PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA JA SEN SEURAUKSISTA Kirj. Pietari Päivärinta G. W. Wilén, Turku, 1893. SISÄLLYS: Ennustaja Köyhän kiitos Ryöväri Talon vanhus Rouhu Kampsu-Mikko Talon pyhäaamu-eine Yösijan etsijä Ilmarin Juuse Kyntäjä Leipoja Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä I. Ennustaja. Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli vähänkään päästä liikkumaan. Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi. Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset, ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois. Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi koviksi kuin jääkynttilä. Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin leikin tekoa. * * * * * Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies, sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa, karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä. "Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä. Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä. "Voi, voi", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan. "Mistäs tää vanhus on kotoisin?" kysäsin häneltä. "Tuoltahan, tuota, olen H----n pitäjästä", sanoi ukko, päätänsäkään nostamatta. "Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?" kysyin taasenkin. "'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin'", tuumaili ukko. Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa. Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä maaseuduilla. "Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?" sanoin melkein virallisesti. "Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä itselläänkään ole mitä suuhun panna?" sanoi ukko ja katsoa vilautti minua nuhtelevasti silmiin. "Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä olisi", väittelin vastaan. "Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista kotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin saatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne kääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin suuhunsa pantavaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'", selitti ukko. "Taitaapa niin olla", sanoin vähän häpeissäni. Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän syömään ja söikin kelpo lailla. "Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?" kysyin ukolta, kun hän oli syömästä päässyt. "Eilen iltapäivällä", sanoi hän. "Hyvänen aika, ja nyt oli jo sivu puolenpäivän!" sanoin kauhistuksissani. "Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä, jotka nykyään tuntemattomalle, vanhalle ja vaivaiselle palan suuhun pistäisivät... Te näette olevan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan... Kiitos suuri ruoasta!" sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa pyhiskellen. "Kun saisin vähän levätä, sillä tuntuu niin raukaisevan, eikä tuo kylmäkään tunnu vanhasta ruumista erkanevan", jatkoi hän sitten. Osotettiin hänelle vuode, jossa hän saisi levätä. Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä. "Jospa nämät kovat ajat loppuisivat tähän, mutta pahimmat ja koivimmat ovat edessä", sanoi ukko pitkällensä päästyään. "Mistä sen tietää?" sanoin, ikäänkuin säpsähtäen. "Kaikki merkit viittaavat siihen", sanoi ukko. "Minkälaiset merkit?" "Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset". "Mutta olen kuullut sanottavan, että kun on talvi kylmä, niin tulee lämmin kesä", väittelin ukkoa vastaan. "'Karhulla on karhun pojatkin'", sanoi vaan ukko. "No mitä muita merkkejä teillä sitten vielä on?" kysyin. "Nuot aidatkihan ovat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näe ja hanget ovat niin laajat aitojen piirteillä, että näyttää siltä kuin ne olisivat vartta varten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa aidan ja hangen välillä", selitti ukko. "Ettäkö sekin on köyhän vuoden merkki, kun aitojen ja hangen välillä ei ole mitään koloa?" "Niinpä se on". "Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin aitoviertenkin täyttyä", inttelin. "Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talvina aitovieret sillä lailla täyty lumella, vaikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi; jyrkkinäpäs pysyvät vaan kinokset ja erillään aidoista -- ja noita rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hyvä merkki", selitteli ukko. "Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että vanhat 'profeetat ovat kuolleet ja nuoria ei uskota'", sanoin siihen vastaukseksi. "Jospa se niin olisikin, olisin varsin hyvilläni, mutta niin ei ole. Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen vanha mies ja elämässäni olen ottanut vaaria kaikellaisista asioista ja olen havainnut yhtä ja toista. Te olette vielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne, niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietävät. Jospa olisin tilaisuudessa tulevatta syksynä teille muistuttamaan näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä voimani heikkenevät päivä päivältä ja minä tunnen selvästi, ettei minun tarvitse olla kokemassa tulevan kesän seurauksia", puheli ukko surullisen raskasmielisenä. Sitten hän vaipui levolliseen uneen. Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen. Käskimme hänet jäämään yöksi. "Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole. Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hyvästi toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kovin iso eläminen ole; paljon on noita lapsukaisiakin"; puheli ukko, samassa koetellen takkiaan kiinni. "Kiitos vaan avustanne, kun autitte ruoka-aterialla vanhaa, vaivasta, kulunutta ukkoa", tuumaili hän. Kädestä pitäen jätteli hän hyvästi joka henkilön, kiitellen ja kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauvansa nojalla alkoi kävellä kalkutella ovea kohden. Ovessa mennessään kuulin hänen sanovan: "Jumala meitä kaikkia armahtakoon! Kovat ajat ovat edessämme". Sitten tukkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä taloa kohden. Kauvan katselimme ukon jälkeen ja vanhimman poikamme laitimme suksilla hänen jälkeensä luovimaan ja katsomaan perään, että ukko todellakin vaaratta pääsi ihmisten ilmoihin. Seuraava kevät tuli tavattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä vielä lumihanget lopen kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päivänä lähdin viidentoista penikulman pituiselle matkalle hevosella meren jäätä myöten ja neljä penikulmaa ajoin K----a jokea ylöspäin niin hyvällä jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket olivat tavallisina talvina olleet aina sulina, mutta nyt ne olivat vahvassa kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt kovimpinakaan talvina. Saman kuun seitsemäntenätoista päivänä palasin samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hyvä kuin mennessäkin. Kotitarpeen viinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Vanhan tapansa mukaan kokivat jotkut siveellisesti vajouneet ihmiset korven loukeroissa keittää vielä tuota mielijuomaansa. Eräs salaviinan keittäjä oli yöllä Erkinpäivää vasten kantamassa viinakonttia kotiinsa salapolttimostaan. Välillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen jalkansa niin pahoin, että kaikki varpaat liukesivat jalvoista irti. Kahdeksantena päivänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja sanan kuun kymmenentenä päivänä vetivät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla. Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruveta kylvön tekoon. Kovat yöpakkaset vallitsivat vaan katkeamatta, niin että maa oli aamusin niin kovassa roudassa, että se oikein halki paukahteli. Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen verran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin peltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet; he sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja juhannuksen jälkeenkin. Neljänä juhannuksen edellisenä päivänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan kylvetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa vuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt touvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan meidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä suhteista. "'Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä vielä tiedä, kuka meistä lopulta voittaa", sanoin minä. "Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä", inttelivät he. "Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika", puolustelin periaatteitani. Semmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät pois, ilvehymy huulillansa! Elokuun loppupäivinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä olikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin vaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan Jumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului iso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun erinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään. "Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte antaneet laihonne täys'aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?" sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-voittoisessa hymyssä. "Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on verissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä valmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä vielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille", koin puolustella itseäni ja työtäni. "Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet; sirppihallaa tulee, se on vissi se", sanoi mies vähän masentuneena ja lähti pois. Kylmän ja kolkon näköisiä karapilvi-tönkäleitä kiiti taivaalla ankaran pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt monasti taivaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että vaikka ahkerasti koettiin työtä tehdä, tulivat kädet kuitenkin konttaan. Tämän tähden hommasi eukko kahvia ja laitti minut sitä leikkuuväelle pellolle viemään. Minun tieni kulki, niin että tulin takapuolelta heidän luokseen. He eivät huomanneet siis tuloani. Eräs vaimo oli paapattamassa, että: "Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epätoivoisesta miehestä kuin tämänkin talon isäntä on, joka väkirynnäköllä pakkaa Jumalan edelle?" Samassa huomasivat he minut, kun yhä kävellessäni sänki rapisi jaloissani. Vähän häpeissään kääntyivät he kaikin minuun päin. "Ei niin pidä tehdä kuin hyvä tulee, vaan niinkuin isäntä tahtoo. Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahvia. Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin kuppi viluiseen sydämeemme", sanoin minä kehottavaisesti ja pian oli väki härppimässä kuumaa kahvia. Seuraavana yönä ei vielä tullut pakkasta, vaikka oli niin hirveän kylmä ilma. Tuuleskeli koko yön ja taivaskaan ei täydelleen se'estynyt. Saimme siis seuraavankin päivän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, vaan joka sai viimeisen palansa niellyksi, tormasi pellolle; väki oli nyt oikein innostuksissaan, koska hekin rupesivat älyämään, että nyt kiire on tarpeesen; vieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hyvän päiväpalkan. Lauvantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt kuin pari peltotilkkua. -- 'Pianhan se lyhyt virsi on veisattu'. Jo iltapäivällä alkoi tuuli heiketä ja taivas se'estyä. Kymmenen ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haavan lehti värähtänyt. Taivas oli niin selkeä, että tähdet näkyivät taivaalla niinkuin talvisydännä ja kuu paistaa kaljotti niin kirkkaasti, että oikein varjonsa näki. Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää. Aamulla oli surkea näky nähtävänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa, että olisi lunta luullut sataneen. Kaivolla olevissa astioissa ja muissa mataloissa vesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa kaasu täytti ilman ja paksu pilvenjänkä oli korkealla auringon nousun edessä. Se nousi auringon edellä taivaalle, ettei aurinko voinut näkyä ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle, ei se paksun huurun lävitse voinut valaista eikä lämmittää; huumottihan vaan niinkuin valju kuu olisi noussut taivaalle ohuen härmäpilven läpi vaalottamaan. Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut väräystäkään, ei linnun ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kasvit seisoa töröttivät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla kuurakerroksella. Vahvat perunan varsikot olivat lupsauttaneet lehtensä pitkin vahvaa vartta ja varsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi, taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta hengittää; oli niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja oikein tuntui rintaa karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa. Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin paikkakuntamme olikin. -- Niin täälläkin, mitä sitten muualla. Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina. Viime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet! -- -- -- Kovat ajat olivat tosiaankin edessä. II. Köyhän kiitos. Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat jäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille paleltuisi. Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui. Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi; kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan voimat eivät riittäneet. Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin. Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja hitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään rekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa, kerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille. Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan. "Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni. Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa. Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata. Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta, erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa. "Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni. Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa. Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista vähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin. "Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti. Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin, niin että hekin rupesivat itkemään. "Älkää nyt itkekö -- mikä teille Jumalan tähden tuli? -- Syökää nyt, kun velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut. Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä kesti puoli tuntia. Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta. Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla. Vaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä. "Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista vaimoa. "Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti. "Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni. "Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo. "Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni. "Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin", selitti vaimo. "Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä", muistutti vaimoni. "Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä olitte turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi itku pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta sitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte ystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa, puutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. -- Se oli siis teidän hyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien vuoksi", selitteli vaimo. "Onko teillä miestä?" kysyi vaimoni arastellen. "On minulla ollut mies -- kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on -- mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen turvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta neuvoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova tehtävä oli se, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä vaikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä tarvinneet turvata armoleipään. -- Monta vuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä", puheli hän. "Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?" utasi vaimoni. "Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä Jumala! -- Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä, kun vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy vaan turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi nähdä lapseni nälkään kuolevan. -- Sitten he sanoivat vielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että aivan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta solvaukselta, sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa ottamisessaan, vaan ne ovat Herran lahjat", puheli vaimo. Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä lainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta ja kovasta ajasta niin mitään. "Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?" kysyi eukkoni. "Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan", sanoi vaimo ja purskahti taasenkin itkemään. Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani: Tuli köyhä käypäläinen, Näljän kanssa nääntyväinen, Luokse rikkahan, Apuu hältä anomahan, Puutettansa sanomahan, Kautta taivahan. Rikas kyllä avun antoi, Kiukkumiellä hän sen kantoi, Köyhä paralle. Kyynel köyhän silmän täytti, Nöyrältähän se nyt näytti, Sekä aralle. Mutta niinhän se ei ollut, Eikä kyynel silti tullut, Että kiitokseen Ylettyneet olisivat, Köyhyydestä tulisivat. Ne oil -- murtuneen. Tuli köyhä kulkevainen, Itkuansa sulkevainen, Luokse köyhemmän. Hänkin hälle palan antoi, Surkumiellä hän sen kantoi, Vaikka vähemmän. Kyynel silloin vuosi kanssa, Kuihtuneita kasvojansa, Alas valuen. Ne ei olleet huokauksen, Eikä mielen murtumuksen, Ne oli kiitoksen. III. Ryöväri Asiat kiertyivät semmoisiksi, että meidän piti muuttaa pois tuosta meren niemimaasta. Pitäjä, johon muutimme, oli noin neljän penikulman päässä merestä. Pitäjän läpi juoksi eräs mahtava Pohjanmaan virta. Vuosiluku oli muuttunut, sillä nyt jo piirrettiin 1868. Vaikka toinen vuosi oli tullut, oli kuitenkin viimeisen kovan katovuoden hirveät seuraukset parhaaltaan kärsittävinä. Paikkakuntaan tultuamme kohtasi kamala näky. Kuihtuneita, nääntyvän näköisiä, horjuvia ja kalpeita haamuja kulki pitkin teitä kylästä kylään, talosta taloon, etsien, eikö jollakin olisi heille antaa jotain suuhun pantavaa, hiukiavan sydämen hengissä pysymiseksi. Köyhäinhuone kyllä oli hallituksen käskystä väliaikaisesti laitettu yleisen hädän poistamiseksi, ja sinne kahteen avaraan pytinki-rotinkiin oli sijoitettu köyhiä ja sairaita niin paljon kuin suinkin mahtui. Melkein heti paikkakuntaan tultuani menin sitä katsomaan. Surkealta siellä näytti. Laihtuneita ja kuihtuneita käsiä ojenneltiin tulijaa kohti kaikkialta sängyistä ja muualta, Jumalan tähden anoen jotakin syötävää. Kunnan kyllä oli käsketty nuot kaikki hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta kun asiat eivät olleet taloissakaan sen paremmasti, kävi se aivan mahdottomaksi. Olki- ja petäjäleipä oli taloissakin kaikkialla syötävänä ja eihän sitä parempaa voinut köyhäinhuoneessakaan olla. Kuitenkin kokivat ihmiset viedä sinne, mitä hengestä irti oli. Lihanpalaa, maito- ja piimäkannua kokivat he sinne kantaa, mutta mitä se oli näin paljolle. Sen verran oli hätäaputoimikunnalta saatu selvää viljaa, että toisinaan voitiin niistä velliä keittää. Tämän kaiken kurjuuden ohessa oli nälkäkuume -- tuo tavallinen ankara seurakumppani -- yhtynyt täydentämään tuota hävityksen kauhistusta. Senpä tähden köyhäinhuoneessa olijat olivatkin melkein kaikki sairaina. Niiden, jotka olivat terveen muotoisia, oli määränä tehdä käsitöitä. Mutta heidän käsityönsä supistui yksinomaan ruumisarkkujen tekemiseen, ja olipa heillä työ ja tuska, jos he saivat niin paljon arkkuja tehdyksi kuin niitä hoitolassa tarvittiin. Niitä kuoli köyhäinhuoneessa ja ulkona siitä niin paljon, että sitä oli kamala katsella. Ei ollut ensinkään mieli iloinen ja pirteä sunnuntai-aamuin, kun neljäkin kymmentä kirstua makasi rinnakkain hautausmaalla. Tuo ammottava hautakaan, joka oli heille viimeiseksi leposijaksi aijottu, ei näyttänyt jaksavan kaikkia niellä, eikä tuo ruumishauta näyttänyt miltään ruumishaudalta, vaan jonkummoiselta kanavalta. Väristen seisoi kalvistunut saattojoukko tuon kuilun partaalla, joista usea jo seuraavana sunnuntaina suistui tuohon kamalaan kuoppaan. Nälistynyt lapsiparvi itki usein haudan partaalla, kun heidän ainoat tukensa ja turvansa peitettiin maan mustiin multiin. Semmoista silloin voi tapahtua pitäjässä, jossa väkiluku ei ollut kuin vähän päälle viiden tuhannen. Ja yhtä kaikki, kun nälkätilastollisia virka-ilmoituksia annettiin, sanottiin: "ei ole vielä ketään nälkään kuollut". * * * * * Vaikka näin oli koetettu köyhiä ja sairaita sijoitella yhteen kohti, oli kuitenkin kerjäläisiä summaton joukko liikkeellä, niinkuin edellä on mainittu. Niitä tuli ja meni kymmenittäin -- sadottain päivässä. Kun olin samassa pitäjässä syntynyt ja mieheksi kasvanut ja vasta paikkakuntaan takaisin muuttanut, katsoivat he hyväksi tuttavuuden nimessä paahtaa kaikin meille, niinkuin ennen syömättömään ja kokemattomaan paikkaan ainakin ja ehkäpä senkin vuoksi, kun kuulivat meillä olevan selvää leipää. Vaimoni koki pitää kättään oikeana ja nykästä palan kullekin, mutta tämä köyhäin tulviminen kävi niin ankaraksi vihdoin, että jos vähänkään kullekin olisi antanut, olisivat vähät viljavaramme loppuneet parissa päivässä. Täytyi katsoa omankin perheen kohtaloa ja kieltääntyä kaikille antamasta. Eräänä päivänä tuli eräs noin kolmentoista vuoden ikäinen poika huoneesen. Selvästi huomasi hänen olevan nälkä-pöhössä. "Antakaa Jumalan tähden minulle jotakin syötävää!" sanoi hän hätäisesti, heti huoneesen tultuansa. "Ei, poika rukka, riitä jokaiselle anovalle antaa, ellei tässä tahdo jo aivan pian joutua lapsijoukkonsa kanssa samalle mierolle kuin sinäkin. Koe, poika raukka, mennä nyt toiseen taloon", sanoi vaimoni lempeästi kehoitellen. "Toisista taloista ei ole nyt paljon apua, sillä heillä ei ole, mistä he mitään antaisivat", sanoi poika ja istui alakuloisena penkille. Tämän keskustelun jälkeen menin surumielisenä kamariini miettien tätä kamalaa aikaa. Vaimollani oli leipomus juuri; kun minä menin kamariin, loi hän leipiä uuniin. Sen tehtyään tuli hänkin kamariin. Keskustelimme hiukan aikaa tästä kamalasta hädästä ja pahoittelimme, kun ei voi tätä hätää poistaa ja tarvitsevaisia auttaa. Samassa tuokiossa syöksähtää vanhin lapsistamme kamariin hätäytteen näköisenä. "Se poika sieppasi leivän uunista ja juoksi sen kanssa kiireesti ulos", sanoi hän. Silmäsin pihalle. Poika juosta kytyytti pitkin pihaa, rakkaasti rintaansa vasten painaen höyryävää taikinaista leipää ja toisella kädellään ahnaasti repien sitä ja tukkien suuhunsa. Leivät uunissa eivät olleet ehtineet vielä oikein kuortuakaan, mutta poika ei joutanut sitä odottamaan; kun silmä vältti, sieppasi hän likimäisen leivän uunin suusta, vaikkei se ollutkaan paljon muuta kuin kuumettunutta taikinaa. "Antakaa pojan mennä rauhassa, ei hän sitä tarpeetta ottanut. Mitä hän ei pyytämällä saanut, otti hän sen oikeutetulla ryöväämisellä", sanoin ja kyyneleet nousivat silmiini; vaimoltani pääsi syvä huokaus. Kahden vuorokauden perältä tuli tieto, että poika oli kuollut. Paha omatunto jäi meille jäljelle tuon uutisen kuultuamme. IV. Talon vanhus. En ollut niin kauvan pitäjästä poissa ollut, etten olisi palattuani tuntenut joka ikistä ihmistä, jotka olivat jo aikaisia lähteissäni. Eräänä päivänä tuli eräs tuttava talon vanhus luokseni. Hän oli jo vanha mies, kun lähdin kotipitäjästä vieraisiin paikkakuntiin. Mutta tällä välin oli hän niin vanhentunut ja rapistunut, etten ollut häntä tunteakaan. Häntä oli koko elämänsä ajan kaikki arvossa ja kunniassa pitäneet. Varakkaasti oli hän taloansa asunut ja lapsilaumansa siivoiksi ja kunniallisiksi ihmisiksi kasvattanut. Koko perhe oli työteliästä ja säästäväistä väkeä ja he kunnioittivat ja rakastivat toisiansa; erittäinkin he kaikin, niin vanhemmat kuin nuoremmatkin kunnioittivat ja rakastivat vanhaa isää. Monet edelliset katovuodet olivat tyhjentäneet hänenkin talonsa varat ja ankara nykyinen aika oli yhtä ankarana hänen edessään, tyhjänä, kammottavana ja kalseana kuin muillakin. Kai tämä suuri kansamme vitsaus oli ukon niin pikaan vanhentanut ja voimattomaksi saattanut. Kun hän tuli meille, oli hänellä sauva kädessä, jolla hän tuki horjuvaa, kuihtunutta ruumistansa. "Hyvää päivää", sanoi hän, läähättäen oven suussa sauvansa nojalla seisoen. Käännyin häneen päin, tarkastellakseni, ken tuo hyvän päivän toivottaja olisi, samalla vastaten hänen toivotukseensa. Silloin huomasin, että vanhus vapisi niin kovin, ettei ollut pysyä sauvansa nojalla pystyssä. "Kah! P----n ukkohan se onkin, käykäähän toki peremmäs istumaan", sanoin minä ja tartuin hänen käteensä ja talutin hänet peremmäksi istumaan. Siinä hän istui sauvansa nojassa kumarana ja hengittää läähätti niin ankarasti, että henkeä sisään: päin vetäessä laiha ruumis kimmahti hiukan pystympään, mutta ulospäin puhaltaessa nokahti se taasen alemmaksi. Näytti siltä, ettei hänen vatsassaan ollut mitään muuta kuin sitä ilmaa, mitä hän niin ahneesti keuhkoillaan imi. Kysyin häneltä, mitä kuuluu, mutta toviin aikaan ei hän voinut läähätyksensä tähden mitään vastata. Vihdoin sanoi hän katkonaisesti: "Su--suonta mi--minä lyöt--lyöttäisin". Minä hämmästyin. Hän näytti niin surkastuneelta, kuihtuneelta ja verettömältä, ettei olisi luullut hänessä löytyvän verta enempää kuin kärpäsessä. Koetin selittää hänelle, ettei häntä suinkaan veren viat vaivaa. Sanoin, että luuloni mukaan olisi se hänen surmansa, jos häneltä viimeisetkin veripisarat pois laskettaisiin. Muutoin koin selitellä, ettei minulla edes ole suonirautaakaan ja ettei nykyaikana eräät lääkäritkään hyväksy suonen avaamista. "Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin ukolta sitten. "Eipä ne syöntikerrat näinä aikoina niin tiheään tapahdu, nimittäin oikeata ruokaa. Kyllähän tuota olkia ja petäjää ... mutta eipä se tunnu ravitsevan enään näin vanhaa miestä. Jopa siitä on kulunut kolme viikkoa, kun olen selvää leipää nähnytkään", arveli ukko. Annoin vaimolleni viittauksen, että hän panisi ukolle ruokaa. Sillä välin kysyin ukolta: "kuinka te olette jaksanut noin heikkona jalkasin tulla kylälle?" sillä ukon kotiin oli puoli penikulmaa matkaa. "Kyllähän tuota tulla, mutta mitenkä täältä päässee kotia", sanoi hän. "Kun ette ottanut hevosta", arvelin minä. "Olihan niitä ennen useitakin hevosia, mutta nyt ei ole ainoatakaan, sillä useain katovuotten aikana on täytynyt tehdä velkaa ja niistä veloista ovat he ryöstäneet talon aivan puti puhtaaksi; ei ole enään maahan putoavaa. Harmiksi tahtoo käydä, kun kaikki meni ja velka ei lyhennyt sanottavaa, sillä melkein kaikki menivät ryöstöpalkkoihin. Koetin rukoilla kauppamiehiä, että odottaisivat vielä, mutta armoa ei tullut, vaikkei he itsekään siitä hyötyneet, kun kaikesti ei myöty omaisuus riittänyt ryöstöpalkkoihinkaan. Mistä ne tänä aikana rahamiehet tulevat, jotka kalusta jotakin antaisivat", kertoi ukko. Sillä välin oli vaimoni laittanut ruoan ja tuli nyt minulle sen ilmoittamaan. Kehoitin ukkoa menemään syömään, mutta sen kuultuansa rupesi hän kovemmin vapisemaan. "Mitäs nyt... En minä sitä varten ... eihän niitä tänä aikana voi kaikkia ruokkia. Vuovasin vaan tänne kylälle jotakin saadakseni, mutta eipä täälläkään näy olevan mitään saatavana -- -- kun pääsisin vaan täältä kotiin. -- Te olette liiankin hyviä. Enhän minä toki teiltä", esteli ukko hajamielisesti. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin hänet syömään. Syödessäänkin vapisi hän niin kovin, ettei ollut ruokaa suuhunsa saada. Poistuin poijes, antaakseni hänelle yksittäistä rauhaa, että hän olisi paremmin voinut syödä, sillä hän näytti häpeävän vapisemistaan. Kun tulin takaisin oli hän jo penkillä istumassa. "Kiitoksia paljon ruuan edestä! En tohtinut paljon syödä ... tuntuu niin raukasevan", sanoi hän. Toimitin hänet vuoteesen maata ja pian vaipui hän raukeaan uneen. Pari tuntia maattuaan, heräsi hän ikäänkuin jotakin säikähtäen ja alkoi kiireesti kömpimään ylös. "Kun jaksaisin nyt vaan kotiin", sanoi hän ylös päästyänsä. Minua kovin kummastutti, kun ukko ei vavissut nyt ensinkään, mutta muuten hän näytti kovin raukealta ja uupuneelta. Kun matkaa oli niinkin pitkältä, niin vähäisille voimille kuin ukolla oli ja kun vielä oli myöhäinen ilta ja päälliseksi umpikeli, en uskaltanut ukkoa laskea taipaleelle. Käskin siis renkipojan valjastaa hevonen ja viedä hänet kotiinsa. Rekeen peitimme ukon ja niin hän lähti, kiitellen ja kostellen. Näin pari kyyneltä vierähtävän hänen silmistään, jotka ryppyisten kasvojen, kenties kurjuuden uurtamia vakoja myöden vierähtivät alas. Niin hän meni. * * * * * Minua kovia kummastutti se seikka, miksi ukko vapisi niin kovasti meille tultuaan ja sielläkin ollessaan ja miksikä ei hän lähteissään vavissut ensinkään. Koetin saada selville syytä siihen, mutta en kuitenkaan koko yön seutuun löytänyt tukevaa perustusta. Koetin ajatella sitäkin, että olisikohan tuo niukka ateria sen muutoksen vaikuttanut, vaan ei sekään tuntunut ratkaisevalta tuon kysymyksen selvittämiseksi. Mutta huomennapa asia selvisikin. Siinä aivan lähellä oli eräs maakauppias. Hän oli haalinut eloa sen verran kuin hänen vähät varansa myönsivät. Niitä hän sitten naulottain ja leivisköttäin myödä kitkutteli, kiskoen kolmekymmentä penniä naulalta. Hänen luokseen oli tuo ukko mennyt saamaan velaksi jauhoja edes jonkunkaan vellin suuruksiksi. "Vai velaksi! Sinulla on entistäkin velkaa kymmenen markkaa ja nyt vielä velaksi. Millä luulet entisen velkasikaan maksavasi? Ei tippaakaan enää lisäksi", tokelsi tuo yhteiskunnan hyväntekijä. "Kunhan Jumala vielä auttaisi, niin kyllähän..." "Jumala auttaisi!" matki kauppias. "Kyllähän sen näkee kuinka se auttaa -- hym! Viides katovuosi jo peräkkäin ja yhä ne vaan paranevat. Nyt pitää ihmisen itseänsä auttaa, mihinkään muuhun ei ole luottamista", pauhasi kauppias. "Mutta minä hiukian, ellen saa hiukankaan suurusta", sanoi ukko murtuneena. "Se ei ole minun asiani", sanoi kauppias kopeasti ja käänsi ukolle selkänsä ja meni. Murtuneena istui ukko tuvan penkille. Siinä hän alakuloisena istui miettien toivotonta tilaansa. Nälkä poltti ankarasti sisälmyksiä. Tuntui niin kalvaavalta, hiukasevalta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi utuna haihtumaisillaan ilmaan. Sydän tuskitteli, huomaten varman nälkäkuoleman olevan edessänsä ja eikä aivan kaukanakaan ja kuitenkin... Hätäisesti lentelivät ajatukset sinne tänne, etsien ja haparoiden jotakin apukeinoa, jotakin, millä saisi tuskaisen nälkänsä sammutetuksi, mutta mitään keinoa ei löytynyt. Yksinään hän noita siinä leipomatuvan penkillä istuessaan mietti, sillä ketään muita ei ollut huoneessa. Kauppiaalla oli selvä leipä -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän kauppias ja laillaan vielä viljakauppiaskin. Talossa oli leivottu ja leipiä oli syrjällänsä seinävierustailla. Kauheassa näljän tuskassa juolahti ukon päähän, ettei ole muuta neuvoa kuin siepata tuosta yksi leipä, pistää se poveensa ja rientää pois. Ajateltu ja tehty. Hän ei joutanut kauvan aprikoimaan; hän sieppasi leivän ja pisti sen takkikulunsa poveen ja alkoi könttiä ulos. Kauppamiehellä oli kätyrinä eräs maaltaan hävinnyt mies. Hän oli oikein aika maailman harava ja kauppiaalle kaikki kaikessa. Hän se oli, joka katsoi kaiken perään, otti vastaan tuotuja tavaroita ja ulosantoi, mitä ulosannettiin, punnitsi ne ja toi sitten vaan lipun kauppiaalle. Sen lipun jälkeen sitten kauppias joko maksoi ostetut tavarat tai peri maksun annetuista. Tämä kauppiaan kätyri huomasi ukon sauvansa nojassa mennä könttyröivän pihalla. Oitis juolahti hänen mieleensä, etteiköhän tuo äijä vaan jotakin siepannut lähtiessään. Muutamalla harppauksella oli hän ukon luona. Hän huomasi ukon poven olevan liiemmäksi pullollaan. Sen enempää aprikoimatta sieppasi hän armotta ukon jotenkin kovakätisesti pihalle seljälleen. Kun ukon hajaantuneessa takkikulussa ei ollut paksun kiinnipitimiä, vyörähti leipä povesta pihalle. "Ahaa, vanha junkkari! Vai kuljet sinä semmoisilla retkillä. Talteen olet olevinasi talon isäntä. Sukkelaan siitä ylös ja lähdetäänpä sitten kauppiaan luo kyselemään, mitä hän sinullaisesta vieraastansa pitää", säyhysi kätyri. Ukko rukka koki kankeasti ja hitaasti kömpiä ylös. Häpeästä ja ankarasta mielenliikutuksesta hämmästyneenä vapisi hän niinkuin kahila virrassa. Kätyri sieppasi leivän toiseen käteensä ja toisella tarttui hän ukon rinnuksiin ja alkoi raahata vapisevaa ja kankeata ukkoa perässään kauppiaan kamariin. "Älkää viekö minua sinne, säästäkää minua", pyyteli vanhus. "Vai vielä säästää ... ei ajattelemistakaan ... vai varasta säästää", tiuskasi kätyri ja vei kolin kolia ukon kauppiaan huoneesen. "Tämmöisiä vieraita ja kaupantekijöitä sitä meillä kulkee! Tämä äijä pahuus oli kähminyt tuvasta leivän poveensa ja alkoi sen kanssa mennä könttiä tiehensä. Mutta minä satuin havaitsemaan hänet, sieppasin leivän pois ja toin sekä leivän että sen varastajan tänne, että itse saatte tehdä hänen kanssaan, mitä tahdotte, hi, hi, hi, hi", selitteli kätyri ihastuksissaan. "Kah pirua ... tekikö niin? Semmoisia ne ovat ... mutta mitä me nyt tuolle varkaalle teemme?" sanoi kauppias. Sitten käveli hän ukon nenän eteen ja nyrkkiä puiden tiuskasi: "Miksi varastit minulta leivän?" Ukko ei hämminkinsä tähden voinut vastata mitään, katsoa tuijotti vaan vavisten eteensä lattialle. "Ei sille sen parempaa tarvita, annetaan ryökäleelle hyvästi selkään, vähemmän vasta tekee mieli varastamaan", ehdotteli tuo uskollinen kauppapalvelija. "Se tuollaisille konnille on parasta ... no, aina sinä arvaat, vaan missä me antaisimme hänelle loimeen?" tuumi kauppias iloissaan. "Ei sen parempaa ... viedään hänet talliin, siellä on höyläpenkki", ehdotteli kätyri. "No sinne ... sehän on sopiva paikka", myönsi kauppias heti. Nyt he lähtivät kahden raahaamaan ukko-parkaa rangaistuspaikallensa. Hän oli näljästä ja hämmästyksestä niin voimaton, ettei oman jalan apu yhtään auttanut, vaan siipenä ne laahasivat jäljessä, kun he häntä viedä rymyyttivät talliin. Siellä he paiskasivat suulleen hänet höyläpenkille. Kauppias piti ukkoa niskasta kiinni ja kätyri alkoi huimia räntä vahvalla ruoskan varrella selkään. Ukko oli niin voimaton, ettei hän voinut kiemurrella eikä ääntä päästää. "Kah, pirua! kun on vielä äkänenkin; lyö, lyö lujemmasti, että heltisi", kehoitti kauppias. Kätyri koki parantaa kättänsä, mutta sittenkään ei ukko ääntä päästänyt; hän ei olisi voinut sitä tehdä, vaikka he olisivat hänet kuoliaaksi pyntänneet. Kun he olivat kylläkseen ukko-raiskaa hosunneet, sanoi kauppias vihdoin: "Heitä jo hiidessä poijes; taitaa se raato kuolla käsiin, jos vielä pitkitämme". Sitten he lakkasivat ja menivät nauraa hihittäen pois. Siihen jäi ukko höyläpenkille makaamaan, eivätkä nuot oikeudentunnon palvelijat katsoneet häntä sittemmin päin perin, jäikö hän elämään tai kuoliko hän. Kun ukko siinä kylmässä ikänsä ja aikansa oli, tointui hän sen verran, että kykeni kompuroimaan ylös ja lähtemään liikkeelle. Tuosta piinapenkistään tuli hän suorastaan meille ja tuon tapauksen tähden hän niin ankarasti vapisi. Monta viikkoa makasi ukko vuoteen hyvinä tuon siveellisen aatteen edustajilta saadun kylmän kylvyn takia. * * * * * Vaikkei se kuulu tähän, tekee mieli ilmoittaa, että ukko elää vielä varakkaana, kunnioitettuna, tuiki vanhana perheen kanta-isänä perheensä keskessä sekä kaikkein kansalaisten kunnioittamana, mutta sangen vanha hän jo on. Kertomuksessa mainittu kauppias on aikoja sitten tehnyt konkurssin ja ajelehtaa nykyään jätkänä ympäri maan kurjissa repaleissaan ja kallistaa kylkensä siihen, missä vähänkin on suojaa. Hänen silloinen kätyrinsä on jo useampia vuosia ollut -- ruodulla, mutta sangen ylpeä on hän vielä. V. Rouhu. Niin Rouhu. Tuo nimi ei ollut sen henkilön oikea sukunimi, vaan kylän panema. Kuitenkaan ei kylän kesken häntä koskaan muuten kutsuttu, vaan Sameli Rouhu hän oli aina, kun häntä mainittiin. Tämä kylän panema nimi ei kuitenkaan ollut annettu missään pahaa eli halveksumista tarkoittavassa mielessä; oli tarkoitettu vaan nimi senmukainen, että se olisi soveltunut kuvaamaan miehen luonnetta ja toimintaa. Useinkin onnistutaan tuommoisissa kylän panemissa nimissä varsin sattuvasti ja niinpä tässäkin. Hän oli perheellinen mies ja asui perheensä kanssa omassa, pienessä torpassaan. Hän oli vahvaruumiinen ja ankara työmies, sillä hän teki työtä kuin viisi. Pienen torppansa viljeli hän pian rajoja myöten niin tarkkaan, ettei tekemätöntä löytynyt niin paljoa, että olisi aidan varaseipään tekemättömälle maalle voinut pistää. Luonnollista oli, ettei semmoiselle työmiehelle voinut torpassa kaikin ajoin työtä riittää. Mutta hän ei voinut työttä olla. Hän haki sitä muualta ja sai. Päiväläiseksi hän ei mielellään ruvennut, vaan sitä halukkaammin teki hän urakkatöitä. Hän ei katsonut oliko urakka edullinen muiden mielestä vai ei. Kun hän vaan urakan sai, ryhtyi hän heti siihen käsiksi. Usein hulluttelivat muut, kun hän heidän mielestään niin halvalla otti vaikeita urakoita tehdäkseen, vaan siitä huoli Rouhu viisi. Mutta kun urakka oli päättynyt, oli Rouhu useinkin päässyt kahden, jopa kolmenkin miehen palkalle. Kyllä korpi huiskui, kun hän oli siellä peltoa urakalla raivaamassa. Oliko hänellä työpaikka kivikkomäellä, jossa hänen oli peltoa tehtävä, lentelivät hyvää vauhtia semmoiset korvet läjihin, joita pari tavallista miestä sai punoa hyvän aikaa. Hän oli verraton salvumies ja halonhakkuussa ei hän löytänyt vertaistansa. Tästä työkunnosta oli kylä häntä ruvennut kutsumaan Rouhuksi, kun hän rouhusi ja raivosi työpaikallaan niinkuin rämeestä pystyyn noussut karhu. Niin kaikessa isossa, karkeassa ja raskaassa työssä, mutta mikään käsityöläinen ei hän ollut. Sillä hänen kiireinen luonteensa ja väkevä voimansa ei soveltunut pieneen ja keveään työhön. Jos hän rupesi jotakin tekemään, rouhusi hän siinäkin ja kun ei hänellä ollut mielen malttia miettimään ja arvostelemaan, kuinka ja minkä verran joku heikko kohta kesti, särkyivät ne tavallisesti hänen käsiinsä, ennenkuin tehtävä kalu oli valmiinakaan. Kun oli hyvät vuodet, eli hän pienessä torpassaan suuren perheensä kanssa niinkuin pellossa. Torppa oli hyvässä kunnossa ja kasvoi täydeltä terää. Laillaan hän käytti vuoroviljelystäkin pienellä tilallaan, ettei maa väsyisi yhtä lajia kasvaessaan. Niinpä hän viljeli nauristakin, tuota kaikkein yhteistä kasvia, ja kun kylän poika-viikarit rupesivat varkaissa käymään hänen naurismaallaan, viritteli hän muutamia ketun sankoja niiden kulkupaikkoihin, ja kun muuan poikaloppi sai ketun sakset koipeensa ja rupesi pahoin älisemään, oli työ ja tuska, jos toiset saivat hänen päästetyksi pälkähästä. Sen koommin eivät pojat enään uskaltaneet tulla Rouhun naurismaahan. Näin tavoin sai Rouhu pienestä torpastaan perheelleen elatusta moneksi ajaksi ja mitä torpan antimista puuttui, sen hän ansaitsi urakkatöillään. Päälliseksi oli Rouhu vielä oivallinen metsästäjä. Tosin ei hän ollut mikään karhujen ja susien tappaja, sillä niitä ei niillä tienoin ollut. Kuitenkin saivat jotkut ilvekset, ahmat ja revot tehdä tuttavuutta hänen tuliluikkunsa kanssa. Sen vaarallisemmassa tilassa olivat jänikset, metsot ja teeret. Kun maa tuli routaan, ettei hän kyennyt maantyöhön, silloin hän lähti metsälle ja sitä ei voinut estää kukaan. Hänellä oli omituinen pyyntitapa. Ei hän hakenut eikä joutanut hakemaan jäniksiä makuulta, vaan hän mennä rouhusi tiheimpiä katajikkoja ja näreikköjä aukeain laidoilla; sen parempi hänen mielestään, mitä isomman rymäkän hän sai rouhuamisellaan aikaan. Kun sitte jänöparka lähti pelästyneenä hyppyyn, saavutti sen aivan pian Rouhun tarkasta kädestä lähettämä luoti. Harva Jukka säilytti nahkansa ankaralta Rouhulta ja hänen tarkalta luotikoltaan. Usein hänelle kokoontui päivän pitkään niin paljon, jäniksiä, ettei hän voinut niitä kantamalla kotiinsa saada, vaan hänen täytyi ottaa hevonen jäniksiä kyyditsemään. Ei hän käyttänyt juuri parempaa pyyntitapaa linnustaessaankaan. Kun aamulla tapasi teeriparven, ei hän ensinkään vuovannut hiipimällä päästä niitä likelle, kävellä tallusteli vaan julkisesti parvea kohti. Ja kun linnut leuhahtivat lentoon, välitti hän siitä viisi. Hän käveli vaan siihen suuntaan, mihin linnutkin lensivät ja pian hän ne saavutti. Jo puolenpäivän rinnassa kesuttuivat linnut niin Rouhuun, etteivät ne hänestä välittäneet juuri mitään, nälistyneitä kun olivat, sillä Rouhu ei ollut antanut niille syönnin rauhaa. Kun hän sitten pääsi ulottuville, tipahti tavasta yksi ja toinen teeri puun juurelle: Iltapäivällä tulivat linnut niin kesyiksi, etteivät ne viitsineet lähteä edes lentoonkaan, vaikka niitä aina joka luotikon paukahtaessa tipahti alas; silloin niitä alkoi tippua kuin rakeita ja hämärän tullessa oli Rouhun iso viikkokontti niin täynnä lintuja kuin yksikin mahtui. Olipa hänellä useinkin aika tarakka kannettavana kotiin mennessään. Harvoin hän teki mitään lahtia talven varaksi, sillä hän luotti vakavaan käteensä ja tarkkaan luotikkoonsa. Ja kun vaan metsässä oli riistaa, eipä Rouhun perhe ollut lihan puutteessa, sillä niitä palvattiin suuret joukot talven varaksi. * * * * * Semmoinen oli Rouhun elämä ja toimeentulo tavallisina aikoina. Tuli sitten tuo ankara katovuosi ja muutti Rouhun niinkuin muidenkin elämän olot. Pienen torpan laihot ja muut kasvit vei ankara halla kaikki tyyni. Torpan vuodentulosta ei ollut mitään turvaa ja kovan köyhyyden tähden ei saanut minkäänlaista työtä. Kova hätä tuli lukuisalle perheelle. Rouhu koetti turvaantua tarkkaan luotikkoonsakin ja läksi metsälle, saamaan jotakin näljistyneen perheensä ravinnoksi. Koko päivän koetti hän etsiä saalista, mutta turhaan. Hän luuli vaan kovanonnen sattumaksi tuon otusten löytämättömyyden. Useana päivänä kävi hän peräkkäin metsällä, etsien saalista usealta suunnalta, mutta aina vaan turhaan. Silloin vasta huomasi hän, että vitsova käsi oli riistänyt pois metsän-riistankin. Alakuloiseksi meni vahvan miehen mieli kaiken tämän huomatessaan. Ei ollut mitään apukeinoa löytyvissä, vaikka kuinkakin olisi koettanut miettiä ja aprikoida. Yhtä ja toista kelvollista kalua olisi ollut myötävänä, mutta kellään ei ollut millä ostaa. Rouhulla oli kolme lehmää. Kaksi niistä oli avonisin ja kolmas ummessa. Karvaalta tuntui Rouhusta ja hänen vaimostansa, vaan muuta neuvoa ei ollut kuin että täytyi tappaa tuo ummessa oleva lehmä. Siitä keitettiin säästäen lientä ja olkijauhoja sekoitettiin suuruksiksi. Sillä tavoin elää kitkutettiin joku aika eteenpäin. Kauvaksi ei se kumminkaan riittänyt kahdeksanhenkiselle perheelle, sillä heillä oli kuusi lasta. Pian sai toinenkin lehmä mennä samaa tietä. Paikkakuntaan ilmestyi tuo ankara nälkäkuume, joka ikäänkuin salaa hiiviskellen kulki, haeskellen näljästä uupuneita ja riutuneita ihmisiä. Armotta kaasi se melkein kaikki ankaralle tautivuoteelle, josta ei moni hengissä päässyt. Rouhunkin mökkiin osasi tuo ankara vieras. Vaimo ja lapset kaatuivat järkiään vuoteelle. Rouhu itse vaan jäi terveeksi; oli niinkuin sallimus olisi hänet säästänyt kurjan perheen hoitajaksi. Pian sai hän yhden ja toisen lapsistansa saattaa viimeiseen leposijaansa ja tätä tukalaa tehtävää täytyi hänen tehdä siihen asti, kun ei yhtään lasta enään ollut elossa. Viimeiseksi kuoli vaimokin. Nyt murtui vahva mies. Pitkällisen sairastuksen ajalla ei hän ollut päässyt mihinkään liikkumaan eikä mitään toimimaan. Sentähden oli täytynyt tappaa viimeinenkin lehmä ja nyt sekin oli kuitiksi syöty. Ruuan palaa olematta oli hän nyt ikäänkuin yksin maailmassa; siltä ainakin tuntui. Hänen rakas perheensä, jonka eduksi hän niin mielellään rouhusi, oli nyt poissa ja hän oli yksin näljän ja surun kalvaamana jäljellä autiossa mökissään. Työtä ei saanut ruokansakaan edestä, sillä ihmisillä ei ollut mitään syötäväksi antamista. Ne vähät hätä-apuvarat, mitä oli kuntaan saapunut, olivat jo aikaa loppuneet, ettei niihinkään ollut turvaamista. Köyhäinhuoneesen, tuohon ihmisten syöjä-sijaan, ei hän tahtonut mennä ja miehisenä miehenä ei hän voinut alentua kerjäämään. Eräänä päivänä istui Rouhu tien vieressä voimatonna lumireen sysäämällä lumipalteella. "Kun olisi joku, joka ostaisi tämän pyssyn, että saisin sen verran varoja, että pääsisin K----n, siellä kuuluu olevan olkijauhoja ja vähän suuruksiakin kaupan", puheli Rouhu sivu-kulkijoille ehtimiseen. Mutta hän puhui kuuroille korville, sillä eipä kenelläkään ollut ruokaa eikä rahaa, millä mitään olisi ostanut. Katkeralta tosin tuntui Rouhusta luopuminen tuosta oivallisesta kumppanistaan, pyssystä, sillä he olivat ikäänkuin yhteen kasvaneet. Rouhu tunti kädessään tarkoin sen painon, ja kun tarvis oli hätäisesti nostaa pyssy poskellensa, tunti vasen käsi linjalleen sen keskipisteen, mistä ase oli kannatettava. Niin, katkeralta olisi tuntunut siitä luopuminen, mutta eipä muuta neuvoakaan ollut. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua tuosta tutusta aseestansa, sillä mitään ostajaa ei mistään hinnasta löytynyt. Kuinka lienee ollutkaan, mutta Rouhu pääsi kun pääsikin K----n, tuonne kauppapaikkaan, jossa hän tiesi olevan hiukan viljan suonta, saamaan siellä jotakin hiukaavan ja kalvaavan nälkänsä sammutteeksi. Ihmiset tuolla K----ssa olivat käytännöllistä väkeä, kauppatoimiin kun olivat pitkistä ajoista tottuneita. He kokivat oman maan tuotteitakin pitää kaupan; niinpä oli heillä olkijauhojakin myötävänä. Kun Rouhu pääsi tuohon kauppapaikkaan, huomasi hän oitis erään akan, jolla oli olkijauhoja myötävänä. "Antakaa Jumalan tähden noita minun syödäkseni", sanoi Rouhu, pistäen samassa kouransa akan olkijauho-varastoon, kourasten kouransa niitä täyteen. Ahnaasti tukki hän niitä suuhunsa ja perääntyi saaliinsa kanssa muutamalle seinän vierustalle. Siinä seinän nojalla seisoen koki hän saada niitä niellyksi; hän rupesi pyrskymään hengen edestä. Koko ruumis vavahteli. Jäsenet alkoivat käydä hermottomiksi ja yksi ja toinen nivel kävi linkkuun. Kauvan ei viipynyt, ennenkuin hän valahti pitkää pituuttansa seinän vierustalle. Kun riennettiin apuun, huomattiin että elämä oli hänet jättänyt. VI. Kampsu-Mikko. Hän oli niitä rintamahaisia miehiä, semmoisia, joilla ei vartalossa ole mitään hoikempaa paikkaa, vaan ovat kaulaa myöten yhtä paksua putkulaa. Semmoiset henkilöt tavallisesti syövät kuin kaksi, mutta tekevät työtä kuin viisi. Suolanen ja jauhonen mies oli Mikkommekin. Hänellä ei ollut turpeenkaan vertaa tehtyä omaa maata. Torpan maa hänellä kyllä oli, johon hän oli kyhännyt pahasen mökki-rähjän. Tekomaata olisi kyllä ollut torpan tiluksilla, mutta Mikko ei vaan viitsinyt omassa työssään olla. Jos hän jolloinkin tuli kotiin, loikoi hän siellä laiskana, puuttumatta mihinkään kotityöhön. Nurkumatta teki hän kuitenkin talon päivätyöt torpastansa. Mutta toista oli kun hän pääsi vieraan työhön. Siellä oli hän oikeassa paikassaan. Kuokkatyötä teki hän kaikkein mieluimmin. Oliko kuokkapalkka pienempi tai suurempi, siitä huoli hän viisi; pääasia oli vaan se, kun hän sai kuokkia. Tiheässä kylässä oli soitten raivaamisen innostus sysännyt kuokkamaat kauvas pois kylästä. Sinne oli täytynyt tehdä joku sauna eli pirtti, jossa pidettiin majaa työnaikana. Tuommoisissa pirteissä piti Mikkommekin majaa melkein kaikkina vuoden aikoina. Milloin maa oli sulana, kuokki tai ojasi hän; talvet perkkaili hän niittyä. Sinne hän kantoi leipäkonttinsa kala- ja voirasioineen; mutta siitä hän piti varsin erinomaista huolta, ettei suinkaan puuro-jauhopussi jäänyt pois ja että se oli suuta myöten täyteen pakattuna. Siellä hän keitteli puuronsa ja usein se näytti niin runsaalta panokselta, että outo olisi luullut sen riittävän useammallekin hengelle. Mutta kun Mikko ensinnä hyväksi pohjusteli silakoilla ja piteli puuroa tarpeeksensa ja sitten levähdettyään vielä parsiskeli, niin oli puurokattila kuittina. Kun hän tuon parsimisensa jälkeen käveli työmaallensa, oli hänellä toisessa hankasessa leivän puolisko ja toisessa silakoita niin paljon kuin hänen leveässä kourassaan pysyi. Niitä hän sitten työhön mennessään toksi, haukaten toisessa kädessään leipää ja toisesta työntäen silakan kumppaniksi. Hänellä oli se tapa, että hän ei syönyt silakan häntää. Siitä aivan juuresta purasi hän sen poikki ja heitti polkunsa varrelle. Syksymmällä paistoi Mikon polun oikean puoleinen varsi pelkiltä silakan hänniltä. Mutta kun hän pääsi kuokoksensa rintaan synkän korven laitaan, silloin ei ollut vankka metsä omalla asiallaan. Kun hän juuripiilulla vyöteli vankkain puiden juuret ympäriinsä, ei kauvan viipynyt, ennenkuin lujassa, vuosikymmeniä seisonut puu kaatua rojahti pitkää pituuttansa maahan Mikon työntämänä. Suuren joukon maata nosti se juurillansa ylös kaatuessaan ja Mikko heti veisti piilullansa liian maan siitä pois. Sitten vyörytti hän puun keskelle sarkaa ja välipaikat repi hän kauhealla kuokallaan akkunaruudun kokoisiin levyihin. Hän ei kaivannut kenenkään seuraa, kesäkaudet oli hän vaan yksin työpaikallaan, käyden vaan tavasta noutamassa evästä. Piippua hän ei viljellyt ensinkään, vaan sen ankarammin rakasti hän mälliä, eikä aivan vähäinen semmoiseksi riittänytkään. Paksun suitsivarren vahvuista Kokkolan rullatupakkaa kiersi hän puolitoista korttelia myttyrään ja sen hän kääri parin kolmen venäjän-lehden sisään. Mutta eipä tuo ankara mälli kuitenkaan saanut hänen turpeassa ja leveässä naamassaan aikaan mitään häiriötä, sillä yhtä tasainen oli naama, vaikka hän pistikin tuon mällin vasempaan poskeensa; oli vaan niinkuin mäki olisi sukeltanut johonkin vuoren onkaloon. Kokonaisen vuorokauden kestikin se sitten käännellä muljautella puolelta toiselle. Kun hän syömään ruvettuaan väänsi sen pois poskestansa ja pani saunan kiukaan nurkalle, oli se niinkuin miehen nyrkin kokoinen paistettu pylsymakkara. Siinä se sitten höyrysi sen aikaa kun Mikko söi. Sitten se taas sai sukeltaa entiseen onkaloonsa. Tuli sitten tuo kamala nälkävuosi ja Mikollemme oli se yhtä kova, kenties kovempikin kuin muille. Puuro-jauhopussi ei enään täyttynytkään ja tuo kauhean suuri leipäkontti jäi tyhjäksi. Ketään ei kuulunut, joka olisi vaatinut häntä tuonne korven laitaan vallottamaan ikimetsältä alaa viljelykselle. Tänä kamalana aikana joutui Mikko pahempaan kuin pulaan. Hänen rintava vatsansa jäi tyhjäksi ja parhaalla tahdollakaan ei Mikko voinut sen velkomista tyydyttää. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin täytyi lähteä mierolle koettamaan, eikö sieltä löytyisi jotakin vatsan täytettä. Eipä sielläkään ollut antaa tuon kelpo työmiehen ja syömärin vatsan täytteeksi muuta kuin olkia ja pettua. Mutta Mikon velkova vatsa ei saanut siitä mielenmukaista tyydykettä; yhä se vaan muistutti Mikolle, etteivät asiat ole hyvin. Ainoastaan muutamissa kasataloissa, joilla oli säästössä vanhaa viljaa, sai hän tavasta tuon ankaran velkojansa suun tukituksi. Eräänä iltana tuli Mikko meille. Hän oli niin kalpea ja laiha, että oikein hämmästyin hänet nähtyäni. Vanha tuttava kun hän oli, menin heti häntä tervehtimään. "Hyvä Jumala, aivanhan te olette jo kaikki!" sanoin tervehtiessäni. "Älähän muuta eli toista! Kukas nyt enää entisellään pysyy, kun ei saa jos kerran kuussa syödä kylläkseen ravitsevaa ruokaa", sanoi hän melkein iloisesti. "Oletteko ollut nyt missään kuokkimassa!" kysyin häneltä, ikäänkuin vanhaa uulaa. "Mitäs ... kunpa sitä kuokkatyötä olisikin, niin silloinhan sitä olisi ruokaakin, mutta tänä kamalana aikana ei ole kumpaistakaan ja siltipä tässä hätä kapuileekin", sanoi Mikko. "Teidän kasvonne näyttävät olevan pöhötyksissä", muistutin häntä. "Niinhän ne ovat ja onhan koko ruuminikin pöhötyksissä", myönteli Mikko. Mieleni meni murheelliseksi, sillä olin huomaavinani, että se oli nälkäpöhötystä, joka tavallisesti oli nälkäkuoleman enteenä. "Oletteko milloin viimeksi syönyt?" kysyin häneltä melkein huomaamattani. "Tuolla Jylyssä sain minä menneellä viikolla syödä oikein vankasti. Siinä oli vanhaa, selvää leipää kyllitellen, silakkalahturi vieressä ja vankka piimätuoppi. Kun siinä sain oikein kylläkseni ruokaa, kesti se toista viikkoa vastustella olki- ja petäjäleipää. Se oli oikea talo, siinä sai kylläksensä syödä", selitteli hän. "Ettekö sittemmin ole saanut ruokaa kylläksenne?" kysyin häneltä. "Kyllä, kyllä ... mitäs, eihän sitä yhdellä hyvälläkään aterialla kauvas päästä; sainhan minä tuolla Kivistössäkin menneellä viikolla syödä vatsani täyteen", sanoi hän naurusuin, ikäänkuin muistellen noita parhaita nykyisen elämänsä aikoja. "Minä menen sanomaan eukolleni, että hän panee teille ruokaa", sanoin minä, käsittäen, että hänellä taasenkin olisi aika saada kylläkseen syödä. "Ei, ei ... älkää sitä tehkö, minä en nyt tarvitse", sanoi hän. "No miksi ette, eihän teillä liene niin lihavat ajat", sanoin melkein hämmästyksissäni. "Minä tulin juuri suoraan pappilasta tänne ja siellä minä sain taasenkin kylläkseni ruokaa. En minä nyt tarvitse. Mutta jos te tahdotte huomenna tai seuraavana päivänä antaa, niin se on aivan eri asia. Ei saa tämmöisenä aikana olla hauska harvain syönnöspaikkain kanssa, jos mieli henkensä saada säilytetyksi. Toisen talon sauna on lämmin ja sinne menen makaamaan. Huomenna voin ehkä käydä täällä saamassa jotakin ruokaa. Kiitos vaan tarjoamastanne ... kyllä sitä eteenkinpäin tarvitaan", sanoi ukko. Minulla ei ollut mitään vastaansanomista ja niin ukko lähti. Aamulla ylös noustuamme tuotiin tieto, että Mikko oli viime yönä kuollut istuvalleen naapurin saunan penkille. VII. Talon pyhäaamu-eine. Tuo monasti kerrottu kuolon enkeli kävi ahkerasti nuuskimassa, missä olisi näljän näännyttämiä henkilöitä, mitkä hän niin vähällä vaivalla voi tuonen tuville saattaa. Jos nälkä oli ankara, niin tauti oli vielä ankarampi. Vatsa ei jaksanut sulattaa olkia ja pettua, eikä ruumis saada siitä ravintoansa. Semmoinen luonnoton ravintoaine pakeltui vaan sisuksiin, eikä ottanut kulkeakseen tavallista rataa. Luonnollinen seuraus oli, että nälkäkuumeesen kaatuneet saivat kauhean polton. Meillä oli lavemangiruisku. Koetin sen avulla pelastaa ihmisiä niin paljon kuin kerkesin. Talosta taloon, kylästä kylään hyppyytettiin minua ruiskuneni. Niinpä vuoden 1868 keväällä tultiin minua hakemaan erääsen kaukaiseen sydänmaan taloon, jossa isäntä oli polttoon kuolemaisillaan. Kevät oli jo siksi kulunut, että vedet olivat irrallaan; sentähden ei ollut kysymystäkään hevoskyydistä. Lauvantai-iltana myöhään lähdimme tuolle epäilyttävälle taipaleelle. Paljoin vaivojen ja ponnistusten perästä pääsimme vihdoin läpimärkänä perille, kun kaikellaisten tulvillaan olevain puroin yli täytyi kahlailemalla mennä. Tehtäväni siellä tehtyäni ja päästettyäni isännän kauheista tuskistansa, lähdin palausmatkalle. Olin niin väsyksissä ja uuvuksissa, että menin muutamaan taloon jalkojani leväyttämään. Aamu oli jo, sillä päivä alkoi jo jotenkin valoisasti sarastaa. Se oli erään sunnuntain aamu. Talon väki oli ylhäällä ja iloinen takkavalkea paloi takassa. Vanha isäntä ja emäntä istui takkavalkean ääressä, ikäänkuin lämmitelläkseen kohmettuneita ja kangistuneita jäseniään. Heidän aikaiset lapsensa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä, pyöriskelivät ulompana; oli niinkuin olisivat he pyhästä kunnioituksesta vanhuksia kohtaan pysytelleet noin ulahtaalla. Pystyvalkea oli jo melkein loppuun palanut. Yht'äkkiä vanha emäntä kaatoi kekäleet liedelle, samassa sieppasi hän koukussa riippuvan padan esille; silmäsin siihen ja huomasin sen olevan aivan tyhjän; näytti siltä kuin emäntä olisi ruvennut eineen laittamisen puuhiin; katsoin perään, mitä hän siihen panee. Hän heitti padan hiillokselle ja liepsahti itse ulos. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä kiulussa jotakin pöhnää, jotka hän kumosi pataan ja alkoi siinä niitä hämmennellä ja paahtaa. Utelias kun olin, tahdoin saada selvän, mitä pataan pantiin. Silloin huomasin, että ne olivat suolaheinän siemeniä, joita usein hyvinkin runsaasti kasvaa uutissuoviljelyksillä, kun ne ensikertaa ovat jätetyt heinän kasvuun. Vanha emäntä paahtoi nuot suolaheinän siemenet mielensä mukaisiksi, kaatoi sitten jotain maitosinukkaa sekaan ja pölähytti pataan hiukan suolaa. Sitten hän keitti sitä juhlallisesti, kauhalla keitostansa tahdin mukaisesti hämmennellen. Katsoin hänen vanhaa, kuihtunutta ruunistansa, kuinka tahdikkaasti hän keitostansa hämmentäessä nyökkäsi edestakaisin; tuntui siltä, että hän pataansa hämmenteli yhtä suurella luottamuksella ja arvokkaisuudella kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän jotakin lihavaa liharuokaa hämmenteli. Kun hän oli mielestänsä tarpeeksi asti keitostansa keittänyt, ammensi hän sen kuppeihin ja kantoi pöydälle. Hiljaisen tyytyväisinä odottelivat aikaiset lapset, niinkuin vanhemmatkin keitoksen jähtymistä. Mutta kun aika tuli, kehoitti isäntä väkeänsä syömään. Itse hän käveli edellä pöytään ja hiljaisina ja nöyrinä seurasivat muut. Kaikki panivat he kätensä ristiin ja siunasivat ruokansa. Pian olivatkin nuot suolaheinän siemenillä täytetyt kupit tyhjinä ja kun syötävä oli loppunut, panivat he taasen kätensä ristiin ja äänettönnä kiittivät he kaikki siitä hyvästä, mitä he olivat saaneet nauttia. Kun he pääsivät syömästä, pantiin taasen pystyvalkea roihuamaan. Väki näytti olevan niin tyytyväisenä, kuin he olisivat syöneet lihavimman aterian, mitä eläissään olivat koskaan syöneet. Roihuava pystyvalkea valaisi koko huoneuksen niin tarkkaan, ettei ainoatakaan loukkoa jäänyt pimeyteen. Kaikkialla vallitsi semmoinen puhtaus, että vaikkei mitään oltu maalattu, olivat kaikki esineet niin puhtaita, että ne näyttivät ikäänkuin läpikuultavilta. Väki oli paitahihasillaan ja nekin näyttivät silmissäni puhtauden perikuvilta. Järkiään kokoontui perhe takkavalkean ääreen istumaan. Silmäilin heitä erikseen itsekutakin. Laihoja ja kalpeita olivat he, mutta itsekussakin näytti heissä olevan tyytyväisyys nykyisiin oloihin ja tulevaisuuden parempi toivo kajasti heidän kasvoistansa. Tuo kuva painui syvästi mieleeni ja minä lähdin pois; ehtiäkseni kirkkoon, pyhä kun oli. Kun tulin kirkkotarhaan, huomasin silloin, että koko tuo näkemäni perhe tuli kirkkoon, vanhemmat edellä ja kaikki heidän aikaiset lapsensa perässä; valkeihin nenäliinoihin käärityt virsikirjat oli heillä kaikilla mukana. Seurasin kirkossakin silmilläni tuota tyytyväistä, tutunomaista perhettä. Penkkiin istuttuaan kumartuivat he virsikirjainsa nojaan; näytti siltä, kuin he olisivat kaikki surunsa ja huolensa laskeneet kaiken hyvän antajan eteen; niin minusta ainakin näytti. VIII. Yösijan etsijä. Hän, tuo Ojansuun Jussin poika, suuresta sisarjoukosta oli kymmenennellä ikävuodellaan. Isä kyllä oli kelpo työmies, vaan mitäpä työteliäisyyskään autti noina kovina aikoina. Vaikka kyllä karvaalta tuntui, täytyi vanhempien laittaa lapsistansa mierolle, mikä vaan kynnelle kykeni. Niinpä sai Jussi poikakin mennä katsomaan parastansa. Yksillä paikoilla tieri poika, ikäänkuin luovien parhaita ruokapaikkoja. Seitsentaloisessa puhtokunnassa kierteli hän kuukausittain. Väliin sanottiin hänelle, että hän nyt jo saisi mennä muualle päin, mutta semmoisista viittauksista huoli hän viisi. Hän vaan laahaili ja puuhaili yhtä ja toista, kantoi puita ja vettä huoneisiin, pilkkoi puita, purki hevosmiesten kuormia ja teki kaikenlaista muutakin semmoista asiaa, jota hän suinkin voi tehdä. Sitten vetäysi hän pimeän tultua johonkin pimeään huoneen soppeen odottamaan, vieläkö häntä nytkin käskettäisiin pois. Usein tuo temppu auttoikin, sillä ainapa hänellekin annettiin jotakin syötävää. Vaikka talot olivat pitäjän vankimpia, kävivät kuitenkin näinä kovina aikoina liiat elätit rasittaviksi, semminkin kuin ei aina tahtonut olla, mitä omallekaan perheelle antaa. Vaikka poika olikin niin huonoilla oloilla, oli hänellä kuitenkin, niinkuin kaikilla muillakin sen ikäisillä poikasilla tavallisesti on haluna, että heilläkin pitäisi olla jotakin erikoista omaisuutta. Semmoista hänellä jo olikin. Hän nimittäin oli tehdä jukertanut itselleen pahanpäiväiset suksikölisköt ja niistä piti hän erinomaista huolta. Ehtimiseen tervaili ja paahteli hän niitä, tarkasteli mäystimiä ja sauvoja. Tallin nurkkauksessa oli niiden siapaikka ja siellä kävi hän niitä tavan takaa tarkastelemassa; tuntuipa siltä, ettei hän olisi niistä luopunut, vaikka olisi lehmän saanut. Niukan ja huonon ravinnon tähden oli poika käynyt sangen laihaksi, kalpeaksi ja voimattomaksi; oikein hän näytti horjuvan liikkuessaan, niinkuin kaikki muutkin sellaiset eläjät, sillä eipä kellään ollut lihavat päivät. "Kyllä sinä Jussi saat nyt jo mennä toiseen taloon yösijaasi hakemaan. Ei ole millä omaakaan perhettä elättäisi, sitä vähemmin voi vieraita henkilöitä ruokkia", sanoi erään talon emäntä kerjäläispojalle. Tuo käsky tuntui pojasta oikein pahalta; oli niinkuin hän olisi kuullut oman kuoleman tuomionsa. Vaikkei hänellä tuossa puhtokunnassa suinkaan lihavat päivät ollut ja vaikkei häntä kaikesti juuri niin hyvillä silmillä katseltu, eikä hyvästi puhuteltu, oli hänen kuitenkin vaikea luopua tuosta tutunomaisesta piiristä. Tämän tähden koki hän hiljaisena ja nöyränä kärsiä kaikki vastahakoisuudet ja näyttää olevansa aina hyvällä mielellä. Kun poikaraiska kuuli tuon emännän vakavan häätämissanan, huomasi hän, että sitä on välttämättömästi toteltava. Heti rupesi hän vaatekulujansa kokoilemaan ja suksiansa tarkastelemaan. Matka, mikä pojalla oli toiseen puhtokuntaan mentävänä, oli noin puoli penikulmaa, sillä lähempänä ei ollut taloja. Sinne ei tämän kautta ollut minkäänlaista hevostietä; olipa nyt pojalla suksipahaset tarpeesen. Vaikka emäntä oli aamupäivällä tuon häätämispäätöksensä julistanut, lähti poika vasta myöhään illalla tuolle välttämättömälle, tiettömälle taipaleelle; niin raskaalta tuntui hänestä ero noista tutuista ihmisistä, jotka olivat palasensa hänen kanssaan kahtia taittaneet. Päiväkaudet istui hän yksinäisessä nurkassa ja väliin nähtiin hänen silmistänsä kyynelten tippuvan. Talon väen kävi sääliksi tuo murheellinen majanmuuttaja ja he kokivat antaa hänelle ruokaa, mitä heillä annettavissa oli. Kun sitten lähtöhetki tuli, pisti poika itkusilmin kättä emännälle ja kaikille muille, kiitellen ja kostellen heitä kaikesta hyvästä. Sitten lähti hän. Kova talvi-ilma oli. Arvattavahan on, että pojalla oli sangen huonot ja repalaiset verhot, sillä sehän seuraa itsestänsä muun huonon toimeentulon ohessa. Hänen vaateriepunsa olivat niin iki-kuluja, että niissä oli paikka paikan päällä ja yhtäkaikki vilkahteli paljas iho sieltä täältä, sillä eipä kursitut paikat pysyneet niin lujasti kiinni pukimessa kuin alkuperäinen vaate pysyy. Kirkas talvi-illan täysikuu valaisi kolmenkymmenen viiden asteen kylmäämää lumista kenttää, jota myöden poika mennä laapusteli toista puhtokuntaa kohden. Oli niin kirkas kuutamo, että pojan rinnalla hänen eteenpäin rientäessään kulki aina himmeä varjo. Hänen matkallansa oli iso valtava joki ja sen toisella puolella oli tuon toisen puhtokunnan laajat peltovainiot. Kovasti koki ankara pakkanen nälistynyttä ja uupunetta poikaraiskaa. Kaikista irvistävistä paikkojen lomista tunki viimansekainen ankara pakkanen pureskelemaan ja kangistuttamaan hänen uupuneita jäseniään. Ennen joelle tuloa tuntui jo siltä, ettei hän jaksaisikaan taloon asti. Kuitenkin ponnisteli hän, minkä voi, sillä onhan henki kaikille niin kallis. * * * * * Useampia tiimoja myöhemmin pojan lähdön jälkeen, sattui eräs saman puhtokunnan mies, mistä poika oli lähtenyt, asiainsa vuoksi suksilla kulkemaan samaa suuntaa kuin poikakin. Tuo kulkija sattui peltovainiota kulkiessaan huomaamaan kiiluvalla hangella jonkun mielestänsä oudon myttyrän. Heti käänsi hän suksiensa keulat epäilemäänsä esinettä kohden. Likelle päästyänsä huomasi hän siinä olevan uupuneen poikasen. Likemmin tunnustellessaan löytöänsä, tunsi hän heti että poika oli sama poika, joka niin kauvan oli heidän puhtokunnassansa oleskellut ja joka iltamalla oli lähtenyt sieltä pois. Oitis sieppasi hän pojan syliinsä ja alkoi kiiresti kiidättää häntä lähimpään taloon. Sinne päästyä, havaittiin että poika oli pahasti kauttaaltansa paleltunut. Ainoastaan sydän tuntui heikosti tykyttävän, vaan muutoin näytti hän aivan kuolleelta, sillä mitään muuta elonmerkkiä ei hänessä näkynyt. Koetettiin hänen jäätyneitä ja kangistuneita jäseniään hieroa lumella ja kylmällä vedellä. Kun oli tehty työtä pari tiimaa, aikoi poika aukoa silmiänsä. Hän tapaili katseillansa ympärillään olevia ja hääriviä ihmisiä. Kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat hyvillään, kun poika toki saatiin pelastetuksi kuolemasta. Pojan katse kiintyi nyt yksinomaan tuohon vieraasen joka oli hänet löytänyt ja taloon kantanut. Hän tunsi hänet heti vanhaksi tuttavaksi. Pojan huulet näyttivät liikkuvan; oli niinkuin hän olisi tahtonut puhua jotakin, vaan ääntä ei tahtonut tulla. "En minä jaksanutkaan tätä taivalta kulkea, minä uuvuin välillä", sanoi hän vihdoin kalkkevasti ja niin iloisen näköisenä kuin semmoisissa oloissa mahdollista oli. Tuntui siltä, että se oli pojan mielestä välttämätön tapahtuma ja että hän nyt on tehnyt kaikki, mitä hänellä tässä maailmassa tehtävää olikin. Se oli hänen viimeinen lauselmansa, sillä kohta sen perästä veti hän viimeisen hengähdyksensä ja meni sinne, missä ei enään vilu eikä nälkä vaivaa. Hämmästyneinä seisoivat ihmiset kauvan aikaa hänen ympärillään ja kyynelet valahtelivat kaikkein silmistä. IX. Ilmarin Juuse. Nämät kertomukset ovat toistensa mukaisia, nimittäin näljän kanssa taistelevain kansalaisten kurjuuden ja nälkäkuoleman kuvauksia. Ja kuitenkaan ei voi olla kertomatta, mitä omin silmin on nähnyt ja omin korvin kuullut. Ilmarin talo oli kylän takamailla ja jälemmin perustettu kuin muut kylän rinta-talot, sillä ompa itsekullakin halu saada omaa turvetta, vaikkapa huonompaakin. Senpä vuoksi Ilmarin tilukset olivatkin karuja maita, rämekköjä, hietikoita ja kiviperäisiä kankaita. Muut, ennen asuttuneet talot olivat parhaat maat jo ennen vallanneet allensa ja senpätähden Ilmarin talo oli perustettu semmoisille maille, jotka eivät muille kelvanneet. Yli puolen vuosisadan oli Ilmarissa jo ponnisteltu talonteossa, kärsitty puutosta ja toivottu. Mutta eipä räähkät rämeet, karut kankaat ja hienot pölyhietikot tahtoneet ottaa totellaakseen antamaan toimeentulevaa elatusta ahkerimmallekaan työntekijälleen. Harmaja hallakin oli paljon useimmin vieraana Ilmarissa kuin muilla onnellisimmilla. Tämän kaiken tähden olikin köyhyys ja kurjuus alinomaisena kumppanina Ilmarin perheessä parhaimmillaankin ollessa. Tämä ei oikeastaan kuulu kertomukseemme, mutta kuitenkin on tarpeellinen tietää, minkälaiset tilukset kantatilalla Ilmarilla oli. * * * * * Kylässä oli vahva, roteva, naimaton mies, jota kutsuttiin Ilmarin Juuseksi. Sukunimensä oli hän perinyt tuosta Ilmarista, sillä hänen isänsä oli ensimäisenä asukkaana asunut tuossa Ilmarissa, mutta alinomaisten puutostensa tähden nääntynyt ja hävinnyt tuossa elämän kovassa taistelussa. Juuse ei ollut mikään kirjamies. Poikasena ollessaan sai hän lukusijoilla papistolta ankaria nuhteita ja uhkauksia. Aikaisemmaksi tultuansa, alkoi hän väistellä noita tukalia lukusijoja, eikä tullut niihin ensinkään. Tästä oli vaan se seurauksena, että häntä ruvettiin oikein kruunun voimilla kuljettamaan lukupaikkoihin. Kun rippikoulun aika tuli, kulkea junttasi Juuse kymmenisen vuotta uskollisesti rippikoulussa, sillä varsin vastenmieliseltä tuntui hänestä tuo kruunun kyyti lukusijoille ja tuota kyytiä hän nytkin pelkäsi. Vihdoin päästi papisto hänet ripille, vaikkei hän suinkaan ollut koulunkäynti ajallaan tullut entistä paremmaksi. Siivo hän oli luonnostansa ja koki kirjaansa silmin, suin ja peukaloin iskeä päähänsä, niin että koko ruumis tärisi ja hiki päästä valui. Näin varttui Juuse vankaksi, leveäharteiseksi mieheksi. Jo kymmenvuotiaasta saakka ansaitsi hän vieraan työssä elatuksensa. Ahkera, siivo ja nöyrä kun oli, oli hän kaikkein haluama työmies. Hänelle maksettiin hyviä palkkoja renkinä ollessaan, mutta Juusella oli se paha tapa kuin monella muullakin, että partavero oli suurempi kuin vuosipalkat. Tämän tähden ei hänellä ollut koskaan kelvollisia nuorenmiehen vaatteita yllään. Mutta ihmisen ei ole yksinään hyvää olla. Tämän totuuden alkoi Juusekin tuntea kun hän oli neljännelläkolmatta ikävuodellansa. Hän valitsi elämänsä kumppaniksi erään rotevan piikatytön, jonka kanssa pian liitto solmittiin. Ei ollut sillä hyvä, jos nyt oli elämän kumppani, nyt vaati saada vähänkään omaa turvetta ja oma katto päänsä päälle. Sukurakkaus tuohon entiseen kovaan kotiinsa pakotti hänet menemään Ilmarin nykyisen isännän luo, pyytämään torpan maata. Jo samana kertana tehtiin kaupat ja Juuse sai erään rämeisen paikan torpan maakseen. Siihen hän rupesi rakentamaan mökkiänsä ja ei ollut kulunut vielä vuoden vertaakaan aikaa, kun nuori pari muutti asumaan omaan mökkiinsä. Siinä he sitten raivasivat karua torpan tilaansa ja kasvattivat lapsiansa, joita alkoi tulla ehtimiseen. Viimeiseltä saivatkin he tiluksensa siihen voimaan, että hyvinä vuosina tultiin jotenkuten omistansa toimeen; mitä puuttui, sen tienasi Juuse kylästä työllään, sillä kun hän oli hyvä työmies, oli hänellä aina työtä saatavissa. Vaikkei Juuse ollutkaan kirjamies, eikä siis mikään sivistynyt, osasi hän kuitenkin vaimoaan ja lapsiaan rakastaa kaikella kunniallisella perheenisän helleydellä ja rakkaudella ja vastarakkautta sai hän myös perheeltään palkinnoksi hyvyydestänsä. Kaiken väkensä ja voimansa uhrasi hän perheensä toimeentulon eduksi. Tuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä sekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa. "Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa kesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella. Niin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin parempia ja lihavempia aikoja odottaessa. Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin. "Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta sinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte", sanoi köyhäin hoidon esimies. Katkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa. Kyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen. Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin. Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä velliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön ovelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle. Vahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat vellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä kuppiinsa. Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle. "Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olevista", sanoi vellinjakaja. "En minä itselleni tahdokaan, mutta minulla on täällä kuusi lasta, joiden edustajana minulla on oikeus olla", vastusti Juuse. Ei tuo melu hälvennyt, ennenkuin köyhäinhuoneen johtaja tuli parin miehen kanssa järjestystä pitämään, sillä nälkä oli kullakin. Hän se lopetti kiistan Juusen ja vellinjakajan kesken ja hän käski täyttää Juusenkin maljan vellillä. Tämän hän antoi lastensa eteen ja kehoitti heitä syömään. Lapset kääreentyivät maljan ympärille ja alkoivat ahnaasti jäkäläleivän kanssa pistellä velliä poskeensa. "Syökää tekin, isä ja äiti", sanoivat lapset melkein yhteen ääneen, kuin he olivat jonkun kerran velliä suuhunsa pistäneet? "Älkää meistä, lapsikullat, huoliko, syökää te nyt vaan, lapsiraukkani", sanoi Juuse ja vesikarpaleet nousivat hänen karheisiin silmiinsä. Pian lipittivät lapset tuon vellin suuhunsa. Olipa se heistä oikea juhla-ateria, sillä olihan velli keitetty selvästä viljasta ja olipa siinä lihan makuakin seassa. Esimies toimitti niin, että Juuse ja vaimokin saivat velliä. Erityisesti pyysi sitten Juuse esimiestä, että hän heidän lapsensa ottaisi erityiseen huomioonsa, koska he itse olivat aivan voimattomat ja vähäväkiset tässä tungoksessa puoliansa pitämään. Esimies lupasi tehdä parastansa. Pari viikkoa on kulunut ja tuo näljän ja puutoksen seuraama nälkäkuume osasi köyhäinhuoneesenkin. Melkein järkiään kaatuivat hoidokkaat tuohon ankaraan tautiin ja kuolon ankara viikatemies alkoi niittää runsaan saaliin heidän seassaan. Tavan takaa kävi Juuse katsomassa lapsiansa tuossa turman pesässä. Kun hän huomasi ankaran taudin iskeneen kiinni noihin horjuviin haamuihin ja ankarasti kuolevan heitä, rupesi hän tahtomaan lapsiansa pois köyhäinhuoneesta. -- Se hänelle myönnettiinkin, sillä olipa köyhäinhuoneen hoitajillakin hätä ankaran sairastuksen ja hirvittävän suuren kuolevaisuuden tähden, mikä raivosi siellä. Juusen lapsista ei ollut vielä yksikään sairaana ja sentähden toivoi hän välttävänsä lapsensa pois viemällä silmin nähtävästä kuolemasta. Oli kulunut lähes viikon päivät siitä, kun lapset kotiin tulivat. Vanhin lapsista rupesi silloin nurkumaan päätänsä ja niskojansa kipeöiksi; parin vuorokauden kuluttua oli hän vuoteen hyvänä, ankarassa kuumeessa, houraillen yhtenään. Juuse ei voinutkaan tuolla köyhäinhuoneesta lastensa poisnoutamisella pelastaa nälkäistä perhettänsä taudin kourista; taudin siemen oli heihin jo tarttunut. Kun tauti tällä tavalla kerran pääsi perheesen, sairastui järkiään kaikki lapset ja äiti, mutta Juuse ei. Kyllä sen arvaa, mikä työ nyt Juuselle tuli hoitaessaan yöt ja päivät seitsemää sairasta, semminkin kuin ei ollut sairaille mitään antamista, ei ruokaa itselläänkään sitä vähemmin muille. Kantatalosta, Ilmarista, tuotiin tosin joskus maitotilkka ja petäjäleipää. Sitä koetti Juuse veden ja suolan kanssa keittää ja valuttaa tuota suolaista keittosinukkaa sairasten suuhun, etteivät he peräti hiukeaisi; itse hän kasti petäjäistä suolaan ja ryyppäsi vettä päälle. Kahden viikon kuluessa kuoli nuorin lapsi ja Juuse pesi sen ja vei aittaan laudalle; parin päivän kuluttua kuoli äiti. Kovin murtui vahvan miehen mieli nyt. Hän koetti ajatella sinne tänne, mutta mitään reikää minkään avun saamiseen ei löytynyt; hänen täytyi kuin täytyikin jäädä tuon kamalan kuolon keskelle, hoitamaan vielä elossa olevia lapsiaan. Kun kolmas viikko oli kulunut loppuun, ei koko perheestä ollut elävien joukossa muita kuin Juuse itse; kaikki muu perhe makasi järjestyksessä tyhjän aitan lattialla. Juuse tuli nyt murheesta, näljästä ja paljosta vaivasta niin voimattomaksi, ettei hän kyennyt rakkaita omaisiaankaan maahan laittamaan, vaan köyhäinhoitohallituksen täytyi se tehtävä toimittaa. Niinpä eräänä päivänä ajoi pihalle kaksi hevosta, joiden kummankin reessä oli neljä ruumiskirstua; nämät olivat köyhäinhuoneen työhön kykeneväin hoitolaisten käsitöitä. Joihinkin ryysyihin käärästyinä, pantiin ruumiit kirstuihin ja alettiin ajaa kirkolle päin. Juuse ei voinut sen vertaa nousta vuoteeltaan ylös, että hän olisi mennyt katsomaan rakkaan perheensä lähtöä. Kumminkin hän tiesi, mitä tekeillä oli ja sentähden itkeä tihisteli hän vuoteessa itsekseen hiljaillensa. Siinä oli nyt Juusen hyväin toivoin loppu; ei päästykään kesään eikä tautia voitu estää perheesen pääsemästä. Vaikkei Juuse itse kaatunutkaan nälkäkuumeesen, jäi hän kuitenkin näljän ja murheen kalvaamana vuoteelle maata. Hän ei kyennyt liikkumaan missään eikä toimimaan mitään. Sen verran kykeni hän liikkua kontturoimaan, että hän sai mökkinsä lämmitetyksi. Kukaan ei piitannut hänestä, sillä eipä ympäristöllä asuvilla itselläänkään ollut mitään syötävää. Ainoastaan Ilmarin talosta nytkin tuotiin tavasta maitotilkka ja pettuleipää. Juuse oli nyt niin voimaton, ettei hän kyennyt sitäkään maitosinukaksi keittämään, vaan koki siten saada niistä ravintoansa, että kaasi vettä maitotilkkaan monin verroin enemmän kuin maitoa oli ja pani rajusti suolaa sekaan. Sitten hän haukkasi petäjäistä ja ryyppäsi tuota suolavettä päälle. Kunpa tuotakaan olisi ollut ehdon kyllältä, mutta niin ei ollut, sillä Ilmarin talossakaan ei ollut suurin poisanteen varaa. Tämän tähden Juuse ei pitkiin aikoihin saanut minkäänlaista syötävää. Nälkä kalvoi ja jäyti yhtenään hänen heikontuneita voimiaan. Pari lähimmän torpan vaimoa kävi häntä tavasta katsomassa ja jotakin apua hänelle huoneellisissa asioissa tekemässä, mutta eipä heilläkään ollut varaa ruualla häntä auttaa. Kuitenkin olivat eukot siinä onnellisessa tilassa, että he kykenivät vähin liikkumaan ja jotakin toimimaan. "Eikö teillä ole hyvin nälkäkin?" kysyi Juuselta eräänä kertana toinen eukoista. "Mikäpäs se lienee, vaan mitäpä se parkumalla paranee. Kyllä osaisin syödä, kun olisi syömistä", sanoi Juuse. "Eikö se tunnu hyvin hankalalta, kun on kova nälkä?" kysyi taasen muija. "Eihän tuosta niinkään kovin tiedä, kun kerran on siihen tottunut ja kun joskokin saa jotakin sydämeensä --; tuntuu tuo vaan eläminen ja oleminen tukalalta ja rauhattomalta; kun olisi tullut kesä ... mutta tuo murhe ja muu voimattomuus..." sanoi Juuse uupuneen näköisenä. Eräänä kertana könttyröivät eukot taasenkin Juusen mökkiin. Heillä oli nyt mukanaan maitotilkka ja pala survoleipää. Nämät aikoi Juuse jättää niiksi ajoiksi, kuin ei hänellä enään ole mitään syötävää. Hän kiitteli ja kosteli muijia hyväntahtoisuudestaan. "Mutta jos kuolema tulisi", arveli toinen muijista. "Tulkoon vaan, se olisi paljon parempi, sillä olenpa kovin murrettu ja kalvattu mies", sanoi Juuse yhtäkaikkisesti. "Mutta mihinkäs luulisitte joutuvanne, jos kuolema tulisi?" sanoi eukko, jatkaen ikäänkuin huolehtien hänen sielunsa tilasta ja viitaten pitämään siitä huolta. "Minä en ole mikään kirjanoppinut, mutta sanotaanhan noita olevan kaksikin, jotka ihmisestä kuoleman jälkeen huolen pitävät -- ... Ottakoon nyt kumpi ensin ennättää -- minulle ei maistu elämä enään miltään, enkä minä voi välittää mistään mitään", sanoi Juuse uupuneena. Kauhistuen lähtivät eukot pois. Kolmen päivän perästä tulivat he taasenkin Juusen mökkiin. He sanoivat hyvänpäivän, mutta Juuse ei vastannutkaan. He silmäsivät vuoteen vieressä olevalle tuolille, johon he olivat laskeneet viimmestuomansa maitotilkan ja survoleipäpalasen. Palasta ei ollut ja astia oli tyhjä. He astuivat sängyn luo ja silloin huomasivat he, ettei Juuse enään olekaan elävitten joukossa. Hänen silmänsä kiiluivat kuin lasinapit syvälle painuneista silmäkuopista. Vasemmassa kourassaan näytti hän puristavan jotakin, ikäänkuin erinomaisen tärkeää ja tarpeellista. Mummot väänsivät kouran auki. Siellä oli hiukkanen suoloja; luultavasti oli hän kokenut niitä imeä hiukenevan sydämensä katkeamisen esteeksi. Hänen rintansa päällä oli avonainen talon ainoa virsikirja, jota hän näytti oikealla kädellänsä painavan rintaansa vasten. Otaksua sopii, että kuin hän tunsi loppunsa lähestyvän, haki hän tuon virsikirjan, saadaksensa sieltä jonkun lohdutuksen sanan. Tuntuipa siltä, kuin ei Juuselle olisikaan viime kamppauksessa ollut aivan sama, kumpi noista kahdesta hänet ensiksi ennättäisi kuoleman jälkeen haltuunsa ottaa. X. Kyntäjä. Vuoden 1868 kevät alkoi hyvin pahoilla enteillä. Paksut hanget olivat vielä maassa, kun jo ukkonen piti pahaa pauketta. Käki lensi tiheimpään kylään ja sitä ei pidetty ensinkään suotuisana vieraana. Selvästi huomasi, etteivät tytöt ja pojat pyytäneet tuota armasta käkeä kukkumaan naimavuosiaan, eikäpä vanhemmat ihmisetkään pyrkineet tietämään, montako vuotta heillä vielä on elettävissä. Kun tuo odottamaton vieras tuli kylään, lensi se tiheimmän puhtokunnan erään talon kaivon vinttiin ja alkoi tuon kauvas kuuluvan, vaikka läheltä heikolta tuntuvan kukahtelemisensa. Suomaton vieras kun se tämmöisissä oloissa oli, ruvettiin sitä häätämään pois. Käki ei ollut siitäkään milläänkään, lensihän vaan muutaman kylän pajan katolle ja alkoi taasenkin kukahdella yhtä mahtavasti, ikäänkuin hän ei olisikaan mikään suomaton vieras. Siitä pois häädettynä, lensi se kylän läpi juoksevan, valtavan joen rannalla olevain, menneen vuotisten hamppujen likovaajain päähän ja kukkui siinä niin hellittämättömästi, että oikein kauhistutti. Häädettiin se siitäkin pois ja silloin se lensi joen ylitse ensimäiseen aitan seipääsen ja kukkui siinä niin paljon kuin halutti; kukkui ennustuksia, hyviä ja huonoja aikoja ja kun nähtiin, ettei sille mitään valjettu, annettiin siinä sen kukkua vaan. Olikin niin kylmä ja kamala kevät, että kaikki vanhat vuoden ennustajat käyttivät käen tunkeilemisen kylään ja sen kukkumisen ja tuota ukkosen hangelle ajamista hyväksensä. Kamalalta tuntui taasenkin elämän toivo, sillä enteet olivat huonot. Olin juhannusaattona jossakin talossa selvittämässä heidän asioitansa. Oli niin kamalan kylmä ilma, että se luisteli läpi lihan. Joen yli pyrkiessäni, ajattelin: mitähän aikoja meille kuitenkin vielä tulee. Kamalat olivat mietteet ja kylmä tuuli viuhkoi niin rajusti, etten ollut löytää keinoja itseäni suojellakseni. Silloin yhtäkkiä välähti mieleeni, että 'uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi', sillä olihan nyt päiväntasauksen aika. Hallitus oli kaikkensa koettanut, auttaaksensa maakuntaa syömisellä ja siemenellä. Niinpä oli se nytkin kokenut toimia niin, että maanmiehillä olisi jotakin kylvämistä. Ei ollut saatavissa oman maan touon siementä ensinkään ja sen takia koetti hallitus saada niitä, missä niitä vaan saatavissa oli. Niinpä oli Saksasta ja Tanskasta hankittu touon siementä kylvämisen varalta. Paljon oli niissä kaksirivistä ohraakin, mikä harvoin täällä Pohjanmaalla menestyy. Niitä oli lainailtu maanomistajille jonkimmoista takuuta vastaan. Paremman tulevaisuuden toivosta ei kansa katsonut, oliko kevään enteet huonot vai hyvät ja olivatko saadut touon siemenet kaksi- tai kolmirivistä ohraa, mutta yrittivät ja toivoivat he vaan. Satuin taasenkin kulkemaan ulompana kotinurkkiani. Kylmä ja kamala oli ilma kylvön teon ajaksi, mutta yhtäkaikki oli ihmisiä kyntö-vaolla. Kai he vielä toivoivat ja luottivat. Katsoin erästä kalpeata ja laihaa, täysikasvuista poikaa, joka mielestäni näytti sangen heikolta kyntäjältä. Menin häntä puhuttelemaan. "Eikö tunnu vaikealta noin raskas työ?" kysyin häneltä. Hevonen oli juuri vaolle käännettynä ja siihen tökäsi nuorukainen auransa pystyyn ja istui rinnalleni pellon pientareelle. "Eipähän se niin helppoakaan ole ... voimat ovat vähissä, kun on monta vuotta peräkkäin olkea syönyt, mutta eihän ole parempaa toivomistakaan, ellei sitä uudestaan yritä", selitti tuo kalpea nuorukainen. "Mutta onhan nämät ilmat niin kamalan kylmiä taasenkin näin kylvön ajaksi", sanoin. "Mikä sen tietää, jos ne vielä lämpeneisivätkin", sanoi poika ja katsoa vilautti epäluottavasti minua silmiin. Samassa tiukensi hän suolivyötään, nousi ylös, ikäänkuin tyytymättömänä ja tarttui saharan kankeen. Tuskin hän oli päässyt vakonsa kanssa pari kolme syltä eteenpäin, kun hän kaatua vätkähti vakoon ja hänen huipertuessaan auransa, hevosen yhä edelleen mennessä, teki väärän vaon. Siitä noustuaan, oikasi poika mutkan; näytti siltä, ettei kylvömaa saa tulla huonosti kynnetyksi. Peltosarka oli noin viidenkymmenen sylen pituinen ja kun tarkastelin tuota luottavaa kyntömiestä, kaatui hän tuolla vaollaan viisi kertaa, mutta yhtä monesti nousi hän ylös ja alkoi taasen uudestaan. Tulevaisuuden toivo elähytti häntä. XI. Leipoja. Juhannukselta lämpenikin ilma niin poutaiseksi ja lämpymäksi, ettei moista usein ole nähty. Auvereen tähden oli ilma usein niin paksu ja sumea, että aurinkokin paistoi taivaalta niinkuin jonkun ohkasen ja tasaisen pilvikerroksen lävitse. Kärsi silloin aurinkoa tähystää ja katsella, eikä tarvinnut turvakseen laittaa savustettuja lasipalaisia, silkkihuivien nurkkia tai muita semmoisia turvakeinoja. Kytösavua oli tavasta niin sakealta, ettei kaikesti parinkymmenen sylen päässä olevaa naapuritaloa päiväsydännäkään nähnyt. Selvästi näki, että kaikilla ihmisillä oli vielä luottamusta -- ja uskoa korkeimman apuun. Maa kasvoi niin rajusti, että oli kuulevinaan, ikäänkuin jotakin ritinää olisi kuulunut. Ulkomailta tuodut touon siemenetkin kasvoivat, heilimöivät niin tutun-omaisesti, ikäänkuin ne olisivat kauvan aikaa jo meidän ilma-alaamme perehtyneet. Kaksirivinen ohrakin pallotti vaan kullan keltaisena ja täysinäisenä pitkissä ja täysinäisissä tähkäpäissä. Tuota kaikkia katsellessa, elpyivät kuihtuneet, näljän ja taudin rasittamat, jäljelle jääneet ihmiset. Loistavin silmin katselivat he kullankeltaisia peltovainioita sivukulkeissaan, samassa läpi kouransa vedellen täysinäisiä tähkäpäitä. Kun vilja oli siihen määrään kypsynyt, että siitä voi hampaan rakoon jotakin saada, leikkoa napsivat ihmiset pellon joutuneimmista paikoista ja siellä täällä alkoi joitakuita varajalkoja ilmestyä laajoille peltovainioille. Ei joudettu odottamaan niinkauvan, että olisi koko riihellinen voitu leikata, vaan ne vähätkin vietiin riiheen. Siellä ne kuivattua hierastiin oljesta erilleen ja kiidätettiin myllyyn; kansa oli päässyt ruokaan käsiksi. Siitä saatiin uusia voimia, että kyettiin ilomielin rientämään valmistuneen, odottavan ja raskaasta painosta notkuvan elon kimppuun. Ei monta vuorokautta viipynyt, ennenkuin laajat vainiot röyheltyivät varajaloista ja kuhilaista aivan täyteen. Ihana oli katsella noita pulleita ja täysinäisiä kekoja, joita taaempaa katsoen näytti olevan vainiot täyteen ahdettuina. * * * * * Satuin menemään muutamaan taloon, jossa ensi kertaa leivottiin uutisviljasta. Oltiin juuri taikinaa alustamassa. Vanha emäntä hääri ja puuhasi tuon kullankeltaisen ja sitkeän taikinan kanssa. Valkoset paidan hihat olivat käärityt ylemmäs kyynäspäitä ja kikavalkea esiliina oli edessä. Isolla härjän lapaluulla nosteli emäntä taikinaa pöydälle ja alkoi sitä vanuttaa. Vanha isäntä istui miettiväisenä pöydän päässä. Näytti siltä, että hän oli sangen alakuloinen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa, istui vaan hiljaisena ja miettivän näköisenä. Olin huomaavinani, että kyyneliä väikkyi hänen silmissänsä. "On niin kummallista, ettei tahdo silmiäänkään uskoa. Viisi vuotta perätysten on syöty olkia ja pettua ja monasti ei ole ollut selvää viljaa siteeksikään sekaan panna. Ja nyt on tuommoinen taikina pöydällä! On kuin kesävoita ... miten sitä uskaltaa tuommoista leipää syödä. Jumala ei ole vielä meitä hyljännyt", puhkesi ukko viimein sanomaan. Hänen leukansa rupesi järähtelemään ja viimein puhkesi hän itkeä nyyhkimään. Lieneekö ukko miehisenä miehenä hävennyt tuota sydämensä heltymistä, summa vaan oli se, että hän nousi ylös ja alkoi kävellä könttiä kamariinsa. XII. Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä. Kun paikkakuntaan muutimme, ihmettelin suuresti tavatessani erään aina köyhäksi tunnetun, monilukuisen perheen. He olivat kaikin elossa, vieläpä terveinä ja hyvin voipinakin. Vanhastaan oli tiettynä, kuinka nälkäistä ja nurjaa elämää he viettivät hyvinäkin aikoina. Työteliäitä ihmisiä olivat kyllä vanhemmat, mutta kun iso lapsiliuta kertyi ympärille, ei ahkerankaan työmiehen ansiot voineet riittää lukuisan perheen välttämättömimpiinkään tarpeisiin. Elävä hätä olisi monastikin tullut perheesen, mutta vaimo oli kanssa laillaan perheen apuna. Hän oli lueskellut kaikenlaisia lääkärikirjoja, mitä käsiinsä sai. Nerokas ihminen kun oli, oli hän niistä kokoillut itselleen monenlaisia tietoja. Niiden avulla oli hän kohonnut siihen arvoon, että häneltä ruvettiin kyselemään neuvoja yhteen ja toiseen vammaan. Hän oli jonkummoinen silmälääkäri, ja jos jonkun henkilön silmä loukkaantui tai jos hän sai pahan rikan silmäänsä, oli kohta asia tuon eukon luokse. Tuossa rikan otossa olikin hän niin taitava, ettei niin pahaa rikkaa ollut, ettei hän sitä poistanut. Tavasta olivat ne niin syvälle syöpyneet, että oli mahdoton uskoa, että hän ne, useinkin tavattomilta paikoilta, saisi pois, mutta äläs mitään, pois hän ne vaan otti. Hänellä oli niin pehmeät hypeet, että vaikka hän käsitteli ärtynyttä silmää, ei hänen hypeensä jälki tuntunut rasittavalta eikä tuskaa lisäävältä. Kun hän oli syyt poistanut, hauteli hän sitten useampia vuorokausia vihottunutta silmää raikkaalla lähdevedellä, jota hänellä oli mökkinsä luona saatavana. Tarkoin varoi hän, ettei valo päässyt rasittamaan kipeää silmää. Sentähden piti hän tuona aikana pimeänä useampia vuorokausia pienen kamarimökin, jossa hän noita silmäkipeitä hoiteli, kun niitä sattui olemaan. Vaikkei lääkkeet olleet sen parempia, lähti moni sieltä tervein silmin. Oliko niin, että vamma oli semmoinen, jota ei hän voinut parantaa, kehoitti hän kiihkeästi potilasta menemään kiireen kynttä lääkärin luo. Jos missä oli sairaita, noudettiin hän tavallisesti niitä hoitamaan. Hänhän se osasi niin pehmeästi käsitellä ja luottavasti lohdutella sairasta. Aina hänellä oli joku apukeino jotakin vissiä vammaa vastaan. Oliko sairautena paha haava, puhdisti, siteli ja voiteli hän ne niin hyvin, että niistä kohta kipu lakkasi ja paraneminen alkoi. Erinomaista huolta piti hän siitä, ettei sairaan vatsa saanut olla kovalla. Jos jotakin semmoista merkkiä näkyi, koetti hän lievennellä ja auttaa niitä lääkkeillä, niinkuin resiiniöljyllä, senna-teellä y.m. Elleivät ne auttaneet, pani hän kohta lavemangin, jossa toimessa hän oli erittäin taitava. Jos sairaassa oli ankara kuume, virvoitteli ja jäähdytteli hän sairaan päätä kylmillä kääreillä. Hän oli tottumuksesta tullut niin kestäväksi, että hän väliin valvoi viikkokausia yöt ja päivät sairaan vuoteen vieressä, eikä hänessä sen suurempaa uupumuksen merkkiä näkynyt, kuin että hän joskus istuallaan nuokahteli; kuukausmääriin ei hän paljon lepoa kaivannut, kun hän joskus vaan sai uinahtaa jonkun minuutin, niinkuin lintu oksalla, oli siinä kyllä. Tuo pitkällinen perheensä luota poissa oleminen kävi siten laatuun, että vanhimmat lapset kotimökillä hoitivat nuorempia. Outo olisi luullut tuon yhteisen hyväntekijän hyvinkin paljon ansainneen tuolla avunteollaan. Mutta kansa on useinkin kiittämätön hyväntekijällensä. Yleiseen oli juurtunut se ajatustapa, että hänhän onkin vaan köyhä akka, joka kyllä joutaa parempiansa palvelemaan. Kenenkään mieleen ei juuri monasti juolahtanut, että hänen työnsä on raskaimpia kaikista töistä ja että hän tarvitsisi palkan työstään saada puutetta kärsivän perheensä elatukseksi. Ihmisistä tuntui siltä, että noin sen ollakin pitää. Usein hän kyyneliä vuodattaen palasi köyhään mökkiinsä, kun hän moniviikkosesta sairaan hoidostaan tyhjinkäsin laitettiin pois, ilmottamalla, ettei häntä enään tarvittaisi. Yöt ja päivät oli hän siellä valvonut ja sanomatonta vaivaa nähnyt ja salaisesti toivonut, että hänelle nykäistäisiin palkaksi jotakin, että hänellä olisi jotakin kotiin viemistä nälkäisille lapsillensa. -- Oliko kummaa, jos uupunut sydän murtui. Usein oli sairas, jota hän oli hoitanut, jo niin paljon voimistunut, että hän kykeni vaatepäällä istuskelemaan. Sen enempää älyämättä, ojensi hän vaan tavallisesti yhtäkaikkisesti kätensä, kun hoitaja häntä hyvästijätteli. Jos sitten joku pisti leipäkieraman poislähtiessä hänen käteensä, ei sekään ollut paljoksi arvattava. Usein oli keskustelua isäntäväen kesken, annettaisiinko hänelle mitään palkkaa, mutta päätökseksi melkein aina tuli: "hyväpä on ollut, kun hän on saanut ruuan suuhunsa". Vaikka tuon uskollisen yhteiskunnan palvelijan mieli välisti murtuikin kyyneleihin asti, ei hän kuitenkaan kenellekään nurkunut eikä valitellut vaivojaan; nöyränä hän vaan kärsi surunsa ja oli yhtä helkevä ja yhtä mieluinen taasen tarvittaessa lähtemään. Kuitenkaan eivät kaikki niin kiittämättömiä olleet. Oli ihmisiä, joilla oli tunnokas sydän ja kiitollinen mieli siitä suuresta avusta, minkä he olivat häneltä saaneet. He useinkin kyyditsivät hänet hevosella kotiin, pannen rekeensä, milloin pottusäkkiä, kulloin jauhopussia, leipäröykkiöitä, lihan palaa tai muuta semmoista. Silloin tunsi eukko itsensä sangen kiitolliseksi ja koko maailma tuntui hänestä niin hyvältä. Ilosta loistavin silmin meni hän mökkiinsä, sillä olihan hänellä nyt, mitä antaa nälkäisille lapsillensa, jotka nöyrinä tulivat iloissaan äitiänsä vastaanottamaan. Tämmöiset kohtaukset palkitsivat hänen mielestään nuot hukkaan menneet vaivatkin. Asiain ollen tällä kannalla, ei perhe päässyt koskaan sen paremmaksi karvottumaan, vaan puute aina kapisi kantapäillä. * * * * * Tämä perhe se oli, joka herätti minun huomiotani paikkakuntaan muuttaessani. Vanhimmat lapsista olivat jo pesästä lentäneet pois, mutta heille kun luoja niitä niin runsaasti lahjotti, oli heillä lapsia nytkin ympärillään kokonaista kuusi kappaletta. Naurussa suin tulivat vanhemmat minua tervehtimään, niinkuin vanhaa tuttua ainakin. "Kuinka te näinä kovina ja hirmuisina aikoina olette henkenne säilyttäneet?" sanoin minä hämmästyksissäni. "Eipä meillä ole ollut hätäpäivää", sanoivat he iloisesti. "Kuinka se on ymmärrettävä, nyt kun koko maa taistelee nälkäkuoleman kanssa? Ovatko lapsenne kuolleet?" kyselin minä. "Ei ainoatakaan pään vahinkoa ole tullut. Kaikki ovat he terveinä ja vieläpä lihaviakin", sanoi mies iloisesti. "Meillä onkin nyt parempi elämä, kuin koskaan ennen", säesti vainio. "Jopahan nyt kumma ja sitähän tässä juuri itsekseni ihmettelen, kun olette niin lihavan ja vöyreen näköisiä. Mutta tahtoisinpa tietää, mistä teille nuot hyvät päivät näinä hirmuisina aikoina ovat tulleet", utelin yhä. "Se on pian selitetty. Kun huomasimme, minkälainen aika nyt oli käsissä, lähdimme heti, mikä perheestämme vaan kynnelle kykeni, kori kainalossa metsään. Kuivilta kangasmailta rupesimme noukkimaan islannin jäkälää (liisterijäkälä), niin paljon, kuin kerkesimme. Kun olimme pari viikkoa sitä tehneet, oli meillä koossa niitä aika varasto. Niiden turvinhan sitä sitten osaksi on eletty", selittivät he. "No, mitä ruokia te niistä valmistatte?" kysyin minä. "Me teemme niistä leipää ja saapipa niistä hyvää keitostakin", sanoi emäntä iloisesti. "Kuinka se tapahtuu?" kysyin taasenkin. "Ensin noukimme kaikki roskat niistä tarkoin pois. Sitten panemme ne kylmään veteen likoamaan vuorokaudeksi. Kun jäkälä sitten nostetaan liosta pois, pannaan ne lievänlaiseen lipeään noin kymmeneksi minuutiksi. Sieltä nostetaan ne harvoihin vakkoihin ja valellaan vettä päälle niin kauvan, ettei valuva vesi tule yhtään enään lipeältä. Sitten kuivataan ne ja survotaan huhmarissa hienoiksi ja niin on leipävärkki valmis, eikä niissä ole yhtään karvasta eikä muuta maan makua". "Kuinka niistä sitten leipää tehdään?" "Jäkäläjauhoista tehdään paksu juuri, niinkuin ainakin. Kun se on kylliksi hapannut, vastataan se niinkuin taikina ainakin ja jos ei ole parempaa vastimeksi, vastataan se olki- tai petäjäjauhoilla. "Eikö ne huonot aineet pilaa leipää?" "Ei, sillä jäkäläjauhot korvaavat muiden aineiden huonouden", selitti emäntä. "No, entä sitten?" "Sitten leivotaan ne ja paistetaan, niinkuin ainakin, ja leipä on valmis syötäväksi", takaili emäntä. "Ja onpa meillä vielä muitakin apulähteitä hyvään toimeentuloomme", kehahteli isäntä. "Mitäs muuta vielä?" "Kun ilmat tuon ankaran hallayön jälkeen lämpenivät ja sienet kerkesivät kasvaa, lähdimme taas, kynsi kansi, niitä kokoilemaan. Niitä kokosimme niin paljoa, kun voimme ja nyt niitä on varastossamme koko tarve. On suolassakin pari nelikkoa ja mikään suolakala ei vedä niille vertoja", tuumaili isäntä. "Mutta eikö nuot sienet ole monimutkaisesti ja kallisten höystetten kanssa valmistettavia; eikö niistä tule kallis ruoka?" kysyin. "Voihan niistä saada kallistakin ruokaa niinkuin monesta muustakin, vaan voipi niistä aivan yksinkertaisestikin valmistaa oivallisinta ruokaa. Luulemmekin, että he turhaan sienien tähden tekevät paljon työtä ja tuhlaavat varojaan", sanoivat he. "Kuinka te sitten niitä valmistatte?" "Keino on aivan yksinkertainen. Havun neulat, lehdet ja muut rikat noukitaan niistä tarkoin pois. Kanta leikataan poikki, nähdäkseen onko sieni vapaa madoista, sillä jos kannassa kerran ei ole madon reikiä, niin on sieni terve. Eipä muutamien madon reikien vuoksikaan hyljätä isoa, komeaa sientä. Silloin leikataan sieni halki ja leikataan vikaunut osa pois, niin ettei madon reikää enään näy. Sitten pannaan ne kylmään veteen likoamaan ja sitten kiehumaan. Ne eivät tarvitse kiehua niinkään kauvan kuin perunat pehmetäkseen. Siitä ammennetaan sienet reikäkattilalla puhtaisiin vakkoihin valumaan. Kun niistä ei enään mitään tipu, pannaan ne astioihin ja hienoa suolaa ripistellään sekaan, ei kuitenkaan niin paljoa kuin tuoreet kalat tarvitsevat. Siinä ne sitten ovat ne monimutkaiset valmistukset ja kalliit maustimet", selittivät he, oikein innostuneina. "Siitäkö niitä sitten syödään?" "Siitä, aivan siitä niinkuin suolakalaa vaan ja hyvääpä onkin. Mutta jos on varaa laittaa oikein herkkuruokaa, niin ei tarvitse muuta kuin nakkaa pari suupalaa voita paistinpannuun ja panee sinne suolatuita sieniä ja antaa niiden siinä kärähtää ruuminvärisiksi; takaanpa ettei mikään liharuoka vedä silloin vertoja tuolle paistille", selitteli emäntä yhä. "Eikö tuo sienien kokoominen ole hyvin tarkkaa työtä, sillä täytyyhän tuntea sienet ja onhan niissä myrkyllisiäkin, jotka myös täytyy osata eroittaa, koska niiden nauttimisesta voisi menettää henkensäkin", inttelin minä. "Eikö mitä. Tuokin arkuus on vaan tyhjää saivartelemista. Jokainen kyllä tuntee tuon myrkyllisen, punaisen ja valkean täplikkään kärpäs-sienen, ettei hän ota sitä joukkoon. Mitään muuta myrkyllistä sientä ei meillä luullakseni ole. Kovin ohutlihaiset ja ala-arvoiset sienet eivät maksa kokoomisvaivaa, jonkatähden nekin saavat jäädä pois", kokivat he selitellä. "Otatteko te heltut sienien alapuolelta pois, kun valmistatte niitä syötäväksenne?" kysyin. "Ei, ei, mitäs nyt toki. Kun ne ovat puhtaita, kelpaavat ne semmoisinaan ravinnoksi, yksin kannatkin, kun ne vaan ovat terveitä madon syönniltä". En muuta voinut sanoa, kun: "vai niin!" "Emme me vielä ole kertoneet kaikkia hyvyyksiä, mitä meillä on", sanoi emäntä loistavin silmin. "No, mitä teillä sitten vielä on?" utasin. "Meillä on hyvät lihavaratkin", kerskasi emäntä. "Mistäs sitä niin kyllältä on?" kysyin. "Kun tuli semmoinen vuosi, kuten tiedätte, täytyi monen syksyllä tappaa emänsä jäljestä kesän yli eläneet varsansa. Missä kuulimme semmoista tapahtuvan, menimme sinne ja pyysimme saada varsan haltuumme. Mielellään suostuivatkin omistajat siihen ja me teurastimme varsan ja korjasimme lihat; nahan annoimme omistajalle takaisin. Kolme semmoista varsaa saimme sinä syksynä teurastaa ja pulskat lihat niistä tulikin, ja nyt meillä on kyllitellen maukasta lihaa", puhelivat he ujostelematta. "Eivätkö ihmiset kammoksuneet tuota teidän lihan haalimistanne ja syöntiänne?" kysyin minä. "Kammoksuivat kyllä ja sanoivat meitä kovin lihan syöjiksi, mutta sanokoot vaan. Me huolimme heidän ennakkoluuloistansa viisi. Surkeata on nähdä, kun ihmiset ennen kuolevat nälkään, kuin syövät terveellistä, ravitsevaa ja luvallista ruokaa", tuumaili isäntä. "Se ei ole häpeäksi, vaan kunniaksi teille, sanokoot ihmiset mitä vielä sanovatkin; te olette onnellisempia, kun muut tänä kovana aikana; olette henkenne säilyttäneet, niinkuin saaliin. -- Mutta sanoitte saavanne noista jäkälistä keittoruokaakin. Kuinka te sitä valmistatte?" kysyin. "Kun jäkälät ovat puhdistetut ja taitetut, niinkuin edellä on kerrottu, kelpaavat ne keittojauhoiksikin. Se eroitus kumminkin on, ettei niitä tarvitse välttämättömästi kuivata ja survoa jauhoiksi, jos niin kiireesti keitosta tarvitaan. Sillä keittäessä liukenevat jäkälän osat yhdeksi puuroksi. Kun tahdotaan keittoa, pannaan ne pataan kiehumaan. Jos on nakata sekaan maitotilkka ja hyppysellinen selvän viljan jauhoja, niin tulee rokka sen parempi, mutta menee se siltäänkin; luonnollista on, että suolaa täytyy myös hiukan panna keitokseen", selitti emäntä. "Eikö teillä olisi aikaa käydä mökissämme maistelemassa ruokiamme; mökkimme ei ole kaukana tästä", esitteli isäntä. Koko heidän kertomuksensa hyvistä ruuistansa ja ruokavarastoistansa tuntui minusta niin kummalliselta. Mutta kun nuo aina ennen niin kalpeina ja näljistyneinä olleet ihmiset seisoivat hyvinvoipina ja iloisina edessäni, samalla kun muut kansalaiset kulkivat horjuen ja kalpeina, niinkuin kalmistoon suljetut haamut, jotka odottivat vaan sitä hetkeä, milloin heidän jalkansa torkahti ja he suistuvat haudan ammottavaan kitaan -- niin otin kiitollisuudella vastaan heidän kutsunsa. Tultiin mökille. Hyvin voivat, puhtaat lapset tulivat iloisesti vanhempiaan vastaan, hyväillen ja halaillen heitä. Silmäilin ympäri tuota pientä melkein ahdasta mökkiä. Muhkealta ei se tosin näyttänyt kaluston eikä minkään muunkaan puolesta. Mutta kaikkialla hallitsi puhtaus ja hyvä järjestys. Kaikki esineet olivat mukavasti järjestellyt paikoillensa niin paljoa kuin semmoisissa ahtaissa oloissa mahdollista oli. Lasten vaatteet eivät olleet mitään kalliita ja terveitä, vanhoja kuluneita vaatteita vaan, mutta puhtaita ne olivat ja terveiksi paikatut. Heti mökkiin tultua rupesi emäntä ruuanlaittamis-puuhiin. Hän viritti tulen takkaan ja rupesi jäkälä-rokkaa keittämään. Hän yritti sieniäkin paistamaan, mutta minä ehkäsin hänet siitä, ilmoittaen, että haluan maistella niitä semmoisina kuin ne suolattuina olivat. Kun emäntä oli saanut ruuan pantuksi, istuttiin pöytään syömään. Ihmetellä tosiaankin täytyi, kuinka hyviltä nuot oudot ruoat tuntuivat ensikertaisellekin. Ei mitään vastenmielisyyttä tuntunut niitä vastaan. Jäkäläleipä oli hapattamalla tehty ja oli jotenkin tuoretta. Se tuntui vaan semmoiselta kuin vähän happaman kilpakka tavallinen hapan leipä. Kaunista, valkosta ja lihavaa varsan lihaa oli leikelty viipaleisin puulautaselle ja suolatuita sieniä oli toisella. Kummallisen mieluisia olivat nuot sienet ja pian tulin vakuutetuksi, etteivät he liikoja laskeneet, kerskatessaan, ettei mikään suolakala niille vertoja vetänyt. -- Hyvällä ruokahalulla pistelin jäkäläleivän kanssa pieniä ja hyvästi valmistettua, maukasta varsan lihaa. Syödessä emäntä nosti eteeni kaksikorvaisen, ison tuopin, sanoen: "tässä olisi juotavaa". Olinkin näitä ruokia jo siksi paljon syönyt, että halusinkin jotakin palanpainetta; tartuin siis ahnaasti tuopin korviin kiinni. Suuresti hämmästyin, juolahtaessani tuota juomista. Juotava oli, mitä parasta olutta voidaan hyvinäkin vuosina parhaista maltaista kotipanimossa saada. "Mistä teillä on noin avullisia maltaita tämmöisenä aikana, kun olut on parasta laatua, mitä ikinä olen maistellut?" sanoin hämmästyksissäni. "Niitähän on nyt kosolta joka talossa, vaikkeivät ihmiset sitä huomaa. Asia on, näette, niin, että kun jyvä ei ennen hallaa kerinnyt ensinkään kasvaa, jäi tuo jyvän-yty kaikki olkiin ja nämät oljet ovat nyt avullisia maltaita", selitteli emäntä hyväntahtoisesti. "Ettäkö tämä olut on tehty oljista?" kysyin kummissani. "Aivan pelkistä oljista. Ei hyppysellistäkään ole siihen käytetty minkäänlaista viljaa", vakuutti emäntä. "Ihme kumma! -- No, miten te sitä valmistatte?" kysäsin. "Keino on aivan mutkaton. Lasken vaan saavin täyteen ohran olkia kuumaan veteen likoamaan vuorokaudeksi. Sitten lasken likoveden tapista ulos ja panen pataan kiehumaan, kiehuessa nakkaan vähän humalaa sekaan. Kun keitos jäähtyy, laitan sen käymään ja olut on valmis", sanoi emäntä. "Mutta eikö tulisi aina parempaa, kun panisi olkia kylmään veteen likoamaan", pakkausin neuvomaan. "Ei käy päinsä. Olen koettanut sitäkin, vaan silloin maistaa olut oljelta ja samalla ikäänkuin tunkalta", sanoi emäntä ja katsoa vilautti minua silmiin; oli niinkuin hän olisi sanonut: Etpä näy ymmärtävän. "Mikä teidät siihen on opastanut?" vastasin. "Kun oljet lemusivat niin imeliltä, rupesin miettimään asianlaitaa ja koettelemaan, eikö niistäkin jotakin tulisi tänä kovana aikana", sanoi emäntä. Lopuksi syötiin tuota jäkäläkeitosta ja sekin meni tämmöisenä aikana hyvin mukiin. Jättelin heidät hyvästi, kiitellen ja kostellen. "Ei meille tule enään koskaan nälkävuotta", sanoi emäntä luottavasti, loistavin silmin, kättäni puristaen. * * * * * Hädästä mitään tietämättä, eli tuo köyhä joukko tyytyväisenä pienessä mökissään ja mikä oli heidät tuohon tilaan ja noihin keksinnöihinsä saattanut? siihenpä vastaan heti. He olivat köyhyydessäänkin semmoisia ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta. He lukivat kaikkea kirjallisuutta, mitä käsiinsä saivat, ei ainoastaan huvikseen, vaan elämänsä opiksi. He olivat viime aikoina saaneet käsiinsä semmoisen kirjan, jossa kehoitettiin hätä-aikoina keräämään jäkälää ja sieniä hätävaraksi. Samassa kirjassa kehoitettiin myös hevosen lihaa hyväksensä käyttämään. Järkeviä ihmisiä kun olivat, ei nämät neuvot tulleet kuuroille korville, vaan he ryhtyivät tuon kovan pulman tullessa heti tositoimiin. Kirjallisuus oli jo heidän henkensä niin kehittänyt, että he olivat vapaat kaikista ennakkoluuloista ja eivät olleet tahallaankaan, vaikka saivat välistä pilkkaakin kärsiä. Monikin, joka näljän kanssa taisteli hirmuista taistelua, pilkkasi heitä, vaikka itse oli kymmentä kertaa pahemmassa kadotuksessa. Siinä oli koko heidän konstinsa. * * * * * Tämmöistä voi silloin tapahtua niinkin pienessä piirissä, missä silloin asuskelin. Ja nämät pikakuvat ovat tosiasioita, eikä minkään mielikuvituksen tuomia utukuvia, sillä olen ne omin silmin nähnyt, omin korvin kuullut. Ei nämätkään ole ilahduttavia kuvia, mutta paljon kamalampia tapahtumia saatti silloin tapahtua muualla, joita en ole ollut näkemässä. Kova aika on nytkin, mutta Jumalan kiitos! En nyt ole vielä yhtään semmoista tapausta nähnyt. Mitä niissä laajoissa piireissä, joita katovuosi pahimmin rasittaa, voi vielä tapahtua, se on hämärän tulevaisuuden peitossa; varmaa vaan on se, että kova nälkä rasittaa paikoittain kansaa. Jumala, ettei semmoista enään tapahtuisi! --- Provided by LoyalBooks.com ---