PIKKU KETTUJA

Kirj.

Harriet Beecher-Stowe


"Little Foxes" teoksesta suomentanut Sohvi Reijonen


Werner Söderström, Porvoo, 1899.



SISÄLLYS:

Johdanto
1. Moittiminen
2. Ärtyisyys
3. Tukahuttaminen
4. Itsepäisyys
5. Suvaitsemattomuus
6. Epäkohteliaisuus
7. Vaativaisuus




JOHDANTO.


-- Isä, mitä sinä aijot lukea meille nyt talvipuhteina? kysäisi Jenny.

-- Olen aikonut lukea sarjan saarnoja, -- vastasin -- jokseenkin
kummallisesta tekstistä, jota käsittelee muuan vanha kirjoitus, jonka
tässä joku päivä sitten löysin lentokirjasten joukosta vinniltä.

-- Elä sano _saarnoja_, isä -- se tuntuu niin hirveän vakavalta ja
talvipuhteina kaipaa jotain oikein hauskaa.

-- No, luentoja sitten, -- minä oikaisin, -- tai kirjoituksia tai
esitelmiä; sanoipa niitä nyt miksi tahansa.

-- Mutta minkäs ihmeellisen tekstin sinä sitten löysit sieltä?

-- Onpahan muuan, josta äitisi isoisän isoisä, hyvin jumalinen ja
suuressa arvossa pidetty Simo Shuttleworth, kerran saarnasi niiden
surkuteltavain luopumisten ja eripuraisuuksien johdosta hurskasten
keskuudessa West Dofieldin kaupungissa, ja se kuuluu: "_ottakaa kiinni
ketut, ne pikku ketut, jotka turmelevat viinimäet; sillä meidän
viinimäkemme ovat nupussa_." [Sal. Korkea veisu 2:15.]

-- Onpa se todellakin kummallinen teksti. Mutta en minä ymmärrä, mitä
sinä sillä tarkoitat.

-- Ihan yksinkertaisesti tutkistelemusta _pikku ketuista_, toimitin
minä. Ja "pikku ketuilla" minä tarkoitan niitä näkymättömiä,
huomaamattomia ja vähäpätöisiä _pikku_ seikkoja, jotka turmelevat kodin
onnen eivätkä anna kodin säilyä niin hyvänä kuin sen pitäisi ja se
voisi olla.

Rakennettakoon vain komeita, mukavia ja hauskoja asuntoja,
koristeltakoon seinät ihanimmilla tauluilla ja huoneet jaloimmilla
taideteoksilla, asukoon siellä ihmisiä, joita sukulaisuus ja yhteiset
harrastukset yhdistävät, olkoon heistä jokainen itsessään hyvä- ja
jaloluonteinen, olkoot he toisilleen uskolliset, olkoot jalomielisiä,
periaatteellisia ja Jumalaa pelkääviä -- ja sittenkin näiden ilkeiden,
jäytäväin, vähäpätöisten kettujen hävitykset turmelevat puolet kodin
viinimäen onnentertuista ennen niiden tuleutumista. Ihmiset, jotka
mielellään antaisivat henkensä toistensa edestä, eivät mitenkään voi
elää onnellisesti yhdessä; toisin sanoen: he ovat paljoa vähemmän
onnelliset kuin he olosuhteihinsa ja hyviin ominaisuuksiinsa nähden
voisivat olla.

Syynä siihen on tavallisesti se, että koti ei ole ainoastaan
molemminpuolisten harrastusten, vaan myöskin molemminpuolisen
avomielisyyden asuinsija. Siellä on elämä peittelemätöntä; siellä on
sen arkihuone, sen pukuhuone, josta me lähdemme ihmisten joukkoon,
häikäilevämpään, varovaisempaan seuraelämään riisuttuamme arkipuvun
mukana arkitapammekin. Siksipä vanha sananlasku sanookin: "kukaan ei
ole suuri kammaripalvelijansa silmissä" ja tuttu varotus: "elä asu
ystäväsi kanssa, muuten hänet menetät."

-- Sehän vain merkitsee, -- vaimoni keskeytti -- että me ihmiset emme
ole täydellisiä ja että mitä paremmin me opimme lähimmäisiämme
tuntemaan, sitä enemmän me heissä puutteita huomaamme. Ne luonteet,
jotka kestävät jokapäiväisen yhteiselämän koetukset, ovat miltei yhtä
lukuisat kuin neliapilaat niityllä. Yleensä tuntuu siltä kuin ne,
jotka eivät kiusaa meitä erityisillä virheillään, sen sijaan
tuskastuttaisivat meitä saamattomuudellaan. Täydellisesti hilliytynyt,
tasainen ja luja luonne on niin harvinainen ilmiö, että sitä ei
milloinkaan voi toivoakkaan tapaavansa elämää tutkiessaan.

-- Arvelin juuri sanoa, -- minä jatkoin -- jotta -- koska perhe-elämä
luonnostaan on niin peittelemätöntä, että siltä puuttuu varsinaisia
sulkuja ja verhoja, jotka sen ulkopuolella, maailmassa, estävät ihmisiä
näkemästä toistensa virheitä ja joutumasta riitaan -- jotta on
todellakin hyvin omituista, että kotia ja perhettä perustettaessa
kuitenkin tavallisesti paljoa vähemmin mietitään, huolletaan ja
tulevaisuutta silmällä pidetään kuin useimpiin muihin yrityksiin
ryhdyttäessä. Eihän kukaan mielellään esimerkiksi pane konetta käymään,
ennenkuin on perehtynyt sen toiminnan laatuun ja käyttötapaan ja
varmasti tiedä todellakin osaavansa, tietävänsä ja taitavansa sitä
oikein hoitaa ja käyttää. Eikähän kukaan mielellään koetakkaan soittaa
viulua, ennenkuin on vakuutunut, että sormet ovat tarpeeksi pitkät ja
notkeat tarvittaviin näppäyksiin, jotta syntyisi sointuja eikä
epäsointuja. Mitähän me ajattelisimmekaan miehestä, joka antaisi
kokonaisen orkesterin soittaa huolimatta vähintäkään eri soittokoneiden
keskinäisestä sointuisuudesta ja korvia särkevässä melussa vain
voivottelisi ja tukkaansa repisi? Epäsointu ei ole silloin
soittokoneiden syy; niistä voi jokainen erikseen helähyttää suloisia,
ihania säveliä, mutta kun niitä vasten sointuisuuden lakia pakotetaan
yhdessä soittamaan, niin niistä jokainen puolestaan lisää räikeää
epäsointua. Vielä mielettömämpää olisi vaatia soittokoneesta sellaista
ääntä, joka on kerrassaan vasten sen soitannollista luonnetta -- vaatia
esimerkiksi huilusta bassosooloa tai suuttua pasuunaan, ettei se voi
täyttää moniäänisen viulun tehtävää.

Mutta niinhän käy usein perhettä perustettaessa. Mies ja nainen
tuntevat jonkunmoista heimolaisuutta, jonkunlaista samantapaisuutta
luonteissaan ja siihen perustuu molemminpuolinen mieltymys.
Tavallisesti he vähän välittävät tarkemmin tutkia toistensa luonteen
ominaisuuksia ja mitä ne yhteiselämässä tulevat toisiinsa vaikuttamaan.
Ja mielellään he jättävät ennakolta sovittamatta ja virittämättä ne
soittokoneet, jotka toisiansa auttavat soimaan koko elämän ijän
sointuisasti tai koko elämän ijän epäsointuisasti. Vähän aikaa
kihloissa oltuaan, jolloin molempain kihlattujen suhde toisiinsa varta
vasten on niin päinvastainen kuin suinkin, mitä avioliitossa seuraa,
nuori pariskunta muuttaa kotiinsa ja yhteiselämä alkaa.

Mutta molempain sukulaiset ja ystävät pitävät ehkä liiankin usein uutta
kotia erittäin sopivana tyyssijana. Luonnollisesti joutuvat hekin siten
perhe-elämän keskuuteen huomaamatta, mitä seurauksia on toisen luonteen
vaikutuksesta toiseen -- eri soittokoneiden yhteissoitosta. Sitten
tulevat lapset, joista jokainen itsessään on oma maailmansa omine eri
tahtoineen ja erityisine mahdollisuuksineen ja kehityksineen. Ja kun
siihen lisäämme palvelijat ja apulaiset vähemmänarvoisine äänineen
soittajaisissa, on perhe valmis ja täysilukuinen.

Eipä totta tosiaan olekkaan ihmeellistä, jos kaikista näistä sattuman
-- vai kohtalonko? -- yhdistämistä ja yhdessä soittavista
soittokoneista joskus kuuluu yhtä paljon epäsointuja kuin sointujakin.
Sillä vaikka kohta mies ja vaimo sopeutuisivatkin, niin kenties käly
tai anoppi sointuisuutta häiritsee, ja sitä paitsi jokainen lapsi
erilaisine luonteenaiheineen aina helposti selkkauksia synnyttää.

Ihmisluonnon varjelusvoimat ovat kuitenkin niin lujat ja monellaiset,
että perhe-elämä sittenkin, kaikista näistä poikenluomaisuuksista
huolimatta, on suurinta ja puhtainta onnea, mitä ihmiselle maan päällä
suodaan. Huolellisesti hoidettuna se voisi olla vielä sitäkin
onnellisempaa. Hyvin hyviä omenoita on kasvanut puissa, jotka on
istutettu viljavaan maahan ja jätetty oman onnensa nojaan; mutta
parempia ja maukkaampia omenoita saadaan niistä puista, joita
puutarhuri hoitaa ja karsii. Niinpä kodinkin taimitarhassa. Jos kaikki
turmiolliset pikku ketut sieltä paikalla karkoitettaisiin, niin vuodet
läpeensä me saisimme nauttia entistään kauniimmista kukista ja
mehuisammista hedelmistä.

-- Mutta, isä -- virkkoi silloin Jenny -- mitä ne ketut sitten ovat?

-- Niin, kuten tekstimme sanoo, ovat ne _pieniä_ kettuja, monen hyvän
ihmisen lemmikkieläimiä ja heidän mielestään useinkin oikein sieviä
pikku elukoita, joista voi olla hyötyäkin eikä missään tapauksessa
suurta vahinkoa. Ne saattaa jakaa seitsemään luokkaan niinkuin Noak
jakoi eläimet arkissa. Nämä seitsemän pikku kettua ovat:

  1. Moittiminen.
  2. Ärtyisyys.
  3. Tukahuttaminen.
  4. Itsepäisyys.
  5. Suvaitsemattomuus.
  6. Epäkohteliaisuus.
  7. Vaativaisuus.

Ja tässä, esitelmääni palaten, on nyt minun sanottavani ensimmäisestä
pikku ketusta.




I.

Moittiminen.


Tämä on erittäin arvossa pidetty pikku eläin, jonka moni ihminen antaa
mielin määrin juoksennella kodin viinipuissa, kuvitellen sen edistävän
rypäleiden kasvamista ja olevan paraimman järjestyksen valvojan
viinitarhassa.

Voimme epäilemättä yleiskelpoisena sääntönä määritellä, ettei kukaan
pidä siitä, jotta hänessä virheitä huomataan, vaan jokainen sitä
vastoin on valmis keksimään virheitä toisissa, niin pian kun ei vain
mene hänen mieltänsä myöten.

Vai eikö niin, kunnioitettu lukija, että on hupaista ja oikein
helpottaa moittia sitä, joka sinua ei miellytä?

Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä poikkeukselta luonnon
järjestyksestä. Tavallisestihan me olemme luontuneet sellaisiksi, että
se, joka meistä on mieluista tehdä, on lähimmäisestäkin mieluista antaa
meidän tehdä. Hauska on antaa ja hauska ottaa vastaan. Hauskaa on
rakastaa ja hauska olla toisen rakastettu, hauskaa on ihailla, hauskaa
olla toisen ihailema. Hauskaa on moittiakkin, vaan hauskaa _ei_ ole,
kuin toiset meitä moittivat. Sitä paitsi juuri ne ihmiset, joita
arkaluontoisuus helpoimmin viettelee moittimaan, kaikkein vähimmin itse
moitetta sietävät. He nostavat raskaita ja kiusallisia taakkoja toisten
hartioille, vaan itse eivät siedä pienimmänkään moitteen sanan
hipaisua.

Vaikeata tässä kohden on se, että meidän elämässämme on paljo muutosta
kaipaavia seikkoja; ja tarvittavain muutosten aikaansaamiseksi on
välttämätöntä puhua niistä ihmisille, joiden on se toimeen pantava. Se
avaa moitteen oven seppo selälleen muutoin hyväntahtoisille ihmisille
ja vapauttaa heidän omantuntonsa sälyttämällä lähimmäisten niskoille
kaikki koetut ikävyydet. Perheen isä ja äiti ovat moittijoita "viran
puolesta". Ja jokaisen yksityisen valitukset kodin piirissä virtaavat
takaisin heihin, kunnes usein lakkaamattomain valitusten usva muuttaa
kodin koko ilman kylmäksi ja rasittavaksi. Sellainen sumu on hyvin
vahingollista viinirypäleille ja turmelee monta kaunista terttusta.

Entusius rakastuu Hermioneen, koska hänen olennossaan on jotain
haaveellista ja raikasta -- _henkevää_. Runollisissa haaveiluissaan hän
vertaa häntä kuutamon vienoon valoon, kesäisen pilven hattaraan, ja hän
rupeaa heti häntä miltei jumaloimaan, joka on niin tavallista ennen
avioliittoa. Hän vakuuttaa Hermionen olevan liian hyvän tähän
maailmaan, liian hennon ja sievän tavallisiin maallisiin askareihin;
hänen pitäisi kulkea vaan ruusuisia polkuja, nukkua pilviuntuvilla; ei
milloinkaan vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, ei rasittua eikä huolehtia,
vaan elää aina erillään jossain kirkkaassa, raikkaassa avaruudessa,
hänen suloisuutensa arvoisessa. Sellaista ja monta muuta yhtä
mieletöntä Entusius peruuttamatta kuiskaa hänen korvaansa hurmaavina
kuutamoiltoina kävellessä tai ihanilla veneretkillä ja suotakoon
anteeksi, jos ymmärtäväinenkin tyttö lopuksi kuvittelee jotain siitä
todeksi.

Seuraa sitten avioliitto -- ja silloin Entusius osotaikse hyvin
vaativaksi kahvistansa, tulee hyvin tyytymättömäksi, jollei ruoka ole
valmista kellon lyönnilleen eikä siedä muunlaista pöydän kattamista
kuin äskettäin kuolleen, erinomaisen oivallisen äitinsä tapaista, jonka
kuvan hänen muistinsa on ympäröinyt pyhimyksen loisteella. Samoin hän
vaatii, että talon pitää jokikinen hetki olla mallikelpoisessa
järjestyksessä. Kuitenkaan ei hänelle mieleenkään vilahda hankkia
tottunut taloudenhoitaja. Parin tottumattoman palvelijan täytyy
toimittaa kaikki saman enkelin johdolla, jonka pitäisi kulkea vain
ruusuista polkua, nukkua pilviuntuvilla ja jota ei mikään maallinen
huoltaminen saisi rasittaa. Ei ole Entusiuksen mieleen milloinkaan
juolahtanut sekään, että aviomiehen velvollisuuksiin kuuluu kaikessa
hiljaisuudessa painaa pahkaansa pienet persoonalliset ikävyydet.
Auliisti hän henkensä antaisi Hermionen puolesta -- onpa hän usein
kihlausajan huumauksessa ehdottamalla sen tapaista ehdottanutkin,
vaikkei sitä tietysti kukaan vaatinut eikä se mitään olisi hyödyttänyt.
Sen aikuiset hehkuvat keskustelut ovat väistyneet seuraavantapaisten
tieltä:

-- Rakas Hermione, tämä tee on savulle. Etkö sinä voi saada Hannaa
keittämään sitä kunnollisesti?

-- Voi hyvänen aika, olen minä koettanut, vaan hän ei tee niinkuin
käsken.

-- Vai niin. Mutta minä tiedän _muiden_ ihmisten voivan saada hyvää
teetä ja silloin totta tosiaan minun mielestäni meidänkin pitäisi
saada.

Ja taas päivällispöydässä:

-- Hyvä ystävä, nyt on liha taas paistettu liian kovaksi. Se on _aina_
liian kovaa.

-- Ei aina, hyvä Entusius. Maanantainahan se oli sinusta ihan paraiksi
paistettua.

-- No, _melkein_ aina sitten.

-- Kuulehan, rakas Entusius, tänään oli minulla vieraita enkä voinut
mennä itse keittiöön katsomaan Riittaa niinkuin muuten aina teen. On
niin vaikea saada häntä tekemään edes jotain kunnollisesti.

-- Äiti sai aina kaikki tehtävänsä kunnolliseksi, olivatpa
palvelijatkin minkälaisia tahansa.

Ja taas:

-- Hyvä ystävä, sinun täytyy katsoa, etteivät palvelijat tuhlaa niin
paljon halkoja. En ole ikipäivinäni nähnyt menevän niin paljon puita
näin pienessä taloudessa kuin meidän.

Tai:

-- Hyvä ystävä, mitenkä sinä voit antaa Marjetan repiä päivän
sanomalehden?

Tai:

--- Hyvä ystävä, minun täytyy todellakin syödä päivälliseni muualla,
jollen saa ruokaa määräaikana.

Tai:

-- Hyvä ystävä, toivoisin sinun vähän paremmin pitävän silmällä,
mitenkä paitani silitetään -- tämähän on ilmeistä häväistystä!

Tai:

-- Hyvä ystävä, sinä et saa antaa Jussin liikuttaa vierashuoneen
kuvastinta.

Tai:

-- Hyvä ystävä, sinun pitää katsoa, etteivät lapset leiki vinnillä.

Tai:

-- Hyvä ystävä, sinun täytyy tarkemmin pitää silmällä, ettei Marjetta
salin lakaisuajaksi pane mattoja kuistin portaille.

Ja niin edespäin ihan äärettömiin. Kurkihirrestä kellariin asti pitää
"hyvän ystävän" katsoa, että kaikki on säntillään, muuten siitä häntä
moititaan.

Mutta kun Entusius silloin tällöin näkee entisen enkelinsä kyynelsilmin
nuhtelevan häntä, ettei hän enää rakasta häntä, niin hän kaikesta
sydämmestään torjuu sellaisen syytöksen ja vakuuttamalla vakuuttaa
rakastavansa häntä enemmän kuin konsanaan ennen. Mahdollistahan se
onkin. Erotus on vain siinä, että Hermione on sattunut kuutamon ja
runouden maailmasta siirtymään jokapäiväiseen todellisuuteen. Niin
kauvan kuin hän Entusiuksen mielestä oli enkeli, tähtönen, lintunen,
illan rusopilvi, ei hänessä tietysti ollut mitään moittimista. Mutta
kun enkeli nyt oli tullut maallisen toimen yhtiökumppaniksi, oli se
aivan toista. Entisenlaisissa oloissa Entusius toistaisi samat sanat
kuin silloinkin. Ikävä kyllä eivät ne enää palaa. Entusius on ihan
yksinkertaisesti mies, jolla on tapana sanoa kaikki, mitä milloinkin
mieleen vilahtaa. Ennen avioliittoa hän ihaili ja jumaloi tulevaa
vaimoansa runouden ja haaveilujen maan ihanteena, ja paraansa mukaan
hän hemmotteli häntä, tehden hänet kelpaamattomaksi siihen käytölliseen
elämään, johon avioliitto hänet saattoi. Avioliiton jälkeenkin hän
niinikään punnitsematta seuraa hetken mielijohteita, ei kuitenkaan enää
kiittäen ja kehuen, vaan moittien ja soimaten. Yksin sulouden tunne ja
kauneuden rakkaus, joita hän ennen avioliittoa Hermionessansa ihaili,
saavat hänet nyt, kodin järjestelyä tarkastaessa, joka päivä huomaamaan
sadottain puutteita ja aiheuttavat ne satoja moitteita.

Olemme tähän asti ajatelleet suloista, kuuliaista vaimoa, joka tulee
pahoilleen, vaan ei suutu, joka ei vielä vääryyttä tunne, vaan nöyrästi
koettaa kohtalon kovia ehtoja täyttää. Sellaisia vaimo-raukkoja,
kalpeita ja kuihtuneita olemme nähneet monta, vaimoja, jotka ovat ihan
kuin ansarikasvia, jotka arkihuoneen kuivassa, pölyisessä ilmassa
nuutuvat, kuoleutuvat ja menettävät toisen toisensa perästä kerran niin
kauniista lehdistään.

Mutta kuvassa on toinenkin puoli -- kun näet vaimo, suuttuneena ja
harmissaan, vuorostaan rupeaa maksamaan samalla mitalla ja naisen
kekseliäisyyden terävillä nuolilla lävistää jokaisen liitoksen miehensä
varustuksissa, osottautuen siinä ihan yhtä vääräksi, mutta miestä
paljoa taitavammaksi.

Surullisinta kuitenkin on nähdä kahden henkilön, jotka kerran ovat
toisiaan sydämmellisesti rakastaneet, käyttävän rakkauden kautta
saavuttamaansa toistensa tarkkaa tuntemista ainoastaan toisiansa
kiusatakseen ja ärsyttääkseen. Vuosikausia yhdessä elettyään ja kaikki
toisillensa uskottuaan he tuntevat toistensa luonteet ja osaavat sitä
varmemmin tähdätä ja ampua myrkylliset nuolensa -- ja niin peräti
turhan turhista pikku seikoista saa moitteen murhenäytelmä tavallisesti
alkunsa.

Miten kerrassaan mitättömistä syistä todellakin alkavat useimmittain ne
riidat, jotka horjuttavat ihan rakkauden perustuksia ja musertavat sen
hennon ja arkaluontoisen rakennuksen! Myöhästynyt tai hieman
onnistumaton päivällinen, revitty sanomalehti, halkojen tai saippuan
tuhlaus, säretty lautanen! Sellaisista mitättömän pienistä syistä
voivat usein oikein hyvät, jalomieliset, jumaliset ihmiset sylen
täydeltä tuhlata ja hävittää juuri sitä kallista aarretta, jonka tähden
taloja rakennetaan, halkoja käytetään ja koko talous perustetaan --
_omaa onneaan_. Ennemmin kylmää kahvia, savuista teetä, pohjautunutta
ruokaa; ennemmin vaikka mitä harmia, vaikka mitä ikävyyttä kuin
_rakkauden_ menettäminen. Mutta mikään ei rakkautta niin varmasti
kuluta kuin lakkaamaton moittiminen.

Kun moittiminen kerran on tullut kahden toisiansa rakastavan henkilön
tavaksi, niin se aikaa myöten leikkaa parantumattoman haavan, joka ei
siedä hellävaraisintakaan, oikeutetuintakaan huomautusta. Jos niin
sairaaloinen arkuus on saanut jalan sijan, on rakkauden ennalleen
palauttaminen miltei ilmeinen ihmetyö.

Entusius on esimerkiksi tänään noussut ylös mitä paraimmalla tuulella.
Aamiaispöydässä hän leikillisesti huomauttaa, miten omituisesti
Hermione kirjoittaa _g:n_. Hermione kiivastuu paikalla ja vastaa
pisteliäästi:

-- Vai en minä enää osaa edes kirjoittaakkaan sinun mieliksesi? Mistä
muusta sinulla on muistuttamista? Ehkäpä hyväntahtoisesti kirjoittaisit
luettelon kaikista, mitä minussa on korjattavaa.

-- Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.

-- En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja
mieheni vaatimukset.

-- No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.

-- Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo
kuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.

-- Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.

-- Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain
pyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran -- mene, tiedä,
elän yhdeksänkymmenvuotiaaksi -- voivani tyydyttää sinun ylen
hienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään _ja_ tee
_ja_ leipä _ja_ paisti _ja_ palvelijat _ja_ eteisen matto _ja_ vinnin
ovi _ja_ kellari. Ja nyt minä luullakseni saan oppia hiukan
yleissivistystä. Minä tartun paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä
hyväntahtoisesti laadit luettelon kaikista muista pikku asioista,
joissa minun on korjauttava.

Entusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.

-- Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään
naputtelemista ei pidetä sopivana, -- virkkaa hänen kaunis
vastustajansa.

-- Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius,
nousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä
päivällistä muualla.

Entusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään
eläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei
hänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön,
alituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja
aristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten
kiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi
vain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja
taipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.

Kun Entusius naimisiin mentyänsä unelmistansa heräsi ja huomasi, että
hänen Hermionensa käytännöllisessä elämässä todellakin oli vain
"lintunen, tähtönen, kukkanen" eikä emäntä -- miksi hän ei silloin
rehellisenä miehenä katsonut todellisuutta silmästä silmään? Miksi hän
ei muistutellut kaikkia niitä ihania asioita, joita hän parin vuoden
kuluessa oli hänen korvaansa kuiskaillut? Ja miksi hän häneltä vaatii
rehellisyyttä, vaatii enemmän kuin mistä oli puhe ollut -- enemmän siis
kuin mihin hänellä oli oikeutta? Voiko lintunen johtaa taloutta? Voiko
kukkanen pitää silmällä Riittaa ja Mariaa ja perehdyttää heidät hienon
talouden kaikkiin yksityisseikkoihin?

Jos hänen vaimonsa, niinkuin useimmat muutkin tytöt, kodin
velvollisuuksia opetellessaan monta monituista kertaa tuskastuu ja
erehtyy, niin totta kai hänen oikeastaan pitäisi voimiansa myöten häntä
siinä vaikeassa tehtävässä auttaa eikä lisätä kiviä kuormaan.
Muistelkoonpas, miten ihaillen ja hymyhuulin hän ennen häitä kuunteli
hänen rehellistä tunnustustansa, että hän on kerrassaan kykenemätön
taloustoimiin ja miten hänestä silloin oli vain runollista ja suloista
juuri se, josta avioliitossa oli niin paljo ikävyyksiä kummunnut.

Jos mies huomaa, ettei vaimo voi kodin velvollisuuksia täyttää -- eikö
hän sitten voi muuten kuin haikailematta ja armottomasti viskata
muistutuksiaan ja vaatimuksiaan, joihin moni kohta kodissa
aiheuttaa? Ei hän uskaltaisi sanoa niin suoraan ja epäkohteliaasti
puotilaiselleen, räätälilleen tai suutarilleen. Poikamiehenä Entusius
ei milloinkaan moittinut ruokaa ruokapaikassaan ensin tarkoin asiaa
ajattelematta ja huomauttamatta siitä niin kohteliaasti kuin suinkin.
Huomautukset ja muistutukset ovat seuraelämässä ilmaistavat
kohteliaasti ja soveliaalla tavalla, muuten niiden kärki ponnahtaa
takaisin lausujaan. Mutta omaa vaimoaan ja omassa kodissaan hän
muistuttaa sanojaan punnitsematta. Niin, sen hän tekee; mutta vuosien
kuluttua on vaimo muuttunut ja koti sietämätön. Ja vähitellen hänelle
selviää, mihin arkailematon moittiminen vie, ja että nainen osaa ampua
moitteen myrkyllisiä nuolia paljoa taitavammin ja varmemmin kuin mies.

Mutta syy ei aina ole miehen. Liiankin usein hellää, tyyniluontoista ja
kärsivällistä aviomiestä kiusaa ja vaivaa moittelias vaimo, jonka
lahjakkuus näyttää ilmenevän pitkälle kehittyneenä taitona keksiä ja
paljastaa kipeitä kohtia kaikessa ja kaikissa.

Olemme nähneet jalointen ja lämminsydämmisinten mielten muuttuvan
juroiksi jörreiksi sellaisen vaimon vaikutuksesta. Varmana saavansa
aina osakseen moitetta, olivatpa miten hyvänsä, eivät he viimein
mistään välitäkkään.

Tunsimme kerran miehen, joka meni naimisiin hemmotellun kaunottaren
kanssa, jonka nurinalle, vaatimuksille ja oikuille ei ollut ääriä, ei
vieriä. Saadakseen kuitenkin lepoa väsyneille hermoilleen täytyi hänen
viimein heretä kuulemattomaksi hänen toiveilleen ja ruikutuksilleen.
Hän eli mikäli mahdollista niinkuin ei vaimoa olisi ollut olemassakaan,
mutta piti kuitenkin huolta, ettei häneltä mitään puuttunut. Vaimo
sairastui, mutta miehen sydän pysyi kylmänä ja heltymätönnä. Hän kuoli
ja mies oli kuin vapautettu vanki. Hän meni uusiin naimisiin -- naisen
kanssa, joka ei ollut kaunis, vaan hyvä ja lempeä, -- naisen kanssa,
joka vaati vähän ja moitti harvoin ja silloin aina mitä
hienotunteisimmin ja varovimmin. Ennen niin välinpitämättömästä ja
huolimattomasta puolisosta tuli mallikelpoinen aviomies -- aina hyvä ja
aulis ja valmis täyttämään kaikki vaimonsa toiveet -- hän oli kuin savi
valajan kädessä. Vaimon lievinkin huomautus, joka niin harvoin ja
silloinkin niin varovasti lausuttiin, oli hänelle suuremman arvoinen
kuin monet pitkät puheet. Niin erilainen voi sama ihminen olla,
riippuen siitä kädestä, joka hänen sydämmensä kieliä koskettelee!

       *       *       *       *       *

Olemme tähän asti puhuneet moittimisesta yksinomaan miehen ja vaimon
kesken. Miltei sitäkin pahempi on lasten moittiminen. Lapsia ei mikään
niin vahingoita kuin alituinen, ajattelematon nariseminen ja
kiuskaminen. Lapset ovat usein virheineenkin yhtä tunteellisia ja
arkoja kuin aikuiset. Lapsessa on kaikki kehittymätöntä, kypsymätöntä
ja puutteellista. Ja melkeinpä jokainen häntä vanhempi luulee olevansa
oikeutettu ja velvollinenkin häntä torumaan, kunnes hänestä tulee
tunteettoman kova ja tuittupäinen jurri.

Vilkas, vallaton poika hyökkää koulusta kotiin innoissaan kertoakseen
äitillensä sanottavansa. Paikalla kuuluu:

-- Kas niin, nyt on taas ovi auki! Enkö minä ole kivenkovaan ja monta
monituista kertaa kieltänyt jättämästä ovea auki?

-- Katsoppas jalkojasi, minkä näköiset ne ovat! Mitenkä usein minun
pitää muistuttaa sinua pyyhkimään jalkasi huoneeseen tullessasi?

-- No, siinä on taas hattu sohvalla! Milloinka sinä opit sen panemaan
paikoilleen?

-- Elä jätä tauluasi siihen! Eihän sen paikka siinä ole.

-- Ui, miten likaiset kädet sinulla on! Missä ihmeessä sinä olet itsesi
tuommoiseksi töhrännyt?

-- Et saa istua sillä tuolilla; paikallahan sinä sen säret.

-- Lapsiparka, minkä näköinen sinun tukkasi on! Mene paikalla sukimaan!

-- Etkös näet taas ole repinyt vaatteitasi! Hyvä ihme, minkälainen tuo
poika on!

-- Elä huuda niin hirveästi! Aivanhan tässä kuuroksi tulee.

-- Tahtoisinpa mielelläni tietää sinäkö, Jaakko, tämän tynnyrin olet
palasiksi ruhjonut?

-- Sinä sitä varmaan, Jaakko, olet särkenyt partaveitseni terän?

-- Jaakko, sinä olet ollut kirjoittamassa kirjoituspöydälläni ja
tärvellyt kolme arkkia parasta paperiani!

Ihmettelemmepä, olisikko kukaan perheen aikuisista jäsenistä tyynenä
jaksanut kuunnella tällaista muistutusten tulvaa, vaikkakin se olisi
ollut aivan yhtä oikeutettu.

Ei suinkaan; aikuisilla on oikeuksia, joita toisten täytyy kunnioittaa.
Kuka hyvänsä ei vain voikkaan heidän toimiansa arvostella. Jos jokainen
voisi ja sen tekisi -- mitä kauheita riitoja siitä seuraisikkaan!

Palvelijat ovat yleensä vain aikuisia lapsia ja äsken mainitun saattaa
siitä syystä heihinkin sovelluttaa. Taitamaton, yksinkertainen
maalaistyttö, joka on saanut palveluspaikan hienossa talossa, menee
aivan sekaisin uudessa oudossa ympäristössä, johon hän yhtäkkiä on
joutunut. Kaasujohto, vesijohto ja monet muut perheen mukavuudet ovat
hänelle tuntemattomia ihmeitä. Hänen pitää oppia ja pitää mielessään
tuhansia pikku seikkoja ja varokeinoja, joista ennen ei ole
uneksinutkaan. Ja jos hän laiminlyö ainoankaan, saattaa siitä helposti
seurata vedenpaisumus tai kaasumyrkytys tai joku muu ikävyys ja haitta.
Jo pöydästä korjatessa ja tarjotessa hienossa pöydässä saattaa monta
kymmentä kertaa erehtyä ja jokainen erehdys yhtä paljon hermostuttaa
perheen kaikkia jäseniä. Eipä ihmettäkään, jos emäntä ja palvelija
silloin silmäilevät toisiaan samoin kuin karhu ja mies, jotka yhdessä
pudota romahtivat puusta, viisitoista syltä korkealta, ja avuttomina ja
vihaisina puun juurella toisiansa katselivat. Emäntä on harmistunut,
kiukkuinen ja toivoton; tyttörukka samalla tavalla ja yhtä hyvästä
syystä. Annappas jos emäntä yhtä yhtäkkiä joutuisi kirjapainoon ja
niukkoja ohjeita saatuaan määrättäisiin latomaan sanomalehden palstaa,
niin hän tosiaan olisi yhtä taitamaton ja hämmennyksissään kuin
konsanaan Riitta hänen järjestetyssä kodissaan.

Moni hieno koti on tällaisista syistä lakkaamattomassa kapinassa,
tyyntymätön kuin myötäänsä aaltoileva meri. "Heidän pöytänsä on tullut
heille ansaksi" todellakin ja loukkauskiveksi se, joka heidän
hyväksensä oli aiottu. Kaasut, vesijohdot, kalut ja koristeet -- kaikki
ne ovat tottumattomissa käsissä muuttuneet pahan hengen aseiksi, joilla
hän yöt päivät heidän kristillisiä avujansa koettelee. Ja vaikka koti
kunnollisessa järjestyksessä pysyisikkin, niin ani harvoin lienee laita
sama hyvän tuulen ja kristillismielisyyden. Minä vetoon tuhansien
naisten kokemukseen, naisten, jotka toden perästä ovat uskonnollisia.
He rukoilevat ja käyvät kirkossa ja heidän sielunsa kohoo rakkauden,
puhtauden ja rauhan ikuiselle lähteelle. Mutta kotiin palattua heitä
kohtaa aivan toisellainen kokemus; he joutuvat epätoivoon ja
halveksivat itseänsä kovasydämmisyytensä, pikaisuutensa, vihaisten
silmäystensä ja ärtyisyytensä tähden, jota herättää alituinen epäsointu
hyvästi viritetyistä kielistä, joita taitamaton käsi koskettelee.

Puhu jouhipaidasta, ruoskimisesta ja muusta lihansa kurittamisesta
pyhityksen välikappaleena! Sitä ei sivistyneessä maassa tarvita.
Pitäköön nainen kodin koettelemuksia jouhipaitanansa ja ruoskanansa.
Kärsiköön niitä tyynesti, iloitkoon niistä, hymyilköön ja olkoon
hiljainen, äänetön ja lempeä -- silloin ei enää luostari voi hänelle
mitään opettaa, hän on voiton saavuttanut pyhimys.

Kun Anni alituisista muistutuksista huolimatta unohtaa pellin
aukaisematta lämmittäessään huoneita aamuisin, kun Riitta _puhaltaa_
kaasun sammuksiin lastenkammarissa ja koko perhe on tukehtua savuun,
vaikka sellaisen sammuttamistavan vaarallisuutta on hänelle
lukemattomia kertoja selitetty, kun lasit päivällispöydässä ovat
himmeät ja viiruiset, vaikka viikkokausia on neuvottu niitä
kunnollisesti pesemään ja pyyhkimään, kun norsunluupäisiä veitsiä ja
haarukoita liotetaan kiehuvassa vedessä, aivan kuin ei siitä olisi
kertaakaan varoitettu, kun palvelijat yhäti ja joka asiassa unohtavat
kaikkein tärkeimmät tehtävät -- silloin ei ole toivon ujettakaan
levosta eikä rauhasta, jollei emännän uskonnollinen mieli jaksa
niitä kestää ja voittaa. Sillä eivät ainoastaan apostolit iloitse
heikkoudessa, hädissä ja ahdistuksissa, vaan myöskin äidit ja
emännät, jos tahtovat, voivat oppia apostoleista, mitenkä he oikein
voisivat sanoa: "koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen."
[2 Kor. 12:10.]

Kärsimys ei meitä kiusaa opittuamme sitä oikein kantamaan. Me voimme
tyynesti kärsiä huomatessamme kärsimyksen kantavan hyviä hedelmiä.
Koettelemuksen kohdatessa voimme silloin sanoa: "jos _sinä_, Herra,
olet sen lähettänyt, niin se on hyväksemme."

Jos mieli kotielämän levottomassa, vaihtelevassa yhteiskuntaelämässämme
pysyä tyynenä ja rauhaisana, on välttämätöntä kristillisessä
seurakunnassa uudestaan päästää arvoonsa se kristillinen avu, jota
mystikot niin tärkeänä pitävät. Tarkoitan -- _vaikenemisen avua_. Tätä
avua ei voi liian suureksi arvata. Tosi ja mieleen painettava on vanha
sananlasku: "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa." -- Mutta --
kuulen monen inttävän -- mitähän meistä sitten tulee, jollemme saa
puhua? Emmekö enää saisi nuhdella lapsiamme, palvelijoitamme,
toisiamme? Pitääkö meidän antaa ihmisten mielin määrin tehdä väärin
suutammekaan avaamatta?

Ei suinkaan. Virheet täytyy huomata ja niistä muistuttaa; erehdykset
oikaista. Kehottaminen ja nuhteleminen on vanhempain ja isäntäväen
velvollisuus ja sama on myöskin oikean ystävän.

Mutta, hyvä lukija, tarkastakaammepas omaamme ja toisten elämää ja
kysykäämme: paljokohan kaikesta moitteesta lausuttanee parantamisen
jalossa tarkoituksessa? Paljokohan siitä on tarkoin mietittyä,
kiihkotonta, ystävällistä, oikeutettua ja niin lausuttua, että se
vaikuttaa hyvästi? "Korva, joka kuulee elämän rangaistusta, asuu
viisasten joukossa", sanoo Salomo. Mutta ne ovat harvinaisia -- kenties
harvinaisempia kuin mikään muu. Kuinkahan moni tosikristitty
muistaneekaan elämässään toteuttaa tätä velvollisuuksista vaikeinta? Me
moitimme uunia, joka lämmittäessä ei lämpene heijastaakseen sitten
lämpöä huoneeseen. Me sanomme sen _nielevän_ halkoja. Samallaisia
olemme usein itsekkin. Raamatunselityksissä ja jumalanpalveluksissa
herää meissä lempeitä, rakkautta uhkuvia, pyhiä tunteita -- mutta jos
ne pian haihtuvat hyödyttämättä laisinkaan arkielämää, puhdistamatta,
lämmittämättä kotiemme ilmaa, niin on se uskontomme, tunteidemme
tuhlaamista: me kulutamme hyödyttömästi, äskeistä vertausta
käyttääksemme, uskonnollisia polttoaineita levittämättä uskonnon lämpöä
ympärillemme.

Me olemme polvillamme nöyrästi tunnustaneet, ettemme ole armoa
ansainneet ja kelpaamme yhtä vähän taivaalliseen Jerusalemiin kuin
Riitta ja Mari tai ovensuussa pysytteleivä kerjäläistyttö hienoihin
saleihimme. Nöyrtyen ja katuen olemme tunnustaneet ajatuksilla,
sanoilla ja töillä tehneemme syntiä Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä
vastaan ja joka päivä ja joka hetki monella tavalla rikkoneemme
taivaallisen Isämme tahtoa. Mutta kirkosta tultuamme me ankarasti ja
rakkaudettomasti rankaisemme lapsiamme ja palvelijoitamme, koska he
maallisissa asioissa ovat yhtä taitamattomat ja huolimattomat kuin itse
juuri äsken tunnustimme olevamme taivaallisissa. Tokkohan muisto
Kristuksen äärettömästä kärsivällisyydestä edes jossakin määrin lientää
omaa kärsimättömyyttämme toistettuamme seitsemänkymmentä kertaa
seitsemän saman asian kuuroille korville? Uskonnollisten tunteidemme
vakavuutta emme epäile, mutta meiltä puuttuu vielä niiden
_sovelluttaminen_ jokapäiväiseen elämäämme, etteivät ne huonossa
uunissa lämminneen ilman lailla pääsisi hyödyttämättä häviämään
äärettömään avaruuteen.

Pyhässä raamatussa on monta ihanaa esimerkkiä, miten nuhde ja moite on
lausuttava. Kun apostoli Paavalin täytyy horjahtaneita kristityitä
nuhdella -- miten huolellisesti hän sanansa valitsee, miten lempeästi
nuhteensa lausuu! Hän tunnustaa sen hyvän, joka rikollisissa on. Hän
vakuuttaa heitä esirukouksistaan ja rakkaudestaan. Ja kun nuoli viimein
laukiaa -- miten varmasti se oikeaan osuu juuri hänen rakkautensa
tähden.

Mutta onhan Paavalia suurempi, puhtaampi, rakastavampi -- Hän, joka
maan päällä asuessaan valitsi kaksitoista alhaista, oppimatonta,
ennakkoluuloista miestä, jotka hidasoppisina, vielä Mestarinsa
kuolinpäivänä häiritsivät hänen maallisen elämänsä viimeisiä hetkiä,
kiistellen "kuka oli suurin", jota Hän niin usein oli heille
selittänyt. Kun muu ei auttanut, polvistui hän rakkaudesta orjan työtä
tekemään, sanoen: "te kutsutte minua Mestariksi ja Herraksi, ja te
sanotte oikein, sillä se minä olen. Jos nyt minä, teidän Herranne ja
Mestarinne, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää teidänkin toinen
toisenne jalat pesemän." [Joh. 13:13, 14.]

Kun vanhemmat, työnantajat ja isännät oppivat siinä hengessä neuvomaan,
silloin neuvo entistä enemmän tehoo. Sen hengen voimallahan Fénelon
muutti ylpeän, oikullisen, itsekkään Burgundin herttuan nöyräksi,
lempeäksi, suvaitsevaiseksi toisille ja ankaraksi ainoastaan itselleen.
Hänenhän mielilauseensa oli: "täydellisyys ainoastaan jaksaa suvaita
epätäydellistä".

Mutta paitsi moitetta, jolla on määrätty tarkoituksensa -- miten paljo
moitetta vain pahantuulen ilmauksena! Viholainen polttaa meitä, ja me
viskaamme sen naapurillemme; tuli polttaa meitä ja me viskaamme hiiliä
ja kuumaa tuhkaa jokaisen päälle ympäristössämme.

On _kiukkuisuutta_, joka lakkaamattomana ikäväin muistutusten
tihusateena tunkeutuu kaikkialle; on mielen _katkeruutta_, joka
koillismyrskynä seestymättömältä taivaalta puhaltaa; on _riidanhalua_,
joka ukkospilvenä salamoi ja raehtii. Kaikki nämä ovat hyödytöntä
pahemmat. Ne ovat _syntejä_, ihan yhtä suuria ja rumia kuin nekin,
joita sivistynyt seura kauhistuu.

Nämä kaikki ovat suurimmaksi osaksi huonon ruuansulatuksen,
kiihtyneiden hermojen tai yleisen kivuloisuuden synnyttämiä sairaloisia
tunteita, jotka me syydämme lähimmäisillemme.

Pappi syö liian paljon mieliruokaansa, menee kirkkoon ja nähdessään
siellä vähän ihmisiä nuhtelee heitä poissaolevain laiminlyömisen
synneistä. "Seurakunta on kylmä, se ei välitä uskonnosta" j.n.e. --
kaikki ainoastaan liiallisen syönnin seurauksia.

Teemmepä joskus viikossa kuuden viikon työn. Hermomme ja aivomme
rasittuvat liiaksi ja jonkun aikaa näyttää meistä kaikki synkän
synkältä ja kotikin kulkevan perikatoansa kohti. Palvelijat eivät ole
milloinkaan olleet niin huolimattomat, lapset niin meluisat, koti ei
kuuna kullan valkeana niin kauheassa epäjärjestyksessä, valtion
hallitus niin huono, ja kirkko joutumassa Antikristuksen valtaan. Mutta
ainoa erotus entisen ja nykyisen välillä onkin ainoastaan siinä, että
olemme voimamme tyyten tuhlanneet ja näemme koko maailman synkässä
valossa. Silloin pitäisi meidän pysyttää moitteen raivotarta etäällä ja
sen sijaan harjoittaa vaikenemisen avua, kunnes hermot tyyntyvät. On
aikoja, jolloin ei kenenkään pitäisi uskaltautua arvostelemaan
lähimmäistänsä, torumaan lapsiaan tai palvelijoitaan tai moittimaan
ystäviään -- aikoja niin ärtyisiä, ettei voi sitä liioittelematta
tehdä. Silloin pitäisi päinvastoin harjoittaa vaikenemisen avua ja
vielä enemmän -- koettaa rukouksen voimaa.

Mutta vaikkemme milloinkaan olisikkaan kiukkuisia, katkeria tai
riitaisia ja kuitenkin on velvollisuutemme huomauttaa ja oikaista
toisten virheitä, herää kysymys: millä tavalla sopivimmin? Vastaukseksi
pikku vertaus kahdesta naisesta.

       *       *       *       *       *

Rouva Varmanen on jalomielinen, voimakas- ja lujaluonteinen,
vaikutusvaltainen nainen. Hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on
selvä, varma ja tuikitarkka. Hän auttaa köyhiä, höyntelee sairaita ja
kärsiviä. Hän on vilpittömästi uskonnollinen. Naisen velvollisuudet hän
toimittaa miltei saavuttamattoman täydellisesti. Lupauksensa hän
täyttää säntilleen ja on täsmällinen kuin rautatien kello.

Mutta kaikista oivallisista avuistaan huolimatta ei rouva Varmanen voi
kotiansa onnelliseksi saada. Hän on näet mitä toivottomin moittija --
periaatteellinen moittija. Hänellä on pettämätön mittakaava kaikelle
maailmassa, ajatustensa järjestämisestä aina hurstin levittämiseen tai
pyyhkeen päärmämiseen ja kieltämättömänä velvollisuutenaan hän pitää
saattaa kaikki talossaan sen mittakaavansa mukaiseksi. Ei hän usein
toru eikä ole juuri kiukkuinenkaan; mutta hän on tyyni, taipumattoman
ankara eikä pieninkään virhe pääse huomaamatta livahtamaan. Hän ei
jätä mitään nuhtelematta; hän ei salli puolustelemista; hän ei hyväksy
mitään muuta kuin oman mittakaavansa mukaisen täydellisyyden. Hänen
nuhteensa ovat niin selvät ja terävät, että ne tepsivät
paatuneimpaankin.

Siksipä hän, vaikka harvoin menettääkin malttinsa ja tuskin milloinkaan
kiivastuu, kuitenkin saattaa koko ympäristönsä epätoivoon puhuessaan
niin tyynesti ja hillitysti. Palvelijat häntä pelkäävät, vaan eivät
rakasta. Hänen miehensä, hyvä ja jalomielinen, vaikka tavoiltaan hieman
ajattelematon ja huolimaton, toisinaan on ihan nääntyä hänen alituisiin
moitteihinsa. Hänen lapsensa kuvittelevat hänet seisomassa etäisellä,
muiden ihmisten saavuttamattomalla kukkulalla, josta hän nuhtelevin
silmin hellittämättä katselee tottelemattomia poikia ja tyttöjä. He
ihmettelevät, mitenkä niin kelpo äitillä on lapsia, jotka, vaikka miten
siivoja koettaisivat olla, kuitenkin joka päivä varmasti tekevät jotain
nurinniskaista.

Rouva Varmasen virhe ei ole korkea päämäärä, jonne hän koettaa
ympäristöään kohottaa, vaan väärä tapa, joten hän sinne pyrkii. Hän on
saanut päähänsä, että moittiminen on ainoa keino oikaista erehtynyttä.
Hänelle ei ole mieleenkään juolahtanut, että hänellä olisi yhtä suuri
velvollisuus kiittää kuin moittia ja että ihmisiä pikemmin saa tekemään
oikein kiittämällä sitä, mitä he ovat tehneet hyvästi, kuin virheitä ja
erehdyksiä moittien.

Vastapäätä rouva Varmasta asuu rouva Tyytyväinen, hiljainen, vaatimaton
nainen, joka ei ole läheskään niin lujaluonteinen ja oivallinen kuin
hänen naapurinsa. Hän on iloinen ja vilkas eivätkä hänen periaatteensa
ole niin järkähtämättömät; hänen elämänsä suurena päämaalina on välttää
ikävyyksiä ja saada sen miellyttävät puolet pysyviksi.

Rouva Tyytyväistä rakastavat hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa,
sillä hän jo luonnostaan on jokaiselle ystävällinen. Hän on
tietämättänsä miellyttävä.

Rouva Varmanen tarkastaa komeasti katettua päivällispöytäänsä, tutkien
joka esinettä erikseen ja virkkaa viimein: "katsoppas, Johanna,
tuota mustaa pilkkua suola-astiassa! Oikein hämmästyn sinun
huolimattomuuttasi!" -- Rouva Tyytyväinen sanoo: "sanoppas, Johanna,
missä olet oppinut näin sievästi pöytää kattamaan? Kaikki on niin
siroa ja siistiä, paitsi -- katsoppas! -- pyyhkäiseppäs hiukan tuota
suola-astiaa; -- kas niin, kaikki on nyt vallan mainiosti."

Rouva Varmasen lapset ja palvelijat eivät kuule muusta puhuttavankaan
kuin virheistään; rouva Tyytyväisen palvelijat hyvistä puolistaan. Hän
kiittää heidän onnistumistaan ja kehoittaa heitä edistymään samaan
suuntaan. Hänen miehensä tuntee pysyvänsä ylevänä vaimonsa silmissä ja
lapset tuntevat olevansa äitinsä rakastamia hyviä lapsia, vaikkakin
rouva Tyytyväinen joskus saattaa olla aika vihainen ja torua väki
lailla, kun jotakin menee ihan nurinpäin.

Nämä kaksi perhettä selvästi osottavat, miten paljoa enemmän ihan
tavallinen nainen luontaisella miellyttäväisyydellään saa aikaan kuin
lujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa
ihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu
kohotettavaksi.

Ihmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa
toivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus
painanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme ole
kyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin ole
auttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät
puolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?

Muistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, -- puutteet, heikkoudet
ovat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa
äkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.

       *       *       *       *       *

Tarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.

Ensiksi: päättäkäämme uurastaa _vaikenemisen avun_ harjoittamista.

Toiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta _moittimista syntinä_
elkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja turhanaikaisilla
muistutuksilla.

Kolmanneksi: harjoittakaamme _kiitoksen avua_. Kaikkia meitä on
opetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta harvat
meistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin. Samasta
syystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän kiittää
inhimillistäkin kuntoa.

Meidän pitää kiittää ystäviämme -- läheisiä rakkaita ystäviämme. Meidän
pitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet
unohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin
ja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika viisaasti
huomauttaa heitä parannettavista puolista.

Vanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä
ansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin
huomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä
palvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän
huolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti
kiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs kerran huolimatonta
palvelijaa, joka joskus on tehtävässään onnistunut ja huomaa, miten
hänen silmänsä välähtävät. Varmasti hän hyväksymisesi muistaa ja tekee
saman työnsä vastakin yhtä hyvästi, jollei paremmin.

Kun moitit -- tee se harvoin ja aina kahden kesken -- niin sano
tyynesti ja ystävällisesti ja niin hienotunteisesti kuin voit. Lasten
ja palvelijain moittiminen toisten kuullen on kerrassaan sopimatonta.
Ylpeyttä, uhkaa ja itsepäisyyttä sillä tavalla herätetään, mutta kahden
kesken annettu neuvo kiitollisena huomioon otetaan.

Yleisenä sääntönä tahtoisin muistiin teroittaa, että lapsia on aina
silloin kohdeltava samoin kuin aikuisiakin; he ovat yhtä arkatunteisia
ja tarvitsevat yhtä paljon hienotunteisuutta kuin aikaihmisetkin.

Kun me viimein olemme päässeet niin pitkälle, että huomaamme ja
tunnustamme sen hyvän, joka on ystävissämme, lapsissamme,
palvelijoissamme ja sitä kaikissa olosuhteissamme silmällä pidämme,
joko meidän sitten on kiitettävä tai moitittava -- silloin olemme
ottaneet kiinni ja surmanneet yhden _pikku ketun_, joka on turmellut
monta nuppua viinimäessämme.




II.

Ärtyisyys.


Joulukiireestä se alkunsa sai, siitä olen varma. Kerron koko tapauksen.

Meillä on aina pidetty kaikellaisia juhlia suuressa kunniassa; mutta
vuoden kaikista juhlista on kuitenkin iloinen joulu aina vienyt voiton.

Monet viisaat ja oppineet ovat tosin paljon vaivaa nähneet koettaessaan
todistaa, ettei se suuri tapaus, jota me jouluna vietämme, ole
tapahtunutkaan joulukuun 25 päivänä. Mutta jos niin olisikin, niin mitä
se meitä liikuttaa? Jos kerran niin suuri, niin riemuisa tapaus on
tämän maan päällä tapahtunut, niin on se varmasti muistojuhlan
viettämisen arvoinen. Mehän vietämme juhlaa Vapahtajan _syntymisen_
muistoksi, emme sen _ajan_ muistoksi, jolloin hän syntyi. Ja jos kaikki
kristityt, vaikka ovatkin tuhansista asioista kiistelleet ja
väitelleet, sittenkin ovat jo yhdeksättätoista vuosisataa viettäneet
joulukuun 25 päivää rauhan juhlana, kuka rohkenee juurtuneen tavan
hävittää ja historiallisten arvelujen takia hylätä joulun
rauhantervehdykset?

Meillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset,
niin kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua
odottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua
toivottaa.

Koko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi
jouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme, jonka
hommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja minulta
mennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat joulupuun
yhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan yhtä
paljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku
sirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja
laskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa
lukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia
kiiltäviä koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja
saada kynttelit kestämään suorassa!

Ja kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani
isäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi
milloin mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani
harsopukuista nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku
Tuomaan luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina
väliin taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka
kallistelivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä
toisinaan ylösalasinkin ja kääntelivät milloin millekkin mukalalle.
Vaimoni ystävälliset huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni
uuvuttaisi, menivät kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja
keskellä yötäkin saatoin yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja
korjailemaan joulukuusta. Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen
ympärillä. Jos olisi ollut valloitettava linnoitus tai suunniteltava
taistelu, niin enpä totta tosiaan olisi tarmokkammin toiminut kuin
joulukuusta laittaessani. Jennynkään into ei minun rinnallani riittänyt
ja siksipä hän kerran sivumennen arvelikin isänsä uudestaan lapseksi
muuttuneen.

Mutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin
pojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut,
puhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen
etunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme.
Punaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat
ja enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät,
mutta sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut.
Ette voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä
oli. Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama.
Sitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin
elin lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä
pudota hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli
pysyi paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat
kirkkaasti ja lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin
tuskin uskaltanut toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja
melusimme niin kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja
kauvemminkin ja niin päättyi joulunviettomme.

Olinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista.
Vaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja
kananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat -- voi,
kaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!

Juhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä vanhan
tavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni ja
tyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa.
Kaikki oli niin hauskaa ja iloista emmekä me mielestämme olleet
milloinkaan niin hupaisia pyhiä viettäneet.

Mutta miten olikaan en minä seuraavalla viikolla ollut oikein
roveissani. Minun olisi ollut valmistettava kirjoitus muutamaan
aikakauskirjaan, mutta tunnuin niin tylsältä, etten kyennyt
kirjoittamaan. Päivällinenkään ei maistunut niinkuin aina ennen ja
alkoi tuntua ikäänkuin kaikki asiat eivät olisi ihan oikeallaan. Samaan
aikaan sain halkolaskun ja mielestäni olimme alkaneet tuhlaamalla
tuhlata kalliita pilkkeitä. Poikani pojat ja tyttäret olivat minusta
meillä käydessään hirveän kovaäänisiä ja hyökkäsivät huoneeseen
jalkojaan pyyhkimättä. Sirki selvää oli, että heitä oli huonosti
kasvatettu -- ilmankos he olisivat niin epäsiistejä ja meluisia!
Huomasin muutamain lasien ja lautasten laidasta halkeilleen ja
harmittelin ihmeesti palvelijain huolimattomuutta -- siinä oli nyt
sukainen astiasto miltei yhettömiin turmeltu. Kun kerran aukaisin
kirjoituspöytäni laatikon, älysin, ettei Jennyn langoille enää yksi
laatikko riittänytkään, vaan tarvitsi hän niitä nyt yksin lukien pari
kolmekin. Jenny näkyi heittäytyvän huolimattomaksi. Mutta lanka on
kallista ja tytöt tuntuvat voivan hävittää sievosen omaisuuden
tekeleihinsä, joista ei kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä. Entäs
Marjetta sitten! Kolme kertaa on hän pannut tohvelini vaatekaappiin,
vaikka minä tahdon ne pitää kirjoituspöytäni alla. Vaimoni täytyy
ruveta paremmin pitämään palvelijoita silmällä. Ihmeellistä, ettei hän
näe, vaikka koko talo on nurin närin.

Tulin päivä päivältä tyytymättömämmäksi, lausuin huomautukseni
terävästi, jopa äreästikkin, aivan kuin en juuri äskettäin olisi
kirjoittanut "pikku ketuista". Mutta viimein toki silmäni aukenivat ja
huomasin, missä syy oli.

Oli ilta. Olin juuri kohentanut tulta uunissa, pannut tohvelit jalkaani
ja istuuduin kärttyisenä aukomaan muutaman aikakauskirjan lehtiä, joka
oli kuuluisa ivallisista kirjoituksistaan.

Vaimoni otti hiilihangon ja siirrälsi muuatta halkoa.

-- Hyvä ystävä, sanoin, olisit koskematta koko tuleen -- sammutathan
sinä sen kuitenkin aina.

-- Minä vain vähän kohautin tuota halkoa, että se paremmin palaisi,
vastasi vaimoni.

-- Se on juuri sinun tapaistasi: hämmennellä ja sammuttaa. Ihan kuin
ilkkuakseen leimahti samainen halko tuleen ja puut alkoivat paukkua ja
räiskyä aivan kuin minua pilkatakseen. Jos totta tosiaan pyhimyskin
suuttuu, niin kyllä varmaankin sellaisesta ivasta ja pilkasta. Se on
sietämätöntä julkeutta. Ojensin kärsimättömästi jalkaani ja satuin
nykäisemään Hallia, joka ulahti ilkeästi. Kärsivällisyyteni oli
lopussa. Potkaisin koiraa, niin että sillä edes olisi syytä ulvoa ja
samassa kierähti Jennyn ompelurasia lattialle.

-- Isä!

-- Juokse suolle rasioinesi ja kerinesi! Ne ovat tiellä joka paikassa,
ettei pääse enää liikahtamaankaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia kapineita
sitä paitsi.

-- Tarpeettomiako? virkkoi Jenny, harmista punastuen, sillä hän oli
olevinaan säästäväinen.

-- Niin juuri, tarpeettomia -- vievät aikaa ja varoja. Sadottain on
vilusta väriseviä köyhiä eivätkä kristityt naiset tee muuta kuin
koukkuilevat kaikki langat hyödyttömiksi koristeiksi. Jos ne sitten
edes köyhäin hyväksi tulisivat, niin olisihan siinä jotain tarkoitusta,
mutta kaikki ne ovat toistensa laiset, oikeaa kristillisyyttä ei ole
koko maailmassa -- ei muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.

-- Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän
toki kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä
reipastunut joulupuuhain perästä.

-- Minä _olen_ terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta
toivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta
tällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy
paremmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi
tuo Marjetta, -- tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet
liian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän uunit
sytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen. Enkähän
minä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin näyttelypaikkana enkä
Jennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen romusäiliönä.

Juuri silloin kuulin Jennyn hiljakseen lausuvan huomautuksensa
koettaessaan hillitä itseään, vaikka häntä äskeinen soimaukseni
langanmenekistä harmittikin. Hän istui selin minuun, neuloa ahersi
uutterasti ja sanoi hiljaa, mutta silti selvästi:

-- Jos _minä_ tuolla lailla puhuisin, niin ihmiset sanoisivat minua
_häjyksi_ -- ja eiköhän syystä.

Katsoin tuleen, ollen olevinani välinpitämätön; mutta Jennyn sanat
panivat minut ajattelemaan. _Niinkö_ todellakin oli? Siinäkö koko syy?
Oliko sitten todenperään koti, palvelijat, Jenny lankoineen, Halli,
vaimoni -- kaikki ennallaan ja erotus vain siinä, että minä olin
_häjy_? Miten monasti olen kutsunut Hallia juuri siihen paikkaan, jossa
se oli silloin, kun sitä potkaisin! Miten monasti hyvällä tuulella
ollessani olen kehunut Jennyn siroja korutöitä ja selittänyt naisten
ompelurasian ja omain paperieni niin hyvästi sopivan yhteen. Niin, se
oli selvää. Kaikki oli ennallaan, minä vain olin häjy.

_Häjy_! Sovitin itseeni tuon vanhan, sattuvan sanan koristelematta sitä
alakuloisuudeksi tai haluttomuudeksi tai hermostumiseksi, joilla
nimityksillä me kristityt mielellämme peittelemme luonteemme pikku
syntejä.

-- Tässä istut nyt, sanoin itselleni, -- sinä, kirjailija, jolla on
taipumusta hermostumaan ja jonka ruuansulatus on huonossa kunnossa, ja
kuitenkin olet syönyt kuin merimies tai maanraataja. Sinä olet
rasittunut hyöriessäsi ja pyöriessäsi parin viikon aikana kuin
poikanulikka. Olet nukkunut säännöttömästi ja seurauksena on ollut,
että kymmenessä päivässä olet tuhlannut kymmenen viikon voimat aivan
kuin nuori, ajattelematon hurjastelija. Et mitenkään voi olla iloinen
ja tyytyväinen niin paljon tuhlattuasi eikä mikään näytä sinusta
samallaiselta kuin terveenä ja voimissasi ollessasi. Luoteen aikana
emme näe muuta kuin inhottavan pahanhajuisen liejukon eikä sitä enää
voi muuksi muuttaa. Mutta sinä _voit_ hillitä itsesi -- sinä _voit_
saada selville, mikä sinua vaivaa -- sinä voit olla sälyttämättä
vaimosi, Jennyn ja Hallin niskoille joulunaikuisen kohtuuttomuutesi
seurauksia, joita juuri kärttyisinä nuhteina, pisteliäänä arvosteluna
ja vihaisina sysäyksinä olet heille purkanut.

-- Tule tänne, Halli, tule! sanoin minä ojentaen käteni Hallille, joka
makasi huoneen etäisimmässä nurkassa, tarkkaavasti minua katsellen. --
Tule tänne, Halli-parka, ja sovitaan pois! Kas niin, kas niin! Olikos
isäntäsi paha? Olipa kyllä, hyvin häjy olikin. Mutta nyt se on kaikki
sovittu, eikö niin, poikaseni?

Ja Halli oli aivan katkaista selkänsä ja repiä minut palasiksi iloansa
osottaessaan.

-- Entäpäs sinä, pikku käpyseni, sanoin Jennylle, olen suuresti
kiitollinen avomielisyydestäsi. Elä ole milläsikään tyhmistä
nuhteistani ja pane niin paljon lankojasi laatikoihini kuin ikinä
haluat.

Niin minä sovin kaikki -- pyysin anteeksi oivalliselta vaimoltanikin,
joka minut niin tarkoin tuntee, ettei ollut tietävinäänkään
ärtyisyydestäni eikä huonosta tuulestani, vaan kohteli minua tyynesti
ja tasaisesti kuin pientä lasta, jolle on puhkeamassa uusi hammas.

-- Tietysti minä tiesin, miten asian laita on; elä nyt enää siitä puhu,
hän keskeytti, kun pyytelin anteeksi. Kyllä me toisemme hyvin
ymmärrämme. Mutta jostain minä sinua muistuttaisin: sinun kirjoituksesi
pitäisi olla kohta valmis.

-- Se on totta, minä vastasin. Ja niinkuin muutkin suuret kirjailijat
minäkin muutan rahaksi omat syntini ja kirjoitan toisesta pikku
ketusta, jonka nimi on:


Ärtyisyys.

Ärtyisyys on vieläkin suuremmassa määrässä kuin moni muu mielentila
lihan synti. Se ei ole syntynyt sielussa niinkuin kateus, viha, kosto
ja monet muut samallaiset, vaan on se aiheutunut ihan ruumiillisista
syistä. On ihmisiä, joilla on sellainen ruumiinrakenne, sellainen
hermosto, ettei enkelikään sellaisissa olosuhteissa jaksaisi muuta kuin
korkeintaan kärsivällisesti sitä kestää. Se on hermostunutta kidutusta;
ja ne kärsimykset, joita sen onneton uhri toisille tuottaa, ovat yhtä
hyvin sairauden seurauksia kuin vesikauhuisen raivo ja pureksimishalu.

Toiselta puolen taas on ihmisiä, jotka aina ovat miellyttäviä ja
tervetulleita joka paikkaan, ihmisiä, joita pidetään esikuvina ja
oikein kristillismielisyyden esimerkkeinä, mutta jotka oikeastaan eivät
kuitenkaan niin suurta kiitosta ansaitsekkaan. Sillä heidän sielunsa on
yhtynyt niin onnelliseen ja ruumiillisesti terveeseen elimistöön, että
kaikki heitä kohtaavat vaikutukset ovat niin virkeät, voimakkaat ja
miellyttävät, etteivät he voi nähdä maailmaa ja ihmisiä muuten kuin
ihanassa valossa. Toisten huono tuuli ei heitä haittaa, tukalat
olosuhteet eivät heitä kiusaa ja läpi koko elämänsä he saavat nauttia
pettämättömän ruumiillisen terveyden kirkasta päivänpaistetta.

Katsokaahan tuota Hallia! Se ei ole milloinkaan hermostunut, ei
milloinkaan häjy, ei se milloinkaan murise, ei milloinkaan pure ja mitä
suurimman loukkauksen perästä se jo heti häntäänsä heiluttaa
anteeksiannon merkiksi -- ja sen se voi, koska hellä luonto on sen
koiranruumiin varustanut aina sopusointuisasti toimimaan. Jos kaikilla
maailman ihmisillä olisi sellainen vatsa ja sellaiset hermot, niin
olisi maailma epäilemättä muuta parempi ja onnellisempi kuin nyt. Totta
puhui se mies, joka sanoi henkisen ja siveellisen arvon perustuksena
olevan terveen ruumiin.

Luulenpa todellakin kodin onnen ja rauhan hyvinkin usein saavan kärsiä
jäsentensä ruumiillisesta ärtyisyydestä. Jokaisen, joka sitä asiaa
vähänkään ajattelee, täytyy huomata oman elämänsä ehtojen, ystäväinsä
luonteen, oman arvostelunsa heidän ansioistaan ja virheistään,
tovereidensa ja mielihalujensa hyvinkin paljon riippuvan hermojensa
tilasta. Eiköhän vain jokainen meistäkin muista menneensä nukkumaan,
luulotellen vääryyttä kärsineensä tai ainakin toisten häntä väärin
käsittäneen, pitäen ystäviään armottomina ja itseään kaikellaisten
koettelemusten ja vastusten uhrina, mutta aamusella heränneensä
lintujen lauluun ja huomanneensa kaikkien luulottelujen haihtuneen
öisten usvain tavoin? Ystävämme ovat kelpo ihmisiä niinkuin ennenkin;
ne pikku seikat, jotka mieltämme kaivelivat, näyttävät kirkkaassa
päivän paisteessa ihan naurettavilta, ja me olemme taas onnelliset.

Tästä on siis opittava kaksi seikkaa: ensiksi on meidän koetettava
varjeleutua ruumiillisesta ärtyisyyden tilasta ja toiseksi ymmärrettävä
sitä hillitä, kun emme sitä voi estää.

Tärkein näistä on tietysti ensimäinen eikä sitä sittenkään oivalleta
eikä siitä välitetä. Liiaksi tarkasti määrätään puheemme ja
käytöksemme, mutta mitenkä me pysytämme ja säilytämme aivot, vatsan ja
hermoston terveinä, niin etteivät ne ole huonon tuulen ja vihan aiheina
-- siinä aine, johon kajotaan harvoin tai ei milloinkaan.

Selki selvää on, että on olemassa voima, joka saa meidät ihmiset
elämään, liikkumaan ja joka on meidän olemuksemme perustuksena -- joka
saa aivot ajattelemaan ja tahtomaan, vatsan toimensa suorittamaan,
veren kiertämään ja kaikki eri elimistöt pienessä ihmismaailmassa
tehtävänsä toimittamaan. Se -- sanokaa sitä hermoaineeksi, elolliseksi
tarmokkaisuudeksi, elinvoimaksi tai miksi hyvänsä -- se on
tunnustetusti olemassa, vaikkakaan ei tarkoin määrätysti. Selvää on
myöskin, että sitä voimaa on eri ihmisissä eri määrässä. Muutamissa
sitä näyttää olevan ehtymätön varasto ja he näkyvät voivan sitä
loppumattomasti käyttää näennäisesti siitä vahingoittumatta; toisissa
vain vähän ja sekin kuluu pian. Tavallisesti sanotaan sen ja sen
henkilön pian kuluneen. Useimmissa tapauksissa on kuitenkin hermostunut
ärtyisyys ainoastaan sellaisen ruumiillisen kulumisen seurauksena.
Hermojen kestävyyttä on tuhlattu -- sama, jos maanantaina olisi syönyt
viikon ruuat ja muina päivinä nälissään nurisisi. Tahi myöskin on
ruumiin koko elimistölle riittävä hermovoiman määrä annettu yhden
ainoan hyväksi ja se on sitä käyttänyt toisten haitaksi ja vahingoksi.
Niinpä esimerkiksi oppineiden ja kirjailijain aivot kuluttavat
muidenkin ruumiinosain hyväksi aiotut varat. Vatsa ei saa, mitä se
ruuansulattamiseen tarvitsee, nesteet erittyvät säännöttömästi,
jokaisen pienen hermokudoksen ravinnonmäärä on tuiki vähänen ja siitä
seuraa yleistä levottomuutta ja ärtyisyyttä synnyttävä tunne. Siten
nuori mies ja nainen kituu kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta -- koko
ikänsä -- ja tuskin yksi tuhannesta saa kokea, millaista on läpi koko
elämänsä tuntea koko elimistönsä olevan tasapainossa, kaikkien eri
voimain sopusoinnussa, joka kuitenkin on terveen ja voimakkaan ruumiin
elin ehto ja joka pitää mielen virkeänä, pirteänä ja hyvänsuopana.

Selväähän sellaisissa oloissa on, että, jolleivät miehet ja naiset pidä
uskonnon vaatimana omantunnon asiana elinvoimainsa hoitamista ja
säästämistä kodin hyväksi ja kodin onneksi, koti jää pelkäksi
pakopaikaksi, jonne uupuneena ja ärtyisenä ollessa vetäytyy.

Isä on noussut aikaiseen, syödä hotaissut aamiaisen ja työskentelee
koko päivän ammatissaan tai virastossaan, johon hän kiinnittää
mielensä, uhraa voimansa, kuluttaen siihen aivojansa ja hermojansa,
ruumistaan ja sieluaan. Kotiin viimein palattuaan on hän niin
rasittunut ja uuten uuvuksissa, ettei hän siedä pienimmän lapsensa
itkua eikä suurimpain leikkiä ja melua. Pikku ipanat tuumivat
suoruudessaan: "isä on nyt vihainen".

Äiti menee kestiin, jossa hän valvoo aamupuoleen yötä, yhteen ja
kahteen, hengittää turmeltunutta ilmaa, syö vaikeasti sulavia herkkuja
ja on seuraavana päivänä niin hermostunut, että pieninkin korsi
kotoisella polulla näyttää voittamattomalta esteeltä.

Isät, jotka päivä päivältä niin työhönsä orjautuvat, äidit, jotka ilta
illalta niin kiintyvät seuraelämään -- joksi sitä nimitetään -- mitenkä
he voivat kuvitellakkaan ennättävänsä kotiansa hoitaa, lapsiansa vaalia
ja kasvattaa?

Isä tosin sanoo, ettei muu auta -- hänen toimensa vaatii hänet
kokonaan. Mutta mitä hyödyttää koota rahaa ja menettää se, jonka vuoksi
sitä kokoo? Miks'ei tyydy vähempään ja käytä osaa ajasta nauttiakseen
kotielämästä, ilahuttaakseen vaimoaan ja kehittääksensä lastensa
henkisiä kykyjä. Minkä tähden viimeiseen pisaraan uhraudutaan
maailmalle ja omaisilleen annetaan vain kismerimmät tähteet?

Moni puhe ja moni saarna, joka on maallisia iloja ja huvituksia
vastustanut, on kärkensä katkaissut, koska se on ainettansa väärällä
tavalla käsitellyt.

Niinpä on oikein sotaan noustu esimerkiksi tanssia vastustamaan ja
syillä, jotka eivät tarkastusta siedä. Kovin yksinkertaista on tuomita
tanssi synniksi sen vuoksi, että sitä harjoitetaan katoovaisessa
maailmassa, josta sielut kohta ijankaikkisuuteen siirtyvät. Jos tanssi
siitä syystä on syntiä, niin syntiä on sitte pallosilla-olo, lastensa
kanssa leikkiminen, herkullinen päivällinen ja tuhannet muut, joita ei
mieleenkään ole vilahtanut synniksi lukea.

Jos pappi sen sijaan todistaisi synniksi niiden voimain tuhlaamisen,
joita tarvitsemme jokapäiväisiä velvollisuuksiamme täyttäessämme,
väsyessämme ja ärtyessämme juuri silloin, kun paraiten tarvitsisimme
reippautta, iloisuutta ja mielenmalttia -- silloin tuskin yksikään
hänen kuulijoistaan voisi sitä vastustaa. Jos hän lisäisi, että
tanssijaiset, jotka alotetaan kello kymmenen iltasella ja lopetetaan
kello neljä aamusella, kuluttavat voimia, heikontavat hermoja ja
tekevät ihmisen kerrassaan kelvottomaksi kodin velvollisuuksia
täyttämään -- silloinkin ani harva hänen kuulijoistaan sen
todenperäisyyttä kieltäisi. Ja jos hän osottaisi vääräksi että
huviksensa hengitetään turmeltunutta ilmaa, sullotaan herkkuja vatsansa
täyteen, niin ettei saa unta, voi pahoin ja on ärtyinen päiväkausia
perästäkin päin -- silloinkaan ei häntä moni voisi vastustaa ja hänen
saarnoistansa olisi käytännöllistä hyötyä.

Oikea tapa tutkia huvin arvoa on tarkastaa sen vaikutusta hermoihin ja
mielentilaan seuraavana päivänä. Oikea huvi on _virkistystä_ -- se
elvyttää ja vahvistaa meitä. Vaihtelu on ruumiin ja sielun lepoa, ja
reippaasti ja iloisesti me palaamme työhömme jälleen.

Kaikki kiihottimet kuluttavat voimia ja se, joka niiden valtaan
antautuu, menettää lyhyessä ajassa sen voimainsa varaston, jonka
luonnonjärjestys oli muuta pitemmäksi ajaksi määrännyt.

Mies kuluttaa elinvoimansa kaiken laillisen koron liiallisessa työssä,
liiallisissa huolissa tai liiallisissa huvituksissa. Mutta hänellähän
on toimensa hoidettavana. Hänen on päätettävä sekavia laskuja,
kirjoitettava saarna tai muu kirjoitus ja virkistyksekseen hän polttaa
sikaria, juo kupin väkevää kahvia tai lasin väkijuomia. Ja silloin hän
menettelee samoin kuin se, joka rahainsa korot käytettyään tuhlaa
pääomaansa. Hän on etukäteen käyttänyt elinvoimaansa ja saa sen
kalliisti aikanansa maksaa.

Kiihotuskeinojen käyttämisestä seurannut velttous on hyvin usein kodin
onnea kalvavan ärtyisyyden alkusyynä. Muutamat yhä vain juovat väkevää
kahvia, vaikka myöntävätkin sen hermostuttavan. Toiset käyttävät
tupakka- ja alkohoolimyrkkyjä, vaikka hyvin tietävät siten saamaansa
muutamain tuntien vilkkautta seuraavan monituntisen haluttomuuden ja
turtumuksen, jolloin he ovat kiusaksi itselleen ja rasitukseksi muille.
On ihmisiä, jotka sanovat itseään kristityiksi ja kuitenkin elävät
surkeassa orjuudessa. He ovat aina velkaa luonnolle, he kuluttavat
lakkaamatta elinvoimaansa ja hävittävät perintöään, koska he eivät ole
kyllin siveellisesti rohkeat irtautumaan alhaisista himoistaan.

Samaa saattaa sanoa suun nautinnoista, joiden tyydyttäminen liiaksi
kysyy vatsan toimintakykyä, ja joita huonon ruuansulatuksen kaikki
kiusat ja vaivat seuraavat. Onpa miltei mahdotonta toimia hyvän
kristityn tavalla sen ihmisen, jonka ruuansulatus ei ole kunnossa.
Mutta hyvä kristitty ei saisi ainakaan käyttää sellaisia
nautintoaineita, joista ruuansulatus häiriytyy. Järkevä
hillitseytyminen ja pidättäytyminen kaikista liiallisista nautinnoista
ehkäisee, jopa lopettaakin sen pahan. Mutta moni ihminen kärsii,
antaapa ystäväinsäkin kärsiä, ainoastaan sen vuoksi, ettei tahdo jättää
syömättä sitä, jonka kuitenkin tietää itselleen vahingolliseksi.

Vaan ei ainoastaan maallisissa toimissa tai huvituksissa tai himojen
tyydyttämisessä ihminen joudu kiusaukseen ennenaikaisesti kuluttaa
elinvoimiaan. Se tapahtuu huomaamattomastikin, tavalla semmoisella,
joka on sopusoinnussa hänen uskontonsa kanssa. Uskonnollinen
intoileminen, raivoisa tunteiden kuohu vetää mielen ihan yhtä varmasti
kuin muukin liiallisuus ärtyisyyden liejukkoon.

Siihen kiusaukseen joutuvat sellaiset luonteet, joiden uskonnolliset
tunteet johtavat heidät sokeasti antautumaan uskonnollisuuden
ulkonaisiin muotoihin ja tekoihin, kunnes he ovat lopen kuluneet ja
ärtyisät eikä heillä ole enää voimia olla kotonansa hyvänä esimerkkinä
kristillisten avujen harjoittamisessa.

Kunnianarvoisa pastori X. puhuu tänään kuin enkeli saarnastuolista. Hän
kohotaikse innostuksen ja ihailun maailmoihin, jonne hänen kuulijansa
vain aavistaen voivat häntä seurata. Hän puhuu heille voitosta, joka
maailman voittaa, horjumattomasta uskosta, joka ei mitään pahaa pelkää,
jalosta rakkaudesta, jota eivät mitkään ulkonaiset tapahtumat voi
järkähyttää -- ja kaikki katsovat häneen hartaina ja ihaillen ja
toivovat olevansa hänen laisensa.

Mutta voi! tuota ylevien ajatusten innostusta, noita ihastuksen lyhyitä
hetkiä velkoo luonto kaksin-, kolminkerroin -- ja kuullessaan hänen
innostuttavaa saarnaansa rouva X. raukka kyllä tietää surullisten
päiväin olevan tulossa. Parin viikon ajan on hänen mielensä purjehtinut
valtavan innostuksen myötätuulessa, riehkinyt sinä aikana ainakin pari
kolme kertaa niin paljon kuin tavallisesti ja kiihottimeksi juonut
väkevää kahvia. Hän on saarnannut, varoittanut ja neuvonut jok'ikinen
ilta, hän on keskustellut uskonnollisista asioista ja tuntenut siitä
kaikesta vain voimistuvansa, koska hän päivä päivältä on kiihtymistänsä
kiihtynyt ja innostumistansa innostunut.

Ja sinä aikana on pastori X. kuihtuneine, kiihkon rusottamine poskineen
ja omituisesti kiiltävine silmineen ihailevista kuulijoista tuntunut
henkiseltä olennolta, joka tuossa paikassa on pyrähtämäisillään
yläilmoihin. Mutta toisellaiselta, kerrassaan toisellaiselta on hän
näyttänyt rouva X. raukasta, jonka puoliso hän on. Hänen naisellinen ja
äidillinen vaistonsa on hänelle ilmaissut, että hänen miehensä on
täysin kourin ammentanut elämänsä pääomaa, että sitä pakostakin seuraa
toivottoman alakuloisuuden julmat hetket ja koittaa synkät päivät. Hän,
joka puhui niin kauniisti vanhurskautetun sielun rauhasta, ei
kuitenkaan jaksa sietää oman pienokaisensa itkua eikä vanhempain lasten
jyryämistä. Hän, joka puhui niin liikuttavasti Jumalaan luottamisesta,
hermostuu teurastajan laskusta ja luulottelee olevansa häviön
partaalla, kun tulot eivät riitä menoihin. Ja hän, joka puhui niin
ihaillen Jeesuksen vaikenemisesta häntä soimatessa, hän liiankin usein
huuliltaan päästää ajattelemattomia sanoja.. Sanalla sanoen: pastori X.
parka on viikkokausiksi vaipunut hirvittävään siveelliseen velttouteen
eikä lainkaan kykene saarnaamaan Kristuksesta ainoalla tehokkaalla
tavalla -- omalla jokapäiväisellä esimerkillään.

Olkoonpa niinkin; vaan eikö meidän sitten pidä työskennellä Herran
palveluksessa?

Tietysti pitää. Mutta tärkein työmme siinä suhteessa, se, jota meidän
etupäässä on ahkeroitava, on jokapäiväisessä elämässämme osottautua
oikeiksi kristityiksi. Parempi on vuosikausia tehdä työtä tasaisesti ja
ahkerasti ja joka päivä vain sen verran, että yön lepo käytetyt
voimamme korvaa, parempi välttää pettäviä kiihottimia, jotka ylenmäärin
voimia kuluttavat, ja jokapäiväisessä elämässä _toteuttaa_ uskonnon
totuuksia -- parempi menetellä siten kuin heittelehtiä innostuksesta
alakuloisuuteen ja tunteiden kuohusta voimattomuuteen.

Tämä koskee sekä kuulijoita että saarnamiehiä. Hartaudenharjoitukset
ovat arvosteltavat samoin kuin huvituksetkin -- niiden vaikutuksesta
elämään. Jos ylenmääräiset rukoukset, kiitosvirret ja saarnat
väsyttävät, hermostuttavat ja ärsyttävät meitä, niin on se ihan yhtä
paha kuin liialliset turhamaiset huvituksetkin.

Hyvä olisi, jos naapurukset kerran tai kahdesti päivässä kokoutuisivat
vaatimattomiin, hiljaisiin perhehartaushetkiin, jotka yhdistäisivät
kaikkien sydämmet ja kaikessa hiljaisuudessa säilyttäisivät öljyn
vähentymättömänä uskon ja rakkauden lampussa. Kaikki, joka yhdistää
kristinuskon elämään, joka tekee sen elämän oleelliseksi osaksi,
ennustaa paremman päivän koittoa. Eikä mikään niin virkistä
ruumiillistakaan terveyttä kuin jokapäiväinen hartaushetki. Se
rauhoittaa ja tyynnyttää, se on huolten ja surujen tehokkain
vastamyrkky. Me rohkenemme toivoa kaikkien kristittyjen sen heti
oivaltavan ja silloin kokoutuvat naapurukset joka päivä yhdessä
rukoilemaan ei ainoastaan itsensä, vaan toistensakin puolesta.

Siitä, mitä olemme sanoneet, vielä sananen.

Säästä jotakin varastostasi onnellistuttaaksesi sillä _kotisi_ ja
vartioi sitä varastoasi yhtä uskollisesti kuin Israelin papit temppelin
näkyleipiä! Vaikka sinun yhteiskunnallinen asemasi olisi miten ylhäinen
hyvänsä ja toiminta-alasi kuinkakin hyvä ja laaja, niin sinä sittenkin
paljon menetät laiminlyödessäsi velvollisuutesi kotiasi kohtaan. Sinun
täytyy säästää voimiasi kodin hyväksi niin paljon, että sinä et
ainoastaan ole kärsivällinen ja suvaitsevainen, auttava ja anteeksi
antava, vaan päivänsäteenä ilahutat ja valaiset kotisi joka kolkan.

Tässä kylliksi sairaloisen, ärtyisän mielen karttamiseksi.

Mutta paljo on kuitenkin ihmisiä, jotka omatta syyttään ovat siihen
joutuneet seuraavista syistä:

Ensiksikin on tupakan, väkijuomain ja muiden kiihotuskeinojen
käyttäminen monen monessa sukupolvessa vaikuttanut turmiollisesti
sivistyneiden kansojen aivoihin ja hermostoon, niin etteivät ne enää
ole entisenlaiset.

Sen lisäksi on olemassa eräs taudinlaji, synkkämielisyys, jonka monet
ihmiset, usein nerokkaimmat ja kyvykkäimmät, ovat jo syntymästään
perineet. Tasapainossa ei kestä niiden onnettomain hermosto, vaan
kiihottaa se heitä alituiseen toiminnasta toiseen, jota seuraa syvä
alakuloisuus -- onneton perintö poloiselle, vaikka sitä usein seuraakin
mitä suurimmat lahjat. Kohtaapa sellainen kova osa joskus vähemmänkin
kyvykkäitä henkilöitä, jotka saavat tuskansa ja vaivansa kestää
tuntematta erityisten lahjain korvausta. Monasti saavat ne ihmiset
kärsiä alakuloisuutta ja toivottomuutta, hermostunutta ärtyisyyttä ja
tuskaa, jotka synkistyttävät koko maailman ja väärässä valossa
esittävät heidän ystävänsä, heidät itsensä, heidän olosuhteensa --
sanalla sanoen kaikki, joiden kanssa he vain joutuvat tekemisiin.

Viisainta, mitä sellainen ihminen voi tehdä, on _ymmärtää itsensä_ ja
taipumuksensa, käsittää synkkämielisyys ja alakuloisuus taudiksi
samallaiseksi kuin kuume ja hammastauti, älytä sen taudin varmimmaksi
tunnusmerkiksi mielen synkät ja väärät kuvittelut, jotka aiheuttavat
sairaan pitämään itseään surkuteltavana ja vastenmielisenä olentona,
paraimpia ystäviään kylminä ja epäystävällisinä ja kaikki tapahtumat
pelkkinä onnettomuuksina.

Sellaisen luonteen tuskat ja kärsimykset ovat jo miltei voitetut niin
pian kuin hän todellakin on huomannut olevansa sairas ja sitä
sairautena pitää ja on päättänyt olla synkkinä hetkinään puhumatta ja
toimimatta niinkuin hänen kuvittelunsa ja luulottelunsa todellakin
olisivat todenperäiset. Se, joka ei ole sitä oivaltanut eikä päätöstä
tehnyt, syytää lakkaamatta ystävilleen ja perheelleen katkeruutta,
loukkaa heitä myötäänsä väärillä syytöksillään ja myrkyttää kotinsa ja
elämänsä kuvitteluillaan, jotka, vaikka tosin hänen mielestään
oikeutettuja, kuitenkin oikeastaan ovat yhtä vääriä ja petollisia kuin
kuumeisen houreet. Ymmärtäväinen ihminen, joka sairastaa
synkkämielisyyttä ja on käsittänyt taudin laadun ja viitteet, pitää
päättävästi suunsa kiinni, ettei sieltä vain luiskahtaisi synkkiä
tuumia kuuluville.

Erittäin lahjakas ja hieno nainen, jota silloin tällöin
synkkämielisyyden puuskat vaivasivat, sanoi minulle kerran:

-- Hyvä herra, on aikoja, jolloin paha henki minua kiusaa, ja silloin
minä vaikenen.

Ja niin hän äänetönnä kantoi taakkansa, vieläpä niin iloisen ja
ystävällisen näköisenä kuin suinkin. Rasittamatta ystäviänsä
alituisilla valituksillaan, tuntien itsensä ja jaksaen itsensä voittaa,
kulki hän kuin päivänsäde kaikkialla tuttaviensa joukossa. Sellainen
itsensä voittaminen olisi pyhimyksellekin kunniaksi.

Mennyttä kalua on sitä vastoin se, joka synkkyytensä raskasta
kantamusta koettaa kiihotuskeinoilla lieventää, _olkootpa ne lajia mitä
hyvänsä_. Tämän surullisen taudin uhreja ovat juoppojen ja
opiuminnauttijain suuret joukot. Tunnettu englantilainen kirjailija
tohtori Samuel Johnson, itsekkin synkkämielinen, on synkkämielisten
huomattavimmaksi tunnusmerkiksi sanonut, että he voivat olla
_ehdottomia_, vaan eivät _kohtuullisia_. Kiihotuskeinoihin turvautujat
huomaavat miltei poikkeuksetta tämän todeksi. He eivät voi, eivät tahdo
olla kohtuullisia. Käyttäköötpä he mitä kiihotinta hyvänsä, huomaavat
he heti sen herättävän heissä vastustamattoman halun, sammumattoman
janon saada yhä enemmän.

Lapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia
ymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen
näet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä
hoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Mitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea
liiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus
voi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.

Vielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät
voi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta
uurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja
kuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille
liian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja
tuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja
surren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista
nuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta
työtä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja
yötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen
pirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne,
joiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä
sitä kantamaan.

Näiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme
vain kaksi parannuskeinoa: _vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua
Jumalalle_. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten
se murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä
aina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on
ainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja
nurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja
huolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät
taivaalliseksi sopusoinnuksi.




III.

Tukehuttaminen.


Vielä yksi onnettoman perhe-elämän syy -- semmoinen, joka on
ennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.

Synnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme
jättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä
olisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko
puutteellisuus.

Siihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä
jättäneet ja sanomatta salanneet.

Juontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa
vanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on
kaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä
tunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä
tavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu.
Muistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä
määrää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä
tavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden
täytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen
kynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä -- lämpöä,
joka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he
liikuttivat ja käyttivät!

Ihmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on
suuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan _rakkaudeksi_, voima,
joka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä
ja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä
irtautetaan.

Oletko milloinkaan koleana, kosteana päivänä, ihan lumimyrskyn edellä
istunut työssäsi huoneessasi, jonka lämmön lämpömittari kohtalaiseksi
osottaa? Ei sinua juuri palele, mutta värisyttää. Sormesi eivät
kylmyydestä jäykisty, vaan sittenkin sinä lämpöä kaipaat. Katsot tyhjää
uunia, lähestyt sitä vaistomaisesti ja mielelläsi siihen tulen
sytyttäisit. Tahtoisit vaipan tai peiton kääriytyäksesi siihen.
Tarkastat lämpömittaria ja huomaat harmiksesi, ettei ole lainkaan syytä
valittaa, sillä se osottaa juuri sitä lämpöä, jonka kaikki hyvät kirjat
ja hyvät lääkärit terveydelle paraimmaksi huoneen lämmöksi selittävät.
Ja kuitenkin vilu selkääsi karmii ja tuli uunissa olisi sinusta yhtä
suloista kuin enkelin hymyily.

Sellainen kylmyys, sellainen ikävä tunne on monen alituisena osana
täällä maailmassa, vaikka heidän kaikesta päättäen luulisi tuntevan
lämpöä ja olevan tyytyväiset. Elämä on heidän mielestänsä kylmää,
kuivaa ja auhtoa; kaihoten he kaipaavat leimuavaa tulta, vaan eivät
sitä milloinkaan näe.

Selitän nyt tarkemmin tarkoitukseni, kertoen kokemuksistani.

Olin yhdenkolmatta vanha, kun olin sulhaspoikana nuorimman ja
rakkaimman sisareni Emilian häissä. Muistan vieläkin, miten hän seisoi
alttarin vieressä -- kalpeana, lempeänä, herttaisena, hymyillen
kyynelsilmin kiharoiden ja keveiden harsohattaroiden välitse komeassa,
unohtumattoman ihanassa morsiuspuvussaan.

Kaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä
sulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin
puhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina
ollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja
tunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni,
pulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.

-- Sehän on ihan Jumalan sallima, huokailivat vanhat naiset, totuttuun
tapaansa hieman nyyhkien ja pyyhiskellen silmiänsä vihittäessä.

Muistan niin hyvästi sen päivän puuhat ja touhut, valkeat sormikkaat,
suudelmat, morsiustytöt, häämakeiset, äidin kyynelet -- Jumala häntä
siunatkoon! -- ja pahanilkisen Kristoferin pilapuheet, joka ei
kuolemakseenkaan älynnyt mitään surullista koko tapauksessa,
päinvastoin toivoili itseäänkin samaan asemaan.

Ja pikku Emmi lähti häämatkalleen, josta melkein joka päivä meille
kirjoitti. Kirjeet olivat niin hänen tapaisiansa -- reippaita,
leikillisiä lippusia, läpi läpeensä viatonta pilaa ja päättyivät kaikki
_hänen_ ylistykseensä, miten erinomainen hän oli, miten hyvä, miten
hellä hänelle ja huolekas ja miten onnellinen hän itse oli ja samaan
suuntaan ihan loppumattomiin.

Sitten seurasi kirjeitä hänen uudesta kodistaan. Heidän talonsa ei
ollut vielä valmis ja sitä rakennettaessa he asuivat Juhon, hänen
miehensä, äidin luona, joka oli "niin kelpo nainen", ja hänen
sisartensa luona, jotka myöskin olivat "niin herttaisia naisia".

Mutta miten olikaan, muuttuivat vähitellen Emmin kirjeet. Ne lyhenivät,
sanat tuntuivat etsityiltä, lapsellinen vilkkaus ja vallaton
leikillisyys vaihtui tuskallisesti sommiteltuihin hänen asemansa ja
ympäristönsä ylistelyihin, joilla hän nähtävästi koki vakuuttautua
olevansa erittäin onnellinen.

Juho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli
toimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli
hyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja
miten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli
todellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi
vaatia -- mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria
ja Hanna olivat hyvin ystävälliset -- "omalla tavallaan", kirjoitti
Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut
sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset
maailmassa -- paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä
oppivansa.

-- Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden
kerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja
näännyttävän nälkään.

Ja kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa,
päätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi
päiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.

Juhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi
nuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut
niin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa
perästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet
voittamisen arvoisiksi.

Helposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo --
sattuva kuva Uuden Englannin taloista -- neliskulmainen, tilava,
vanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain
ympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat.
Ja lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti
hoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki
kaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen
fariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä
päättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta
asumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei
ainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia
vaaleansinerviä savuhattaroita.

Tarkastakaamme talon asukkaita!

Oletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin
maalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä
vierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä
lämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä
kaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on
saapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka
lämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina
henki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä
muuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat
hurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin.
Vihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit
melkein kaiken ruumiinlämpösi.

Samoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita,
mitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin
kylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne
puhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet
heidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin
kutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä.
Vähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin _oli_ kutsuttu ja
sinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua
niinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.

Jos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet
varovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven
keskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi
alussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne
toistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat;
näyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.

Kolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi
surkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on
jälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja
isäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.

Vietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa
vierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla
selvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että
asukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita
niin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai
itsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo
ensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös,
jäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.

Koko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja
mallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti
he harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä
ei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään
armeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa.
Tuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin
ominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.

Mutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä
istuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, -- jonka vaskiset
hiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili
hopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden
keskellä -- ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua
puhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien
mallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän
keskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi,
sivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi -- niin jopa alkoi ajatteluttaa,
miksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.

Sellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa
seuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari
Evansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja
aloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan
lapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja
oliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.

Ajattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon
kirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla
muistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen
ystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän
rakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo
edessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat
sellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain
hiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden
jäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan.
Mutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?

Tarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan
isänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla
kahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin
isäänsä -- yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten
tarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut -- tuo vallaton, pikku
ilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin
rakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia,
joihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin.
Istuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta
ja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi
koettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista
leikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän
pälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti
tehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin
anteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.

Minä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin
joskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein
mieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen
kotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä
soittamaan valssia -- panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon
nurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta
"henget" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.

Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi
kihloissa ollessaan kohteli Juhoa -- milloin hellästi, milloin
veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. _Nyt_ hän sanoi
aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti.
Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan
kokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi
siinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä
poikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet
ensimäisessä kovassa pakkasessa.

Minuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen.
Koettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti
lyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian
jokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin
paleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä
pysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat
minunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa
jotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös
kuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin
minä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo
kangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo
aikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja
tarjoutui saattamaan minua.

Tultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin
lumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni,
teivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua
rakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua
viiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa
vauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta.
Entinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista
iloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.

-- Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas
kotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme
vertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki.
Olihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?

-- Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen
täällä!

-- Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot
niin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee.
Olisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen.
Minä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät
kaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. _Sitähän_ en voinut
ajatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun
tietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän
olla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia
hillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen.
Kaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä -- he
tekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!

-- Ja hauskojakin? virkoin minä.

-- Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät
ole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät
milloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän
meidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän
pitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme
velvollisuutemme. Eikös niin?

-- Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin
rautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa
heidän kiveyttää häntä.

Emmin katse hieman synkistyi.

-- Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi.
Hänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti
toisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa
luo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon
kuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on
_hyvin paljo_ työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja
kenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on
ymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla
tavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan
pidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän
minua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän
kertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan
häntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella
nukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten
kuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan
hän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään
puhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän
lausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä
suuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen
mieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja
totteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen
luoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt
jalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä
ei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa
mieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin
juokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.

-- Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti -- mutta minähän olin vain
kolmenkolmatta vanha.

-- No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää
mitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen
veitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle,
niin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa
puolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan.

-- Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin
kankea kuin kahleissa. Lämpimämpi sydän kuin hänen ei ole milloinkaan
miehen rinnassa sykkinyt, mutta se on kuin linnoitus, jonka nostosilta
on poissa ja jota syvä hauta ympäröi.

-- Kaikki he ovat läpeensä lämminsydämmisiä, selitti Emilia. Etkö luule
hänen rakastavan Juhoa? Kun hän kerran sairasti, valvoi äiti hänen
vuoteensa vieressä seitsemäntoista yötä perättäin vaatteitaankaan
riisumatta -- tuskinpa leivänmurua sinä aikana maistoi, kertoi Hanna.
Hän rakastaa häntä enemmän kuin itseään. Oikein on kiusallista
toisinaan, kun huomaa miten kaikki, mikä vähänkin Juhoa koskee, syvästi
häntä liikuttaa. _Periaatteesta_ hän on niin tyyni ja tylyn näköinen.

-- Mutta se on pirullinen periaate! huudahdin kiivaasti.

-- Kris, nyt sinä olet oikein häjy!

-- Sitä minä tarkoitan, mitä sanonkin, minä vastasin, ja pysyn
sanassani. Kukas muu kuin valheen isä on keksinyt ruveta vihaamaan
hyvää ja pitämään lukkojen ja telkien takana luontomme taivaallisinta
osaa, niin ettemme suurimpana osana elämästämme tiedä sitä edes
olevankaan? Mitä hyödyttää kokonainen kaivos palavaa rakkautta, kun se
ei ketään lämmitä, vaan omistajankin sielu tukehtuu teljettyyn
kuumuuteen? Tukahutettu rakkaus muuttuu sairaloiseksi ja vaikuttaa
tuhannella väärällä tavalla. Minä uskallan väittää, että nämä kolme
naista elävät tässä perheessä kuin kolme jäätynyttä saarta, he eivät
tunne toistensa sieluelämää enemmän kuin jos ikuiset jäämuurit heidät
toisistaan erottaisivat -- ja ainoastaan sentähden, että inhottava
periaate on vienyt äidin väärälle polulle, tekemään väkivaltaa
luonnolle.

-- Niin, myönsi Emmi, toisinaan minua Hanna oikein säälittää. Hän on
minun ikäiseni ja luullakseni jokseenkin minun tapaisenikin, ainakin
hänellä on siihen taipumusta. Tässä muutamana päivänä tuli hän niin
surkean ja raihnaisen näköisenä huoneeseen, että ehdottomasti kysäisin,
oliko hän sairas. Kyynelet kohosivat hänelle silmiin, mutta hänen
äitinsä katsahti häneen vain yhtä kylmästi ja tyynesti kuin muulloinkin
ja tavallisella tylyllä tavallaan sanoi:

-- Mikä sinua vaivaa, Hanna?

-- Voi, minun päätäni kivistää niin hirveästi ja koko ruumista
pakottaa, vastasi Hanna.

-- Olisin niin mielelläni rientänyt hänen luoksensa -- kotonahan me
aina sairaita höyntelimme -- mutta hänen äitinsä virkkoi kuivasti:

-- Sinä olet vilustunut, Hanna. Mene keittiöön laittamaan itsellesi
seljateetä ja kuumaa jalkavettä ja rupea sitten paikalla maata.

Hanna poistui alakuloisena.

-- Olisin taas niin sanomattoman mielelläni mennyt häntä hoitamaan,
mutta ihmeellistä kyllä en minä tässä talossa uskalla tarjoutua ketään
auttamaan. Hannan mentyä katsoi anoppi minuun ja huomautti
merkitsevästi päätänsä nyökäyttäen:

-- Tämmöinen on aina _minun_ tapani. Kun lapset sairastuvat, en minä
heitä koskaan mairittele; viisainta on, ettei ole sitä tiedä
pannakseenkaan.

-- Sehän on kauheata! huudahdin minä.

-- Niin on, kauheata se on, toisti Emmi, henkeä vetäen helpottuneena,
kun viimeinkin sai sydäntänsä keventää. Kauheata on nähdä näiden
ihmisten, joiden tiedän toisiansa rakastavan, elävän yhdessä kertaakaan
lausumatta hellää tai myötätuntoista sanaa tai pienimmälläkään tavalla
rakkauttansa osottavan. Sairaana he vetäytyvät nurkkaansa kuin kipeä
eläin ja yksin siellä kipunsa kärsivät. Mutta sitä en salli. Minä
sittenkin heitä sairashuoneeseen seuraan. Niin menin Hannankin luo,
istuuduin hänen vuoteensa viereen, hyväilin häntä, pidin hänen kättänsä
kädessäni ja panin kylmän kääreen hänen päähänsä. Tietysti
hyväilemiseni tuntui hänestä alussa hirveän pahalta, mutta minun
mielestäni hänen pitää totutella sietämään kristillistä hoitamista
sairaana ollessaan. Joskus minä suutelenkin häntä, vaikka hän silloin
pyörähtelee kuin hyväilyyn tottumaton kissanpoikanen, mutta minusta
kuitenkin näyttää kuin hän jo alkaisi tottua siihen. Mitä hyötyä siitä
on, että ihmiset pitävät toisistaan niin kauhean kylmällä, niukalla ja
äänettömällä tavalla? Jos joku heistä sairastuisi vaarallisesti tai
hänelle joku muu onnettomuus tapahtuisi, olisivat toiset ihan pyörällä
ja tekisivät kaiken voitavansa häntä auttaaksensa, ja jos joku heistä
kuolisi, olisivat toiset kerrassaan lohduttomat. Mutta kaiken sen he
kätkisivät itseensä, ja hiljaa ja näkymättä se tipahtelisi heidän
sydäntensä synkkään ja jääkylmään kaivoon. He eivät voisi sitä
toisilleen uskoa, he eivät voisi toisiaan lohduttaa -- he eivät sitä
_voi_, sillä he ovat menettäneet kykynsä ilmaista sellaisia tunteita.

-- He ovat, sanoin minä, intialaisten fakiirien kaltaisia, jotka ovat
pitäneet käsiänsä ylöspäin kohotettuina, kunnes ne ovat jäykistyneet ja
kangistuneet eivätkä saa niitä enää luonnolliseen asentoon. He ovat
kuin kuuromykkä-raukat, jotka kuuroutensa takia ovat menettäneet
puhekykynsä puhe-elimien harjoituksen puutteessa. Heidän kasvatuksensa
muistuttaa keskiajan rautahaarniskaa, johon pienet pojat puettiin; se
oli kova ja taipumaton ja kun se lapsena pantiin päälle ja joka vuosi
suurennettiin, niin kasvoi taipuisa ruumis viimein niin sen mukaiseksi
kuin se olisi ollut haarniskaan valettua savea. Heidän tavallaan
kasvatettu ihminen jää parantumattomaksi raajarikoksi, josta ei
milloinkaan tule sitä, joksi se olisi voinut varttua.

-- Voi, Kris, elä sano niin! Ajatteleppas Juhoa; muistahan, miten hyvä
hän on!

-- Minä todellakin ajattelen, miten hyvä hän on, ja minua harmittaa,
että niin harvat sen tietävät. Hänellä on mitä paras, hellin ja
uskollisin sydän, joka täysin tajuaa ystävyyden arvon, ja sittenkin
ihmiset pitävät häntä kylmänä, ylpeänä ja itsekkäänä. Jollei sinun
teeskentelemättömyytesi ja luonteva reippautesi olisi hänen sydämmensä
ovia aukaissut, ei hän ikinä olisi aavistanutkaan, mitä naisen rakkaus
on; mutta hän on vasta osaksi lumouksesta irtautunut ja jos tätä
jatkuu, hän kivettyy kivettymistään.

-- Se ei saa tapahtua, ei, ei! Minä tiedän vaaran ja koetan sitä estää.
Minä vaikutan heihin kaikkiin. Minä tiedän, että he jo alkavat pitää
minusta, ensiksi, koska minä olen Juhon vaimo ja kaikki, mikä on hänen,
on täydellistä, toiseksi...

-- Toiseksi, minä keskeytin, koska he päivä päivältä luulevat voivansa
kietoa sinut kylmän tukahuttamisen verkkoon, kunnes sinä olet yhtä tyly
ja jäykkä kuin konsanaankin he itse. Muistathan pienen sorsanpoika
raukkamme -- muistathan sen?

-- Muistan kyllä. Sorsaparka! Hän ei tahtonut lähteä lammikosta, vaan
uiskenteli siellä; jää laajeni, uintipaikka pieneni; mutta se oli
sentään niin rohkea pikku sorsanpoika, että...

-- Että muutamana aamuna löysimme sen jään laitaan jäätyneenä ja siitä
lähtein se on ontunut.

-- Mutta minä en aio jäätyä! selitti Emmi nauraen.

-- Ole varoillasi, Emmi! Sinä olet tunteellinen ja hellä ja sinuun voi
helposti vaikuttaa. Sinun luonteesi on niin taipuisa, että sinä yks
kaks muodostut ympäristösi mukaiseksi. Sinunlaisesi yksinäinen pieni
sorsanpoika -- olitpa sinä miten lämminsydämminen ja reipas hyvänsä --
ei voi estää lammikkoa jäätymästä. Mutta niin kauvan kun sinulla vielä
on jotain vaikutusta Juhoon, pitää sinun koettaa saada hänet sellaiseen
paikkaan, jossa saatte olla omassa vallassanne.

-- Tiedäthän sinä, että meille paraillaan taloa rakennetaan. Kohta me
muutammekin sinne.

-- Entä minne? Ihan tänne lähelle, juuri tämän linnoituksen kanunain
suuhun, jossa koko sinun taloasi ja kaikkia toimiasi ja laitoksiasi
joka päivä tyystin tarkastellaan.

-- Mutta anoppi ei milloinkaan sekaudu minun asioihini, ei edes
neuvokkaan -- paitsi silloin kun neuvoa pyydän.

-- Olkoonpa niinkin. Mutta vaikuttaa hän silti. Hän elää likettyelläsi,
käy luonasi, näkee kaikki. Niin kauvan kuin sinun kotisi on vain
kivenheiton päässä hänen talostaan, pysyy miehesi entisessä
lumouksessaan ja siitä se siirtyy lapsiisikin, jos sinulla niitä on.
Ilmassa sen jo tunnet. Se sitoo, se kahlehtii sinut; se hallitsee
talosi ja kasvattaa lapsesi.

-- Oi, ei! Ei koskaan! Ei koskaan! Sitä en ikinä salli! Jos Jumala
minulle pienokaisen lahjoittaa, niin minä en anna häntä kasvattaa näin
kauhealla tavalla!

-- Silloin, Emmi, saat ajoissa varustautua siihen, että tunteesi ja
toiveesi kilpistyvät kuin kiviseinästä heidän kylmiä ja murtumattomia
mielipiteitään vasten ja elinvoimiasi se jäytää lakkaamatta, vaikka
tosin hiljaa ja huomaamattomasti, vaan silti ei säästäen. Koko
elinikäsi saat taistella näkymätöntä, kaikkialle tunkeutuvaa henkeä
vastaan, joka ei milloinkaan ilmitaisteluun antau, vaan joka täyttää
hengittämäsi ilman ja ympäröi päänalusesikin sekä noustessasi että
maata pannessasi. Näissä ystävissäsi on niin paljo jaloa, älykästä ja
todellista hyvää -- heidän päämääränsä on niin korkea, heidän
työkykynsä niin suuri ja heidän avunsa niin monet -- että he jo
omantuntosi kautta sinuun vaikuttavat, voittavat sinut, vievät sinut
mukaansa ja vähitellen huomaamattasi pakottavat sinut omiin
kaavoihinsa. He ovat lujempitahtoisia ja lujempiluontoisia kuin sinä.
Ja sinä tulet horjumaan niiden molempain välillä -- oman luontosi ja
heidän. Et milloinkaan voi näyttää, mihin oikeastaan kykenet -- et
tehdä mitään omalla tavallasi etkä heidän: elämäsi on mennyttä kalua.

-- Voi, Kris, minkätähden näin minua masennat?

-- Minähän koetan tukea sinua, Emilia. Minä auon silmäsi vaaraa
näkemään voidaksesi sitä karttaa. Juho ansaitsee riittävästi; hänen ei
ole pakko iäksensä tälle paikkakunnalle hautautua. Käytä
vaikutusvaltaasi heidän tavallaan -- joka päivä, joka hetki
hellittämättä -- saadaksesi hänet muuttamaan muuanne. Elä aina väisty
ja myönny. Elä kuvittele olevasi tyytyväinen oleviin oloihin; elä salli
hänen päivä päivältä ja hetki hetkeltä vajota vanhaan elottomaan,
kylmään tapaansa eläkä tukahuta omaa iloista, suoraa, reipasta
mieltäsi! Kunnioita omaa luontoasi ja anna sen vaikuttaa! Puhu Juholle;
voita hänet puolellesi; käytä kaikkia naisen aseita estääksesi häntä
uudestaan sulkeutumasta tukahuttamisen linnoitukseen, jonne nääntymästä
sinä hänet päästit. Vastusta anoppisi inhottavaa oppia, etteivät
puolisot tarvitse mitään ulkonaisia rakkauden osotuksia. Selitä salattu
lämpö arvottomaksi. Todista, ettei ole kylliksi olla vaimo -- että
vuosikausia sitten sanotut sanat eivät riitä läpi elämän, että rakkaus
samoin kuin teidän jalavannekkin tarvitsee uusia lehtiä joka elämän
kesäksi, uusia oksia yhä laajemmalle levitäksensä ja uusia kukkasia
elonmerkiksi.

-- Voi, Kris! Minä olen kuullut, ettei ole sen varmempaa keinoa
menettää rakkautta kuin vaativaisuus ja etteivät naisen nuhteet sitä
milloinkaan voita eivätkä pysytä.

-- Totta kuin evankeliumi, Emmi. Enhän minä puhukkaan nuhteista, en
liiallisista, itsekkäistä vaatimuksista enkä pahasta tuulesta -- eihän
sinusta olisi siihen, vaikka tahtoisitkin, siskokulta! Ei, minä puhun
nyt suurimmasta velvollisuudestamme ystäviämme kohtaan, jaloimmasta,
pyhimmästä velvollisuudestamme -- koettaa säilyttää heidän oma
jaloutensa ja hyvyytensä puhtaana ja kirkkaana. Ajattelematon,
vaistomainen, ymmärtämätön rakkaus ja kieltäytyminen, jota moni vaimo
miehellensä ja lapsillensa osottaa, ei häntä ainakaan ylennä eikä
kohota. _Sinusta_ voi ehkä tulla pyhimys kieltäytymisesi takia, mutta
luuletko sitä tulevan miehestäsi ja lapsistasi sen tautta, että he
korvaamatta käyttävät uhrautumisesi hyväkseen? Jos sallimme ystävämme
muuttua kylmiksi ja itsekkäiksi ja vaativiksi, niin rakkautemme ei ole
aitorakkautta eikä ystävyytemme todellista. Jokainen kunnon mies oppii
pian erottamaan hellän nuhteen, -- jonka vaimo lausuu rakkaudesta
häneen, ollen arka hänen kunniastaan tai huolehtien hänen siveellistä
kehitystään -- siitä jonnijoutavasta nurkumisesta ja marinasta, joka on
aiheutunut hänen omista itsekkäistä toiveistaan. Sinun on syysi, jos
miehesi sinun huolimattomuutesi tähden -- ellet tee voitavaasi --
taantuu entiseen kylmyyteensä, joka jo on häneltä niin paljon kaunista
ja jaloa riistänyt. Sellainen kuollut, kuiva elämä on yhtä vähän
kristillistä kuin se on miellyttävääkin; ja hyvänä kristittynä, joka on
urhoollisesti luvannut taistella Kristuksen lippua seuraten, täytyy
sinun uskaliaasti ryhtyä taisteluun sellaista perheen antikristusta
vastaan, vaikka se esiytyykin erinomaisen pyhyyden ja kieltäytymisen
naamariin puettuna. Muistahan, siskoseni, että Mestarin perhepiirissä
oli ulkonaisestikin rakkaudenosotteensa yhtä hyvin kuin sisällinen
elämänsä. Rakkain opetuslapsi nojasi hänen rintaansa vasten eikä
pettäjä olisi voinut häntä suudella, jollei sellainen tervehtimistapa
olisi heidän keskensä ollut tavallista.

-- Olen oikein iloinen, sanoi Emilia, että olet minulle näin puhunut,
sillä tunnen itseni ikäänkuin voimakkaammaksi. Nyt ei tunnu minusta
enää ollenkaan itsekkäältä pyytää Juholta sitä, joka on hyvää ja
hyödyllistä hänelle itselleenkin. Päivän selvää on, että minun pitää
tehdä, mikä on parasta hänelle.

Kun Emmille siten oikea kieltäymistapa selvisi, oli hänestä tiekin
tarkemmin viitoitettu, ja niinhän se on monelle muullekkin vaimolle
käynyt. Antaapa heidän vain pitää marttyyriutena oman tahtonsa
kuuluville saamista kaikissa oikeissa ja hyvissä asioissa, kyllä he
eivät jätä sitä silloin käyttämättä.

Mutta huolimatta sen iltaisesta kaunopuheliaisuudestani rakennettiin
talo ennen katsotulle paikalle ja tuomari Evansin jalavain varjossa
jatkettiin elämää entiseen tapaan ikäänkuin en olisikkaan sitä
vastustanut. Emmillä oli kaksi sievää, reipasta poikaa, mutta itse hän
heikkoni heikkonemistaan. Ja mitä tehen voimat vähenivät, sitä tehen
täytyi anopin ja natojen talouteen tarttua eivätkä he jättäneetkään
vaikutustaan käyttämättä, vaan hallitsivat taloa ja kasvattivat lapsia.

Viimeinkin sanoin Juholle suoraan, että ilma oli liian tukahuttava
hänen vaimolleen, joka sekä hänelle että toisillekkin oli kaikki
kaikissa. Ja silloin päätettiin viedä päätä päälle tuuma, jota jo
kauvan oli puhuttu ja aiottu, vaan jota vanhukset aina olivat
vastustaneet.

Juho osti kauniin huvilan meidän läheisyydestä ja muutti sinne
vaimoineen ja poikineen. Ilman ja ympäristön muutos virkisti
ihmeellisesti ja niin toteutuivat ennustukseni. Vuoden kuluttua oli
Emilia yhtä terve, reipas ja iloinen kuin ennenkin. Huolellisena
emäntänä hän itse hoiti taloutensa, oli poikainsa iloisin leikkitoveri
ja miehensä hellä valtijas niinkuin muinoin kihloissa ollessaankin.
Tunteiden tukahuttamisen painajainen loittoni ja Juho oli vapautuneena
miltei yhtä vilkas kuin kuka hyvänsä meistä. Hän oli, arveli Emmi,
kääntänyt oikean puolen näkyviin ja kaikki me sen kaunista kuosia
ihailimme. -- Sen pituinen se.

Jos nyt puheena olleen sovitamme käytäntöön, niin mielestämme elämän
velvollisuudet voi jakaa kahteen pääosaan: _avomielisyyden_
velvollisuuteen ja _tukahuttaniisen_ velvollisuuteen. Rakkaus, ilo,
toivo, usko ja myötätuntoisuus kuuluvat _avomielisyyden_
velvollisuuteen; viha, kateus, panettelu, ilkeys, kosto ja muut
rakkaudettomat mielen ilmaukset kuuluvat _tukahuttamisen_
velvollisuuteen.

Moni hyvin jumalinen ja siveellisesti oivallinen ihminen rikkoo
tukahuttaessaan yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän estää yhtä paljon
rakkauden kuin vihankin ilmauksia, myötätuntoisuuden samoin kuin
vastenmielisyydenkin. Hän unohtaa sen suuren luonnonlain, joka sopii
yhtä hyvin siveelliseen maailmaan kuin luonnolliseenkin, että elin
harjoituksen puutteesta veltostuu ja kuihtuu. Itsepintaisinkin
rikkaruoho häviää, jos sitä muutamia kertoja leikataan; sen juuret
kuoleutuvat, kun sen elintoiminta tukahutetaan. Liian kireä side estää
jäsenten kasvamista; ja lääkäri käyttää sitä tietoa hyväkseen ajosta
tutkiessaan. Mutta mitenkähän käy, jos sydäntä ja keuhkoja puristetaan
niinkuin muutamat tuttavani naiset tekevät? Taikka jos jalkoja
litistetään kuten Kiinassa? Entäpä sitten, jos sisin, jaloin osa,
_rakkaus_, kuristetaan ja puetaan käärinliinoihin?

On toisia ja niiden luku on legio -- ehkäpä sinä, lukija, ja minä
olemme joskus samallaista tunteneet -- jotka vaistomaisesti
tukahuttavat ylevimmän, jaloimman tunteensa, ikäänkuin häpeisivät sitä
ilmaista, vaikkeivät suinkaan päinvastaisia tunteita pidätä.

Paljoa helpompi näyttääkin olevan vihaisena torua ystäväämme kuin
hyvällä tuulella ollessa sanoa hänelle, miten paljon häntä rakastamme
ja kunnioitamme. Viha ja katkeruus ovat suulaat, ja sanat tunkeutuvat
omasta voimastaan; rakkaus on kaino, katselee ujosti ikkunasta ja
viivyttelee ovensuussa, ennenkun rohkenee peremmäksi mennä.

Miten paljoa häikäilemättömämmin moni oikea kristitty lausuu vihansa,
halveksimisensa ja ankaran arvostelunsa kuin hellyytensä ja
rakkautensa! _Minä vihaan_ sanotaan äänekkäästi ja rohkeasti; _minä
rakastan_ tulee empien ja punastuen.

Vihaisina me siekailematta ja haikailematta loukkaamme hellää sydäntä;
mutta emmimme ja tapailemme, kun jalompi luontomme kehottaa meitä
virheitämme tunnustamaan ja niitä anteeksi pyytämään. Vieläpä
silloinkin kun sydämmemme on katumuksesta haleta, me seisottelemme ja
mietimme.

Miten monet ovat todellakin oikeita saitureja, kun on heidän sydämmensä
aarteista puhe! He elävät niiden kanssa, joita syvästi rakastavat, ja
jotka he voisivat tehdä paljoa onnellisemmiksi, rikkaammiksi ja
paremmiksi, jos edes muutamin sanoin ja rakkaudenosotuksin sen
ilmaisisivat; mutta he eivät voi, eivät tahdo, kääntävät vain
aarreaittansa avainta eivätkä anna sieltä ropoakaan. Ihmiset, jotka
todellakin rakastavat, kunnioittavat, melkeinpä jumaloivat toisiaan,
saattavat siten koko ikänsä elää kylmää ja kolkkoa elämää, jokainen
niin omissa mietteissään ja toimissaan, että rakkaus hautautuu
sydämmeen kuin korjattu sato, jonka kukoistusaika on ollut ja mennyt.

Onhan poikia ja tyttäriä, joiden vanhemmat ovat heille vierasta
vieraammat -- miehiä ja vaimoja, veljiä ja sisaria, joiden elämässä on
kaikki edellytykset viettää se onnellisesti, mutta jotka ovat syvään
äänettömyyteen piiloutuneet -- poikia, tyttäriä ja vanhempia, joilla on
aikaa kaikkeen muuhun, vaan ei harrastamaan ja ilmaisemaan
molemminpuolista rakkauttaan.

Vastaisuudessa he luulevat, etäisessä tulevaisuudessa, saavansa enemmän
toistensa seurasta nauttia ja peittelemättä toisillensa näyttää ne
arvokkaat aarteet, jotka nyt käyttämättöminä ja hyödyttöminä piilossaan
uinailevat.

Mutta voi! Aika rientää ja kuolema hiipien lähestyy ja me uudistamme
Raamatun valituksen: palvelijasi kulkiessa sinne ja tänne oli mies
kadonnut.

Katkerimmat kyyneleet vuotavat haudalla niiden sanojen tähden joita
emme lausuneet, niiden tekojen takia, jotka jätimme tekemättä. "Hän ei
milloinkaan saanut tietää, miten paljon häntä rakastin!" -- "Hän ei
koskaan tiennyt, minkä arvoinen hän minulle oli!" -- "Minä ajattelin
aina saavani hänelle sydämmellisimmin ystävyyttäni osottaa". -- "Vasta
kadotettuani tiesin, mitä todellakin menetin". Myrkkynuolia ovat nuo
sanat, joilla julma kuolema meitä haudan ovelta ampuu. Miten paljoa
rikkaammaksi ja onnellisemmaksi tulisikkaan perhe-elämämme ja
ystävyytemme, jos jokainen ilmaisematon rakkaudentunne saisi kukaksi
puhjeta ja teossa osottautua! Emme puhu ulkonaisesta hyväilemisestä --
se sekä on että ei ole myötätuntoisuuden paras ilmaisija. Moni on jo
luonnostaan niin arka, että sellaista kammoo. Mutta katse ja
myötätuntoinen osallistuminen, sopiva, huomaava kohteliaisuus puhuu
rakkauden kieltä ja monella tavalla sen ilmaisee; eikä ole ainoatakaan
perhettä, jonka sydämmen aarteita ei sellainen myötätuntoisuuden
ilmaiseminen suuressa määrin rikastuttaisi.

On väärin olettaa, että sukulaisten välttämättömästi täytyy rakastaa
toisiaan sukulaisuuden tähden. Rakkautta on kasvatettava ja se
vaurastuu huolellisesti vaaliessa samoin kuin metsässä kasvavan
hedelmän tuottavaisuus puutarhurin hoitaessa; ja rakkaus kuihtuu ja
kuolee hoidon puutteesta niinkuin auhtoon maahan kylvetty harvinainen
kukansiemen.

-- Minua niin ihmeesti tässä muutamana päivänä halutti sanoa rouva
sille ja sille, miten paljon häntä ihailen, virkkaa neiti X.

-- Mutta minkä ihmeen tähden ette sitä hänelle sanonut?

-- Hyvänen aika! Sehän olisi näyttänyt imartelemiselta.

Mitä sitten imarteleminen on?

Imarteleminen on itsekkäässä tarkoituksessa lausuttu _teeskennelty_
kiitos eikä ystävän rehellinen kiittäminen siitä, mikä meistä on hyvä
ja kiitosta ansaitseva.

Peläten imartelevansa, nuo hirveän tunnolliset ihmiset koettavat olla
niin välinpitämättömiä kuin suinkin niitä kohtaan, joita rakastavat ja
ihailevat. Muutamat vanhemmat pelkäävät lastensa ylpistyvän ja tulevan
turhamaisiksi, jos ilmaisisivat rakkautensa ja hyväksymisensä; ovatpa
niinkin varovaisia, että lapset luulevat vanhempain olevan heihin
kerrassaan tyytymättömät, ennenkun hämmästyksekseen satunnaisesti
huomaavat vanhempainsa todellakin heistä pitävän, jopa ylpeilevänkin.
Isän suoranaisesti osottama rakkaus voi poikaan monesti vaikuttaa
enemmän kuin mitkään nuhdesaarnat maailmassa; mutta isä ei voi, ei
tahdo sitä näyttää.

Sitä tapaa on vastustettava ja koetettava voittaa. Meidän on siihen
itseämme kasvatettava, kun sen puutteen kerran tunnemme. Meidän pitää
kristillisenä velvollisuutenamme pitää ei ainoastaan rakastaa, vaan
myös _näyttää rakastavamme_ -- ei ainoastaan _olla_ uskollisia ystäviä,
vaan sellaisiksi _osottautuakkin_. Meidän pitää päättää lausuakkin
sydämmessämme syntyvät ja huulillemme pyrkivät ystävälliset tunteet,
todellakin toimia huomaavasti ja avittaen niinkuin hartaasti haluamme
eikä vetäytyä ja väistyä. Kun alku on tehty ja jää murtunut, niin se
vähitellen lankeaa luonnosta -- ilmaistu rakkaus palautuu rakkauden
vastakaikuna, ystävällinen teko herättää toisia samallaisia eloon, ja
perheen jäsenten sydämmet eivät ole toisistaan erillään niinkuin jään
peittämät saaret, vaan lähenevät, liittyvät iloisina, onnellisina, ja
ilma kajahtelee rakkauden ihanista sävelistä.




IV. Itsepäisyys.


Minun pienet kettuni ovat hauskoja pikku eläimiä. Toivon vain, etteivät
lukijani väsyisi viehättävään eläinnäyttelyyni, ennenkun olen päässyt
näytöksen loppuun. Muistakaahan, että pieniä kettujani on seitsemän
kappaletta ja ainoastaan kolme olen vasta kerinnyt näyttää; siksipä
riittäköön kärsivällisyytenne.

Niinkuin olemme jo huomauttaneet, ovat nämä pienet ketut muutoin
totisten ja hyväin kristittyjen helmasyntejä. Sellaiset ihmiset ovat
vapautuneet törkeistä synneistä, jommoisia ovat varkaus, valhe ja
murha. Mainittuja pieniä helmasyntejä pidetään tavallisesti liian
vähäpätöisinä saarnastuolista käsiteltäviksi. Mutta ne ovat pienoisten,
punaisten hämähäkkien laisia, joita paljaalla silmällä on vaikea
kasvista erottaa. Mutta ne ilmaisevat olemassa-olonsa siten, että
terveeltä ja vihreältä näyttävä lehti toisensa perästä kuihtuu ja
varisee.

Minulla on taas mielessäni eräs uusi pikku kettu, joka on hyvin
toimelias hävittämään kotoisen onnen viinitarhaa ja joka siinä
toimittaa enemmän kuin luulisikkaan.

Vaikea on ollut keksiä sille sopivaa nimeä; lopuksi valitsin
_itsepäisyyden_, vaikka sitä yhtä hyvin voisi sanoa omavaltaisuudeksi.

Tämä virhe, niinkuin moni muukin, on ainoastaan hyvin tarpeellisen ja
kiitettävän ominaisuuden liioittelua. Luonteenlujuus on annettu
ihmiselämän perustaksi. Ilman sitä ei koskaan voisi mitään toimittaa;
kaikki inhimilliset aikeet olisivat häilyviä kuin vesi viettävällä
pinnalla. Jokaisessa suhteellisesti muodostuneessa luonteessa täytyy
olla kestävyyttä, tahdonlujuutta, ja että ihminen voisi kehittää niin
välttämätöntä ominaisuutta, on se hänellä vaistona luonteessaan.

Tämä vaisto on ihmisellä siis yhteinen eläinten kanssa. Eläinten
päättäväisyys on luontainen voima, joka ilmautuu eri tavalla eri
eläimissä. Verikoiran itsepäisyys, kun se pitää kiinni vastustajaansa,
muulin uppiniskaisuus, kun se lyönneistä ja uhkauksista välittämättä
seisattuu, ovat suoranaisen eläimellisen ominaisuuden sattuvia
esimerkkejä. Samaa ominaisuutta on ihmisessäkin ja se muodostaa sen
sankarillisen lujuuden ja kestävyyden perustuksen, joka yksin voi
toteuttaa elämän suuria ja jaloja aikeita.

Se virhe, josta puhumme, saa alkunsa mainittujen ominaisuuksien
vapaasta ja hillitsemättömästä kehityksestä, siitä vaistomaisesta
kestävyydestä, jota ei järki eikä omatunto ohjaa. Sanalla sanoen, se on
itsepäisyys, joka huolimatta kaikesta noudattaa omaa tahtoaan. Tätä
eläimellistä vaistoa tarkoitammekin itsepäisyydellä, ja juuri sen
tähden, että se on vaisto, on se niin paljon ikävyyttä saanut aikaan
kotielämässä.

Kauniissa, uudessa rakennuksessa kummulla on nuorella pariskunnalla
paljo hauskaa touhua, joka muutoin ulkonaisesti onnellisissa oloissa
seuraa kodin perustamista. Puuseppä, verhoilija ja muut käsityöläiset
ovat ahkerassa toimessa, täyttäen heidän käskyjään. Itse he
tyytyväisinä vain määräilevät ja järjestelevät, mihin mikin heidän
kauniista ja mukavista huonekaluistansa asetetaan.

Hero ja Leander ovat oikein kelpo ihmisiä, jotka asianmukaisessa
järjestyksessä ovat käyneet kaikki ne kehitysasteet, jotka nykyisessä
yhteiskunnassa muodostavat avioliiton johdannon. He ovat kahden vuoden
ajalla melkein joka päivä kirjoitelleet toisilleen ja alkaneet
kirjeensä sanalla: "Rakkaani" ja lopettaneet sanalla: "Omasi" j.n.e. He
ovat lähettäneet toisilleen kukkasia, sormuksia ja hiuskiehkuroita, he
ovat povellaan säilyttäneet toistensa valokuvia, he ovat kuluttaneet
tunnin toisensa perästä puhelemalla kaikesta maan ja taivaan välillä.
He ovat järkähtämättömästi vakuutettuja, ettei kellään ole ollut
sellaista sielujen sopusointua, sellaista mielipiteiden yhtäläisyyttä,
sellaista oikeaa, järkevää ja vankkaa perustusta molemminpuoliselle
rakkaudelle ja kunnioitukselle kuin heillä.

Mutta asian laita on kumminkin sellainen, että ihmiset voivat olla ihan
yksimielisiä, myötätuntoisia kaikessa, jotka koskee heidän henkisä
harrastuksiaan. He saattavat pitää samoista kirjoista, samoista
kirjailijoista, heillä on samat periaatteet ja sama uskonnollinen
katsantokanta. Mutta siitä huolimatta voi hyvin helposti tapahtua, että
he jokapäiväisessä yhteiselämässä alinomaa huomaavat toisissaan
poikkitelaista ja aina olevansa eri mieltä, niin pian kun on puheena
arkielämän pikku harrastukset ja toimet. Se johtuu aivan
yksinkertaisesti siitä, että jokaisella henkilöllä on omat tapansa ja
omituisuutensa, omat persoonalliset mieltymyksensä, joilla ei ole
mitään tekemistä järjen kanssa ja joita harvoin kristinuskon valossa
tarkastetaan -- mutta jotka kuitenkin ovat olemassa, riippuen kunkin
yksilöllisestä mielenlaadusta ja luonteen ominaisuuksista.

Oletetaanpa, että tikka kosii rastasta, saa myöntävän vastauksen ja
menee naimisiin. Kihlausaikana he kenties useinkin ovat keskustelleet
onnesta saada vapaasti, kevein linnunsiivin leijailla sinertävässä
kesäilmassa. Herra Tikka on ollut itse nöyryys ja hurmautuneena
kuunnellut neiti Rastaan ihastuttavia liverryksiä, jotka ovat niin
paljoa ihanammat hänen omaa vähäpätöistä ääntänsä.

Mutta naimisiin mentyä alkoi uusi aika ja uudet velvollisuudet. Ensiksi
oli pesä rakennettava. Herra Tikka on vahvasti vakuutettu, että puun
kolo on ainoa mahdollinen asuinpaikka. Hänen vaimonsa puolestaan
selittää päättäväisesti, että hän siellä vallan varmasti sairastuisi
ikävästä ja kuukauden kuluttua kuolisi. Hän ei ole ikinä kuullut
puhuttavankaan muusta asuinpaikasta kuin pienestä pesäsestä, joka
keveästi kiikkuu lehtevän puun oksalla. Herra Tikka sanoo saavansa
vettä aivoihinsa ennen syksyä, jos hänen pitäisi asua niin epävarmassa
ja heiluvassa pesässä, aivanhan hän tulisi merikipeäksi kuivalla
maalla, -- ei, pesänteko sinne ei tule kysymykseenkään.

Vaimon mielestä ei mies enää rakasta häntä, sillä muuten hän ei
mitenkään voisi sulkea häntä pimeään ja lahoon puunkoloon.

Mies puolestaan on yhtä varma, että vaimo ei häntä rakasta, sillä
muuten hän ei katkeroittaisi hänen elämäänsä vaatiessaan häntä ilmassa
heilumaan ja huojumaan.

Kumpikin pysyy itsepäisesti mielipiteessään. Ja mitenkäpä toinen
kykenisi toiselle vakuuttamaan, että juuri hän on oikeassa? Luonto
tietää sen ja kotirauhan säilyttämiseksi siivekkäiden maailmassa se ei
sallikkaan tikkain mennä naimisiin rastasten kanssa.

Mutta ihmisten keskuudessa sitä vastoin tapahtuu varsin usein, että
miehet ja naiset, jotka mielipiteidensä ja tapojensa puolesta ovat yhtä
erilaisia kuin tikat ja rastaat, kihlautuvat ja menevät naimisiin ja
alkavat laatia pesää. Heidän ennakkoluulonsa ja mielipiteensä ovat yhtä
piintyneet ja yhtä mahdottomat järkiperäisesti puolustaa kuin tikan
rakkaus pesään puunkolossa tai rastaan mieltymys keinuvaan kotiin.

Hero ja Leander, jotka parhaillaan järjestävät uutta kotiaan, ovat
siitä tuoreena esimerkkinä. He ovat molemmat olleet vanhempainsa ainoat
lapset; kumpaakin on ympäristössään ihailtu mitä erinomaisimman
kauneudenaistin esikuvana. Molemmilla on siis hyvin jyrkät mielipiteet,
joita he ovat tottuneet luulemaan erehtymättömiksi ja kaikessa
ratkaiseviksi. He kunnioittavat ja rakastavat toisiaan todellisesti ja
syvästi, ja siihen onkin heillä syytä, sillä he ovat erittäin
yksimieliset elämän vakavissa kysymyksissä. Molemmat ovat jalomieliset
ja lämminsydämmiset; molemmilla on kehittynyt ymmärrys ja kehittynyt
kauneuden aisti; molemmat ovat läpeensä uskonnollisia.

Mutta kumminkin, siitä huolimatta, saatan kertoa teille, että he
avioliittonsa ensi vuotena elivät säännöllisesti sotakannalla.

Niin, nämä molemmat nuoret, hyväntahtoiset ihmiset, jotka todella
rakastivat toisiaan niin lämpimästi ja rehellisesti, eivät kuitenkaan
voineet alkaa ystävällistä yhteiselämää joutumatta käymistilaan,
samallaiseen, joka syntyy hapon ja suutalipeän sekotuksesta. Eikä ole
helppo ratkaista, kummassako -- hapossako vai suutalipeässä -- on
suurempi syy, koska molemmat alallaan ovat parasta laatua.

Mitä Heroon ja Leanderiin tulee, on käymisen syy päivänselvä. Molemmat
ovat nimittäin varmasti vakuutettuja oman kauneudenaistinsa
pätevyydestä ja pitävät kodin hauskuudelle ja menestykselle
välttämättömänä, että siellä kaikki järjestetään juuri sillä tavalla
kuin hänen mielestään on sopivinta. Yksinkertaisimmassakin asiassa on
heillä kummallakin oma määrätty mielipiteensä ja sitkeästi he koettavat
saada sitä voitolle, ikäänkuin se olisi heidän elinkysymyksensä.
Vähäpätöisimmissäkin pikku seikoissa tietävät he säntilleen, kuinka he
tahtovat eivätkä voi mielipiteestään luopua hiuskarvan vertaakaan.

Tänä aamuna esimerkiksi aurinko säteilee ystävällisesti heidän uuteen
kotiinsa. Nuori rouva liikkuu miellyttävässä aamupuvussaan ja helmillä
ommelluissa jalkineissaan monien matkalaukkujen ja kirstujen keskellä
verannalla. Nuori aviomies taas iloissaan saavuttamastansa onnesta
tuskin sallii hänen käyttää siroja jalkojaan, vaan käyttää kaikenmoisia
pikku esteitä hyväkseen saadakseen nostaa häntä ja kantaa riemuiten
uuteen asuntoon.

Matot ovat paikoillaan ja huonekaluja tuodaan sisään. Työmiehet
kantavat pianoa.

-- Asettakaa piano tuonne ikkunakomeroon, sanoo rouva.

-- Ei, eihän toki ikkunakomeroon, virkkaa herra.

-- Sinne, rakas ystävä. Mihinkä se sitten pantaisiin? Rumahan se olisi
muualla! Minä olen aina nähnyt pianon ikkunakomerossa.

-- Mutta, Hero rakkaani, et suinkaan aikone täydellä todella turmella
kaunista näköalaa sulkemalla ikkunakomeron pianolla? Sopivin paikka on
sille luonnollisesti täällä nurkassa. Koetetaanhan!

-- Hyvä Leander, minusta se on siellä kauhea; se rumentaa koko huoneen!

-- Minun mielestäni huone vasta oikein rumentuisikin, jos piano
tungettaisiin ikkunakomeroon. Ajattelehan, miten hauska siellä olisi
istua! -- Ikäänkuin emme kaikessa tapauksessa voisi istua pianon
takana, jos tahdomme, väittää Hero.

-- Mutta miten paljoa väljemmältä ja iloisemmalta huone näyttääkään,
kun ovi avataan ja ikkunakomerosta saa katsella laaksoon, jossa
maiseman taustana on kylän kirkko!

-- Vaan minä en ikinäni voisi tottua siihen, että piano kyyköttäisi
tuossa nurkassa, selittää Hero pontevasti. Minä _pysyn päätöksessäni_
ja se asetetaan ikkunakomeroon. Niin on äidillä, Hanna-tädillä, rouva
Antikaisella ja kaikilla ihmisillä.

-- Mutta jos sinä _pysyt päätöksessäsi_, vastaa Leander, niin minäkin
pysyn omassani ja silloin me jäämme aina erimielisiksi siinä asiassa.

-- Mutta, hyvä ystävä, täytyyhän sinun myöntää, että naisen vierashuone
on hänen oma huoneensa.

-- Ei naimisissa olevan naisen, luullakseni. Oletan sen yhtä paljon
kuuluvan hänen miehelleenkin, varsinkin koska hän aikoo siellä viettää
suuren osan joutoajastaan.

-- Minusta sinun ei todellakaan pitäisi niin itsepäisesti sitä vaatia,
kun tiedät, etten minä voi sitä kärsiä, kiistää Hero.

-- Etkä sinäkään tarvitsisi olla niin myöntymätön, kun tiedät, etten
minä todellakaan voi sitä sietää, vastustaa Leander.

Hehkuvin poskin ja mieli kuohuksissa huudahtaa Hero:

-- Samantekevä! Kun sinä ehdottomasti vaadit, niin tottapa sen täytyy
jäädä niinkuin sinä tahdot. Mutta siinä tapauksessa minä vain en sillä
soita.

Niskojansa viskaten Hero poistuu kiireesti huoneesta, ja voittaja on
varsin onneton.

Leander rientää paikalla vaimoaan etsimään ja löytää hänet
matkakirstulla toivottomasti itkemässä.

-- Hero-kulta, elä ole niin lapsellinen! Tee kuten itse tahdot. Minä
myönnyn.

-- Ei, -- jääköön vain sinun tahdollesi. Minä aivan unohdin, että
vaimon velvollisuus on olla kuuliainen.

-- Joutavia, Hero! Puhu nyt järkevän naisen tavalla. Elkäämme kiuskako
lasten lailla.

-- Mutta onhan päivän selvää, että minä olin oikeassa.

-- Rakas Hero, en voi myöntää olleesi oikeassa, mutta silti kumminkin
mukaudun tahtoosi.

-- Ihmettelen todellakin, Leander, ettet huomaa, kuinka tyhmää olisi
asettaa piano siihen paikkaan, johon sinä ehdottelit. Se hermostuttaisi
minua joka kerta huoneeseen tullessani, ja siinä nurkassa on niin
pimeäkin, etten siellä näkisi nuottejakaan.

-- Minäkin ihmettelen, Hero, että nainen, jolla on sinun
kauneudenaistisi, ei voi käsittää, miten piano ikkunakomerossa
turmelisi koko huoneen. Sehän on juuri paras paikka huoneessa!

Siten jatkuu kiista loppumattomassa kiertokulussa, alituiseen
uudistuen samoista syistä. Kumpikin ärtyy ärtymistään ja kiivastuu
kiivastumistaan, kumpikin selittää antavansa perää -- koska toinen sitä
tahtoo -- mutta siitä huolimatta he eivät lakkaa puolustamasta
mielipidettään niinkuin se olisi ainoa oikea ja järellinen. Sillä välin
kasvaa itsepäisyyden eläimellinen vaisto yhä voimakkaammaksi molemmin
puolin. Taistelun kuumuudessa vaihdetaan vähitellen syrjäiskuja ja
epäkohteliaita persoonallisia huomautuksia.

Leander huomauttaa Heron ajatuskannan riippuvan siitä, mikä milloinkin
on tavanmukaista, ja ett'ei hän voi mukautua olosuhteihin.

Ja Leander on Heron mielestä vallanhimoinen ja itsevaltias, joka aina
tahtoo päästä voitolle.

Ja sillä tavoin jatkuu taistelua päivät päästään, kunnes aselepo
vahvistetaan hyväilyillä ja suuteloilla. Mutta rauha rikkoutuu
paikalla, kun vain toinen tai toinen sanoo:

-- Kyllä sinun sentään täytyy myöntää, ystävä, että sittenkin _minä_
olin oikeassa.

Hetken perästä on toraileminen täydessä vauhdissa.

Sellainen jatkuva kina antaa aihetta moneen kahakkaan. Ottelussa
saatuja iskuja ja persoonallisia huomautuksia ei voida unohtaa aivan
heti. Ne jättävät mieleen katkeruutta ja ärryttävät viattomammastakin
sanasta.

Jos rakkaus kuitenkin on syvä ja voimallinen, voittaa sovinnon tuottama
nautinto taistelussa saatujen haavain kirvelemisen eivätkä
sovinnontekijät ymmärrä, miten todellinen rakkaus -- kuten heidän --
voisi kärsiä jotain haittaa mitättömästä sananvaihdosta.

Mutta varsinainen kinailemisen aihe, nimittäin molempain itsepäisyys,
joka on niin lujaan piintynyt pikku seikkoja myöten, saattaa heille
vähän väliä selkkauksia. Niinpä on Hero -- rajuilman välisenä
päivänpaisteen hetkenä -- valmistanut Leanderilleen oivan päivällisen
ja laittanut salatin taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta
maistettuaan sitä työntää Leander sen ääneti luotaan.

-- Mutta, kultaseni, etkö pidäkkään salatista? kysyy Hero kummissaan.

-- En, hyvä ystävä; en syö mitään sellaista, jossa on ruokaöljyä.

-- Et syö ruokaöljyä! Kummallista! En ole milloinkaan kuullutkaan
salattia laitettavan ruokaöljyttä.

Rouva näyttää varsin tyytymättömältä.

-- Asian laita on sellainen, etten pane suuhuni ruokaöljyä. Minusta on
salatti sokerin ja etikan kanssa paljoa parempaa.

-- Sokerin ja etikan! Hyvänen aika, Leander, kylläpä sinulla on
makuaisti!

Ja hyväilevällä äänellä hän jatkaa:

-- Kas niin, kultaseni, koeta nyt sentään tottua minun salattiini!

-- Hyvä ystävä, en _ikipäivänä_ koeta tottua mihinkään uutuuksiin. Olen
aivan tyytyväinen vanhaan makuuni.

-- Mutta kuulehan, Leander, minun täytyy sanoa, että olet jotenkin
epäkohtelias ja kiittämätön.

-- Etkö sinä ole yhtä epäkohtelias pakottaessasi minua syömään
semmoista, josta en välitä.

-- Mutta sinä et ainoastaan välittäisi, vaan pitäisitkin siitä, jos
vain maistaisit. Ihmiset eivät tavallisesti pidä öljymarjoista,
ennenkun syövät niitä muutamia kertoja, mutta sitten ihan ihastuvat
niihin.

-- Minusta on mieletöntä nähdä sellaista vaivaa, kun kumminkin on niin
paljon semmoista -- ja yllin kyllin -- josta voi pitää.

-- Mutta, Leander, sinä et ole nyt hyvä etkä ystävällinen. Luullakseni
meidän pitäisi koettaa totuttautua siihen, mikä toisesta hyvälle
maistaa.

-- Siispä arvelen minäkin, rakas Hero, että sinä koetat pitää
salatista, joka on laitettu sokerin ja etikan kanssa.

-- Mutta sehän on niin jokapäiväistä ja tavallista! Tuskinpa missään
hienossa seurassa syödään sellaista salattia!

-- Luullakseni oli äitini ruokapöydässä kyllin hienoa seuraa ja siellä
minä opin pitämään sokerilla ja etikalla maustetusta salatista. Asia on
semmoinen, Hero, että sinä, järkeväksi naiseksi, arvostelet kaikkea
liiaksi sen mukaan, miten se on hienoa ja tavanmukaista.

-- Niin, senhän sinä sanoit minulle jo viime viikolla ja minusta se oli
hyvin väärin -- niin, todellakin _hyvin väärin_.

Viimeiset sanansa Hero lausui oikein painokkaasti.

-- Ei se minusta ollut sen suurempi vääryys kuin sekään, että sinä
minua sanoit vallanhimoiseksi ja itsevaltiaaksi.

-- Mutta, Leander hyvä, täytyyhän sinun myöntää todellakin olevasi
hyvin vallanhimoinen ja itsepäinen.

-- Siinä en ole samaa mieltä.

-- Sinähän pidät niin kiinni omista mielipiteistäsi ja omista
mielijohteistasi, ettei taivas eikä maa saa sinua niistä
hievahtamaankaan.

-- Tokkohan minä pitänen niistä kiinni enemmän kuin sinäkään omistasi?

-- Varmasti pidät.

-- Enpä sitä luulisi.

Hero katsahtaa häneen ja lausuu pontevasti:

    "Niin tarkkaan itseni nähdä soisin
    kuin muut mun näkevi -- sen jos voisin!"

-- Juuri niin, vakuuttaa Leander. Se sopii mainiosti sinuun, kultaseni.
Tulkoon rukouksesi kuulluksi!

-- Sinä taidat mielihyviksesi ärsytellä minua, virkkaa Hero.

-- Mutta, hyvä ystävä, kyllä tämä sentään on jonnijoutavaa ja
lapsellista! Emmeköhän voisi olla kiuskamatta?

-- Kernaasti minun puolestani, mutta itsehän sinä alotit.

-- Suo anteeksi, Hero minä en alottanut.

-- Aivan varmasti, Leander, sinun oli alkusi.

Sen laatuista keskustelua saattaa kestää tuntikausia, niin kauvan kuin
molemmat kiistelijät -- jotka sillä välin käyvät yhä itsepäisemmiksi ja
jyrkemmiksi -- jaksavat jatkaa. Ja kumminkin tietää kumpainenkin yhtä
hyvästi, että pieninkin myönnytys tekisi siitä lopun.

Jospa vaimo esimerkiksi sanoisi:

-- No hyvä, kultaseni, salatin saat aina sellaista kuin tahdot.

Mies varmaankin vastaisi:

-- Rakas Hero, kyllä minä koetan tottua sinun makuusi, koska olet
nähnyt niin paljon vaivaa sitä valmistaessasi.

Jos vain toinen myöntyisi, niin toinenkin kyllä heti antaisi perää.
Ensi kerralla kumpikin kilpailisi toisensa toiveita täyttämään.

Mutta kun heidän välinsä ei ole semmoinen, ovat he lehmäparin laiset,
jotka ovat sarvistaan tarttuneet toisiinsa eivätkä pääse eteen- eikä
taaksepäin. Heidän itsepäisyytensä on ainoastaan eläimellinen vaisto;
järki, omatunto ja uskonto eivät ole siihen mitään vaikuttaneet.

Ne seikat, joista tämäkin nuori pariskunta tällä tavoin joutui
kiistelemään, olivat hämmästyttävän lukuisat. He väittelivät, missä
huoneessa heidän suurin öljymaalauksensa olisi paras, vierashuoneessako
vai kirjastossa; ripustettaisiinko pieni maisemataulu seinälle vai
pantaisiinko se telineelle; asetettaisiinko miilolainen Venus saliin
marmoripöydälle vai jalustalle kirjastoon. Näistä ja monista muista
samallaisista kysymyksistä keskusteltiin laveasti, kiihkeästi ja
innokkaasti, joka ihmetyttäisi jokaista, joka ei tiedä, miten paljon
kahdella itsepäisellä ja myöntymättömällä ihmisellä on sanomista
jokikisestä asiasta maailmassa. Klassillinen muinaisuus, taidehistoria,
kuuluisain taiteilijain arvostelut ja samoin kaikellaiset
yhteiskunnalliset, siveelliset ja uskonnolliset kysymykset vedettiin
todisteiksi puolustamaan tai vastustamaan toista ja toista
mielipidettä, koska koko maailmassa ei ole mitään, joka ei tavalla tahi
toisella olisi yhteydessä toisen kanssa.

Tohtori Johnson sanoo muutamassa paikassa:

"Perhe-elämässä ilmenee tuhansia erimielisyyksiä, joita ei milloinkaan
järki voi ratkaista, kysymyksiä, joita ei voi tutkia, ja jotka eivät
ajatusopin selitettäviksi alistu; jolloin jotakin on tehtävä, vaan
vähän puhuttava."

Suuresti kunnioittaen suurta siveydenopettajaa, täytyy meidän kuitenkin
sanoa, että lausunnostaan päättäen ei hän liioin tunne kahden
sivistyneen ja peräti itsepäisen henkilön puhetulvaa, jotka väittelevät
käytännöllisistä kysymyksistä. Nämä kysymykset eivät tosin näy olevan
jären avulla selitettävissä; mutta Heron ja Leanderin laisille
ihmisille ei semmoista tapahdu, jolloin on jotain tehtävä, vaan vähän
puhuttava.

Sellainen joutava kinastelu ja alituiset kiistat jäytävät ja hävittävät
rakkauden ja totuuden ylevän ihanteen, jota heidän oikean ja syvän
myötätuntoisuutensa ja jalojen luonteen ominaisuuksiensa vuoksi olisi
ollut mahdollinen jossain määrin toteuttaa. Heidän avioliittonsa ei
täytä heidän toiveitaan. Toisinaan he oikein kauhistuvat ajatellessaan,
etteivät pidä toisistaan niinkuin ennen. Ja sittenkin -- kun Leander on
viikon poissa ja ajattelee vaimoansa, niin ei hänestä yksikään nainen
ole hänen Heronsa vertainen. Ja päivät ovat Herosta pitkiä ja koti
autio Leanderin poissa ollessa. Kumpainenkin hämmästyy ja kauhistuu
pikkumaisia kiistojansa ajatellessaan, vaan ei kumpikaan ymmärrä ottaa
kiinni sitä pikku kettua, joka heidän viinitarhansa hävittää.
Ihmeellisen paljon me itseämme ajattelemme ja kuitenkin se niin tuiki
vähän meitä hyödyttää -- ihmiset puhuvat paljon ja ihmettelevät itseään
ja muita, mutta antavat vuoden toisensa perästä palauttamattomiin
siirtyä oppimatta ymmärtämään itseään taikka toisiaan -- omaansa taikka
ystäväinsä luonnetta edes sen verran kuin minkä tarvitsevat hoitaessaan
kaasu- ja vesijohtojaan.

-- Mutta _minulla_ ei tule olemaan sellaisia kinasteluja vaimoni
kanssa, vakuuttaa herra Jyrkkä. Minä en otakkaan vaimokseni sellaista
nerokasta naista; he ovat aina niin itsenäisiä ja vastenmielisiä.
_Minun_ vaimoni on lempeä ja nöyrä, joka mielipiteensä saa minulta ja
alistuu minun tahtooni.

Ja herra Jyrkkä ottaa vaimokseen pienen punaposkisen kaunottaren, niin
hennon ja hintelän, lempeän ja lepseän, ettei hänellä ole oman tahdon
ujettakaan, siitä hän on varma. Vaimo on hänen taivaansa kuu, jolle hän
loistonsa lainaa.

Niitä miesystäviämme, jotka haluavat nauttia itsevaltiuden onnea,
neuvoisimme jättämään koettelematta avioliiton kauniin nuken kanssa,
sillä älykkään ja lahjakkaan naisen myöntymättömyys häviää mittömiin
ahdasmielisen ja pintapuolisen naisen itsepäisyyteen verraten.

Annappas, kun miehen pöytätoverina on suloinen hempunen, joka itkee
kuuta ja väittää, ettei mies enää rakasta häntä, koskei täytä hänen
pyyntöään. Turhaan siinä mies käyttää tähtitieteellisiä tietojaan
todistaessaan hänelle, ettei kuuta voi ihmiskäsin saada. Keijukainen
kuuntelee pää kallellaan ja kun mies on väsyksiin asti selittänyt,
uudistaa hän muuttamatta tai lisäämättä sanasta sanaan saman pyyntönsä.

Jos hän tahtoo ottaa pois koulusta pikku Juhon, lemmikkinsä, koska
ankarat opettajat eivät hänen tähtensä sano voivansa poiketa koulun
säännöistä, niin tuiki turhaan herra Jyrkkä hänelle mitä
kaunopuheliaimmin esittää syitä vakuuttaaksensa pojan jo ajoissa
tarvitsevan tottua järjestykseen ja itseänsä hillitsemään ja mitenkä
mahdotonta opettajan on heidän poikansa tautta poiketa koulun tavoista.
Turhaan hän selittää, miten välttämätöntä pojan on oppia jotain
tekemään.

Vaimo kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten:

-- En minä siitä mitään ymmärrä. Sen minä vain tiedän, että tahdon
Juhon pois koulusta.

Ja sitten hän itkee, on tyly, pyytää, rukoilee, valvoo yöt, hermostuu,
saa päänsäryn -- sanalla sanoen osottaa, että kaunis nainen, jolta
puuttuu ymmärrystä ja sivistystä, on tavallaan aivan yhtä pelättävä,
jopa pelättävämpikin vastustaja kuin sukupuolensa lahjakkain.

Joskus voi Leander vastustamattomilla jären aseilla ilmitaistelussa
voittaa Heronsa, sillä hän ymmärtää arvostella syitä ja käsittää
miehensä esittämät väitteet; ja silloin on Leander mielestänsä aika
sankari, sillä hän tietää voittaneensa vastustajan, jota ei ole
halveksittava. Vaikka Hero on hyvin itsepäinen nainen, on hän
selväjärkinen; ja vaikka Leander saa monet kovat kokea hänen
itsepintaisuutensa takia, niin turvautuu hän aina hänen oikeaan
arvosteluunsa.

Onneton se mies, jonka vaimon itsepäisyys on eläimellistä vaistoa ilman
ymmärryksen ja arvostelukyvyn kehityksen mahdollisuutta! Erimielisyydet
vaimon kanssa, jota mies kunnioittaa ja ihailee, ovat useinkin kovia
koettelemuksia, mutta kina vaimon kanssa, jota hän ei jaksa
kunnioittaa, on viimein sietämätöntä.

Kun Jumalan ilmoittamassa sanassa sanotaan: "mies on vaimon pää
niinkuin Kristus on seurakunnan pää" [Efes. 5:23], niin siinä on
kuitenkin muistettava näiden välinen suuri erotus. Tietysti tällä
ei tarkoiteta, että miehelle on annettu kaikkivaltiuden ja
kaikkitietäväisyyden oikeudet, vaan ainoastaan ja yksinomaan, että hän
on perheen pää, ja suojelija niinkuin Vapahtaja on seurakunnan. Nämä
sanat ilmoittavat vain yhteiskunnallisen luonnonlain, jota ihmiskunnan
kaikki rodut ja kansakunnat ovat noudattaneet -- selvän tosiasian
ihmiskunnan elämästä.

Lapsellisesti ja ymmärtämättömästi ovat jotkut muuten järkevät naiset
sitä mielipidettä vastustaneet, mutta he ovat luultavasti käsittäneet
asian äsken mainittuna liioteltuna vaatimuksena. Yhtä mahdotonta kuin
upseerin on olla alistumatta sotalakia noudattamaan, yhtä mahdotonta on
vastustaa vihkimäkaavan _kuuliaisuus-sanaa_.

Naurettavaahan olisi, jos kaksi nuorukaista, joilla on sama
yhteiskunnallinen asema, ovat saaneet yhtä huolellisen kasvatuksen ja
joista toinen on översti, toinen kapteeni, joutuisi kinaan siitä, ettei
viimeksi mainittu tottele edellistä, koska hän ainoastaan virkansa
puolesta on häntä arvokkaampi tai ensiksi mainittu asettuisi
jälkimäisen holhojaksi muissa kuin virka-asioissa.

Vaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä,
mikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei
hän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki
yksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen
mielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä
ottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että
kaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto
kerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä
paljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin
toisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä
samanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta
koettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.

Miten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet
paraiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti
huonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus,
kaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa
vallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien
välttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja
uskonto avuksi.

Hiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensä _itsepäiseksi pikku
asioissa_, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on
huomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.

Jokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja
jalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästi _myöntymään pikku
seikoissa_. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus,
jota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja
mielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa
seurustelussa.

Hienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria
rautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa
jyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat
pitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä
seuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen
saavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa
ja hillitä.

Toisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten.
He ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä
ajastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.

Näyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja
naiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen
sydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan
tiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven
avaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin
taas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat
järjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä
huolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen
pyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää
hujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan
käsitä, miksi toinen on tyytymätön.

Minkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja
tunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, -- jos kumpikin vain piintyy
omituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan
toteuttaa toisen alalla?

Semmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen
taisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan
miedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan,
jopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.

Eräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä
itsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii
puolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin
huomautuksen johdosta.

Juho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran
tavallisesta.

Vaimo torjuu syytöksen päättävästi.

-- Mutta katsohan kelloani!

-- Sinun kellosi ei käy oikein.

-- Panin sen ihan asemakellon mukaan.

-- Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.

-- Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.

-- Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herra
Vuoriselle.

-- Vuosi sitten, Anna hyvä, -- ennenkun kelloseppä sen puhdisti.

-- Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.

-- Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.

Ja kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.

Viimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja
rikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut
loppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho
todellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen --
olkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei --
kannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina
sellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna
alttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne,
jonka maailmassa voimme toteuttaa, -- rauhaisa onnellinen koti? Parempi
hiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä
hyödyttömässä sanasodassa.

Kiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa
elämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista
itsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin
että kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.

Tyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti
esitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain
mielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja
sävyisyys tipotiessään.

Nyt on puheena oleva aine lopussa ja mietin vain sopivia
lopettajaissanoja. Juontuu mieleeni muuan runo, jossa niin kauniisti
tämä asia sanotaan. Sallinette minun sillä lopettaa:

    Oi, usein seikka pienoinen
    saa kylmäks' välit sydänten,
    vaikk' ovat paljon kärsineet
    ja murheen myrskyt kestäneet;
    ne sortuu onnen aikana
    kuin laiva tyynen tultua,
    kun merenpintaan rauhaisaan
    luo päiväpaiste kultiaan.

    Vain katse, ilme kasvojen
    ja sana kylmä, vihainen --
    oi lempi, kestit myrskysäät,
    vaan nyt sä voimattomaks' jäät.
    Kun sana tyly synnyttää
    taas toisen -- juopa leviää.
    On katse kylmä silmän sen,
    mi ennen suli lempehen,
    ja ääni kolkko, soinnuton
    kuin ruostunehen kantelon.
    Oi, kuinka toisin onkaan nyt,
    on jääksi rinta kylmennyt,
    nyt lemmen ruusut raukeaa
    ja halla henkii kuolemaa.
    Näin särkyi välit sydänten,
    mi lempi liitti yhtehen,
    ne ovat asti kuolemaan
    taakkana toisillensa vaan.




V.

Suvaitsemattomuus.


-- Mistä sinä nyt tällä kertaa aiot puhua, isä?

-- Aion pitää esitelmän _suvaitsemattomuudesta_.

-- Uskonnollisestako?

-- En; kotoisesta suvaitsemattomuudesta, perhe-elämän ja kasvatuksen
suvaitsemattomuudesta, muutamasta niistä pikku synneistä, joista
paraillaan luennoitsen -- eräästä "pikku ketusta".

Ihmiset yleensä pitävät uskonnollista suvaitsemattomuutta ainoana
suvaitsemattomuutena inhimillisessä elämässä. Mutta uskonnollinen
suvaitsemattomuus on vain ihmisluonnon synnynnäisen, voimakkaan,
jäytävän suvaitsemattomuuden pikkunen oksa.

Lääkärit ovat ihan yhtä suvaitsemattomia kuin jumaluusoppineet. Heillä
tosin ei ole milloinkaan ollut valtaa polttaa ihmisiä roviolla
lääketieteellisten erehdysten takia, mutta totta tosiaan heiltä ei ole
halua siihen puuttunut. Valtiomiehet ovat suvaitsemattomia.
Viisaustieteilijät ovat suvaitsemattomia, varsinkin ne, jotka
mielipiteiltään ovat olevinaan vapaamielisiä. Maalaajat ja
kuvanveistäjät ovat suvaitsemattomia. Ja emännät ovat suvaitsemattomia;
katkerasti ja pisteliäästi he muistuttavat jokaisesta seikasta, mikä
heidän mielestään poikkeaa ainoasta oikeasta kodin järjestyksestä.

Rouva Säntillinen istuu kotoisella alttarillaan ja veisaa
valitusvirsiään uudenaikaisen taloudenhoidon huonontumisesta -- aivan
samoin kuin tohtori Pysyvä päivittelee vanhasta uskosta luopumista.

-- Elkää puhukokkaan tyynynpäällisistä, joita ei ole katettu, sanoo
rouva Säntillinen. Se ei ole siistiä, vaan on huolimatonta. En minä
tahdo talooni syöpäläisiä enkä semmoisisia tyynynpäällisiä.

-- Mutta, uskaltaa huomauttaa nuori perheenäiti, jolla on semmoiset
"huolimattomasti" ommellut tyynynpäälliset, emmeköhän kuitenkin voisi
vähääkään luopua muutamista vanhoista, perityistä tavoistamme? Onko
sitten niin ihan vältämätöntä laittaa kaikki niin täydellisesti ja
säntillisesti -- ommella hihansuut kahteen kertaan, kattaa joka ommel,
laskea rihmat joka poimussa ja määrätystä kohti neulalla pistää?
Tietysti ommel siten tulee kaunis; mutta jos nainen, jolla on pienet
lapset ja pienet tulot, ompelisi kaikki niin mallikelpoisesti, niin
viimein hän ompeluksensa ääreen nääntyisi. Eiköhän sittenkin ole
parempi hänelle liikkua hiukan ulkoilmassa eikä olla niin turhan tarkka
ompeleissaan?

-- Elkää puhuko minulle liikkeestä ja raittiista ilmasta! Mitä luulette
isoäitini tehneen? Hän hoiti talonsa, ompeli itselleen ja lapsille,
vieläpä isoisän hienopoimuiset paidatkin ja paljon muuta sen lisäksi,
ja tarpeeksi hänellä oli liikettä kaikessa tapauksessa, se on varma.
Mutta meidän aikamme naiset ovat kurjia, oikukkaita raukkoja.

-- Mutta, hyvä rouva, virkkaa taas nuori emäntä, katsokaahan vain tuota
Evansin rouva-raukkaa tässä vastapäätä, -- niin kuihtunut ja kahdeksan
lasta.

-- Huono perheenäiti, vastaa rouva Säntillinen. Jos hän nousisi kello
viideltä vuodet läpeensä niinkuin minä, niin ennättäisi hän tehdä
kaikki aikanansa ja olisi toista verta terveempi kuin nyt,

-- Mutta, hyvä rouva, rouva Evans on niin kivuloinen ja hermostunut.

-- Hermostunut! Elkää sitä sanaa tämän koommin mainitko! Joka nainen on
nyt muka hermostunut. Hän ei tietystikään voi nousta aikaisemmin
aamusilla, koska hän on hermostunut. Hän ei voi ommella säntillisesti,
koska hän on hermostunut. Minäkin olisin yhtä hermostunut, jos hänen
tavallaan itseäni hemmottelisin. Mutta minä nousen aikaiseen aamusilla,
kävelen ennen aamiaista tunnin raittiissa ilmassa ja palaan kotiin
reippaana ja pirteänä. Minä ompelen kaikki itse säntillisesti ja siksi
onkin ommel semmoinen kuin sen olla pitää. Minä ompelen aina itse
mieheni ja poikaini paidat ja luulenpa niiden olevan paitain tavalla
ommellut -- ja silti on minulla hyvää aikaa käydä kylässä, ostoksilla,
hoitaa taloutta ja vastuuttaa vieraita. Järjestystä ja ymmärrystä sitä
tarvitaan.

-- Minun täytyy todellakin tunnustaa teidän ennättävän ihmeteltävän
paljon. Mutta sanokaapas, ettekö toisinaan ole hyvin väsynyt?

-- En juuri usein. Joulun edellä viime vuonna olin sentään uuten
uupunut, mutta silloin olinkin leiponut kahdeksantoista piirakkaa ja
kymmenen lajia kahvileipiä ja kaikki samana päivänä. Vaan en minä silti
kesken jättänyt. Sanoin miehelleni, että taitaisippa tehdä hyvää
pistäytyä pääkaupungissa, ja niin teimmekin. Rouva Evans olisi kai
minun sijassani kuvitellut olevansa sairas ja kuukauden tilassa
virunut.

-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, kun äiti saa yökaudet valvoa lasten
itkulta...

-- Tarpeetontahan on lasten kirkua. Minun lapseni eivät itkeneet
milloinkaan, sillä minä hoidin niitä oikealla tavalla alusta alkaen.
Niinhän sitä olisi minunkin pitänyt yöt lapsia kanneksia kuin rouva
Evansinkin, jos en olisi varaani pitänyt. Minä herätin heidät kymmenen
aikaan, syötin, hoidin ja vaalin eikä minulla ollut niistä sen enempää
vaivaa, ennenkun seuraavana aamuna. En ole ainoatakaan yötä pienteni
tähden valvonut.

-- Ettekö edes hammasten saantiaikana?

-- En ikinä; siihenkin neuvon tiesin. Itse minä niiden ikenet auoin ja
sillä oli siitä pahasta päästy. Kaikki riippuu siitä, miten osaa
tehtäviään hoitaa. Itse minä ne vieroitinkin jokainoan eikä siinä sen
kummempaa ollut.

-- Te olette todellakin ihmeteltävä perheenäiti; mutta kaikkia lapsia
ei voisi sillä tavalla hoitaa.

-- Sitä en usko kuuna kullan valkeana. Työ on vain aina oikealla
tavalla tehtävä. Tokihan sen minä tietänen, jolla on ollut kahdeksan
lasta hoidettavana ja kasvatettavana.

-- Mutta varsinkin yksi Evansin lapsista on vaikea hoidettava,
vaikeampi kuin yhteensä teidän kaikki kahdeksan. Hän huutaa joka
yö ja aina täytyy jonkun häntä kantaa. Kaikki hoitajat väsyvät ja
rouva-raukka on sen vuoksi myötäänsä kipeänä.

-- Pakkokos on olla. Käyttäköön vähän ymmärrystään ja toimikoon
viisaasti. Jos minäkin olisin sillä lailla lapsiani kanneskellut, niin
kovin olisi elämä tuskalliseksi tullut; mutta minä aloitin oikealla
tavalla. Minä päätin, että heidän _täytyy_ maata hiljaa, ja hiljaa he
makasivat. Jos he joskus huusivat, niin en milloinkaan sytyttänyt
kynttilää enkä nostanut heitä vuoteelta, en ollut tietävinänikään, ja
siihen he hetkisen kuluttua nukkuivat. Lapset huomaavat hyvin pian,
saavatko ne huutamalla tahtonsa täytetyksi vai eivät. Jos saavat, ei
huudosta milloinkaan loppua tule, jolleivät, niin oppivat olemaan
hiljaa. Juonissaan he vain huutavat. Jollen heitä muuten saanut
vaikenemaan, niin annoin heidän maistaa koivurieskaa, ja se auttoi.

-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, te olette terve ja reipas, ja niin
ovat lapsennekkin.

-- Hauskapa olisi tietää, eikö Evansinkin lapsi ole terve? Tietysti se
on suuri lapsi, joka kasvaa ja varttuu ja lihoo niinkuin kaikki muutkin
lapset. Ette tarvitse väittääkkään syyksi muuta kuin että lapsi on
juonikko ja äiti häntä hemmottelee.

Asian laita on semmoinen, että rouva Säntillistä pidetään
paikkakunnallaan ihmeteltävänä naisena ja perheenäidin esikuvana. Hänen
leipänsä on aina hyvästi paistettu; hänen turkiksiaan ei milloinkaan
koi turmele; hänen mattonsa eivät milloinkaan vaalistu; hänen hillansa
eivät milloinkaan rupee käymään; hänen palvelijansa eivät milloinkaan
laiminlyö töitään; hänen lapsensa eivät milloinkaan huuda eivätkä
melua; pienimmät eivät ketään öisin valvota; eikä hänen miehensä ole
tarvinnut milloinkaan sanoa: "hyvä ystävä, paidassani ei ole nappia."
Kärpäsiä ei ole milloinkaan hänen keittiössään; muurahaisia eikä rottia
milloinkaan hänen ruokasäiliössään eikä hämähäkki ole milloinkaan
ennättänyt verkkoaan kutoa hänen talonsa nurkkiin. Kaikki hänen
kotonaan on kiiltävän puhdasta ja mallikelpoisen siistiä -- ja hän,
uuras, puuhakas, tarkkasilmäinen, väsymätön rouva Säntillinen saa sen
kaiken aikaan.

Vaikka hän pitää talonsa mallikelpoisessa kunnossa, on hän jäsenenä
kaikissa hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja ennättää vielä valmistaa
kaikellaisia käsitöitäkin hyväntekeväisyysmyöjäisiin. Ja kaikki hän
toimittaa erinomaisesti. Hän on sanalla sanoen erittäin kelpo nainen,
avulias ja hyväntahtoinen ja yhteiskunnalla on syytä iloita hänestä.

Niin kelpo nainen kuin rouva Säntillinen onkin, on hän kuitenkin
suvaitsematon kuin Torquemada [espanjalainen dominikaanimunkki
1400-luvulla, kuuluisa suurinkvisiittori, kohteli mitä julmimmin
"kerettiläisiä"] tai junanveturi. Viitoittamaansa tietä hän kulkee
suoraan ja syrjäytymättä. Hänen arvostelunsa ja mielipiteensä ovat
järkähtämättömät ja kaikkea hän arvostelee oman esimerkkinsä ja oman
uupumattoman toimintakykynsä mukaan -- vanhoja ja nuoria, sairaita ja
terveitä, voimakkaita ja heikkoja. Hän ei voi eikä tahdokkaan käsittää,
että on luonteita toisellaisiakin kuin hänen ja että niilläkin on
oikeus elää ja toimia.

Niin hyvä kuin hän onkin, pelkää häntä kuitenkin kuin kokonaista
sotajoukkoa hänen kiusautunut, väsynyt naapurinsa. Päätä ja selkää
pakottaa, unta ei tule levottomina öinä, puuhaa ja huolta päivin, ja
painajaisena häntä ahdistaa tieto, että rouva Säntillinen pitää hänen
vaikeuksiaan ja huoliaan ainoastaan huolimattomuuden ja
epäkäytännöllisyyden seurauksina, ja että hänellä voisi kaikki olla
yhtä hyvästi kuin ikinä itse rouva Säntillisellä, jos hän vain
tahtoisi. Hänessä on niin vähän itseluottamusta, ja se ajatus se hänet
ihan masentaa. _Onko_ sitten hänen syynsä, ettei hänen pienokaisensa
nuku öisin? _Onko_ se todellakin hänen syynsä, ettei hän ole voinut
kasvattaa lapsiansa kaikkien niiden sääntöjen mukaisesti, joilla rouva
Säntillinen on ihmeitä tehnyt? Rouva Säntillinen on kuin hänen
vanginvartijansa ja hänen moitteensa kaikkia muita kärsimyksiä
raskaampi.

Rouva Säntillinen polveutuu pitkäikäisestä suvusta, hänellä on
erinomainen selkäydin ja mainio vatsa, "tammiset jäsenet ja teräksiset
hermot." Monta sukupolvea läpeensä ei hänen suvussaan ole ollut
tietoakaan hermo- eikä muista taudeista, ja hänen arvostelunsa rouva
Evansista ovat melkein yhtä viisaita kuin suuren ja vahvan Shanghain
kanan mesilinnusta, -- hyvin komeita ja hyödyllisiähän ne ovat nuo
Shanghain kanat ja sieviähän ne ovat tavallaan mesilinnutkin -- mutta
elä suinkaan pane niitä toistensa ruokajärjestystä laatimaan tai
suunnittelemaan toistensa taloutta! Eiköhän toisella ole yhtä suuri
oikeus elää kuin toisellakin.

Suvaitsemattomuus toisia kohtaan on kodin onnettomuuden suurimpia
syitä. Paraimmat emännät ovat ne, jotka ymmärtävät suoda vapautta
kodissaan eri luonteille kasvaakseen ja kehittyäkseen toisten
oikeutetuille aloille tunkeutumatta.

Muutamat naiset osaavat hienotunteisesti ja varmasti ohjata erilaisia
ihmisluonteita. Sellaiset naiset levittävät rauhan ja vapaudentunnetta
ympärilleen; he ymmärtävät panna jokaisen oikealle paikalleen ja
huomaavat heti jokaisen luonteen. He ovat jo luonnostaan sellaisia,
etteivät toivo eivätkä vaadi sen enempää kuin mihin kukin kykenee.
Oikealla ajalla he käsittävät, mikä millekkin parhaiten soveltuu:
koiralle luu, kissalle maito, linnulle liinansiemenet. Kaino,
kirjallisuutta harrastava vieras tyytyy kirjaan tai aikakauslehteen,
ajattelematon neiti Seitsemäntoista iloiseen lörpötykseen, isoäiti
sukanneuleeseen ja nuorta herra Vilkasta, jonka ylähuuleen jo alkaa
ilmestyä hienoja haituvia, huvittaa enin onkivapa ja vene. Kaikki he
ovat tyytyväisiä, sillä kanarialintu ei pidä koiran luusta eikä koira
liinansiemenistä, nuori neiti Seitsemäntoista ei välitä vanhan herra
Kuudenkymmenen aikakauslehdestä eikä nuori herra Vilkas sukanneuleesta
enemmän kuin vanha iso-äitikään onkivavasta ja veneestä.

Mutta toiset taas määräävät perhe-elämän rajat niin ahtaiksi, suoriksi
ja säännöllisiksi, että ainoastaan he itse ja aivan samanmieliset
niihin mahtuvat. Siitä koituu paljon harmia ja ikävyyttä.

Mies ja vaimo, jotka ovat erilaisista perheistä, solmivat avioliiton
muutamain yhteisten harrastusten perustalle, mutta pohjaltaan ovat
toistensa selvät vastakohdat. Järkevästi menetellen he ennen kaikkea
opettelisivat tuntemaan toistensa luonteita ja koettelisivat mukautua;
mutta sen sijaan monikin hukkaa aikansa ja rauhansa turhaan taisteluun
erilaista luonnetta vastaan, joka on yhtä hyvä kuin toinenkin, mutta
kykenemätön myöntymään toisen vaatimuksiin!

Jos esim. nainen on sellaisesta käytännöllisestä ja toimekkaasta
perheestä, jonka miehiset jäsenet ovat neuvokkaita ja tarmokkaita,
mutta joutuu sitten naimisiin kirjailijan kanssa, joka ei ymmärrä
hituistakaan asiatoimia ja jonka koko maailma on kirjoissa ja kynässä,
saako hän tuskailla ja kiusata itseään ja miestään sen tähden, ettei
hän ole asioitsija? Sopiiko hänen alinomaa vertailla isäänsä ja
veljiään seurattavaksi esimerkiksi miehelleen sekä puhua, kuinka he
olisivat menetelleet siinä tai siinä tapauksessa? Vai pitäisikö hänen
reippaasti sanoa itselleen ja muille:

-- Minun miehelläni ei ole taipumusta käytännöllisiin toimiin, mutta
hänellä on tietoja ja kykyä, jotka ovat hyvinkin arvokkaita. Eihän
kukaan ole täydellinen; siksipä sallittakoon hänen häiritsemättä
täyttää velvollisuuksiaan ja toimittaa se hyvästi, jota hän voi; minä
koetan korjata, mitä häneltä puuttuu. Ja jos sellaisiakin vastuksia
sattuisi, joita emme kumpikaan kykene poistamaan, niin ilomielin ne
yhdessä kestämme.

Samoin mies saattaa ottaa vaimokseen kodin hemmoitellun lemmikin, aran,
armaan laululintusen, jommoiset ovat aiotut elämänsulostajiksi.
Olisikko oikein, että hän sitten rupeisi vertailemaan vaimonsa
käytännöllistä kykyä ja taitoa äitiinsä ja sisariinsa, jotka ovat
voimakkaita, tarmokkaita ja käytännöllisiä naisia ja jotka
lapsuudestaan saakka eivät ole ajatelleetkaan muuta kuin taloustoimia?
Saako hän yhtenään katkeroittaa itseään ja vaimoaan muistuttamalla,
miten hänen äitillään oli tapana nousta aamusin kello viideltä ja
järjestää päivän työt -- kuinka hän kaikkea itse valvoi, hoiti ja
huolehti -- kuinka hänen oivallisesti järjestetyssä kodissaan kaikki
kävi kuin koneessa?

Se olisi kohtuutonta. Jos mies toivoo vaimokseen toimeliasta
talonemäntää, niin valitkoonkin sitä mukaa! Tokihan on paljonkin
naisia, jotka paremmin osaavat pestä, silittää, ruokaa laittaa ja
toimittaa mitä talouteen kuuluu kuin pikku laululintunen. Hän mieltyi
siihen sen kauniiden höyhenten ja suloisten sävelten, sen hilpeän
veitikkamaisuuden, sen kirkkaiden silmien ja herttaisen olennon vuoksi.
Senpä tähden hän laululintunsa saatuaan rakastakoon ja hoitakoon sitä,
kuten ainakin arkaluontoista ja kallisarvoista, jota täytyy arvostella
sen oman herkän ja hienotunteisen luonteen mukaan. Jos hän siten
laululintustansa kohtelee, saa hän monta vuotta iloita samasta
suloudesta, joka oli hänen sydämmensä ensiksi voittanut. Ehkäpä hän
silloin myöskin oppii huomaamaan, että mesilintu omalla tavalla
rakentaa yhtä hyvän pesän kuin kalkkunakin ja hautoo munat ja hoitaa
poikaset laululintujen lailla. Mutta voidakseen sen suorittaa sitä ei
saa häiritä.

Suvaitsemattomuus on vielä vaarallisempi lasten ilmestyttyä. Samoin
kuin vanhemmilla, eri perheistä kotoisin, on omat erityiset
omituisuutensa, niin eroavat lastenkin taipumukset sekä vanhemmista
että toisistaankin.

Esikoinen on vanhemmista useinkin lahja, jota mielin määrin saa
huvikseen ja hyödykseen käyttää. Mutta tuossa ajan rannalle
viskautuneessa lastusessa voi kuitenkin piillä aivan yhtä itsenäisen
luonteen siemen kuin ikinä vanhemmissa. Siitä ei kumminkaan välitetä,
vaan sen tulevaisuus määrätään ja päätetään jo ennakolta.

Juho ihailee rajattomasti kirjailijalahjoja. Hänen oma kasvatuksensa on
ollut jokseenkin puutteellista, mutta sen sijaan pitää hänen lapsistaan
tulla ihmeellisen oppineita. Hänen esikoisensa on tyttö ja hänestä
pitää tulla yhtä kuuluisa kirjailija kuin rouva de Staëlista -- oppinut
ja nerokas nainen. Pienestä pitäen puhutaan hänelle kirjallisuudesta ja
opetetaan kappaleita Miltonin teoksista jo kahdeksanvuotisena, jolloin
hän kaikkein mieluummin elostelisi nukkensa kanssa. Juho ei säästä
mitään, hän hankkii tyttärelleen koko joukon opettajia, ja kun hänestä
sittenkin tulee vain aika näppärä, ymmärtäväinen ja kotitoimiin
perehtynyt tyttönen, joka enemmän harrastaa naisten käsitöitä ja
talouspuuhia kuin runoutta ja kirjailijatointa, on hän tyytymätön ja
kohtelee häntä kylmästi. Tytär puolestaan on aivan onneton, kun ei ole
voinut toteuttaa vanhempainsa toiveita -- eikä muuttua muuksi kuin
miksi luonto on hänet aikonut. Toisin olisi ollut, jos Juho nöyränä ja
kiitollisena olisi ottanut äiti Luonnon lahjan sellaisena, jonkalainen
se oli, kehittänyt ja vanuttanut sitä luonnon viittaamaan suuntaan.
Vuosikausia hän silloin olisi saanut iloita kainon, herttaisen ja
kotoisen tyttärensä onnesta ja onnellistuttamisesta.

Toiselta puolen taas monasti puuhakkaan, keittävän, paistavan,
neulovan, taloudessa touhuavan äitin tytär tekee työtänsä haaveksien,
joskus kirja piilossa ompeleen alla, unelmissaan harhaillen Kreikat,
Roomat, Saksat -- ja lukee, tutkii, ajattelee, kirjoittaa tietämättä
itsekkään minkä tähden. Ja äiti panee päämääräkseen vastustaa sellaista
ja koettaa saada haaveksivasta tyttärestään kelvollisen, tottuneen ja
tarkan emännän. Miten moni kyynel tipahtaa, miten monasti hyvä tuuli
väistyy, miten paljo aikaa hukkautuu turhaan taisteluun!

Huolellinen kasvatus voi jommoisestikkin kehittää puuttuvaa puolta.
Käytännölliseksi syntyneestä ei tietysti koskaan neroa tule, mutta
mikään ei häntä siltä estä hankkimasta tietoja ja valistusta. Se, jolla
on suuret henkiset lahjat, laskeutukoon pilvistä ja tutustukoon maahan
sen verran, että kompastelematta voi sen käytännöllisiä teitä kulkea.
Mutta se saavutetaan ainoastaan suvaitsemalla heidän luontojaan,
käsittäen ne ja tunnustaen ne oikeutetuiksi, kehittäen niitä omaan
suuntaansa ja lisäten, mitä puuttuu.

Käytännöllinen ja kekseliäs emäntä tulee toimeen hyvinkin vähillä
kapineilla, toisinaanpa ilmankin niitä. Jollei hohtimia ole saatavissa,
irroittaa hän mattonaulaset vanhalla veitsenterällä ja takoo ne
paikoilleen silitysraudanluodilla, jos vasaraa puuttuu. Eikä hän
ollenkaan kiukuttele, vaikka työ sujuukin hitaammin, sillä muuta
vartenhan ne ovatkin valmistetut. Yhtä kärsivällinen hänen pitäisi olla
tyttärelleenkin, joka ei ole käytännöllinen, vaan valppaasti harrastaa
henkisiä rientoja, ja niin kai hän onkin, jos vain huomaa suhteen
samaksi molemmissa.

Kunnianhimoisella miehellä on poika, jonka hän on määrännyt
tiedemieheksi. Hänestä on tuleva maansa kuuluisin. Poika on vankka ja
tanakka, voimakas ja yritteliäs ja kaikki käytännölliset asiat ja
laitokset huvittavat häntä ihmeesti, mutta paikalla kun hänelle kirja
käteen pannaan, on hän haluton, ajattelematon ja hajamielinen. Hän
tuntee jokaisen laivan satamassa --- niiden rakennuksen, kantavuudet ja
muut ominaisuudet. Hän tuntee jokikisen veturin -- niiden voiman ja
nopeuden, tulo- ja lähtöajat. Hän kahmerehtaa myötäänsä työssä --
sahaa, takoo, nävertää, kaivaa, vaihtaa, kaupittelee ja pää on aina
täynnä käytännöllisiä suunnitelmia. Kaikkia semmoisia asioita hän
ajattelee selvästi ja hänellä on tarkka huomiokyky; hänen
huomautuksensa ovat sattuvat ja varteen otettavat.

Mutta kun on erotettava esinesana laatusanasta, alus maineesta,
takakohtainen asemosana osottavasta, entiskestämä päättymästä, silloin
on toimi toisaalla. Ajatellut käsitteet ovat hänestä kuin henkiä ja
varjoja. Vaikka tämä tiedetään, sullotaan häneen tietoja, joita hän ei
lainkaan ymmärrä ja siten hänen nuoruutensa jää hedelmättömän erämaan
kaltaiseksi. Turhat ponnistukset, nuhteet ja rangaistukset, alituinen
onnistumattomuuden tunne ja siitä seuraava alakuloisuus ja häpeä
synkistyttävät hänen elämänsä ainoastaan sen vuoksi, että ymmärtämätön
ja turhamainen isä koettaa tehdä tiedemiestä pojasta, jonka luonto
selki selvästi on käytännölliselle alalle aikonut. Hänestä voisi tulla
oivallinen maanviljelijä, koneenkäyttäjä, merimies, sotilas tai
kauppias, mutta kasvaa siinä luulossa, että hänen synnynnäinen
taipumuksensa on rikos ja ettei hänestä ole miksikään, koskei hän
kelpaa siksi, joksi isän sokea turhamaisuus oli hänet ennen syntymistä
määrännyt.

Toinen poika on syntynyt koneniekaksi. Ensi silmäyksellä hän jo
ymmärtää koneiston. Aina hän miettii, tutkii ja kokeilee. Mutta hänen
rattaansa, akselinsa ja hiihnansa viskataan pois jonnijoutavina
ramuina. Hänet tuomitaan latinakoulussa kuluttamaan vuosikausia
oppiakseen sitä, jota hän ei milloinkaan opi hyvästi. Raskaalta hänestä
tuntuu olla aina viimeisenä luokallaan ja nähdä monen muun oikeastaan
häntä lahjattomamman paremmin edistyvän ainoastaan sen vuoksi, että
jaksaa muistaa nuo sekavat ja erehyttävät kreikankielen laajuudet ja
korot, jotka hän aina unohtaa -- esim. miten properispomena sanat
tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, ja proparoxytona sanat
tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, mutta paroxytona sanat,
joissa on lyhyt penultima, pysyvät paroxytonana. Jokaisesta säännöstä
on kuitenkin noin kuusitoista poikkeusta, jotka pitävät paikkansa
paitsi kolmessa, neljässä muussa poikkeustapauksessa. Siten se
sokkeloituu sokkeloitumistaan. Ja kun hölmeytynyt poikaparka viimein on
niellyt kaikki -- pyrstön, suomut, evät ja ruodot -- sallitaan hänen
rauhassa lukea kreikkalaisten kirjailijain teoksia, joihin hän
yliopistossa ei tarvitse kajotakkaan.

Huomattava kreikan- ja latinankielen lukemisessa on, että ne soveltuvat
ainoastaan muutamille, joiden luontaisia lahjoja ne kehittävät ja
joista niiden lukeminen tuskin on vaikeaakaan, jota vastoin se toisille
tuottaa niin suuria vaikeuksia, että he ovat siihen nääntymäisillään.
Kymmenestä pojasta, sen uskallamme sanoa, ei neljä -- eikä suinkaan
haluttominta ja lahjattominta -- jaksa latinakoulua suorittaa niin
rasittamatta aivojansa ja hermojansa, että muuhun kykenisivät.

Tunnemme erään vilkkaan ja viitterän pojan, jolla oli huomattava
taipumus luonnontieteihin ja koneoppiin ja joka erinomaisella
menestyksellä kävi Bostonin englantilaisen koulun. Sieltä hän tuli
latinakouluun jatkamaan lukujaan yliopistoon päästäkseen. Hänellä oli
erinomainen taipumus viisaustieteeseen ja ajattelemiseen, mutta huono
muisti, ja pojat, jotka ennen olivat häntä etevimpänänsa pitäneet,
eivät olleet häntä enää juuri huomaavinaankaan. He muistivat räplättää
kokonaisia nimi- ja vuosilukuluetteloita ja tietysti sitäkin helpommin,
kun eivät paljoa ajatelleet, mitä lukivat. He jaksoivat muistaa koko
latinan kieliopin ja kaikki kreikankielen lukemattomat korot ja
taivutukset. Mutta ajatteleva ja ymmärtäväinen nuorukainen oli aina
viimeisenä ja muuttui yhä alakuloisemmaksi. Vaikka hän miten uuraasti
olisi ahertanut, ei hän kuitenkaan päässyt toveriensa tasalle. Hän
menetti terveytensä ja erosi koulusta. Moni toivorikas nuorukainen on
siten murtunut virheellisen järjestelmän takia vahingoksi itselleen ja
tieteelle. Sellainen opetusjärjestelmä on suuren hiiliseulan lainen:
hiili, joka ei ole määrätyn suuruinen, putoaa siitä. Hiiliä seuloessa
se kyllä on paikallaan, mutta mitenkähän kävisi yhtä erotuksettomasti
seuloessa hiiliä ja timanttia sekaisin?

-- Poika parka! sanoi Ole Bull kerran säälivästi, kun joku yritti
sysätä koulupojan raitiovaunun portailta, jonne hän oli hiipinyt. Poika
parka! Antakaa hänen olla! Kuka hänen koettelemuksensa tietää? Ehkä hän
lukee latinaa.

Nerokas Heinrich Heine virkkoi entisiä katkeria kokemuksiaan
muistellessaan:

-- Roomalaiset eivät olisi milloinkaan maailmaa valloittaneet, jos
heidän olisi täytynyt opetella omaa kieltään. Mutta siihen heillä oli
aikaa, koska he jo lapsuudesta tiesivät, mitkä esinesanat muodostavat
kohdantonsa _im_-päätteellä.

Emme suinkaan kuulu kreikan- ja latinankielisten kirjailijoiden
tutkimisen moittijoihin. Mielestämme on päinvastoin erinomainen etu
osata noita kuuluisia kieliä lukea. Ja älykäs, sivistynyt mies, joka ei
kykene seurustelemaan vanhan ajan loistavien nerojen kanssa, on siten
menettänyt osan perintöoikeudestaan. Senpä tähden juuri onkin niin
surullista, että ainoastaan yhtä ainoaa kuivaa, kovaa, ammattimaista
polkua -- yhtä ainoaa suoran suoraa, ahdasta, koleikkoa tietä sallitaan
kulkea niin ihanaan tietojen maahan. Emme luule tarpeelliseksi
ympäröidä kreikan- ja latinankielen tutkimista niin hirveillä
varustuksilla kuin nykyjään. On monta miestä, jotka, vaikkeivät
olekkaan hyvämuistisia, vaikkeivät osaakkaan järjestyksessä luetella
kreikankielen teonsanain päätaivutusmuotoja eivätkä niitä esinesanoja,
joiden kohdannon pääte on se tai se, kuitenkin, käyttäen ymmärrystänsä,
voisivat oppia lukemaan kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain
teoksia, käsittämään niiden sisällystä ja nauttimaan niistä. Ja sitä
vartenhan kieltä on opittavakin!

Tunsimme nuoren miehen, jonka oli mahdotonta oppia ulkoa luettelemaan
latinan kieliopin sääntöjen kaikkia poikkeuksia, matta joka kuitenkin
ihastuneena täytti muistikirjansa kreikkalaisen lukukirjan ihanilla
helmillä ja otteilla Aeneidista opettajan joka päivä moittiessa häntä
kieliopillisen puolen puutteellisista tiedoista.

Onhan monta esim. suomenkielen taituria, monta kirjailijaa ja puhujaa,
jotka eivät yhtäkkiä muista kaikkia esinesanoja, joilla on typistynyt
vartalo. Monikohan meistä ne muistaisi? Mitähän se auttaisi nerokasta
kirjailijaa tai etevää puhujaa, vaikka hän osaisikkin ulkoa Jänneksen
kieliopin? Tokkohan oikea kielitaito sillä lailla saavutetaan.

Klassillisten kielten opetuksessa käytetty suvaitsemattomuus on niille
varsin omituista. Moni tyttö ja poika oppii lukemaan ja puhumaan
saksaa, ranskaa ja englantia ja on siten tilaisuudessa tutustua ja
syventyä uusien kielten kirjallisuuden aarteihin -- ja saavuttaa sen
nautinnon paljoa yksinkertaisemmalla, luonnollisemmalla ja vähemmän
saivartavalla opetustavalla.

Paljo surua tuottaa sellaisen turhan tarkasti määritellyn
opetuksen suvaitsemattomuus perheihin. Jokaisen jommoisessakin
yhteiskunnallisessa asemassa olevan perheen ylpeys vaatii joka pojan,
kykenipä hän tai ei, läpäisemään koulunsa, ellei tahdo menettää
asemaansa ja arvoansa.

-- Et yliopistoon! huudahtaa herra Tietonen esikoiselleen. Mitä
tyhmyyksiä se on! Siellä olen ollut minä ja minun isäni ja hänen isänsä
ja ennen häntä hänen isänsä. Tarkastelehan yliopiston vuosiluetteloja,
niin löydät sieltä meidän nimisiämme ihan sen perustamisesta asti.

-- Vaan minä en opi latinaa ja kreikkaa, huomauttaa nuori herra
Tietonen. Minun on mahdotonta muistaa kaikkia niitä sääntöjä ja
poikkeuksia. Minä olen todenteolla koettanut, vaan en mitenkään opi.
Jospa tietäisit, miltä tuntuu niitä päähän päntätessä! Enkä minä aina
tahdo olla viimeisenä, vaikka pitäisikkin ojurina henkeni elättää.

Oletappa nyt, että nuorukaiseen siitä huolimatta pakotetaan tietoja,
joita hän ei lainkaan harrasta, ja tavalla, joka vaatii lahjoja, joita
luonto ei ole hänelle antanut -- mikä on seurauksena?

Joko hän suorittaa opintonsa _hutiloimalla_ ja siten tahraa luonteensa
ja maineensa, tai rasittuu, ikipäiviksi menettäen terveytensä ja
elämänhalunsa saavuttamatta muuta kuin ihan keskinkertaiset tiedot.

Jos suvaitsevaisuuden periaatetta klassillisissa opinnoissa
noudatettaisiin, jos kerrankaan tunnustettaisiin kieliopetuksen
suureksi päämaaliksi oppia kieltä lukemaan ja siitä nauttimaan ja jos
opetuksessa otettaisiin varteen ainoastaan välttämättömimmät seikat sen
saavuttamiseksi -- jos kilpikonnan annettaisiin mataa, linnun lentää ja
kalan uida kohti Helikonin hurmaavia, jumalallisia lähteitä -- niin
jokainen pääsisi sinne omalla tavallaan iloitsemaan ihanasta
maisemasta, sen suloisista kukkasista ja virvoittavasta siimeksestä.

-- Mutta, sanovat nykyisen järjestelmän puoltajat, se on erinomainen
henkisten kykyjen kehittäjä.

Sitä epäilen. Nykyajan opetusjärjestelmä on mielestäni ajan hukkaamista
-- tulokset eivät oikein vastaa siihen käytettyä aikaa.

Kun nuorukainen on oppinut, että kreikankielen ensimäisen
taivutusluokan esinesanain viimeisellä tavulla on monikon omannossa
pitennysmerkki, vaan että siitä ovat poikkeuksena:

Femininiset _-os, -ae, -on_ päätteiset laatusanat ja laatutavat, joiden
korko on sama kuin maskulinin omannossa, mutta muut feminiset
laatusanat ja -tavat ovat monikon omannossa perispomena; esinesanat
_chraestaes, aphyae, etaesaia_ ja _chlounaes_ pysyvät monikon omannossa
paroxytona-sanoina [Kühnerin kreikan kieliopin mukaan] -- kun
nuorukainen on tämän kaiken oppinut ja monta muuta samallaista tietoa
lisäksi, niin ei hänen ymmärryksensä ole siitä enemmän kehittynyt kuin
jos hän olisi ulkoa opetellut valtakuntain nimet, niiden
perustamisvuoden, asukasluvun, kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoja
koskevia tietoja y.m. Ei tämäkään ole muuta kuin muistinharjoitusta,
mutta kuitenkin sellaista, joka herättää mielenkiintoa ja josta on
hyötyäkin.

Ylempänä mainitut seikat niin vähän edistävät Kreikan kirjallisuuden
tuntemista, että uskallan väittää monen älykkään ihmisen, joka ei kuuna
kullan valkeana ole sitä lukenut muuten kuin käännöksinä, paremmin
tuntevan sitä sekä sisällykseltään että hengeltään, vieläpä
kreikankielen omituisuudetkin ja enemmän siihen innostuneen kuin monen
poika-raukan, joka opettajansa pakottamana sokeasti on alkuperäiset
teokset vaivalla tavaillut ja jonka silmät ja korvat ovat täynnä
kieliopin sääntöjä ja poikkeuksia.

Entäpä sitten? Eikö meidän pidä laisinkaan opetella näitä vanhoja
kieliä? Tietysti pitää.

"Joka kerran kun opin uuden kielen, uudistun uudeksi ihmiseksi," sanoi
Kaarlo V ja hän oli oikeassa.

Latina ja kreikka ovat joutuneet huonoon huutoon erikoisen ja
turhanpäisen opetustavan tautta, joka kielen kaikki kuivat
yksityiskohdat kovaksi ja okaiseksi kimpuksi kerää eikä sano oppilaan
saavan vilaukseltakaan nähdä kielen kauneutta ja sen aarteita, ennenkun
hän on koko kimpun niellyt ja sulattanut. Moni on kenkänsä kuluttanut
ja kuollutkin kieliopin korpeen, ennenkun on saapunut Platon ja
murhenäytelmäinkirjoittajain luvattuun maahan.

Nykyajan käytännöllinen elämä, käytännöllisen tieteen silminnähtävät
tosiasiat vaativat, että me lyhimmässä ajassa ja yksinkertaisimmalla
tavalla tutustumme vanhan ajan aatteihin ja että kielen omituisuuksien
tutkimisen jätämme niille, jotka luonto varta vasten on siihen
antimillaan varustanut.

Mikään ei ole suvaitsemattomuutta ja siitä seuraavia kärsimyksiä
tuottanut enemmän kuin paljon seulottu kysymys lastenkasvatuksesta.
Kasvatusta käsittelevät kirjoitukset vaativat tavallisesti liian paljon
vanhemmilta ja aroille luonteille laskeutuu siten vastuunalaisuuden
taakka niin raskas, että se vie niiltä sekä tarmon että rohkeuden.
Vanhemmille puhutaan aivan kuin joka lapsi olisi vahapala, jota voi
muovailla ja painella ja litistellä mille mukalalle hyvänsä. Ja kun
vanhemmille kerran on oiva kaava annettu, niin ei muuta kuin käy
käsiksi työhön ja muodostele siitä kelpo ihminen.

Omituista on, että nekin, jotka uskovat Raamatun jumalalliseen
johdatukseen, voivat sitä ajatella eivätkä muista taivaallisen Isän
liikuttavaa valitusta, että _hänkin_ on hoitanut ja kasvattanut lapsia,
jotka ovat häntä vastaan kapinaan nousseet. Hän valittaa aina: "mitä
olisikaan voinut viinimäessäni enemmän tehdä kuin olen siellä tehnyt?
Miksi se on kasvanut metsäviinimarjoja ja minä toivoin hyviä hedelmiä?"
Kun Jumala -- ihmistä äärettömästi paljoa viisaampi, puhtaampi,
rakastavampi -- on estynyt suuressa työssään, voiko silloin sanoa
inhimilliselle olennolle, että lapsen luonteen muodostamiskyky, sen
kehittämisvoima on hänen kädessään?

Monen heikon vaimoraukan terveyden on murtanut ja hänen elämänsä
synkistänyt vastuunalaisuuden paino, jota ei milloinkaan olisi hänen
hartioilleen pitänyt sälyttää, eikä moni äiti ole vapaasti saanut
käyttääkkään Jumalan antamaa kykyä, koska on ennakolta määrätty hänen
toimintatapansa, joka hänelle on sopinut yhtä vähän kuin Saulin
sotisopa Taavetille.

Aulis, lempeä, taipuisa nainen on mennyt naimisiin lujatahtoisen ja
toimintakykyisen miehen kanssa ja hänelle on syntynyt poika, jolla on
tahtoa ja tarmoa toista mointa enemmän kuin äidillä itsellään.
Taistelussa äidin vallan ja lapsen tahdon välillä on hän yhtä avuton
kuin olisi painiskellessaan aikuisen miehen kanssa.

Miten käy? Onko luonto jättänyt hänet ihan avuttomaksi, silloin kun
hänen on täytettävä äidin velvollisuudet? Ei, jos hän ymmärtää
luontonsa ja sen mukaan toimintansa määrää. Hänellä ei ole voimaa
käskeä, mutta hänellä on voima voittaa. Pojan rautaista tahtoa hän et
voi taivuttaa eikä murtaa, vaan hän voi sen sulattaa. Hän voi karttaa
taistelua, jossa tietää joutuvansa tappiolle. Hän voi viehättää,
miellyttää, voittaa tottelemaan. Hänen hieno, huomaamaton vaikutuksensa
kietoo pojan päivä päivältä yhä tiukemmin ja tiukemmin. Jätä hänet
omiin hoteihinsa ja hän taivuttaa poikansa tahdon.

Mutta toimekas anoppi tai joku muu etuoikeutettu neuvonantaja sanoo
hänelle:

-- Hyvä ystävä, sinun on välttämättömästi saatava poikasi
taipuvammaksi. Se on sinun velvollisuutesi. Sama on minunkin tehtäväni.
Anna hänelle vitsaa, kun hän on hiukankaan tottelematon. Elä anna hänen
milloinkaan saada tahtoaan täytetyksi. Siten sinä hänen tahtonsa
pehmität.

Sellainen neuvo on hyvin vaarallinen, koska tämän äidin luonteen on
yhtä mahdoton sitä seurata kuin lehmän raaputtaa matoja vasikalleen ja
kanan poikastaan imettää.

On kyllä päättäviä, lujatahtoisia miehiä ja naisia, jotka osaavat
toisten tahtoja vallita ja johtaa. He voivat hallita äsken mainitulla
tavalla --- ja kun se heille on luontaista, niin se vaikuttaakin
voimakkaasti, luonnollisesti, sopusointuisasti. Tyytykööt he
menestykseensä elköötkä tyrkyttäkö sitä sopivaksi käyttää joka
tapauksessa.

On taas aivan toisellaisia ihmisiä -- ja niitä puhtaimmat ja
miellyttävimmät luonteet -- jotka eivät laisinkaan osaa hallita eivätkä
käskeä. Heillä on kyllä tahdon lujuutta päättää itsestään, vaan ei
toisista. Monet sellaiset naiset ovat kuitenkin olleet mitä
oivallisimpia äitejä, kun ovat omaa luontoaan ja omaa mieltään
noudattaneet eivätkä voimiaan tuhlanneet siihen, johon eivät kuitenkaan
olisi pystyneet.

_Vaikutusvalta_ on voima, joka tosin tehotsee hitaammin kuin
mahtikäsky, ja sen vuoksi näyttää laimeammalta, mutta ajan pitkään ovat
sen tulokset useinkin sitä tuntuvammat. Aina se kuitenkin on paljoa
vaikuttavampi kuin mahtivallan pakko.

Äiti, joka lapsiansa ohjaa niin, että he paikalla ja ehdottomasti
tottelevat, saa tosin näennäisesti suuremmat tulokset. Hänen kotinsa on
hyvässä järjestyksessä ja lapsistansa on hänellä heidän kasvinaikanaan
enemmän kunniaa.

Mutta se äiti, joka ei sillä lailla jaksa komentoa pitää, jonka lapset
useinkin ovat rajuja ja vallattomia, ei silti saa masentua, jos vain
tuntee _vaikutusvaltansa_ lapsiin ja osaa hellästi ja oikealla tavalla
vedota heidän kunniantuntoonsa, järkeensä ja omaantuntoonsa. Jollei hän
voi poikaansa hallita, menettelee hän viisaammin opettaessaan häntä
_hallitsemaan itseään_; sillä itseänsä hallitsevasta pojasta kasvaa
parempi ihminen kuin siitä, jota ainoastaan toiset hallitsevat.

Jos äidin periaatteet ovat jalot, jos hän on jumalinen ja rakastava, ei
milloinkaan viekastele eikä petä, jos hän hillitsee luontonsa ja
esiytyy hyvänä esimerkkinä -- eläköön silloin hyvässä toivossa, vaikkei
voikkaan sotalaivan tapaista järjestystä pitää touhuisassa
lapsilaumassaan eikä kotiaan kaikinpuolin mallikelpoisena niinkuin
muutamat naiset, joille Jumala on toisellaiset lahjat antanut. Elköönkä
hän rohkeuttansa menettäkö, vaikkei näytä voivan suuria aikaan saada
vaikeassa tehtävässänsä, ihmisluonteita muodostaessaan.

Suvaitsevaisuutta tarvitaan kodissa erittäinkin lasten kasvin- ja
kehitysaikana.

Ihmisen siirtymisestä toisesta kehityskaudesta toiseen seuraa hyvin
usein, samoin kuin auringon kulkua päiväntasaajan yli, myrskyjä ja
rajuilmoja. Nuorukaisen kehittyminen mieheksi ja tytön naiseksi aikaan
saa usein epäjärjestyksiä aivoissa, hermoissa, ruumiissa ja sielussa;
lapsi on joskus sekä itsestään että vanhemmistaan kuin toinen olento --
luontokin muuttuu. Sinä arkana aikana ilmautuu levottomia haluja,
mahdottomia toiveita, epämääräisiä pyrkimyksiä. Ja onneton halu käyttää
tuhoavia kiihottimia, jotka ainaiseksi elämän turmelevat, saa usein
alkunsa juuri ikäkausien vaihdeaikana.

Kristillisen kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden harjoittaminen on
silloin välttämätön. Levottomuus on tyynnytettävä; vanhempain täytyy
olla kyllin suvaitsevia pidättääksensä poikaansa, jonka paha henki on
valmis huostaansa ottamaan, jollei äiti häntä suojele.

Miehuus virtaa joskus nuorukaiseen yhtä rajusti ja voimaakkaasti kuin
vuoksi meren rannalla. Hän on meluisa, kiivas, vastustushaluinen ja
näyttää tahtovan saada aikaan kaikellaista häiriötä. Hän halveksii
seurustelutapoja, kammoo seuraelämää ja mieli palaa metsään ja
järvelle; hän viihtyy paraiten säännöttömäin ihmisten seurassa ja
vastustaa kaikkea sopivaisuutta. Mutta jos hän tuleekin huoneeseen
pyyhkimättömin jaloin, viskaa hattunsa lattialle, repii vaatteensa,
paukkaa, jyskää ja ryskää ja panee kaikki nurin närin, elä ole
toivoton, vaan kärsi, sillä vähäarvoiset ovat hatut ja vaatteet ja
pyyhkimättömät jalat ja huuto ja melu, jos poikasi säilytät.
Suvaitsevaisuus, joka tekee kodin pojalle miellyttäväksi hänen
kehityskautenaan, on hyvästi käytetty aarre, joka aikanansa hedelmän
kantaa.

Seikka, johon ei tarpeeksi huomiota panna, on se, että koulutyö juuri
lapsuuden ja miehuuden vaihdeaikana vaatii mitä suurimpia ponnistuksia.
Poika valmistaikse yliopistoon ja tyttö käy koulua viimeistä vuotta.
Elimistöä, joka tarvitsee miltei kaiken voimansa ruumiillisiin
muutoksiin, rasittaa sen lisäksi liiallinen koulutyö.

Tyttö kasvaa huiskahtaa kehittyneeksi naiseksi, ja rasittunut
elimistö-parka saa valmistaa kaikki muhkeaan rakennukseen tarvittavat
aineet. Velkomuksia ilmestyy tuhka tiheään ja hänen täytyy ne
käteisellä suorittaa. Jos rakennettavana olisikin vain nainen,
selviytyisi hän siitä aika hyvästi, mutta kun algebra, mittausoppi,
soitto ja kielet osansa velkovat, täytyy elimistön lakata maksamasta.
Osa työstä tulee huonoa, ja vino selkä tai heikontuneet keuhkot ovat
seurauksena. Suuri osa poika- ja tyttökoulujen oppilaista elää juuri
tätä arkaluontoista ja pulmallista vaihdeaikaa sekä ruumillisessa ja
henkisessä että siveellisessä suhteessa, ja opettajat tunkevat heihin
niitä tietoja, joita heidän ikäisiltään vaaditaan välittämättä heidän
ruumiillisesta kehityksestään. Kummako sitten, että heitä on niin
vaikea johtaa, ja että niin moni koulusta päästyään on ruumiillisesti,
henkisesti ja siveellisesti rampa ja raajarikko.

Opettajain syy se ei ole; he vain noudattavat vanhempain toiveita,
jotka lapsiansa säästämättä ja säälimättä tuomitsevat heidät määrätyt
oppijaksot suorittamaan -- koska muutkin lapset ovat sen suorittaneet.

Lopuksi, koska esitelmäni jo on liiaksikin virahtanut, vain yksi ainoa
miete.

Jokaista ihmistä varten on vipu, jolla häntä on kohotettava, ura, jota
hänen on tarkoitus kulkea; ja meidän suuri elintehtävämme
perhepiirissämme on koettaa jokaista kohottaa hänen omalla vivullaan ja
taluttaa jokainen omalle polulleen.




VI.

Epäkohteliaisuus.


-- Minä puolestani luulen, sanoi vaimoni, epäkohteliaisuuden kotirauhan
vaarallisimmiksi hävittäjiksi. Ihmiset eivät osota läheisimmilleen
samaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, jota he tuhlaavat vieraille.

-- Hyvä rouva, sanoi Robert Stephens, minä olen toista mieltä.
Seurustelutavan pakosta ja seuraelämän muodollisuudesta saa kypi
kyllänsä jo kodin ulkopuolella. Kotiin tultuaan mies käyttää
vapauttaan, riisuu ahtaat saappaansa ja sormikkaansa, pukeutuu
aamunuttuunsa ja panee tohvelit jalkaansa, puhelee vapaasti, mitä
ajattelee, joka sanaansa niin tarkoin punnitsematta. Kotolaiset toki
tuntenevat ja ymmärtänevät toisensa perinpohjin ja suovat siis
toisilleen molemminpuolisen vapauden ja vapaisuuden. Ihminen tarvitsee
sellaisen paikan, jossa hän saa olla väsynyt, haluton ja äänetön
menettämättä siltä sivistyneen nimeä. Koti on se paikka, jossa johonkin
määrin voi elää siihen luottamukseen nojaten, jonka on saanut
oppiessaan molemminpuolin tuntemaan toistensa hyvät puolet ja arvokkaat
ominaisuudet. Eikä ystävysten kesken ole ollenkaan välttämätöntä joka
päivä osottaa toisilleen kaikkia niitä kohteliaisuuksia ja
huomaavaisuuksia, joita vieraille on osotettava.

-- Niin, virkkoi Jenny, kun nuori mies mielistelee nuorta neitosta,
niin auttaa hän hänet vaunuista huolellisesti ja estää hänen pukunsa
hipaisemastakaan likaisia pyöriä. Mutta kun sopimus on tehty ja rakkaus
huipussaan ja hän on hänen vaimonsa, mies istua nököttää hiljaa, pitäen
ohjaksista ja antaa vaimonsa laskeutua vaunuista omin neuvoinsa, pääsi
miten pääsi. Vaan kylläpä hän osaa olla kohteliaskin. Kas vain, kuinka
hän lentää vaunujen luo, kun kaunis neiti Helmikana tulee heille
vieraaksi, ja kuinka hän huolehtii _hänen_ puvustaan ja miten
kohteliaasti hän auttaa hänet vaunuista!

Luullakseni se riippuu siitä, ettei hän rakasta neitosta eikä neitonen
häntä -- _etteivät_ he ole mieltyneet toisiinsa. Jos herra on vain
sulhanen tai ystävä, niin kiittää hän mitä kohteliaimmin, kun nainen on
päärmänyt hänen kaulahuivinsa tai korjannut hänen sormikkaansa. Mutta
kussa ikään nainen vain lienee varma miehen rakkaudesta ja
mieltymyksestä, niin sanoo mies hänelle ainoastaan:

"Hyvä on; tarkastappas nyt paitojani ja korjaa tuo ratkeama nutussani
-- elä vain unohda niinkuin eilen."

-- Kaiken sen tähden, jatkoi Jenny neiti keikauttaen kaunista päätään,
aion olla naimisiin menemättä niin kauvan kuin mahdollista, sillä
minusta on paljoa hauskempaa, kun miehet ystävänä ovat huomaavaisia ja
kohteliaita, kuin että he aviomiehenä elävät rakkautensa jäännöksillä.
Minä en näet ollenkaan halua miehekseni sellaista, joka haukottelee
vasten silmiä, lukee sanomalehtiä koko syöntiajan, kun minua haluttaisi
keskustella, polttaa sikaria iltakaudet tai lukee itsekseen, kun minä
tahtoisin hänestä seuraa, ja katsoo rakkautensa oikeuttavan olemaan
kuinka vastenmielinen ja huolimaton tahansa. Jos hän on kaunis, jos hän
on hauska, miellyttävä ja kohtelias, niin olen minä mieluummin niiden
naisten joukossa, jotka saavat nauttia siitä.

-- Aivan niin, Jenny neiti, virkkoi Robert, vaan eipä se ole ainoastaan
meidän sukupuolemme, joka avioliitossa näyttää vähemmän miellyttäviä
puoliansa. Sirot keijukaiset, jotka meitä niin ihmeesti viehättävät
kauniissa, aistikkaissa puvuissaan, ja jotka ovat niin suloiset ja
sievät ja vilkkaat ja hurmaavat -- minne ne joutuvat avioliiton
jälkeen? Jos _mies_ ruokapöydässä lukee sanomalehtiä, niin ehkäpä juuri
sen tähden, että häntä vastapäätä istuu uninen ja huolimattomasti
pukeutunut nainen, päällä muuttunut aamupuku, joka hänen mielestään
kyllä kelpaa vaatimattomassa kotielämässä. Kenties hän on unohtanut
kaikki hauskat, pirteät, leikilliset sukkeluutensakin ja pikku
kepposensa, jotka muinoin ihastunutta sulhasta niin viehättivät, ettei
hän hänen läheisyydessään kuullut eikä nähnyt ketään muita.
Sellaistakin _voi_ luullakseni joskus jumalattarille tapahtua. Marianna
ja minä emme tietysti omasta kokemuksestamme sellaisista ikävyyksistä
mitään tiedä; me olemme mallikelpoinen pariskunta, joka vain pilvistä
maailman menoa katselee.

-- No, siinä sen nyt näet, mihin periaatteesi vie jokapäiväiseen
elämään sitä sovitettaessa, jatkoi Jenny. Jos koti on ainoastaan
sellainen paikka, jossa mielensä mukaan saa olla väsynyt ja haluton ja
niin vastenmielinen kuin suinkin menettämättä siltä arvoansa, niin
luulenpa naisilla olevan paljoa suuremman oikeuden kuin miehillä
käyttää sitä vapautta, sillä kotielämän yksinäisyys ja ikävällinen
puoli tulee etupäässä heidän osakseen. Vaimohan se on, jonka täytyy
valvoa levottoman lapsen kanssa. Ja jollei hän olekkaan halukas
pukeutumaan aamuisin niin viehättävästi tai jollei häntä haluta puhella
leikillisesti ja sukkeluuksia sanella niinkuin tyttönä ollessaan, niin
ei sitä juuri voi hänelle viaksi lukea. Eihän voi odottaakkaan, että
perheenäiti ja lapsenhoitaja olisi yhtä hienosti pukeutunut ja yhtä
hauska seuratoveri kuin vanhempainsa kotona kaikesta huoletonna elelevä
nuori tyttö. Mutta siltä ei ole mielestäni puolustettavissa, että mies
laiminlyö ne pienet kohteliaisuudet ja huomaavaisuudet, joita hän
osotti ennen naimisiin menoa. Hän on vahva ja terve ja reipas; hän
seuraa maailman menoa ja näkee ja kuulee paljon, joka pitää mielen
hereillä ja virkeänä; ja todellakin olisi hänen velvollisuutensa
naimisissa ollessakin miellyttää ja huvittaa vaimoaan samoin kuin
ennenkin avioliittoa.

Sellainen pitää minun mieheni olla, lopetti Jenny neiti, taikka en
huoli ketään -- ja hyvin onkin se vahinko helppo kestää.

-- Vai niin, ilkkui Robert, pitääpä koettaa ajoissa Kaarlo Sedleytä
siihen valmistaa.

-- Kaarlo Sedleytä -- Robert! huudahti Jenny tulipunaisena harmista.
Minua ihmetyttää todellakin, että sinä yhä tarraut tuohon vanhaan
juttuun, vaikka ainakin sata kertaa olen sanonut sinulle, etten kärsi
kuulla puhuttavan siitä! Kaarlo ja minä olemme kyllä hyvät ystävät,
vaan...

-- No niin, no niin, keskeytti Robert, jo riittää. Et tarvitse sanoa
sanaakaan enää.

-- Tuolla lailla sinä puhut, kun et voi todisteitani kumota, sanoi
Jenny.

-- Hyvä on, Jenny, vastasi Robert. Tiedäthän, että joka asiassa on
kaksi puolta ja myönnän mielelläni sinun erinomaisella tavalla
puolustaneen mielipidettäsi. Olen kuitenkin yhä edelleen varma, että
ellei se, mitä sanoin, ole totinen totuus, niin kyllä se ainakin sitä
niehentyy. Ja vieläkin uudistan, mitä taanoin sanoin, että todellisesta
rakkaudesta kasvaa sellainen vapaus, jota eivät sido kursailemiset
eivätkä muodollisuudet ja että läheisten ystävysten kesken sekä pitää
että voi sietää paljon sellaistakin, jota vieraat katsoisivat
epäkohteliaisuudeksi. Siitä minä olen ihan yhtä varma kuin mistä muusta
hyvänsä tässä maailmassa.

-- Ja kuitenkin, huomautti vaimoni, on hyvin paljon totta usein
toistetussa Cowperin runossa, jossa hän puhuu ystävyydestä ja sanoo:

    "Kuin sukulaisuus sielujen
    -- mi liekkään mahti salainen --
    saa alkuun ystävyyden;
    niin käytös kaunis yhä vaan
    sen tunteen saapi kasvamaan,
    luo sille kestävyyden."

-- Olkoonpa niinkin, vastasi Robert, mutta minä olen nähnyt kylläkseni
ranskalaisten aviopuolisoiden kohteliaisuutta. Pariisissa ollessani
asui eräs rouva de Villiers samassa paikassa kuin minäkin. Mies oli
antanut hänelle nimensä, johon kuului myöskin ranskalainen _de_ ja
vaihdoskaupassa saanut sievoset vuotuiset tulot vaimonsa myötäjäisinä.
Hänen käytöksensä vaimoaan kohtaan oli todellakin hienon ja sivistyneen
miehen, kerrassaan mallikelpoista. Tosin hän eli vaimonsa rahoilla ja
tuhlasi niitä ajeluihin, teaattereihin, oopperoihin ja muihin
huvipaikkoihin seurustellessaan kaikellaisten maineeltaan epäiltäväin
ystäväin kanssa; mutta hän järjesti ne kaikki vaimolleen niin
kohteliaalla, ystävällisellä ja perin viisaalla tavalla, että
kannattipa vain jäädä niin syrjäytetyksi ja tulla petetyksi saadakseen
nauttia hänen erinomaisesta kohteliaisuudestaan ja mainion hienosta
tavastaan. Herra de Villiers oli näet hyyräävinään vaimolleen pienen,
sievän ja hauskan huoneen meidän majalastamme, koska hänen asiansa
eivät muka olleet oikein hyvällä kannalla ja hän ihan epätoivoon
joutuisi, jos saattaisi niin syvästi rakastamansa vaimon huoliin ja
vaikeuksiin. Hän kuvasi ne kauheiksi, mutta oli päättänyt kestää ne
urhoollisesti yksin. Ei, niin kauvan kun hänellä oli ropokaan jälellä,
ei hänen jumaloidulta Julieltaan saanut puuttua mitään elämän
mukavuuksia. Hänelle itselleen olisi kurjin yliskammari kylliksi.

Ei hän koskaan käynyt vaimonsa luona suutelematta hänen kättään niin
kunnioittavasti kuin hän olisi ollut kuninkaan tytär, lausumatta
hänelle kohteliaisuuksia hänen ulkomuodostaan, tuomatta
hänelle makeisia ja kertomatta hänelle hauskoja kaskuja suuren
maailmankaupungin päivän tapahtumista. Mitä lähemmäksi tuli aika,
jolloin hänen vaimonsa suoritti vuosineljännesmaksut, sitä tiheämmin
hän hänen luonaan pistelehti.

Ja rouvakin ihaili ritarillista miestään, ei voinut koskaan kieltää
häneltä mitään, uskoi kaikki hänen juttunsa ja tyytyi nurkumatta vain
neljänteen osaan omista tuloistaan, ollen onnellinen rakastaessaan niin
miellyttävää miestä.

-- No niin, jatkoi Jenny, minä en oikein ymmärrä kertomuksesi
tarkoitusta. Mutta minusta siitä voi tulla vain tämmöiseen
johtopäätökseen: jos sydämmetön heittiö, jolta puuttuu periaatteita ja
hyviä ominaisuuksia, voi voittaa ja säilyttää naisen sydämmen
yksinomaan kohteliaalla ja luontevalla käytöksellään, niin mitenkä
paljoa enemmän sitten sivistynyt, periaatteellinen ja todellakin
rakastunut mies saa aikaan samoilla keinoilla!

Se on minun vahva vakuutukseni, että jos mies, joka pettää vaimoaan ja
tuhlaa hänen rahansa, sittenkin voi vaimonsa rakkauden säilyttää
ainoastaan huomaavaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, niin totta
tosiaan on kohteliaisuudella merkityksensä rakkaudessa.

-- Kyllä kai turhamaisten naisten rakkaudessa, huomautti Robert
Stephens.

-- Niinpä niin, mutta sama on laita järkevänkin, virkkoi vaimoni. Herra
de Villiers käyttäytyi kunnottomasti ranskalaisella tavalla; minä
tunnen vaimoparan, jonka mies teki samoin englantilaiseen tapaan --
ilman suuteloita ja kohteliaisuuksia. Imartelun sijasta häh kiroili
häntä ja vei hänen rahansa makeisia tarjoomatta.

Jos minä olisin niin onneton, että minun täytyisi mennä naimisiin
semmoisen miehen kanssa, niin kyllä minä vain paljoa mieluummin
ottaisin ranskalaisen kuin englantilaisen. Kohteliaisuus on hyvä asia
ja paljoa parempi kuin ei mitään -- vaikka sen ohessa tietysti tahtoo
todellistakin hyvää. Mutta jos kerran täytyy menettää rahansa sillä
lailla, niin mieluumminhan antaa houkutella ne miellyttävällä tavalla,
suuteloilla ja makeisilla, kuin sysittynä ja polettuna.

-- Tässä tehdään usein se erehdys, puutuin minä puheeseen, että ihmiset
tavallisesti vertaavat toisiinsa ulkomuodoltaan silittäytyneen roiston
ja raa'an kunnon miehen, mutta sivistynyt roisto olisi verrattava
sivistyneeseen kunnon mieheen ja sivistymätön roisto sivistymättömään
kunnon mieheen. Ainoastaan sillä lailla voi saada oikean käsityksen
heidän oikeasta arvostaan.

Yleensä on sääntönä, että ne kansallisuudet, jotka ulkonaisesti ovat
sivistyneimpiä ja kohteliaimpia, ovat vähimmän tunnetut
rehellisyydestään ja suoruudestaan; siitäpä alkusoinnut "kaunis ja
kavala", "viehkeä ja viekas". Kaunis ja kavala kreikkalainen, viehkeä
ja viekas italialainen, kohtelias ja petollinen ranskalainen ovat
yhdistyksiä, jotka saattavat voimakkaan, suoran ja päättävän
anglosaksilaisen luulemaan raakuutta ja epäkohteliaisuutta suoruuden ja
rehellisyyden tunnusmerkeiksi.

Ei kukaan voi lukea ranskalaista kirjallisuutta huomaamatta, miten
kohteliaisuus aivan kuin tunkee läpi koko elämän, miten huolellisesti
Ranskassa vältetään epämiellyttävää seurustelua. Yksinpä kotoisista
kiistoistakin -- jos ranskalaisiin näytelmiin on luottamista --
selviytään hienosti ja sievästi ja loukkauksetkin lausutaan erinomaisen
kohteliaasti. Tuntuu olevan vaikea ranskaksi kääntääkkään suoria ja
julkeita raakuuksia, joita on esim. englanninkielessä. Koko
yhteiskuntaelämä näyttää siellä olevan järjestetty keskinäisesti
luontevaksi ja muodollisesti sievistellyksi, persoonallisia
väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä välttäen.

Jos ranskalainen ottaa palvelukseensa kirjanpitäjän tai jonkun muun
apulaisen ja sittemmin kuulee hänestä jotain edutonta, niin viimeksi
hänen mieleensä juohtuisi sanoa hänelle suora totuus. Hän kirjoittaa
hänelle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoittaa ennen aavistamattoman
muutoksen asioissa aiheuttavan, ettei hän enää tarvitse apulaista siinä
toimessa, valittaen olevia oloja, jotka pakottavat hänet eroamaan
apulaisensa miellyttävästä seurasta j.n.e.

Tuskinpa voinee sattuvammin kuvata ranskalaisen seurustelun luonnetta
kuin George Sandin elämäkerrassa hänen isänsä ja isoäitinsä suhde on
kerrottu. Äiti ja poika ovat mitä ihailtavimmin toisiinsa kiintyneet.
Poika kirjoittaa äidilleen mitä hellimpiä kirjeitä; kirjeensä joka
sivulla hän suutelee äidin kättä; hän on huomaavaisen, ritarillisen ja
rakastavan pojan ihanne.

Mutta siitä huolimatta hän kaikessa hiljaisuudessa puuhaa avioliittoa
alhaissäätyisen ja maineeltaan epäiltävän naisen kanssa -- avioliittoa,
jonka hän tietää äidilleen tuottavan mitä syvintä tuskaa. Hän menee
naimisiin, asuu vaimonsa kanssa, heillä on jo pari lastakin, mutta ei
hän vain voi pahoittaa jumaloimansa äidin sydäntä, ilmoittamalla
hänelle suoran totuuden.

Jumaloitu äiti epäilee kuitenkin poikaansa, vaan epäilyksen hiventäkään
ei ilmene hänen kirjeissään. Tiedustelut, joita englantilainen isä ja
äiti ei kainostelisi kysyä pojaltaan, jäävät hienotunteisuudesta
rakasta Mauricea kohtaan kysymättä. Sen sijaan hän tiedustaa
poliisipäälliköltä ja saa laillista tietä avioliitosta tiedon, mutta
sittenkään ei pieninkään hiven himmennä hänen kirjeittensä lämpöä ja
yhtä hellästi hän vastaanottaa poikansa, joka äitinsä luona
perhehuolistansa vapaat hetket viettää. Englantilaisessa tai
ameriikkalaisessa perheessä olisi siitä noussut aika kahakka, jopa
suora erokin; mutta ranskalainen äiti ja poika vuosikausia näyttelevät
kohteliasta näytelmäänsä -- äiti, ollen olevinaan asiasta tietämätön,
ja poika, hyvitellen mieltään siten, pettämällä, muka säästävänsä
äitinsä tunteita.

Minusta tuntuu kuin sellaisen viekkauden vastustaminen elämässä
saattaisi rehellisen anglosaksilaisen kansanluonteen halveksimaan
kohteliaisuutta, ikäänkuin se välttämättömästi olisi suoruuden
vastakohta. Mutta vaikkakaan ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, niin
ei siitä suinkaan seuraa, että kaikki, joka kiiltää, ei ole kultaa. Ja
vaikka kohteliaisuus ja hienotunteisuus keskinäisessä seurustelussa
usein on petosta, ovat ne silti totuuden arvokkaita liittolaisia. Ei
yksikään nainen pitäisi luikertelevaa, kohteliasta roistoa parempana
kuin raakaa, epäkohteliasta kunnon miestä. Mutta kahdesta yhtä suorasta
ja miellyttävästä hän pitää enemmän siitä, joka on myös huomaavainen ja
kohtelias.

-- Aivan oikein, myönsi Robert, mutta kaikessa tapauksessa ranskalainen
kohteliaisuus levittää ympärilleen pelkuruuden ja epäluulon inhottavaa
lemua, joka rehellisimmänkin miehen vie päinvastaiseen liiallisuuteen.
Oikean rakkauden pitää olla tukeva ja karaistunut kasvi, joka
kestää poudat, tuulet ja sateet. Ihmiset, jotka liiallisesta
hienotunteisuudesta ja kohteliaisuudesta eivät koskaan voi ajatustaan
toisilleen suoraan ilmaista, myrkyttävät sielunsa katkerilla ja
vihamielisillä tunteilla.

Minun sääntöni on tällainen: puhu suusi puhtaaksi; ole väliin pahalla
tuulella ja älyä lopettaa; kiukuttele joskus hiukan ja riitelekkin
vähäsen toisinaan, mutta opi tyytyväisesti kärsimään nuhteet ja
kestämään suuttumukset.

Jollen minä Mariannaa muistuttaessani liiaksi paahdetusta kahvista niin
tarkoin mieti enkä ole niin kohteliaskaan kuin huomauttaessani entistä
emäntääni vanhaa rouva Polluxia samasta seikasta, niin on syynä se,
että Marianna on kuin osa itsestäni, vaan niin ei vanha rouva Pollux
-- meidän välimme, Mariannan ja minun, on niin läheinen ja avomielinen,
että se oikeuttaa meitä niin sanoakseni käyttämään elämän
pikakirjoitusta -- eikä hän siitä suutu eikä hermostu, vaan kaikessa
rauhassa sanoo ensi kerralla palvelijalle ajoissa. Ja ellen häntä
sormikasten korjaamisesta kiitä sulhasmiehen tavalla, niin jätän sen
tekemättä sen vuoksi, että hän nykyjään niin usein minua sellaisissa
pikku seikoissa auttaa, jottei hän sietäisikkään minun myötäänsä
polvillani edessänsä ryhöttävän. Kaikki, mitä suinkin voi sanoa hänen
kätevyydestään ja sievistä ompeluksistaan, olen sanonut niin usein,
että se jo uusimatta luonnosta lankeaa. Se on jo menettänyt uutuuden
viehätyksen.

Onhan niitä meilläkin ollut kaikellaisia pikku kiistoja, joissa voitto
on kallistunut milloin toiselle, milloin toiselle puolelle ja kumpikin
me olemme vain yhä lujemmin toisiimme kiintyneet huomatessamme, miten
tarmokkaasti ja innokkaasti olemme mielipidettämme puolustaneet. Me
puhumme aina avomielisesti ja totuudenmukaisesti asiat toisillemme ja
se tapa on minusta paljoa parempi kuin ranskalaisen hienouden kaikki
ansarissa kasvatetut kohteliaisuudet.

-- Totta, totta, lisäsin minä. Joka sanasi on paikallaan. Totuus
etusijassa; suoruus ennen kaikkea: puhdas, selvä totuus, kirkas kuin
timantti, on suuremmanarvoinen kuin kaikki Ofirin kulta -- se on kaiken
rakkauden perustus. Mitenkä ihmiset voivat elää mitä likeisimmässä ja
ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joiden kuitenkin luulevat
voivan pettää, vaikkapa arkaluontoisistakin syistä -- se on minulle
syvin salaisuus. Jos minulle kerran selviäisi, että vaimoni tai
ystäväni puhuisivat minulle vain sellaista, jonka luulisivat minua
miellyttävän, niin olisin kuin poluttomaan erämaahan eksynyt.

Tämän huomautettuani pysyn sittenkin mielipiteessäni, että
kotielämäämme voisimme paljonkin parantaa ja saada miellyttävämmäksi,
jos suoruuden terveeseen ja vankkaan runkoon istuttaisimme ranskalaisen
luonteen hienon kohteliaisuuden.

Tarkemmat tiedot siitä, mitä nyt olen sanonut, saa De Tocquevillen
muistiinpanoista. Hän on minusta aitoranskalaisen perikuva. Ja totta
tosiaan on siinä perhe-elämässä, jota hän kirjeissään kuvaa, hienoutta
ja siroutta, joka paljonkin sen oikeaa arvoa korottaa.

Vielä minä tästä samasta asiasta huomautan, että yksityisille on aivan
yhtä varallista kuin kansoillekkin lakkaamatta kehua niitä avuja,
joihin jo on luontaista taipumusta, ja aina olla valmiit tuomitsemaan
niitä virheitä, joihin itsellään ei ole mitään kiusausta.

Luullakseni me anglosaksilaiset emme olisi vaarassa joutua
teeskentelijöiksi kotielämässämme, vaikka vähin tapojamme
hienontaisimmekin; mutta siinä on vaara tarjona, että jäämme raaoiksi
ja moukkamaisiksi sokeasti seuratessamme vaistomaista suoruutta. Mutta
sovittaakseni puheena olevan aineen käytännölliseen elämään, mainitsen
muutamia yksityistapauksia, jolloin vieraille osotetun kohteliaisuuden
voisi edullisesti kotielämäänkin sovittaa.

Tarkastakaammepa siis ensiksi, miten käyttäydymme vieraita henkilöitä
kohtaan, joiden suosiota toivomme. Me pukeudumme huolellisesti;
koetamme puhua vain miellyttävistä asioista; emme luontaisen
hitaisuutemmekaan anna estää osottamasta pieniä kohteliaisuuksia;
riennämme huoneen toisesta päästä mukavampaa tuolia hakemaan;
kumarrumme nostamaan pudonnutta viuhkaa; etsimme hävinnyttä
sanomalehteä -- vaivaudumme henkilöiden takia, jotka vain satunnaisesti
ja tilapäisesti meitä miellyttävät. Mutta mikäli koskee ystäviämme,
joita olemme oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan, esiydymme liiankin
usein vanhassa vaalistuneessa puvussamme, haetamme heillä itsellään
tuolin, etsitämme sanomalehden ja selvittäytykööt muutenkin, miten
paraiten voivat, emme heistä suurin välitä.

Moni ihminen on aivan välinpitämätön omasta somuudestaan läheisinten
ystäväinsä seurassa. Heillä on komeat juhlapukuvarastot, mutta
huolimattomat ja siistittömät kotipuvut. Moni nainen tuhlaa kaikki
tulonsa pyhäpukuihin ja luulee kotona voivansa käyttää melkein mitä
tahansa. Kaikki vanhat hylätyt koristukset, kuluneet, nuhrautuneet
puvut ja muuttuneet nauhat pannaan omaisten ja likeisinten tuttavain
nähtäväksi. Muutamat näkyvät oikein periaatteesta karttavan sievää ja
tavanmukaista pukua arkioloissa; heillä ei kuulu "olevan varaa"
pukeutua siististi kotonaan. Oikaistakseni niin kieroa käsitystä
neuvoisin pariin juhlapukuun tarvittavat rahat käyttämään yhteen
arkipukuun, sopivaan ja aistikkaaseen, ja pitämään pyhänä
velvollisuutena pukeutua siististi ja sievästi kotioloissakin.

Me miehet olemme monessa kohti tuhmia ja sokeita; tiedämme kyllä,
milloin olemme tyytyväiset, mutta syytä siihen emme tajua. Me emme sano
pitävämme kukkasista; mutta jos ikkunamme alla on kukkatarha, niin sen
hämärästi tavalla tai toisella tunnemme ja siitä nautimme. Ja samoin
kuin vaimomme ja tyttäremme ovat sievästi ja aistikkaasti pukeutuneet,
tunnemme sen ja nautimme siitä kenties enemmän kuin aavistammekaan.

-- Entäpä miesten, isä, virkkoi Jenny, luullakseni pitäisi heidänkin
yhtä hyvin kuin naisten koettaa huoltaa ulkonaisesta olennostaan
avioliitossakin. Eiköhän nuhrautuneita paidankauluksia, ajamattomia
partoja ja likaisia jalkineita kodin pyhäkössä nähtäne yhtä usein kuin
kuluneita pukuja ja muuttuneita nauhoja?

-- Tietysti, minä vastasin, mutta kuten tiedät, olemme me luonnostamme
hottentotteja ja te lähetyssaarnaajia, joiden on estettävä meitä
taantumasta. Me olemme kömpelöitä, vanhoja Vulkanuksia ja te ihania
taikavöisiä Cythereoja, ja sen vuoksi tämä asia koskeekin etupäässä
teitä.

Vielä minä puolustan sitäkin, että kotielämässä pitää esiytyä ei
ainoastaan sievästi ja aistikkaasti, vaan hiukan keikaillakkin eli
selittääkseni sitä tarkemmin: koettaa näyttää niin miellyttävältä kuin
suinkin ystäväimme silmissä.

Moni arvoisa nainen, joka ei mistään nimestä sallisi itseään
moitittavan siisteyden puutteesta, näkyy kuitenkin kuvittelevan, ettei
naimisissa olevan naisen tarvitse kotonaan olla siisti eikä sievä.
Vaatetta ostaessaan hän on hyvin tarkka ja pukua ommellessa panee
tuskin ollenkaan arvoa, onko se tehty sievästi vai ei. Siitäpä syystä
viehättävä, aistikkaasti ja somasti pukeunut nuori nainen avioliittonsa
jälkeen muuttuu kaikkea muuta kuin miellyttäväksi -- hänen arkipukunsa
on kuin untuva-alunen, joka on nuoralla sitaistu keskeltä.

Minun luullakseni ei kodin onni siitä vähintäkään lisäydy, että
lemmettäret sieltä karkoitetaan heti ensimäisen pienokaisen maailmaan
tultua. Enkä minä sitä käsitä tarpeelliseksikaan. Sellaiset vaimot ovat
samassa vaarassa kuin muutkin pyhimykset -- liian paljon ajatellessaan
toisia ja liian vähän itseään he laiminlyövät itsensä hoitamisen. Jos
luonto kerran on naiselle lahjoittanut miellyttäväisyyden, niin
pitäköön ja säilyttäköön sen kodin kaunistuksena.

Mitä vihdoin tulee niihin velipoloisiini, jotka kodin pyhyyttä
saastuttavat ajamattomilla parroillaan, nuhrautuneilla paidoillaan ja
likaisilla jalkineillaan, niin jätän heidät säälimättä Jenny neidin
kuritettavaksi.

Perhe-elämässä on sitä paitsi kartettava vastenmielisiä
keskusteluaineita yhtä tunnollisesti kuin sivistyneessä seurassa
vierasten kesken.

Minusta ei näet perhe-elämä ole sen suorempaa eikä rehellisempää,
vaikka perheen jäsenet haikailematta ja ajattelematta sanovatkin
toisilleen kaikki, mitä vastenmielistä milloinkin mieleen juontuu.

Esimerkiksi näin:

-- Miten kauhean näköinen sinä olet tänään! Mikä sinua vaivaa?

-- Sinulle taitaa tulla nippula nenään vai mikä ruma pilkku siinä on?

-- Mistä ihmeestä sinä olet tuon ruman puvun kaivanut? Sehän on kuin
variksenpelätti. Kuka sen on ommellut?

-- Vieläkö sinä käytät noita kenkirajoja?

-- Kas vain, Liisa, tuoko se nyt on sinun kyläpukusi? Minä luulin sinun
aikovan kulkea jonkun kukkaskaupan kilpenä.

Miehen ja vaimon, veljien ja sisarten tai ystävysten tämällaiset
huomautukset eivät ole suoruutta, vaan tyhmyyttä; ja se, joka nauraa
nenässäsi olevalle nippulalle, saattaa monasti yhtä hyvin pettää sinut
kuin kohteliain ranskalainen, joka seurassasi karttaa ikäviä
keskusteluaineita.

Moni perhe tuntuu pitävän yksimielisyyden ja sävyisyyden todistuksena,
että sen jäsenet loukkaamatta ja närkästystä herättämättä voivat
toisiansa pilkata, ivata toistensa tunteita ja heikkouksia ja kohdella
toisiaan sopimattomasti.

Jos perheessä esim. on ontuva sisar, niin tehdään siitä pilaa
lakkaamatta ja samoin muistakin käytöksen ja luonteen puutteista ja
omituisuuksista. Hyväntahtoisuus ja molemminpuolinen luottamus, joka
sellaisia vapaisuuksia sallii, on todellakin ihmeteltävä; mutta
sellainen vapaisuus ei suinkaan itsestään tee kotielämää miellyttäväksi
ja hupaisaksi.

Se, joka ivaa ruumiin- ja sielunvikoja ja leikillään puhuu sellaista,
joka, jos sen tosissaan sanoisi, olisi suurinta epäkohteliaisuutta ja
raakuutta, se väärin käyttää vapautta ja perhe-elämältä riistää sen
suloisuuden.

Raaka teräaseella leikkiminen haavoittaa monta, joka pelkää tai häpeää
ilmaista sen koskeneen. Mitä ihmeen etua tai hyvää siitä on? Rohkeus
sanoa epämiellyttäviä seikkoja jollekkin hänen itsensä tähden on jalo
ominaisuus; mutta tapa haikailematta puhua kaikki päähänpistonsa
perhevapauden nimessä on kotoisen viinimäen vaarallisimpia pikku
kettuja.

Tämän yhteydessä on mainittava vielä yksi seikka, josta puhun vähän
tarkemmin huomauttaakseni ja hyödyttääkseni omaa sukupuoltani.
Tarkoitan _arvosteluja ruokapöydässä_.

Talouden hoitaminen palvelijain nykyisellä kannalla ollessa ansaitsee
todellakin kaikkea tunnustusta. Siitä huolimatta on kuitenkin
muutamilla aviomiehillä tapana ujostelematta ruokapöydässä huomauttaa
ruuanlaitosta ja muista laitoksista, ja se on minusta anteeksi
antamatonta häikäilemättömyyttä. Jos vaimo ei ole tietävinäänkään
sellaisista pahan tuulen purkauksista, pahentaa hän vain asiaa, sillä
siten mies piintyy sopimattomaan tapaansa, joka on hyvin kiusallista
vieraille ja lapsille huono esimerkki. Jollei hänen mielestään olekkaan
tarpeellista välittää vaimon tunteista, niin pitäisi hänen kuitenkin
sen verran katsoa, ettei vierasten ja lasten saapuvilla ollessa rupeisi
kodin koneistoa tarkastelemaan, vaan säästäisi ne kahdenkeskisiksi.

Sama hienotunteisuus, jota osotetaan vieraalta kysellessä ja hänelle
neuvoja antaessa on kotielämäänkin sovitettava.

Suuressa, monihenkisessä perheessä on monta eri mieltä, taipumusta,
ajatus- ja toimintatapaa ja yhteiseksi hyväksi olisi viisasta sallia
jokaiselle perheenjäsenelle siinä suhteessa sama vapaus, mikäli sen
yleisen sopivaisuuden laki myöntää.

Veljet ja sisaret voivat sydämmellisesti toisiansa rakastaa silti
kuitenkaan uskomatta toisilleen mietteitään, suunnitelmiaan, toiveitaan
ja ystävyysliittojaan. Jokaisessa perheessä on aina joku, joka
synnynnäisestä tunteellisuudesta vetäytyy hiljaisuuteen ja
yksinäisyyteen; mutta monessa hyväntahtoisessa ja kunnon perheessä on
se ihan mahdotonta. Ketään ei jätetä yksikseen, kellään ei saa olla
mitään salaisuutta, kukaan ei saa vapaasti hievahtaakkaan, kun jo
kysymyksiä tulvehtii.

-- Kelta sait kirjeen? Näytäppäs!

-- Sain siltä ja siltä.

-- Kirjoittaako _hän_ sinulle? Sitä en tiennytkään. Mitäpä hän sitten
kirjoittaa?

-- Missäs sinä olit eilen? Mitä sinä ostit? Paljonko se maksoi? Mitäs
sinä aiot tehdä?

-- Jopa menettelit kummallisesti. Niin en minä ikinä.

-- Kuules, Mari, Saara kuuluu aikovan hankkia itselleen silkkipuvun
kevääksi. Minusta se on liian kallista -- vai mitä sinä arvelet?

Muistelen lukeneeni eräästä herrasmiehestä, jonka erikoisuuksina muun
muassa mainittiin, että hän kysyi niin vähän kuin suinkin. Toivottava
olisi, että sellaista hienotunteisuutta harjoitettaisiin entistä
enemmän kotielämässäkin; kotoinen seurustelu tulisi muuta
miellyttävämmäksi.

Jos täydellinen avomielisyys ja keskinäinen luottamus perheen kesken
vallitsee, niin ilmautukoon se vapaasti ja itsestään. Melkeinpä varmaa
on, että ystävämme kyllä meille uskovat, mitä tahtovat meidän tietää --
ja jos he eivät jotain asiaa kerro, niin heillä on syynsä siihen.
Hienotunteisuus, joka panee arvoa ystävän vaikenemiseen, on elämän
ihanimpia suloisuuksia.

Mutta ei ainoastaan kysellessä ja udellessa, vaan myöskin neuvoessa on
meneteltävä viisaasti ja varovaisesti.

Muutamissa perheissä ei saa askeltakaan ottaa, ennenkun toiset jo
utelemaan:

-- Minkä tähden sinulla on tuo puku tänään? Mikset tätä pannut?

-- Minkä tautta teit noin? Mikset näin?

-- Minä kehoittaisin sinua tekemään niin ja niin.

Ja nämä huomautukset, tarkastukset ja neuvot sanotaan niin varmasti,
että on vaikea jättää niitä huomioon ottamatta.

Mutta olkootpa ystävämme miten hyviä ja oivallisia tahansa, niin tuntuu
meistä paremmalta heidän poissa- kuin läsnäolonsa, jos he siten
rajoittavat vapauttamme ja koettavat estää meitä itsenäisesti tietämme
kulkemasta. Syy, miksi veljet ja sisaret ja lapset niin usein
valitsevat uskottunsa perheen ulkopuolelta, on juuri siinä, että
ystävät luontaisesta hienotuntoisuudesta välttävät tunkeilevia
kysymyksiä, huomautuksia ja neuvoja.

Vanhemmat menettelisivät hienosti, jos he ajoissa huomaisivat, että he
lasten aikuistuttua ainoastaan varovasti ja viisaasti neuvojansa ja
kehoituksiansa lausuisivat. Suokaamme jokaiselle oikeus niin paljon
kuin suinkin elää omaa elämäänsä, elkäämmekä omia yksityisiä
mielipiteitämme ja halujamme toisiin tyrkyttäkö.

Jos minä koettaisin kuvata mallikelpoisen perheen, niin minusta se
olisi yhdistys, jossa jokaisella ihmisellä on oma omituinen ja
selväpiirteinen luonteensa, jonka jäsenet rakastavat toisiansa ja
pitävät toisiansa arvossa, ja jotka niin hyvin ymmärtävät itseään ja
toisiaan, että jokainen saa vapaasti ja mielensä mukaan liikkua ja
toimia kinastelematta tai kiuskamatta -- se olisi perhe, jossa
myötätuntoisuus aina ilmenisi miellyttävänä ja toisia ymmärtävänä;
josta uteliaisuus olisi karkoitettu; jossa kunkin tunteita ja haluja
arvostettaisiin; jossa häiritsemättä ja vakoilematta saa tietänsä
kulkea, samalla tuntien yhteishengen voimaa ja tukea ja tietäen
ympäristön aina pitävän toisen parasta silmällä ja selittävän hänen
tekonsa paraimmalla tavalla.

Puhuessani epäkohteliaisuudesta perhe-elämässä en ole kosketellut
pahasta tuulesta ja hillitsemättömästä itsekkäisyydestä johtuvaa
epäkohteliaisuutta, sillä se on pikemmin synti kuin virhe. Pahasisuinen
ihminen on tavallisesti epäkohteliaskin; ja missä riita ja tora
vallitsee, siellä kohteliaisuus ei saa jalansijaa.

Se, mitä nyt olen esittänyt, koskee siis hyvien, jopa erinomaistenkin
ihmisten puutteita. Jospa he vain hiukan huomaisivat virheitään ja
koettaisivat perhe-elämään saada sellaisia tapoja ja sellaista
yhteishenkeä, joka kotoisen onnen kohentaisi. Sellaiset ihmiset
pitäkööt velvollisuutenaan siihen pyrkiä -- sillä jos he mielensä
kiinnittävät elämän aineellisuuteen, he silloin polkevat niitä
kukkasia, joita kuitenkin elämän polulla kasvaa. Painukoon tämä syvälle
heidän mieleensä.




VII.

Vaativaisuus.


Vihdoinkin olen joutunut seitsemänteen kettuuni -- viimeiseen
kotoisista nelijalkaisista, joita vastaan olen luvannut tehdä
sotaretken -- ja tässä alkaa taistelu. Minä nimitän sitä
_vaativaisuudeksi_.

Tähän lopetan vertauksellisen puhetapani pelosta, että muuten ehkä
luiskahtaisin miellyttävän esittämistaidon rajain ulkopuolelle, ja
siirryn koristelemattomasti kuvaamaan puheena olevaa virhettä.

Kaikki se, mitä kotoisista virheistä olen puhunut, on tarkoittanut
niiden poistamista elämän onnen toteuttamiseksi, mutta vaativaisuus
käsittää väärin ja sairaloisesti sekä nämä pyrkimykset että itse
elämän.

Jos piano viritetään niin korkealle kuin sen oikeastaan olla pitäisi,
jaksavat harvat äänet sinne kohota. Sen tähden antavat useimmat
virittää pianonsa hiukan alemma. Jos henkilöt, joiden äänivarat ovat
aivan jokapäiväiset, vaatisivat pianonsa viritetyksi täydelliseen
äänikorkeuteen, pidettäisiin heitä mielettöminä, koska he silloin eivät
voisi olla laulamatta väärin.

On kuitenkin ihmisiä, jotka vaatimuksensa elämässä ovat asettaneet niin
suuriksi, että he lakkaamatta tuntevat itsensä onnettomiksi ja
epäsointuisiksi, koska todellisuus ei vastaa eikä voi vastata sellaisia
liioiteltuja toiveita.

Ihmisluonnossa on ominaisuus jota frenologit nimittävät
_ihanteellisuudeksi_ ja se on juuri se ominaisuus, josta vaativaisuus
saa alkunsa.

Ihanteellisuuden ansioksi on luettava, että me käsitämme ja kaihoamme
täydellisyyttä. Tarkemmin ajatellen huomaamme, ettei ihanteellisuus ole
ihmisluonteen huono puoli, vaan päinvastoin se edistyksen ja
jalostumisen aines, joka erottaa ihmisluonnon eläimestä.

Eläimet jatkuvat suvusta sukuun mitään oppimatta ja mitään unohtamatta,
ne täyttävät toimensa ja käyttävät luontaisia kykyjään samalla tavalla,
ei paremmin eikä pahemmin kuin edelliset. Ihmistä sitä vastoin
kehoittaa hänen sisäinen ihanteellisuutensa yhtämittaisiin keksintöihin
ja parannuksiin, josta tiede ja taide kehittyy, ja koko yhteiskunta
pyrkii pysähtymättä eteenpäin.

Ihanteellisuus herättää tyytymättömyyttä oleviin oloihin; se vaikuttaa,
että ihminen ei tyydy niihin tietoihin, jotka hän jo on saavuttanut,
tai siihen kehitysasteeseen, johon hän on päässyt, voittoihin, jotka jo
on saatu. Se kiihottaa häntä lisäämään ja laajentamaan voittojaan yhä
enemmän ja kohottamaan yhteiskunnan oloja yhä paremmiksi. Samoin
myöskin ihmisen siveellisessä elämässä. Ihanteellisuus kiihottaa häntä
tavoittelemaan yhä korkeampaa ja jalompaa ihannetta elämälleen ja
ajatuksilleen ja juuri tätä ihmisluonnon ominaisuutta teroittaa
kristinuskon suuri Mestari jaloissa ja ylevissä opetuksissaan. Ei
nykyisiin oloihin tyytyminen -- maallisiin ja näkyväisiin -- vaan
ijäisesti kauniin ja täydellisen toivo ja kaipuu kaivata ijäisesti
kaunista ja täydellistä, joka kumminkin alinomaa väistyy -- se on
kristinuskon oppi ja kristityn tehtävä.

Mutta jokaisella ihmisluonteen ominaisuudella on oma vaistomainen,
itsestään kehittyvä kasvamiskykynsä, joka rappiolla olevan pellon
tavalla muuttuu rikkaruohoksi, jollei sitä viljellä ja hoideta.

"Kosto", sanoo lordi Bacon, "on jonkunlaista hurjaa
oikeudenharjoittamista; uppiniskaisuus on kesyttämätöntä luonteen
lujuutta."

Niinpä vaativaisuuskin on hillitsemätöntä, itsestään kehittyvää
ihanteellisuutta. Paljon kotoista ja yhteiskunnallista kurjuutta johtuu
ei ihmisten ominaisuuksista, vaan niiden hillitsemättömästä
kehityksestä. Alituiseen täydellisyyteen pyrkivän ihanteellisuuden
toimia täytyy hyvän arvostelukyvyn, kärsivällisyyden ja omantunnon olla
ohjaamassa: muuten se synnyttää sairaaloisen, tyytymättömän mielialan,
joka salaisen myrkyn tavalla leviää yksityisen ja perhe-elämän suoniin.

Eräällä paikkakunnalla asuu kaksi naapuriperhettä, joiden ajatus- ja
elintavat kuvaavat ihanteellisuuden ja sen puutteen erotusta.

Daytonin perhe on hyväntahtoista, luonnollista, iloluontoista,
vieraanvaraista, ystävällistä ja miellyttävää.

Kaikki on heillä jotensakkin tavallista. Tilukset ovat tavallisen
kunnollisesti hoidetut, ruoka on kohtalaisen hyvää, palvelijat
jommoisiakin ja perhe luonteeltaan ja lahjoillaan niinikään
keskinkertainen.

Rouva Dayton on vaatimaton emäntä, ja jollei leipä ole liian hapanta
eikä voi härskiytynyttä, ruokaa on tarpeeksi ja pöytäliinat ja astiat
puhtaat, niin ei hän muulla suuresti päätänsä vaivaa.

Lapset ovat hänestä hyvät semmoisina, jommoisiksi luonto on heidät
luonut; hän tahtoisi vain saada selville, mitä he _ovat_ -- ei hän
milloinkaan aprikoi, minkälaisiksi hän olisi heidät tahtonut eikä
heistä liikoja toivoskele; hän tyytyy heihin semmoisina.

Perheessä kävijä huomaa helposti tuhansia puutteita järjestyksessä,
lasten kasvatuksessa, vieläpä koko talouden hoidossakin; mutta samalla
hän näkee ja tuntee siellä vallitsevan rauhan ja kodikkuuden, joka
melkein kokonaan puutteet poistaa. Hän ei tietysti voi olla
huomaamatta, että tämä onnellinen koti voisi monessa suhteessa olla
paremminkin järjestetty, jolleivät sen jäsenet olisi siihen niin
tyytyväisiä sellaisena, ja että jokainen yksityinen jäsen monellakin
tavalla voisi edistyä, jollei hän kaikin puolin tyytyisi siihen, mitä
jo on saavuttanut.

Kun jokainen itseään ja toisia vaatimattomasti arvostelee, ei
keskinäinen sopu siitä milloinkaan häiriydy.

Vanhin poika ei saanut koulussa palkintoa eikä erinomaista
todistustakaan -- vaan eiväthän sitä vanhemmat eivätkä veljet ja
sisaretkaan milloinkaan olleet odottaneetkaan. Mutta hän oli kuitenkin
kunnostanut itseään ja sen tähden omaiset hänestä iloitsivat ja
riemuitsivat ikäänkuin hän olisi ollut koulun etevin oppilas. Tytöt
taas, mikäli tunnemme, tietävät kyllä, etteivät he piirusta
taiteilijain tavalla, mutta heidän pienet piirustuksensa ovat monasti
toisia ilahuttaneet. He osaavat soittaa muutamia helppoja kappaleita ja
koko perhe sitä hyvillä mielin kuuntelee. Kaikki he yhdessä illan
kuluksi laulavat virsiä ja lauluja, ja vaikka äänet ovatkin
harjautumattomat eikä laulu aina moitteettoman puhdasta, nauttivat he
siitä kuitenkin enemmän kuin moni laulunharrastaja mallikelpoisesta
esityksestään.

Niin eletään Daytonissa. Ja vaikka sinusta siellä käydessäsi usein
tuntuukin kuin moni kohta voisi olla toisin ja paremmin, niin nautit
sinä kuitenkin heidän tyytyväisyydestään, joka on kaikkialle leimansa
painanut.

Vastapäätä Daytonin perhettä asuu Moren perhe, ja jälkimäinen on
edellisen suora vastakohta.

Kaikki on Moressa mitä hienointa ja täydellisintä. Ajotiellä ei ole
ainoatakaan heinänkortta; nurmikko on kuin samettia; kukkaspenkit ovat
aina kukassa; hedelmäpuut ja viiniköynnökset kasvavat parainten
pomoloogisten teosten mukaisesti. Huoneissa on kaikki mitä
oivallisimmassa järjestyksessä; kaikki käy kuin koneessa; ruoka on
mainiota, kerrassaan erinomaista; jokainen kappale on mallikelpoisinta
lajia. Lapsia näytään kasvattavan erehtymättömästi -- niin
huolellisesti heitä tunnutaan opetettavan ja nuhdeltavan. Mitään ei
jätetä sattumuksen varaan, mihinkään ei ryhdytä tarkoin punnitsematta,
millä tavalla olisi parasta, ja siksipä saavutetut tuloksetkin tuntuvat
heidän vaatimattomista, luonnollisista naapureistaan kummallisilta.

Mutta sittenkään eivät morelaiset ole onnellisia. Huolimatta kaikista
täydellisyyksistään eivät he ole edes kymmenenneksi osaksikaan niin
tyytyväisiä kuin Daytonin perhe vähäpätöisiin toimiinsa.

Molemmilla tyttärillä Hannalla ja Manalla on luonnostaan hyvin kaunis
ääni ja lapsina he lauloivat sievästi ja miellyttävästi kuin
livertelevät pikku lintuset. Mutta kun paraimmat opettajat olivat heitä
opettaneet ja he olivat etevimpiä taiteilijoita kuulleet, eivät he enää
milloinkaan laula eivätkä soita -- piano on sulettu ja heidän äänensä
vaienneet. Jos pyydät heitä laulamaan, vastaavat he etteivät he enää
milloinkaan laula; isä on niin erinomaisen soitannollinen, ettei hän
siedä tavallista laulua eikä soittoa.

Kuultuansa Jenny Lindiä, Grisiä, Albonia, Mariota ja muita
sävelmaailman kuuluisuuksia on koko perhe päättänyt olla laulamatta.
_Heidän_ laulunsa ei ole enää minkäänarvoista.

Samasta syystä tyttäret, joita kuuluisa maalari puolen vuoden ajan oli
opettanut, inhoten viskasivat siveltimensä ja repivät aika sievät ja
miellyttävät harjoitelmansa, joita heidän rehelliset naapurinsa
ihaillen ihailivat. Jospa he voisivat piirustaa niinkuin Scratchalini,
jos he voisivat toivoa tulevansa oikeiksi taiteilijoiksi -- he
selittävät -- niin kyllähän he sitten jatkaisivat; mutta nyt he ovat
oppineet kylliksi nähdäkseen, että taide on elämäntyö. Ja kun he eivät
voi siihen elämäänsä uhrata, niin ovat he päättäneet olla sitä
laisinkaan harjoittamatta.

Samasta syystä he ovat lakanneet kirjeitäkin kirjoittamasta. Jos heidän
käsialansa olisi mallikelpoinen, jos he kerrassaan moitteettomasti
osaisivat äitinkieltänsä, jos he olisivat nerokkaita ja sukkelia ja
heidän mielikuvituksensa rikas kuin etevinten kirjailijain -- silloin
he mielellään ja uutterasti kirjeitä kirjoittaisivat. Vähempään he
eivät tyydy. Eivätkä he kirjoita riviäkään, jollei ole henki
kysymyksessä tahi joku muu erinomainen seikka. Ja he osaavat kirjoittaa
hauskoja, miellyttäviä, naisellisia kirjeitä ja luonnollisesti
osaisivat vieläkin paremmin, jos vähänkin harjoittaisivat.

Surut ja huolet painavat rouva Moren mieltä. Synkkänä hän istuu
komeassa, hyvästi järjestetyssä kodissaan ja puhellessasi hänen
kanssaan hämmästykseksesi kuulet kaiken hänen talossaan olevan mitä
kauheimmassa epäjärjestyksessä. Kysyt tietysti syytä ja hänen
vastauksistaan huomaat, että hän on hankkinut tietoja elämästä Euroopan
sivistyneimmissä valtioissa ja tahtoisi kaikki työnsä ja tehtävänsä
niiden mallin mukaisesti toimittaa eikä ole jaksanut siihen päästä.
Sinä kehut hänen keittäjäänsä ja hän vastaa valittaen:

-- Kyllähän hän aina jotain osaa, mutta kunnon keittäjäksi hänestä ei
ole.

Sinä ihmettelet hänen leipäänsä, kahviansa, leivoksiansa y.m. ja hän
kuuntelee huokaillen.

-- Niin, hän myöntää, syötäviähän ne ovat, eivät toki huonompia; mutta
olisittepas nähnyt leivoksia muutamassa Pariisin kahvilassa ja leipää
erään englantilaisen aatelismiehen linnassa, jossa oli oma leipomo ja
ranskalainen leipuri, joka ei muuta tehnytkään kuin paranteli leivän
valmistustapoja.

Ja niitä ajatellessa ovat kaikki muut leivät ja leivokset huonoja ja
mitättömiä.

-- Mutta siihen on minun täytynyt mukautua, hän huoaten lisää.

Koko taloudenhoito näyttää tuosta säntillisestä ja vaativaisesta
naisesta olevan kuin kukkula kukkulan vieressä ja tunturi tunturin
takana; mitään hänen laajassa, oivallisesti hoidetussa talossaan ei ole
kylliksi hyvää, siksi vain että hädin tuskin jaksaa sietää.

-- Tottapa se täytyy niin jättää, sanoi hän raukeasti, kun kaikki hänen
ympärillään häärivät, koettaen tehdä hänelle mieliksi.

-- Anna olla Hanna, enhän minä milloinkaan voi toivoa saavani teitä
tekemään mitään kunnollisesti.

Keskellä rikkauksia ja lahjoja, joita hänen naapurinsa kadehtivat, on
hän kuitenkin sanomattoman levoton ja onneton. Vaativaisen luonteensa
takia on hän tyytymätön sekä itseensä että muihin. Tyytyväisyydestä,
joka on syntynyt molemminpuolisesta hyväksymisestä ja toistensa
pyrkimysten kunnioittamisesta, on tuskin tietoakaan koko perheessä.
Jokainen vaatii itseltään ja toisilta niin paljon, etteivät he
milloinkaan voi toisiansa tyydyttää ja siksi he pelkäävät toisiansa. He
eivät voi laulaa toisilleen, eivät kirjoittaa, eivät edes vapaasti
puhellakkaan toistensa kanssa, sillä kukin tietää toiset niin kauhean
vaativiksi ja ankarasti arvosteleviksi.

Vaikka kaikki salaisesti halveksivat toisella puolen tien asuvia
vaatimattomia naapurejaan, jotka ovat hautautuneet tietämättömän
tyytyväisyyden syvimpään pakanuuteen, niin sittenkin komea Juho herra
useasti salakkali pistäytyy Daytoniin viettääkseen hupaisan illan
vaatimattoman, hauskan perheen seurassa. Hän laulaa heidän kanssansa
iloisia lauluja vanhalla rämisevällä pianolla säestettäessä. Ja hän
vertaa siellä viettämiänsä mieluisia hetkiä kotinsa kolkkoon
yksitoikkoisuuteen.

Kate Daytonin ääni on tosin harjautumaton, ja monasti hän laulaa
väärinkin, mutta hän on niin herttaisen iloluontoinen, että se
muihinkin tarttuu ja tuskin hän on istuutunut soittamaan ja toiset
yhtyneet reippaaseen lauluun, kun nuoren Juho herran mielestä on
maailmassa sittenkin jotain taiteellisesti kaunista laulua parempaa. Ja
kun he tanssivat, ovat arvoituksilla ja leikkivät huolimatta mistään
muusta kuin omasta hauskuudestaan, silloin alkaa Juho miettiä, eikö
viisaus todellakin ole hulluutta, jos tietämättömyys tuo sellaista
siunausta.

Hanna ja Maria nauravat veljensä mieltymykselle, mutta sama on laita
heidän itsensäkin. Daytonissa käydessään ovat he aimo sankaria; heidän
piirustuksiaan niin ihaillaan, heidän laulunsa niin huimaa, ja siten he
halveksimillaan lahjoilla ilahuttavat kiitollisia naapurejaan. Ja miten
onkaan, on Hanna More varsin suosiollinen Wille Daytonille, joka häntä
huomattavasti ihailee. Eikä hän pidä hänestä vähemmän sen vuoksi, että
hän, iloinen ja rehellinen poika, vaatimattomuudessaan ja kainoudessaan
pitää häntä ihmeellisen taitavana ja täydellisenä.

Wille ei tietysti vastaa sitä ihannetta, jonka rouva More ja nuoret
naiset itse sekä ajatuksissaan että puheissaan ovat tulevan aviomiehen
esikuvaksi asettaneet. Wille ei ole lahjakas eikä etevä, mutta hänellä
on hyvä luontainen ymmärrys ja hän on tarmokas ja on helposti voittanut
monet elämän vaikeudet, johon oivallinen ja mahtava Juho herra ei ole
pystynyt. Willen tavallinen ymmärrys on usein viidessä minuutissa
selvittänyt sekavan vyyhden, johon kelpo Moren perhe oli sotkeutunut,
sillä Wille näki asiat selvästi, kuten ainakin käytännöllinen ihminen.

Sen puutteen, joka näissä molemmissa perheissä on, poistaa ja täydentää
ainoastaan toinen perhe. Onnen ja tyytyväisyyden on Daytonin perhe
päämaaliksensa asettanut ja saavuttanut sen suuremmassa määrässä kuin
morelaiset, jotka taas ovat täydellisyyden lipuksensa kohottaneet ja
siinä ennättäneet ensiksi mainittujen edelle. Osa Moren perheen
tyydyttämättömästä ihanteellisuudesta voisi kiihottaa Daytonin perhettä
edistymään ja helposti he kehittyisivätkin, jos vain sitä itse
harrastaisivat. Toiselta puolen hiukkanen daytonilaisten tyytyväisyyttä
käytännöllisentäisi Moren perheen kyvykkäisyyttä ja hienostumista,
siten edistäen heidän omaa onneaan.

Mutta näiden luonteiden välillä on vielä kolmas laji, jonka
ihanteellisuus on yhtä suuri kuin morelaisten ja joka yhtä kiihkeästi
täydellisyyteen pyrkii, mutta joka käytännöllisen järkensä avulla pysyy
tasapainossa niinkuin koneen käymäratas.

Minkähän tähden oikeat ihannoitsijat eivät milloinkaan sure sitä,
etteivät voi lentää linnun lailla eivätkä uida kalan tavalla?

Sen tähden, että heidän järkensä sanoo sen kerrassaan mahdottomaksi
eivätkä he sen tähden milloinkaan sitä toiveittensa pyrintöperäksi
aseta. Sellaisten tasaluontoisten käytännöllinen järki selvästi
viittaa, missä kulkee saavutettavan ja saavuttamattoman raja, ja sen
mukaan he toiveensa asettavat.

Selvä järkihän jo opettaa, ettei ole yhtään ainoata inhimillisen
taiteen eikä tieteen haaraa, jossa milloinkaan täydellisyyden
saavuttaa. Eräs kasvitieteilijä vakuutti, että koko elämänikänsä saa
vakavasti ja uuraasti työtä tehdä täydellisesti perehtyäkseen yhteen
ainoaan levälajiin. Samoin ei ole mitään rajaa laulussa, soitossa eikä
muissa taiteissa. Ei puutarhuri milloinkaan voi työtään jättää ja sanoa
puutarhansa olevan täydellisen. Taloudenhoitoa, ruuanlaittoa,
ompelemista, neulomista, kaikkea, mikäli ymmärrämme, voi parantamistaan
parantaa ja täydentämistään täydentää.

Mutta vaikka siis on mahdollista täydentää kaikkea äärettömiin, niin
olosuhteet kuitenkin estävät useimpia ihmisiä, olkoonpa suunta mikä
hyvänsä, saavuttamasta puoltakaan siitä, jonka he katsovat pyrkimisen
arvoiseksi. Ja onnettoman idealistin ja tyytyväisen realistin välinen
erotus usein on -- ei siinä, etteivät he kumpikin huomaisi, miten
paljon täydellisyyden pyrkiminen heiltä vaatii, vaan siinä, että sen
huomattuaan realisti tyytyy saavutettavaan, mutta idealisti lakkaamatta
kiusautuu ja väsyttäytyy turhaan koettaessaan saavuttamatonta
saavuttaa.

Muutaman suuren ja monimutkaisen yleisen laitoksen johtajaa onniteltiin
hänen iloisesta luonteestaan, jonka hän voi niin tasaisena säilyttää
niin erilaisissa toimissa ja huolissa. Hän vastasi:

-- Olen päättänyt tyytyä, kun saan kaikki _puoleksikaan_ niinkuin olen
toivonut.

Hyvä olisi, jos sama elämänohje voitaisiin kodinkin piiriin
sovelluttaa.

Kuulee usein ihmisten sanovan, ettei se tai se ole tyytyväinen, jollei
hän saa kaikkea tehdyksi "_juuri niin_" -- se on, hänen korkeimman
mittakaavansa mukaisesti.

Jos sellainen vaativa henkilö on nainen ja hänestä tulee perheenäiti,
niin hän varmasti tulee onnettomaksi ja tekee onnettomaksi toisetkin;
sillä koti on sellainen paikka, jossa ei yhdenkään naisen taikavoima
saa mitään tehdyksi "juuri niin."

Lukea me kyllä voimme kasvatusta käsitteleviä teoksia -- ja niitähän on
paljon oivallisiakin -- voimme lukea kotioloista hauskoja kuvauksia,
joissa lapset ja palvelijat liikuttavan yksimielisesti toteuttavat
kirjailijan suunnitelmia, mutta todelliset lapset ja todelliset
palvelijat ehkäisevät sen elämänihanteen toteuttamista, jonka olemme
itsellemme kuvitelleet. Yhtä vähän voi aviomiestä sovittaa ennakolta
suunniteltuihin ihanteihin. Usein siis henkilö, jolla on oivallisimmat
tiedot kasvatuksesta ja mitä korkein elämänihanne, on kuin käsistään ja
jaloistaan sidottu ja hänen täytyy nähdä ikäväin olosuhteiden
musertavan voiman ne kaikki tomuksi ruhjovan.

Ei mikään ole helpompaa kuin puutarhan suunnitteleminen. Me rajoitamme
alan, ojitamme, istutamme, istutamme uudestaankin ja väitämme. Me
luemme kukkaluetteloja, kunnes niiden väririkkaat kuvaukset päämme
pyörälle panevat. Me istutamme luumuja, päärynöitä ja persikoita ja
palkaksi kaikista rettämisistämme odotamme paratiisia. Mutta
todellisessa puutarhassa ilmestyy matoja kaaliin, kovakuoriaisia
meloneihin, etanoita ja kultaseppiä ruusuihin ja kaikellaisia muita
hyönteisiä luumuihin, päärynöihin, ja viinirypäleihin, ja halla, pouta,
tuulet ja rakeet hävittävät koko istutuksen.

Puutarha ja perhe ovat toistensa laiset. Kummankin voi paperille
kauniisti kuvata ja kauneuden ja täydellisyyden säännöt voi niin
selviksi ja varmoiksi esittää, että kuka hyvänsä ne ymmärtää, ja
näennäisesti niin helpoiksi toteuttaa, ettei hullukaan siinä erehdy.
Mutta molemmissa tapauksissa eroavat kuitenkin tulokset uskomattomiksi
siitä, mitä on toivonut ja odottanut.

Paljon voittaisi kotoinen onni, jos ihmiset elämänsä yhteissoittoa
alkaessa virittäisivät soittokoneensa matalaäänisiksi.

Ihanteellisuus muuttuu usein petolliseksi henkiseksi ja siveelliseksi
sairaaloisuudeksi, joka vahingoittaa sitäkin enemmän, koska sillä on
liittolaisenaan korkein ja jaloin puoli ihmisessä. Eikö meidän pidä
pyrkiä täydellisiksi? Pitääkö meidän sitten tyytyä alhaisiin ihanteihin
ja alhaiseen mittakaavaan?

Näihin kysymyksiin näyttää olevan vain yksi vastaus. Mutta jos sokea,
järetön kaiho valtaa ihmisen, niin hän uupuu, hämmentyy, tulee
tyytymättömäksi, levottomaksi, alakuloiseksi ja onnettomaksi.

Onneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa. Rauha ja
sopusointu karkkoavat kodista, jonka jäsenet ovat levottomia ja
epäsointuisia. Siinäpä salainen syy, että moni hyvä, puhdas ja
tunnollinen ihminen on kodin ikävyyden aiheena. Hän on vaativa,
tyytymätön, onneton; siksipä hän tuottaakin ympäristöönsä ainoastaan
tyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Hän on hyvin tyytymätön itseensä;
hän ei kärsi itseään. Hän on tyytymätön olentoonsa, käytökseensä,
kasvatukseensa, tietoihinsa ja luonnonlahjoihinsa.

Kaikissa näissä hän vertaa itseään ihanteihin eikä tietysti sitä
vertausta kestä. Siveellisessä ja uskonnollisessakin suhteessa hän
tarkastaa itseänsä, yhtä katkerasti ja ankarasti arvostellen. Hän näkee
vain virheitä ja puutteita ja huomaa itsensä niin kurjaksi hylyksi,
että koko elämä viimein tuntuu surkealta ja toivottomalta, ja hän
toivoo, ettei olisi syntynytkään. Hän suuttuu ja kyllästyy itseensä;
hän ei suvaitse eikä kärsi itseänsä. Ja itseensä tyytymättömät ihmiset
joutuvat helposti selkkauksiin toistenkin kanssa. Vaativa luonne, joka
ei omia virheitään ja puutteitaan kärsi, ei siedä niitä toisissakaan.
On todellakin semmoisia ihmisiä, jotka siinä suhteessa säästävät yhtä
vähän itseään kuin toisia, suuttuvat molempiin ja inhoavat kumpaakin.

Varsin välttämätöntä on, että sellaiset korkealle tavoittelevat,
äärimmäisen ihanteelliset luonteet uskonnon avulla rajoittavat ja
jalostavat ihanteellisuuttaan. Usein kuitenkin uskonto vain enentää
vaikeuksia, jos sen vakava vaatimus katkeroittamistaan yhä katkeroittaa
ennestäänkin vaativaa ja kiduttautuvaa mieltä.

Oikein ymmärretty ja sovitettu uskonto on kuitenkin väärän ja
sairaaloisen ihanteellisuuden ainoa parannuskeino. Kristinusko yksin
antaa ihmisluonteelle, olkoonpa se miten monivivahduksinen hyvänsä,
_rauhan_ suuren ja lohduttavan lahjan. Voimakkaasti ja varmasti lupaa
suuri Mestari _rauhan_ kaikille ihmisille -- kaikissa oloissa, kaikille
luonteille, kaikissa tarpeissa ja kaikissa puutteissa. Hän kutsuu koko
ihmiskunnan: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut ja minä annan teillä _rauhan!_

Tämä lupaus on sitä huomattavampi, kun sen lausui juuri hän, joka
meille on täydellisyyden mittakaavan asettanut, ihanteellisemman ja
vaativamman kuin mikään muu, joka ihmiskunnalle on esitetty --
mittakaavan; joka asettaa ehdottoman täydellisyyden ihmisen ainoaksi
pyrintöperäksi.

Tehtävä, jonka Jeesus antaa ihmisten ratkaistavaksi, on lakkaamaton
pyrkiminen rajattoman rauhan perustuksella -- rauhaisa, loppumaton
pyrkiminen saavuttamaan hyvää, joka käsitetään vasta tätä elämää
korkeammassa ja täydellisemmässä elämässä. Koska ihmisviisaus ei voi
tätä tehtävää ratkaista, niin hän sanoo, että niiden, jotka ottavat
hänen ikeensä kannettavakseen, täytyy oppia hänestä, sillä hän yksin
voi täydellisyyden ikeen sulostuttaa ja sen kuorman keventää.

Tämä siunausta tuottava koulu opettaa ensiksi, että ihmisluonteen
ihanteellisuus ei milloinkaan tule täysin tyydytetyksi tässä
katoovaisuuden maailmassa ja nykyisessä kehitysjaksossa, vaan vasta
tulevassa elämässä. Inhimillinen viisaustiede, vanhemmalla puolen
ikäänsä ja suuttuneena pettymyksistä, estää ihanteellisuuden
lakkaamatonta, uupumatonta kaipuuta ja pyrkimystä; -- sitä pidetään
pettäjänä ja valehtelijana, käsketään vaikenemaan ja menemään
matkaansa. Mutta uskonto kehoittaa sitä pysymään rohkeana,
kaipaamistaan kaipaamaan, toivomistaan toivomaan ja ennustamistaan
ennustamaan ja viittaa tulevaiseen, jolloin todellisuus voittaa kaikki
sen unelmat.

Luja usko tulevaan elämään, jossa kaikki on täydellistä -- vahva
vakuutus, että Jumala ei ole ihmiseen istuttanut kaihoa, joka ei täyttä
tyydytystä silloin saavuttaisi -- se se antaa sielulle rauhan tyynesti
täydellisyyttä odottamaan.

Sellainen usko on parempi kuin synnynnäinen viisaustieteellinen järki,
joka muutamissa ihmisissä sortaa ihanteellisia toiveita; sillä
sellaisen uskon näköpiiri on avarampi ja sen voima suurempi.

       *       *       *       *       *

Tunsimme kerran naisen, jolla oli kaikki ne kyvyt ja ominaisuudet,
jotka menestyvät ja kehittyvät hienossa seurassa. Hänellä oli uomi ja
rikas koti, jossa hän erityisen miellyttävästi osoitti suurta
vieraanvaraisuutta, mutta yhtäkkiä onnen pyörä kääntyi ja kaikki oli
mennyttä. Rikkaus, jolle koti oli rakennettu, suli kuin lumi
päivänpaisteessa.

Me olemme nähneet tämän naisen pienen perheensä kanssa alottavan uutta
elämää uutistalossa etäisessä lännessä.

Olemme nähneet hänen istuvan talon ainoan huoneen ovella, huoneen, joka
samalla oli vierashuone, makuuhuone ja lastenhuone. Iloisesti hän puki
lapsiansa aamuisin ja pesi heitä ainoasta tinaisesta pesuvadista, joka
nyt sai kylpyhuoneen virkaa toimittaa. Ja kuitenkin hän naureskeli ja
puheli iloisesti lasten kanssa sormellansa kiharoittaen heidän
kutriansa. Muutamat kiertokasvit, jotka hän oli istuttanut molemmin
puolin kömpelöä eteisen ovea, näyttivät häntä ilahuttavan yhtä paljon
kuin muinoin ansarit ja puutarhat. Ja jäännöksen kirjastostaan,
puolenkymmentä kirjaa, ja miehensä paperit ja omansa ja lasten
yksinkertaisen puvuston järjesti hän joka päivä yhtä innokkaasti kuin
jos hän ei olisi sen avarimmissa oloissa milloinkaan elänyt. Ainoastaan
iloisen ja toivorikkaan luonteen luullaan niin helposti mukautuvan
elämän vastoinkäymisiin ja onnenvaiheihin. Mutta tässä tapauksessa se
oli yksinomaan uskonnon vaikutusta.

Aikaisemmin oli hän ollut ihanteellisuuden tyytymättömiä orjia. Hän oli
huokaillut ja valittanut elämän ylellisyydessä; ja jokainen pikku
seikka, joka ei ollut hänen ihanteensa mukainen, oli häneen
tuskallisesti koskenut. Nyt hän oli oppinut alistumaan, työ ja
vastoinkäymiset olivat häntä opettaneet niinkuin sotilaselämän
velvollisuudet sotilasta. Tyytyväisenä hän täytti tehtävänsä ja kesti
sen ikävyydet, täysin siemauksin nauttien jokapäiväisen elämän pikku
iloista, jotka metsäkukkien lailla vaivojen ja vaikeuksien lomista
pilkistivät, ja silmäillen sotaretken loputtua saavutettavaa rauhaa.

Hänessä on taiteilijalahjoja ja muinoin hän menestyksellä käytti
piirustinta ja sivellintä, mutta päättävästi on hän pannut värit ja
siveltimet syrjään ja viettää hetken toisensa perästä parsien lastensa
sukkia ja kääntäen ja paikaten niukkaa puvustoa, jota ei kekseliäisyys
eikä kätevyys enää komeaksi saa.

Hän oli hyvin soitannollinenkin, mutta soittokoneen aika on ollutta ja
mennyttä ja nuorimman lapsensa hän nukuttaa lauluihin, joita vieraat
muinoin hänen komeassa salissaan ihaillen kuuntelivat. Hän tietää ja
tuntee lahjojen ja kykyjen uinuvan käyttämättöminä hänen hoitaessaan
jokapäiväisiä tehtäviään lapsenhoitajana, keittäjänä ja ompelijana;
mutta hän muistaa _häntä_, joka otti orjan muodon hänenkin tähtensä. Ja
hän on varma, että hänen runsaat lahjansa samoin kuin maahan kätketty
hyasinttisipuli kerran kukkaan puhkeaa ihanassa tulevaisuudessa, jonka
hänelle Mestari on luvannut.

Sen vuoksi hän ei huokaillen sure tulevaisuutta eikä nykyisyyttä -- ei
elämäänsä eikä kohtaloansa; hän on sopusoinnussa itsensä ja
ympäristönsä kanssa. Hänen miehensä pitää häntä ihanana jokapäivä
uudistuvana ihmeenä ja hänen lapsensa kasvavat ja varttuvat ja
siunaavat häntä.

Mutta kun usko parempaan ja täydellisempään elämään on perustuksena,
jolle yksin rakennamme nykyisen elämän pysyvän onnen, niin täytyy
meidän ihanteellisten viisaasti rakennustyöhömme ryhtyä.

Etusijassa on meidän harjoitettava kärsivällisyyden ja
suvaitsevaisuuden velvollisuutta itseämme kohtaan. Kaikista
uskonnollisista ja siveellisistä ajattelijoista on Fénelon ainoa, joka
selvästi on esittänyt itsekasvatuksen velvollisuudet.

_Ole kärsivällinen itseäsi kohtaan_ -- kehoittaa hän usein
kirjoituksissaan. Nämä sanat sisältävät tärkeän opetuksen, koska on
välttämättömän tarpeellista, että me olemme kärsivälliset itseämme
kohtaan voidaksemme kärsiä toisia.

Tarkastelkaamme maailmaa ympärillämme! Kenen mieltä helpoimmin
noudatetaan? Ketkä ovat iloisimmat, miellyttävimmät, suvaitsevimmat --
eivätkö ne ihmiset, jotka jo synnynnäisen luonteensa takia ovat
rauhassa ja sopusoinnussa itsensä kanssa -- ihmiset, jotka eivät
itseltään liikoja vaadi, eivät tuomitse itseään liian ankarasti ja
jotka sen vuoksi hyväntahtoisesti sietävät toisiakin? Mutta mitenkä
ihminen, joka joka päivä tarkkaa omia virheitään ja puutteitaan, voi
olla kärsivällinen itseänsä kohtaan?

Kysymykseen vastatkoon toinen kysymys:

Mitä sanoisit lapselle, joka vihastuisi, meluaisi, viskaisi taulunsa
lattialle ja kirjansa seinään, koskei hän saa laskuesimerkkiään oikein?

Sinä tietysti sanoisit:

Sinähän olet vielä vasta-alkaja; eihän ole kumma, että erehdyt; kaikki
lapset alussa joskus erehtyvät. Ole kärsivällinen! Juuri niinkuin sinä
puhuisit lapselle, puhu itsellesikin. Alistu välttämättömään
kohtaloosi, alota uudestaan ja uudestaan eläkä nuru, vaikket usein
onnistukkaan. Se on kai ihmisen olemassaolon välttämätön ehto ja
sellaisena se on kestettävä. Nöyryytyksien ja tappioiden kärsiminen
elämämme työssä edistää usein siveellistä kehitystämme enemmän kuin
suurimmatkaan voittomme.

Elkäämme katkerina ja kärsimättöminä katselko oivallisuuden esikuvia
elämän eri aloilla, kun olosuhteet silminnähtävästi estävät meitä sinne
saapumasta.

Virheeksi on tietysti luettava sameat ikkunat, siistimättömät huoneet
ja huolimattomasti järjestetty ruokapöytä naiselle, jolla on kylliksi
varoja ja kyllin monta kunnon palvelijaa. Mutta nainen, jonka terveys
on heikko, lapset vallattomat, ja joka voi pitää ainoastaan yhden
palvelijan, osoittaa tavallaan siveellistä sankariutta ummistaessaan
silmänsä semmoisille ja koettaessaan pitää huolta elämän ja terveyden
välttämättömimmistä vaatimuksista. Avu se silloin lienee, ettei
siisteys ja sievyys tule niin pääasiaksi, että hän ylenmäärin väsyttää
itseänsä ja rasittaa ainoata palvelijaansa.

Henkilöt, joilla on erinomainen halu järjestää ja täydentää, eivät
mistään kiirastulesta kärsi enemmän kuin olosuhteista, joissa he vain
puoleksi voivat tehtävänsä toimittaa, mutta se kova kohtalo on
kuitenkin monen, monen osana. Elämä ajaa heitä eteenpäin antamatta
heille mihinkään tarpeeksi aikaa; kaikki on hätiköimistä virheineen ja
puutteineen ja kiihkeä mieli kärsii yhä enemmän hutiloimisesta ja
kiireestä. Jos edes yksi ainoa asia tulisi kunnolleen tehdyksi, niin
olisi siitä sielulle lepoa ja virvoitusta, vaan sitä ei sille suoda.

Paljon voisit säästää hermojen väsymistä ja kulumista, jos päättävästi
ratkaisisit, mitkä seikat missäkin oloissa ovat kerrassaan
syrjäytettävät. Ota varteen olevat olot, tarkasta ja järjestä
työainekset, pidä silmällä päämäärääsi ja katso, eikö siellä täällä ole
seikkoja, jotka voit suunnitelmistasi poistaa, toimittaaksesi paremmin
muut tehtäväsi.

Entäpä jos ruokapöydästämme poistaisimme kaikki herkut, säilykkeet,
viinit ja oluet, jotka vain menoja lisäävät, ja sen sijaan käyttäisimme
ravitsevampaa ja paremmin valmistettua ruokaa. Ja eiköhän koristuksia
ja kalliita kauneita voisi emännän laskuista poistaa hankkiessa
vaatteita perheelle? Moni heikko nainen on henkensä heittänyt
rettäessään ja ommellessaan yökaudet komeita pukuja, joista ei hän itse
eivätkä hänen lapsensa hyödy eivätkä jalostu.

Ihanteellisuus lisää työtä ja vaivoja, lakkaamatta laajentaa ja avartaa
puvun ja neulan alaa, jossa huolestuneet naiset sinne tänne taivaltavat
konsanaan rajaa löytämättä. Ompelukoneen luultiin työtä huojentavan;
mutta niinkö todellakin on käynyt? Sitä epäilemme. Sen se on saanut
aikaan, että seitsemänkymmentäkaksi poimua on pikku hamoseen tullut
entisen viidentoista sijaan ja toista mointa enemmän pukuja
valmistetaan ja pidetään välttämätönnä. Yhä edelleenkin naiset
rasittautuvat ja liiaksi riehkivät ompeleittensa ääressä, ja kuitenkin
pitää paikkansa vanha sananparsi, ettei naisen työ milloinkaan
valmistu. Sielu ja hermot eivät puoleksikaan niin vaivautuisi ja
kuluisi, jos pukuasioissa vältettäisiin suuntia, jotka välttämättömästi
vaativat aikaa, voimia ja varoja enemmän kuin useimmilla ihmisillä on
käytettävänään.

Aikamme naisten sanakirjassa on pelättävä sana -- _reunustaminen_.
Ennen aikaan riitti hyvä puku; nykyjään ei puku kelpaa reunustamatta.
Kaikki, pienokaisen ensimäisistä pukimista komeaan morsiuspukuun asti
koristetaan reunuksilla, jotka usein ovat pukuakin kalliimmat. Päivässä
voi puvun valmistaa, vaan reunusta sitä ei vähemmässä kuin parissa
kolmessa.

Tunnollinen nainen tarkoin harkitkoon, paljonko hän noita tarpeettomia
taakkoja ottaa kantaakseen; hän muistakoon ihanteellisuuden
rajattomaksi ja ymmärtäköön väistyä sitä, mikä ei ole toteutettavissa.

Hauskassa kuvauksessaan elämästään ja kokemuksistaan uutisasunnossaan
kertoo rouva Kirkland päänvaivastaan koettaessaan ahtaaseen asuntoonsa
sovittaa mukavaa, mutta liian suurta vaatekaappia. Kotveroisen turhaan
koetettuaan pyysi hän erästä metsän jäntevää tytärtä sitä sijoittamaan.
Muitta mutkitta nainen nosti kaapin ulos, huomauttaen, että: "kun se ei
sovi huoneeseen, niin se ei sovi."

Terve järki, joka ilmeni maalaistytön huomautuksessa, olisi voinut
monen emännän hengen pelastaa, joka on turhaan koettanut saada kotiansa
hauskaksi ja mukavaksi kapineilla, joita ei olisi tarvinnut huoneeseen
tuodakkaan.

Jonkun verran arvostelukykyä tosin tarvitaan ymmärtääksemme, mitä on
hylättävä elämän eri aloilla halutuista erilaisista esineistä, ja
itsenäisyyttä ja lujuutta voidaksemme sanoa:

-- Enpä huolikkaan tehdä sitä ja sitä, jota toiset tekevät ja kenties
toivovat minunkin tekevän.

Kun sen on päättänyt, on taakka pudonnut ja mielen tyyneys ja rauha
sijaan tullut -- kun liian suuri kaappi kerran on viety pois, niin
kaikki muut kapineet hyvästi huoneeseen sopivat.

Äiti, joka huolestuneena koettaa yhdistää lastensa huolellista
hoitamista ja kasvattamista ja tavanmukaisia kyläilyjä ja seurustelua,
saattaa kaiken aikansa sitä ahertaa onnistumatta kummassakaan ja
nauttimatta milloinkaan hetkenkään lepoa ja rauhaa. Ainoa keino, joka
hänet siitä pulmasta pelastaa, on vankka päätös:

-- Lapsiani _voin_ hyvästi kasvattaa, ja tästä lähin se onkin _ainoa_
tehtäväni.

Ja se päätös tuo pyhärauhan hänen levottomaan, touhuisaan elämäänsä.
Tosin vieläkin täydellisyyden päämäärä vain etäältä häämöttää, mutta
hän voi tehtävänsä entistä paremmin toimittaa ja hän lähestyy
päämääräänsä.

Ihanteellisuudesta puhuessamme päättäkäämme _olla tyytyväiset entisiin
tekoihimme, tietäessämme käyttäneemme kaiken Jumalan antaman
ymmärryksen ja tehneemme, mitä olemme voineet_.

Turha on ihmisen kiusautua tehtyä tekoa miettien ja toivotonna
tulevaisia aprikoiden. Luulisi terveen järjen voivan heittää
tapahtuneen teon kuin kiven valtamereen, mutta sairaaloinen idealisti
ei voi entisyydestä irtautua.

-- Oliko toimintatapani _oikea_? Eikö olisi ollut parempi niin tai
niin?

Ja kiduttautuen hän valvoo yökausia, käännellen ja väännellen tuhansia
mahdollisuuksia, tuhansia epävarmoja "ehkä" ja "kenties."

-- Jos olisin _niin_ tehnyt, niin ehkäpä olisi siten käynyt tai ehkei
olisi sitä tapahtunut.

Ja koska on mahdoton tietää, miten milloinkin olisi käynyt, niin
hämmentyvät ajatukset ja hän saattaa miettimästä päästyäänkin sitä
miettiä.

Totta puhuu apostoli sanoessaan: "minä unohdan ne kuin takaperin ovat
ja kokotan niiden perään kuin edessä ovat". [Fil. 3:14]

Idealisti pyhästi päättäköön pitää tapahtunutta peruuttamattomana ja
itseään koetellakseen ainoastaan kysyköön:

-- Teinkö todellakin parastani, mitä _silloin_ ymmärsin?

Kvietistien [_Kvietismi_ on salaperäinen uskonnollinen suunta, jonka
alkuunpanija, espanjalainen _Miguel de Molitios_, eli 17:lla
vuosisadalla. Kvietismin mukaan oikea uskonnollinen elämä on sielun
täydellinen lepo Jumalassa, jolloin ihmisen oma ajatteleminen,
tahtominen ja toiminta on lakannut.] periaate on, että me toimittuamme
paraan ymmärryksemme mukaan olemme silloin Jumalan tahdon täyttäneet,
koska meille muuten olisi annettu suurempi ja toisellainen ymmärrys, ja
meidän velvollisuutemme on tyytyä Jumalan tahtoon, täyttipä sen ihminen
tai Jumala itse.

       *       *       *       *       *

Kirjoitettuani tähän asti ja kun en mitään siihen lisättävää keksinyt,
luin esitelmäni vaimolleni ja Jennylle. Jenny päärmi paraillaan
kuuttakymmentä metriä kaularöyhelöä -- siksi muistelen hänen sitä
nimittäneen -- jota hän välttämättömästi tarvitsi pukuunsa ja vaimoni
kirjaili muuatta niistä seitsemästä pikku hamosesta, jotka hän oli
Mariannalta ottanut pelätessään tuon oivallisen äidin turmelevan
terveytensä ja silmänsä ahertaessaan niitä valmiiksi ennen lokakuuta.

Kumpikin hyväksyi esitelmäni ja kehui sitä, ja minä ajattelin pyhän
Antoniuksen saarnaa kalastajille:

    Kun saarna päättyi, jokainen
    taas tavan otti entisen:
    taas ankerias luikersi,
    ja hauki ahnas varasti.
    Sai saarna mielet intoihin,
    vaan joutui unhoon kuitenkin.










--- Provided by LoyalBooks.com ---