PILVEN HATTAROITA II

Pieniä kyhäelmiä


Kirj.

MATTI KURIKKA


Tekijän kustantamana Wiipurissa 1889.



SISÄLTÖ:

Hätikkö
Juttu, jota naiset eivät saa lukea
Vironsusi
Hevosen kertomus
VIIMEISEN KERRAN:
Otjon vetäjät
Papirossi
Ensi kerta naamijaisissa




HÄTIKKÖ.


Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringon
lämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa erään
omituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen.
Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hän
äkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hän
kaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin
»suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänen
savivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vielä
pari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tuli
takasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin savi
useampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassa
viereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut,
liitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan oli
maahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä.
Jo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikan
viereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti heti
työnsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassa
tavara-arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisen
muun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hän
ollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiin
kuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut;
mutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, mutta
eteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänen
tuttaviinsa, muuten mitä »latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikin
niin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päätti
viedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasi
silloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuun
päästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta ei
pannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunutta
jalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vielä
parannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. »Puikko keskelle, savea
sen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty»;
näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, savea
oli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähän
löytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä.
Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali-arkun, aikoi
jo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuus
täydentää nyt tuo!» tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauan
ei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassa
kuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdas
paikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taas
ollut liimaa tarvis -- ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siis
lähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edes
hänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoita
ottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totella
käskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pian
oltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sitten
puutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkusisarensa olevan hommassa hänen
työpaikallaan.

»Mitä sinä minun saveani...!» huusi hän.

»Laitan kukkoja kuten sinäkin,» vastasi pikku tyttö.

»Mene matkoihisi siitä!» virkkoi ankarasti Onni. »Hyvähän sinun olisi
toisen savesta...!» Ja hän ryhtyi jatkamaan innokkaasti työtänsä.
Kuvasta saattoi jo pian huomata, että ihminen siinä oli tekeillä.

Sattui siitä isä menemään sivutse, liekö ollut menossa pellolle, vai
minne.

»Mitä sinä siinä teet?» kysyi hän.

»Minä teen itselleni pienen veikon!» vastasi vakavana poika.

»No, kuinka voit sinä sen tehdä?» kysyi hymyillen isä.

»Minä luvin Luonnonkirjasta, jotta Dionkin rupesi savesta ihmistä
luomaan, niin minä myöskin» -- vastasi poika.

»Mutta kuinka kävi hänen sitten?» kysyi isä.

»Sai sen puhumaankin!»

»Mutta kuinka sen lopulta kävi?»

»Kunhan minäkin pääsen niin kauas, niin luen sitten loppuun,» lausui
vakavana poika, liittäen nenän »pienen veikkonsa» litteään naamaan.

»Etkö ole lukenut loppuunkaan vielä sitä kertomusta?»

»Enhän minä --!»

»Mitä hutiloimista tämä on,» lausui isä ankarasti. -- »Mene heti
lukemaan loppuun tuo kertomus. Paina mieleesi se mitä sinulle nyt
sanon! Jos alotat jonkun työn, niin älä anna minkään muun työn sitä
keskeyttää, vaan jatka sitä kylmäverisesti kunnes pääset loppuun. Sinä
tulet tätä neuvoani elämässäsi usein tarvitsemaan. Muista se siis!»

Jo samana päivänä oli Onni lukenut kertomuksen Dionista loppuun. Hänen
savitönkkönsä ei seisonut puupalikan päässä sen kauemmin.

Vaikka ei Onni sen koommin yrittänytkään itselleen pientä veikkoa
luomaan, ei hän voinut olla alinomaa jättämättä yhtä työtä toisen
tähden keskoiseksi.

       *       *       *       *       *

Tosin ei Onni Toivola Helsingin Alkeisopistoon pyrkiessään osannutkaan
useaan tärkeään kysymykseen vastata, mutta erään opettajan tarkka silmä
huomasi kuitenkin, ettei siihen syynä ollut tietämättömyys vaan
tarkkaamattomuus. Hän pääsi kouluun ensi luokalle. Mutta yhäti sai hän
varoituksia huolimattomuudestaan. Kun hän itkusuin meni holhoojalleen
päiväkirjaansa näyttämään ja tämä ankarasti lausui tuttavat, mutta
sydäntä viilasevat sanansa: »Joko taas!», yritti hän kyllä tuumailemaan
tilaansa, jopa päätti parantaakin itsensä, mutta kun hän taasen istui
luokalla välitunnin jälkeen, läksivät ajatukset, vanhaa tapaansa
seuraten, omia teitään liitelemään. Jos hän sattui huomaamaan jonkun
kyntensä liian pitkäksi, muisti hän äitinsä lahjoittaman puukon
riippuvan vyötäsillään. Tosin ei ollut luvallista tunnilla ryhtyä
kynsiä leikkaamaan, mutta kun se puukko nyt siellä juuri oli sitä
varten, niin täytyihän sitä edes hiukkasen tasoittaa kynttä. Puukko
tuli siis salaa esille... Äidin lahjoittama! Kuinka hellästi syleili
äiti häntä hyvästijättäessään ja antaessaan tämän puukon hänelle
matkakumppaniksi... Ajatteli edes vaan Yliojän Kalle parkaa, jota hänen
äitinsä aina pieksi ja ihan syyttömästi. Hän tunsi niin hyvin
toverinsa... Mitenkä silloinkin kävi, kun Kalle pyysi häntä mansikkaan
ja nimenomaan mainitsi, että hän tahtoi pikku sisarelleenkin niitä
tuoda, mutta kotiin tultuaan sai selkäänsä siitä, että oli sisarensa
kotiin itkemään -- --

»Rautalammen reitti!» kuuli hän vieruskumppaninsa vastaavan.

»Mitkä ne siis olivat!» kysyi opettaja... »Toivola!»

Onni hyppäsi hajamielisenä seisoalleen. Onneksi oli hän kuullut
kysymyksen. »Pielavesi, Nilakka Iisvesi ja Konnevesi!» vastasi hän
rohkeasti, mutta luokka rupesi nauramaan ja opettaja ärjäsi: »Istu»

Se, jolta sitten kysyttiin, vastasi: »Ne ovat Viitasaaren reitti,
Saarijärven reitti, ja Rautalammen reitti.»

Toivala sai taasen muistutuksen tarkkaamattomuudesta.

Yhä tyytymättömämmiksi rupesivat opettajat käymään Toivolata kohtaan.
Muutamat väittivät, että Toivola oli laiska, mutta se oli erehdys.
Häneltä ei vaan riittänyt voimaa tekemään mitä hyvänsä, niinkuin
muutamat kyllä voivat. Vanha hevoskonkari vetää nyhjystää kuormaansa,
vaikka kuinka huonosti valjaissa olisi, vaikka länget kaulaa
kalvavatkin, mutta vallaton, vapauteen tottunut ori siitä raivostuu, ja
jos se ei auta, masentuu kokonaan.

Kerran syntyi taasen opettajain huoneessa keskustelu Toivolasta.

»Eihän siitä ole minnekään!» väitti luvunlaskun opettaja. »Vaikka
kysyisi: Mitä on kaksi kertaa kaksi? niin ei häneltä heti saa oikeata
vastausta... Töllöttää vaan aivan viattoman näköisenä eteensä, vieläpä
tirkistää hymyillen suoraan vasten silmiäni.»

»Minä olen toista mieltä, veli,» huomautti luokan esimies. Vaikka
tuollainen luonteen vilkkaus onkin haitaksi koulunkäynnissä, on se
minusta paljon lupaavampi kuin tuollaisen jörön, joka ahnaasti nielee
opettajan sanat mahaansa, voimatta niitä kumminkaan vereksi sulattaa.»

»Mutta mitä hyötyä on nyt tuollaisesta vilkkaudesta, kun ei sellainen
todellisuudessa voi mitään perinpohjaisesti oppia, vaan tavottelee
palan kutakin, voimatta kumminkaan opintarvetta tyydyttää.»

»Älähän huoli! Kun pojassa saadaan vaan opintarve selviämään, kun hänet
saadaan tajuamaan, että ainoastaan seuraamalla tarkoin opetusta, hän
voi pysyä kumppanien rinnalla ja samalla autetaan häntä taistelussa
hajamielisyntiänsä vastaan, niin kyllä hänestä saamme oppilaan, joka
helpommin seuraa opintoja läpi koulun, kuin nuo ukkomaiset jöllit,
jotka yläluokille asti pinnistettyään voimiaan, väsyvät ennen aikaansa
tahi takertuvat aineisin, joista ei pääse 'pänttäämällä', vaan järjen
terävyydellä.

»Tuo on kyllä totta mitä sanot,» alkoi rehtori, kuultuaan edellisen
keskustelun, »mutta nyt on meillä se surkea kokemus, että tuollaiset
vilkkaat, lahjakkaat pojat rupeavat kaikellaista muuta hommaamaan,
laiminlyömään läksyjänsä jäävät luokalle, oppivat toista vuotta
luokalla ollessaan suorastaan laiskottelemaan ja menevät turmiolle.»

»Se vaara on tosin suuri, mutta minusta ensiluokilla ovat opettajat
edesvastauksessa siitä, jos lahjakkaat pojat rupeavat laiskottelemaan.
Opettajain tulee pitää heitä niin tiukalla, etteivät he voi saada
hetkeksikään tilaisuutta siihen. Heidän tulee pitää vaaria heidän
elämästään ulkopuolella koulutuntiakin. Vasta kun he ovat keskiluokille
päässeet, on hiukan tuota menettelytapaa muutettava. Silloin pitää
heissä herättää kunniantunto niin valtavaksi, että he häpeävät
kumppaneitaan luokalle jäädessään ja samalla on koetettava ylläpitää
luokalla sellaista yhteishenkeä, ettei kukaan millään ehdolla raskisi
erota entisistä koulutoveristaan. Yläluokilla on kokonaan oppilaan oma
syy, jos hän takapajulle jääpi; jollei häntä silloin edistymisen halu,
kunnian ja velvollisuuden tunne aja ahkeroitsemaan, on se hänen oma
syynsä. Ainoastaan hänen siveellisestä elämästään on opettajan huoli
pidettävä.»

»Tuo kuuluu hyvin kauniilta,» huomautti hymyillen keskustelun alottaja,
»mutta jotta tästä keskustelusta olisi jotain hyötyä, pyytäisin minä
sinua sanomaan, miten sinun mielestäsi tuollainen hulivili saataisiin
opetusta seuraamaan.»

»Milläkö? Siihen löytyy keino. Koetappas jonakin tuntina pitää häntä
koko ajan kynsissäsi, älä anna hänelle hetkeksikään aikaa vaipua omiin
mietteisiinsä, niin saat heti nähdä, että hän osaa mainiosti.»

»Sillä tavoinhan muut oppilaat joutuisivat aivan syrjään.»

»Tee tuo vaan koetteeksi. Jos käy kuten sanon, niin ota vast'edes selvä
siitä, kutka oppilaat ovat hänen kaltaisiansa ja siitä lähtien pidä
niitä alituisesti kysymyksilläsi aineessa kiini. Ei tarkkaavaiset
oppilaat siitä takapajulle jää, vaikk'ei heiltä niin usein kysykkään.
Senverran vaan, että he eivät rupee luulemaan aivan syrjään joutuvansa.»

Kello soi ja opettajat erkanivat kukin luokalleen.

Ensi luokalla oli juuri luvunlaskutunti. Toivola, joka jo oli tottunut
näillä tunneilla melkein ihan rauhassa istumaan, joutui nyt kireälle.
Tuskin ennätti hän istahtaa, kun opettaja jo uuden kysymyksen hänelle
viskasi. Sen kyllä huomasi, että häneltä oli minkä mitäkin jäänyt
laiminlyödyksi, mutta hän vastasi kysymyksiin aina päänsä mukaan ja
tavallisesti sattui vastaus jotensakin kohdalleen.

Tästä lähtien alkoi Toivolalle kovat päivät; mutta ei hän siitä ollut
millänsäkään, hänestä tulivat vaan oppitunnit hupaisiksi sen sijaan,
että häntä ennen usein oli nukuttanut.

Lukukausi kului, vuosia vieri ja vaikka Toivola silloin tällöin
kuulikin sanat: »Joko taas,» oli hän viidentenä vuonna viidennellä
luokalla.

Hän ei ollut hyvän hyvä oppilas, eikä huonokaan. Siinä keskellä hän
aina pysyi, mutta oli ylimalkaan aina joka vuosi korkeammalle kohonnut.
Nyt oli hän kymmenes oppilas. Melkein kaikissa aineissa oli hänellä
samallaiset numerot. Kahdeksaisia ja seitsemäisiä siellä vaihetteli.
Olipa päässyt joukkoon pari yhdeksäistäkin. Mutta yksi kuutonen oli
häntä yhä seurannut aina toiselta luokalta asti. Ruotsinkielestä oli
hänelle aina ollut haittaa. Liekö siihen sitten ollut syynä se, että
useimmat luokalla olivat osanneet sitä lapsuudesta asti ja hän siten ei
voinut heidän kanssaan kilpailla. Tuosta kiusasta päästäkseen päätti
hän ruveta ruotsalaisia kirjoja lukemaan; eikä kuhnaillutkaan
päätöksensä toimeen panemisessa. Mutta samalla kuin hän alkoi yhä
enemmän mieltyä romaaneihinsa, joita hän itselleen hankki
lainakirjastosta, huutokaupasta ja minkä mistäkin, rupesivat opettajat
huomaamaan Toivolassa yhä enemmän hajamielisyyttä.

Vuositutkinnossa sai hän todistuksen, jossa ruotsinkieli oli arvosteltu
kahdeksalla, mutta kreikassa ja saksassa olivat ehdot.

Nyt alkoi tukala kesä. Saksasta ei ollut niin suuresti väliä, sillä
olihan yleinen mielipide koulussa se, että saksankielen huonoon taitoon
koulussa oli yksinomaisesti sen kielen opettajan kykenemättömyys syynä,
mutta kreikka, se se oli sitä vaarallisempi.

Kotiin tultuaan päätti hän ensin pari viikkoa koota voimia
kesätyöhönsä, mutta kun hän nuo kaksi viikkoa oli ihanan luonnon
helmassa viettänyt, tuntuivat kirjat niin kauhistuttavilta, ettei hän
uskaltanut vielä ottaa näkyviinkään. Koulutyön kuivuus oli vielä niin
kirkkaana mielessä, että oli ensin se haihdutettava pois kalastuksella
ja purjehduksella; sitten vasta kun lukutyö alkaisi taasen tuntua
uudelta, sitten hän kyllä voisi ryhtyä pontevasti kiini.

Mutta aika kului yhäti, kuukausikin jo vierähti, ja vieläkin olivat
kirjat koskematta kapsäkissä.

»Ei tämä käy laatuun!» huokasi hän eräänä aamuna vuoteellaan aamukahvia
juodessaan. -- »Tänä päivänä ryhdyn jo työhön.»

Hän nousi ylös, puki päälleen ja meni kapsäkkinsä luo... Katseltuaan
hetkisen siinä löytyviä tavaroita, tuli hänen käteensä kirje.

»No voi minun kanamuistiani!» huudahti hän, rientäen isänsä luo...
Tuon kirjeen oli hän saanut vietäväksi isälleen... Isä näytti
tyytymättömältä kirjettä avatessaan, mutta luettuaan sen, lausui hän
tyynesti:

»Minä en sinua poikaseni voi pakoittaa. Jos itse tahdot ja voit niin
lue, jollet niin edessäsipähän näet.»

Samassa sen jälkeen, istui Onni vihdoin kreikan kieliopin ääressä.
Mutta tunnin kuluttua tultiin häntä päivälliselle kutsumaan, eikä
hän raskinut kiivetä enään sinä päivänä tuonne yksinäiseen
vinttikamariin... Kului taasen viikkoja, jopa kuukausikin; yhäti
yritteli Onni lukemaan, yhäti kaiveli sydäntä pelko siitä, että jos
tästä jääkin vielä luokalle, mutta yhäti esteet kaikellaiset,
erittäinkin heinäajan hommat, häntä estivät täydellä todella työhön
ryhtymästä. Jo rupesi elokuu lähestymään, eikä vielä oltu kelpo alkuun
päästy. Sattuipa silloin Onnin paras luokkatoveri heille vieraisin
tulemaan. Istuttiin siinä iltaa, jutellen minkä mitäkin. Muisteltiin
niitä kepposia mitä koulussa oli tehty, ja naurettiin niille
sukkeluuksille, joilla oli opettajia nenästä vedetty.

»No olet kai valmis suorittamaan ehtosi!» kysyi Onnilta toinen.

»Niin minäkö?» vastasi punastuen Onni, »tuskin olen alottanutkaan niitä
lukea.»

»Mitä sanot? Jäisitkö luokalle?»

»Entäs sitten!» virkkoi Onni vaikka hän sydämmessään olikin toista
mieltä.

»No mutta hyvä Onni! Kuinka voit sinä niin puhua. Ajattelehan, miltä se
tulee tuntumaan, kun saisit meistä vanhoista tovereistasi ainiaaksi
luopua. Olethan aina sanonut, ett'et voisi koulua käydä, joll'ei
luokassa vallitseisi niin toverillinen henki, kuin meillä, joll'ei
rehellinen kilpailu lapsuuden ystäväin kanssa työhön yllyttäisi.
Joutuisit sinne uusien kumppanien pariin, jotka sinua pilkallisesti
katsovat, ajatellen: 'Tuo vieras aines tänne meitä häiritsemään jäi.'
Opettajan kasvoista saisit aina lukea sanan: 'Laiskuri'.»

Nuo todellisen ystävän sanat vaikuttivat. Onni lupasi panna kaikki
voimansa luokalta päästäkseen. Ja hän täyttikin lupauksensa.

Kun Toivola Elokuun viimeisenä päivänä tuli Saksan opettajan luota
huokasi hän syvään: »Nyt se on tehty!» Hän pääsi kuudennelle luokalle.
Se vaara, jonka suuruuden hän hyvissä ajoin tuli huomanneeksi, herätti
hänessä uuden lukuhalun. Totutettuaan itsensä kirjojen tähden kesän
nautinnoista luopumaan, ei tuntunut vaikealta jatkaa lukemista
asuessaan yksinäisessä kamarissa, jossa hänellä ainoastaan kirjat
olivat toverina. Hän jatkoi menestyksellä työtään ja pääsi onnellisesti
koulun lävitse kertaakaan enään karille joutumatta.

Ylioppilaaksi päästessään oli hänellä selvillä, ett'ei yliopistoonkaan
tulla laiskottelemaan, mutta niinkuin merimies myrskystä satamaan
päästyään mielellään levolle käy, tahi lähtee huvittelemaan itseään,
niinpä Toivolakin.

Papiksi hän ei halunnut tulla, lääkärin rataa piti hän liian
vaivaloisena, juristin tointa taasen liian kuivana; hänellä oli siis
selvillä se, että hän oli luotu filoloogiksi.

Helsinkiin tultuaan ryhtyi hän kuten muutkin niihin hommiin, mitkä
ylioppilaalla ovat ensimmäisiä.

Mutta kun hän rupesi tarkastamaan sitä ainesarjaa, josta filoloogin on
itselleen muutamia valittava, avautui hänen eteensä niin kirjava ja
laaja kuva, että hän kerrassaan joutui ymmälle.

»Se oli aivankuin mikä panoraama jota hämmästyneenä tarkastelin,»
kertoo hän.

Pää käsien nojassa istui filosofiia tuuhean männyn alla syviin
mietteisin vaipuneena. Hänen harmaat hiuksensa todistivat ikää ja
elämänkokemusta, hänen korkea otsansa syvää älyä ja terävää ymmärrystä;
mutta hän näytti niin totisen ikävän näköiseltä, ett'en minä rohjennut
ruveta tuttavuutta hänen kanssaan tekemään, vaikka olinkin utelias
vanhuksen mietteisin tutustumaan. Vehreällä nurmikentällä astuvat
astronoomi ja botaniikki rinnatusten, toinen hajasäärinen taivasta
tähystellen, toinen heiniä nuuskien. Mutta olinhan mielestäni kylliksi
tehnyt kotona tuttavuutta talviöitten taivaan, sekä niityn
ystävällisten kukkien kanssa. Jätin siis sekä astronomiaan, että
botaniikin rauhaan.

Komeassa huoneessa avoimen ikkunan kohdalla istui pöydän ääressä vaalea
mies suuret silmälasit nenällä. Hirmuinen joukko homehtuneita pölyisiä
kirjalunttia oli hänellä ympärillään. Mokomia hän viitsii nuuskia! Olin
kerran yrittänyt tarkastamaan noita kirjoja, jotka suurimman osan
täyttivät entisen kortteerini ullakosta, mutta tuskin puoliakaan
nimilehtiä jaksoin katsoa.

»En rupea enään niitten pölyä nielemään, Jää sinä historia rauhaan,
minä lähden hupaisempaa seuraa etsimään.»

Kas, mikä uljas holvikäytävä tuolla keijottaa. Sielläpä jotain uutta
saanee nähdä ja kokea. -- Oho, tämäpä näyttää joltakin! Tauluja
kaikenlaisia... Raphael! No hiis, onko tämä nyt siis Raphaelin
maalaama? Hm! Mitäpä hänessä sitten niin erinomaista lienee. Ja nuo
alastomat naisen kuvat sitten! Mutta ne näyttävät niin kylmiltä,
totisilta.

»Mutta mitä komeita kirjoja tuolla vanhanaikuisella hyllyllä?
Kurkistinpa 'Esthetische studien.' Hm! 'Lärobok i Esthetik'... Joko
taasen olin lärobokkien pariin joutunut? Lähden pois tuonne ihmisten
joukkoon, tuumailin ja läksin. Mitä melua siellä kuuluu? -- Kas vanha,
näivettyneen näköinen mies juttelee jotakin kuuntelevalle
kansajoukolle. Minä lähestyin. Mitä? Hän puhui kreikkaa. Ihmiset
töllöttävät häneen suu auki kuin mihinkin kummaan. -- Ja nyt luisuu
latinaa hänen huuliltaan. Hän kertoi roomalaisten kirjallisuudesta,
selitti kuinka tärkeätä se on nuorison kasvatukselle. Hulluna piti
häntä kansajoukko. Mutta lähestyipä häntä nuorempi, oppineen näköinen
mies. 'Vaikene,' sanoi tämä. 'Tempus linquae latinae jam proeteriit.'
Samaa arvelin minäkin ja läksin astumaan. Tulin rantaan. Siellä joukko
iloisia, reippaita merimiehiä istui rantakivillä, tupakkaa poltellen.
Heidän luokseen kiiruhdin, mutta voi, he puhuivat Englannin kieltä, oli
joukossa tosin muutamia saksalaisiakin, mutta empä minä Herman
Paulinkaan avulla kauas olisi päässyt, jos sen säännöt olisivatkin
muistossani olleet. Jo heräsi minussa halu ruveta kieliä oppimaan, jo
yritin pakinoihin ruveta ryssäläisen vaatekauppiaan kanssa, mutta pian
huomasin, ett'ei kieliopit puhumaan opeta.»

Tämmöinen oli se kuva, jonka Toivola näki filoloogin panoraamasta ja
tyytymättömänä, epäröivänä, päätään pudistaen aikoi hän jo heittää
hiiteen tuon valitsemisen, kun hän äkkiä näki tuon panoraaman
ulkopuolella nuoren, sievän neitosen. Tuo katseli häneen aivankuin hän
olisi ajatellut: »Poika parka, kuinka suuresti sinä saat taistella
huimaa luonnettasi vastaan!»

Tänä lukukautena ei Onni enään kurkistanut panoraamaan.

Samaan aikaan kuin hänen ahkerimmat toverinsa kävivät luennoilla,
mittaili hän Helsingin katuja; samaan aikaan kuin ne kotonaan istuivat
uusien kirjojensa ääressä, vietti hän iloista elämää hauskempien
tovereittensa kanssa, kävi iltahuveissa ja teatterissa, vakuuttaen aina
että nyt oli hän saanut selville, mihin hän oli luotu: rakastamaan.

Näin kului lukukausi ja vierähtipä vuosikin. Toivola oli jo salaa
kihloissa. Ei puuttunut enään muuta julkisesta kihlauksesta, kuin että
ilmoitettaisiin salaisuus Saimin isälle.

Eräänä iltana katsoi Onni hetken sopivaksi ja otettuaan aimo
»konjakkarin,» ilmoittikin hän miehen tavoin ilmoitettavansa.

»Mutta milloin suoritat sinä tutkintosi?» kysyi tuleva appivaari.

Onni punastui korviinsa asti. »Niin, ettäkö milloin minä suoritan -- --
No eiköhän tuota -- -- Kyllä minä nyt kahden vuoden päästä olen
valmis,» vastasi hän.

»No, siinä tapauksessa saatte kahden vuoden päästä julkaista
kihlauksennekin. En minä voi kärsiä tuota tapaa, että vuosikausia
nuoleskellaan kaikkien näkyvissä toisiaan, voimatta naimisiin mennä.»

Ei siis muu auttanut kuin taasen ruveta tarkastelemaan tuota vanhaa
panoraamaa. Jo puhutteli Toivola ukko filosoofia, jo kävi hän historian
pölyä nielemään, jopa tiesi hän, mitä kirjoja oli tuolla holvikäytävän
kaapissa, mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli taasen vuosi kulunut...
Polonen poika! Hän tiesi aivan hyvin, kuinka Saimi siellä kotonaan
iloitsi siitä, että yksi vuosi vaan oli jälellä enään. Ja hän oli varma
siitä, että jos rupeaa tekemään samallaista tuttavuutta kuvan muitten
osain kanssa, on hän jälellä olevan vuoden kuluessa tuskin ennättänyt
siinä työssäkään loppuun.

Mitä oli hänen tehtävä? Jo oli hän epätoivoon joutua. »Jospa isäni edes
eläisi!» ajatteli hän. »Hän käsitti minua ja osasi minua ohjata
paremmin kuin kukaan muu.»

Nyt tuli äkkiä pelastus. Onnille johtui mieleen se neuvo, jonka hänen
isänsä ennen muinoin hänen mieleensä painoi, hänen yrittäessään Dionin
esimerkkiä seuraten ruveta itselleen pientä veikkoa luomaan.

»Hiiteen nyt panoraama!» ajatteli nuorukainen. »Lähden heti kysymään
maisteri Valkoselta, mitä kirjaa hän ensin rupesi lukemaan
filosofiiassa, mitä sitten -- ja minä seuraan hänen esimerkkiään. Kun
olen laudaatturin siinä lukenut, otan selvän siitä, millä kirjalla fil.
kand. Kelo alkoi laudatuurinsa esthetiikassa ja seuraan siinä tarkasti
hänen ohjettaan. Ja saapas nähdä, enkö ole vuoden päästä valmis.»

Pää oli Toivolalla kuin partaveitsi, kun hän sen kerran hioi vaan.

Seuraavana vuonna syksyllä oli ylioppilas-talon eteisen ikkunalla suuri
joukko avonaisia kirjekuoria, joitten sisällä oli visiittikortteja
kirjoituksella: Saimi Salminen, Onni Toivola, kihloissa.

Tosin ei Toivola silloin vielä maisteri ollut, mutta kauan ei Saimin
enään odottaakaan tarvinnut. Toivola voitti luontonsa. --

Eräässä maamme oppikoulussa on opettaja, jonka käsissä sanotaan
oppilaitten erinomaisen hyvin edistyvän. Ja omituista on, että vaikka
hän ei milloinkaan rankase, ovat pojat erittäin tarkkaavaisia ja
siivoja hänen tunnillaan.




JUTTU, JOTA NAISET EIVÄT SAA LUKEA.


Konsuli A. oli naimisissa nuoren, suloisen ranskalaisen kanssa. Hän oli
tutustunut neiti C:n kanssa Pietarissa, voittanut kaunottaren sydämmen
ja tuonut hänet voitokkaana sankarina kotikaupunkiinsa. Onnellisina
elelivät he jo toista vuotta yhdessä, tosin pariisittaren oikut välistä
nostivat pilvenhattaroita avioelämän kirkkaalle taivaalle, mutta
konsuli oli löytänyt erinomaisen keinon, millä hän ne aina poisti
ennenkuin uhkaaviksikaan ehtivät kasvaa. Hän tunnusti silloin aina
olevansa väärässä, pyysi anteeksi vaimoltaan, ja tämä, tuntien itsensä
olevan väärässä, tuli ensin noloksi, rupesi sitten nauramaan, -- ja
aurinko paistoi taasen entistä kirkkaammin... Mutta sattuipa tapaus,
joka häiritsi konsulin perheonnen. He olivat aina toivoneet
tilaisuutta, päästä joksikin aikaa Pariisin ihmis-pyörteessä
oleskelemaan, mutta konsulin monimutkaiset ja usein kireätkin asiat
estivät yhäti heitä matkalle lähtemästä. Mutta nyt tuli äkkiä tärkeä
asia, joka vaati konsulia pikemmiten Bordeauxiin lähtemään; tilaisuus
olisi nyt ollut Pariisissakin käväsemään, mutta suureksi
onnettomuudeksi oli nuoren rouvan tila sellainen, ettei hän mitenkään
voinut mukaan lähteä. Ei auttanut muu, kuin että konsuli yksin lähti
matkalle. Kun hänellä ei aikaa ollut tuhlata, päättikin hän lähteä heti
paikalla ja kiireellisten valmistusten jälkeen oli konsuli jo
rautatieasemalla nuoren vaimonsa saattamana. Vielä muutamia herttaisia
hyvästijättösanoja, kello löi kolmannen kerran, konduktööri vihelsi, --
mutta mitä nyt! Rouva hyppäsi äkkiä lähemmäs sitä avonaista ikkunaa,
jossa konsuli istui ja vapisevalla äänellä huudahti: »Älä Herran tähden
kysy keneltäkään Pariisissa, mikä on Ravallaque de Paris.» Veturi
vihelsi ja juna läksi.

»Älä Herran tähden kysy Pariisissa, mikä on Ravellaque de Paris,»
tuumaili konsuli. »Mitä hän sillä tarkoitti? Miksei hän siitä minulle
mitään virkkanut?»

Kauan arveli konsuli tuon salaperäisen neuvon tarkoitusta... Jo rupesi
häntä koko asia suututtamaan, ja tavattuaan vaunussa erään tuttavan,
unohti hän koko asian sillä kertaa.

       *       *       *       *       *

Konsuli A. on Pariisissa. Hän päätti viipyä viikon päivät »maailman
pääkaupungissa» ja koetti käyttää aikaansa niin hyvin kuin mahdollista.
Milloin käyskenteli hän boulevardeilla, milloin teki visiittejä,
milloin istui teatterissa tahi oli kaupungin merkillisyyksiä
katsomassa. Eräänä iltana oli hän vaimonsa lapsuudenystävän madame
de P:n luona pidoissa. Madame de P. oli sivistynyt, erittäin
vilkasluontoinen ja hauska nainen. Hänestä tarttui koko iloinen tuuli
koko seuraan ja reipas tanssi, vilkas keskustelu oli jo paraimmillaan.
Konsuli tanssi Madame de P:n nuoren, kauniin tyttären kanssa
franseesia. Puhuttiin siinä teatterista, puhuttiin konsulin kaukaisesta
kodista ja muusta sellaisesta, mikä kielelle sattui. Äkkiä johtui
konsulille mieleen Ravellaque de Paris, jonka hän jo oli aivan
unohtanut ja hän kysästä tokasee: »voitteko, hyvä neiti, sanoa, mikä on
Ravallaque de Paris. -- Tuli ja leimaus! Neiti de P., joka äsken vielä
niin veitikkamaisesti oli konsulille hymyillyt, niin lämpimiä
pariisilaissilmäyksiä antanut, hän mulautti nyt loukkaantuneena
tuimasti silmiään, katsahti halveksivasti kavaljeeriinsa ja läksi
kiirein askelin kesken franseesia toiseen huoneesen. Yleinen häiriö ja
hämmästys oli tuosta seurauksena. Konsuli joutui tapauksesta niin
hämilleen, ettei hän sanaa suustansa saanut. Ja hän huomasi, kuinka
joka puolella salaperäisesti kuiskailtiin, hänelle äkäisiä silmäyksiä
heitettiin. Hetkisen päästä astui madame de P. itse häntä kohden,
jäykkänä ja juhlallisena kuni ruhtinatar.

»Pyydän anteeksi, arvoisa herra, mutta tämän jälkeen on meidän
välillämme seurustelu mahdotonta.» Hän kumarsi jäykästi ja läksi.
Konsuli löysi ainoan pelastuksensa siinä, että kiireimmiten läksi
päällysnuttuansa etsimään, viskasi sen harteilleen, tempasi hattunsa ja
keppinsä, ja oli nopeammin kuin tavallista kadulla.

»Mitä hittoa tämä nyt on!» sai hän vihdoin äännähtäneeksi. »Mitä se nyt
on sitten tuo pirullinen Ravallaque de Paris?... Mutia olkoon mitä
hyvänsä, kyllä minä sentään olin aika aasi tehdessäni sellaisen
kysymyksen nuorelle naiselle. Ties hiis, mitä hävytöntä lienekin!» Hän
läksi hitaasti astelemaan asuntoansa kohti, sytytti sikarin ja
tuumaili. -- Mutta minkä enemmän hän asiata aprikoi, sen
rauhattomammaksi hän tuli.

Sattuipa hänelle vastaan tulemaan harmaatukkainen, ketteräjalkainen
herra, joka pyysi hänen sikaristaan tulta omaansa.

»Jos kysyisi tuolta,» ajatteli konsuli. »Hän ei siitä loukkaannu,
vaikka se hävytöntäkin olisi.»

Ojentaessaan sikarinsa vanhalle herralle virkkoi hän siis: »Sallitteko,
että teen Teille pienen kysymyksen?»

»Olkaa niin hyvä,» vastasi ystävällisesti vanha herra, nykien
paraillaan ensimmäisiä savuja syttyneestä sikaristaan.

»Mitä on Ravallaque de Paris?»

Ei tarvinnut konsulin toistaa kysymystään. Vanha herra sylkäsi
vimmastuen, viskasi havanna-sikarinsa lokaan, pyörähti hänen luotansa
ja meni niin että »tukka löyhki ja palttoo hulmusi.»

»No nyt on hitto!» ärjäsi itsekseen konsuli, tuijottaen poistuvan
vanhuksen jälkeen. Tämähän rupeaa käymään kiusalliseksi. Mitä se sitten
on?

Hän aikoi lähteä kotiin päin, mutta ei saanut enää rauhaa... Hän oli
niin äkänen, että puristi nyrkkiä ajatuksissaan rakkaalle vaimollensa,
joka oli hänet tällaiseen pulaan saattanut. Samalla kuin uteliaisuus
yhäti kasvoi, tuli hänen tilansa yhä tukalammaksi.

»Enhän saa yöunta, jos nyt nukkumaan menen», ajatteli hän ja päätti
ottaa asiasta selvän, maksoi mitä maksoi. -- Mutta kuinka? -- Hän näki
poliisin seisovan kadun kulmassa.

»Ahaa», ajatteli hän. »Tuolta nyt ainakin siihen vastauksen saan, hän
ei siitä ainakaan voi loukkaantua».

Konsuli lähestyi poliisia.

»Suokaa anteeksi, että häiritsen», alotti hän.

»Mitä vielä,» vastasi kohteliaasti poliisi, »kuinka on minulla kunnia
olla Teille avuksi?»

»Minä olen muukalainen,» alotti konsuli, »olen ensi kertaa täällä
Pariisissa. Satunnaisesta syystä pyytäsin Teitä vastaamaan minulle
pieneen kysymykseen.»

»Minä pyydän --»

»Tahdotteko tehdä hyvin, sanoa minulle, mitä on Ravallaque de Paris?»

»Mitä!» virkkoi poliisi, mutta hänen lempeät kasvonsa yrmistyivät,
ja ojentautuen pitkin pituuttaan jäykäksi kuin vahtisotamies,
lausui hän käskevällä äänellä: »Herra hyvä, Te seuraatte minua
poliisikonttooriin».

»No mutta --?»

»Ei sanaakaan enää!»

Turhaan yritti konsuli selityksiin ruveta. Ensiksi ei hän säikäyksestä
ja yhä kasvavasta sekavuudesta tahtonut saada kieltä palvelusta
tekemään, toiseksi tukkesi poliisimies heti paikalla hänen suunsa, kun
hän jo oli alkuun päästä...

Tultiin poliisikonttooriin. Saattaja pyysi konsulin astumaan erääsen
hämärään huoneesen, joka kyllä oli jotenkin siisti, mutta jossa ikkunat
olivat lujasti raudoitetut; ovenkin pani poliisi mennessään
kaksinkertaisesti lukkoon. Hiki virtasi konsulin otsalta hänen
heittäytyessään kovalle sohvalle, ajatukset liitelivät kuni
myllynpyöränä päässä, eihän saanut vyyhdin päästä alkua kiinni, eikä
loppua löytänyt. Kauppa-asia Bordeauxissa huomenna, kaunis neiti de P.,
vaimo kotona -- ehkäpä kuinka sairaana... Kaiken tuon lisäksi tuli
vielä hirveä jano...

Jo avattiin ovi, sisään astui äsköinen tuttava. Hän ei sanonut
sanaakaan, viittasi vaan vankia perässään astumaan. Konsuli astui
poliisin perässä pitkän jymisevän holvikäytävän toiseen päähän. Ovi
avattiin, ja he astuivat suureen eteiseen, jossa kymmenkunta
poliisimiestä istui hauskasti keskustellen. Mutta heidän sisään
astuttuaan vaikeni keskustelu kuni ukkosen lyömällä, halveksivalla
ivalla ja muutamat melkein petomaisella kostonhimolla konsuliin
tuijottivat; hän voi lukea heidän kasvoissaan sanat: tuoko se siis on?
Kylläpäs satuit!

Poliisi avasi ison oven ja käski konsulin astumaan sisään. Suuressa
virastohuoneessa istui vanhanlainen harteva mies, jonka rypistettyjen,
mustien kulmakarvojen alta pienet mutta pelottavan terävät silmät
vilkuivat. Hänen kummallakin puolellaan istui virkamies virkanuttu
päällä. Salin nurkassa oikealla istui vielä pöydän ääressä kuivunut
virkamies, joka, jättäen työnsä, rupesi ivallisella hymyllä salaa
konsuliamme tarkastelemaan.

»Astukaa lähemmäs», sanoi päämies.

Konsuli totteli.

»Mikä on Teidän nimenne?»

Konsuli ilmoitti nimensä.

»Mistä maasta?

»Suomesta!»

»Siis Venäjältä,» oikasi päämies.

Konsulin teki mieli oikasta, mutta hänen rohkeutensa oli mennyt. Hänet,
ylpeän konsulin, oli pahantekijän nöyryys vallannut.

Päämiehen oikealla puolella istuva mies selaili sillä välin erästä
suurta kirjaa ja näytti viimein erästä paikkaa päämiehelle.

»Te olette ensi kerran Pariisissa?» sanoi päämies.

»Niin!»

»Saatte mennä ulos!»

Konsuli saatettiin eteiseen takaisin. Hetkisen kuluttua kutsuttiin hän
uudelleen sisälle ja päämies lausui:

»Tällä kertaa Te pääsette vähällä, mutta voi Teitä, jos vielä kerran
tulette tällaisesta rikoksesta syytetyksi. Teillä on 24 tuntia aikaa
matkustaa Ranskan rajojen ulkopuolelle».

Konsuli saatettiin kadulle ja laskettiin vapauteen...

Aivankuin paholainen olisi häntä ajanut, riensi hän asuntoonsa,
paiskasi tavaransa sikin sokin matkalaukkuunsa ja istui vielä samana
iltana pikajunassa matkalla kotimaahan. Ei hän edes muistanut, että
hänellä oli tärkeitä asioita Bordeauxiin. Pietarista vasta lähetti hän
vaimolleen sähkösanoman, jossa lyhyesti ilmoitti tulonsa.

Asemalla kotikaupungissa oli hänen vaimonsa vaaleana, pahaa aavistavana
konsulia vastaanottamassa. Juna seisattui, konsuli astui ulos
vaunusta -- --

»Mitä nyt?» kysäsi hätäisesti rouva.

»Ravallaque de Paris!» sai konsuli katkerasti sanotuksi... Rouva
kirkasi, pyörtyi ja -- kuoli.




VIRONSUSI

Inkeriläinen satu.



I.

Häät olivat alkaneet. Nuorisoa kokoontui suurissa joukoin häätaloon,
mutta suuressa häätuvassa vallitsi kuitenkin hiljaisuus. Naiset
seisoivat ääneti, tahi kuiskailivat salaa, pelokkaasti toisilleen,
nuoret miehetkin puhuivat aivan kuin olisi kirkkoherra saapuvilla
ollut. Kirkkoherra ei kuitenkaan saapuvilla ollut, mutta penkillä
pöydän päässä istui harteva, punapartanen mies, jonka tuuheat,
ohimoitten puolella ylös pyrkivät kulmakarvat jo yksistään todistivat,
ruskeista silmistä ja koukkunenästä puhumattakaan, mikä hän oli
miehiänsä. Poppamiehelle aina häissä kunniasija tarjottiin, jotta ei
hän nuorille parille mitään onnettomuutta toisi ja ilkeitten
muukalaisten vihat karkottaisi. Niinpä istui nyt Louhelan Anttikin
kunniasijalla, katseellaan jo arat ihmiset mykistäen ja kulmakarvojensa
rypistyksellä hurjimmat rajupäätkin hilliten. Morsian koetti
parastansa, tarjosi Antille olutta, toi viinaa, mitä hän vaan halusi ja
talossa tarjona löytyi.

Astuipa tupaan nuori, solakkavartaloinen mies, jonka päivettyneet
kasvot todistivat lujuutta, avonaiset siniset silmät lempeyttä ja
hyvänsuontia, korkea, valkea otsa ymmärrystä, terävyyttä. Kukaan ei
häntä tuntenut, kaikki katsoivat häneen kysyvästi.

»Onko täällä häät vai hautajaiset?» kysyi hän vilkkaasti pöydän puoleen
astuen.

»Mitä se sinuun koskee», virkkoi synkästi Louhelan Antti.

»Eihän tuo juuri suuresti koskekaan. Ulkona sanottiin minulle täällä
häitä vietettävän ja täällä ollaan hiljaa kuin kalassa».

Morsian astui vieraan luo olutta tarjoamaan, samalla kuiskaten hänelle
salaa: »Olkaa varovainen, Noita-Antti istuu pöydän päässä».

Vieras otti olut haarikan, astui Antin luo ja virkkoi: »Terve veli,
minä kuulin, että olette sydänyöllä kirkkomaalla vieraissa käynyt...
Vai sinä se sitten olet se Louhelan Antti, no oikeinpa tuo oli lysti
sattumus, että sinut kerran kohtasin».

»Saat olla hiljempaa, jos tahdot tuvassa olla», vastasi ankarasti
Antti.

»Hiljempaako? No jo nyt jotakin, ei me nyt hautausmaalla olla. Häät
täällä on. Tanssimaan siis nuoret, me laulamme kahden. Ja saattepas
silloin kuulla lauluja, jommoisia ette kuuna kullan valkeana ole
kuulleet. Vieras kävi istumaan Antin viereen, tyhjensi haarikan.

»Mitä virkaa teillä täällä oikeastaan on poppamiehellä», kysyi hän
häävieraisiin kääntyen, »meidän puolella ei hänellä ole muuta
tekemistä, kuin laulaa häissä, parantelee elukoita ja karkoittaa
luteita vuoteista».

Jo suuttui Antti. Nyrkkinsä hän pöytähän täräytti ja karkealla äänellä
urahti: »Jollet nyt leipäläpeäsi tukkea, niin sinut turkanen viepi».

Kovasti tästä säikähti hääväki, joka oli iloisan vieraan leikillisten
sanojen ja uskaliaan käytöksen rohkaisemana lähemmäksi pakkautunut,
moni naiseläjä itkuun pelosta hyrähti. Vaaleana tuli morsian vieraan
luo rukoillen häntä poppamiestä rauhaan jättämään.

»Poppamies olen minä itsekin», virkkoi vieras, »ja sellainen poppamies
olenkin, että Louhelan Antin käännän kahdeksaan käppyrään».

Suuri oli yleisön hämmästys, mutta suuri oli uteliaisuuskin. »Nyt tässä
kummia nähdä saamme», arvelivat, »kun kaksi tuollaista kerran yhteen
sattui».

Antti puri huultansa ja oli ääneti. Hän tiesi kyllä kenen kanssa hän
oli tekemisissä, ja pian hänelle selvisi tehtävänsä. Yhdellä kyydillä
kaksi asiaa, ajatteli hän.

»Vai olet sinä minun virkaveljeni», lausui nyt Antti ystävällisellä
äänellä kaikkien suureksi kummastukseksi.

»Sopiihan sitä kaksikin pirua yhteen kirkkoon, arvelet kaiketi»,
virkkoi puolestaan ivallisesti tuntematon.

»Vaikkapa niinkin», Antti tuohon vastasi, tarttui haarikkaansa ja
tyhjensi sen. Ennenkuin hän sen kuitenkin pöydälle pani, vierähti
haarikan pohjaan jotakin.

»Uutta juotavaa», komensi hän. Ja pian olivat haarikat kuohuvaa olutta
täynnä. Antti veti vieraan haarikan eteensä.

»No en luullut toden totta tänä iltana virkaveljeä kohtaavani. Mitäs me
tässä turhiin loruihin aikaamme kuluttaisimme. Eiköhän lystiksemme
koeteta, mitä kumpikin taitaa, noin huvin vuoksi vaan».

»No siihen olen minä valmis», virkkoi vieras.

Tarttuen siihen haarikkaan, joka äsken oli vieraalla ollut, kolautti
Antti sitä toiseen ja taasen virkkoi: »Ensin kaulaa kastellaan sitte
ihmeitä tekemähän käymme». Hän joi haarikkansa pohjaan ja vieras
seurasi esimerkkiä.

Välähtävätpä noidan silmät, kun hän vieraan näki pohjahan asti haarikan
tyhjentäneen. Pirullisella riemulla alkoi hän nyt jutella.

»Kernaasti minä vertaiseni kanssa kilpailuun käyn, mutta ken takaa,
oletko sinä minun vertaiseni».

»Koetetaan, koetetaan».

»Niin, koettakaahan, silloinhan mekin tiedämme, kuka teistä maailman
pääpoppa on ja ketä meidän kunnioittaa ja pelätä tulee», lausui eräs
mies häävieraitten keskeltä.

»No, hyvä! Tuokaa uutta olutta», virkkoi Antti.

Olutta tuotiin.

»Valitse nyt itsellesi toinen näistä», jatkoi Antti. »Minä tyydyn
siihen, minkä minulle jätät».

Vieras veti eteensä toisen haarikan, yhäti tarkastaen ääneti Anttia.
Äkkiä rehahti hän nauramaan, ruveten selittämään häävieraille:

»Tiedättekö te», sanoi hän »missä on noidan voima. Se on siinä, että ei
pelkää ketään ja osaa toisia pelotella. Tämä Antti on osannut teitä
pelotella ja nyt hän on mahtavin mies keskellänne. Mutta minäpä en
häntä pelkää, vaan sanon suoraan, että hän on suuri valehtelija, konna,
joka teidän olisi heitettävä ovesta ulos».

Nyt raivostui Antti. Hänen silmänsä kiiluivat vimmasta, pitkät, harmaat
hampaat pyrkivät huulien takaa ikäänkuin saaliin kimppuun, hänen
tukkansa nousi pörrölleen ja partaansa hän kädessään veteli
silmänräpäyksen, ikäänkuin tuumien, mitenkä on hänen hävytöntä
muukalaista rankaistava. Nyt ojensi hän päänsä pystyyn, nosti kätensä
vierasta kohti ja lausui:

    »Tuonen voimat, turman tuojat,
    Manalaisten mahtavimmat
    Tuolle tuokohon häpeän,
    Iki-itkut ilkiöille.
    Liian suopea ois surma
    Liian helppo helvetissä,
    Ankarista ankarimman,
    Rangaistuksista rajuimman
    Ansaitsee hän ainiaaksi.

    Korpiksi jos kohoaisi
    Linnun teitä liitämähän
    Pellon sontaa sonkimahan
    Nurmen alta nuokkimahan,
    Viel' ois kelmillä keveä
    Liian helppo herjaajalla.

    Kalaksi jos katoaisi
    Järven jätkäksi tulisi
    Viel' ois heittiöllä helppo
    Viel' ois vaivat liian lievät.

    Sudeksi tuo survatkahan
    Metsän hulluksi hukaksi
    Luppakorva luntioksi
    Häijyksi on hännäkkääksi.

    Älköön ilmoisna ikänä
    Kuuna kullan valkeana
    Pääskö tuosta pälkähästä
    Ihmislapsien iloihin
    Osakkaaksi ihmisonnen,
    Jollei konsa kuonohonsa
    Suuhunsa saa suuruseksi
    Leipäsuolaa leukoihinsa
    Neijon kaunosen kädestä».

Ei ollut hän vielä loppuun hirmuista kiroustansa sanonut, niin jo
rupesi vieras vaalenemaan, horjumaan; kaatui sitten lattialle ja rupesi
ylönantamaan.

»Mene kurja tunkiolle saastaisia sisuksiasi tyhjentämään», lisäsi
noita, ja tarttuen voimakkain käsin kovaonniseen, raastoi hän koko
hääväen kauhistukseksi miehen tunnotonna ulos.

Äänetönnä, kauhusta vavisten seisoivat häävieraat vielä jonkun aikaa,
ja rupesivat sitten hitaasti yksitellen kotiinsa vaeltamaan. Ei koskaan
näkynyt sen koommin tuota reipasta uljasta muukalaista niillä tienoin,
eikä hänen ruumistaankaan kukaan löytänyt. Mutta Louhelan Antin
kuuluisuus kasvoi kasvamistaan. Kaikkialla häntä kestittiin ja hyvänä
pidettiin, sillä ei kukaan uskaltanut niin vaarallisen miehen vihoihin
joutua.



II.

»Voi äiti! Kultaani ei kuulu.»

»Älä lapseni ole vielä huolissasi, kyllä hän vielä tulee. Tapahtuuhan
elämässä aina kaikellaista odottamatonta.»

Äiti silitti lohduttavasti tyttärensä vaaleita suortuvia, koettaen
näyttäytyä niin iloiselta kuin mahdollista, mutta epätoivo hänenkin
kasvoistaan jo kajasti.

Päivä kului, vieri viikko, toinen, mutta kaivattu ei palannut. Jo oli
Helena, Koivulan emännän ainoa tytär, itkenyt kuiviin kyyneleensä,
vakavana, hiljaa huokaellen työskenteli hänen äitinsä kotoisissa
askareissa. Talon työt olivat seisattuneet, sillä ainoa talon mies oli
poissa -- tietämättömiin kadonnut. Matti oli nuorena maankulkijana
taloon tullut, jäänyt sinne talvipakkasia pakoon, eikä sen koommin
talosta lähtenyt. Emäntä kohteli häntä kuni omaa poikaansa ja
kesäisissä ulkotöissä, talviaskareissa oli hän Helenan sydämmen
voittanut. Yhdessä olivat he kasvaneet ja yhtehen päättivät ikipäiviksi
jäädä. Jo oli hääpäivä määrätty Helluntaiksi ja Matti läksi Pietarista
häätarpeita hankkimaan, mutta siltä matkalta ei hän milloinkaan
palannut. Liekö hänet sitten rosvot surmanneet, vai sudet syöneet.

Syrjässä muusta kylästä törrötti Koivula yksinään, sen asukkaatkin
olivat tottuneet enimmäkseen erillään muusta kylästä olemaan. Mutta
Helena ei huomaamatta jäänyt. Hänen solakka vartalonsa oli jo kauan
saanut emäntien silmät kesä-aamuina heinää lyödessä itseensä
kiintymään. Kylän pojat tiesivät lopen hyvästi, ettei hänelle kukaan
kylän tyttö vertoja vetänyt. Olipa hän kirkkomäellä vieraatkin saanut
kysymään: »kenenkä tytär tuo soma tyttö on?»

Jo oli Helenalla sulhasia käynyt iso joukko toista kymmentä,
naapuripitäjäänkin oli häntä rahomassa käyty, mutta hän ei ollut enää
saatavissa. Matilla oli hänen sydämmensä, Matissa oli hänen elämänsä.

Kylässä tuumittiin ja ihmeteltiin. Minne oli Matti lähtenyt, minne oli
hän kadonnut. Olisiko riita syntynyt hänen ja emännän välille, ja hän
lähtenyt samaa tietä kuin hän oli tullutkin, vai olisiko Helena hänet
hylännyt ja hän siitä syystä ikipäiviksi talon jättänyt. Käytiin kyllä
tavan takaa Koivulassa urkkimassa, mutta yhtä vähän antoi äiti kuin
tytär tyydyttävän selityksen.

Sunnuntai-iltana oli kylän nuoriso kokoontunut erääsen taloon leikkiä
lyömään... Hiki virtasi pelimannin otsalta ja punasina hehkuivat
tyttöjen posket.

»Susi, susi, katsokaa, susi istuu tuolla joen penkereellä tänne päin
vilkuen», huusi yksi tytöistä syöksyen säikähtyneenä latoon.

Heti tempasivat nuoret miehet mitä aseita käsiinsä saivat ja läksivät
petoa hätyyttämään. Pelimanni pani soittokoneensa pölkylle ja lähti
ovelta katsomaan.

»No enpä ole ijässäni noin rohkeata sutta nähnyt. Tuskin on vielä
hämärtämään ilta käynyt, niin tuo vonkale jo tulee koiria
tavottelemaan. Eipä ole pahaksi onneksi pyssymiestä kylässä. Katsokaas
vaan tuota pakunaa. Ei ole millänsäkään, vaikka joukko poikia sen
kimppuun rientää. Häntäänsä vaan häilyttää.»

»Voi noita pelkureita», äänsi yksi tyttö joukosta. »Eivät uskalla pedon
kimppuun käydä.»

»No, jopas tuo läksi kuitenkin astua lönkyttämään metsään päin»,
virkkoi taasen pelimanni. »Mutta olkaa nyt varoillanne... Vielä se
surman muutamalle koiralle tuo, eikä se lapsiakaan pois heitä, jos
hampaisiinsa saa.»

Pojat tulivat takasin ja kauan keskusteltiin siitä, kuinka se susi
katsoa murjotti ahdistajiinsa, kuinka sillä toisista oli enemmän
rusappa toisista harmahtava turkki, millaiset korvat sillä olivat,
mutta kaikki olivat samaa mieltä siitä, ettei se laisinkaan hampaitaan
irvistänyt, vaan päinvastoin häilytti häntäänsä aivankuin paras
kotikoira.

Mutta pianpa haihtui susijuttu, kun kylästä tuli uutinen, että
kohtsillään tulee Koivulaan »tupakaiset»... Jokaikinen töppönen silloin
kiireemmän kautta liikkeelle läksi, ja kaikki ohjasivat kulkunsa
Koivulaa kohden.

Surkeata oli nähdä Helenaa, kun hän kuuli taasen sulhasten tulevan.

Hän pyysi äitiään kieltämään tupakaisten pidonkin, mutta äiti arveli,
että antaahan noitten tulla, haihduttaapa uusi tapaus vähän tytön
surua. Jo tulla törmäytti sulhanen pihalle: roteva, ruskea partanen
mies, joka ensi silmäyksellä jo säikytti nuorison.

»Herra Jumala!» kuului joukosta. »Tuohan on Louhelan Antti!»

Tukahduttava hiljaisuus vallitsi, kun sulhanen astui puhemiehineen
tupaan.

Huultaan purren mulkoilivat kylän nuoret miehet kosijaan, joka uskalsi
edes yrittääkään viedä kaunottaren heidän joukostaan; vaaleina,
pelokkaina tuijottivat neitoset kuuluisaan poppamieheen, joka niin
odottamatta oli tullut heidän sunnuntai-iloansa häiritsemään.

Kosimistemput alkoivat, mutta takasin vei Helena heti paikalla rahat.
Sulhanen katsahti ensin kummastuen, mutta pian sen jälkeen ylevällä
ivalla morsiameen, vieden rahat hänelle uudelleen... Kun morsian
kuitenkin vasten tavallisuutta heti paikalla heitti silkkiliinan
rahoineen takasin, loppui Antin kärsivällisyys. Hän ei ollut tottunut
vastahakoisuuteen. Uhkaavana nousi hän seisoalleen ja kääntyen yleisöön
virkkoi: »Minä tulen vielä kerran takasin, mutta voi teitä, jos tyttö
ei silloin rahoja ota vastaan.» Sen sanottuaan läksi hän.

Kauan katsoivat vieraat äänetönnä toisiinsa ja läksivät sitten
pelokkaina kotiansa kohden astumaan.

Mutta metsän vierustalla istui taasen susi pitkin kylätietä kulkevia
tähystellen. Silloin lausui pelimanni: »Tuo ei hyvää ennusta. Katsokaa
tuonne. Siinä on yksi hänen apulaisistaan.»

Nämä sanat lensivät nuolen nopeudella suusta suuhun ja kun muisteltiin
poppamiehen viimeisiä sanoja, ei kukaan enää epäillyt, että koko kylä
oli hukassa, jos Helena kieltäytyisi Louhelan Antille menemästä.
Kylänvanhin jo ajatteli, että siitä voisi suurta hyötyäkin olla, jos
sellainen maankuulu mahtava kylän vävyksi saataisiin. Eipä silloin
vieraitten vihat raavaisin osuisi, eikä saunoissa kummitukset
viihtyisi.

Mutta jumalinen Rist-Riehkalan Katri ei siihen tyytynyt. Hän meni
suoraan Koivulan emännän puheille ja selitti, että Jumala sen on
sallinut, jotta Helena menisi Louhelan Antille. Kuka sen ties, kuinka
hyvä mies hänestä vielä voisi tulla, jos hän kristillisen vaimon saisi.
Ehkä hän vielä oikealle tielle perkeleen pauloista palaisi ja iloksi
tulisi taivaan valtakunnalle.

Helenan äiti ei kuitenkaan näille puheille korvaansa kääntänyt.

Mutta Antin apulainen, susi, se tuli yhä rohkeammaksi. Kerran kun
Helena aamun koittaessa meni kaivolta vettä noutamaan, tuli susi niin
lähelle, että hän ämpärin kaivoon viskasi ja hädin tuskin kotiin pakoon
pääsi. Ja minne Helena tahi hänen äitinsä läksikään oli susi aina kuni
paholainen kintereillä.

Sattuipa nyt kylän vanhimman paras lehmä mahoksi tulemaan ja toisesta
talosta kana pesälleen kuolemaan, silloin ei kyläläiset enää tahtoneet
kauemmin kärsiä; he kokoontuivat miehissä Koivulaan ja sanoivat
emännälle, että tässä ei enää mikään juonittelu auta. Hänen täytyy
antaa tyttärensä Louhelan Antille. Silloin hyrähti hellä äiti itkemään
ja virkkoi: »Tehkää, mitä te, hyvät naapurit, paraaksi katsotte».

Vielä samana iltana lähetettiin Antille sana, että nyt oli Helena
valmis hänelle tulemaan.

Kylän pojat kyllä hammasta purivat, tytöt kyllä surkuttelivat Helenan
kovaa kohtaloa, mutta eiväthän pojat mitä noidalle voineet ja tytöistä
moni ajatteli, että kun Helena on tieltä pois saatu, niin saadaanpahan
pojat taasen liikkeelle.

Olivathan kylän paraat pojat vaan Helenan tähden häähommansa jättäneet.

Helenan tila oli kamala. Teillä tietymättömillä oli Matti. Jos hän
olisi tietänyt hänen kuolleen, olisi hän vähemmän lukua pitänyt, mihin
hänet myytiin. Mutta jos hän vielä elossa oli, jos hän palaisi
hääpäivän jälkeen! Haamuna liikkui hän kujassa lehmiä hyväillen,
tietämättä missä hän oli, ketä hän puhutteli. Syödä ei hän voinut
ollenkaan ja laihtui päivä päivältä niin, ettei poskien ihanasta
punasta enää jälkiäkään ollut jälellä. Silmien alle ilmaantuivat mustat
kaaret, saattaen polosen äidin epätoivoon. Haudan kolkkous vallitsi
Koivulassa, jossa ennen niin suloinen kotilämpö, niin onnellinen,
hiljainen perhe-elämä oli vallinnut.



III.

Helena on kihloissa. Häävarustukset ovat valmiina. Äiti panee
huokaellen, itkusta turvonnein silmin, iltasta pöytään. Synkkänä,
äänetönnä istuu Helena penkillä, kädet veltosti ristissä polvilla, pää
kallellaan ikkunan reunaa vasten. Hänen silmänsä tuijottavat
haaveksivasti metsään, aivankuin näkisi hän sieltä kaivatun ystävänsä
tulevan.

»Katso äiti, tuolla hän tulee, kuinka uljaalta hän näyttää.»

Äiti kuulee hänen houreensa, mutta ei sano sanaakaan. Hänen sydämmensä
on niin täynnä, että sieltä itkua purkaus pääsisi ensimmäiseksi, jos
puhua yrittäisi.

Samassa astuu tupaan Rist-Riehkalan Katri.

»No, mitenkä se morsian jaksaa,» hän heti ovella alkoi. »Ai, ai, laiha
yhäti vaan... Pitäisi syödä paremmin... No niinhän ne morsiamet ovat
aina: ennen häitä laihtuvat ja vaalenevat, häitten jälkeen rupeavat
pulleiksi punakoiksi käymään.»

»No, vieläkö sinua mahtava sulhasesi pelottaa,» kysyi hän, käyden
Helenan viereen istumaan.

»Ei,» vastasi Helena koneentapaisesti.

»Se on oikein, tyttöseni. Mitä sinä hänestä pelkäät. Ei hän sinulle
pahaa tee... Ja mikä mahtava emäntä sinusta tulee... Sellainen suuri
kartano, viisi lypsävää lehmää, lampaita kymmenittäin ja hevoset ja
hopeaiset siiat ja mitä vaan toivoa saattaa. Kuuluu olevan paljon
puhasta rahaakin... Ja kaikki ihmiset sinua silloin pelkäävät,
kunnioittavat. Eikö se ole ihmeellistä, kuinka Jumala johtaa meidän
askeleitamme. Kukapa olisi kuukausi sitten uskonut sinun tulevan
Louhelan Antin mahtavaksi emännäksi... Mutta muista Helena, mitä Herra
on sinulle käskenyt. Kärsivällisyydellä ja Jumalan polvella on sinun
ohjattava hänen askeleensa oikealle tielle, ettet sinä pahennukseksi
tulisi.»

»Katso tässä,» sanoi hän ottaen sisälöstään palan leipää. »Tämän
voileivän olen minä sinulle siunannut. Kolmea apostolin kirjasta olen
lukenut kolme lukua kustakin ja kolme kertaa olen sille suoloja
riputtanut siitä suuresta suolakontista, joka on jo kolmelle
sukupolvelle onneksi ja menestykseksi ollut. Syö se maata käydessäsi ja
lue sitten kolme kertaa Isämeitä ja Uskontunnustus ja Herrasiunatkoon.
Se sinulle onnen tuopi.»

Hän antoi Helenalle leipäpalan, jonka tyttö pisti poveensa.

Vielä rupatti Katri kauan aikaa, ja läksi viimein, luvaten seuraavana
päivänä tulla auttamaan...

Hänen mentyään istui Helena vielä kauan ikkunan kohdalla; äiti puuhasi
yhäti, tupaa siivoten ja ruokia seuraavaksi päiväksi valmistaen. Hän ei
huomannutkaan, että Helena nousi penkiltä, hiipi ulos ja läksi hitaasti
metsään päin kävelemään.

Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki
yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti
eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti
eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei
häneen tuntunut.

Jo levitti aamunkoi punaisen vaippansa itäiselle taivaalle, linnut
heräsivät unestaan ruveten vierastaan viserryksillä tervehtimään.
Helena istui matalalla kivellä, lirisevän puron reunalla, joka vasta
oli keväisestä kiireestään päässyt ja nyt rauhallisena suuteli
kevätaurinkoa etsivien pulpukaisten päitä. Mitä ajatteli neito, minne
oli mielikuvitus hänen sielunsa liidättänyt?... Äsken luuli hän
olevansa matkalla taivaasen, jonne hänen sulhonsakin oli mennyt. Hänen
jälkiään oli hän seurannut läpi niittyjen, metsikköjen, mutta puron
kosteaan laaksoon tultuaan, heräsi hän unelmistaan. Nyt luuli hän
olevansa hylätty kerjäläistyttö, jolla ei ollut ketään omaisia, ketään
ystäviä. Linnut vaan hänelle ystävyyttään osoittivat, niitten laulua
hän nyt istahti kuuntelemaan, sillä hän ymmärsi niin hyvin heidän
puheensa, »Tule meidän seuraamme», lauloivat he, »meillä ei ole suruja
ei huolia, aamun koittaessa alkaa ilomme ja illan tultua nukumme
tyytyväisinä oksallemme riemuiten seuraavaa aamun pikaisesta tulosta».
-- Ja Helena luuli lintu olevansa, hän rupesi laulaa hyrisemään
itsekseen ja sai linnutkin äänettöminä itseään kuuntelemaan.

Mutta eipä siinä kyllä. Metsän reunaan ilmaantui harmahtava eläin
ihailemaan hänen lauluaan; se astui hitaasti häntä kohden, tavan takaa
seisattuen aivan kuin lupaa pyytäen lähestyäkseen.

Ja Helena huomasi eläimen. Hän oli monta kertaa ennen sitä säikähtäen
pakoon juossut, mutta nyt ei hän säikähtänyt... Päinvastoin viittasi
hän sille kädellään sanoen: »Tule, tule tänne susirukka, älä pelkää...
Olkaamme me ystävyksiä... Yksin hylättynä, vihattuna kuleksit sinä
metsässä, yksin olen minäkin». Ja susi lähestyi häntä askel askeleelta
pelokkaasti hiipien ja häntäänsä ystävyyden merkiksi häilyttäen. Sen
silmistä loisti niin ihmeellinen kirkkaus. Helena tuijotti kauan sen
silmiin aivankuin hän olisi ennen muinoin ne nähnyt, ja rupesi eläintä
silittelemään. Ja susi ymmärsi Helenaa, se nuoleksi nöyrästi hänen
käsiään, murisi ystävyyden merkiksi ja koetti kaikin tavoin osoittaa,
kuinka äärettömästi hän oli hänelle kiitollinen.

»Sinulla on varmaankin nälkä, ystäväni», sanoi Helena hetkisen päästä,
ruveten taskustaan jotakin syötävää etsimään. Povestaan löysikin hän
vihdoin leipäpalan ja ahnaasti tempasi susi sen hänen kädestään...



IV.

Koivulassa vietetään häitä. Voitokkaana istuu Louhelan Antti pöydän
päässä, vieressään nuori ihana Helena. Hääväki liikkuu vapaasti, se on
jo tottunut Antin seuraan. Onhan Antti nyt kylän vävy ja suojelija.
Helenan katseesta välkkyy tavaton onnellisuus, hänen silmänsä säihkyvät
riemusta, mutta jotakin salaperäistä heijastuu kuitenkin hänen
kasvoistaan.

»Enkö minä sitä sanonut», sanoo Rist-Riehkalan Katri Helenan äidille.
»Kun se kerran on tapahtunut, niin ei se häntä enää peloita. Ja teki se
siunaamani leipäpytkykin oman vaikutuksensa».

»Ihmeellistä», sanoi Helenan äiti. »Eilen illalla oli hän vielä ihan
sekasin ja tänä aamuna puhui hän jo ihan niinkuin toinen ihminen.
Näytti oikein riemuitsevan onnestaan, suuteli ja hyväili minua niin,
että minä olin pyörälle käydä. Herran tiet ovat käsittämättömät».

Hääriemu oli noussut korkeimmilleen, nuoret tanssivat, vanhat puhelivat
vilkkaasti, mitkä vuoden toiveista, mitkä Helenan tulevaisuudesta.
Silloin aukeni tuvan ovi. Silmänräpäyksessä vaikenivat leikit,
hämmästyneinä tekivät kaikki tietä tulijalle.

»Mitä nyt?» kysyi kummastuen Antti.

»Herra Jumala!» kuului talon emännän kiljahdus väkijoukosta.

»Matti!»

Ennenkuin kukaan muu ehti sanaakaan sanomaan, astui tulija Louhelan
Antin luo ja kauhea taistelu alkoi. Mutta jos oli Antti harteva, niin
oli Matilla työntekijän rautakourat. Jäykkänä korisi hetkisen päästä
Antti lattialla. Matti oli hänet kuristanut...

Kamala oli ollut ensimmäinen kohtaus, mutta se riemu, mikä ensi
kauhistuksen jälkeen pääsi vallalle oli kahta suurempi. Nyt vasta kun
tuon seudun hirmuisen painajaisen Matti oli tunkiolle heittänyt, tunsi
jokainen sanomattoman helpotuksen. Kun sitten koko hääväki oli saanut
Matilta kuulla, kuinka tuo noita oli hänet vironsudeksi manannut ja
kuinka hän sitten leipäsuolan Helenalta saatuaan takaisia oli ihmiseksi
tullut, silloin vasta kaikille selveni, millaisesta paholaisesta he
olivat pelastuneet.

Salaa haudattiin samana yönä Louhelan Antin ruumis metsän syvimpään
sopukkaan, Matti vietti kohta sen jälkeen häänsä Helenan kanssa, mutta
pitkiin aikoihin ei koko paikkakunnalla löytynyt muita kuin Matti, joka
uskalsi mennä Louhelan Antin haudan läheisyyteen.




HEVOSEN KERTOMUS.


Kovan onnen pojaksi minä näytin maailmaan tulleen. Tallissa oli silloin
niin hirveän kylmä, että hampaat suussani kolisivat. Äitini maidolla
tosin itseäni lämmittää koetin, vaan ei sekään auttanut. Mutta ehkä se
lie onneksi ollutkin, että talvella synnyin. Emäntä otti minut tupaan,
jossa minulle nurkkaan laitettiin oma asuinhuoneeni. Tosin oli se vaan
muutamasta laudasta tehdyllä laipiolla muusta huoneesta eroitettu,
mutta omani se oli kuitenkin. Sain siinä olla ja elellä aivan mieleni
mukaan. Ja emännän tytär oli niin herttanen, niin herttanen minua
kohtaan, antoi aina sormensa minun imettäväkseni; taputteli minua ja
syyhytti korvien takaa. Kun sitten keväällä takasin talliin pääsin, en
enää omasta äidistäni huolinut laisinkaan, eikä hänkään näyttänyt
minusta välittävän. Tosin minä joskus pyrin hänen kanssaan leikkimään,
mutta kun hän niin sydämmettömästi kumisti minulle korviaan, jätin
hänet rauhaan. Kesällä tuli minusta ja Helenasta, -- niin se emäntä
tytärtään kutsui, minä kyllä koetin välistä ystäväni nimeä lausua,
mutta eihän jäykkä kieleni siihen koskaan pystynyt, tuli vaan aina
ihahaa tahi öhöhöö. ei mitään muuta -- niin, minusta ja Helenasta
tuli kesällä vielä paremmat ystävät. Yhdessä kävimme suolaheinässä,
yhdessä lojoimme tuolla tuuhean puun siimeksessä. Me olimme hyvin
harvapuheisia, erittäinkin minä, mutta johan tiedättekin mikä siihen
oli syynä. Sen sijaan ymmärsi Helena minua niin erinomaisen hyvin. Kun
minä vaan hännälläni kärpästä tavotin, arvasi hän heti, että nyt siellä
taasen on joku minua kiusaamassa. Kärpäset olivat muuten meidän
pahempia vihamiehiämme. Heinäaikana olimme kovassa työssä, Helena
hikoili kaiket päivät enkä minäkään laiskana ollut. Kun heinäkuormaa
rattaille pantiin, tasoittelin minä sitä joka puolelta ja kun äitini
sitä rupesi latoon vetämään, seurasin minä aina mukana, pitäen
silmällä, ettei se kaatumaan pääsisi. Ja jos joku heinätullo kuormasta
putosi, korjasin sen aina minä yhdessä Helenan kanssa. Ne oli
onnelliset ajat, ne. Ei ollut huolia, ei suruja, kukat, taivaan linnut,
kaikki olivat ystäviämme, -- paitsi kärpäset, niin, mutta kenenkä
ystäviä ne ovatkaan, mokomat --.

Sillä tavalla minä siis kasvoin. Seuraavana talvena asuin äitini kanssa
tallissa ja meistä tuli taasen hyvät ystävät. Taisi muija arvella, että
parempi tuo poika-nulikka rattona, kuin ei ketään.

Aina ne vanhat akatkin poikien seuraa etsivät, mutta johan se lie
sellaista maailman meno. -- Kun rekikeli oli tullut, rupesi Helena
opettamaan minua tyhjää vesikelkkaa perässäni vetämään. Ensin olin
tuohon leikkiin vähän tyytymätön, mutta kun näin, kuinka hän raukka
vesisaaviakin siinä vetää resuutti, rupesin katumaan ilkeyttäni. Mutta
ei siinä hyvä tahtokaan riittänyt. Olin niin hiiden tottumaton
sellaiseen, arvaahan sen, kun ei milloinkaan ollut vielä koettanut,
mutta totuin siihen sentään viimein. Tyhjillään sitä sitten vetelin
perässäni, kunnes opin ymmärtämään, mitä se Helena sillä tarkoitti, kun
hän suupieliäni oikeaan tahi vasempaan nyki. Mutta ei se lyönyt, ei
milloinkaan. Kevätpuolella talvea minä jo ystävätäni kulettelin
perässäni, kuni mikäkin mestari. Ja lystiä se olikin, kun vaan ensin
tottui.

Seuraavana kesänä kasvoin jo reippaaksi nuorukaiseksi. Välistä unohdin,
että eihän sillä Helenalla ollut muuta kuin kaksi jalkaa ja minulla
neljä. Niinpä kerran, kun kaivolle yhdessä läksimme, ja Helena tahtoi,
että juoksujalkaa menisimme, niin potkasin minä sellaiseen lentoon,
että Helena meni päistikkaa ojaan. Mutta en minä pahasisuinen ollut,
olisin mennyt vaikka häntä auttamaan, jos olisin ehtinyt ajoissa
takasin kääntyä. Eikä se Helena minua siitä torunutkaan, taputti vaan
kaulalleni sanoen: so, so Mikko, ei saa niin tuimasti juosta. Minä olin
tosin vähän liian rajuluontoinen jo siihen aikaan, mutta täytyihän sitä
rakasta emäntäänsä totella.

Mutta vanhan emännän kanssa minä en toimeen tullut. Hän olikin niin
hidas, vaikka kolmella jalalla käveli, niistä kolmas puinen, etten minä
millään ihmeellä voinut pysyä hänen rinnallaan. Tietäähän sen, kuuma
nuoruuden veri.

Seuraavana talvena minä täytin kaksi vuotta. Syntymäpäivääni minä en
oikein muista, mutta se oli siihen aikaan, kun lumi-hanki on
tallinikkunan yläpuolella, niin että täytyy aina lapiolla ikkunan
kohtaan reikä tehdä.

Tänä talvena Helena jo valjasti minut pieneen saahkaan. Ajatelkaas
kuinka ylpeä minä olin, saadessani äitini sunnuntaileikit päälleni.
Katsokaas meillä hevosilla ei ole mikään häpeä, vaikka äidinkin
vaatteisin puetaan. Ihmispojat ne eivät tahtoisi äitinsä hametta
päälleen. Mutta ehkä syy onkin siinä, ettei meillä ole mitään erotusta
miesten ja naisten puvussa. Kuten sanoin, oli tänä talvena suurimpana
huvinamme ajella pitkin jäätietä, minä valjaissa ja Helena saahkassa.
Huhhahhei sitä kyytiä. Ei muuta kuin lumi pöllysi ympärillämme. Kyllä
se saahka välistä kumoonkin meni ja Helena lumeen tupsahti, mutta niin
pian kuin huomasin, että ei se emäntäni enää mukana ollutkaan, käännyin
takasin, tahi jäin odottamaan. Punaposkin, valkeana lumesta tulla
humppasikin Helena jo luokseni ja sitten sitä taasen lähdettiin.

Kuu kesä vihdoin tuli, sanoi Helena eräänä päivänä: »Nyt Mikkoseni,
leikki pois. Tänä kesänä sinunkin pitää ruveta työtä tekemään.» Ei
tarvinnut hänen sitä minulle kahta kertaa sanoa. Hänen äänellään oli jo
minuun hurmaava vaikutus. Minä olinkin, -- sanonko ma -- minä olin
häneen rakastunut. Hän oli niin ihana, niin kaunis, ettei koko
maailmassa ollut hänen vertaistaan. Kun hän käänsi minuun kirkkaat
silmänsä, siniset kuin taivaan laki, kun minä näin hänen vaaleat
suortuvansa, joista muutamat vallattomimmat tunkeutuivat liinan alta
otsalle aivankuin tuoreimmat tähkäheinät tallin heinähäkin raosta, kun
minä katsoin hänen punasia poskiaan, punasempia kuin mehevimmät
apilaankukat, silloin rupesi sydämmeni sykkimään. Jospa en hevonen
olisi, jospa olisin paremmin voinut ihastustani todistaa kuin hännän
huiskimisella, korvien höristämisellä, jospa olisin muuta puhua voinut
kuin tuo yksitoikkoinen »ihoho», niin sydämmeni tunteet olisin
purkanut, olisin sanonut, että elää ja kuolla tahdon hänen omanaan,
hänen nöyrimpänä palvelijanaan. Matta minä olen hevonen vaan, tosin
ori, mutta en mitään muuta kuin orihevonen. Rakkauteni tunnustuksesta
ei luonnollisesti koskaan mitään tullut, kunnes -- -- Niin, enhän vielä
ole kertomuksessani niin kauas päässyt.

Se oli sitten syksyllä. Vanhaa emäntää näin minä hyvin harvoin. Mutta
Helenan kasvoista saatoin lukea, että jotakin surua hänellä oli.
Silloin kuulin eräänä päivänä pihalta muutaman vieraan herran puhetta.
Minä unohdin mainita, että äitini oli jo kesällä viety pois, eikä sen
koommin palannut. Liekö myöty vai minne lie joutunut. -- Nuo vieraat
miehet, herroilta ne vaatteista päättäen näyttivät, tulivat talliin,
katselivat minua ja juttelivat keskenään, mitä lie jutelleet, minä en
sitä ymmärtänyt, vaikka kyllä koetin heihin päin korviani höröstää.
Tuli sitten Helena talliin. Hän näytti niin surkean, murheellisen
näköiseltä, rupesi itkemään ja rukoilemaan, mutta herrat vaan eivät
olleet milläänkään. »Mene palvelukseen», kuulin toisen heistä sanovan.
Helena tuli nyt minun luokseni, hyväili ja suuteli minua suuret
kyynelkarpalot silmissä.

»Hyvästi Mikkoseni», sanoi hän. »Me emme näe enää milloinkaan
toisiamme.»

Kuinka mielelläni olisin häntä lohduttanut, kuinka mielelläni olisin
ajanut ulos nuo kovasydämmiset herrat, mutta mitäs voin minä.

Minut vietiin nyt ulos. Vanha emäntä tuli ovelle surkean, vaivasen
näköisenä. Kuulin hänen sanovan: »Voi te sydämmettömät kruununmiehet.
Eikö minua edes hautaan saa omalla hevosella viedä.» Hän sulki oven,
minut sidottiin vieraitten kärrien perään.

»Hyvästi», sai vaan Helena sanotuksi, rupesi katkerasti itkemään ja
katosi.

En voi sanoin selittää, kuinka sydämmeni oli raskas, kuinka
äärettömästi otin osaa armahani suruun. Me läksiinme liikkeelle ja
rakas synnyinkotini katosi näkyvistäni puitten taakse.

Minä sain nyt paljon uutta nähdä, outoa kokea. Juostuani kärrien
perässä sen verran, että hiki alkoi leuka-kuoppaa syyhyttää, tulimme
herrastalon pihalle, jossa nyt minua pyöritettiin ja katsottiin sekä
viimein talliin vietiin.

Tein nyt uusia tuttavuuksia. Siellä oli hevosia tallissa koko joukko.
Erittäinkin herätti eräs nuori, pulska liinakko huomiotani, mutta se
olikin niin nätti, että harvoin olen hänen vertaistaan hevosmaailmassa
nähnyt.

Nyt alkoivat minulle kovat päivät. Joka päivä valjaissa olla sain ja
juosta, että kuoha mahastani tippui. Enimmin suututti minua se, että he
syyttä, suotta löivät minua. Minä kun oikein parastani panin, niin nuo
pakanat vielä selkään sutkivat. Eräänä päivänä kiehuivat sisukseni
kotiin palatessamme. Minut riisuttiin ja talutettiin talon rappusien
luokse herran eteen. En tiedä itsekään kuinka siinä lie käynyt, mutta
kun herra meni taakseni, potkaista läimäytin häntä oikein orihevosen
tavalla jalkaan. Herra rupesi vongeltamaan ja talutettiin sisään. Minä
sain tallissa rengiltä aimo selkäsaunan. Mutta anteeksi en pyytänyt, en
vaikka.

Tämä tapaus se kuitenkin käänsi elämäni suunnan. Kun Wiipurin markkinat
olivat kohta sen jälkeen, vietiin minut sinne.

Voi sitä komeutta, mitä minä nyt nähdä sain, taloja siellä oli yhtä
paljon kuin kotona aidan seipäitä ja tiet ne olivat ihan paljaita,
ympyriäisiä kiviä täynnä, niin että oikein tahtoi käydä ensi alussa
jalkoja hellistämään, tietäähän sen -- tottumattomuus. Mutta siellä
minä vasta sain nähdä hevosia. No, niitä oli monta monituista kertaa
enemmän kuin kirkolla. Minut sidottiin ensin eräitten rattaiden perään,
jossa sain haisevia heiniä pureksia -- nälissäni. Minulle eivät, näet,
antaneet enää sen potkun jälkeen niin paljon kauroja kuin ennen.
Siinäkö nyt minua käännettiin ja väännettiin, mikä jalkoja koetti, mikä
suuta availi. Jo teki mieli purasemaan, mutta hillitsin kuitenkin
itseni, onhan se sydän minullakin, niin hevonen kuin olenkin. Mutta
ihan odottamatta sain aika läimäyksen selkääni ruoskalla. Silloin minä
näytin heille, etten minä ole mikään leikkikalu. Tempasin itseni irti
rattaista ja läksin. Joutui siinä kuka mikin jalkoihini, kaasin siinä
pöytiä ja tavaroita, ja siitäkös nyt äläkkä syntyi, rinkeliämmänkin kun
pyöräytin ristikerkkää turvalleen likalätäkköön, että ei kerinnyt
älähtääkään, yhdeltä ryssältä sinkautin teekyökin jaloissani pyörimään,
niin että tulta säihkyi. Se oli tuimaa menoa, uskokaa pois. Kyllä minä
tiesin, että auringon nousuun päin se rakas kotini ja armahani oli,
mutta sinnepäin en päässyt. Mitenkä siinä kiireessä kuitenkin lienen
sekaantunut, mutta takerruinpa niin pahasti rattaitten väliin, etten
ihmeeksikään eteenpäin päässyt. -- Ja nyt sain taasen selkääni oikein
Porvoon mitalla. Mutta kovan panin minä kovaa vastaan. Kun ne minut
sitten valjaisin panivat, rupesin vinkuroimaan ja kun ne löivät,
potkasin, potkasin, että aisa rytisi. Kuulin sitten seuraavan
keskustelun:

»Mitä ori maksaa?»

»Kolme sataa markkaa.»

»Tuollaisesta pahatapaisesta, oho! Kunhan tuo sinulta itseltäsi ensin
hengen ottaa, niin myyt sen kolmesta kymmenestä.»

»Ei ole minun henkeni lasipurkissa.»

»Saviastiassako?»

»No, mistä arvasit! Ihan siinä savipadassa, josta sinun henkesi
likaviemäriin viskattiin. Sieltähän se isäsi on sen humalapäissään
löytänyt.»

Tuli siihen taasen uusi ostaja. Nuori, pulska mies. Hän taputti minua
kaulalle, jutteli minulle ystävällisesti, katsoi hampaitani. Oikein
tuntui hyvällä monesta aikaa olla niin hyväntahtoisen ihmisen kanssa
tekemisessä.

Ja kuinka kävikään. Hän ajoi minulla, ja kaupat syntyi. Uusi isäntäni
vei minut eräälle likaiselle pihalle, jossa sain kauroja ja heiniä
eteeni. Jo rupesin toivomaan parempia päiviä, mutta juuri kun olin
hyvälle tuulelle tullut, juohtui Helena mieleeni, ja katkera ikävä
iloni tukahutti. Jospa vaan yhden kerran saisin vielä häntä nähdä,
ajattelin kyyneleet silmissä.

Seisoin siinä sitten kauan, aurinko meni levolle, tuli pimeä syysyö.
Ajanratoksi ja kun olin vatsanikin täysin tyydyttänyt, rupesin
kuvettani hankaamaan rattaan pyörään. Tekeehän sitä joutenollessaan jos
jotakin. Talosta kuului yhäti melua, lauloivat, noituivat ja pitivät
mitä jumalattominta elämää. Voi voi sitä maailman menoa sentään,
ajattelin. Vaikka ihminen niin paljon korkeammaksi olennoksi luotu on,
niin tuolla tavoin hän elää rähmästää; minä en ole kuin tavallinen
luontokappale vaan ja näin kiltisti seison paikallani nurkumatta,
kiukuttelematta. En ollut siihen asti nähnyt vielä laisinkaan, kuinka
kurjaksi Jumalan kuva voipi viinan valtaamana tulla. -- Minä häpeän,
toden totta, ruveta teille kertomaan, mitä kaikkea sinä yönä sain
kuulla, sain nähdä. Olen hevoseksikin liian hienotunteinen. Te
kuulijani kun olette ihmisiä, niin luonnollisesti pahastuisitte hevosen
suusta kuullessanne, kuinka ihmisarvoa jo on voitu saastuttaa. Menemme
siis sen yön tapahtumain sivuitse.

Aamu alkoi jo heloittaa itäiseltä taivaalta, niin kauniina, niin
puhtaana. Mutta minusta tuntui kuin olisi se tahallaan vähän
viivytellyt, ettei sen odottamatta ilmaantuessa tarvitsisi kaikkea
pahuutta vasten silmiä katsoa. Se on kokenut jo vähäsen. Mutta eihän
meidän pitänyt siitä asiasta puhuakaan.

Niin, aamuaurinko oli jo noussut, kun uusi isäntä vihdoin tuli
hoiperrellen luokseni ja minua valjastaa tunnistamaan rupesi. Tuo nuori
mies, joka eilen illalla vielä näytti niin miellyttävältä, niin
puhtaalta muitten rinnalla, hän oli nyt ihan täydessä tellingissä,
retkahti rattaille ja huusi minulle: »Anna nyt hepo mennä, että
auringon silmille lika räiskyy.» Ja minä läksin. Yön kylmässä
seistuani, olinkin halukas jäseniäni pehmittelemään, sillä sivumennen
sanoen, minä pidin voimieni mukaan huolta terveydestäni. Kun ei isäntä
minua minnekään ohjannut, aloin suunnata askeleeni kotiin päin. Ja
liekö siihen syynä ollut sattumus vai minun hevosaistini, jota Jumala
ihmisille ei ole antanutkaan, minä löysin tien maantielle ja nyt sitä
alettiin kulkea tömistää minun kotiani kohden. Osan matkasta kulin ihan
omin päin, mutta kun aloin kotiani lähestyä, heräsi isäntäni -- hän
oli, näetten, nukkunut. Istumaan noustuaan rupesi hän silmiään
hieromaan ja huusi: »No en ole mokomaa hevosta ennen markkinoilta
ostanut. Suoraan menee kotiani kohden.» Hän läppäsi sävyisästi minua
lautasille ja taasen lähdettiin eteenpäin viuhtomaan, nyt täysintä
ravia. Häntä näkyi huvittavan juoksuni. »Oikeinhan sinä olet mestari
juoksemaan, Polleni», virkkoi hän ja uhitti minua yhä kovempaan
vauhtiin. Vähän minua harmitti; kun tuo rupesi minua suomalaista
hevosta, Polleksi, muukalaisella nimellä kutsumaan, mutta hänen
tahtonsa täytin ja heittäysin täyteen laukkaan. Jo alkoi kotini katto
näkyä, jo nyykyttivät tuttavat puut minulle päätään, jo näin savun
tupruavan oman rakkaan synnyinkotini kiukaasta. Heijaa! Tuossa se on.
Minä pyörähdin innoissani, muistamatta olla varovainen, sillasta
portille, mutta voi taivahan taattu, kärryjen oikea takapyörä menikin
ojaan, ja kärryt kumoon. En seisahtunut enää siinä, nytkäsin -- ja
aisat menivät poikki, minä riensin portin eteen. Ja kenen sain minä
nähdä! Helena syöksyy puoleksi alastomana tuvasta.

»Mikko», huutaa hän, mutta juoksee heti ojassa voivottelevaa isäntääni
auttamaan. Hän talutti tupaan polosen miehen, jonka kasvot olivat aivan
verissä. Minä luin ystäväni silmistä moitteen, joka sanoin sanottuna
olisi melkein näin: »Mitä olet sinä, rakas Mikko, tehnyt!»

Mutta Jumala oli niin tahtonut. Helena vei minut hetken odotettuani
talliin, silitteli ja hyväili minua. Minä näin ilon kyyneleen hänen
silmissään, vaikka niissä samalla olikin surullista osanottoa,
Luultavasti oli isäntäni vaarallisesti sairaana. -- Seuraavana päivänä
sain viedä armaani kirkolle, jossa entisiä hevostuttaviani luulin
saavani tavata, mutta, ei; hän seisatti minut vaan hetkeksi erään talon
luo, josta niin kummallinen haju levisi ilmaan, aivankuin siellä olisi
ollut kaikki maailman yrtit koossa. Sieltä tuli hän pari pientä pulloa
kädessä ja heti palasimme me suoraan kotia.

Viikko kului. Eräänä aamuna kuulin puhetta pihalta, Helenan ja isäntäni
äänet.

»Tuohan, rakas ystäväni se tänne, minulla on sitä ikävä», kuulin
isäntäni sanovan. »Eihän se hevosen syy ole, jos kärryjen pyörä ojaan
menee. Miksi en ohjannut häntä paremmin.»

Helena tuli talliin ja saattoi minut ulos. Tuvan rappusilla istui
isäntäni vaaleana sairaan näköisenä, päässä valkea puhdas liina.

»Kuinka tottelevainen ja tyyni se rajupää on sinun käsissäsi», sanoi
isäntä.

»No, ketä se sitten tottelisi, jollei omaa kasvattajaansa», sanoi
Helena, taputtaen minua kaulalle. Hän oli oikeassa. Häntä olin valmis
tottelemaan, vaikka kuolemaan olisi käskenyt.

»Sinä rakastat sitä hevosta», sanoi kysyvällä äänellä isäntäni, katsoen
hellästi Helenaa.

»Kuinka en omaa Mikkoani rakastaisi», sanoi Helena.

»Tahtoisitko sen omaksesi?» kysyi isäntäni.

»Jos minä rikas olisin, niin maksaisin hänestä vaikka mitkä rahat.»

»Tehdään vaihtokauppa», sanoi nuori mies. »Minä annan Mikon sinulle,
anna sinä minulle itsesi. Saat minut vielä kaupanpäällisiksi.»

Helena punastui.

»Armas Helena», jatkoi isäntäni. »Se on Jumalan sallimus, että minä
niin ihmeellisellä tavalla tulin sinun luoksesi. Sinä olet minulle
todistanut, ett'en vertaistasi sydäntä mistään löytää voi. Minä lupaan
parantaa itseni. Ei viinan tippa tästä lähtien kurkkuani saa
kostuttaa.»

Helena ei vastannut mitään, saattoi vaan minut takaisin talliin.

Seuraavana päivänä lähdimme kaikki kolme matkalla, jota kesti aamusta
iltapuoleen asti. Vihdoin kuitenkin saavuimme perille, suurenlaisen
talonpoikaistalon edustalle. Viikon päästä sen jälkeen ajoi isäntäni
minulla pappilaan ja kolme viikkoa myöhemmin sain viedä Helenan ja
isäntäni juhlapuvussa kirkolle.

Kotimatkalla näin vilahduksella, kuinka isäntä suuteli Helenaa.

»Mikon ansio se on, että me yhteen jouduimme», kuulin Helenan sanovan.

Siitä saakka olen ollut uudessa kodissani. Aina olen tyytyväinen ja
iloinen ollut, sillä Helenan kasvoista olen aina onnen nähnyt
heijastavan.

Tähän loppuu minun kertomukseni. Kun luulen, että siitä monelle voipi
iloa ja hyötyä olla, olen sen kertoa tahtonut; mutta kun en itse
kirjoittaa osaa, on sen minun puolestani tehnyt ystäväni Matti.






VIIMEISEN KERRAN,




OTJON VETÄJÄT.

Inkeriläinen pilkkajuttu.


Koko kylän väki on mitä kiireimmässä heinäntouhussa. Naiset haravoivat
luokoa »vaaluille» tahi ajavat karheita ko'ompaan, miehet panevat
kuormia ja purkavat niitä »sarraimiin», tyttöhulikot haravoivat
karisteita, pojannaskalit, jotka eivät vielä jaksa hangolla lepeitä
antaa, laittavat kuormaa, pienet paitaressut odottelevat päästäkseen
kuorman päältä liukumaan, kun sitä sarraimeen viemään lähdetään ja
kaikkein pienimmät piimäsuut piehtaroivat heinissä, imevät peukaloaan
tahi huutaa mankuvat: »nännää!» Otsa hiessä hommataan. Minkä ahkerampi
akka, sen harvemmin menee hän lapsensa suuta tukkeamaan, minkä
laiskempi ukko, sen useammin panee hän piippunysänsä tulelle.

»No, mikä huuto siellä?»

Eräät kyläläiset, joitten niitty on äärimmäisenä päivännousuun päin,
hosuvat haravillaan jotakin ja rientävät huutaen muihin päin. Jotakin
harmaata näkyy nurmen sängellä. Jokin elävä! Mikä tuo mahtanee olla? Se
lähestyy, ja pian on koko kylän väki juoksujalassa, rientäen suin päin
mitä tuiminta kyytiä jäletysten. Niityn penkereellä kasvaa tuuhea,
yksinäinen koivu. Sen ympärille kokoontuvat kaikki. Tuo kummitus on
noussut puuhun.

»Mikähän tuo lienee?» kysyy yksi joukosta hengästyksissään.

»Ole vait!» ärjäsee toinen. »Kuka sen tietää.»

»Katsos pakanaa», sanoo taasen joku pienen vaitiolon jälkeen, jolla
välin kukin suu auki, hengitystään pidätellen, on katsellut kummaa
eläintä, »sylkee kouraansa ja näyttää kulakkaa vielä.»

»Vaan mitenkä saisimme sen sieltä käsiimme?» Kas siinä kysymys, johon
ei ollut helppo vastata. Tuumailtiin siinä sinne tänne. Kukaan ei
tohtinut puuhun kavuta. Lopulta tultiin siihen päätökseen, että koivu
oli sahattava kumoon. Ja kohta lähetettiin pari poikaa sahaa noutamaan
kolmen virstan päästä.

»Mutta meillähän on vielä karheet korjaamatta!» virkkoi yksi isännistä,
kun tuossa hetken aikaa oli tuumailtu, tupakoittu.

»No, niin tässä on muillakin!» arveli toinen, »mutta ei nyt auta sitä
katsoa. Ties kuinka kallis tuo eläin lieneekin. Ehkä saamme kymmeniä
ruplia siitä.»

»Ehkä satojakin!» tokasi kolmas. »Rahat jaamme sitten kristillisesti»,
vakuutti vanhin joukosta.

»Minä ostan rahoilla itselleni verkahameen», sanoi yksi naisista.

»Ja minä lehmän», lisäsi toinen yhtä totisena.

Viimein tuli saha. Nyhrystettiin siinä sitte tuokion, puu kaatui ja
eläin tupsahti maahan sen mukana. Rohkein joukosta kolautti sitä
haravan lavalla ja jo joutui eläin riemuitsevain voittajain käsiin.

Paljain käsin sitä ei kumminkaan kiinni ottaa saanut, sillä se olisi
siitä pilaantunut, kuten viisain joukosta vakuutti. Lakkiinsa oli sen
joku pojista kaapannut ja nyt aika hamppua niityllä olevan maitopytyn
luo. Ei ollut aikaa enää pestä tai kuivata pyttyä, sinne työnnettiin
aarre lakin mukana.

Vaan nytkös pulaan jouduttiin. Mitä nyt oli tehtävä? Pietariin pitäisi
se viedä, mutta kellekä voitaisiin niin kallis aarre uskoa. Ukot olivat
juuri päättäneet sitä lähteä miehissä »kyöräämään» kaupunkiin, kun akat
ilmoittivat, ett'ei he suinkaan aikoneet uskoa niin suurta rahasummaa
uhkojen huostaan.

»Koht'sillään likittelette te ne puhtaaksi!» intti äkäisin joukosta.

Akkoja ei myöskään voitu yksin laskea. »Ettepä tekään maahhua antaisi»,
arvelivat ukot, ja niin päätettiin lähteä sekä miehet että naiset, ja
tuuma pantiin jo toimeen seuraavana aamuna varhain päivän noustessa.
Oli sitä siinä juhlasaatto; viidellätoista hevosella ajaa kömyytettiin
kuni Hietamäen hienot herrat, morsianta Tuutarista ottamaan tullessaan.
Muutamat olivat vielä panneet kalisevan kulkusen aisan sakaraan, jotta
nähtäisi, ettei siinä kulussa ollut mitään »naukumamman poikia.»

Sattuipa tuttavia tiellä vastaan.

»No, mihinkä teitä Jumala viepi?»

»Ei meitä Jumala vie», vastattiin, »itsehän me päätäkauten matkalle
lähdettiin.»

»No, millekä asioille?»

»Ka kumman elävän kiinni saimme ja sitä nyt Linnaan kyyditsemme.»

»Kummanko elävän. Minkä?»

»Mikähän lieneekin, siivekäs kissa tahi muu hameriikin otus.»

»Näyttäkäähän. Ehkä minä sen tunnen.»

»Sinäkö?» huusivat matkalaiset pilkallisesti ja läksivät taasen hyvää
kyytiä ajamaan.

Jopa saavuttiin Pulkkahan ja päätettiin kerrankin oikein herroiksi
mennä tsajua juomaan.

»Mutta yhden pitää aina olla vahdissa», arveli Kolovan Pietari, viisain
joukossa.

»Emme me sitä teidän haltuunne usko!» tokasi Turilan Mari. »Meistä
akoista jääköön myöskin yksi vahtiin. Jää sinä Liispetta kuoma», sanoi
hän yhdelle.

»No, jäänpähän», vastasi tämä.

Nyt mentiin trahteeriin, jakaannuttiin eri pöytien ympärille ja
komennettiin mahtavasti »tsaj!»

»Minä en ole vielä koskaan tsajua juonut sokurin kanssa», vakuutti eräs
piirusilmäinen nuori mies. »Ennen paimenessa ollessa teimme kyllä
'saun'akan hau'emarjakukan' lehdistä tsajua.»

»Teittekö tsajua?» kysyi nauraen »polavoi», joka juuri tsajua oli
siihen pöytään tuonut.

»Teimmepä niinkin. -- Älä naura yhtään! -- Otimme niitä lehtiä,
kuivasimme ja hakkasimme hienoksi, niistä sitten keitimme vanhan
kattilan pohjalla tsajua. Hyväähän se muuten olisi ollut, joll'emme
liian väkeväksi sitä keittäneet olisi. Mepäs sitä juotiin vaan, vaikka
vesi silmistä tippui -- ilman sokuria tietysti.»

Näin kertoi Kelon Paavo.

»No, kuka valajaksi käypi?» kysyttiin. »Juoppi, sinähän olet tottunut
siihen kullanvedossa.»

»No, olkoon menneeksi!» Juoppi kääri oikean hihansa vähän ylemmäs, otti
suuremman »tsainiekan», kaasi siitä »kipetkua» tsainiekkaan ja kunkin
kupin pohjaan.

»Meidän keittämämme tsaju oli ihan mustaa. Niinhän tämä on kuin
paljasta varistettua vettä!» sanoi Paavo, aikoen ruveta juomaan. »Vai
niin!» sanoi hän huomattuaan muitten huuhtovan sillä vaan kuppiaan. Jo
seisoivat taas kaikki kupit rinnatusten lautasillaan, odotellen uutta
voitelua, ja Juoppi aloitti tärkeän tehtävänsä. Hän tipautti
pienemmästä tsaniekasta kunkin kupin pohjaan mustaa, höyryävää
nestettä, kaasi suuremmasta pienemmän täyteen ja tästä taasen
kuppiloihin. Kun näin kolmas osa kupin valkoista sisäpintaa oli tuon
mustan tsajunesteen peitossa, täytettiin ne kipetkulla -- oikein
herroiksi yli reunojen, Nyt veti kukin kupin eteensä, otti palan
sokuria, kaasi kupistansa lautaselle, asetti lautasen sitten vasemman
käden sormien päähän, tahi antaen lautasen olla pöydän reunalla,
kyyristyi niin, että suu tuli lautasen tasalle, puri sirpaleen sokuria,
työntäen sen huulen ja ikenien väliin, mutristi silmät sirrilleen,
huulet lautasen reunalle, puhalteli hiukan ja alkoi varovasti rytystää
tulikuumaa herkkua.

»Kuulkaas», alkoi taasen Paavo.

»Suus kiinni nyt», ärjäsi Turilan Mari. »Onko tässä nyt aikaa
kuuntelemaan sinun lorujasi. Juo nyt äläkä palpata.»

»Kyllä tämä on parempaa kuin se, mitä me keitimme, mutta se olikin
paljon väkevämpää. Mutta, en minä kuitenkaan tuosta pidä lukua; minä
syön mieluummin pelkkää sokuria.»

Näin arveli Kelon Paavo.

»Oho, poika!»

»Katsokaas vaan tuota purlakkaa!»

»Senkin hölöhuuli!» sateli hänelle vastaukseksi ja sokuriastia muuttui
hänen edestään pöydän toiseen päähän.

»Kauankos tuo mörtsi ne sisäänsä purnuaisi», lisäsi vielä joku.

Tällä välin oli trahteerin edustalle kokoontunut joukko uteliaita.

»Mitä teillä on siinä pytyssä?» kysyivät he.

»Mitä se teitä liikuttaa?»

»Ei, ei, mutta mehän kysymme vaan. Ei me puhuta kellekään.»

»Ei sittenkään!»

»Ne ovat varastaneet jotain!» lausui joku taaemmista.

»Mekö varastaneet? Suus kiini, kuka se olikaan!» Syyllisestä ei saatu
selkoa.

»Niin, no, miksi ette sano sitten. Voihan kuka tahansa ajatella, että
teillä on siellä joku varastettu kallis kapine, kun ette -- -- -- --»

»Sanotaanko heille?» kysyy nyt Liispetta vahtikumppaniltaan. Ja nyt
päätettiin kertoa kaikki tyyni.

»No, kuulkaa sitten!» alkoi mies ja kertoi tarkasti alusta alkaen,
kuinka eilisiltana siihen ja siihen aikaan, kun hän jo oli saanut
latoon tuoduksi niin ja niin monta heinäkuormaa ja niin ja niin paljo
vielä oli jälellä, kuinka hän nojatessaan heinäkuormaa vasten juuri
tuumaili sitä ja sitä, kun äkkiä kuului melu päivännousun puolesta,
kuinka hän oli säikähtynyt, luullen naapurinsa hulluksi tulleen ja niin
edespäin. Suu auki kuuntelivat ääneti purkkaloiset.

»Onko sillä sarvet?» kysyi joku joukosta pelokkaasti, kun kertoja
vihdoin oli niin kauaksi päässyt, että sai selitetyksi, mitenkä eläin
pyttyyn saatiin.

»Odotahan!» vastasi kertoja.

»Ei se siihen vielä loppunut», ja hän jatkoi taasen kertomistaan. Siitä
ei näkynyt aikovan loppua tullakaan. Hänet keskeytti kuitenkin
Liispetta.

»Sitä en todellakaan muista», sanoi tämä sormi huulella, »oliko sillä
sarvet vai ei, mutta kyllä minä luulen, kyllä minä muistan nähneeni
vilahduksella jotain sellaista.» Niin jutteli Liispetta, pyyhkien
pulleata nenäänsä sormillaan.

»No, näyttäkäähän tuota!» sanoi taasen joku tavottaen pytyn kantta.

»Oletko koskematta, senkin lontus!» ärjysi vahtimies. »Päästät sen
pakoon vielä, niin meidät piru perii.»

»Onko sillä kaksi, vai neljä jalkaa?» kysyttiin taasen.

»Sitäkään en tullut siinä kiireessä katsoneeksi», vakuutti taasen
Liispetta, »mutta häntä sillä on. Jalkoja en ihmeeksikään muista.»

Nyt tultiin vahteja tsajulle kutsumaan. Kelon Paavo ja Turilan Mari
tulivat vahtiin.

»Muistatko sinä, kuoma, kuinka monta jalkaa sillä on», kysyi Lispetta
Marilta, »kaksiko vai neljä?»

»Kaksi, kaksi! Näinhän minä, kuinka se istui puussa kuni ihminen ja
heristi meille kulakkaa.»

»Voi hyvät ystävät!» alkoi nyt eräs vanha Pulkkalan eukko, joka tähän
asti totisena ääneti oli kuunnellut. »Ei se sitten ole hyvä elävä.»

»Kuinka niin?» kysyttiin.

»Onko se karvainen?» kysyi hän vielä.

»On! Vaalean harmaa ja siivekäs!» selitti Mari.

»Ei epäilemistäkään! Se on piru itse, ihan oikea perkele!»

»No, älähän toki! Olisko piru noin pieni?»

»Kyllähän se itsensä kuinka pieneksi tahansa saa. Minä olen sen itse
nähnyt ja tiedän kyllä millainen se on.»

»No hiisi!» tuumaili Paavo peloissaan.

Ja nytkös melu nousi. Trahteerista hyökkäsivät tsajunjuojat ulos,
luullen kalliin otuksen pakoon päässeen.

»Se on piru itse, ihan oikea perkele!» huusi Paavo.

»Mitä nyt on tehtävä?» voivotteli Mari.

Innokas neuvottelu syntyi. Muutamien selitysten jälkeen ei kukaan
epäillyt, että heillä oli elävä piru pytyssä. Ja harkittiimpa nyt sinne
sekä tänne. Poltettaisiinko se vai upotettaisiin? -- -- Päätettiinpä
kaikissa tapauksissa viedä se kuitenkin Pietariin. Siellä saataisiin
kyllä viisaammilta neuvoa.

»Vaan jos me laskettaisiin se pakoon», ehdoitta Paavo, mutta sitä ei
otettu korviinkaan. Lähdettiin siis matkalle taasen.

Puolipäivän aikaan tultiin Moskovan portille, jossa juotettiin hevoset.
Nytpä pisti Kolovan Pietarin päähän uusi ajatus.

»Onko täällä linnassa myytävänä vaikka mitä?» kysyi hän vesialtaan
vartijalta.

»No, se on tietty!» vastasi tämä hymyillen.

»No, hyvä!» arveli Pietari. »Miks'ei täällä myytävänä sitten olisi
tuollaisia pieniä pirujakin», kuiskasi hän naapurinsa korvaan.

»Mutta kalliitapa ne lienevät!»

»Se on tietty!»

»Meidän pitää ottaa siis selvä siitä, missä täällä on piruja myytävänä,
Sinne varmaan tämäkin ostetaan.» Näin puhui Kolovan Pietari ja veteli
tyytyväisenä pitkää partaansa sormiensa lävitse.

»Kyllä sen sentään näkee, kellä ei päässä ruumenia ole», lausui tuohon
Kelon Paavo mielissään, ja taasen kulettiin jonkun matkaa pitkin
leveätä prospektia. Jo tultiin Moikan sillan korvalle. Eräältä
vorniekalta kysyy nyt Pietari, jotta missä täällä tsorttia olisi
myytävänä. Vorniekka luuli pirun kuvia tarkoitettavan ja neuvoi puodin.

»Enkös minä sanonut!» huudahti Pietari ja riemuiten ajettiin neuvotulle
puodille. Pietari ja Mari astuivat puotiin.

»Hyvä päivä!» lausui Pietari.

»Mitä asiata?» kysytään.

»Paljonko maksatte te elävästä pirusta?»

»Kyllä minä teille --» ärjäsi ryssä, tavottaen kohennuskoukkua nurkasta
ja suin päin syöksyivät pirun kauppiaat ulos.

»Valehteli, vorniekan riivattu!» puhisi Pietari äkeissään.

»No, mitä nyt?»

»Eihän näissä puotiloissa niin kallista tavaraa osteta», sanoi hän
nousten rattaille. »Nevskillä sellaisia kauppoja tehdään.»

Ohjasten perillä läimäytti hän väsynyttä hevoskonkariaan ja ponnistaen
voimansa läksi tämä »neljäskyökkää» eteenpäin kompuroimaan.

Jo oli iltapuolta hyvä aika kulunut kun Nevskille saavuttiin. Kysyttiin
keltä kutakin, mutta ei tiennyt kukaan, missä tsorttia oli myytävänä,
vielä vähemmin missä niitä ostettiin.

Yrittipä jo Pietari passaassiinkin menemään, mutta sieltä kömyytti pois
kortavoi, ärjyen: »passol tschuhna!» Koettipa hän kyllä selittää, jotta
niin ja niin, -- ja pisti kortavoille kopekan kouraan, mutta pois
työnsi tämä sittenkin.

»Jospa edes kuulisi mitä on asiata, senkin ryökäle!»

Jo rupesi into masentumaan. Tehtiin viimeinen yritys. Lähdettiin
tallaamaan pitkin Kostinnoin käytäviä.

»Katsokaa! tuossa on ihan samanlainen!» huusi äkkiä joku joukosta,

»No, niin totta onkin!» lisäsi toinen, »tuolla vaan ei ole sarvia.»

»Mutta muuten ihka samanlainen.»

Riemu oli ääretön, melkein ilokyyneleitä vuodatettiin. Nyt astui
Pietari puotiin -- tällä kertaa yksin, sillä Turilan Mari oli vähän
noin niinkuin -- ymmärättehän -- tullut liian puheliaalle tuulelle.

»Sano niin, jotta --», yritteli Mari rattailta neuvomaan, mutta
Liispetta kuoma tukkesi kämmenellään hänen suunsa, sanoen: »Ole nyt
hiljaa kuoma!» Ja Mari vaikeni hetkiseksi. Jo tuli Pietari mahtavana
takaisin puotimies mukana. Mentiin niitten rattaitten luo, joihin aarre
oli säilytetty. Ennenkuin kukaan siinä hurmauksissaan ennätti mitään
sanoa, kohotti puotimies pytyn kantta -- ja voi surkeutta suurta!
Nuolen nopeudella syöksyy maidon tahraama piru pytystä rattaille,
rattailta maahan, maasta seinänvierustalla olevien arkkujen päälle ja
siitä katolle -- -- --. Sen sitä näkivätki. -- Kauhistus ääretön.
Sillävälin kokoontui joukko kaupunkilaisia ihmettä katsomaan ja näitten
nauru karmeli kahta kovemmin onnettomain maalaisten sydämmiä.

»Jo sen perkeleen piru vei!» lausui puotimies hänkin nauraen.

»No, se oli piru kumminkin?» sai Pietari kysytyksi.

»Olihan tuo aika piru, kun noin sukkelasti pakohon liiti, mutta me
muuten saamme sellaisia piruju kahdella riunalla 'skolko hoseh'».

»Kahdella riunalla?»

»Onhan noita lento-oravia -- -- --.»

»Lento oravia, otjoko?» änkytti Pietari.

Suurella vaivalla pääsi poloinen kaupunkilaisten pilkkaa pakoon
rattailleen. Ja allapäin pahoilla mielin lähdettiin kotiin junaamaan.
Mutta sillä ei siitä päästy. Vielä tänäpäivänä kutsutaan saman
paikkakunnan asukkaita »otjon vetäjiksi.»




PAPIROSSI.

Leirimuistelma.


Siitä on jo useita vuosia. Olin silloin vapaaehtoisena venäläisessä
tarkka-ampuja pataljoonassa. Joutuuhan sitä ihminen eläissään
kaikenlaisiin. Eipä tuo juuri hauskalta tuntunut, muuttaessaan valkean
ylioppilaslakin karvaiseen univornmlakkiin, somat Rintalan tekemät
ruokkeeni leveisiin ryssäin kansalliskaatioihin, kun vapaasta Apollon
pojasta jouduin ryssäin komennettavaksi. Mutta vaihtelevaisuus on
hupaista, ajattelin ensi kertaa univormuhousuihin astuessani, enkä
siinä pettynytkään, en ainakaan mitä vaihtelevaisuuteen tulee. Olihan
se vaihtelevaisuutta, kun kello 4 aamulla sai nousta lämpimältä
vuoteeltaan, lämpimältä, jollei yöllä ollut teltan katon läpi satanut.
Eikä siellä juuri yhtä hyvää ruokaakaan saanut kuin ylioppilastalon
ravintolassa, mutta tyytyyhän tuo mies siihenkin, että tyhjän malkkinsa
tyydykkeeksi saa tscherkaskihärän lihaa popsia ja voimakasta soppaa
särpiä.

No, niin! Minä olin nyt siis ehta sotamies, olkapäilläni olevista
nauhoista saattoi vaan minut eroittaa raa'asta sotamiehestä, sillä
eihän siinä leirin pölyssä ja hiessä juuri suomalainen ylioppilas
naamastani liene heijastanut. Sotamiehet minua kyllä kohtelivat kuin
herraa ainakin, nimittivätpä minua »vashe sijaijelstvoksikin»,
erittäinkin ne, jotka eivät tietäneet, että olin vaan pelkän »tshuhnan»
poika.

Vaikealtahan tuo ensin tuntui, marssia täysissä tamineissa tuntikausia,
mutta kun olkapää kerran oli tottunut kivärin painosta puutumaan, kun
rintaa ei enää ahdistavan sinellirullan alla pakottanut, kun silmät
olivat oppineet autuaitten tavalla vasten aurinkoa katsomaan, niin
astuihan sitä aivan koneellisesti, sillä tuskin ihminen missään voi
muuttua siihen määrään koneeksi kuin harjoituskentällä, jossa kädet ja
jalat tuntuvat enemmän tottelevan komentajan kuin omaa tahtoa. Heinäkuu
rupesi jo lähenemään loppuaan. Suureen paratiin tehtiin valmistuksia.
Päiväkaudet marssittiin, hikoiltiin. Ja jo tulikin tärkeä päivä.
Viileänä heloitti aurinko vasta itäisellä taivaan rajalla
ylösnoustessamme, siellä täällä kimalteli vielä hopeainen kastehelmi
pölyn alla riutuvaa lehteä elvytellen.

Pian oli pataljoona liikkeessä, ja tuimaa kyytiä astuttiin
harjoituskentän perälle, jonne joka taholta joukkoja riensi. Hänen
Majestettinsa piti vastaanottoparaatin. Kun monta tuntia oli rivissä
seistu, tuli korkea seurue ja parati oli pian ohitse. Joukot
komennettiin nyt eri taholle ja pieni »leikkisota» seurasi. Tätä kesti
taasen useita tunteja ja koko ajan saimme me yhtä mittaa olla
liikkeessä. Kello kuudesta kymmeneen olimme saaneet melkein liikkumatta
paikallamme seista, kello kymmenestä kahteen marssia, ja usein
juoksujalassa. Olimme rientäneet yli soitten, niittyjen, tunkeutuneet
läpi nuoren tiheän kuusikon yhä vihollista kohtaamatta, mutta kun se
vihdoin tuli näkyviin ja meidät komennettiin maahan pitkällemme
ampumaan, tuli tieto, että taistelu jo oli päättynyt.

Nyt ei ollut muuta jälellä kuin lähteä kotiin marssimaan. Matka ei
ollut pitkä, mutta aivan tarpeeksi niin väsyneille kuin meille, olihan
vaan noin puolentoista peninkulmaa. Laulajat komennettiin pataljoonan
etunenään ja niin sitä lähdettiin. Laulu, sellaista ryssäin kiruntaa
kuin se olikin, antoi kuitenkin reippaalla tahdillaan hiukan vireyttä
jalkoihin, mutta siitä ei kauaksi ollut, pianhan ne uupuivat
laulajatkin. Astua nahjustettiin siinä nyt sitä. Minä kuletin jalkoja
perässäni, kuten muutkin. Sairasvaunut on kyllä tällaisissa tapauksissa
venäläisen vapaehtoisen pelastus, mutta minun kunniantuntoni ei sitä
sallinut. »Kestänhän tässä minä jos muutkin», arvelin, ja painaen lakin
takaraivolleni astuin eteenpäin. Kulettiin suomalaisen kylän lävitse.
Erään talon avonaisesta ikkunasta pyysin vettä kuivan kulkkuni
kostukkeeks. Nuori emäntä ottaa kiireimmiten vettä kauhaan, rientää
ikkunan luo, minä ojennan jo käteni, mutta samassa kapteeni ärjäsee:
»Ei saa erota rivistä!» Ei auttanut muu kuin jättää suloinen vesi ja
rientää sukkelaan paikalleni. Kun sieltä taakseni vielä vilkasin, sain
harmikseni nähdä, kuinka emäntä tuon kalliin jumalanlahjan maahan
heitti.

Tilani oli todella kauhea. Olin ennen huomannut, että pitkät taipaleet
usein astuu huomaamattaan, kun kiinnittää ajatuksensa johonkin
hupaiseen aineesen. Yritin siis jotakin ajattelemaan. -- Mutta mitä? --
Siihen loppui yritykseni. Olin niin ankarassa ruumiillisessa työssä,
että kaikki sielun työ oli kerrassaan mahdotonta. En kyennyt edes
oikein ajattelemaan sillä hetkellä, kuinka vaikea tilani todella oli.

Nyt avautui eteemme ääretön harjoituskenttä, jonka toisesta reunasta
valkoiset telttarivit pilkottivat. Hiki virtasi joka paikasta.
Kasvoille ja käsille oli se pölyn kanssa muodostanut lisäkerroksen,
josta turhaan yritin päästä pyyhkimällä sitä läpimärällä
nenäliinallani. Mieleeni yritti nyt nousta ajatus: »Mitä varten tämä
ihmisrääkkäys?» mutta siihen hikeen ja pölyyn sekin takertui.

»Jospa nyt edes olisi yksi papirossi!» tulin äkkiä ajatelleeksi, mutta
ei sitäkään lohdutusta. Olin siinä kiireessä aamulla unohtanut nekin.
Kysyin vääpeliltä, mutta eihän silläkään tolvanalla niitä ollut. Minun
omianihan se oli tottunut polttamaan. Minulla oli, näet, tapana
tarjoamalla hänelle hopeaisesta kotelosta silloin tällöin kokonaisen
papirossin, osoittaa, että muka pidin häntä muita parempana.

Kuinka siinä ajatuksissani kuitenkin lienen pistänyt käteni vasempaan
housuntaskuuni, ja taivahan taatto, -- siellä on jokin esine. Tempaan
sen kiireesti ulos. Papirossi! Ihan ehta Laferme papirossi! No voi sinä
turkin pippuri! Minkä ihmeen kautta olet sinä sinne joutunut? Etkä ole
taittunutkaan, vähän kyllä vääristynyt, mutta et vaan taittunut. Noin
vaan vedän sinut kahden sormeni välistä ja nyt olet ihan yhtä suora ja
komea kuin vasta makasiinista ostettu. En voinut olla vilkaisematta
oikeanpuoliseen naapuriini, aliupseeriin. Hän rykäsi merkiksi, että hän
otti osaa ilooni. Mutta vasemmanpuoliselle vieruskumppanillenikos kiire
tuli. Hän oli minun opettajani, batjkani, kuten sitä venäjäksi
nimitetään. Ei ollut siinä aikaa kuhnailemaan. Pian raapasi hän tulta,
piti tikkua kourassaan, kunnes rikki oli palanut, ja ojensi sitte
kouransa suuni eteen. Minä imasin, ja voi sitä ihanata makua. Tuntui
niinkuin en eläissäni olisi saanut tuota suloista nautintoa. Eikä siinä
hevillä savua hennonnut suustaan päästää. Ensin veti sen suuhun, josta
se ulkotietä pääsi sieramiin. Kun se sitä tietä oli käynyt keuhkoja
kutkuttelemassa, pääsi se vasta suun ja nenän kautta yht'aikaa ulos.
Mutta siihen ei sen tehtävä päättynyt. Tyytyväisinä vetivät sitä
takanani olevat kaksi miestä suun ja nenän kautta rintoihinsa, jäi
siitä vielä niitten jälkeisillekin, ja vielä takarivissäkin olevat
saivat savunsekaista pölyä hengittää.

Mutta ei mitään hyvää ijankaiken. Kallis papirossi rupesi kulumaan.
Käännellessäni sitä näpissäni, huomasin kuinka batjkani katkerin mielin
katseli hienon paperin käpristelemistä, ja luulempa hänen päästäneen
pari huokausta nähdessään kuinka kallis tupakka sinisenä savuna haihtui
ilmaan.

»Antakaahan viimeinen pätkä sitte minulle», kysyi hän äkkiä
rukoilevasti.

Vihaisesti mulautti aliupseeri hänelle silmiään. Tämä oli, näet, varma
siitä, että hän sen saa. Ahnain silmin oli vääpelikin katsellut
aarrettani. Ei hänkään tuota viimeistä pätkää olisi pois heittänyt,
mutta hänenhän ei sopinut alistua siten alhaisen sotamiehen
vertaiseksi.

Papirossi alkoi lähetä loppuaan ja minä olin juuri aikeissa antaa sen
batjkalle, josta todella pidin hyvin paljon. Mutta äkkiä kuuluu
toisesta rivistä nimeni, kuten se venäjäksi sanotaan, ja sitten
suomeksi: »Olkaa niin hyvä, antakaa se loppu minulle!» En ollut tähän
asti tiennyt laisinkaan, että aivan lähelläni oli suomalainen. Tuo ei
ollut varmaankaan rohennut tunnustaa olevansa tschuhna. Nyt oli
kuitenkin niin tärkeä hetki, että pelko katosi. Mutta kylläpä hän
saikin ryssiltä koko kasan haukkumasanoja mokoman röyhkeyden
rangaistukseksi.

»On tässä parempiakin, kuin sinä», sanoi aliupseeri. Minun korvissani
soivat nuo rakkaalla äidinkielellä lausutut yksinkertaiset sanat niin
ihanilta, johtui mieleeni, että olin suomalainen ylioppilas. Tuntui
oikein hyvältä. En kuitenkaan ensi alussa oikein tiennyt, pitikö minun
nyt loukata kelpo batjkaani, vai antaa aarre hänelle. Ryssäin röyhkeys
poisti kuitenkin epäilyksen. Ojensin papirossin suomalaiselle.

Heti vaikenivat ryssät ja mahtavana huudahti voittaja: »Katsokaapas
tshuhnaa!»




ENSI KERTA NAAMIJAISISSA.


Minä kävelin jo siihen aikaan keppi kädessä ja jos olisin kehdannut,
olisin mustat hansikkaatkin käteeni vetänyt. Vaikka itse olin
vakuutettu siitä, että olin likinäköinen, ja vaikka lääkärikin silmiäni
tutkittuaan oli samaa vakuuttanut, niin en kuitenkaan vielä saanut
lasisilmiä itselleni ostetuksi. »Pince-nez'»tä kyllä välistä yrittelin
pitämään, erittäinkin silloin, kun ei mitään tarkemmin nähtävää ollut.
Kyllä minä pidin itseäni yhtä pulskana ylioppilaana kuin kukaan
muukaan, ja olinhan kerran kuullut sanottavan, että minulla muka oli
kauniit silmät, puhumattakaan tukastani, jota Weckströmin saksimiehet
aivan ihailivat. Sanoivat, että siitä voisi vaikka peruukin tehdä.

Muuten pidin itseäni jo täydellisesti kypsyneenä »kavaljeerina:», mutta
yhtä puuttui toki vielä. Minä en osannut eroittaa franseesin »tuureja»
toisistaan. Siis heti ensi syksynä Fraasan tanssikouluun. Minusta tuli
oikea mestari. Olisin osannut tuurit vaikka takaperin. Ja mitä
lisätuuria siellä opin, ranskalaisine komentosanoineen. »Grand ronde»
ja muut ne osasin kuin aapiskirjan. Nyt olin siis täydellinen
kavaljeeri. Aloinkin oikein innolla »kurttiseerata» tyttöjä
luistinradalla, iltahuveissa, esplanaadilla -- aina missä sattui.

Mutta pian rupesin tuohon pelkkään kurttiisiinkin kyllästymään. Ja
tuntui niinkuin ne rahat, joita noihin kulutin, olisivat menneet aivan
suotta, ihan kuin kaivoon. Silmäni tavoittelivat jotain, sydämmeni etsi
jotain... Se tunne oli niin suloinen, niin taivaallinen, mutta samassa
niin salaperäinen, selittämätön... Oh! -- Tuli kevätlukukausi. Yksi
vaan sama tunne, sama ikävä! Matin-päivä lähestyi -- silloin
pääsisin ensimmäiseen maskeraadiin. Voi sitä onnea! Minä pääsisin
naamiohuveihin, minä, joka olin saanut puolitoista tuntia arestia
siitä, että menin ilman koulun rehtorin lupaa »Don Juan'ia» katsomaan.
Niin, mutta olinhan nyt ylioppilas!

Mutta puku oli hankittava... Kas siinäkös huolta... Ostaa? Liian
kallis! Lainata? -- Mistä? Olin jo joutua epätoivoon... Silloin pelasti
minut pulasta sukkela tuuma... Olihan meillä ompelumasina, jonka
salaisuudet minäkin tunsin. »Minä ompelen itse puvun itselleni.» Niin
tuumailin ja päätin ryhtyä toimeen. Löysin erään vanhan punaisen- ja
keltaisen-kirjavan sohva-vaatteen, jonka huomasin nurin käännettynä
kelpaavan mainiosti joksikin velikullan puvuksi. Eräänä iltana ei ollut
ketään kotona. Minä ompelumasinan ääreen. Ja ennenkuin kukaan
aavistikaan, oli puku valmis: leveät turkkilaiset housut, takki omaa
kompositioonia kaikenlaisten kommusvenkkien kanssa, päähineeksi pitkä
sarvekas myssy, punainen vyö, samallainen kulmikas kaulus. Kun vielä
kumpaankin sarveen ja kauluksen jokaiseen helttuun olin pienen
kellon liittänyt, oli suureksi ilokseni ja ihmeekseni oivallinen
maskeraadipuku valmis. Kun Matin-päivänä olin lisäksi valkeat
nais-sukat ja kirjavat tohvelit ostanut, saatoin rauhallisena odottaa
illan tuloa.

Kello on jo puoli kahdeksan, mutta minäpä en vielä olekkaan täysissä
tamineissa. Oivallinen pukuni vaati minkä missäkin vielä korjausta. Kun
viimeinkin olin kiireestä kantapäähän puettu, otin kitarin selkääni,
sovitin viulun vasemmalta olkapäältä riippumaan, pistin käsipelin
oikeaan käteeni ja nahkapussiin muutamia pienempiä »instrumentteja.»
Näin saavuin kello kahdeksan ajoissa ylioppilastaloon. Voi sitä
kirjavaa joukkoa, voi sitä häärinää! Olipa siinä sen seitsemän
velikultaa, oli siinä kaunotarta, munkkia, niin, kuka ne kaikki
muistaakaan enää, erittäinkin kun minulla ei ollut kauan aikaa niitä
katselemaan.

Kun näet jonkun aikaa olin siinä hämmästyneenä katsellut lukemattomia
ihania sulottaria, keksahti kylkeeni yksi niistä -- oikea keijukainen.
Jo ensi silmäyksessä huomasin minä hänen solakan vartalonsa, sievän
balettipukunsa, nätit jalkansa... Ei! Minä en voi sanoilla selittää
sitä ihanata olentoa, jonka sain viereeni. Hän tarttui oikeaan käteeni,
kysyen: »ketä _sinä_ etsit...»

Voi peijakas tuota heleätä ääntä! Ketä sinä etsit, kysyi hän....
Sinuttelemaan rupesi heti... No sit' oli likkaa!

»Enhän minä tässä ketäkään» -- yritin vastaamaan, kun tuo jo pujahti
käteni ja rintani väliin, sanoen, että mennäänhän nyt tanssimaan. Hänen
ei tarvinnut toista kertaa pyytää. Jo olivat jalkani liikkeellä, ja
minä tanssijapyörteessä, suloinen olento rinnallani. Oi, se oli
taivaallinen hetki. Tuntui niinkuin, niinkuin, kuinka sanoisinkaan,
niinkuin olisin lämpimään vesiammeesen joutunut, jota ihanat,
hyvänhajuiset kasvit ympäröivät ja josta enkelien tanssia sain ihailla
taivaallisen musiikin soidessa... Ne hetket eivät koskaan palaja... Ei!

Kun viimein hurmautuneena vein käsissäni keijukaisen viereisessä
huoneessa olevalle pehmeälle sohvalle, kuulin tämän pyörryksissä
oihkaen pyytävän: »jotakin juodakseni.»

Minä kiiruhdin puhvettiin. »Kaksi lasia samppanjaa!» huusin aivan kuin
ei muita ostajia olisi ollut laisinkaan.

Kiusallisen odotuksen jälkeen sain vihdoin mitä olin pyytänyt. Nyt
harppasin pitkine koipineni yli tanssikentän suoraan keijukaisen
luoksi.

Hän oli jo vironnut. Nyt juotiin samppanjaa ja ruvettiin paahkuroimaan
kaikellaista, -- mitä sylki suuhun toi. Sana sanalta, hetki hetkeltä
ihastuin häneen yhä enemmän. Minä pyysin häntä kahteen ensimmäiseen
franseesiin ja hän suostui jalomielisesti pyyntööni. Sitä onnea ei
minulle ole koskaan sen koommin suotu.

Juuri kun me siinä pakinoimme, lähestyy meitä eräs lihavanläntä
herrasmies omassa naamarissaan. Hän -- sivistymätön -- sinutteli
enkeliäni. Minä olin koko ajan mitä suurimmalla huolella sanonut:
»tahtooko neiti» tahi »onko neiti niin hyvä», kuten hienolla tavalla on
puhuteltava. Niinhän meitä koulussa oli opettajiakin opetettu
puhuttelemaan. »Onko opettaja opettaja X:ltä saanut opettajan kepin»
oli siellä käsketty sanomaan. Vaikka ensin rupesi sydäntäni
karmelemaan, kun näin enkelini hyvinkin herttaisella äänellä
puhuttelevan tuota, lohdutin sitten kuitenkin itseäni sillä, että eihän
hän, niin hieno ja sivistynyt, mokomasta poroporvarista toki huolisi.

Heidän siinä jutellessaan päätin käyttää tilaisuutta... Rahani olivat,
näet, vähissä. Täytyi lähteä »vippaamaan.» Mutta turhaan etsin tuttavaa
sellaisesta ihmispyörteestä...

Harmissani menin puhvettiin ja join pullon olutta... Rahaa jäi kaksi
markkaa taskuun. Istuin siinä sitten miettien nykyistä tilaani. --
Toisella puolen ihana olento, -- toisella rahapula. Toiselta puolen
tulvivat mieleeni ihannemaailman ihanimmat aatteet; teki mieleni ruveta
runoilemaan. Toiselta taas huusi kukkaroni: -- »rahaa.» Oo, tätä kurjaa
maailmaa. Aatteiden täytyy väistyä tuon inhoittavimman aineen, kullan
edestä. Ja kuitenkin, mitä on raha? Onko se mikään ihmiskäden kalliin
tuote, jotta sen edestä kaiken maallisen kumartaa täytyy!

Franseesin alkusoitto herätti minut unelmistani. Pian löysin armahani,
pian seistiin premier'illä, -- _minä_ komensin... Nyt kai arvoni kohoaa
hänen silmissään, ajattelin tyytyväisenä... Hän kehoitti minua
sinuttelemaan itseänsä ja minä suostuin riemulla siihen ehdotukseen.

Tanssin loputtua väheni kukkaroni vielä puolellatoista markalla. Mutta
vähät siitä! Olinhan saavuttamaisillani taivaasta lähetetyn olennon.
Minä ilmoitin hänelle kuka olin ja kerroin kaikki mitä itsestäni
tiesin, -- koko entisyyteni... Tuntui niin suloiselta puhua hänelle
_itsestäni_.

Ennenkuin toinen franseesi alkoi, olin jo ehtinyt näyttää naamanikin
hänelle -- silmät hän tosin jo oli nähnyt naamarin lävitsekin. Nyt
siis tanssimme rakastajien franseesia. Minä huomautin siitä
enkelillenikin. Hän nauroi, en ymmärtänyt oikein miksi, mutta nauroi
hän vaan.

Yrittelemällä yritin saada häntäkin puhumaan edes vähän itsestään,
mutta siihen oli häntä mahdoton taivuttaa... Hän pysyi yhäti yhtä
salaperäisenä kuin ennenkin... Minä kyllä luulin aavistavan hänen
kasvojensa ihanuuden: mustat, tuliset silmät, kaunis pieni suu, sorea
nenä, tuuhea kihara tukka -- voi, minä näin tuon olennon jo selvemmin
edessäni kuin sen mustanaamaisen keijukaisen, jonka kanssa tanssin.

Tanssi loppui... Minä yritin viedä hänet taasen puhvettiin. Olihan
limonaadipullon hinta taskussa vielä, mutta ajatelkaas kuinka
jalomielinen hän oli: »No, ei joka kerta tarvitse tarjota», sanoi hän
suloisella äänellään. »Sinulta kuluu liian paljon rahaa.» Tuota puuttui
enää. »Hänkö, maskeerattu nainen, pitää huolta minun kukkarostani! Se
todistaa harvinaista hyvyyttä.»

Näin ajattelin ja päätin ryhtyä loppukohtaukseen. Minä tunnustin
suoraan ja peittelemättä, että häntä rakastin, että olin valmis henkeni
antamaan hänen edestään. Olkoon hän kuka hyvänsä.

Ja mitä vastasi hän? Enemmän kuin mitä olin odottanut. »Jos olette
samaa mieltä silloin, kun otan naamarini pois ja nimeni ilmaisen --
niin...» »Niin?» kysyin hengitystäni pidättäen. »Niin, saatte
vastauksen, joka on teille mieleen», sanoi hän.

Samassa tuli taas tuo lihavanläntä herra. Minä poistuin. Menin
takimmaisen puhvettihuoneen syrjäisimpään sopukkaan, saadakseni oikein
kylmäverisesti arvostella, mitä olin tehnyt. Minä olin tunnustanut
rakkauteni, siis kosinut. -- Se ei ollut mikään pieni asia, sen
ymmärsin. Pian vaivuin suloisiin unelmiin. Ajattelin, että jos tässä
rupeaisikin papiksi, niin pääsisihän pikemmin naimisiin hänen kanssaan.
Sitten tuumailin valmiiksi, millainen koti meillä olisi, kuinka hauska
ja onnellinen, kuinka monta lasta -- niin sitäkin ajattelin, mutta en
rohjennut niin tärkeästä asiasta yksin päättää. Kaikki ajattelin
valmiiksi, muuta ei enää puuttunut kuin hänen vastauksensa.

Olin näissä ajatuksissani istunut kauan aikaa, ehkäpä lienen sillä
välin torkahtanutkin, kun huomasin sen ajan jo aikaa sitten tulleen,
jolloin naiset ottavat naamarinsa pois, -- kauniimmat ensin, rumimmat
viimeiseksi.

Riensin nyt sykkivin sydämmin saliin. Harvalla oli enää naamari
kasvoilla. Minä katselin ympärilleni, silmäni etsivät häntä... Kas
tuolla hän on ovenpielessä! -- »Mitä? Naamari kasvoilla vielä!... Mitä
tuo merkitsee? Nyt ymmärrän... Hän ei tahdo ylvästellä kauneudellaan.
-- Niin, siinä selitys.» -- Hänen arvonsa kohosi yhä silmissäni. --
Siis vielä odotus tarpeen. Mutta se ei enää kauan kestänytkään. -- Hän
otti jo naamarinsa pois... Päätäni pyörrytti... Se tärkeä hetki
lähestyi. Minä astuin suoraa päätä salin poikki hänen eteensä --
katsahdin häneen, -- kylmä väristys kävi läpi selkärankani.

»Te lupasitte antaa henkenne edestäni», sanoi hän. Hän teititteli nyt.
»Mutta minä vapautan teidät siitä tarpeettomasta uhrauksesta, sillä» --
tuo lihavanläntä herra lähestyi -- »tässä on _mieheni_!»

Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä heräsin vasta pienemmässä
puhvettihuoneessa. Istuin yksin pehmeällä sohvalla, edessäni -- pullo
samppanjaa. Kyyppäri seisoi vieressäni ja ravisti olkapäätäni vaatien
rahoja...

»Mitä rahoja?» kysyin.

»Te käskitte tuoda pullon samppanjaa!» vakuutti poika.

»Mitä hulluttelette!» ärjäsin minä.

»Minäkö olin pullon samppanjaa käskenyt, minä, jolla ei ole kuin 50
penniä rahaa kukkarossa.» Kyyppäri meni pois, vieden pullon mukanaan.

Nyt seurasi pari raivon hetkeä.

»Oo, te kurjat naiset», huudahtin itsekseni, »näin saatatte te murtaa
nuorukaisen sydämmen, nuorukaisen, joka on teitä kunnioittanut,
jumaloinut, nuorukaisen, joka on korkeimpana päämääränään pitänyt
pyhittää elämänsä naiselle, naisen onneksi. Kuinka saatoit sinä hetken
huvin tähden haavoittaa nuoren sydämmeni? Tiedä, että tämä haava tulee
verta vuotamaan. Kirottu ollos sinä, kirotut te kaikki!»

Minun mieleni teki puhua hänelle pari sanaa erojaisiksi, mutta sitä en
voinut. Ja mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan. -- Läksin siis kohta
kotia, raastin päältäni nuot kirotut maskeraadivaatteet ja naissukat
sekä päätin olla koskaan enää naamiohuveihin menemättä.











--- Provided by LoyalBooks.com ---