamia novelleja ("Sydämmiä ihmistelmeessä" y. m.).

*Lisäys.* Suomalaisen kansallisteaatterin perustamista valmistettiin
seuranäytelmillä, ja sen varsinainen alku on luettava 10 p:stä
Toukokuuta 1869, kun Helsingissä näytettiin Kiven Lea etevän
ruotsalaisen taiteilijattaren, rouva Hedvig Charlotte Raa'n (nyk. rouva
Winterhjelm'in) avulla. Senjälkeen se taidelaitoksena jo on ehtinyt
kantaa sangen kauniita hedelmiä ja on suomalaiseen kirjallisuuteenkin
elähyttävästi vaikuttanut. Paitsi monta monituista näytelmää, jotka
teaatteria varten on käännetty, on ilmestynyt paljon alkuperäisiäkin
draamoja, niiden joukossa monta vallan ansiokasta. Erittäin huomattavia
ovat _Minna Canth_'in ja _J. H. Erkon_ näytelmät; näistä, niinkuin
muutamien muidenkin erikseen mainittavien kirjailijain draamoista
tehdään edempänä tarkemmin selkoa. -- Suomalaiseen
näytelmäkirjallisuuteen on myös luettava _G. von Numers_'in ruotsiksi
kirjoitetut, mutta suomennettaessa uuden muodostuksen saaneet teokset
"Kuopion takana" ja "Elinan surma"; edellinen on oivallinen komedia ja
jälkimäinen, jota ei ole vielä kokonaisuudessaan painettu, mahtavasti
vaikuttava murhenäytelmä. G. v. Numers'in draamoja ovat vielä "Tuukkalan
tappelu" ja "Eerikki Puke". -- Inkerin kansan elämästä sai _Matti
Kurikka_ aiheen näytelmäänsä "Viimeinen ponnistus", joka koskee orjain
vapauttamista Venäjänmaalla. Muistettakoon myös _Robert Kiljander_'in
hullunkuriset huvinäytelmät: "Amalia ystävämme", "Mestarin nuuskarasia",
"Pukkisen pidot", "Pahassa pulassa", "Kumarrusmatka" j. n. e. Viime
aikoina ovat vielä kirjoittaneet näytelmiä _Martti Wuori_ (_M. A.
Bergh_), _Juhani Sjöström_ y. m.




§ 40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku.


Edellisen ajanjakson kirjailijoista on ainoastaan Pietari Hannikainen
muistettava novellikirjallisuuden alalla, ja hänenkin kertoelmansa
kuuluvat suureksi osaksi nyt tarkastettavan ajan tuotteisiin (vrt. § 34,
lis.). Kuusikymmen- ja seitsenkymmen-luvulla _*Kaarle Jaakko Gummerus*_
(synt. 1840, lyseon opettaja Jyväskylässä, k. 1898) kirjoitteli romaaneja
ja novelleja ("Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita", "Ylhäiset ja
alhaiset" y. m.); nämä, niinkuin myöhemmin toimitetut aikakauslehdetkin
("Kyläkirjasto" ja "Kyläkirjaston Kuvalehti"), saivat, varsinkin kansan
kesken, laajan lukijakunnan. Samaan aikaan aloitti kirjallisen toimensa
rouva _*Theodolinda Hahnsson*_ (o. s. _Limón_, synt. 1838), nykyään
_*Theodolinda Yrjö-Koskinen*_, ennen mainitun historioitsijan ja
valtiomiehen Y. S. Yrjö-Koskisen toinen puoliso. Hänen somat,
idyllintapaiset kertoelmansa kuvailevat enimmiten kansan elämää
("Kotikuusen kuiskehia", "Martta" y. m.). Huomattavin hänen teoksistaan
on laveanpuolinen novelli "Huutolaiset".

Merkillisin teos tällä alalla 1870-luvulta oli _Kiven_ "Seitsemän
veljestä", josta jo ennen on puhuttu ja jonka vaikutus on selvästi
havaittava seuraavan ajan romaani- ja novellikirjallisuudessa.

Vilkkaalla ja sievällä, usein leikillisellä kertomustavallaan viehättää
_*Kaarle (Gustav Samuel) Suomalainen*_ (synt. 1850, lehtori Kymölän
seminaarissa), joka salanimellä _*Samuli S.*_ on julkaissut kaksi sarjaa
_Novelleja_ ("Halla-yö", "Kesäinen tarina", "Kosto", "Piispan Ellu",
"Tulipalo" y. m.). Sen ohessa on Suomalainen osoittanut erinomaista
taitoa suorasanaisten kirjain kääntämisessä; paitsi muuta hän on
suomentanut useita kaunokirjallisia teoksia, varsinkin ranskan- ja
venäjänkielisiä (Sandeau'n, Pushkin'in, Gogol'in ja Turgeniev'in
kertomuksia, Topeliuksen "Nuoruuden unelmia" y. m.). Suomalainen on myös
kirjoittanut pari pientä huvinäytelmää sekä runoja lapsia varten.

Huomattava ilmiö suomalaisen kirjallisuuden alalla ovat ne monilukuiset,
kansan syvistä riveistä lähteneet kirjailijat, jotka nykyisempinä
aikoina ovat julkaisseet romaaneja ja novelleja. Suomen kansan
luonnollinen taipumus runolliseen tuotantoon näkyy myös näissä
kansankirjailijain suorasanaisissa teoksissa. Vanhin heistä on _*Pietari
Päivärinta*_ (synt. 1827, lukkari Ylivieskassa Pohjanmaalla); hänen
kertoelmansa, ollen ensimmäisiä laatuaan, ovat nostaneet paljon
huomiota, ja luonnonmukaisella tavalla niissä kuvaillaan kansan-elämää.
Parhaat ovat _Elämäni_ (jossa tekijä oikeastaan esittelee omaa
elämäkertaansa) ja ne, jotka ilmestyivät yhteisellä nimityksellä _Elämän
havainnoita_ (niiden joukossa varsinkin _Vaimoni_, _Uudistalo_,
_Halla-aamuna_, _Puutteen Matti_ ja _Kontti-Anna_). Muista Päivärinnan
teoksista ansaitsevat erittäin mainitsemista _Tintta-Jaakko_ ja _Minä ja
muut, Sakeus Pyöreän kertomuksia_.

*Lisäys.* Romaanikirjallisuutemme vanhempaan kehitysjaksoon kuuluu vielä
_Evald Ferdinand Jahnsson_ (k. 1895), jonka ansioksi on luettava, että
hän suomenkielisessä kirjallisuudessa pani alkuun historiallisen
romaanin ("Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa", "Muuan suomalainen
soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta", y. m.); samoin hän
draamankin alalla on muistettava ensimmäisenä, joka valitsi aineensa
kotimaan historiasta ("Lalli", "Bartholdus Simonis", "Raatimiehen
tytär"). -- Historiallisen kertomuksen "Nevalaiset" on kirjoittanut
_J. A. Bergman_, niinkuin myös novellin "Aumolan emäntä". --
Onnistuneita kuvaelmia, varsinkin kansan elämästä, julkaisi _Vilho
Soini_ Suomen Kuvalehdessä salanimellä "Pii" ("Kirjavia kuvia pölkkyjen
historiasta", "Sedän toivo"); saman tekijän kirjoittamia ovat novellit
"Erkki" ja "Kaarlo Tiira" sekä näytelmät "Valoa kansalle" ja "Kevään
oikkuja". -- Nimimerkillä _Kah_ on _K. A. Heman_ julkaissut
"Kysymysmerkkiä" ja muita kuvaelmia Hämeen kansan elämästä. --
Mainittakoon vielä _Emil Nervander_ (salanimi _Emlekyl_), jonka
ruotsiksi kirjoitetut novellit ("Uotilan isäntä", "Katri") sekä
satukokoelma "Honkain tarinat" ilmestyivät Suomen kielellä.

Melkein kaikki yllämainitut teokset tulivat julkisuuteen 1870-luvulla ja
1880-luvun alkupuolella. -- Miellyttävänä kertoilijana ilmaantui samaan
aikaan _Juhana Viktor Calamnius_ (synt. 1838, k. tuomioprovastina
Kuopiossa 1891) niissä muinais-aikaisissa taruissa, joita hän esitteli
Ovidion mukaan (_Kreikkalaisia satuja kirjeissä Suleimalle_). Calamnius
on muutoin tunnettu Aristoteleen Runous-opin ja Platonin "Faidonin"
suomentajana.




§ 41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus.


Noin 1880-luvun keskivaiheilla tapahtui käänne Suomen
kaunokirjallisuudessa; uuden-aikuinen realismi levisi varsinkin
Ibsen'in, Björnson'in, Kielland'in ja muiden norjalaisten kirjailijain
vaikutuksesta meidänkin maahan. Täällä se kuitenkin sai itsenäisen,
kansallisen luonteen, kun oman maan oloja ruvettiin luonnonmukaisesti
kuvailemaan. Uusi suunta ilmenee etenkin novellin ja näytelmärunouden
alalla. Samoin, kuin mainitut norjalaiset kirjailijat, heidän
suomalaiset hengenheimolaisensakin esittelevät tosi-elämää kaikkine
epätasaisuuksineen ja kiinnittävät sen ohessa huomionsa ajan kysymyksiin
ja korjattaviin epäkohtiin; siten realismiin enimmiten yhtyy selvästi
havaittava tendenssi eli tarkoittelevaisuus. Myöhemmin on tähän suuntaan
osittain liittynyt se uusi romantisuus, joka Euroopan kirjallisuudessa
näyttää astuvan entisen realismin sijaan. Ne kirjailijat, joissa nämä
piirteet selvimmin esiintyvät, ovat _Minna Canth_ ja _Juhani Aho_.

_*Minna Canth*_ (omaa sukuansa _Johnsson_) syntyi 1844 Tampereella, oli
jonkun aikaa oppilaana Jyväskylän seminaarissa ja meni sitten naimisiin
seminaarin-lehtorin J. F. Canth'in kanssa. Jäätyään leskeksi 1879 muutti
hän, seitsemän pienen lapsen ainoana turvana, Kuopioon, jossa rupesi
kauppaliikettä pitämään. Täällä hän ahkerasti antautui kirjalliseen
työhön, johon oli ryhtynyt jo Jyväskylässä, kirjoittaessaan pieniä
kertomuksia miehensä toimittamaan sanomalehteen. Ensiksi hän nosti
huomiota _Murtovarkaus_ nimisellä näytelmällään, jossa varsinkin
Hoppulaisen hauskasti kuvattu luonne ansaitsee kiitosta. Sen jälkeen
tuli toinen kansan-elämää esittävä draama, _Roinilan talossa_. Kolmas
näytelmä, _Työmiehen vaimo_ (1885), asetti Minna Canth'in uuden,
tarkoitusperäisen realismin innokkaimpien kannattajien joukkoon; siinä
näytetään, kuinka viheliäisessä asemassa vaimo on siveellisesti
rappeutuneen, juopottelevan miehen rinnalla. Samaa suuntaa ovat
seuraavina vuosina ilmestyneet teokset: _Köyhää kansaa_, syvästi mieleen
painuva kuvaus köyhien surkeasta kohtalosta, sekä laajemmat novellit
_Hanna_ ja _Salakari_, niinkuin myös pienet kertoelmat _Lain mukaan_ ja
_Kauppa-Lopo_; jälkimäisessä ilmaikse tekijän lämmin osan-otto
kurjintakin ihmis-olentoa kohtaan. Tätä sarjaa on vielä näytelmä _Kovan
onnen lapsia_, jossa kirjailija luo perin synkän kuvan työväen oloista.
-- Kaikissa näissä viimeksi-mainituissa teoksissa Minna Canth, usein
hyvinkin räikeillä väreillä, esittää aikamme epäkohtia, katsoen asioita
pimeimmältä puolelta. Mutta loppu-iällänsä hän luopuu jyrkästä
realismista, ja silloin sovinnollisempi käsitystapa pääsee voitolle.
Käännekohdan muodostaa näytelmä _Papin perhe_, joka koskee vanhan ja
nuoren sukupolven vastakkaisuutta. Seuraava draama, _Sylvi_, näyttää,
miten kiihkeätunteinen, henkisesti kypsymätön vaimo puolitajuisuuden
tilassa murhaa miehensä; mutta tätä kamalaa ainetta käsitellään
romantisella tavalla. Hänen viimeinen näytelmänsä _Anna Liisa_ (1895) on
huomattava jännittävän toimintansa ja onnistuneen draamallisen
rakennuksensa puolesta. Sen perus-aate on rikoksen sovittaminen
vapaaehtoisen, vilpittömän tunnustuksen kautta. -- Minna Canth'in
kertoelmat julkaistiin nimellä _Novelleja_ kahdessa osassa. Paitsi sitä
hän on kirjoittanut vielä muutamia pieniä näytelmiä (mukaelman "Hän on
Sysmästä", "Spiritistinen istunto" ja "Kotoa pois") sekä lyhyen
kertomuksen "Missä onni?" -- Minna Canth kuoli keväällä 1897.

Minna Canth'in esitystapa on suppea ja ponteva; lyhyin, voimakkain
piirtein hän saa kuvattavansa havainnollisesti esiintymään. Hänen
taitonsa huomataan varsinkin näytelmissä; niissä on vilkas toiminta,
luonteva puhelu ja tehokas luonteiden kuvailu. Minna Canth'in herkkään
mieleen koskivat kaikki ajan virtaukset, ja palavalla innolla hän
antautui uusia aatteita harrastamaan: sentähden melkein kaikki viime
aikojen ajatussuunnat näkyvätkin hänen teoksissaan ikäänkuin
kuvastimessa. Niin hän puolusti naiskysymystä, raittiuspyrintöjä,
työväen-asiaa; eivätpä nykyisimmän ajan hengellisetkään liikkeet jääneet
hänelle vieraiksi. Into vei hänet usein liioitteluun ja tendenssi on
monesti haitaksi hänen teostensa taiteellisuudelle; mutta syynä oli jalo
ihmisrakkaus, ja kauniimpia piirteitä hänen kirjailijatoimessaan on
lämmin myötätuntoisuus kaikkia köyhiä ja sorrettuja kohtaan.

_*Juhani Brofeldt*_, enemmän tunnettu kirjailijanimellään _*Juhani Aho*_
(synt. Lapinlahdella Savossa 1861), edustaa teoksissaan, samoin kuin
Minna Canth, nykyajan kirjallisuuden eri suuntia, mutta ilman
tarkoitusperäisyyttä. Erinomaisella taidolla hän kuvailee luontoa ja sen
yhteydessä ihmisen sielun-elämää; useista erityispiirteistä hän osaa
luoda havainnollisen kokonaisuuden. Pienet tunnelmakuvat onnistuvat
häneltä erittäin hyvin; mutta suuremmissakin sommitelmissa ilmaantuu
hänen oivallinen kirjailijalahjansa. Usein tavataan hänen kertoelmissaan
hienoa huumoria, välistä ivaakin. Mestarillisella esityslaadullaan ja
sointuvalla, rikkaalla kielellään on Juhani Aho paljon vaikuttanut
suorasanaisen kirjoitustavan kehittymiseen.

Juhani Ahon ensimmäiset kertomukset olivat _Sipolan Aapon kosioretki_ ja
_Siihen aikaan, kun isä lampun osti_, joista varsinkin jälkimäinen
hauskuudellaan viehätti lukijakuntaa. Näiden jälkeen nostivat huomiota
_Muuan markkinamies_, kansanmiehen surullinen elämäkerta, ja
leikillisyydessään verraton kuvaus _Rautatie_, niinkuin myös _Papin
tytär_, jossa esitellään nuoren tytön henkistä riutumista ahtaissa
kotioloissa. Viimeksi-mainitussa teoksessa Aho jo täydellisesti astuu
uuden realismin polkuja; sama suunta ilmaantuu vielä muutamissa pienissä
kertomuksissa (_Hellmannin herra_ y. m.) ja yltyy korkeimmilleen
novelleissa _Helsinkiin_ ja _Yksin_. Mutta jälkimäisessä, jonka hän
kirjoitti käytyänsä Pariisissa ja siellä lähemmin tutustuttuansa
ranskalaiseen kirjallisuuteen, esiintyy samalla ensi kerran se sorea,
taiteellinen kertomistapa, joka siitä asti on jäänyt Ahon teosten
tunnusmerkiksi. Tästälähin myös romantinen tunteiden kuvailu saa yhä
laajemman alan Ahon kirjailijatoimessa. -- Suurta suosiota ovat hänen
teoksistaan saavuttaneet nuo lyhyet, _Lastuja_ nimiset luonnon- ja
ihmiselämän-kuvaukset, joita on tullut neljä sarjaa (1891--1899).
Erittäin kauniita ovat ne, joihin isänmaalliset tunteet antavat aihetta,
niinkuin "Uudisasukas", "Kosteikko, kukkula, saari", "Katajainen
kansallisuutemme" y. m. Toisissa tekijä, milloin vakavasti, milloin
leikillisesti tai ivallisesti, piirtelee kuvia henkilöistä tai
kohtauksia elämästä ("Äitien muistoksi", "Ruokarouva", "Mallikelpoinen",
"Yhdistysten aikakaudella" j. n. e.); toisissa taas hän syventyy luonnon
herättämiin tunteisiin ("Metsäpolku" y. m.) tai kuvailee humoristisesti
eläinten eleitä. Välisti kertoelmain pohjana on Suomen kansan
muinais-elämä tai muinaisuuden tarut ("Metsän neidot", "Korven kosto").
-- Jatkoa teokseen "Papin tytär" on taiteellisen muodostuksensa tähden
huomattava novelli _Papin rouva_. Senjälkeen on Aho vielä julkaissut
kertomuksen _Maailman murjoma_ ja novellikokoelman _Heränneitä_,
muistelmia herännäisyyden aikakaudelta, johon liikkeeseen hän
lapsuudessaan tutustui omassa kodissaan. -- Edellämainituissa teoksissa
on Aho tavallisesti esitellyt jonkun yksityishenkilön vaihtelevia
mielentiloja; mutta vuonna 1897 ilmestyneessä kertomuksessa _Panu_ hän
menestyksellä on astunut uudelle uralle; tässä etevässä romaanissa hän
panee suuria ihmisjoukkoja liikkeelle ja asettaa kaksi
maailmankatsomusta vastakkain, kuvaillen pakanuuden ja kristin-uskon
lopputaistelua Pohjois-Karjalan erämailla. Elävästi tässäkin teoksessa
sekä luonto että ihmis-elämä tuodaan näkyviin, ja erittäin mainittava on
se taito, jolla tekijä on pannut eri henkilöt edustamaan uskonnollisen
katsantotavan eri vivahduksia. -- Nykyisimmistä valtiollisista
tapauksista on Juhani Aho saanut aihetta kahteen kuvaelmasarjaan, joilla
on nimenä _Katajainen kansani_ (1899 ja 1900).

Hyvin huomattava novellinkirjoittaja on myös _*Teuvo Pakkala*_ (synt.
Oulussa 1862). Hänen nimensä oli ensin Frosterus, mutta sen hän
sittemmin vaihtoi sukunsa alkuperäiseen nimeen. Jo Pakkalan
ensimmäisessä teoksessa _Lapsuuteni muistoja_ ilmaantui hänen etevä
kirjailijalahjansa. Sitten seurasi mehevästä ja kansanomaisesta
kielestään kiitetty novelli _Oulua soutamassa_, ja jonkun väliajan
päästä ilmestyi _Vaaralla_, jossa etenkin lasten elämää kuvataan
hauskalla ja tosi-runollisella tavalla. "Vaaralla" kirjan jatkoksi
julkaistiin _Elsa_ (1894), jossa entiset lapset esiintyvät
aika-ihmisinä. Molemmat yhdessä muodostavat romaanin, jossa
erinomaisella tavalla kuvataan työväen oloja eräässä rantakaupungissa
(nähtävästi tarkoitetaan tekijän kotikaupunkia) eli oikeastaan sen
läheisyydessä olevalla "Vaaralla". Taitavasti tuodaan esiin henkilöin
sielun-elämää ja monta erilaista luonnetta. Teuvo Pakkala kyllä kajoo
elämän surullisimpiinkin ristiriitoihin; mutta hänen kuvattaviinsa
kuitenkin leviää ikäänkuin heleä päivänpaiste, ja siihen on syynä se
hellä myötätuntoisuus, jolla hän kohtelee oloja ja henkilöitä. --
Herttaisia kuvia lasten elämästä on Pakkala esittänyt
kertomuskokoelmassa _Lapsia_, johon myös on otettu muutamia kohtia
teoksesta "Vaaralla". -- Hyvällä menestyksellä on näyttämöllä esitetty
Pakkalan huvinäytelmää _Tukkijoella_.

_*Santeri Ingman*_ (synt. 1866) kuvaili muutamissa kertomuksissaan
("Hellaassa", "Aikansa lapsipuoli") niitä aatevirtauksia, jotka
ilmaantuivat ylioppilas-elämässä 1880-luvulla; mutta pääasiallisesti hän
on liikkunut historiallisen: romaanin alalla. Ensin hän julkaisi
oivallisen kertoelman _Juho Vesainen_, jossa esitetään Pohjanmaan
asukkaitten ja Vienan Karjalaisten rajataisteluita kuudennentoista
vuosisadan loppupuolella. Saman aineen on tekijä sittemmin muodostanut
näytelmäksi. Vielä enemmän huomiota kuin "Juho Vesainen" sai osakseen
romaani _Anna Fleming_ (1898), jossa varsinkin Klaus Fleming'in ja
nuijasodan aikuisten valtiollisten olojen kuvaus ansaitsee
mainitsemista. Kokoelma onnistuneita historiallisia kertomuksia on
_Margareeta_, joka paitsi sen-nimistä novellia sisältää muutamia
lyhyempiä kuvaelmia. Paitsi sitä Santeri Ingman on kirjoittanut hauskoja
matkamuistelmia Kuusamosta, "Tuokiokuvia matkan varrelta", ja kaksi
vihkoa pieniä kertomuksia nimellä "Iltapuhteeksi" y. m. -- Santeri
Ingman'in uusin teos, "historiallinen näytelmä" _Lahjoitusmailla_,
esittelee noita tunnettuja synkkiä tapauksia Kaakkois-Suomen
lahjoitusmailla vuonna 1837.

Kansankirjailijoista ovat etevimmät _Kauppis-Heikki_ ja _Alkio_, joista
edellinen kuvailee Savon, jälkimäinen Pohjanmaan kansan-elämää.

_*Heikki Kauppinen*_, kirjailijanimeltään _*Kauppis-Heikki*_, (synt.
Iisalmella 1862, nykyjään opettajana Kehvon kasvatuslaitoksessa lähellä
Kuopiota) tuli ensin tunnetuksi mehukkaalla kansankielellä toimitetusta
kuvaelmasarjasta _Tarinoita_; sitten ilmestyi, paitsi muutamia pienempiä
kertomuksia, useita laajanpuolisia novelleja: _Mäkijärveläiset_,
_Viija_, _Kirottua työtä_ ja _Laara_. Kaikissa näissä hän
luonnonmukaisella tavalla esittelee kotiseutunsa oloja, liittyen ajan
realistiseen suuntaan. Mutta erittäin huomattava on kaunis kertoelma
_Aliina_, jossa tekijä kohoaa eheään taiteellisuuteen, esittäessään
nuoren tytön sielun-elämän kehitystä. Sen jälkeen on Kauppis-Heikki
vielä julkaissut _Tarinoita ja tapahtumia_, kokoelman lyhyitä
luonteenkuvauksia ja muita pikkukertoelmia.

_*Santeri Alkio*_, jonka alkuperäinen nimi oli Aleksanteri Filander,
(synt. 1862 Laihialla, jossa elää maakauppiaana) on harras
kansansivistyksen edistäjä ja pitääkin kuvaelmissaan silmällä
sivistys-oloja ja niiden kehitystä. Hänen laajemmista teoksistaan
ansaitsevat erittäin mainitsemista _Teerelän perhe_, onnistuneen
luonteenkuvauksen sisältävä kertomus _Eeva_, kansakoulun-opettajan
elämää esittelevä novelli _Mennyt_ ja ennen kaikkia kaksois-romaani
_Puukkojunkkarit_ ja _Murtavia voimia_. "Puukkojunkkareissa" kuvataan
sitä hurjaa elämää, jota vuosisadan keskipaikoilla vietettiin monessa
paikoin Etelä-Pohjanmaalla, ja "Murtavissa voimissa" kerrotaan, miten
varsinkin kamala katovuosi 1867 masensi rajuuden ja paremmat pyrinnöt
pääsivät valtaan. Olojen ja luonteiden kuvaus on karheaa, mutta
todenmukaista ja voimallisesti esitettyä. -- Alkion teoksista
mainittakoon vielä "Aikamme kuvia" ja "Kylistä, kodeista ja vainioilta",
jotka sisältävät pienempiä kertoelmia.

*Lisäys.* Romaani- ja novellikirjallisuus on viime aikoina suuresti
karttunut. Sen monilukuisista edustajista mainitaan tässä
huomattavimmat.

_Juho Reijonen_ (synt. 1855, Virolahden kappalainen) toimitti ensin
julkisuuteen muutamia vihkoja "Kertoelmia", jotka miellyttivät yleisöä
kauniilla kielellään ja humoristisella esitystavallaan, sekä laajemman
novellin "Vaihdokas". Sittemmin hän on antanut lukijakunnalle vielä
kaksi novellivihkoa, "Uusia kertoelmia" ja "Suuteita". Reijosen
myöhemmissä kertomuksissa astuu huumorin rinnalle elämän ristiriitojen
kuvailu.

_Arvid Järnefelt_ herätti ensin huomiota romaanillaan "Isänmaa", jossa
kuvaillaan 1880-luvun ylioppilas-oloja, mutta samalla osoitetaan
päähenkilön sielun-elämän kehitystä epämääräisten aatteiden ihailusta
todelliseen ihmisrakkauteen. Sittemmin hän puolittain
kaunokirjallisissa, puolittain mietiskeleväisissä teoksissaan
haaveellisella tavalla on kannattanut venäläisen kirjailijan Leo
Tolstoin uskonnollista katsantotapaa. -- Järnefelt'in puhtaasti
kaunokirjallisista teoksista on vielä muistettava "Ihmiskohtaloja", joka
sisältää kolme taitavasti esitettyä kertoelmaa, sekä näytelmä "Samuel
Cröell", johon aihe on otettu seitsemännentoista vuosisadan tapauksista.

_Juhana Kokko_ (salanimi _Kyösti_), kansakoulun-opettaja Iissä,
käsittelee teoksissaan pohjoisen Pohjanmaan kansan-elämää ja on
kirjoittanut kertoelmat "Räisäspoika" ja "Kölliskö", niinkuin myös
huomiota ansaitsevan kuvauksen "Kruunun metsissä".

Historiallisen romaanin alalta sopii vielä mainita pari teosta. _Betty
Elfving_ (salanimi _Aura_) on suomeksi julkaissut "Härkmannin pojat",
kuvauksen Ison-vihan ajoilta, joka oli alkuansa ruotsiksi kirjoitettu.
_Juhana Vilhelm Ronimus_ on laatinut kertomuksen "Antonio Bröijer", joka
liittyy Sigismundin ja Kaarlo herttuan taisteluihin.

Viime aikojen nuorista kirjailijattarista tulee muistiin johdattaa rouva
_Maila Mikkola_ eli, niinkuin hänen kirjailijanimensä kuuluu, _Maila
Talvio_. Hän on paitsi muuta julkaissut vienon runollisia kertomuksia ja
tunnelmakuvia ("Nähtyä ja tunnettua"), niinkuin myös muutamia pitempiä
novelleja ("Aili" ja "Kaksi rakkautta"), y. m. Hänen pienemmistä
novelleistaan ansaitsee huomiota eräs kuvaelma Liettuasta, "Aatteensa
uhri".

Aloittelevista naiskirjailijoista on huomattava _Aino Suonio_ (rouva
_Aino Kallas_, ennen mainitun kirjailijan Julius Krohn'in tytär), jonka
esitystavaltaan miellyttävä novellikokoelma "Kuloa ja kevättä" osoittaa
taipumusta sielun-elämän kuvailuun.

Paitsi näitä ovat novellikirjallisuuden alalla toimineet _Edvin
Calamnius_ eli _Esko Virtala_, _Kalle Kajander_ y. m. m.

Näytelmäkirjallisuuden alalla ansaitsee vielä mainitsemista _Jalmari
Hahl_'in "Françoise d'Aubigné", jossa tekijä on osannut hienolla tavalla
mukailla Ludvig XIV:n aikakauden ajatus- ja esitystapaa.

Erityisen ryhmän romaani- ja novellikirjallisuudessa muodostavat
kansankirjailijat. He kuvailevat tavallisesti, mitä itse ovat nähneet ja
kokeneet, antaen kukin selvän ja elävän kuvan kotiseutunsa
kansan-elämästä. Useat Suomen maakunnat ovatkin saaneet tällaisen
kuvauksen osakseen. Etenkin Pohjanmaa on runsaasti edustettuna. Paitsi
Päivärintaa ja Alkiota, joista edellinen on Oulun, jälkimäinen Vaasan
läänistä, ovat pohjoisimman Suomen oloja esittäneet _Eero Sissala_ (_E.
Helin_, nykyjään kauppiaana Helsingissä) onnistuneessa romaanissa
"Heikki Helmikangas" ja talollinen _Heikki Meriläinen_ Sotkamosta sekä
sisällyksensä että rikkaan kielensä puolesta huomattavassa kertomuksessa
"Korpelan Tapani", jonka jälkeen hän vielä on kirjoittanut romaanit
"Pietolan tytöt" ja "Kahleeton vanki" sekä novellin "Huutolaistyttö".
Savosta on Kauppis-Heikki, ja nyt jo manalle mennyt _Nestor Niemelä_ on
antanut kuvauksia Hämeestä ("Takamaan torpparit" y. m.). Useita
kansankirjailijain kertoelmia on julkaistu yhteisellä nimellä "Syvistä
riveistä".




§ 42. Runomuotoinen kirjallisuus.


Nykyisistä runoilijoista ovat seuraavat ennen muita huomioon otettavat:

_*Paavo Eemil Cajander*_ (synt. Hämeenlinnassa 1846, Suomen kielen
lehtori yliopistossa) on erittäin tullut tunnetuksi _Shakespearen
draamojen_ suomentajana; hänen mestarilliset käännöksensä yhdistävät
runollisen kauneuden ja kielen sointuisuuden erinomaiseen pontevuuteen
ja tarkkuuteen. Hänen kädestään on milt'ei joka vuosi lähtenyt joku
Shakespearen näytelmä, ja melkoinen osa niistä onkin jo ilmestynyt
suomalaisessa puvussa. Muista käännöksistä ovat mainittavat Wecksell'in
"Daniel Hjort" sekä Runeberg'in "Hanna" ja "Joulu-ilta", niinkuin myös
parannettu "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennos. Cajander'in omissa
runoissa ilmaantuu syvä, todenperäinen tunteellisuus, ja useat niistä
ovat suomalaisen lyriikan kauniimpia helmiä. Muutamat ovat mieltä
kiinnittäviä ballaadeja, niinkuin _Saaren impi_, _Vapautettu
kuningatar_, _Kehrääjä-äiti_, _Runolaulaja_, _Scipio Africanus_; toiset
tuovat suorastaan ilmi sydämmen tunteita, niinkuin _Aleksis Kiven
haudalla_, _Toivoni_, _Kuva_, _Tähti_, _Viihdytystä_. Leikillistä laatua
on sievä runo _Kärpänen_; kauniin luonnonkuvauksen sisältää _Salomaa_.
Usein isänmaallinen innostus saattaa häntä runoilemaan, varsinkin jonkun
kansallisessa elämässä merkillisen tapauksen johdosta; niin ovat alkunsa
saaneet _Runo Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä_ ja _Juhlaruno
Suomalaisen teaatterin muistojuhlassa 1897_.

_*Juhana Henrik Erkko*_ (synt. Orimattilassa 1849) on tuotteliain
suomenkielinen runoilija. Hänen laulujensa raikas luontevuus ja sointuva
kieli hankkivat hänelle jo alusta alkaen monta ystävää. Vuonna 1881
Erkko kokosi ennen julkaisemansa runotuotteet kirjaan _Valikoima
runoelmia_. Erinomaisen onnistuneita ovat tässä kokoelmassa ne idyllien
tai mietelmien tapaiset pikkurunoelmat, jotka ovat yhteen liitetyt
nimityksillä _Paimenelta_ ja _Kesäpoimintoja_. Niiden vieno sulous ja
virkeä luonnontunne muistuttaa Kantelettaren laulelmia. "Valikoimassa"
on myös "pieni laulukihermä" _Paimenet_. Muista runoista ovat huomioon
otettavia "Hevospaimenet yömajalla", "Kamppiaiset", "Isällemme",
"Kotoinen sydän" y. m. m. Sen jälkeen on ilmestynyt useita runovihkoja:
_Uusia runoelmia_, _Havaittuani_, _Kuplia_ ja _Ajan varrelta_ sekä
viimein _Runoelmia ja ajatelmia_, etevin tässä sarjassa. Näissä on Erkko
yhä enemmän taipunut mietelyriikkaan, kannattaen vapaata ja
ihanteellista katsantotapaa. Myöhemmistä runoista sopii erittäin
mainita: "Se kolmas", "Ihanteelleni", "Koululinna", "Nuorille",
"Viirimme", "Rajamailla", "Kevätvirrat", "Montblanc". Uskonnollisia
aatteitaan hän on tuonut esiin runokokoelmassa "Havaittuani".

Erkon draamoissakin näkyy hänen etevä runoilijalahjansa. Paitsi muutamia
nuoruuden teoksia, hän on kirjoittanut kolme näytelmää, joissa muodon
ihanuus yhtyy tosi-runolliseen sisällykseen. Ensimmäinen niistä on
syväaatteinen "viisinäytöksinen runoelma" _Tietäjä_ (1887); päähenkilönä
on siinä profeetta Bileam ja traagillisena pohjana on vastariita
uskonnollisen vakaumuksen ja kansallistunteen välillä. Toisiin molempiin
runoilija sai aiheensa Kalevalasta. Niissä hän on käyttänyt vanhaa
kansallista runomuotoa, draamaa varten vapaasti muodostettuna. Yleisön
suosiota on erittäin saavuttanut draamallinen "runo" _Aino_; siinä meitä
tenhoo muinaisrunouden henki, jota runoilija on osannut säilyttää,
samalla kuin on kehittänyt sen tarjoamaa ainetta, etenkin esittämällä
Joukolan ja Väinölän heimoja eri sivistyskantojen edustajiksi.
Samanlaista alkuperäisen aineen kehitystä osoittaa murhenäytelmä
_Kullervo_, jossa tuohon vanhaan tarinaan on lisätty onnellisesti
keksitty yleis-inhimillinen aihe, orjain pyrintö vapauteen. -- Paitsi
sitä on Erkon kynästä lähtenyt suorasanaisia kertomuksia, _Kotoisia
tarinoita_, ja laajanpuolinen novelli, nimeltä _Uskovainen_.

_*Arvid Genetz*_ (synt. Impilahdessa Itä-Karjalassa 1848,
Suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori yliopistossa), etevä
kielentutkija, on toiminut runoudenkin alalla ja kirjailijanimellä
_*Arvi Jännes*_, jota hän muutoinkin käyttää, julkaissut runokokoelman
_Muistoja ja toiveita_ (1889). Hän esittelee siinä miellyttäviä kuvia
lähimmästä piiristänsä tahi lausuu voimallisesti ilmi kansallista
intoaan ja rakkauttaan kotiseutuunsa Karjalaan. Yleisesti tunnettu on
hänen mahtava laulunsa "Herää, Suomi!" (jonka hänen nuorempi veljensä,
Eemil Genetz, on säveltänyt). Muista runoista mainittakoon "Väinölän
lapset", "Hakkapeliitta", "Vaimolleni", "Päästökirja Oprille", "Poku",
"Veljelleni" sekä käännöksiä Viron, Unkarin ja Mordvan kielestä.
Erityistä huomiota ansaitsee hänen runoissansa ulkomuodon täydellisyys;
hänellä onkin paljon ansioita runomuotojen selvittäjänä ja kehittäjänä.
Niin on hän säännöillä vakauttanut kuusimittaisen runon käytännön Suomen
kielellä ja sääntöjensä vahvistukseksi kääntänyt Runeberg'in
"Hirvenhiihtäjät". "Muistojen ja toiveiden" jälkeen on Genetz
kirjoittanut muutamia muitakin runotuotteita.

Nuoremmista lyyrillisistä runoilijoista on enimmän tunnettu _*Kasimir
Leino*_, oikealta nimeltään _*Lönnbohm*_ (synt. Paltamossa 1866).
Julkaistuansa paitsi muutamia runoja novellin _Emmalan Elli_ ja
kokoelman pienempiä kertomuksia, nimeltä _Elämästä_, toimitti hän
runovihot _Ristiaallokossa_ (1890), _Väljemmillä vesillä_ ja _Runoja_.
Hänellä on kieli rikasta ja muoto kaunis; nykyajan aatteet häntä
viehättävät ja monessa runossa on isänmaallinen sisällys. Paraissa
tavataan paljon tunteen voimaa ja runollista intoa. Etevimpiä ovat:
"Ristiaallokossa", "Kansan lapsi", "Myrskylintu", "Kummakos jos maamme
kallis?" sekä kertovaiset runot "Laulajatar", "Hääilta", "En jouda, en
jouda!" "Maisterikekkerit", "Kannel ja lyyry". Huomattava on myös
laajempi runoelma "Elämän laulu". -- Kasimir Leino on paitsi sitä
suomeksi kääntänyt Ibsen'in näytelmän _Brand_.

*Lisäys.* Tämän ajanjaksoa vanhempia lyyrillisiä runoilijoita ovat vielä
seuraavat. _Aleksanteri Rahkonen_ (synt. Viipurin pitäjässä 1841, k.
1877) kokosi runoelmansa loppupuolella 1860-lukua kahteen pieneen
vihkoon, nimeltä "Sääskiä", ja oli sen ohessa ahkera suomentaja ja
kansantajuinen kirjailija. Runomittaiset käännökset, varsinkin
leikillistä laatua, onnistuivat häneltä hyvin. Hänen pikkurunoelmistaan
ovat parhaita "Imatralla" ja "Nykyinen Suomi". -- Seuraavalta
vuosikymmeneltä, 1870-luvulta, on runovihko "Sepitelmiä", jonka tekijä
on _Olli Wuorinen_ eli _Berg_. Useat hänen reippaista runoistaan pysyvät
epäilemättä kauan nuorison mielessä, niinkuin "Lumisilla ollessa" ja
"Luistinretki". -- Nuorisoa varten runoili vähää myöhemmin myös rouva
_Minna Krohn_ (o. s. _Lindroos_, tunnetun kirjailijan Julius Krohn'in
jälkimäinen puoliso) kirjasessa "Pääskysen liverryksiä" ("Lasisilmät"
y. m.). Samaan aikaan toimitti _Kaarlo Kramsu_ (synt. Oulussa 1855, k.
1895) molemmat runokokoelmansa, joista jälkimäinen ilmestyi 1887. Hän
oli lahjakas kirjailija ja on etupäässä huomattava kertovaisten
runojensa vuoksi, joissa hauskalla huumorilla käsittelee historiallisia
tapahtumia; semmoisia ovat "Hannu Krankka", "Jaakkima Berends", "Taneli
Luukkonen"; muistamista ansaitsevat myös Nuijasotaa koskevat runot
"Ilkka" ja "Santavuoren tappelu". Kramsun puhtaasti lyyrillisissä
runoissa vallitsee sitä vastoin enimmiten synkkä ja toivoton
katsantotapa. -- Puheena olevaan aikaan kuuluvat vielä nuorena pois
mennyt runoilijatar _Iisa Asp_ (k. 1872) ja _Uno von Schrove_ (k. 1886),
jotka ovat kirjoittaneet sieviä runoja, vaikk'ei niitä ole erikseen
painettu. Runovihkoja julkaisivat paitsi sitä 1880-luvun loppupuolella
_Jooseppi Mustakallio_ ja _Leimu_ (_Kustavi Grotenfelt_) y. m.

Uusi realismi ei ollut erittäin edullinen lyyrilliselle runoudelle;
mutta kun ihanteellisempi suunta viime aikoina taas rupesi voitolle
pääsemään, syntyi lyriikankin alalla virkeä elämä. -- Niistä nuorista
runoilijoista, jotka vuoden 1890 jälkeen ovat julkaisseet ensimmäiset
runokokoelmansa, ottakaamme huomioon seuraavat.

Välitöntä tunnetta ja lämmintä isänmaallista intoa henkivät _Irene
Mendelin_'in kauniit runot, joita on ilmestynyt kaksi vihkoa nimellä
"Koivikossa". Niissä on sointuva runomuoto; aiheina ovat varsinkin
kotimaan huolet ja toiveet, entis-ajan muistot, luonto ja sydämmen
sisällinen maailma ("Maalleni", "Nuorisolle", "Tuusulassa", "Kun sataa",
"Hiiloksella", "Etsiessä", "Jerusalemissa", "Kevään kynnyksellä",
"Rimpi" y. m.). Muutamissa tunteet nousevat voimalliseen lentoon,
toisissa vallitsee vieno kaihomielisyys. Irene Mendelin on sen ohessa
onnistuneella tavalla suomentanut runomuotoisia näytelmiä.

Toinen nuori runoilijatar on _Hilja Hahnsson_, ennenmainitun
kirjailijattaren Theodolinda Hahnsson'in tytär. Hänen sujuvasäkeisissä
runoissaan ("Oraita" ja "Tuomenterttuja") asuu monessakin miellyttävä
tuoreus ja virkeä luonnontunne ("Luonnon ääniä", "Erkon Ainoa
katsellessa", "Inkeri", "Miksi huokuvat hongat hiljaa?" y. m.).

Vaihtelevia tunteita ja kuvauksia ihmis-elämästä on _Alpo Noponen_
tuonut ilmi runovihossa "Urpuja"; sama tekijä on julkaissut
runomittaisen murhenäytelmän "Ahab, Israelin kuningas". -- _Severi
Nyman_ on toimittanut kokoelman lyyrillisiä runoja, nimeltä "Kotoisilla
rannoilla"; paras niistä on "Revontulet". Sen jälkeen hän vielä on
kirjoittanut muutamia mieltä kiinnittäviä runoja, esm. "Itätuulessa".

Uuden uran aukaisijana on pidettävä _Yrjö Weijola_ eli _Weilin_, hän kun
on kirjoittanut ensimmäisen mainitsemista ansaitsevan teoksen
suomalaisen taide-epiikan alalla. "Haavoja" nimisessä romantisessa
kertomarunossa eli "legendassa" osoittaa Yrjö Weijola vilkasta
kuvausvoimaa ja huomattavaa kykyä luoda selväpiirteisiä kuvia.

Niistä nuorista runoilijoista, jotka viime vuosina ovat astuneet
julkisuuteen, on varsinkin kolme vetänyt huomiota puoleensa. Lahjakkain
heistä on _Eino Leino_ (Kasimir Leinon veli), erittäin tunnettu
tuotteliaisuudestaan ja runojensa sujuvasta muodosta. Noin neljän vuoden
kuluessa hän on sommitellut seitsemän runovihkoa, joista mainittakoon
"Yökehrääjä", "Sata ja yksi laulua", "Tuonelan joutsen", "Ajan
aalloilta" ja "Hiihtäjän virsiä". Yksityisistä runoista ovat
muistettavia "Henrik Ibsen", "Kansa kalliolla", "Helsinki sumussa",
"Mietelmiä", "Marjatan laulu", "Jaa, jaa!" y. m. m. -- _Kyösti Larson_
("_Larin Kyösti_") tuli ensin tunnetuksi hilpeillä lauluillaan "Tän
pojan kevätrallatuksia"; sitten seurasi "Kylänlauluja" ja viimein kaksi
yht'aikaa ilmestynyttä runokokoelmaa "Ajan käänteessä, isänmaallisia
runoja sekä ballaadeja", ja "Kulkurin lauluja". -- Kolmas runoilija on
_Ilmari Calamnius_, joka viime vuosina on lähettänyt julkisuuteen kolme
runokokoelmaa; uusin niistä on "Lauluja ja runoelmia".




§ 43. Loppukatsaus.


Muillakin aloilla paitsi kaunokirjallisella on suomalainen kirjallisuus
viime vuosikymmeninä suuresti kehittynyt. Käännöstenkin avulla se on
huomattavassa määrässä rikastunut.

*Lisäys 1.* Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi;
mutta lisättäköön vielä pari sanaa. -- Vanhemmista suomentajista on
erittäin muistettava _Kaarle Martti Kiljander_ (k. 1879 tuomiokapitulin
assessorina Kuopiossa ja Nilsiän provastina); hänen kääntämiänsä ovat
Stagneliuksen "Martyrat" ja Nicander'in "Taikamiekka", jotka painettiin
"Annikkaan" (vertaa § 34), sekä Runeberg'in "Nadeschda", "Fjalar
kuningas" ja "Salaminin kuninkaat". Vanhemmissa suomennoksissaan perusti
hän runomitan kokonaan laajuudelle; uudemmissa taipui hän nykyaikana
tavallista, korkoa noudattavaa runomittaa käyttämään. -- Ensimmäinen
Shakespearen näytelmä, joka suomeksi käännettiin, oli _Macbeth_, _Kaarlo
Slöör_'in suomentama; se ilmestyi Shakespearen muistojuhlaksi 1864. --
Runomittaisten teosten suomentajina ovat vielä esiintyneet, paitsi
muita: _Juhana Enlund_ (Oehlenschläger'in "Aksel ja Valpuri", Lessing'in
"Nathan Viisas" y. m.) ja _Kaarlo Forsman_, joka on suomentanut Goethen
Faust'in, Sofokleen Antigonen ja Aischylon Agamnemnon'in. "Vänrikki
Stoolin Tarinat" ilmestyivät suomeksi useain kääntäjäin yhteisestä
toimesta; heistä ovat erittäin mainittavat J. Krohn ja Tuokko sekä P.
Cajander, joka suomennoksesta sittemmin toimitti uuden laitoksen. --
Hyvää ulkomaan romaanikirjallisuutta välittivät aikanansa _Waldemar
Churberg_'in _Uusi Romani-jakso_ ja _Romani-kirjasto_, jotka sisälsivät
suomennoksia Dickens'in, Jókai'n, Pushkin'in, Gogol'in, Ebers'in, Silvio
Pellicon y. m. teoksista. Senjälkeen on monta etevää ulkomaan romaania,
varsinkin suurten sivistyskansojen sekä pohjoismaiden kirjallisuudesta,
ilmestynyt suomalaisessa puvussa, samalla kuin Suomenmaan
ruotsinkielisiäkin teoksia ahkerasti on käännetty.

*Lisäys 2.* Kansalliskirjallisuuden edistäjinä tulee ennen mainittujen
lisäksi johdattaa huomioon muutamia kirjailijoita, joiden tutkimukset
koskevat oman maan kehitystä ja sivistys-oloja.

Tämän ajanjakson alkupuoleen kuuluu aikaisin pois-mennyt historioitsija
_Kaarle Alfred Castrén_ (k. 1873), joka kirjoitti "Muistelmia vuosien
1808--1809 sodasta", "Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv.
1650--1750" j. n. e. Nykyisemmistä historiantutkijoista on ennen muita
muistettava _Juhana Richard Danielson_, etevä tiedemies ja valtiollinen
kirjailija; erittäin tunnettuja ovat ne teokset, joissa hän puolustaa ja
selvittää Suomenmaan valtiollista asemaa ("Suomen yhdistäminen Venäjän
valtakuntaan", "Suomen sisällinen itsenäisyys" ja "Viipurin läänin
palauttaminen muun Suomen yhteyteen"), sekä hänen kuvauksensa 1808--1809
vuosien sodasta, "Suomen sota ja Suomen sotilaat". Muutoin kotimaan
historian erityistutkimus on suuresti laajennut ja tuottanut monta
ansiokasta teosta, joihin ei tässä kuitenkaan sovi kajota. -- Kuuluisa
muinaistutkija on _Juhana Reinhold Aspelin_, suomalais-ugrilaisen
muinaistutkimuksen perustaja.

Kirjallisuuden historiaa, Suomen muinaistarustoa ja etenkin taiteen
historiaa on hänen veljensä _Eliel Aspelin_ valaissut monessa tarkkoihin
tutkimuksiin perustetussa teoksessa; niistä mainittakoon "Kalevalan
tutkimuksia", "Suomalaisen taiteen historia" sekä suomalaisten
taiteilijain Johannes Takasen, Werner Holmbergin ja Elias Brenner'in
elämäkerrat, joita hän sangen miellyttävällä tavalla on esitellyt. --
_Ernst Gustav Palmèn_'in kirja "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831--1881" antaa
selvän kuvan suomalaisen sivistyksen varttumisesta uudempina aikoina.

Aikakauskirjoja tieteellistä ja yleiskirjallista sivistystä varten ovat
olleet _Fredrik Polén_'in toimittama _Mehiläinen_ (1859--1863),
_Kirjallinen Kuukauslehti_ (1866--1880) ja _Valvoja_ (vuodesta 1881). --
Iäkäs kirjailija, joka on toiminut monella eri alalla, mutta erittäinkin
on lausunut mielipiteitänsä yhteiskunnallisista kysymyksistä, on
_Agathon Meurman_.

Paitsi yllämainituilla aloilla on tieteellinen kirjallisuus muutoinkin
tuottanut paljon arvokkaita teoksia. Erityistä huomiota ansaitsevat
_Thiodolf Rein_, joka on pannut alkuun varsinaisen filosofisen
kirjallisuuden Suomen kielellä, _Eemil Nestor Setälä_, etevä suomen ja
suomensukuisten kielten tutkija, sekä _Aukusti Juhana Mela_, joka
teoksillaan suuresti on edistänyt eläin- ja kasviopillisen
kirjallisuuden kehitystä. Mutta kaikkien niiden kirjailijain ja teosten
luetteleminen, jotka kussakin eri tieteessä ovat merkillisiä, on --
samoin kuin sanomakirjallisuuskin -- ulkopuolella tämän kirjan
tarkoitusta[1].

[1] Uutteralla ja tarkalla työllä on _Valfrid Vasenius_ toimittanut
luettelon kaikista Suomen kielellä ilmestyneistä kirjoista, joka on
oivallinen apulähde Suomen kirjallisuudenhistorian tutkijoille
("Suomalainen kirjallisuus 1544--1877" ja useita lisävihkoja, joiden
julkaisemista yhä jatketaan).




Sisällys.


§§  Johdatus.                                                       Siv.
 1. Suomalainen kirjallisuus ja sen historia......................   7
 2. Suomalais-ugrilainen kieliheimo. (Tärkeimmät kielikunnat.
    Suomalais-ugrilaiset kielet. Altailainen kielikunta.
    Suomalais-ugrilaiset kansat)..................................   8
 3. Suomalaiset kielet............................................  11
 4. Suomen kielen murteet.........................................  13
 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.....................  14

Ensimmäinen aikakausi.
Vanhin aika vuoteen 1157.
 6. Vanhimman ajan runotuotteet...................................  15
 7. Kalevala (Kalevalan pääsisällys. Kalevalan ainekset. Kalevalan
    henkilöin luonteet. Virolaisten Kalevipoeg)...................  17
 8. Lyyrillinen runous. Kanteletar. (Kansanlyriikan kaksi
    muodostusjaksoa. Varsinaiset laulurunot. Kertovaiset runot)...  25
 9. Loitsurunous..................................................  30
10. Satuja (Suomen kansan Satuja ja Tarinoita. Eläinsatuja.
    Kuninkaallisia satuja. Eesti rahva ennemuistesed jutud).......  30
11. Sananlaskuja ja Arvoituksia...................................  31

Toinen aikakausi.
Keskiaika vv. 1157--1542.
12. Keskiajan sivistys-olot.......................................  32
13. Kansanrunous (Legendoja: Piispa Heinrikin surma, Viron orja
    ja isäntä, Mataleenan vesimatka, "Luojan virsi". -- Ballaadeja:
    Turusen neiti (Annikki ja Kesti), Inkerin sulhot, Elinan surma,
    Antero ja Kaloniemen neito. -- Historiallisia kansanrunoja. --
    Ridvalan Helkavirret. -- Muita runoja)........................  33

Kolmas aikakausi.
Uskonpuhdistuksen aika vv. 1542--1640.
14. Mikael Agricola...............................................  38
15. Hengellistä runoutta (Jaakko Suomalainen. Hemminki
    Henrikinpoika)................................................  40
16. Suorasanaista kirjallisuutta (Eerik Sorolainen, Raamatun
    suomennos. Liungi Tuomaanpojan y. m. lainsuomennokset.
    Juusten)......................................................  42

Neljäs aikakausi.
Suomen yliopiston perustamisesta Ison-vihan
loppuun asti vv. 1640--1721.
17. Yleinen katsaus...............................................  43
18. Suorasanaista kirjallisuutta (Raamatun suomennos. Petraeus,
    Florinus, Martinius, Vhael. -- Wexionius, Thuronius. --
    Laurentius Petri, Rajalenius, Hartikka Speitz)................  45
19. Runoutta (Hengellistä runoutta: Salamniuksen Ilolaulu
    Jesuksesta, Eerik Juhana Cajanus. -- Tilapää-runoutta:
    Justander. -- Historiallista runoutta: Laurentius Petrin
    ajantieto, Vhael'in valitusruno, Calamniuksen Sururunot
    suomalaiset. Aschelinus, Lithovius. -- Huoneen peili. Tuderus.
    -- Historiallisia kansanrunoja)...............................  47

Viides aikakausi.
Ruotsin vallan loppuaika 1721--1809.
20. Ajan luonne. Fennofiilit. Juslenius. (Lis.: Idman ja Weman)...  50
21. Runoelmia (G. Calamnius, Lilius, Frosterus, Abraham Achrenius,
    Simo ja Henrik Achrenius, Tuomas Ragvaldinpoika)..............  53
22. Porthan ja hänen aikalaisensa (Porthan. -- Ganander, Lencqvist,
    Lizelius. -- Franzén, Frese, Creutz, Choraeus)................  55

Kuudes aikakausi.
Uusi aika vuodesta 1809.

I. Aika ennen Kalevalan ilmestymistä 1809--1835.
23. Kansallistunteen uudestaan herääminen.........................  60
24. Suomen kielen tutkimus (Renvall, Becker, Sjögren, Strahlmann).  61
25. Juteini ja Gottlund...........................................  64
26. Kansanrunojen keräileminen. Topelius vanhempi (Schröter)......  67
27. Runoilijoita (Lagervall, Poppius, Kallio, Ticklén veljekset,
    Kemell).......................................................  67
28. Valtiollinen kirjallisuus. Arwidsson. (Linsén, Ehrström)......  69
29. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustaminen (Keckman y. m.
    -- Tieteellisiä seuroja)......................................  71

II. Vuodet 1835--1850.
30. Elias Lönnrot.................................................  73
31. Uuden-aikuiset kansanlaulut ja talonpoikaiset runoilijat
    (Korhonen, Makkonen, Kymäläinen, Puhakka, Räikkönen. -- P.
    Väänänen, Tuoriniemi, P. Lyytinen, H. Väänänen, Mansikka, O.
    Lyytinen. -- Uuden-aikuiset kansanrunot)......................  77
32. Ruotsinkielinen runous (Runeberg, Cygnaeus, Topelius, Stenbäck,
    Wecksell).....................................................  80
33. Juhana Vilhelm Snellman.......................................  82
34. Suomalainen kirjallisuus 1835--1850 (Kajaani, Varelius,
    Hannikainen, Granlund, E. A. ja A. V. Ingman y. m.)...........  85
35. Kielitiedettä. Castrén. (Eurén, Kellgren, Avellan, Collan)....  88

III. Aika jälkeen vuoden 1850.
36. Suomalaisen kirjallisuuden edistys nykyisempinä aikoina.......  91
37. Eero Salmelainen ja Satuja ja Tarinoita.......................  91
38. Ahlqvist, Yrjö-Koskinen ja J. Krohn...........................  92
39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous (Kivi. -- Tuokko.
    -- Bergbom, Suomalaisen kansallisteaatterin perustaminen. --
    Uudempi näytelmäkirjallisuus).................................  98
40. Suomalaisen novellikirjallisuuden alku (Gummerus, Theodolinda
    Yrjö-Koskinen, Suomalainen. -- Kansankirjailijat: Päivärinta.
    -- Jahnsson, Bergman, Soini y. m. -- J. V. Calamnius)......... 102
41. Uudempi suorasanainen kaunokirjallisuus (Minna Canth, Aho,
    Pakkala, S. Ingman. -- Kauppis-Heikki, Alkio. -- Reijonen,
    Järnefelt, Kokko, Aura, Ronimus, Maila Talvio, Aino Suonio
    y. m., Jalmari Hahl. -- Kansankirjailijoita: Sissala,
    Meriläinen, Niemelä).......................................... 105
42. Runomuotoinen kirjallisuus (Cajander, Erkko, Genetz, K. Leino.
    -- Rahkonen, Wuorinen, Minna Krohn, Kramsu y. m. -- Irene
    Mendelin, Hilja Hahnsson, Noponen, Nyman, Weijola, Eino Leino,
    Larson, I. Calamnius)......................................... 113
43. Loppukatsaus. -- Käännöksiä. -- Tieteellistä
    kansalliskirjallisuutta y. m. (Historiaa. Kirjallisuus- ja
    Taidehistoriaa. Muita tieteitä. Aikakauskirjoja).............. 119








--- Provided by LoyalBooks.com ---