RAHAN ORJA

Kirj.

Eino Leino


1912.


[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]




1.


Toukokuu oli kylmä ja sateinen. Ajurinhevoset olivat liukkailla
puukaduilla kompastelleet, matkailijat värisseet autioissa ja
vetoisissa hotellihuoneissaan.

Mutta nyt oli kesäkuu koittanut ja lämmin, aurinkoinen laine yli
maailmankaupungin kattojen laikahtanut.

Siksi olikin koko Parisi liikkeellä.

Kihisivät kansaa suuret bulevardit, vieri ajopelien lakkaamaton jono
leveällä valtatiellä kohti Boulognen metsää.

Oli ylhäisen maailman määrätunti. Koko kansainvälinen kapitalismi
edusti itseään. Automobilin nurkkaan nojautuen istui tuossa
ranskalainen rahamies, jonka sanoja kautta Europan pankkimaailman
kuunneltiin kunnioituksella. Mutta muhkealla kaksivaljakolla hänen
takanaan ajoi amerikalainen miljardöri, joka hänkin oli hetkeksi
trustihuolistaan vapautunut ja tehnyt tuon välttämättömän virkistys- ja
sivistysmatkan Seinen kimmeltävään tulikaupunkiin.

Useimmilla heistä oli nainen rinnallaan. Kenellä oma, kenellä ostettu,
kenellä elämän ystävä, kenellä tuokion säkenöiväksi huviksi jalokivillä
koristettu.

Paljon oli Johannes Tamminen nähnyt maailmaa. Mutta Parisi, mutta
vanhan maailman suuri sulatusuuni, häneltä oli vielä jäänyt näkemättä.

Nyt hän oli ollut viisi vuotta naimisissa. Viisi pitkää vuotta hän oli
tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan
ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin
muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja
joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni.

Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä. Mutta hän oli jo pitkällä ja
toivoi jumalan ja vuorineuvos Rabbingin avulla aina pitemmälle
pääsevänsä.

Hän oli Rabbingin miljonaliikkeen osastopäällikkö Helsingistä.

Rabbing oli aikonut käyttää häntä hyväkseen, ja käyttänytkin. Mutta
myöskin Johannes Tamminen oli osannut olla varoillaan. Hän oli tehnyt
myöskin ominpäin eräitä onnistuneita osakekauppoja ja ansainnut niillä
sievän omaisuuden.

Nyt hän oli omaksi ja ehkä vielä enemmän vaimonsa virkistykseksi
lähtenyt lyhyelle huvimatkalle Parisiin. Ja nyt hän vieri tuossa
samassa ajopelien pyörryttävässä paljoudessa kohti Boulognen metsää,
vaimo vierellään, lapsi ja tämän hoitajatar vastapäätään.

Toisella istuimella heitä vastapäätä istui Signe, hänen vaimonsa serkku
ja Johanneksen ensimmäisen, pettyneen lemmen esine, jonka isän,
vapaaherra Carpin, samoin kuin Rabbinginkin, he tiesivät tuolla
puistoravintolassa tapaavansa.

Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen,
suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän
päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut
vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen
verran vihreämmiksi.

Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia
synnyttämään.

Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten
Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy.

Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää
pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka
istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli
hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.

Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli
tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.

Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää
vaimonsa kanssa.

Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi,
häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä
syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee
perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi
temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla
itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen.

Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan
yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan
kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja
liikekonttoreissa.

Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu
kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja
jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla
avosylin kohtasi häntä.

Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana
syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia
tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti
näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä
sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta
sisäisestä jumalankuvastaan.

Myöskin muut olivat luonnon syntiinlangenneita lapsiparkoja, mutta he
eivät siitä välittäneet. Myöskin muut olivat alastomat, mutta eivät
hävenneet.

Miksi siis hänen, Johanneksen, täytyi alituisesti kantaa tätä
häpeänkuormaa, jonka hän ei nähnyt ketään ympäristössään raskauttavan?
Miksi siis hän yksin kärsi asemasta ja asioista, jotka useimpien muiden
mielestä olivat aivan luonnollisia, vieläpä olisivat jollekulle
toiselle voineet olla ylimpänä autuutena?

Se mahtoi johtua hänen liian lähellä piilevästä talonpoikaisesta
sukuperästään.

Johannes oli usein epäillyt tuota. Mutta silloin hän oli aina suuttunut
itselleen ja päättänyt olla asiaa enempää ajattelematta.

Sillä täytyihän ihmisen voida sen verran omasta alkuperästään
vierautua. Täytyihän voida kasvaa, kehittyä ja muuksi muodostua. Olihan
koko maailmankehitys tuota tietä käynyt. Eihän voitu palata takaisin
enää alku-ihmisiin.

Oltiinhan nyt yhteiskunta-eläimiä. Ja olihan avioliitto
yhteiskunnallinen laitos, jolla sellaisenaan oli vain vähän tai ei
mitään rakkauden kanssa tekemistä.

Ja raha oli yhteiskunnan perustus. Se hallitsi, jolla sitä oli. Ja
jolla sitä ei ollut, tuli hallituksi. Näin oli raha myöskin kaiken
onnellisen avio-elämän perustus. Sillä eihän voinut elättää vaimoaan ja
lapsiaan omaamatta edes jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa.

Sivistynyttä vaimoaan, sivistyneitä lapsiaan nimittäin. Työväestölle,
köyhälistölle se kyllä kävi päinsä, ja sai käydä päinsä! Mutta hehän
olivatkin orjia, työn orjia, ja orjia tulisivat myös heidän lapsensa
olemaan.

Ja mikä hän itse oli? Rahan, kiiltävän kullan orja siis.

Tuosta syvästä lähdesuonesta kumpusi toinen hänen sisäisen häpeänsä
syy.

Se oli hänen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama.

Johannes voi kyllä huumata itseään, mutta ei unohtaa. Olla
ajattelematta kyllä, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset
työmieskasvot kadulla syyttivät häntä. Jokainen yläluokan huulilta
valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai hänen sydämensä
kummallisesti sävähtämään.

Siellä olisi hänen paikkansa ollut eikä täällä. Siellä jossakin,
alhaalla, pimennossa, hän olisi kenties vielä kerran voinut sisäisen
rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa.

Mutta se oli liian myöhäistä jo. Hänen elämänvirtansa oli kerran luotu
vierimään, hänen kohtalonpyöränsä pyörimään. Täytyi mennä, minne se
vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen
hyvinvoinnin kukkuloille.

Mutta miksi hän häpesi aineellista hyvinvointiaan? Siksikö, että hän
ehkä paremmin kuin monet muut tiesi, mitä sen alla oli, ja kuuli sen
maanalaisen kuminan, joka juuri tämän kaupungin kaduille oli niin monet
barrikadit pystyttänyt?

Eikö se siis ehkä ollutkaan vain pelkkää häpeää?

Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja
maailmanlopusta.

Kyllä, tunnusti Johannes itselleen. Sillä olihan hän jo niin kauan
elänyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa.

Mikä oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mikä oli tuleva? Työn ja onnen ja
terveyden yhteiskunta.

Sillä olihan tämä yhteiskunta mätä, sydänjuuriin saakka myrkytetty.
Täytyihän tulla tervettä voimaa, punaisia verisoluja siihen, eikä niitä
voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sitä varten täytyi
ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinistä laskimoverta, että
elämänruusut jälleen puhkeisivat ihmiskunnan poskipäillä kukkimaan.

Tässä kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut
hirvittävällä voimalla, koko maailman myötä myrskytessä.

Ja aina oli elämä nuorentunut. Ja jälleen oli maailmankehitys astunut
askeleen eteenpäin.

Vallankumouksen pyhä kaupunki oli Parisi hänelle.

Ja nyt hän oli itse rahan orjana astunut sisälle pyhään kaupunkiinsa!

Eikö hänellä ollut syytä hävetä? Eikö hänellä ollut syytä tuntea
kaksinkerroin onnettomaksi itseään?

Jospa hän olisi tullut tänne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana!
Jospa edes silloin, kun hän oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja
lähtenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista työtään
tekemään!

Kuinka hän silloin olisi täällä kulkenut ja haltioitunut! Kuinka hän
olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heidän
verensä kostuttamaa katukiveä suutelemaan!

Myöskin kansanvapauden haudoilla hän olisi seisonut. Ja silloin
olisivat hänen silmänsä vettyneet ja hänkin tuntenut sydämensä
laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, kärsivää, aina voitettua,
aina voittavaa ihmiskuntaa käsittäväksi.

Hautojen kaupunki oli Parisi hänelle.

Kuinka eivät ihmiset nähneet sitä? Kuinka he uskalsivat asua tässä ja
sen kaduille jälleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystyttää?
Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla tänne, nuo rahan orjat
kaikesta maailmasta, elämän-onnea ostamaan, elämän-murhetta hetkisen
haihduttamaan, niinkuin täällä olisi maailman turvallisin paikka ollut
ja niinkuin juuri tämä tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi
nauttia toisten työn hedelmistä?

Olihan tulivuori tämän kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyvänsä
jälleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan
palvelijat.

_Fluctuat, nec mergitur_, seisoi tämän kaupungin vaakunassa. Siihenkö
ne luottivat sitten? Vai siihenkö Baabelin porton hulmuavaan
tulikuvaan, jonka sanottiin joka yö lohikäärmeensä selässä tämän
kaupungin tornien yli tähtitaivaalla ratsastavan?

Eihän maailma voinut enää kauan seisoa näin.

Täytyihän tulla, täytyihän tapahtua jotakin. Ja täytyihän sen tulla
juuri täältä, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen
vääryys oli pisimmälle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen
oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia
ja itse-uhrautuvia sydämiä.

Hän itse? Kuinka hän oli uskaltanut tulla tänne?----

Ajopelien vieriessä, tomun pöllytessä ja voimavaunujen sinistä
benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset äkkiä
siirtyneet, keskeltä rahan orjien ja orjattarien valtaväylää,
vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin.




2.


--Armaani, sinä olet niin vähäpuheinen? kuuli Johannes samalla tutun,
hiukan loukkautuneen nais-äänen vierellään virkahtavan.

Hän käännähti vaistomaisesti ja katsoi sinnepäin. Näki Irenen kauniin,
tummatukkaisen, uudenuutukaisen kesähatun verhoaman pään, kasvoilla
jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyväisyyden ilmeen. Mutta
ehti myös näkemään erään toisen ilmeen, jolla tämä samalla rakensi
keskinäisen ymmärryksen sillan Signen kanssa.

Se oli omituinen, nautiskeleva, salaperäinen. Se kiertyi marjana
puoliavointen huulten väliin, se hyväili säteenä pitkien, pehmeiden
ripsien alta.

Johannes oli usein tuota ilmettä kummeksinut. Eikä vain kummeksinut,
mutta myös kadehtinut. Sellaisia hymyjä ei Johanneksen enää pitkiin
aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille herättää. Eikä Irene tuolla
tuttavallisella katseella enää milloinkaan tullut häntä vastaan
rakkauden hurmaavaan puolitiehen.

Heidän rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista.
Mistä sitten silloin tällöin tuo autereinen aamunkajastus?

Eikä Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eikä hymyilevän
kenenkään muiden kuin Signen seurassa. Heidän kahden välinsä mahtoi
olla siis tavallista läheisempi ja herttaisempi.

Eipä kummakaan, ajatteli hän. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.

Hän sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanpäiväistä. Ja
olisi jälleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei hän samalla olisi huomannut
edessään aivan toista, mutta samantapaista ilmettä, tällä kertaa
lapsensa pään yli, tämän hoitajattaren kasvoilta, joka oli hänen oma
kasvinsisarensa Liisa.

Langennut, armas tyttölapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli
kurjuudesta pelastanut.

Liisa katsoi häntä silmiin ja hymyili hänelle. Ei, Johannes ei voinut
erehtyä. Sama hymy, sama katse se oli, jonka hän äsken syrjäkarein oli
nähnyt vaimonsa piirteistä kohti Signeä vilahtavan.

Eikö se siis ollutkaan mitään yksilöllistä, vaan tyypillistä? Ja mikä
sielunliike mahtoi sen alla piillä?

Mutta Johannes ei ehtinyt enää siihen kysymykseen perinpohjaisemmin
syventymään. Sillä Seidi tahtoi välttämättä nähdä myös jotakin
eteensäpäin ja Johanneksen oli otettava hänet polvilleen.

Ajeleminen oli Seidin mielestä hauskinta huvia täällä Parisissa.

Jos asia olisi riippunut vain hänestä, hän ei olisi muuta tehnytkään.
Oli hän kuinka huonolla tuulella tahansa, hän ilahtui heti ikihyväksi,
kun hän sai tuon taikaluvan päästä ajelemaan. Eikä hän koskaan ollut
sen parempi, sen suloisempi eikä tehnyt sen älykkäämpiä kysymyksiä kuin
näin vaunujen ikkunasta ohivierivää maailmaa katsoessaan.

Oli kuin hän olisi ollut tyypillinen yläluokan lapsi. Johannes epäili,
että hän vielä voisi kehittyä hyvinkin käskeväksi, jopa julmaksi ja
itsekkääksi luonteeltaan. Ainakaan hänellä ei näyttänyt olevan
vähintäkään yhteiskunnallisen oikeuden tuntoa. Eikä Johannes kuitenkaan
voinut olla häntä kaikesta sydämestään ja sielustaan rakastamatta eikä
toivomatta hänelle vastaisuudessa parhaita mahdollisia elinehtoja.

Hiukan parempia kuin useimmille muille. Paljon parempia kuin missä hän
itse oli kasvanut, vaikka nekin jo olivat olleet suorastaan loistavat
jälleen hänen isänsä ja äitinsä lapsuuden elin-ehtoihin verrattuina.

Oma lapsi merkitsi siis kuitenkin enemmän kuin vieraan lapsi.

Niin luonnollinen kuin tuo tunne itsessään olikin, oli sekin aikoinaan
ollut omituisen sisäisen häpeän lähde Johannekselle.

Hän oli joskus ollut taipuvainen tuonkin kieltämään. Hän oli aikoinaan
mennyt niin pitkälle aatteellisessa innostuksessaan ja tulevaisuuteen
tähtäävässä ihmisyys-uskossaan, ettei hän ollut tahtonut myöntää enää
juuri mitään sijaa ensimmäisille, alkuperäisille elämänvoimille.
Täytyihän ihmisen, oikean, ylevän, suuren ihmisen, voida rakastaa
_koko_ elämää ja _koko_ ihmiskuntaa, kaikista sen pienistä,
tilapäisistä yksityiskohdista ja värivivahduksista välittämättä.

Ja ellei sitä ehkä voisikaan, niin oliko pakko ensinkään ihmisiä
rakastaa? Sillä olivathan ne yleensä enemmän tai vähemmän vihattavia,
milloin ne eivät olleet tuhmia, halveksittavia tai naurettavia.

Heikkoutta ne olivat kaikki nuo, joita ihmiset niin inhoittavasti
hellimmiksi tunteiksi sanoivat. Oikeastaan olisi ollut paras, jos olisi
voinut olla sekä vihaamatta että rakastamatta ihmisiä. Ainoastaan
oikeutta heille piti tehdä, puhdasta, välkkyvää, armotonta
vanhurskautta, ja sitä, joka ei kestänyt, ei ollut säälittävä, vaan
lyötävä ja katkaistava.

Tuohon tapaan hän joskus oli nuoruudessaan ajatellut.

Vuodet olivat paljon tinkineet hänen elämänkatsomuksestaan tässä
suhteessa. Mutta lopullinen suuri muutos oli hänessä tapahtunut vasta
sitten kuin Seidi pienenä, hentona käärynä oli erään kauniin aamun
koittaessa hänen ja Irenen yhteiseen kotiin ilman omaa syytään tai
ansiotaan ilmestynyt.

Johannes oli heti tuntenut jollakin mystillisellä tavalla muuttuvansa.
Oli kuin olisi katkeillut eräitä säikeitä entisyyteen ja samalla toisia
aivan arvaamattomia tulevaisuuteen solmiutunut.

Seidi oli herättänyt eloon kaikki suojelevat vaistot hänessä. Kukaan ei
ollut ennen tarvinnut niitä.

Ei hänen isänsä, sillä hänhän oli päinvastoin ollut Johanneksen
suojelija ja kuollut jo paljon ennen kuin tämä olisi voinutkaan siinä
suhteessa tehdä mitään. Ei hänen äitinsä, sillä tämä oli tullut
mielipuoleksi vielä ennemmin eikä ollut koskaan merkinnyt mitään
Johannekselle. Ei hänen vaimonsa, sillä olihan tämä tullut kuin
ylhäältä päin Johanneksen elämään, sukujen, perheiden ja kaikkien
yhteiskunnallisten siteittensä turvaamana. Eikä kukaan muukaan elävä
olento maailmassa, paitsi ehkä hänen kasvinsisarensa Liisa, joka sen
kautta olikin siirtynyt aivan erikoisella tavalla Johannekselle
läheisemmäksi ilmiöksi.

Mutta ennen Seidiä oli Johannes ollut olemassa vain itseään varten. Nyt
hänellä oli kuitenkin joku, jota varten elää, jonka ilot ja itkut eivät
olleet hänelle samantekeviä.

Seidin kautta hän oli oppinut pitämään jonkun verran muistakin
saman-ikäisistä lapsista, sitten lapsista yleensä, jotka hänelle tähän
saakka olivat olleet yksinomaan vastenmielisiä. Mutta ei tietysti
samassa määrässä kuin Seidistä, yhtä vähän kuin sama aurinko voi
säteillä yhtä kauas, kaikkiin avaruuden aina laajeneviin ympyröihin.

Seidin avulla hän oli yrittänyt myös vaimoaan lähestyä. Mutta joko ei
Irene ollut ymmärtänyt hänen lähestymistään tai ei Johannes ollut häntä
oikein ymmärtänyt. Kaikissa tapauksissa oli vaimo jäänyt vieraaksi
hänelle.

Seidiin hän sensijaan oli tuntenut päivä päivältä lähemmin liittyvänsä.

Irene oli ehtinyt jo monta kertaa valittaa, että he ollenkaan
olivat ottaneet mukaansa tytön. Sillä tietysti oli niin pienestä
Europan-matkailijasta ollut paljon haittaa kaikissa noissa vieraissa
hotelleissa ja kaupungeissa. Mutta se oli tapahtunut Johanneksen tahdon
mukaan. Eihän lasta voinut jättää yksin, kun Irene itse kerran
palavasti pyysi tätä matkaa.

Ja niin he olivat kumpikin saaneet mielitekonsa toteutetuksi. Irene oli
päässyt Parisiin ja Johannes saanut mukaan Seidin. Tämän hoitajattarena
taas oli Liisa ollut itse-oikeutettu.

--Isä, sanoi Seidi äkkiä. Tuo setä tervehti meitä.

--Mikä setä? kysyi Johannes.

--Tuo, joka juuri ajoi ohitse meistä. Ja täti, joka istui hänen
vierellään, viittaa vieläkin kädellään.

--Sepä omituista. Vastaa siis hänelle!

Johannes koetti kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei voinut mitään
nähdä enää. Sen sijaan virkahti Liisa:

--He puhuivat suomea.

--Suomea? Keitä he voivat olla? Näitkö sinä heitä, Irene?

Irene nyrpisti tylysti nenäänsä.

--Kyllä, vastasi hän. Ainakaan he eivät näyttäneet kuuluvan tähän
seurakuntaan.

Ja lisäsi hetken perästä ylenkatseellisesti:

--Saattoivat olla ehkä Liisan tuttavia.

Johannes tunsi sydämensä sävähtävän.

Tuo ääni, tuo äänenpaino se oli, joka vaikutti kuin myrkky häneen.
Sillä äänellä hän ei sallinut kansalaisiaan, ei varsinkaan sen
alaluokkaa kohdeltavan.

Tällä kertaa oli loukkaus sitäpaitsi kohdistunut Liisaan, hänen
kasvinsisareensa, joka ei ollut omasta tahdostaan tullut hänen taloonsa
ja jota hänen velvollisuutensa olisi ollut sitä enemmän suojata
kaikilta halventavilta sanaheitoilta.

Mutta eihän se tapahtunut ensi kertaa. Liisa oli tottunut niihin eikä
näyttänyt tästäkään sen enempää välittävän. Eikä Johanneksellakaan
ollut tarpeellista hermovoimaa alottaakseen jälleen turhaa ja
tuskallista taistelua vaimonsa piintyneitä yhteiskunnallisia
mielipiteitä vastaan.

Taistelua, josta ei olisi kuitenkaan seurannut mitään! Taistelua, jolla
hän vain olisi pilannut itseltään ja muilta aurinkoisen ajeluretken.

Hänen mielenliikutuksensa meni menojaan samassa tuokiossa kuin se oli
tullutkin.

Hän vaipui takaisin alkuperäiseen tylsyyteensä. Mutta jälleen tunsi hän
tuon jäytävän häpeäntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan
kouristavan.

Kuinka kauan oli kestävä tätä? Ja kuinka kauan hän oli itse kestävä?
Milloin oli tuleva loppu tästä? Milloin oli hänen pidätetty
kärsimyksensä väkivaltaisena ilmi purkautuva?

Myöskin hänen allaan asui tulivuori. Myöskin hän oli vallankumouksen
kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.

Turmiota-tuottavia noille ylhäisille!

Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi tällä hetkellä yhtä
sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.

Signe sanoi:

--Minä tunsin heidät. He olivat Helsingistä, kansan eduskunnan jäseniä.

--Todella? kysyi Johannes koneellisesti.

--En erehdy. Minä olen nähnyt heidät lehteriltä, kun olen joskus ollut
isää kuulemassa.

Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.

He olivat sosialisteja. Toisen nimi heistä oli Jaakko Jyrkkä. Toisen
Aura ... Aura...?

--Minä tiedän, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.

--Eivät, hymyili Signe.

--No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.

--Miksi sitä kukin tahtoo nimittää, naljaili Signe edelleen. He elävät
noin vaan muuten keskenään.

--Sosialistien tapaan, virkahti Irene väliin pisteliäästi.

--Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sinähän juuri niin ihailet
heitä.

Nyt oli sanasota valmis.

Irene huomautti, että se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla
heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneitä ihmisiä.
Suomalaiset sosialistit sitävastoin...

--ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heitä vielä vähemmän
kuin n.s. sivistyneitä vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.

--Niitä on jokaisen noudatettava, väitti Irene varmasti.

--Kuinka monen luulet niitä täällä noudattavan? Ja kuinka monella
luulet näistä, jotka meidän rinnallamme ja meitä vastaan ajavat, olevan
yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-elämän?

--Täällä se on aivan toista. Täällä eletään yhteiskunnan huipuilla...

--Siellä pimennossa.

--Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon...

--jotako ei sovi laaksossa tapahtua?

--Juuri niin. Eivätkä raakalaiset tule sillä sivistyneiksi, että he
rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan.

Se oli totuus, joka Johanneksenkin täytyi tunnustaa.

Mutta hän oli jo liian ärtynyt voidakseen tähän lopettaa. Sitäpaitsi
hän tunsi syvemmän oikeuden poveaan paisuttavan.

--Rakkaus ei missään muodossa, sanoi hän jyrkästi, kuulu inhimillisiin
heikkouksiin. Se on aina luvallinen.

--Ainako? kysyi Irene pilkallisella äänenpainolla.

--Kyllä, vahvisti Johannes. Sillä se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima,
jolla on oikeutus omassa itsessään.

--Oikeutus, vaikka olisikin muita siteitä?

--Se katkoo siteet!

--Sinulla on kauniit käsitystavat rakkaudesta, päätti Irene.

Johannes huomasi menneensä liian pitkälle. Hän vaikeni äkisti, ojensi
lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten hän asettui selkäkenoon
polttelemaan.

Eikä hän kuitenkaan voinut myöntää vaimonsa olevan oikeassa. Hän ei
vain osannut keksiä oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.

Hänen vaimonsa ivallinen sävy saattoi hänet aina kiihdyksiin. Ja
kiihdyksissä hän joutui linkoamaan väitteitä, joita hän ei ollut vielä
aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin
suoraan hänen itsetiedottoman olentonsa syvyydestä.

Kaikki vaikenivat.

Oltiin jo puistoravintolan läheisyydessä. Vaunut pysähtyivät ja
ravintolan portailla näkyivät vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja
pari näiden ystävää ranskalaista herraa jo heitä vastaanottamassa.




3.


Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heidät
tutkistellakseen heidän mieltään erään miljonalainan suhteen, jonka
Johannes tiesi olevan tällä hetkellä mitä tärkeimmän hänelle.

Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. Hän tahtoi aina, että kaikki
kävisi kuin leikillä. Hiukan naisia, hiukan viiniä, hiukan keveää
keskustelua, ja kaikki olisi päätetty.

--Meillä oli paremmat hevoset kuin teillä, virkkoi Rabbing. Me olemme
jo neljännestunnin teitä vartoneet.

Irene ja Signe olivat olleet aamupäiväostoksillaan. Siksi oli sovittu
niin, että Carp ja Rabbing ajaisivat yhdessä, Signe Tammisen herrasväen
kanssa määräpaikkaan.

--Kaunis ajelumatka, eikö totta? kysyi kohteliaasti toinen
ranskalaisista Ireneltä.

--Kyllä, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin
hirveästi riidelleet.

--Riidelleet? Ja mistä?

--Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene.

--Luonnollisesti, laski leikkiä ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan
arvoinen asia maailmassa.

Irene oli ranskalaisten mielestä aivan viehättävä. Signeen he yleensä
näyttivät vähemmän huomiota kiinnittävän.

Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkestä heidän jakamattoman
ihailunsa. Hän sai istua vuoroin kunkin sedän polvella ja syödä
mielinmäärin leivoksia.

Johannes oli joutunut hetkeksi syrjään. Hänen vaimonsa jutteli toisen
ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas näkyi olevan
jotakin tyttärelleen sanomista.

--Minun mieheni on anarkisti, hän kuuli Irenen ranskalaiselle
vakuuttavan. Hän tahtoo hävittää kaikki yhteiskunnalliset muodot
maailmasta.

--Se todistaa vain, että hän rakastaa teitä kovin tulisesti, hymyili
ranskalainen.

--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevinään. Enkö minä siis teidän
mielestänne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?

--Kyllä, rouvaseni, mutta teidän muotonne eivät kuulu siihen.

Siihen tapaan jatkui keskustelu.

Johannes tunsi itsensä tuiki yksinäiseksi. Siinä se oli taas! Hän
joutui aina suuremmassa seurassa hämilleen.

Tällä kertaa oli siihen hiukan syynä myös hänen puutteellinen
kielitaitonsa. Ranskaa hän tosin jonkun verran osasi, mutta ei
riittävästi voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset
taas näyttivät puhuneen sitä pienestä pitäen.

Rabbing esiintyi säteilevänä maailmanmiehenä. Tämän seuran hän vallitsi
täydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sillä hänen
kyynillinen neroutensa ja ääretön maailmantuntemuksensa voi pukeutua
myös mitä siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.

Ja jälleen, kuten aina tämäntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes
sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.

Enhän minä kuulu tähän piiriin, ajatteli hän. Olenhan minä yhtä outo
täällä kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrjässä
eikä tiedä, missä pitää käsiään.

Me kaksihan tässä oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli hän sitten.
Minä ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sitä.

Hämäränä vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut hänessä. Mutta
nyt se pulpahti esille aivan ilmi-elävänä.

Joutessaan hän rupesi Liisaa tarkastelemaan.

Liisa huomasi hänen katseensa, vastasi siihen ja hymyili
epämääräisesti. Katsoi toisen kerran ja näki, ettei Johanneksen silmä
ollenkaan siirtynyt hänestä. Käänsi vihdoin päänsä pois, mutta ei
voinut kuitenkaan olla silloin tällöin Johannekseen syrjäkarein
vilkaisematta.

Hyvin puettu hän on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni,
näppärä ranskalainen kamarineitsyt. Ja kaunis hän myöskin on ruskeine
suortuvineen ja kaartuvine kulmakarvoineen, joiden alta kaksi nauravaa
ja samalla itkevää aurinkoa ilmi välkähtää.

Myöskin hänen vartalonsa on hyvin kaunis, ajatteli hän vielä. Ei
uskoisi häntä talonpoikaistytöksi. Kun hän istuu tuossa suu supussa,
pikantti pystynenä ilmassa, jalka toisen päälle heitettynä, luulisi
häntä suoraan teatterilavalta tuoduksi subretiksi.

Hänen säärensä viiva on aivan jumalallinen.

Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun hän kuuli
ranskalaisen kysyvän leikillään Ireneltä:

--Teidän miehenne on varmaan hyvin mustasukkainen?

--Jospa hän edes olisi sitä! oli Irene huokaisevinaan.

--Kuinka tarkoitatte? Onhan hänellä syytä siihen.

--Ettekö näe, että hän par'aikaa harjoittaa silmäkurtiisia
lapsenpiikani kanssa.

--Ai, huudahti ranskalainen. Siinä tapauksessa minä ymmärrän hänet.

Tuo kaikki tapahtui tietysti aivan keveän leikin muodossa, mutta se
koski kuitenkin kipeästi Johannekseen.

Karvas pala oli kerran päässyt hänen kurkkuunsa nousemaan, ja hän tiesi
jo vanhasta kokemuksesta, että hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta
saada sitä noin vain tilauksesta alas nielaistuksi.

Toiset nauroivat ja kääntyivät katsomaan sekä häneen että Liisaan.
Johannes oli olevinaan kuin hän ei olisi kuullut mitään ja istui
päätään kääntämättä paikallaan.

--Johannes, kuuli hän vaimonsa ruotsiksi sanovan. Vastaahan maljaan
toki!

Nyt täytyi Johanneksen kääntyä. Hän näki sen ranskalaisen, joka hänen
vaimonsa kanssa oli äsken puhunut, lasiaan kohottavan.

--Pardon, sanoi hän. Minä puhun niin huonosti ranskaa. Suokaa anteeksi
hajamielisyyteni.

--Päinvastoin, väitti ranskalainen tavanmukaisella suojelevaisuudella.
Te puhutte aivan erinomaisesti.

--Ja sinä ymmärrät kyllä kaikki, lisäsi Irene painokkaasti.

--Myöskin minun ymmärrykseni lahjat ovat puutteelliset, hymyili
Johannes.

--Ei naisiin nähden, epäsi ranskalainen. Pyydän onnitella makuanne.

Tuo oli edellisen keskustelun jälkeen jonkun verran kaksimielinen
kohteliaisuus, sillä se voi tähdätä yhtä paljon Liisaan kuin Ireneen.
Johannes huomasi sen ja teki pienen kädenliikkeen kohti vaimoaan.

--Samoin minä teidän makuanne, sanoi hän vastaten tervehdykseen.

--Kuinka niin? kysyi ranskalainen kulmiaan kohottaen.

Hän ei näyttänyt odottaneen näin suoraa hyökkäystä.

--Olette osannut valita parhaan paikan pöydässä itsellenne, selitti
Johannes.

Tämä sananvaihto huvitti häntä. Hän tunsi osaavansa ranskaa paljon
paremmin kuin hän oli toivonutkaan ja se oli omiaan hänessä sisällistä
hyvinvointia herättämään.

Kielen lukko oli auennut, karvas pala painunut alas. Hän tuli heti
urheaksi kuin linnunpoika, joka huomaa siipensä häntä kannattavan.

Kyllä hän näyttäisi noille ranskalaisille! Kyllä hän näyttäisi sekä
Rabbingille että Carpille, että jos he olivat neroja, niin oli hän
yleisnero! Ja saisivat samassa Irene ja Signekin pienen käsityksen,
mikä hän oikeastaan oli miehiään.

Eivätkä ne sitäpaitsi mitä ranskalaisia olleet! Juutalaisia ne olivat.
Näkihän sen jo heidän naamoistaan.

Ei ollut annettava sellaisten hypätä rehellisten ihmisten silmille.

Johannes ei tiennyt itsekään, miksi hän oikeastaan vihasi juutalaisia.
Hänen maailmankatsomuksensa mukaan, mikäli hänellä enää sellaista oli,
olisi hänen tässä niinkuin muissakin suhteissa tietysti täytynyt olla
mitä suvaitsevaisin.

Eikä hän oikeastaan heitä vihannutkaan. Mutta hän tunsi vain heitä
kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä niinkuin eräitä eläinlajeja
kohtaan, vaikka ne eivät olleet tehneet mitään pahaa hänelle, mutta
joihin hän ei olisi tahtonut suurin surmin koskettaa.

--Teistä taistellaan, kuuli hän Rabbingin erikoisella ritarillisuudella
Irenelle huomauttavan.

--Kuinka? Kaksintaistelu? jatkoi pilaa toinen ranskalainen.
Sekundantit, aseet, aika ja paikka siis.

--Sekundantteja meitä kyllä olisi tässä, huomautti Carp
hyväntuulisesti. Mutta pelkään, että aika ja paikka eivät ole aivan
soveliaat.

--Mutta aseet sitä enemmän, lausui Rabbing lasinsa kohottaen. Maljanne,
hyvä rouva.

Irene kilisti hänen kanssaan ja kostutti hiukan huultensa päitä.

--Ketkä taistelevat? hän kysyi luoden keimailevan silmäyksen
Rabbingiin.

--Teidän miehenne...

--Ja minäkö? nauroi Irene. Oh, sitähän me aina teemme.

--Mutta myöskin meidän ystävämme tässä tahtoo teihin nähden, kaunis
rouva, koettaa voimiaan.

Irene ei ollut mitään ymmärtävinään.

--Voimiaan? kysyi hän viattomasti. Suon sen mielelläni.

--Siinä tapauksessa, vastasi Rabbing, ovat aika ja paikka vielä
vähemmän tarkoituksenmukaiset.

--Mutta aseet?

--Ne lasken minä alas teidän edessänne.

Johannes odotti lovea, johon hän olisi saanut sotaisen innostuksensa
purkaa. Mutta sitä ei tullut, sillä Rabbing oli nyt temmannut asian
ilmasta ja leikki sillä kuin kissa hiiren kanssa.

Hänen suhteensa ei Johanneksen todellakaan tehnyt mieli mitellä
voimiaan.

Hän ei tiennyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän tunsi ainaista,
miltei pelonsekaista kunnioitusta Rabbingia kohtaan. Muut miehet olivat
hänelle ylimalkaan ilmaa. Ja naiset olivat hänelle epäverrannollisia
suureita, joita hän ei ollut mitenkään tottunut käyttämään oman
henkisen olemuksensa mittapuina.

Ei niin, että hän olisi Rabbingiakaan oikeastaan omaa itseään ylemmäksi
tunnustanut. Päinvastoin hänellä oli joka hetki tinkimätön tunne omasta
salaisesta ylemmyydestään. Hän ei vain keksinyt mitään ilmestysmuotoa
sille. Rabbingilla oli aina kaikki valtit käytettävinään siinä
suhteessa.

Mahtoiko se johtua siitä, ajatteli hän, että Rabbing oli hänen
esimiehensä? Ei, sitä hän ei voinut itselleen tunnustaa. Sillä eihän
Rabbingin ylemmyys hänen suhteensa ilmennyt suinkaan ainoastaan
liikeasioissa. Rabbingin personallisuus se oli, joka niin valtavasti
vaikutti häneen.

Mutta kyllä hän esimiehenäkin oli varsin pelottava.

Hänestä ei tiennyt koskaan, missä hän oli ja missä hän ei ollut. Tänään
saattoi häneltä saapua sähkösanoma Lontoosta, Wienistä, Berlinistä tai
Parisista. Parin päivän perästä hän saattoi kuitenkin jo aamulla
aikaiseen, ennen muun henkilökunnan tuloa, istua paikallaan
helsinkiläisessä pääkonttorissaan.

Myöskin siellä oli hänellä omat tapansa. Hän tuli ja meni, milloin
sattui, ilman että kukaan tiesi siitä, sillä hän oli järjestänyt oman
huoneensa muista erilleen. Välistä saattoi hän pysyä näkymättömänä pari
päivääkin, mutta kun hän jälleen konttoriin ilmestyi, tuntui hän
tietävän kaikki ja taitavan kaikki pienemmätkin seikat, mitä kuului
kunkin osaston alaan.

Hän oli alammaistensa kauhu. Osastopäälliköt suorastaan epäilivät
olevan kuudennen aistin hänellä.

Johannes puolestaan oli valmis myöntämään hänelle seitsemännenkin.

Rabbing ei koskaan nuhdellut ketään, ei soimannut ketään. Hän
ainoastaan huomautti. Mutta kun hän ei koskaan antanut tunnustustakaan,
karttui noista huomautuksista vähitellen ääretön syntikuorma poloisen
henkilökunnan niskoille.

Kukaan ei jäänyt siitä osattomaksi. Jokainen tunsi itsensä enemmän tai
vähemmän hutilukseksi, sillä Rabbingin huomautukset olivat aina
oikeutettuja ja koskivat oleellisia laiminlyöntejä. Siksi tekivätkin
kaikki työtä kuin hullut, mutta mikään ei näyttänyt riittävän
Rabbingille.

Hän vaati ylivoimaista työtä. Palkkaa hän kyllä oli aulis kohottamaan.

Hän ei vaatinut sanoilla, vaan sillä työmäärällä, jonka hän asetti
kunkin tehtäväksi. Eikä hän myöskään sanoilla ilmoittanut
hämmästystään, jos joku ei ollut ehtinyt ajoissa parhaalla
tahdollaankaan osaansa valmiiksi toimittaa.

Hän vain naurahti ivallisesti ja kohotti olkapäitään. Mutta sepä
kävikin kuin puukonpistos asianomaisen sydämen läpi.

Kukaan ei pitänyt Rabbingista. Kaikki pelkäsivät ja vihasivat häntä.
Mutta kukaan ei voinut kieltää myöskään häneltä syvintä,
vastentahtoista kunnioitustaan.

Missään ei ollut niin painostava ilmakehä kuin Rabbingin konttorissa.
Sillä kaikki ne, jotka työskentelivät tuon kummallisen miehen johdon
alla, tunsivat vaistomaisesti, että heidän esimiehensä halveksi heitä.

Ja se olikin totta. Sillä Rabbing ei koskaan puhunut muistakaan
ihmisistä muussa kuin sarkastisessa äänilajissa, saati sitten omista
rahanalaisista raatajistaan, joille hän tuskin oli taipuvainen mitään
ihmis-arvoa myöntämään.

Tuon painostuksen lisäksi tuli eräs toinen.

Kukaan ei Rabbingin liikkeissä ollut varma paikastaan. Jokainen saattoi
milloin tahansa tulla siirretyksi johonkin toiseen toimeen tai
suorastaan kadulle ajetuksi.

Se ei koskaan käynyt törkeästi eikä yht'äkkiä. Se alkoi hiljaisella,
hivuttavalla kalvamisella, juuri noiden pienten, pirullisten
huomautusten muodossa, joilta kukaan ei säästynyt, mutta jotka
tihenivät sikäli kuin Rabbingin sympatiat kelvottomiksi merkitsemäänsä
mieheen vähenivät.

Lopuksi niitä satoi joka päivä.

Kukaan ei kestänyt tuota taktiikkaa. Useimmat hermostuivat heti ja
menivät menojaan, toiset vielä varmasti vakuutettuina siitä, että
Rabbing oli aivan oikeassa ja että he todellakaan eivät kelvanneet
mihinkään.

Ne, jotka jäivät ja jotka syystä tai toisesta eivät yksinkertaisesti
voineet erota, kadottivat kaiken itsetuntonsa, tyhmistyivät,
tylsistyivät ja joutuivat kuitenkin lopuksi kadulle. Eikä kukaan voinut
siitä enää soimata Rabbingia, sillä silloin he todellakin olivat jo
niin loppuunkulutettuja, ettei kukaan kunnon liikemies olisi enää
jaksanut pitää heitä palveluksessaan.

Tuo tulevaisuus odotti jokaista. Myöskin Johannes näki sen selvästi
silmiensä edessä häämöttävän.

Johanneksen ainoa toivo oli kerran päästä niin omille jaloilleen, että
hän voisi erota Rabbingin liikkeestä ja perustaa omansa. Siksi hän
harjoitti myös kaikessa hiljaisuudessa omia pieniä keinottelujaan,
vaikka hän piti ne tiukasti salassa Rabbingilta.

Rabbing ei olisi koskaan sallinut sellaista. Hän olisi pitänyt
tuollaista omintakeista toimintaa hänen asiainsa sivussa suorastaan
konnamaisena.

Jokaisen hänen miehensä täytyi kuulua hänelle, yksinomaan hänelle.
Kaikki muu oli liikkeen pettämistä ja varastamista.

Vielä ei Johannes voinut seisoa omilla jaloillaan. Vielä täytyi hänen
totella ja kumartaa tuota miestä, joka näytti pitävän häntäkin jo
varmana, tavallisena työjuhtanaan. Mutta kerran oli hetki tuleva.
Kerran hän oli seisova tuon miehen edessä pystypäin.

Ja mittelevä miekkojaan hänen kanssaan. Siitä oli tuleva voimankoetus,
paljon pahempi kuin Rabbingin äsken esittämä kaksintaistelu.

Olihan Johanneksella vielä isänsä kostamatta.

Mutta myös itsensä hän tahtoi kostaa, oman karun ja ankaran
nuoruutensa. Kaikki ilot, jotka häneltä silloin olivat köyhyyden vuoksi
jääneet iloitsematta, kaikki armaat aatteet ja ihanteet, jotka liian
varhainen elämän kovuus oli häneltä tuppeensa tukahduttanut.

Säälimätön kostaja hän oli oleva. Sillä hänkin tunsi suonissaan
Kullervon kansan veren kohisevan.

Mutta toisaalta tunsi hän vielä pettävänsä Rabbingia ja pelkäsi joka
hetki kuin varas kiinni joutuvansa.

Siksi oli Rabbing kuin hänen yleisen pahan omantuntonsa olennoitu
ilmestysmuoto, jonka kanssa hänen ei tehnyt mieli mennä sormikoukkua
vetämään.




4.


Rabbing oli pyytänyt ranskalaiset vieraansa päivällisille. Johannes
tunsi heti selittämätöntä vastenmielisyyttä tuota ehdotusta vastaan,
kenties vain siksi, että se tuli hänelle niin odottamatta.

Hän oli luullut kysymyksen olevan vain tavallisesta ajeluretkestä.

--Me kaiketi emme jää, hän kuiskasi ohimennen Irenelle.

--Kuinka niin? kysyi tämä terävästi. Päinvastoin minusta meidän on
suorastaan velvollisuutemme jäädä.

--Velvollisuutemme? Ketä kohtaan?

--Koko seuraa, mutta tietysti etupäässä Rabbingia, joka on kutsunut
meidät tänne. Ethän aikone tehdä skandaalia?

Irene kiinnitti yhtä hämmästyneen kuin huolestuneen silmäyksen häneen.

Siinä suhteessa hän ei koskaan ollut oikein varma miehestään. Johannes
oli hänelle omituinen maalaistuote, hullun ja viisaan sekainen
luonnonlapsi, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

Muuten hän kyllä tavallaan piti Johanneksesta. Sillä olihan Johannes
kunnon mies, kuten sanotaan, paljon kunnollisempi kuin useimmat muut
hänen ylimyksellisessä ympäristössään.

Mutta seuramieheksi hänestä ei ollut. Ja maailmanmenosta yleensä oli
hänellä tuiki nurinkuriset käsitykset.

--Tunnen olevani juuri sillä tuulella, vastasi Johannes. Mutta
lapsenkin vuoksi, ajattelin...

--Lapsen? ihmetteli Irene. Mikä häntä vaivaa? Etkö näe, että hän
viihtyy erinomaisesti täällä?

--Tuollaiset päivälliset kestävät myöhään, selitti Johannes sävyisästi.
Ei ole hyvä hänelle, että hän valvoo niin kauan.

--Näen, että etsit tekosyitä, vastasi Irene happamesti. Me jäämme.

--En minä, virkkoi Johannes jyrkästi. Minun hermoni eivät kestä tätä.

--Mikähän tässä muka on omiaan sinua hermostuttamaan?

--Sinähän annat kohdella itseäsi kuin...

--Säästä vertauksesi, katkaisi Irene. Sillä näen, että aiot sanoa
jotakin sopimatonta.

--Myös tehdä sopimatonta, uhkasi Johannes. Nuo juutalaiset eivät
miellytä minua.

--Ketkä juutalaiset?

--Nuo Ristuksen piiskurit, tarkoitan. Minulla on heidän kanssaan vielä
hanhi kynittävänä.

Irene uskoi täydellisesti, että Johannes olikin mies sen tekemään.
Monet katkerat kokemukset olivat hänelle sen opettaneet.

Hän virkahti sentähden vain matalalla äänellä:

--Jos et voi olla siivolla, niin mene menojasi! Mutta koeta keksiä edes
joku sopiva tekosyy.

--Sen vaivan jätän sinulle. Minä häviän yksinkertaisesti.

--Se olisi juuri sinun tapaistasi, leimahti Irene.

--Eikö totta? Kunkin on omia tapojaan seurattava.

Johannes nousi lähteäkseen.

Hän oli aikonut hävitä sisähuoneen kautta. Mutta Irene, joka ei tiennyt
hänen aikomuksestaan, ehätti sanomaan:

--Minun mieheni pyytää tuhannesti anteeksi. Mutta hänen täytyy
todellakin nyt mennä. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeätä...

--Mutta te tulette takaisin? kysyi toinen ranskalainen.

--Tuskin, virkahti Johannes. Pelkään, että asiani vaatii koko illan
minulta.

Rabbing rypisti kulmiaan.

--Ei ylimalkaan pitäisi unohtaa mitään, hän sanoi. Mutta _jos_ on
unohtanut jotakin, on se tietysti heti korjattava.

Signe kuiskasi yli pöydän Irenelle:

--Emmekö lähettäisi myös Liisaa kotiin? Se olisi oikea rangaistus
miehellesi.

--Luuletko? kysyi Irene epäröiden.

Hän ei oikein tajunnut serkkunsa tarkoitusta.

--Varmasti. Äskeisen keskustelun jälkeen. Eikähän häntä tarvita
ollenkaan. Me kyllä hoidamme Seidin.

Irenen silmät välähtivät.

--Olet oikeassa, hän sanoi. Mutta ehkä Seidi myös tahtoo kotiin?

--Olisi sääli häiritä hänen iloaan, selitti Signe. Etkö näe, kuinka
hyvin hän viihtyy isän sylissä?

Irene ilmoitti Liisalle, että tämä myös olisi vapaa lähtemään. Liisa
nousi epävarmana.

Johannes ymmärsi silmänräpäyksessä ivan. Hänen verensä kiehahtivat.

--Tule! hän sanoi lyhyesti Liisalle. Me menemme.

Liisa seurasi häntä.

Johannes kohotti vielä kerran silinteriään. Ja kuuli takanaan
pidätettyä naurua, jonka hän arvasi johtuneen jostakin pisteliäästä
sanasutkauksesta.

Meitä häväistään, ajatteli hän. Mutta nauraa parhaiten, joka viimeksi
nauraa!

He saivat automobilin. Ja huristivat suoraa päätä kohti keskikaupunkia.

--Ymmärsitkö? kysyi hän hiljaa Liisalta.

--Luulen ymmärtäneeni.

Sitten he eivät pitkään aikaan puhuneet mitään.

Johanneksen koko luonto oli noussut sotajalalle. Nyt jos koskaan oli
hänen kostettava! Mutta miten? Niin, että se tuntuisi, niin ettei tuon
seuran enää koskaan tekisi mieli hänen kanssaan leikitellä.

Liisa istui pää kumarassa. Johannes katseli syrjästä häntä.

--Minne me ajamme? hän kysyi.

--Tietysti kotiin, lausui Liisa hiljaisesti.

--Kotiin? purkautui sisällisellä raivolla Johannekselta. Minulla ei ole
kotia!

--Tarkoitin hotellia, jossa asumme, selitti Liisa edelleen yhtä
kärsivällisesti.

--Ja sitten?

--Sitten?

--Niin, sitten kun me olemme tulleet hotelliin. Mitä me sitten teemme?

Liisa katsoi häneen kummastuneena.

--En tiedä, hän sanoi. Mutta kaiketi odotamme heitä.

--Ja syömme illallista?

--Eiköhän.

--Ja juomme viiniä?

--Tokkohan se on niin tarpeellista.

--Ja menemme nukkumaan?

--Sitten kun he ovat tulleet kotiin, hymyili Liisa. Mutta eiköhän niin
tapahtune.

Johannes tarttui lujasti hänen käteensä.

--Ei, Liisa, hän sanoi. Nyt me huvittelemme. He huvittelevat siellä, me
täällä! Mielestäni sinäkin kaipaat jotakin virkistystä.

--Minä? kysyi Liisa vavahtaen. Mitäs minusta!

--Siitä puhumme sitten, sanoi Johannes. Mutta nyt me ajamme suurille
bulevardeille.

Madeleine-kirkon tienoilla pysäytti Johannes automobilin. Siinä oli
lähellä eräs suuri ylhäisön ravintola, jossa hän oli jo ehtinyt
useampia kertoja syödä päivällistä vaimonsa, Signen ynnä tämän isän
kanssa.

--Mihin me menemme? kysyi Liisa.

--Syömään, sanoi Johannes. Syömään herrasväen tavalla.

Edeskäyvät tunsivat jo Johanneksen. Ja valmistivat hänelle erinomaisen
yksityishuoneen.




5.


Liisa pysyi aluksi sangen vaiteliaana.

Tämä kaikki oli kovin outoa hänelle. Ei niin, että hän ei olisi
ravintola-elämään tottunut, sillä olihan hän itse viettänyt osan
elämästään tarjoilijattarena. Tosin vain pienessä suomalaisessa
maaseutu-kaupungissa, mutta kuitenkin sen seurahuoneella, jossa
kaupungin hienoimmat herrat kokoontuivat ja jonka yleisö parhaina
matkailija-aikoina saattoi olla hyvinkin kansainvälistä.

Hän tiesi sentähden varsin hyvin, miten tällaisissa paikoissa oli
käyttäydyttävä.

Kaunis hän myös tiesi olevansa. Sitä olivat hänelle liian monet miehet
vuosien kuluessa vakuuttaneet, että hän olisi voinut olla uskomatta
heihin. Ja se teki hänen olentonsa vapaaksi ja luonnolliseksi, oli hän
missä maailman kolkassa tahansa, sillä hän tiesi miesten olevan
kaikkialla veistettyjä samasta tarvispuusta.

Outoa hänelle oli Johannes ja hänen hetkellinen käytöksensä. Johannes,
jota hän oli lapsesta saakka jumaloinut! Johannes, joka oli kuin ylempi
olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin
perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi!

Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa
sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin
ritarillista kohteliaisuutta!

Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä
istuneet. Mutta he olivat olleet lapsia silloin. Ja siitä oli Liisan
mielestä niin kauan, että hänen päätään huimasi sitä ajatellessa.

Sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Tuntui suorastaan
iankaikkisuudelta välillä-olevaa ajanjaksoa tässä ajatella.

Liisa oli työmiehen tytär samalta tehtaalta, jonka isännöitsijä
Johanneksen isä, Tuomas Tamminen, oli ollut.

Hänen oma isänsä oli kuollut tapaturmaisesti jo hänen pienenä
ollessaan. Joutunut jonkun väkipyörän hihnaan ja musertunut siinä
silmänräpäyksessä.

Hänen äidilleen oli maksettu elinkautinen eläke. Mutta hänet itsensä
oli isännöitsijä ottanut kuin omaksi tyttärekseen.

Hän oli saanut asua isännöitsijän kartanossa. Hän oli saanut syödä
samassa pöydässä kuin tämä ynnä hänen poikansa ja hän oli saanut
alkeisopetuksensa yhtä rintaa Johanneksen kanssa.

Myöskin tyttökouluun hän oli päässyt ja siinä jo eräitä luokkia
suorittanut. Mutta sillä välin oli tullut riita Rabbingin ja Tuomas
Tammisen välillä, isännöitsijä oli muuttanut paikkakunnalta pois,
perustanut oman liikkeensä ja tehnyt vararikon. Liisalla oli ollut
valittavanaan vain joko palata takaisin työväen tyttäreksi ja äitinsä
luo tai koettaa, kuten Johannes, itse ansaita leipänsä ja siten jatkaa
koulunkäyntiään.

Hän ei ollut valinnut kumpaakaan. Leipänsä hän tosin oli ansainnut ja
vielä paljon enemmänkin, mutta keinoilla, joita nykyaikainen
yhteiskunta, niin paljon kuin se niistä nauttikin, ei pitänyt
hyväksyttävinä.

Liisa oli jo varhain joutunut harhateille.

Jo lapsena oli hänessä esiintynyt turmeltuneita taipumuksia, joita hän
tosin saattoi peittää suurella itsehillitsemis-kyvyllään, mutta ei
koskaan jäljettömiin tukahduttaa. Hyvä alkukasvatus ja suotuisat
ulkonaiset olosuhteet, jotka seurasivat hänen asemaansa isännöitsijän
kodissa, olivat vain pikemmin edistäneet kuin hävittäneet niitä.

Isännöitsijän koti oli sijainnut korkealla mäentöyräällä. Sen alta,
pitkin joenvartta, olivat häämöttäneet tehtaan savupiiput ja liikkeen
rakentamat työväen asumukset.

Siellä alhaalla asui hänen äitinsä. Ja siellä alhaalla oli ollut hänen
maailmansa.

Hänen oma, turmeltunut maailmansa.

Hänen omansa siksi, että hän tunsi satojen lankojen häntä sinne
kiinnittävän. Turmeltunut siksi, että hän ei ollut enää luonnonlapsi,
että hän ei voinut ottaa enää sen elämää yhtä itsestään selvänä kuin
muut samassa ijässä olevat työväen tyttäret ja että hän oli jo tullut
toisesta maailmasta ja toisesta elämästä osalliseksi.

Mutta opillinen sivistys oli jäänyt hänessä vain pinnalle. Siellä
alhaalla piilivät hänen olentonsa syvät lähdesuonet.

Hän näki ja kuuli siellä alhaalla kaikenlaista, jota hänellä saamansa
kasvatuksen mukaan ei enää suinkaan olisi ollut lupa nähdä ja kuulla.
Siksi tuo kaikki teki häneen kielletyn hedelmän houkuttavan
vaikutuksen.

Myöskin sen puusta hän oli jo varhain syönyt. Alhaalla joenvarrella,
halkopinojen takana, olivat pahantapaiset pojat hänelle jo
keskenkasvuisena tyttönä opettaneet sen, mitä hän luonnonjärjestyksen
mukaan olisi saanut tietää vasta paljon myöhemmin ja josta hänellä
yhteiskunnan mielipiteen mukaan ei ilman valtion ja kirkon apua olisi
koskaan elämässään saanut olla edes mitään aavistusta.

Hän itse ei ollut tiennyt siinä mitään erikoista pahaa tekevänsä.

Se oli yhtynyt vain aines-osana tuohon epämääräiseen, houkuttelevaan
synnillisyyden tuntoon, joka heräsi hänessä aina, kun astui tuota mäkeä
alas ja huomasi palattuaan vaaleiden sukkiensa ja heleän kesähameensa
likautuneen.

Koulunkäynti oli ollut vaiva ja välttämätön kiusa hänelle, johon hän
oli alistunut ainoastaan sen tuottaman elämänmukavuuden vuoksi. Hän oli
sydämessään oikein iloinen sen keskeytyksestä.

Hän oli jo silloin antautunut monelle koulupojalle ja ylioppilaalle.

Eräs liikemies otti hänet konttoriinsa. Mutta tämän täytyi jo muutaman
kuukauden jälkeen hänet palveluksestaan erottaa, sillä hän oli jo itse
langennut syntiin hänen kanssaan, eikä Liisalla ollut kyllin tahtia
tuota suhdetta muun konttoriväen läsnäollessa peittääkseen.

Hän oli siitä saakka luisunut asteettain alaspäin. Ensin
kassanhoitajattareksi erääseen kapakkaan, sitten bodega-naiseksi,
sitten pienen maaseutuseurahuoneen tarjoilijattareksi.

Hänessä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti miehiin. Hän
olisi voinut olla nyt rikas, jos hänellä olisi ollut mitään käsitystä
rahan arvosta tai ollut ylimalkaan laskevampi luonteeltaan, Mutta hän
nautti itse liian paljon paheistaan voidakseen kyllin tehokkaasti
myntätä rahaksi niitä.

Johannes oli kirjoittanut hänelle useasti siihen aikaan kuin hän oli
ollut tarjoilijattarena. Liisa oli milloin vastannut hänen
kirjeisiinsä, milloin ei. Mitä oli hänellä enää tuon miehen kanssa
tekemistä?

Kuuluihan Johannes maailmaan, jonka kanssa hän jo aikoja sitten oli
kaikki siteensä katkaissut.

Johannes olisi ollut valmis häntä jälleen oikealle tielle johdattamaan.
Mutta Liisa ei ollut tahtonut sitä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuuden
velassa kenellekään.

Lopuksi oli tuo pikkukaupungin ympäristö kuitenkin käynyt liian
yksitoikkoiseksi hänelle. Hän oli jättänyt toimensa ja lähtenyt
seikkailemaan Helsinkiin.

Ollen ilman paikkaa ja viettäen entistä vapaata elämäänsä, joka ei aina
aivan yhteiskunnan kukkuloilla liikkunut, hän oli piankin kiinnittänyt
siveyspoliisin huomiota. Mikään ei olisi enää häntä sen käsistä
pelastanut, ellei hän hädissään olisi muistanut Johannesta, joka
silloin oli jo naimisissa ja joka heti olikin ottanut hänet
vastasyntyneen lapsensa hoitajattareksi.

Ilman vastustusta Irenen puolelta se ei ollut käynyt. Irene ei tosin
onneksi tiennyt kaikkia yksityiskohtia Liisan elämästä, mutta kuitenkin
kylläksi pitääkseen hänen tuloaan kunnialliseen perheeseen sangen
epäiltävänä.

Tässä asiassa oli Johannes kuitenkin ollut järkähtämätön.

Irene oli taipunut nähtyään, miten vääjäämätön toisen päähänpisto oli.
Johanneksella ei niitä ollut monta, mutta hän oli silloin sitä
itsepäisempi. Irene tiesi, ettei siinä kuitenkaan ollut mitään
tekemistä.

Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse
asiassa ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa.
Liisa oli hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin
emännöitsijän tehtäviä.

Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa
suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas
oli Johannes saanut taipua vuorostaan.

Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä
oli tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään.

Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön, lannistamaton
ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa?

Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään.

Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt.
Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli
oppinut myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei
kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa
pidättämään.

Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että
mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle
mahdollinen.

Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt
jo hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain
voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle
pulpahtamaan.

Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos.

Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa,
niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin,
vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta
sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja
ylennys hänelle.

Liisa ei ollut voinut olla usein itsekseen ylenkatseellisesti
hymähtämättä, kun tuo kaikki yksinäisinä hetkinä oli kulkenut läpi
hänen aivojensa.

Miksi hän viipyi tässä talossa? Miksi hän viihtyi tässä häkissä? Hän,
vapaan ilman lintu!

Jos hän oli elämältä vain turvallista, yhteiskunnallista asemaa
tahtonut, miksi hän sitten ei ollut mennyt naimisiin ja perustanut omaa
kotiaan?

Avioliitto-tarjouksia hänellä oli aikoinaan ollut kuinka paljon
tahansa. Ja olisi vieläkin siellä täällä ollut, sillä Liisa tiesi, että
miehet, joiden kanssa hän kerran oli ollut tekemisissä, eivät häntä
yleensä voineet helposti unohtaa.

Rakastuneiden avioliitto-ehdokkaiden joukossa oli ollut monta
sivistynyttäkin. Virkamiehiä, liikemiehiä ja muita.

Kuinka hän tuli toimeen tässä pesässä? Tässä riippuvassa asemassa, joka
sitäpaitsi joskus Irenen puolelta tuotti hänelle hyvinkin tuntuvia
nöyryytyksiä?

Pelkäsikö hän, ett'eivät hänen siipensä enää kannattaisi? Oliko hänestä
tullut häkkilintu, koti-eläin, joka ei enää olisi voinut omin voimin
suoriutua elämän taistelusta?

Vai ajatteliko hän vanhanpäivän varaa? Ruhtinaalliseen palkkaan nähden,
jonka Johannes maksoi hänelle, olisi senkin kokoaminen ollut tässä
asemassa mahdollinen.

Ei, eihän se ollut Liisan tapaista.

Eihän Liisa ollut koskaan sellaisia ajatellut. Muuta hän oli vaatinut
elämältä. Lihan himoa, silmäin pyyntiä, elämän koreutta, kaikkia
kauniita ja säteileviä helmasyntejä. Ja saanut niitä, mutta ei koskaan
niihin kyllästynyt.

Tuhma neitsyt hän oli ikänsä ollut. Miksi hän nyt niin visusti vartioi
lamppuaan?

Miksi tyytyi hän toisen nurkassa nuhajamaan? Miksi toisen lasta
laulattamaan? Miksi elämään toisen vaimon piikana ja hänen vierailleen
niin suu supussa ja niin katse alasluotuna teetä ja kahvia tarjoamaan?

Siksi, että hän rakasti. Siksi, että hän ihaili, kunnioitti ja jumaloi
tuota toista eikä tahtonut pitää muita jumalia hänen edessään.

Liisa oli tuon tunteen jo aikoja sitten itselleen selvittänyt.

Hän oli ensin sitä hämmästynyt ja kauhistunut, sillä hän ei ollut
koskaan ketään ihmistä sellaisella rakkaudella rakastanut. Aisti-ilon
hän oli tuntenut, antaumuksen hekkuman ja joskus myös pisaran
naisellista hellyyttä niitä kohtaan, jotka tuon olivat hänelle
tuottaneet. Mutta rakastanut? Ei milloinkaan.

Hän oli itse siitä vuorenvarma nyt. Ja tiesi, ettei hän koskaan
elämässään tulisi enää ketään toista ihmistä niin rakastamaan.

Hänen ensi lempensä se oli. Ja oli oleva hänen viimeisensä.

Kun Liisa joskus oikein kauas elämänsä aamuun ajatteli, hän tunsi, että
hän oikeastaan olikin aina rakastanut Johannesta. Jo lapsena, kun hän
oli Johanneksen isän kotiin tullut, oli tuon sievän herraspojan
läheisyys herättänyt kummallisia vaistoja hänessä. Hänen olisi tehnyt
mieli kaulata ja hyväillä häntä. Ja sitten hänen olisi taas tehnyt
mieli kynsiä, nipistää ja tehdä jotakin hyvin pahaa hänelle.

Mutta Johannes oli silloin ollut niin vakava ja arvokas hänen
mielestään.

Nyt oli toista. Nyt oli Johannes leikkisä ja tuttavallinen. Se oli
Liisalle aivan uutta. Oli kuin isäjumala itse olisi astunut alas
taivaastaan ja antiikisten virkaveljiensä tapaan aterioinut ihmisen
tyttären kera.

Ja nyt istui hän tässä itse ylhäisten naisten tapaan! Keskellä Parisia,
keskellä suurta, tuntematonta maailmaa!

Ei niin, että Liisa olisi erikoisesti ylhäisiä naisia ihannoinut.
Lapsia ne olivat hänen mielestään, lapsia ja lasten vauvoja, joilla
sitäpaitsi useimmilla oli vain pelkkää sahajauhoa sisällään.

Mitä he tiesivät elämästä? Mitä maailmasta?

Liisa tunsi useimpien heidän suhteensa omituista ylemmyyttä.

Ylemmyyttä siitä, että hän oli kokenut enemmän kuin he ja tunsi
raskaamman elämäntaakan hartioillaan. Ylemmyyttä siitä, että hän oli
yksin ja saattoi, jos niin tarvittiin, ilman sukujen, perheiden,
pappojen ja mammojen apua, tulla toimeen milloin tahansa yksin
maailmassa. Ja vielä ylemmyyttä siitä, että hän vaikutti miehiin
enemmän kuin useimmat heistä, vaikka vain harva mies saattoi enää
häneen vaikuttaa.

Oikeastaan hän tunsi olevansa sielultaan puhtaampi kuin useimmat noista
ylimystön naisista, joita hän näki Johanneksen kodissa ja jotka eivät
olisi katsoneet häntä kyllin arvokkaaksi edes kengännauhojaan
päästämään. Puhtaampi, sentähden että hän tiesi olevansa
palovakuutetumpi.

Kuinka ne keimailivat ja liehakoivat miesten edessä! Ja kuinka tuhmasti
ne tuon kaiken tekivät, ikäänkuin kukaan oikea, viisas mies olisi
sellaisesta välittänyt!

Liisa taisi tuon asian paremmin.

Hän vain katsoi, ja miesten silmät seurasivat heti mielihyvällä häntä.
Hän vain otti askeleen, ja miesten askeleet pyrkivät väkisinkin hänen
matkansa mukaan suuntautumaan.

Parisi oli tässä suhteessa herättänyt hänen vilpitöntä mielenkiintoaan.
Täällä ne nimittäin näyttivät taitavan tuon tempun paremmin. Ja Liisa
oli heti kadulle astuttuaan huomannut, että hänellä täällä saattoi olla
paljon oppimista.

Myöskin miehet olivat täällä toisenlaisia. Kylmempiä, kohteliaampia ja
välinpitämättömämpiä kuin siellä kotimaassa. Tai kenties he vain olivat
niin olevinaan. Liisalla oli kaikissa tapauksissa heistä oma
ajatuksensa, joka ei ollut aivan imarteleva miehiselle sukupuolelle.

Hän katseli sitä yleensä sangen kyynillisesti. Mutta kuitenkin aina
eräänlaisella elävällä harrastuksella, joka ei suinkaan jäänyt miehiltä
huomaamatta ja joka näytti kätkevän huntunsa alla niin monta
houkuttelevaa mahdollisuutta.

Kaikkia muita, mutta ei Johannesta. Sillä Johannes oli pyhä, Johannes
oli jumala ja jumalanpoika hänelle. Eikä Johannes ollut koskaan luonut
häneen katsettaan häntä himoitakseen.




6.


Liisa ei tiennyt, millä silmillä Johannes juuri katseli häntä.

He olivat syöneet ylellisen päivällisen osterien ja sampanjan kanssa.
Oli ikäänkuin Johannes olisi tahtonut jossakin määrin imponeerata
Liisaan. Tämä ei tietysti ensinkään onnistunut, sillä eihän Liisa ollut
ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Mutta jotakin oli tämä omituinen tuokiotila kuitenkin vaikuttanut
Liisaan. Sillä Johanneksen mielestä hän ei ollut koskaan ollut
viehkeämpi, naisellisempi.

Liisa oli aina ollut kuin omainen, kuin sisar hänelle. Naista Liisassa
hän oli tuskin huomannutkaan. Eikä Liisa puolestaan ollut koskaan
päästänyt sitä esille hänen seurassaan edes vilaukselta. Olihan hän
niin usein ja niin lujasti päättänyt haudata ijäksi sydämen syvyyteen
toivottoman rakkautensa.

Toivottoman, mutta ei onnettoman. Sillä eihän Liisa kärsinyt siitä.
Olihan se jo tällaisenaankin, vastaamattomanakin, hänen elämänsä onni
ja päivänpaiste.

Nyt se oli päässyt esille pilkahtamaan. Päässyt sen verran, ettei
Johannes aivan voinut kohdella häntä sukupuolettomana olentona.

Ilmennyt, ei sanoina, ei tahallisena kiemailuna, vaan varastautunut
johonkin äänenpainoon, johonkin katseesen, johonkin vivahdukseen. Eikä
Liisa itse, yhtä vähän kuin Johanneskaan, siitä tiennyt mitään.

Johannes tunsi vain eräänlaisen lämpimän, miellyttävän ilmavirran
hivelevän kasvojaan. Ja totesi merkillisen hyvinvoinnin, äskeisen
hermostumisen sijasta, hiipivän ruumiisensa.

--No, Liisa, virkahti hän, sytyttäen sikarin ja nojaten päänsä
tutkivasti käden varaan. Mitä sinä mietit oikein?

--Yhtä ja toista, hymyili Liisa.

--Minua ja sinua?

--Ja muuta maailmaa meidän ympärillämme.

Johannes selitti, ettei Liisan nyt ollut tarvis muita kuin heitä kahta
ajatella.

Ei ollut muuta maailmaa. He olivat nyt tällä hetkellä ainoat ihmiset
maailmassa.

Liisa katsoi häneen sydämellisesti ja veitikkamaisesti.

--Niinkö luulet? hän sanoi. Ja sentään ajattelet sinäkin tällä hetkellä
muita ihmisiä.

--En ajattele, väitti Johannes.

--Kyllä, sanoi Liisa. Ja onhan se aivan luonnollista. Miksi tahdot
väittää sitä vastaan niin itsepintaisesti?

--Ketä minä ajattelisin?

--Tietysti heitä, jotka jätimme juuri. Mitä luulet heidän tällä
hetkellä ajattelevan?

--Ei meitä. Heillä on muuta tekemistä.

--Etkö usko tästä vielä tulevan jälkiseurauksia?

Liisan tahtomatta sai hänen äänensä hiukan ivallisen, ärsyttävän kaiun,
joka yhtä vaistomaisesti vaikutti Johanneksen itsetuntoa herättävästi.

--Seurauksia? hän kysyi taistovalmiina. Mitä seurauksia?

--Ikäviä, hymyili Liisa.

--Sinulle?

--Oh, minä pääsen tästä jollakin pistosanalla. Pahempi on sinun
laitasi.

--Minun? Sinä olet hassu!

--Sinä saat tästä vielä ennen yötä oikean perhekohtauksen.

--Sepä peijakasta!

Johannes väänsi urhoollisesti viiksiään. Ja Liisan tummansiniset silmät
nauroivat aivan täyttä kurkkua kaartuvain kulmakarvojen alta.

--Hehän itse lähettivät meidät menemään, sanoi Johannes sitten.

--Sinä tahdoit mennä, huomautti Liisa.

--Mutta en sinun kanssasi.

--Minä sain seurata mukana kaupanpäällisenä.

--Terveellisenä opetuksena? nauroi Johannes.

--Vastaisen varalta, lisäsi tuohon Liisa ilakoiden.

Mutta heti sen jälkeen hän tuli hyvin totiseksi. Johanneksen sanat,
että hän ei ollut tahtonut Liisan kanssa lähteä, olivat sittenkin
vaikuttaneet kiusallisesti häneen, niin luonnollisia kuin ne itse
asiassa olivatkin.

Ei hänen kanssaan? Miksi ei hänen? Oliko hän siis niin vastenmielinen
olento Johannekselle?

Siis kenen muun kanssa hyvänsä, mutta ei hänen. Miksi ei? Miksi juuri
hän oli vastenmielinen? Mitä pahaa hän sitten oli tehnyt, että itse
Johannes kammosi häntä?

Johannes sensijaan jatkoi iloista, vallatonta äänilajiaan.

--He tahtoivat rangaista minua, sanoi hän. Minä näin sen kyllä! Mutta
mepäs emme niin vain annakaan rangaista itseämme.

Liisa ei yhtynyt hänen iloonsa.

--Tietysti se kuitenkin oli rangaistus sinulle, virkahti hän.

Ja jälleen sai hänen äänensä aivan itsestään tuon vaarallisen,
ärsyttävän soinnun, joka välttämättä vaati Johannesta vastaan
väittämään.

--Mitä hulluja! hohotti hän. Minulla on niin paljon hauskempi sinun
kanssasi.

Liisa tuli heti jälleen hyvälle tuulelle.

--Sinä sanot vain, veikeili hän. Tietysti sinulla olisi ollut hauskempi
siellä.

--Kuinka niin tietysti? Miksi minä muuten olisin tahtonut poistua
sieltä?

--Sinä et tiennyt saavasi syödä päivällistä minun kanssani, nauroi
Liisa.

Johannes katsoi häneen yhä enemmän huvitettuna. Tuo oli niin tuiki
naisellista! Saada mies hämilleen ja pakottaa itsensä sen kautta
etusijalle!

Kyllä tiedettiin, kyllä tunnettiin. Mutta juuri tuollainen huvitti
Johannesta.

Hän oli senvuoksi aivan rehellinen, kun hän isällisellä liikkeellä otti
Liisan kädet käsiinsä ja katsoi suoraan silmiin.

--Kuules, Liisa, hän sanoi. Usko minua nyt, kun sanon, että sinä olet
tehnyt minulle suuren palveluksen.

--Millä? kysyi Liisa nauravin silmin.

--Sillä, että tulit mukaan. Ja sillä, että olet ollut nämä hetket minun
kanssani.

Liisa veti henkeä sieraimiinsa. Hänen silmänsä hymyilivät edelleen,
mutta hänen huulensa olivat omituisesti värähtäneet.

Hän ei sanonut mitään. Johannes sensijaan toisti uudestaan:

--Palveluksen, sanon, suuren palveluksen! Sillä minun hermoni eivät ole
pitkään aikaan näin miellyttävästi levähtäneet.

--Minähän olenkin palvelijatar.

Liisa ei tiennyt itsekään, kuinka se pääsi häneltä.

Hän oli vain tahtonut jatkaa äskeiseen hilpeään tapaansa. Eikä ollut
huomannut ollenkaan, että toinen puhui tuiki vakavasti.

Taikka oikeastaan, kyllä hän oli huomannut sen. Mutta hän oli tahtonut
vaistomaisesti vielä ilvehtiä, että toinen puhuisi vielä vakavammin.

Nyt oli vuoro Johanneksen synkistyä.

--Sinä tiedät, että se ei ole minun syyni, lausui hän matalalla
äänellä, vetäen kätensä pois ja sohvankulmaan nojautuen. Minä olisin
tahtonut toisin. Mutta olosuhteet ovat sen nyt näin järjestäneet.

--Enhän minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa. Minähän vain leikilläni...

--Ei se ollut leikkiä, väitti Johannes. Ja jos olikin, niin oli siinä
totuus takana.

Hyvinkin katkera totuus. Sillä Johannes selitti huomanneensa kyllä,
että Liisa kärsi nykyisestä asemastaan.

Liisa puolustautui.

--Onhan minun hyvä niinkuin on, sanoi hän hiljaa. Mitä muuta minä
voisin vaatiakaan?

Mutta Johannes oli itsepintainen.

--Minä _tiedän_, että sinä kärsit, katkaisi hän jyrkästi. Mutta tiedä
myös, että minä kärsin siitä vielä enemmän.

--Sinä? Mistä?

Liisan silmät saivat lempeän ja osaa-ottavan ilmeen, joka vaikutti
varsin miellyttävästi Johannekseen.

--Sinun asemastasi perheessäni, sanoi hän, nyt jo marttyyrin hahmolla,
kun oli kysymys hänen omasta kärsimyksestään. Mutta se on muuttuva, ole
varma siitä! Se on jo aikoja sitten käynyt minulle sietämättömäksi.

Äkillinen jalomielisyyden puuska Liisaa kohtaan oli täyttänyt koko
hänen olentonsa.

Osaksi puhui hän totta. Hän oli todellakin kärsinyt usein siitä
tavasta, millä hänen vaimonsa kohteli Liisaa. Aivan samoin kuin hän
kärsi, kun tämä joskus herjasi Suomen suomalaista rahvasta, etenkin
sosialisteja.

Silloin hän aina oli tuntenut tuskallisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen
kulkevan läpi sydämensä.

_Hänellä_ oli siihen oikeus, ei muilla! Ja _hän_ voi kohdella kuinka
tahansa Liisaa, ei vieraat!

Mutta ei tuo kärsimys sentään ollut koskaan niin aivan sietämätöntä
ollut. Päinvastoin hän oli ajanoloon tottunut Liisan nykyiseen asemaan
niin, että hän sitä tuskin huomasikaan.

Tällä hetkellä esiintyi se seikka hänelle kuitenkin tuiki toisessa
valaistuksessa. Ja tällä hetkellä hän olisi ollut valmis vannomaan,
että hän huomispäivänä kohottaisi Liisan täysin vertaiseksi perheensä
muiden jäsenten kera.

Hän oli itse tällä hetkellä alentunut Liisan vertaiseksi. Siksi hän
kärsi siitä, että joku toinen voisi katsoa hänen seurustelevan näin
tuttavallisesti itseään alemman kanssa.

Liisa katsoi avuttomasti häneen.

--Älä viitsi, lausui hän raukealla äänellä. Älä viitsi luoda itsellesi
uusia kärsimyksiä!

--Minä _tahdon_, sanoi Johannes synkästi. Tässä asiassa on muutos
tapahtuva.

Liisa puolustautui edelleen, mutta aina heikommin, sillä hänen oli jo
vaikea pidättää kyyneleitään.

--Ja minä sanon sinulle, että _minä_ en tahdo mitään muutosta, hän
melkein huusi epätoivosta. Mitä sinä ajattelet? Tahdotko ajaa minut
pois talostasi?

Nyt ei Liisa jaksanut enää. Hän painoi päänsä alas ja peitti silmänsä
kädellään.

Johannes nousi sankarillisena.

--Minun taloni on _minun_, hän sanoi. Kukaan ei aja sinua sieltä pois
vasten minun tahtoani.

Liisa ei enää vastannut mitään. Hän vain itki valtoinaan.

Johannes seisoi siinä onnettomana.

Kului kotvan, ennenkuin hän huomasi edes, että hänen velvollisuutensa
oli lohduttaa Liisaa.

Hän kumartui ja kosketti hiljaa häntä kädellään. Liisa tarttui siihen
ja suuteli sitä tulisesti, ennenkuin Johannes ehti edes häntä siitä
pidättää.

--Liisa! pääsi häneltä puoli-suuttuneella äänenpainolla. Eihän se
sellainen sovi.

--Suo anteeksi, sanoi Liisa. Minä en vain voinut olla sitä tekemättä.

Eikä kumpikaan heistä enää senjälkeen pitkään aikaan puhunut mitään.

Monet ajatukset risteilivät Johanneksen aivoissa. Vihdoin ne
purkautuivat tuohon yksinkertaiseen, mutta kohtalokkaaseen kysymykseen:

--Liisa, olenko minä siis jotakin sinulle?

Liisa kohotti päänsä ja katsoi suurin silmin häneen.

--Eihän minulla muuta olekaan, sanoi hän.

Nyt ei Johannes uskaltanut kysyä enempää. Mutta hän oli ymmärtänyt. Ja
hän tunsi taivaan auringon tulvehtivan sydämeensä tuosta
tummansinisestä silmäparista, joka katsoi häneen niin luottavasti, niin
vilpittömästi ja uskollisesti.

Ja niin turvattomasti.

Ei edes Seidi, hänen oma tyttärensä, ollut koskaan niin turvattomasti
katsonut häneen.

Eikä koskaan siinä määrin vedonnut hänen suojeleviin vaistoihinsa.




7.


Johanneksella oli seuraavana päivänä ankara kohtaus vaimonsa kanssa.

Seidi oli sairastunut. Hän oli ollut sairas jo illalla, kun hän äitinsä
kanssa vihdoin oli saatettu kotiin, ja valittanut tuntevansa
vilunväreitä ruumiissaan. Nähtävästi ei Parisin kostea yö-ilma ollut
tehnyt hyvää hänelle.

Lääkäri oli haettu heti samana iltana, määrännyt lääkkeitä ja
vakuuttanut kohtauksen pian menevän ohitse.

Mutta yöllä oli tauti vain pahentunut. Aamulla oli lääkäri toistamiseen
noudettava.

Tällä kertaa hän ei ollut enää aivan yhtä päivänpaisteinen.

--Se menee kyllä ohitse, lohdutti hän. Mutta se voi kestää.

Sitten taputti hän Seidiä hiljaa poskelle ja sanoi:

--Me olemme kelpolailla vilustuneet.

Meni menojaan. Ja lupasi tulla takaisin seuraavana päivänä.

Seidi itse ei sanonut mitään. Tuijotti vain suurin silmin ympärilleen
ja hengitti raskaasti. Hänen äänetön kärsimyksensä teki sitä syvemmän
vaikutuksen Johannekseen.

Hän meni toiseen huoneesen. Irene seurasi itkien häntä.

--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun itsepäisyydestäsi. Jos Seidi
olisi saanut jäädä kotimaahan, hän olisi terve tänäpäivänäkin.

Johannes oli liian järkytetty heti vastatakseen. Mutta kun Irene ei
lakannut omaa syyttävää näkökantaansa toistamasta, linkosi hänkin
syytöksensä.

--Siinä nyt on seuraus, sanoi hän, sinun kevytmielisyydestäsi. Enkö
pyytänyt sinua eilen lähtemään pois päivällisiltä?

Irene oli heti taistovalmis.

--Lähdithän sinä, sanoi hän. Miksi et ottanut Seidiä mukaasi?

--Sinun asiasi olisi ollut lähinnä häntä ajatella.

--Minun? Minä ajattelinkin häntä, silloin kun tahdoin, että hän jäisi
kotimaahan, selitti Irene.

Ja sitäpaitsi, hän lisäsi, olihan Johannes ottanut mukaansa
lapsenpiian. Miksi ei lasta sitten?

Johannes tunsi sisunsa kuohahtavan. Mutta ulkonaisesti hän pysyi sitä
kylmempänä.

Hän tahtoi pysyä kylmänä. Sillä hän tiesi, että jos hän kiivastuisi,
hän tulisi sanomaan asioita, joita hän kenties katuisi vast'edes.

--Sinä lähetit Liisan minun kerallani, hän lausui sentähden aivan
tyynellä, hillityllä äänenpainolla. Eikä hän sitäpaitsi ole mikään
piika.

--Mikä hän on?

--Hän on minun kasvinsisareni, jatkoi Johannes lujasti. Minä sanon sen
sinulle senvuoksi, että muistaisit sen.

Irene unohti kokonaan itkunsa tämän uuden riidan-aiheen takia.

--Tuohan kuuluu aivan juhlalliselta, hän sanoi ihmeissään.

--Hyvä, että otat sen juhlallisesti. Sillä minä en salli häntä
perheessäni piikana kohdeltavan.

Tämä oli jo liikaa Irenelle. Mutta hänkin koetti vielä hillitä itseään.

--Langennut nainen! hän sanoi sentähden vain jääkylmästi. Hän saa olla
onnellinen, että on päässyt edes piiaksikin.

Kuului kuin olisi tuoli narahtanut toisessa huoneessa. Johannes huomasi
vasta jättäneensä oven raolleen.

Hän kiirehti sitä sulkemaan.

--Älä ainakaan solvaa häntä hänen itsensä kuullen, sanoi hän
pidätetyllä raivolla. Voithan käyttää minua maalitaulunasi.

--Joutaa kuullakin, vastasi Irene huolimattomasti. Eihän totuus
hänellekään pahaa tehne.

Irene istui nojatuolissa. Johannes oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja
katsoi häneen.

--Entä sinulle? kysyi hän äänellä, joka oli terävä kuin jääpuikko. Mitä
mahtaisi totuus sinulle tehdä?

--Minulle? Mikä totuus?

--Totuus sinusta itsestäsi.

--Sano se siis, virkahti Irene suloisella, ärsyttävällä äänellä.
Halajan kuulla, mitä uutta sinulla voi olla minusta sanottavaa.

Johannes henkäisi, ennen kuin hän alotti hyökkäyksen.

--Tiedätkö, että minä kunnioitan Liisaa paljon enemmän kuin sinua,
sanoi hän. Paljon enemmän. Sinun pitäisi olla piika ja hänen
vallasnainen.

Isku oli taitavasti valittu. Irenen suupielet värähtivät.

Hän ei ollut mitään niin radikalia odottanut.

Hän oli luullut, että Johannes jälleen tapansa mukaan rupeisi
syyttämään häntä kevytmielisyydestä, pintapuolisuudesta, riidanhalusta
tai harrastusten puutteesta, jotka syytökset hän otti mielellään
vastaan. Sillä hänellä oli niihin jokaiseen sopiva vastasyytöksensä.

Mutta että Johannes vertasi häntä Liisaan! Mitään sellaista ei ollut
koskaan ennen tapahtunut.

Irene nousi sydänjuuriin saakka loukkautuneena.

--Ikävä, etten ole piika, hän sanoi. Silloin minä olisin kaiketi
tavannut sinussa vertaiseni.

--Ja minkä luulet minussa nyt tavanneesi? kysyi Johannes silmää
räpäyttämättä.

--Rengin, vastasi Irene, singoten keskitetyn vihan silmäyksen häneen.
Minun ei olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin sinun kanssasi.

--Eikä minun sinun kanssasi, päätti Johannes.

He vaikenivat tuokion. Sillä kumpikaan heistä ei voinut heti keksiä,
miten mennä pitemmälle.

Irene oli kääntynyt katsomaan ulos ikkunasta. Johannes seisoi yhä
keskilattialla ja sytytti koneellisesti sikarinsa, joka jo paloi
ennestään.

He asuivat elegantissa hotellissa aivan Opera-avenuen lähellä, mutta
pienen sivukadun varrella, jonne ei päivä paistanut, ei kuu kumottanut.
Sensijaan paistoi se vastapäisen talon katolle, muistuttaen ihanasta
ilmasta, säteilevistä bulevardeista ja iloisista, kiirehtivistä
ihmisistä.

Siellä ulkona hurisi maailmankaupungin elämä kesäisessä kukkeudessaan.
Ja sillä aikaa seisoivat he täällä puolihämärässä hotellihuoneessa
kiusaten toisiaan ja miettien vain, millä syvimmin voisivat toisiaan
haavoittaa.

Tuo kaikki muistui äkkiä Johanneksen mieleen.

Hän häpesi. Ja päätti pelastautua niin pian kuin suinkin täältä.

--Armaani, hän sanoi sentähden toisella, keveällä ja jonkun verran
sarkastisella äänellä. Mielestäni me nyt jo olemme suorittaneet
tavallisen huomentervehdyksemme.

--Sinä olet sen todellakin tehnyt moitteettomasti, kuului heti ikkunan
luota.

--Myöskin sinä, jatkoi Johannes. Ajattelin senvuoksi, että meidän olisi
aika syödä aamiaista.

--Minun ei ole nälkä.

--Onnellinen sinä! Minun täytyy siis ainakin se huvi suorittaa
yksinäni.

Johannes puki palttoon päälleen, otti silinterinsä ja pujotteli
hansikkaat käsiinsä. Tuon kaiken hän teki tahallaan niin hitaasti kuin
suinkin, ettei hänen lähtönsä suinkaan näyttäisi pakomatkalta.

--Sinä et tule? kysyi hän vielä.

--En, vastasi Irene.

Johannes meni. Ja Irene jäi synkkänä, liikkumattomana ikkunan luo
seisomaan.




8.


Aamiaispaikassa odotti pieni yllätys häntä. Hän tapasi maamiehiä.

Muttila se oli, kuvanveistäjä, jonka hän oli viisi vuotta sitten
tavannut Berlinissä ja jo täälläkin Parisissa kerran kaksi. Hänellä
näkyi olevan pari muuta mukanaan.

Mies ja nainen, jotka istuivat selin oveen. Johannes ei tuntenut heitä,
mutta arvasi heidän vartaloinsa viivoista, että he mahtoivat olla
suomalaisia.

Muttila nousi heti ja tuli vastaan häntä tervehtimään.

--Istun täällä kahden suomalaisen tuttavan kanssa, hän sanoi. Sinäkin
tunnet heidät.

--Niinkö? virkahti Johannes välinpitämättömästi.

--He ovat sinua kyselleet. Te olitte eilen tulleet vastakkain tiellä
Boulognen metsään.

--Se on totta. Minä muistelen jotakin sellaista tapahtuneen.

--Minä opastin heidät tänne, sanoi Muttila. He ovat ensi kertaa
Parisissa.

--Niinkuin minäkin muuten, hymyili Johannes.

--No, sinä! nauroi Muttila leveästi. Vanha maailmankiertäjä! Nämä taas
ovat, luvalla sanoen, aivan nurkantakaisia.

Viimeiset sanat hän virkkoi kuiskaten ja sivumennen, ett'eivät
asianomaiset itse kuulisi sitä. Nähtävästi hän tunsi seuransa suhteen
ääretöntä ylemmyyttä.

Muttila ei kiireessä muistanut mainita edes heidän nimiään. Eikä
Johanneskaan kysynyt niitä.

Hän oli säilyttänyt vanhan vastenmielisyytensä maamiehiään kohtaan,
milloin ne ulkomailla äkkiarvaamatta hänen eteensä syöksähtivät.

Hän valmistautui sentähden mitä välinpitämättömimmällä hahmolla heitä
tervehtimään. Mutta samalla muisti hän, mitä Signe eilen oli sanonut
Boulognen tiellä. Toisen nimi heistä oli ollut muka Jaakko Jyrkkä,
toisen Aura...

Aura? Oliko se mahdollista?

Nyt vasta tunsi Johannes, mitä Aura kuitenkin kerran oli merkinnyt
hänelle. Kaikki veri syöksyi hänen kasvoihinsa.

Aura! Hänen entinen sotatoverinsa! Hänen sosialistinen omatuntonsa ja
aatteellinen mittapuunsa! Aura, jonka kanssa he olivat vierekkäin
valtiopäivillä istuneet, yhteisiä suunnitelmia takoneet, ihastuneet ja
innostuneet!

Siinä oli siis Aura nyt hänen edessään.

Puoleenkymmeneen vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan.

Samassa kaupungissa asuneet, samoja katuja kävelleet. Mutta niin suuri
oli jo Helsinki, ett'eivät siinä ihmisten tiet enää yhteen sattuneet,
jos ei satuttanut. Ja heidän tiensä olivat Johanneksen avioliiton
jälkeen käyneet tuiki erilleen.

Aurahan oli pysynyt sosialistina. Johannes sitävastoin kiivennyt
suomalaisen kapitalismin kukkuloille.

Mitä oli Aura nyt sanova hänestä?

Jaakko Jyrkkä sensijaan ei pienimmässäkään määrässä hänen mieltään
kiinnittänyt.

He olivat tervehtineet toisiaan, Aura ääneti ja hervottomalla
kädenliikkeellä, Jyrkkä voimakkaasti ja meluisasti.

--Mekin olemme pistäytyneet vähän Parisiin tässä, selitti hän
tyytyväisenä. Huvittelemme täällä pari päivää ja elämme oikein
herraskaisesti.

He olivat olleet Brysselissä, sosialistikongressissa, jonne puolue oli
heidät edustajinaan lähettänyt. Ja kun matkakaan ei ollut pitempi tänne
ja kun tämä ehkä oli ainoa kerta elämässä, jolloin heillä oli
tilaisuus...

--Perhanan lysti kaupunki tämä Parisi, jutteli hän edelleen. Mutta
hukassa me olisi täällä oltu, jos me emme olisi tavanneet tätä
Muttilaa. Otapas nyt selko esim. tästä ruokalistasta.

Jyrkän pakistessa Parisin ihmeellisyyksistä, tarkasteli Johannes Auraa,
joka istui vaieten, silmät alasluotuina, vain silloin tällöin koskien
annokseensa.

Aura oli vanhentunut, paljon vanhentunut. Hänen otsansa oli täynnä
hienoja ryppyjä ja suupieliin oli surkastunut piirre ilmestynyt.
Samalla hän oli käynyt ikäänkuin pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi. Jyrkkä
sensijaan kuin levinnyt ja rehevöitynyt hänen rinnallaan.

Ainoa, mikä muistutti vielä entisestä Aurasta, oli silmät. Niistä
näytti sisällinen ilo sekä liikuttava, entisen luottamuksen ja
keskinäisen ymmärryksen etsintä heijastuvan, kun hän ne joskus kohotti
suunnaten katseensa suoraan Johannekseen.

Ei, ei niissä näkynyt merkkiäkään siitä syytöksestä, jota Johannes oli
hänen puoleltaan odottanut.

Ja samalla oli kokonaan muuttunut hänen suhteensa Auraan. Kaikki pelko
ja paha omatunto katosi hänestä.

Hän sääli Auraa.

Tätä tunnetta oli Jaakko Jyrkän koko olento ja puhetapa vielä omiaan
kohottamaan.

--Ikävä vain, selitti tämä karkealla leikillisyydellä, että tuli
matkustetuksi tänne naisen kanssa. Mutta kuka käski lähteä Münchenin
oluen kanssa Müncheniin!

Jyrkkä näytti olevan oikein vilpittömästi mielissään siitä, että oli
tavannut Johanneksen. Ei hänenkään puolelta pienintäkään
vihamielisyyttä tai ylenkatsetta Johanneksen kannan-muutoksesta.
Pikemmin salaista kateutta tai kunnioitusta.

--Olet sinä onnen poika, julisti Jyrkkä, joka voit matkustella mihin
tahansa ja milloin tahansa. Voisin minäkin vapaa mies olla, ellen olisi
tähän juukelin puolue-elämään antautunut.

Johannes hymyili katkerasti sydämessään. Tuo kutsui vapaaksi mieheksi
häntä, joka omasta mielestään oli enemmän orja kuin milloinkaan!

--Raha vapauttaa, sanoi hän kyynillisesti.

Aura säpsähti ja loi pelästyneen katseen häneen. Jyrkkä sensijaan otti
asian tuiki totisesti.

--Siinäpä se, sanoi hän. Sinä olet osannut katsoa eteesi maailmassa.

Olisi hänestäkin ehkä voinut kerran tulla rikas, selitti hän. Oli ollut
hänellä kaveri, joka oli ehdottanut, että he perustaisivat yhteisen
liikkeen ja rupeaisivat halkokauppiaiksi.

Nyt oli mies pohatta, uppopohatta. Eikä hänen enää tarvinnut
halkokauppaa harjoittaa.

--Mitä hän tekee nykyään? kysyi Johannes jotakin sanoakseen.

--Elää rikkaana Pietarissa, kehasi Jyrkkä. Ja myö maatiloja ryssille
Karjalan kannakselta.

Auran ja Johanneksen silmät yhtyivät. Ja jälleen painoi Aura katseensa
alas.

--Hiukan epä-isänmaallista työtä tuo, huomautti Johannes. Myödä omaa
syntymämaataan!

--Epä-isänmaallista! hymähti Jyrkkä. Niinkuin eivät muut sitä tekisi!
Eikähän oikealla sosialistilla saa olla mitään isänmaata.

Muttila söi. Se oli hänen pääasiallinen intohimonsa.

Hänkin oli nyt naimisissa. Johannes ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt
hänen vaimoaan, mutta tiesi, että se oli erään tunnetun
säätyläisperheen tytär Helsingistä.

--Minulla on, virkahti Muttila, suu täynnä vasikankotlettia. Ja
semmoiset miehet olisivat ensimmäiseen lyhtypatsaasen hirtettävät.

--Kuinko kuka? kysyi Jyrkkä ällistyneenä.

--Kuin se sinun kaverisi, jatkoi Muttila, huuhtoen ruokansa alas aimo
kulauksella. Myödä isänmaataan? Hyi, saakeli!

--Leikkisä mies tämä Muttila, selitti Jyrkkä, joka oli nopeasti
saavuttanut tavallisen tasapainonsa. Hän myö vain sieluaan. Ja sentään
hän aikoo elämänsä halki hirttämättömänä konnana kävellä.

Nyt oli Muttilan vuoro ällistyä.

--Sieluaan? Milloin minä olen sieluani myönyt? kysyi hän
kulmakarvojansa kohottaen.

--Kah, joka päivä, nauroi Jyrkkä. Teet taidetta, myöt sieluasi.
Mynttäät rahaksi itsesi ja ihanteesi.

--Se on helvetin vale, sanoi Muttila, keksimättä kiireessä muutakaan
parempaa puolustusta.

Johannes huomasi hänen pulansa ja tuli apuun omalla tavallaan.

--Valetta se on, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, sillä eihän tällä
Muttilalla ole koskaan sielua ollutkaan.

Kaikki nauroivat, Muttilakin. Ja tunsivat heti tulleensa paljon lähemmä
toisiaan.

--Kukapa tässä maailmassa ei möisi sieluaan, irvisteli Muttila. Mutta
on niin pieni kysyntä sillä tavaralla.

--Eikä taida kaikkien kelvata kaupaksikaan, vahvisti Johannes.

Mattila oli nyt kokonaan sovitettu.

Jaakko Jyrkkä tahtoi vielä jatkaa leikkiä. Mutta kompastuikin
päistikkaa rapakkoon.

--Naiset ovat tässä suhteessa paljon edullisemmassa asemassa kuin
miehet, julisti hän.

--Kuinka niin? kysyi Aura terävästi.

--He myövät vain ruumiinsa, nauroi Jaakko leveästi. Ja sillä tavaralla
on aina paljon parempi kysyntä.

--Voi olla, virkahti Aura hiljaisesti. Mutta kaikki naiset eivät ole
samanlaisia.

Johannes kuuli äänestä, että Aura oli kovin kiusaantunut. Ja hänen teki
mielensä antaa merkkejä Jaakolle, että tämä lopettaisi.

Hän koettikin sitä silmäkulmillaan. Jaakko vain ei huomannut mitään.

--Niiden ei taida kelvata kaupaksikaan, nauroi hän, iskien
tuttavallisesti silmää Johannekselle.

Aura heitti ylenkatseellisen silmäyksen häneen ja vilkaisi sitten apua
pyytävästi Johannekseen.

Tuokiotila muodostui Johannekselle tuskalliseksi. Kumpikin noista
kahdesta olivat hänen vanhoja tuttaviaan ja kumpikin näyttivät ne
tahtovan toistensa ohi rakentaa keskinäisen ymmärryksen siltaa hänen
kanssaan.

Ikäänkuin olisivat tahtoneet, toinen toiseltaan kuulematta, salaa
kuiskata Johannekselle:

»Me kaksi tunnemme toisemme, eikö totta? Tuo kolmas on vieras meille.
Ja meillä on todellakin syytä hiukan halveksia häntä.»

Halveksia, se oli juuri oikea sana.

Johannes oli nyt aivan selvillä heistä. Niin Jaakko kuin Aurakin katsoi
olevansa toisensa yläpuolella ja voivansa Johanneksen läsnä-ollessa
sitä myöskin osoittaa.

Ja kuitenkin elivät nuo kaksi yhdessä! Ja aikoivat ehkä elämänsä
loppuun saakka niin elää!

Johannes kauhistui sitä kadotuksen ja sisällisen mädätyksen kuilua,
johon nuo kaksi hänen entistä hyvää toveriaan olivat syöksyneet.

Samalla se rauhoitti häntä hänen oman sisällisen ihmisensä suhteen.

Hän oli tottunut pitämään hyvin onnettomana itseään. Mutta noiden
kahden rinnalla hän tunsi olevansa vielä aivan taruprinssi. Ja olevansa
myöskin mitä onnellisimmassa avioliitossa.

Eihän hän toki halveksinut vaimoaan. Eikä hän ollut Irenenkään puolelta
koskaan todennut mitään sentapaista tunnevivahdusta.

Vihaa voi heidän välillään olla. Mutta siinähän oli vielä jotakin
raikasta, puhdistavaa ja ratkaisevaa.

Tuohan oli helvetti suorastaan! Kuinka saattoivat ihmiset elää
sellaisessa? Ja kuinka oli Aura voinut vaipua niin alas?

Eihän se voinut johtua tuosta miehestä yksistään. Täytyi olla hänen
omassa olennossaan turmiota-tuottavia voimia, joita Johannes ei
tuntenut ja jotka olivat hänet tuohon mieheen kiinnittäneet.

Samalla muisti hän, että hänen lapsensa oli sairas.

Hänelle tuli äkkiä ääretön halu nähdä Seidiä ja hän ehdotti poislähtöä.

Aura heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Mutta Jaakko kysyi heti
vilkkaasti:

--Pois, mutta minne? Emmehän toki eroa vielä. Me ainakin tämän Muttilan
kanssa...

Heillä oli enää vain tämä ja huominen päivä aikaa olla Parisissa,
selitti hän. Ja sen ajan hän tahtoi seurustella rakkaiden ystävien
kanssa.

--Tahtoo käydä vähän ikäväksi kahden kesken, jatkoi hän avomielisesti.
Emmehän me vielä ole tutkineet ollenkaan niitä Parisin mysterioita.

--Minusta ei teillä nyt ole paljon huvia, huomautti Johannes. Minun
lapseni on kipeä ja minun täytyy juuri nyt joutua häntä katsomaan.

--Sinun lapsesi!

Aura huudahti sen niin hätääntyneellä, osaaottavalla ja sydämellisellä
äänellä, että kaikki kääntyivät häntä katsomaan.

Hän punastui korviaan myöten. Ja sopersi koettaen peittää
mielenliikutustaan:

--Tarkoitin vain, että onko hän hyvin sairas. Että onko vaaraa,
tarkoitan...?

Johannes katsoi häneen tutkivasti ja selitti, ettei ollut vaaraa
ainakaan toistaiseksi. Mutta hän oli kuitenkin levoton, sangen
levoton...

--Luonnollisesti, sanoi Aura. Me näimme eilen hänet. Niin kaunis ja
vilkas lapsi.

Maksun aikana sattui pieni, koomillinen välikohtaus.

Muttila ei mitenkään tahtonut hyväksyä laskuaan. Hän söi ja joi aina
enemmän kuin muut. Siksi nousivat hänen laskunsa aina korkeammalle kuin
muiden, jota Muttila ei ollenkaan ymmärtänyt, vaan kulki ainaisessa
pelossa, että häntä petettiin.

Tällä kertaa olivat riidan syynä eräät ylimääräiset peruna-annokset,
joita hän oli tilannut, mutta joista hän väitti yhden kuuluneen
kotlettiin. Kun ei edeskäypä sitä heti ottanut uskoakseen, hän kävi
äänekkääksi.

Ihmiset kääntyivät ympärillä olevista pöydistä sinnepäin katsomaan.
Johannes nousi hermostuneena.

--Hyvästi, sanoi hän. Minä menen.

Hän ojensi kätensä Auralle. Tämäkin oli noussut ja näytti olevan yhtä
hermostunut.

--Minä tulen sinun kanssasi ulos, virkahti hän hiljaa ja rukoilevasti
Johannekselle.

--Menkää te vain! huusi Muttila heille ohimennen kiukustuneena,
kohdistaen pääasiallisen raivonsa ylitarjoilijaan, joka kohteliaana ja
hymyilevänä samalla saapui hänelle asiaa selvittämään.

Hän vakuutti kyllä yksinkin suoriutuvansa asiasta.

--Älä viitsi riidellä! koetti Jaakko Jyrkkä häntä hyväntahtoisesti
tyynnyttää. Minä maksan laskun.

--Tässä ei ole kysymys siitä, käännähti Muttila hänen puoleensa
säkenöivin silmin. Minä tahdon vain oikeutta, en mitään muuta kuin
oikeutta! Ja sinä saat olla minun vieraanamiehenäni.

Jaakko jäi. Aura ja Johannes lupasivat ulkona odottaa heitä.

--Suo anteeksi, sanoi Aura, heti kun he olivat päässeet toisten
kuuluvilta.

--Kenelle? Sinulleko? koetti Johannes hymähtää.

--Myöskin minulle, virkahti Aura. Minä näin, että olit kovin
kiusaantunut.

--En sinuun, vakuutti Johannes. Sinä et ole minua vielä kiusannut
milloinkaan.

--Kiitos siitä sanastasi.

Kadun toisella puolen oli kahvila, jossa tarjoiltiin pienten pöytien
ääressä, osaksi katukäytävällä.

Kun Jaakko ja Muttila näyttivät viipyvän, ehdotti Johannes, että he
odottaisivat siellä. Se oli Aurankin mielestä mukavampaa.




9.


Jaakko ja Muttila viipyivät kauan. Auralla ja Johanneksella oli kyllin
aikaa keskustella.

--Onko teillä lasta? kysyi Johannes.

--Ei, vastasi Aura. En minä tahdo.

Hänen kanssaan? ajatteli Johannes. Mutta hän oli kyllin hienotunteinen
jättääkseen sen sanomatta.

Kuitenkin oli kuin olisi Aura arvannut, mitä hän mietti tällä hetkellä.

--Sinä et pidä hänestä? hän kysyi.

--Kenestä? Muttilasta?

--Ei, vaan Jaakosta. Minä ymmärrän kyllä, että sinä et pidä hänestä.

--Kuinka niin? kysyi Johannes saadakseen hetkeksi ajattelu-aikaa.

--Eihän hän ole mikään ihannemies, virkahti Aura.

Mutta kuitenkin mies, ajatteli Johannes kyynillisesti. Kuitenkin joku,
joka housuja kantaa. Ja sehän riittää naiselle nykymaailman aikaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

--Mikään ihannemies en taida olla minäkään. Miksi tahdot siis asettaa
minut toisten tuomariksi?

Jälleen tuntui kuin toinen olisi arvannut hänen ajatuksensa.

--Lienee minullakin joskus ollut suurempia vaatimuksia elämän suhteen,
sanoi Aura. Nyt en minä vaadi enää mitään. Ja minusta tuntuu kuin ei
minulla olisi enää oikeuttakaan vaatia.

Aina hiukan enemmän, ajatteli Johannes. Mutta ääneen hän sanoi:

--Mistä saakka sinusta on ruvennut niin tuntumaan?

Aura viivytteli jonkun verran vastaustaan. Johannes katsoi häneen ja
huomasi, miten vaikea hänen oli säilyttää tyyneyttään.

--Siitä saakka ... alotti Aura, siitä saakka kuin maailma mustui minun
ympärilläni.

--Ja sinun sisälläsi? uskalsi Johannes kysyä. Siellä paistaa yhäti
sinun aatteellinen aurinkosi?

Aura kohotti silmänsä ja upotti ne suoraan hänen aivoihinsa.

--Se ei siellä ole ikinä paistanutkaan, sanoi hän.

--Kuinka niin voit sanoa? kysyi Johannes. Tiedänhän, että olet
sosialisti. Ja tiedänhän, että tuomitset salassa minua...

--Sinua?

--Tuomitset siitä minua, jatkoi Johannes tyynesti, että olen tullut
uskottomaksi meidän yhteiselle elämäntehtävällemme.

Mutta se oli nyt käynyt niin. Heidän oli turhaa siitä enempää
keskustella.

Aura teki niin väkivaltaisen liikkeen kädellään, että oli kaataa
kahvilasinsa.

--Se ei ole totta! hän melkein huusi. Minä en ole koskaan tuominnut
sinua enkä voinut tuomita sinua. Sillä minä en ole koskaan ollut
sosialisti!

Nuo viimeiset sanat, jotka Aura linkosi äärettömällä, pidätetyllä
intohimolla, tekivät hirvittävän vaikutuksen Johannekseen.

Hän ei osannut aluksi sanoa sanaakaan.

Tuijotti vain Auraan kuin odottaen selitystä. Mutta sitä ei tullut.
Aura tuijotti yhtä äänettömästi ja yhtä itsepintaisesti häneen.

--Mikä sinä sitten olet ollut? pääsi vihdoin häneltä.

--En tiedä, vastasi Aura. Minulla ei ole koskaan ollut muuta aatetta
kuin yksi. Eikä sillä ole mitään yhteiskunnan kanssa tekemistä.

Siis rakkaus? ajatteli Johannes. Mutta hän ei uskaltanut enää kysyä
mitään.

Tuhannet mielikuvat vilahtivat hänen ohitsensa.

Hän muisti Auran sellaisena kuin hän kerran Amerikasta palatessaan oli
laivalla tavannut hänet, ja sellaisena kuin hän silloin oli tämän
vilpittömään, suoravaiseen olentoon ihastunut. Hän muisti paljon, mitä
he silloin ja mitä myöhemmin olivat keskenään jutelleet. Aura oli aina
ollut niin tyyni, niin viisas, niin plastillinen. Mistä äkkiä tuo
intohimoinen purkaus ja myrskyinen äänenpaino?

He olivat aina puhuneet vain aatteista, vain sosialistisista ihanteista
ja parhaista tavoista niitä toteuttaa.

Tunteet eivät koskaan olleet merkinneet heille mitään. Rakkautta he
eivät olleet pienimmälläkään sanalla koskettaneet.

Johannes oli tottunut aina katsomaan Auraan ylös. Ketään niin puhdasta,
niin ihanteellista ja epäaistillista naista hän ei ollut tavannut
elämässään. Juuri siksi hänen oli aina ollut niin vaikea käsittää, mitä
Aura oli mahtanut keksiä Jaakossa rakastettavaa.

Sillä eihän Jaakko missään suhteessa ollut sen naisen vertainen, joka
viimeiset viisi vuotta oli kunnioittanut häntä yhdys-elämällään.

Ja nyt sanoi Aura aivan äkkiä, että aatteet eivät koskaan olleetkaan
merkinneet hänelle mitään! Että kaikki siis oli ollutkin pelkkää
valetta ja petosta, mitä he kauneinta ja ihmis-arvoisinta olivat
keskenään uneksineet!

Näin sanoessaan sammutti Aura Johannekselta viimeisen ihanteellisen
kiintotähden.

Joskin Johanneksen taivas oli ollut musta ja joskaan hän ei nähnyt
mitään aamunkoiton mahdollisuutta enää edessään, hän oli uskonut
kuitenkin, että tuolla takanapäin edes, nuoruudessa ja alkavassa
miehuudessa, oli ollut kirkasta, korkeaa ja valoisaa. Ja valoisin aika
Johanneksen mielestä oli aina ollut se, jolloin hän Auran innostamana
ja tukemana oli puhtaimmin ja epä-itsekkäimmin sotinut Suomen
yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi.

Aura ei sosialisti? Sehän oli mahdotonta, aivan mahdotonta! Ei ollut
muka koskaan ollutkaan? Se oli suorastaan mielenvikaista!

--Meidän yhteiset pyrkimyksemme ja keskustelumme, alotti hän
harvakseen. Ne ovat olleet siis pelkkää tuulenpieksämistä?

Aura ei vieläkään sanonut mitään. Hänen päänsä näytti vain raskaasti ja
hyväksyvästi nyykähtävän.

--Se on ollut siis petosta, itsepetosta? jatkoi Johannes, vai kenties
me kumpikin olemme pettäneet myös toisiamme.

--Et sinä, lausui Aura jyrkästi. Sinä olit sosialisti, _sinä_ olit
idealisti! Minä sitävastoin...

--Niin? Mikä sinä sitten olit ja olet?

--Nyt minä olen ainoastaan onneton, sanoi Aura hiljaa. Mutta silloin
minä olin sinun ihailijasi.

Jälleen tunsi Johannes sydämensä seisahtavan.

--Sinä? sanoi hän kiivaasti. _Minä_ olin sinun ihailijasi ja olen aina
ollut! Ja minä olen aina ihaillut sinussa juuri sinun taipumatonta
tarmoasi ja uljuuttasi, kun oli kysymyksessä meidän yhteisten
tarkoitusperiemme ajaminen.

--Sinun tarkoitusperiäsi ne olivat. Siksi minä niistä innostuin. Kun
sinä jätit ne, meni minunkin uskoni niihin.

--Minä olin heikko, vastasi Johannes vavahtavalla äänellä.

--Myöskin minä olin heikko, virkahti Aura samaan äänilajiin. Muuten
sinä et olisi koskaan luopunut niistä.

--En minä olekaan luopunut niistä, väitti Johannes kiivaasti. En
koskaan sydämeni syvimmällä.

--Sinä et olisi luopunut niistä edes ulkonaisesti. Mutta minä en
jaksanut enää.

--Sinä? Mitä sinä et jaksanut enää?

--Taistella. Olla enää pelkkä aate, pelkkä ihanne sinulle.

Tähän tapaan jatkui heidän keskustelunsa.

Johannes ei voinut olla kesken kaikkea vertaamatta sitä tuohon toiseen,
joka hänellä eilen oli Liisan kanssa ollut. Siinäkin oli rakkaus koko
inhimillisen koneiston käyttövoimana lopuksi ilmestynyt.

Liisasta hän sen vielä olisi voinut aavistaa, sillä olihan Liisa tyhmä
neitsyt, joka ei tiennyt mistään paremmasta. Joka oli elämässään paljon
rakastanut ja jolle siis oli myöskin paljon anteeksi annettava. Mutta
Aura? Sehän oli tuiki käsittämätöntä.

Kaikki, mitä hän kuuli, oli siihen määrään uutta ja outoa hänelle, että
hän melkein unohti pääasian. Sen nimittäin, että kysymys oli
rakkaudesta häneen, juuri häneen, Johannes Tammiseen, joka istui tässä
katukäytävällä ja kuunteli henkeä pidättämättä tarinaa pienestä, arasta
ja turvattomasta naissydämestä, jonka suuri rakkaus kerran oli
sankarilliseksi laajentanut.

Kuinka ihmeellistä! Johannes näki nyt aivan toisessa valaistuksessa
elämän.----

Senjälkeen kuin hän oli luopunut yhteiskunnallisia aatteitaan ajamasta,
hän ei ollut nähnyt elämässä muuta mahtia, muuta valtaa kuin rahan.
Raha antoi yhteiskunnallisen aseman, raha turvasi suvun jatkumisen ja
yksilön toimeentulon.

Sekö ei siis ollutkaan ainoa? Oliko sen takana vielä joku toinen tai
kolmas salaperäinen valta, joka tanssitti ihmisiä ja ihmiskohtaloita
kuin meri haaksia, jotka sen pintaa purjehtivat?

Oliko hän käynyt silmät sokkoina tähän saakka?

Olisiko, jos hän olisi eilen kuollut, elämän kaunein ja peljättävin
mahti jäänyt häneltä kokematta?

Olisi, olisi jäänyt, täytyi hänen itselleen tunnustaa. Sillä eihän hän
ollut todenteolla itse koskaan rakastanut.

Eikä myöskään tiennyt itseään todenteolla rakastetuksi.

Hän ei ollut yksinkertaisesti uskonut rakkauteen. Niin se oli ollut.
Hän oli aina pitänyt sitä ikäänkuin jonakin tois-arvoisena, jonakin
alhaisempana kuin hänen omat aatteelliset maailmansa.

Rakkaudestaan Ireneen hän ei itsensä edessä voinut puhua ollenkaan.
Sehän oli ollut täysin yhteiskunnallinen ja yhteiskunnallisista syistä
solmittu avioliitto.

Taikka oikeammin, ehkä hän kuitenkin oli ollut jonkun verran ihastunut
Ireneen. Olihan Irene kaunis ja olihan hänen olentonsa vaikuttanut
joskus hyvinkin ärsyttävästi hänen aistilliseen ihmiseensä. Mutta ei
enempää kuin moni muukaan nainen, joka oli sattunut hänen tielleen ja
jonka ohi hän oli kulkenut hattuaan kohottaen.

Hänen rakkautensa Signeen oli ollut toista. Se oli ainakin kummunnut
suoraan sydämestä ja hallinnut kauan hänen hermojaan. Mutta sekin oli
jäänyt vain nuoruushaaveeksi, vain mielikuvaksi.

Eikä hän koskaan muistanut oikein todenteolla himoinneensa Signeä. Se
olisi ollut hänestä rumaa ja häpeällistä.

Niin ihanteellinen nuorukainen hän oli ollut. Ja hän muisti tuota
seikkaa aina tähän saakka tyytyväisyydellä ajatelleensa.

Nyt aukeni äkkiä kuilu hänen entisen ja nykyisen ihmisensä välille.
Paljon syvempi kuilu kuin oli silloin auennut, jolloin hän oli jättänyt
yhteiskunnalliset ihanteensa ja suostunut Rabbingin palvelukseen
rupeamaan.

Mikä hullu hän oli ollut! Mikä yökkö keskellä päivää hän oli ollut!
Mitkä ruusut olivat hänen tiellään kukkineet, ilman että hän oli edes
ollenkaan nähnyt niitä!

Mikä elämä oli häneltä jäänyt elämättä!

Ja mikä voisi hänellä vieläkin olla elettävänään, jos hän jättäisi
turhan katinkullan ja syöksyisi suinpäin, arvelematta, epäröimättä,
kaiken inhimillisen onnen ainoaan oikeaan aarnihautaan!




10.


Johannes näki toverusten tulevan jo. Hän kumartui sentähden nopeasti,
haki Auran katseen hatunreunan alta ja kysyi kiivaalla, mutta
pidätetyllä äänellä.

--Kuinka Herran nimessä sinä sitten tulit ottaneeksi Jyrkän?

--Elämä oli niin pimeä minulle, vastasi Aura hiljaisesti. Pimeä
senjälkeen kuin sinä olit matkustanut.

--Mutta tiesithän minun tulevan takaisin? Tiesithän, että olin
matkustanut vain kirjoittamaan suurta teostani...

Johannes ei voinut jatkaa enää. »Suomi tulevaisuuden valtiona!» Se oli
ollut hänen aiotun kirjallisen suurtyönsä nimi. Se oli ollut hänen
aatteellinen elämän-unelmansa ja autuutensa.

Sen muisto koski häneen liian kipeästi.

Aura odotti. Mutta kun Johannes vaikeni edelleen, hän virkahti:

--Olithan sinä sanonut niin. Mutta enhän minä tiennyt, milloin tulisit.
Eikähän...

Nyt näytti Auran olevan vaikea jatkaa enää.

Mutta Johannes pyysi itsepintaisesti, että hän nyt, tällä ainoalla
hetkellä, joka heillä kenties koskaan olisi käytettävänään
molemminpuolisiin selityksiin, sanoisi kaikki mitä hänellä oli
sydämellään.

--Eikähän meidän välillämme ollut koskaan ollut puhetta rakkaudesta.

Se oli totta. Täytyihän Johanneksen myöntää se.

Ja täytyihän hänen samalla itselleen tunnustaa, että hän puolestaan ei
ollut koskaan Auraa rakastanut.

Ei, ei ketään hän ollut rakastanut! Auraan nähden ei koskaan ollut
ajatellut edes minkäänlaisen sukupuoli-yhteyden mahdollisuutta.

Hänellä ei siis voinut olla edes mitään aihetta syyttää Auraa siitä,
että tämä oli ottanut Jaakko Jyrkän. Ja kuitenkin hän tunsi povensa
pohjasta ilmeisen katkeruuden tuota suhdetta vastaan kumpuavan.

Onneksi hän ehti sen merkitä mielessään. Ja silloin hän oli sen herra
ja saattoi estää sen ilmi purkautumasta.

Kuitenkaan hän ei voinut olla tekemättä vielä pientä kysymystä, jonka
alta se pilkisteli.

--Oletko nyt onnellinen?

--Onni! virkahti Aura katkerasti. Minä en tiedä, mitä se on. Mutta aina
on parempi kahden kuin yksin taivaltaa.

Jaakko Jyrkkä ja Muttila seisoivat toisellapuolen katua heitä
vastapäätä ja odottivat sopivaa hetkeä, milloin päästä alituisen ja
moninkertaisen ajopelien jonon läpi pujahtamaan.

He olivat huomanneet jo katukäytävällä istujat ja tekivät iloisia
merkkejä heille. Nämä nyökäyttivät päätään heille ja kohottivat
kahvilasejaan.

Johannes sanoi sitten kuin itsekseen:

--Ei siitä tullut mitään, siitä minun teoksestanikaan.

--Mutta kirjoitithan sinä kuitenkin sitä? kysyi Aura.

--Kyllä, jonkun verran, vastasi Johannes hitaasti. Mutta se oli roskaa
ja se jouti tulen omaksi.

--Sinulla oli kuitenkin siihen niin kaunis suunnitelma, virkahti Aura
vielä.

--Lie ollut suunnitelma. Mutta minun uskoni ei riittänyt siihen. Voitko
sitä ymmärtää?

Kyllä, Aura sanoi sen ymmärtävänsä. Eihän hänenkään uskonsa ollut
riittänyt kannattamaan hänen rakkauttaan.

Siinä istuivat he siis molemmat, toinen toistaan vastapäätä, vanhat
taistotoverit, jotka olivat yhdessä niin monta kaunista tuulentupaa
rakentaneet. Ja molemmat tunsivat he sen kammottavan tyhjyyden tunnon
povessaan, joka sanoo, että jotakin kallista, jotakin äärettömän
tärkeätä on mennyt hukkaan eikä ole koskaan korjattavissa.

Ei koskaan. Ei haudan tällä eikä tuollapuolen.

Aura uskalsi kysyä vielä:

--Ja _sinä_? Oletko sinä nyt onnellinen?

Johannes ihmetteli itsekin, kuinka hän saattoi sanoa niin tyynesti ja
hillitysti:

--Minä olen niin onneton kuin voi olla mies ilman tunteita, ilman
ihanteita, joka ei näe elämällään olevan mitään tarkoitusta...

Ja olisi oikeastaan jo kypsä kuolemaan, ajatteli hän sanoa. Mutta
samalla hän muisti Seidin ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä.

Aura näki sen ja ojensi kätensä hänelle. Johannes tarttui siihen ja
puristi kovasti sitä.

Sitten täytyi Aurankin peittää silmänsä kädellään.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sen katkaisivat vasta Jaakko Jyrkkä ja Muttila,
jotka vihdoinkin olivat päässeet kadun yli pujottautumaan ja istuivat
nyt heidän pöytäänsä remuisasti.

--Minä olin oikeassa, selitti Muttila voitonriemussaan. Sanoinhan minä!
Se peruna-annos kuului sittenkin kotlettiin!

Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan
säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken
murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn
vetämättä.

--Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi?

--Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila.
Arvatkaa!

Mahdotonta sitä oli arvata.

--Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin
seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita.

--Tuliko?

--Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut!

--Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili
Johannes.

--Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain
todistetuksi olevani oikeassa.

--Hän söi sen ja joi vielä pullon viiniä päälle, nauroi Jyrkkä. Tarjosi
minullekin.

Nyt täytyi Aurankin hymyillä. Johannes jätti heidät siihen istumaan.

Kenties viipyi hänen kätensä liian kauan Auran kädessä. Kenties
katsoivat he myös liian syvälle silmiin toisiaan. Mutta kun Jyrkkä
samalla ehdotteli, että he ainakin illalla vielä tapaisivat, hän lupasi
puolittain.

--Riippuu olosuhteista, sanoi hän. Minäkään en ole aivan aikani herra.

--Mistä olosuhteista! väitti vastaan Jyrkkä. Olethan sinä
huvittelemassa niinkuin mekin. Ja tänä iltana me, totta jumaliste
huvittelemme!

Viini näkyi kihahtaneen hänen päähänsä. Hän tuntui kokonaan unohtaneen,
ettei Johannes ollut Parisissa yksin ja että syvä yhteiskunnallinen
juopa erotti heidät ja heidän lähimmän ympäristönsä toisistaan.

Mikähän liemi siitä olisi tullut, jos Johannes olisi vienyt Jyrkän ja
Auran yhteen vaimonsa ja Signen kanssa? Vapaaherra Carpista ja
Rabbingista puhumattakaan!

Johannes ei voinut olla hymähtämättä itsekseen sille ajatukselle.

Hän kohotti hattuaan ja lähti väentungoksen läpi kohti hotelliaan
luovimaan.

Hän oli jo saavuttanut tyypillisen parisilaisen gentlemannin mukavan,
hiukan hiihtelevän käynnin. Ooppera-myymälästä ostetut kiiltokengät
olivat sen hänelle hankkineet.

Katuelämän korvia-huumaava pauhu, kaupustelijain huudot ja kuskien
piiskanläjähdykset eivät häntä häirinneet enää. Hän saattoi välttää
kaikki vastaantulevat esteet aivan vaistomaisesti ja uneksia keskellä
maailmankaupungin ääretöntä, lainehtivaa ihmismerta.

Keskustelu Auran kanssa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Pian hän
vaipui ajatuksiinsa.

Ja kuten aina, kiertyivät hänen ajatuksensa lopuksi hänen itsensä
ympärille.

Olihan hän oman maailmansa keskipiste. Ja vaikka hän ei nähnytkään
mitään tarkoitusta elämässään, hän ei kuitenkaan voinut olla sen
yksityiskohtia alituisesti punnitsematta, erittelemättä ja toisten
ihmisten samantapaisiin kohtaloihin vertailematta.

Hän tuli siten ikäänkuin lähemmä itseään. Eikä hänellä senjälkeen kuin
hän oli aatteelliset harrastuksensa jättänyt ollutkaan enää moneen
vuoteen ollut muuta tekemistä.

Epäilemättä hän halveksi itseään. Mutta hän oli aina pitänyt niitä
tekojaan tai luonneominaisuuksiaan, joita hän ei syvimmän tuntonsa
edessä voinut hyväksyä, vain hauraana, tilapäisenä kuorena, jonka hän
voisi karistaa päältään milloin tahansa, kun vain joku oikein tärkeä
asia vaatisi sitä.

Mutta olisiko hänessä tuota tarmoa? Olisiko hänessä enää miestä
mihinkään suureen, ratkaisevaan voimanponnistukseen?

Totta kaiketi olisi! Johannes kohotti päätään oikein uhkaavasti.

Uskalsiko joku ehkä epäillä sitä?

Ei kukaan muu kuin ehkä hän itse. Ja samalla hän totesi itse sitä
epäilevänsä.

Mutta siitä nousivat hänen olentonsa syvimmät, käyttämättömät ja
turmeltumattomat ainekset ankaraan merenkäyntiin. Sepä lempoa, ettei
hän voisi vielä mitä tahansa, jos hän tahtoisi! Täytyi olla vain kyllin
suuri ja tärkeä asia, että hän viitsisi tahtoa sitä!

Siinä se oli. Häneltä puuttui päämäärä, jota kohti hänen tahtonsa olisi
kaikella voimallaan, eheästi ja tinkimättömästi sinkoutunut.

Aate se ei voinut olla enää. Sillä eihän hän uskonut enää mihinkään
aatteisiin.

Ihminen, elävä ihminen, sen täytyi olla. Joku, jota hän olisi oikein
rakastanut ja jonka rakkaus olisi vaatinut häneltä kaiken tämän
nykyisen, hänelle itselleen inhoittavan, mutta kuitenkin mukavan ja
huolettoman elämän uhraamista.

Hän oli nyt mielestään vaipunut niin syvälle, että hänellä ei ollut
varaa upota enempää. Jos hänen mieli vielä elää, hänen täytyi ruveta
kohoamaan.




11.


Tällaisin miettein lähestyi Johannes hotelliaan.

Siellä hän tapasi ensimmäiseksi oman vaimonsa, joka näytti unohtaneen
kaikki, mitä heidän välillään joku tunti aikaisemmin oli tapahtunut.
Irene oli päinvastoin iloinen kuin leivonen, riensi häntä vastaan,
syleili ja suuteli häntä.

Se oli juuri niin Irenen tapaista. Hän ei mitenkään voinut ymmärtää,
että tuollaiset perhekohtaukset lopulta merkitsivät mitään. Hänelle
itselleen ei ollut mikään vaikeus riidellä ja hän saattoi
loukkaavimmatkin sanansa ja väkivaltaisimmatkin tunnepurkauksensa
puhaltaa seuraavassa hetkessä pois kuin höyhenen.

Johannes oli toista verta.

Hän ei voinut unohtaa mitään, ei antaa anteeksi mitään. Jokainen
vaihdettu sana, jokainen saatu vaikutus painui häneen kuin terva
kuivaan puuhun. Varsinkin vihamieliset sanat, varsinkin epämiellyttävät
vaikutukset kohtasivat hänessä mitä herkimmän ja kiitollisimman
kaikupohjan.

Hän oli itsekin onneton tästä luonteensa ominaisuudesta. Mutta hän ei
voinut auttaa sitä.

Se oli hänen esi-isiensä perintö, Tuomas Tammisen ja tämän
esivanhempien, syvältä, kaukaa, maan sydämestä. Ja se erotti hänet
kokonaan niistä päiväperhosista, joiden piiriin hän avioliittonsa
vuoksi oli joutunut ja joilla oli varaa suuttua ja leppyä, ihastua ja
vihastua, miten milloinkin halusivat.

Irenen hellyyden-osoitukset vaikuttivat häneen yksinomaan
vastenmielisesti.

Hän irtautui torjuvalla liikkeellä hänestä ja sanoi:

--No, mikä nyt? Onko Seidi tervehtynyt?

--Hän nukkuu, vastasi Irene. Mutta me pääsemme tänä iltana Oopperaan.
Tiedäthän, tuohon wagnerilaiseen ensi-iltaan, johon on ollut niin
vaikea saada pilettejä.

Johannes ei ilahtunut millään erikoisella tavalla tästä sanomasta.
Hänellä oli nyt muuta mielessään.

Kuitenkin hän kysyi, jotakin sanoakseen:

--Kuka ne piletit nyt on hankkinut?

--Rabbing. Signe kävi äsken täällä ja toi ne meille. He tulevat
istumaan aitiossa. Hän, eno, Rabbing ja nuo ranskalaiset
pankkimiehet...

--Nuo juutalaiset? virkahti Johannes äkeästi.

Irene katsoi puoli totisena, puoli leikillisenä häneen ja kiepsahti
hyväilevällä liikkeellä hänen polvilleen.

--Eiväthän he ole juutalaisia, hän sanoi, koettaen kääntää hänen
päätään ja suudella häntä. Ja jos olisivatkin, eiväthän he silti ole
ihmistä huonompia. Mutta sinä taidat olla heille mustasukkainen?

Silminnähtävästi nautti Irene tuosta ajatuksesta. Eikä Johannes
hennonnut riistää sitä häneltä.

Hän päätti ottaa humoristiselta kannalta asian.

--Tietysti olen, hän vastasi. Mutta kuinka mahtaa olla omien sukkiesi
laita?

--Mikä näitä vaivaa? kysyi Irene naljailevasti, vetäen samalla hameensa
polveen saakka ja näyttäen mitä siroimman ja viehättävimmän
säärivarren.

Hän oli kaikesta päättäen väärinkäsittänyt.

Johannes oli tahtonut tulla siihen, että Irene itse oli eilen
osoittanut pisteliäisyyttä, joka hyvin helposti voi vivahtaa
mustasukkaisuudelta Liisaa kohtaan. Olihan se tuiki hullunkurista!

--Mustat nekin ovat, virkahti Johannes, hyväillen vaistomaisesti hänen
pyöreää polveaan.

Irene suuteli häntä intohimoisesti.

Siitä oli kauan kuin hän oli niin suudellut Johannesta ja tämä tunsi
kiihkeän verivirran syöksähtävän sydämeensä. Ja kumma kyllä, ei Irenen
hellyys enää vaikuttanut häneen ollenkaan vastenmielisesti.

Irene aavisti jo voittonsa. Ja hän oli jalkeilla samassa
silmänräpäyksessä.

--Nyt minä näytän sinulle jotakin, hän sanoi. Ajatteles, mikä onni!
Minä olen juuri tänään saanut kotiin uuden oopperapukuni.

Hän osoitti voitonriemulla erästä suurta koteloa, jota Johannes ei
ollut kiireessä huomannutkaan.

--Ja jos olet oikein kiltti, hän lisäsi, sinä saat sen nähdä heti
päälläni. Eikö se ole kaunis? Mitä?

Hän levitteli sitä Johanneksen edessä, joka istui sohvassa, molemmat
kädet karmille heitettyinä.

--On, oikein kaunis, hän vastasi. Kaunis taitaa hintakin olla.

Johannes oli heti oopperapuvusta kuullessaan aavistanut, mistä johtui
Irenen äkillinen mielenmuutos häntä kohtaan.

Sen hinta mahtoi olla huimaava! Sitä huimaavampi, mitä keimailevampi
Irene oli hänelle.

Tuo ajatus oli omiaan suuresti hänen tunteitaan kylmentämään.

Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut varaa maksaa ja ettei hän olisi
mielellään maksanutkin vaimonsa mieliteoista tässä suhteessa, sillä hän
tahtoi itse, että Irene kävisi hyvin puettuna. Se oli hänelle pieni
itserakkauden kysymys. Irenen ylhäisten sukulaisten tuli huomata, että
tällä oli mies, joka kykeni sekä elättämään että pukemaan puolisonsa.

Vaan sentähden, että häntä harmitti ja hävetti nähdä Irenen käyttävän
tuollaisia keinoja tahtonsa toteuttamiseksi. Se oli hänen mielestään
niin tuiki poroporvarillista!

Hän tunsi ikäänkuin itsekin sen kautta alentuvansa. Ja hän oli monta
kertaa ehdottanut, että Irene määräisi itselleen jonkun summan, joka
hänellä olisi vakituisesti ja vapaasti kuukausittain käytettävänään,
ilman tilinteko-velvollisuutta.

Irene ei ollut aluksi tahtonut mitenkään suostua siihen.

Koko tuo ajatus oli ollut uppo-outo hänelle. Olivathan he mies ja
vaimo, hän oli sanonut, ja olihan kaikki yhteistä heidän välillään.

Siksi hän oli kieltäytynyt siitä jyrkästi. Ja kun Johannes oli
uudelleen palannut siihen, hän oli loukkautunut.

Hänen miehensä ei siis tahtonut olla kaikissa asioissa hänen miehensä
enää! Hänen miehensä tahtoi työntää hänet syrjään ja laajentaa juopaa
heidän välillään!

Että hän itse samalla olisi saavuttanut hiukan enemmän vapautta ja
itsenäisyyttä, ei ollut Irenen pieneen, mustakutriseen päähän
pälkähtänyt.

Johannes oli hänelle siitäkin huomauttanut. Mutta silloin oli Irene
ruvennut itkemään.

Itsenäisyyttä? Mitä hän olisi sillä tehnyt! Vapautta? Sitähän
tarvitsivat vain vaimot, jotka aikoivat väärinkäyttää sitä ja olla
uskottomia miehilleen!

Hän tahtoi ainakin kaikessa ulkonaisessa ja yhteiskunnallisessa olla
niin lähellä miestään kuin mahdollista. Se oli hänelle kunnian-asia,
jonka hän oli oppinut omasta kodistaan ja vanhoillisesta,
ylimyksellisestä ympäristöstään.

Kunnian-asia hyvänä äitinä ja uskollisena puolisona.

Siksi hän ei ollut suostunut myöskään ennen häitä mitään
avioliitto-sopimusta heidän välillään tekemään. Eikä samasta syystä
nukkumaan erillään, ei eri sängyssäkään, paitsi silloin kun Seidin
syntyminen oli tehnyt sen välttämättömäksi.

Sisällinen, sielullinen suhde mieheensä oli hänelle vähäarvoisempi.

Siinä tasossa he saattoivat etääntyä kuinka kauas tahansa toisistaan,
ilman että Irene edes näytti huomaavan sitä. Mutta juuri se oli pääasia
Johannekselle.

Johannekselle eivät ulkonaiset muodot merkinneet mitään, ellei niitä
ollut vastaava sielullinen sisällys kannattamassa.

Tavan orja oli Irene. Johannes oli usein surulla huomannut sen.

Hän oli tavan orja siinäkin, että hän kyllä oli valmis tapaa
muuttamaan, vanhan jättämään ja uuden omaksumaan, jos hän vain havaitsi
sen olevan hienoa ja nykyaikaista. Mutta silloin täytyi hänellä olla
tukenaan arvostamansa seurapiirin ehdoton enemmistö.

Yhteiskunnan täytyi ensin omalla esimerkillään näyttää se hyväksi ja
oikeaksi. Sitten hän oli kyllä valmis kuuliaisena yksilönä tuota
esimerkkiä seuraamaan.

Hän olikin monessa suhteessa muuttanut tapaansa. Mutta Johannes oli
heti huomannut, ettei se merkinnyt hänelle mitään sisällistä
vapautumista ja yksilöllistymistä, vaan uutta orjuutusta.

Nyt ulkomailla hän oli saanut runsaat käsirahansa, sillä eihän Johannes
voinut olla joka hetki hänen kanssaan, ja rahaa oli aina tarvis.
Varsinkaan ei Johannes tahtonut taipua yhdessä hänen kanssaan suuresta
myymälästä toiseen vaeltamaan.

Se oli siis jäänyt Irenen ja Signen asiaksi, joilla oli milloin mikin
kavaljeeri seurassaan.

Tietysti eivät nuo käsirahat olleet riittäneet. Hän oli saanut monta
kertaa lisää, ja Johannes arvasi niiden nyt jälleen olevan lopussa ynnä
melkoisen maksamattoman laskun häntä odottamassa.

Tuo tieto ei suututtanut häntä, ei ensinkään. Se teki hänet vain
tarkaksi ja teräväksi syrjästäkatsojaksi.

Hän tahtoi nähdä, mitä keinoja Irene tällä kertaa käyttäisi. Sillä
vaikkakin niiden tarkoitusperä oli aina sama, eivät ne koskaan aivan
yhtäläisin vivahduksin uudistuneet.

Irene seisoi yhä hänen edessään sovitellen uutta pukua vartalolleen.

--Etkö usko? hän sanoi veikeästi. Etkö usko, että Signe tulee minua
tästä kadehtimaan?

Se oli yksi Johanneksen heikkoja kohtia, jonka Irene oli huomannut
vaistomaisesti. Sillä vaikka Johannes ei Signestä enää vähääkään
välittänyt, hän kuitenkin olisi mielellään nähnyt tämän kadehtivan
Ireneä.

Miksi? Sitä hän ei koskaan ollut tahtonut oikein itselleen selittää.

Mutta hän tunsi, että siinä piili pieni katkeruuden ota ja loukatun
itserakkauden luoma epämääräinen haavoittamisen halu Signeä kohtaan,
joka kerran jopa kaksikin kertaa oli hyljännyt hänen rakkautensa.

Olihan se tuiki naurettavaa!

Tällä kertaa erikoisesti naurettavaa, kun Johannes oli aivan vakuutettu
siitä, että serkukset olivat yhdessä tuon puvun valinneet ja ostaneet
ja että Signe kenties juuri saman asian vuoksi oli äsken ollut täällä.

Siksi ei tuo keino näyttänyt tepsivän tällä kertaa. Johannes istui
edelleen mukavasti sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä.

--Varmaan on Signe sinua kadehtiva, hän sanoi. Mutta älä uhallakaan
sano hänelle, mistä olet ostanut sen!

Irene heitti nopean, tutkivan katseen häneen. Laski sitten laahuspuvun.
varovasti tuolille ja rupesi sitten sanaa puhumatta peilin edessä
riisuutumaan.

Välillä hän kuitenkin riensi Johannesta suutelemaan.

--Auta minua! hän sanoi. Näethän, kuinka vaikea minun on saada noita
nappeja auki.

Johannes auttoi häntä. Irene istui selin hänen polvilleen.

Ja jälleen, aistien noiden nuorten, muhkeain muotojen kosketusta vasten
ruumistaan, totesi Johannes, ettei Irene sittenkään ollut hänelle
samantekevä.

Eräs salainen, turmeltunut aavistus, että häntä vieteltiin, tuntui vain
lisäävän hänen mielentilansa kiihoittuvaa, hekkumallista pohjasävyä.

Pian hän näki palan pyöreitä, valkeita hartioita edessään paljastuvan.
Ja kun hän tahtoi nähdä vielä enemmän, hän kohotti Irenen nopeasti
seisomaan ja suuteli korvan alle häntä.

--Johannes! kuiskasi Irene. Joku voi tulla.

Johannes sulki ovet koneellisesti.

Kun hän kääntyi, seisoi Irene peilin edessä jo puoli-alastomana.
Johannes riisui hänet kokonaan ja kantoi hänet hotellin leveään,
hyllyvään, arkipäiväiseen ja puhtaudeltaan epäilyttävään vuoteesen.

Hän tiesi kaikki, mitä hän teki ja ymmärsi täysin tämän itse-inhoisen,
lihanhimoisen syleilyn häpeällisyyden. Kuitenkaan hän ei olisi mistään
hinnasta voinut eikä tahtonut jättää sitä tällä hetkellä tekemättä.

Hänen päänsä oli aivan kylmä, samoin hänen sydämensä. Hän rakasti
hermoillaan.

Väkivaltaisuuden vaistot olivat hänessä heränneet. Alku-ihmisen vaistot
kaukaa korven povesta. Hän tahtoi tehdä pahaa tuolle kauniille,
ärsyttävälle kulttuurikukalle, jota hän nimitti vaimokseen. Hän tahtoi
sitä loukata ja haavoittaa.

Hän näki vielä iltaruskon kimmeltävän vastapäisen talon harjalla.
Sitten hän vaipui syvyyteen.

Parisin sinipunerva, myrkyllinen, hermoja huumaava ja mielikuvia
herättävä hämärä tunki huoneesen.




12.


Se jäi Johanneksen turmeltuneimmaksi vaikutukseksi tuhansien
viettelysten ja nautintojen kaupungista.

Ja sen hän oli saanut oman vaimonsa kanssa!

Hän oli nähnyt sitä ennen yökahvilain kaupanolevan, tarjottimelle
levitetyn irstauden, vaeltanut varieteet, tanssipaikat, Punaiset myllyt
ja Tabarinit.

Niiden joukkovaikutukset olivat olleet tosin jotakin uutta hänelle.
Mutta mitä olivat niiden matshikset ja apashitanssit tuon hämärtyvän
hetken rinnalla hänen omassa hotellihuoneessaan, jolloin hän lain
suojan ja yhteiskunnan varjon alla tunteettomana, sydämettömänä
nautiskelijana oli päästänyt irti intohimonsa!

Rakastanut oopperapuvun hinnan edestä! Ja maksanut rakkautensa mielellä
kuin olisi setelitukku, jonka Irene vielä sukkasillaan kätki
käsilaukkuunsa, ollut porton hinta.

Jospa se olisi ollut edes tavallinen portto! Kunniallinen, yhteiskunnan
laillistama ja elinkeinoaan rehellisesti harjoittava naispoloinen, joka
olisi mennyt menojaan eikä enää koskaan näyttäytynyt.

Johannes olisi silloin tuntenut häpäisevänsä vain ruumistaan eikä
sieluaan.

Mutta tämä jäi. Ja tässä olivat samalla eräät tärkeät sielulliset arvot
kysymyksessä.

Tässä petettiin itseään ja muita. Tässä petettiin koko yhteiskuntaa.
Tässä valehdeltiin rakkaudeksi sitä, mikä ei ollut rakkautta, ja
hyveeksi sitä, mikä oli katujen ja torien pahetta pahempaa!

Kaikki tekopyhän, turmeltuneen, sydänjuuriaan myöten mädän yhteiskunnan
suostumuksella. Saman yhteiskunnan, joka piti häpeänä, jos nuori mies
ja nainen sen pyhitystä odottamatta puhtaalla sielulla ja ruumiilla
toisilleen antautuivat, ja rankaisi rikoksena, jos syvä, totinen
rakkaus saattoi kaksi ihmislasta yhteen sen asettamien aitojen ja
veräjien yli.

Ja tuon turmeluksen rakenteen sanottiin lepäävän avioliiton pohjalla.
Siispä mahtoikin juuri siinä mädän syvimmät synnyt piillä.

Jos maailmassa vielä joku yhteiskunnallinen vallankumous oli
mahdollinen, oli sen alettava syvemmästä, puhtaammasta ja
ihmis-arvoisemmasta suhteesta miehen ja naisen välillä.

Johannes mietti noita mietteitään ylhäällä Notre-Damen korkeudessa,
jonne hän oli kiivennyt enemmän oman mielentilansa pakosta kuin
kaupunkia katsomaan.

Hän oli tuntenut tarvitsevansa raitista ilmaa. Ja lähtenyt jo varhain
aamulla yksin kävelemään.

Aamu-aurinko oli tehnyt hyvää hänelle. Parisin, oikean, todellisen,
työn ja älyn, terveyden ja luonnon Parisin herääminen
vihanneskärryineen, maalaishahmoineen, vaeltavine työläisjoukkoineen ja
toimipaikkoihinsa kiirehtävine kunnon tyttösineen oli hetkeksi hänen
mieltään virkistänyt.

Sitä tarvittiinkin. Sillä hänelle oli tapahtunut paljon eilisestä.----

Hän oli ollut Oopperassa vaimonsa kanssa, joka uudessa puvussaan oli
ollut todellakin säteilevä. Myöskin Johannes oli tuossa häikäisevässä
ympäristössä tuntenut yhteiskunnan huipuilla kulkevansa.

Hän oli jälleen ihastunut Ireneen ja toivonut vain hetkeä, jolloin he
olisivat kaksin hotellissaan.

Mutta kun ooppera oli päättynyt, olikin Signe lähtenyt heidän sairasta
lastaan katsomaan.

Se oli harmittanut hiukan Johannesta, sillä oikeastaan hän olisi
tahtonut heti mennä levolle. Mutta hän ei voinut väittää vastaankaan,
kun vapaaherra Carp ehdotteli, että Johannes sitten saattaisi Signen
samoilla vaunuilla heidän hotelliinsa.

Hänen itsensä täytyi vielä mennä illalliselle Rabbingin ja noiden
ranskalaisten pankkiherrojen kanssa, sanoi hän.

He olivat tulleet hotelliin, jossa he olivat tavanneet Liisan
valvomasta Seidin vuoteen ääressä.

Seidi ei ollut näyttänyt parantuneen, pikemmin huonontuneen. Eikä hän
vieläkään ollut puhunut mitään, huohottanut vain ja tuijottanut suurin
silmin ympärilleen.

»Onko hän nukkunut?» oli Johannes Liisalta kysynyt.

»Kyllä, koko illan», oli Liisa vastannut. »Nyt heräsi juuri.»

Johannes oli jättänyt naiset siihen ja mennyt toiseen huoneesen. Ensi
kerran oli astunut hänen mieleensä ajatus, että Seidi voisi kuolla. Se
oli ollut omiaan hänen povensa viiltävällä, pakahduttavalla säälillä ja
surulla täyttämään.

Hän oli kävellyt kotvan, palttoo yllä ja silinteri päässä, edes
takaisin mietteissään. Ja herännyt niistä vasta silloin, kun oli
kuullut oven avautuvan käytävään ja arvellut Signen jo olevan
lähtemässä.

Hänenhän tuli saattaa Signe kotiin!

Hän oli avannut viereisen huoneen oven.

Ja nähnyt peilistä, miten Signe riisui hänen vaimoaan, kuten Johannes
itse oli tehnyt eilen iltapäivällä. Ja miten Signe suuteli tätä kaulaan
ja miten Irene painoi kiinteästi hänen kättään vasten paljasta, hempeää
poveaan.

Ja kummankin kasvoilla oli ollut ilme niin nautiskeleva ja
autuaallinen, ettei Johannes voinut sitä vieläkään unohtaa.

Hän oli lyönyt oven kiinni samassa silmänräpäyksessä. Kuullut, miten
kumpikin olivat huudahtaneet, ja syöksynyt päistikkaa ulos huoneestaan.

Portaiden alapäässä hän oli tavannut Liisan, joka oli myös ollut täysin
puettu kuin ulos lähteäkseen.

»Mihin menet?» hän oli kysynyt.

»Minut on lähetetty apteekkiin», oli Liisa vastannut.

»Tule mukaan! Minulla on myös matka sinne.»

Ajuri oli yhä odottanut hotellin oven edessä.

He olivat nousseet siihen ja Johannes oli maininnut koneellisesti
Signen ja hänen isänsä osotteen. Sitten hän oli sanaa-puhumattomana
vaununkulmaan painautunut. Eikä Liisakaan ollut puhunut mitään.----

Myrskynnyt oli Johanneksen mieli. Sydän sykkyränä hyppinyt, aivot omaa
ahtauttaan pakottaneet.

Että hänen vaimollaan oli sellaisia vaistoja! Sitä hän ei ollut ikinä
aavistanut.

Ehkä niitä ei ollutkaan hänen vaimollaan, vaan Signellä? Tuolla
naimattomalla, kalpealla ylimystyttärellä, joka oli liian ylpeä
miehelle antautuakseen?

Se oli tuntunut hänestä hyvin luonnolliselta.

Siksi ei hänen siveellinen suuttumuksensa ollutkaan niin paljon Signeen
kuin Ireneen kohdistunut. Signe ei kuulunut häneen, Irene kuului. Signe
sai tehdä mitä tahansa! Mutta Irene!

Olihan Irenellä hän, Johannes, hänen miehensä! Eikö se riittänyt
hänelle?

Vähitellen oli kuitenkin myrsky laannut hänen mielessään. Hän ei voinut
olla enää vihainen Irenellekään.

Hoitakoot itsensä! Hoitakoon kukin mielensä mukaan omat asiansa! Mikä
oli hän muiden tuomariksi?

Eihän yksilö ollut toisen vartia. Eikähän yksilöiden vapaa
määräämisvalta itsensä yli silti muuttunut, vaikka he sanoivat
rakastavansa toisiaan ja olevansa mies ja vaimo.

Rakastavansa? Eihän hän ollut koskaan Ireneä oikealla, vakavalla ja
syvällä rakkaudella rakastanut.

Himoinnut vain häntä jonkun verran.

Hänellä ei sentähden voinut olla etäisintäkään oikeutta Ireneen.
Kaikkein vähimmän hän tahtoi tässä suhteessa vedota avioliiton antamaan
oikeuteen.

Hän tiesi kyllä, että yhteiskunnalla oli asiasta toiset mielipiteet.
Mutta eihän hän voinut eikä tahtonut niitä hyväksyä, omaksua tai toimia
niiden mukaan.

Hänen täytyi sentähden vain kehitellä omiaan.

Ja seuloa niitä, siksi kuin niistä löytyisi joku hänen syvimmän
luonteensa mukainen, hänelle käytännölliseksi toimiohjeeksi kelpaava
johtotähti.

Mitä enemmän hän mietti, sitä kauemmas hän siirsi Irenen itsensä
ulkopuolelle. Lopuksi he seisoivat kokonaan vieraina henkilöinä
kahdella vastakkaisella taivaanrannalla.

Mutta jos he olivat niin kokonaan vieraita, mitä oli heillä siis
ollenkaan toistensa kanssa tekemistä? Miksi he elivät yhdessä? Miksi he
jatkoivat siis tätä yhteis-elämää, joka oli, jonka täytyi olla suurin
häpeä heille kummallekin?

Miksi he eivät eronneet? Miksi he eivät kumpikin kulkeneet omaa
latuaan?----

Näin pitkälle oli Johannes päässyt ajatuksissaan, kun vaunut olivat
annetun osotteen mukaan pysähtyneet.

Kuski oli noussut kohteliaasti vaunun-ovea aukaisemaan.

»Missä ollaan?» oli Johannes kysynyt.

Kuski oli maininnut hotellin nimen, joka oli Johanneksen täydellisesti
tajuun palauttanut. »Odota!» hän oli sanonut Liisalle, ja noussut
vaunuista.

Mennyt puhuttelemaan ovenvartiaa, kirjoittanut pari sanaa
nimikortilleen, jossa hän oli ilmoittanut, että Signe tulisikin
nukkumaan heillä tämän yön. Ja pyytänyt ovenvartiaa sen vapaaherra
Carpille jättämään.

»Vapaaherra Carp ei ole vielä kotona», oli ovenvartia sanonut.

Myöhäiset illalliset, oli Johannes ajatellut.

Sytyttänyt sikarin ja palannut vaunuihinsa, joissa Liisa edelleen istui
liikkumatonna.

»Mihin me ajamme?» hän oli kysynyt Liisalta.

»Tiedäthän, että minulla oli matka apteekkiin», oli tämä vastannut.

Johannes oli vielä miettinyt hetkisen. Sitten hän oli kysynyt aivan
häikäilemättömästi:

»Etkö luule, että tuo oli tekosyy?»

Hän oli luottanut siihen, että jos hänen epäilyksensä Signen ja Irenen
luonnonvastaisista vaistoista ylimalkaan oli oikea, täytyi Liisallakin
olla jotakin vihiä niistä. Eikä hän ollut erehtynytkään tuossa
uskossaan.

»Minä luulen niin», oli Liisa vastannut. »Lääkettä jäi kyllä vielä
pulloon.»

Liisa oli siis hänet täydellisesti ymmärtänyt. Koettanut väittää vielä,
että hänen oli kaikissa tapauksissa mentävä lasta katsomaan.

»Onhan heitä kaksi siellä», oli Johannes sanonut siihen. Eikä
Liisallakaan ollut senjälkeen ollut enää mitään vastaan väitettävää.

He olivat ajaneet erääsen suureen, yölliseen tanssipaikkaan.




13.


Näitä hän nyt mietti Notre-Damen kirkon korkeudessa. Muisti jälleen
jotakin, josta hänen sydänverensä kuohahtivat, ja linkosi
suuttumuksensa ja ylenkatseensa salamat yli aamu-aurinkoisen Parisin,
kohti koko nykyaikaista yhteiskuntajärjestystä.----

Tanssipaikassa he olivat ottaneet pöydän kävelypenkereellä. Istuneet
aluksi kylminä syrjästäkatsojina, kumpikin hautoen omia ajatuksiaan,
seuraten koneellisesti heitä hiukan alempana aaltoilevaa ihmismerta.

Siellä oli Rabbing äkkiä kulkenut heidän ohitseen.

»Ai, ai, herra tohtori», hän oli pehmeällä, sarkastisella äänellään
ranskaksi sanonut Johannekselle. »Vaarallista leikkiä tuo.»

»Mikä leikki?» oli Johannes kysynyt häneltä.

»Leikki kamarineitseen kanssa. Ettei rouva vain saa vihiä siitä!»

Ja mennyt menojaan samalla ivallisesti ja suopeasti kumartaen, ennen
kuin Johannes ehti mitään vastaamaan.

Hän oli jo nähtävästi hoitanut ranskalaiset vieraansa tai jättänyt
vapaaherra Carpin heitä hoitelemaan. Ja lähtenyt omille retkilleen,
kuten hänen tapansa oli.

Johannesta oli hirveästi harmittanut, että hänen esimiehensä oli
tavannut heidät täällä juuri tällä hetkellä.

Luuli kenties hänen kielletyillä poluilla vaeltavan! Ja hänenkin
osaltaan olevan syypään tuohon suureen yhteiskunnalliseen valheesen,
joka salli kaikki, kunhan kaikki tapahtui julkista pahennusta
herättämättä.

He olivat tilanneet pullon sampanjaa. He olivat juoneet ja saaneet
murretuksi painostavan, kohtalokkaan vaitiolonsa.

Tehneet aluksi leikillisiä huomioita ohi vierivistä pareista, miehistä
ja naisista, joista useat olivat kokonaan kiinni toisissaan.

Välistä oli vain nainen naisen parina. Ja silloin olivat heidän
katseensa aina toisiinsa sattuneet ja jälleen pikaisesti eri tahoille
etääntyneet.

Johannes oli nähnyt, miten Liisan silmät olivat alkaneet loistaa, miten
hänen huulensa olivat avautuneet ja miten sähköttävän vaikutuksen koko
hänen olentoonsa teki tuo joukkohuumaus.

Lopuksi se oli tarttunut häneenkin. Hänenkin oli tehnyt mielensä
tanssia ja tuntea naisellisten muotojen kosketusta. Ja kun samalla oli
ruvettu erästä hänelle tuttua säveltä soittamaan, hän oli kysynyt, eikö
Liisankin tehnyt mieli pyörähtää hänen kanssaan.

Kyllä Liisan oli tehnyt mieli. Osasiko hän? Tottahan toki! Eihän
entinen suomalainen tarjoilijatar voinut olla niin kaukana jälellä
ajastaan.

Liisa oli tuon lausunut leikillä, mutta niin viekoittelevalla hymyllä,
että se oli heittänyt kuin hunnun Johanneksen pään ylitse. Eikä hän
ollut muistanut enää Rabbingia, ei vaimoaan, ei sairasta lastaan eikä
koko muuta maailmaa, vaan johdattanut Liisan tuohon helvetilliseen
karkeloon, joka sai väsyneimmätkin halut heräämään ja veltoimmankin
elostelijan veren kiivaammin kiertämään.

Tanssien oli Johannes tunnustanut Liisaa himoitsevansa. Ja tanssien oli
Liisa ilmoittanut, ettei se ollut epämieluista hänelle.----

Tulistuneina, kiihottuneina he olivat vihdoin tanssinsa lopettaneet ja
tulleet kadulle. Mutta vielä he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet
siitä, mikä poltti heidän kummankin poveaan.

Kuitenkin he olivat käsi kädessä kulkeneet. Eivätkä Johanneksen jalat
olleet vuosikausiin keveämmin nousseet eikä hänen ryhtinsä ollut
norjempi ja joustavampi.

Hän oli jälleen tuntenut olevansa nuori. Ja hänelle oli tullut
poikamainen halu nauraa, mellakoida, pitää hauskaa ja tehdä
koirankujeita.

Tai oikeastaan ensi kerran nuori, ensi kerran vallaton ja poikamainen.
Sillä lapsena hän oli kaikkein vähimmän lapsi ollut, kulkenut vain
varhaisvanhan ukon ryppy otsassa ja tuntenut aina kuin kiviset kuormat
hartioillaan.

Ne olivat häntä seuranneet sitten ikänsä. Myöhemmin hän oli ruvennut
niitä pahaksi omaksitunnoksi nimittämään.

Nyt oli Liisa ne kaikki kuin höyhenen pois puhaltanut.

Tehnyt sen vain suunsa viettelevällä hymyllä, vain vartensa
aisti-iloisella notkunnalla. Eikä Johannes pelännyt enää huomispäivän
suruja eivätkä eilisen peikot häntä enää ahdistaneet.

Se oli Liisan ensimmäinen lahja Johannekselle.

Ja Johannes oli ruvennut aavistamaan, mikä aarre hänellä Liisassa oli,
ja katsonut kuin uusin silmin häntä. Ja mitä kauemmin hän oli katsonut
ja mitä lujemmin Liisa oli hänen kättään puristanut, sitä korkeammalle
oli kohonnut hänen riemunsa ja sitä voitollisempana oli onni soutanut
hänen suonissaan.

Heitä vastaan oli tullut samanlaisia iloisia ihmisiä. Ja kun nämä eivät
olleet antaneet tietä heille, he olivat töytänneet yhteen, nauraneet,
pajattaneet kukin kieltään ja pistäneet lopuksi hilpeän piiritanssin
katukäytävällä.

Koko maailma oli äkkiä muuttunut Johannekselle. Koko maailma oli
näyttänyt hänen silmissään yhtä huolettomalta ja vallattomalta kuin hän
itse oli.

Sitten he olivat menneet erääsen maanalaiseen paikkaan, jossa suuret
kokotit ja heidän rikkaat rakastajansa kokoontuivat. Ja tavanneet
siellä Auran ja Muttilan, jotka olivat hyvin hämmästyneet tästä
kohtaamisesta.

Nämä olivat selittäneet, että he olivat olleet huvittelemassa, mutta
Jaakko Jyrkkä jo aikaiseen illasta tullut niin liikutetuksi, että hänet
oli täytynyt saattaa hotelliin. Auraa sitävastoin ei ollut vielä
ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun
Muttila oli ollut niin ystävällinen...

Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta
hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään
ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa.

Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon.

Eikä Johanneskaan ollut viitsinyt esittää häntä heille, sillä hän ei
nyt tahtonut tulla muiden ihmisten kanssa mihinkään pitempiin
tekemisiin. He olivatkin sieltä pian lähteneet.----

Mitä sitten oli tapahtunut, se oli vieläkin Johannekselle kuin unta,
kuin kangastusta.

Kaunista unta, päätä-huimaavaa kangastusta jota ei saanut kiinni enää
selvin aivoin ja josta ei olisi tahtonut herätä milloinkaan.

Pieneen hotelliin he olivat ajaneet, jonka osote Johanneksella oli
ollut taskukirjassaan. Ottaneet huoneen ja viettäneet yönsä siellä
silmänräpäystä nukkumatta, siksi kuin Johannes varhain aamulla oli
lähtenyt kävelemään.

Liisa oli jäänyt vielä vuoteesen. Johannes oli peittänyt hänet kuin
lapsen ja Liisa sulkenut silmänsä turvallisesti ikäänkuin hän olisi
aikonut nukkua iankaikkisesti.----

Tuntui niin kummalliselta, niin iki-ihmeelliseltä, nyt täältä,
korkealta, tuota kaikkea ajatella.

Tuossa oli hänen vierellään vanha Parisi, tuossa roomalaisten
klassillinen Lutetia, jonka saattoi enää vain sielunsilmin nähdä.
Tuossa kiemurteli Seine-virta kauniine, kaartuvine siltoineen,
tuollapäin oli Montmatre, tuollapäin Montparnasse ja Pantheon.

Mutta aina tahtoivat hänen silmänsä siirtyä sille ilmansuunnalle, missä
hän tiesi erään pienen hotellihuoneen olevan, ja huoneessa naisen,
jonka huulet vielä punersivat hänen suuteloistaan.

Hän tunsi, että siellä nukkui nyt jotakin kallista.

Sillä siellä nukkui hänen aina etsitty, myöhään löydetty
elämän-autuutensa.

Ja taas tahtoivat hänen silmänsä kääntyä sinnepäin, missä hän tiesi
vaimonsa ja lapsensa olevan ja jonka kautta hänen oli kuljettava, jos
hänen mieli mennä hyvällä omallatunnolla Liisaa herättämään. Sillä
asian täytyi olla silloin ratkaistu hänen ja Irenen välillä.

Hän arvasi, että tuo kohtaus tulisi muodostumaan sangen tuskalliseksi.
Mutta hän oli päättänyt nyt kaikki uskaltaa, kun kerran kaikki oli
kysymyksessä.

Oli kysymyksessä nousta, sensijaan että mennä perikatoon. Oli
kysymyksessä tulla ihmiseksi ja ihmis-arvoiseksi, sensijaan että olisi
asteettain vähitellen eläimeksi alentunut.

Hän rakasti! Hän rakasti todellakin! Tuo huimaava tunne oli omiaan taas
kaikki katkerat muistot pois pyyhkimään.

Niin, tämän täytyi olla rakkautta. Sitä todisti hänen mielensä keveys,
heti kun hän Liisaa ajatteli. Sitä todisti hänen sydämensä säteilevä
riemu ja käsivarsien paisuva jännervoima, joka tahtoi vain syleillä,
vain turvata tuota ainoaa.

Mitä merkitsivät nyt vaimo ja lapsi hänelle? Mitä avioliitto ja
yhteiskunta?

Kahleita, jotka katkeisivat kuin korsi hänen käsissään!

Toisia kahleita hän tahtoi kantaa, toisia siteitä tunnustaa. Liisan
orja hän tahtoi olla. Polttaa tuhkaksi kaiken entisyytensä, suitsuttaa
uhrina Liisan alttarilla.----

Hän tunsi nyt ensi kertaa elämässään olevansa mies. Ja hän ihmetteli,
miten suurena ja laajana sama maailma nyt väikkyi hänen edessään, joka
vielä eilen oli ollut pieni ja ahdistava kuin vankikomero.

Eilen se ei ollut hänelle tarjonnut mitään. Mutta ei myöskään vaatinut
häneltä mitään tärkeätä.

Nyt se vaati kaikki, mutta myös lupasi kaikki. Sen seitsemät sinetit
olivat hänelle yhdessä yössä auenneet.

Oli niin paljon tuntemattomia kaupunkeja, joissa hän ei ollut käynyt
vielä, niin paljon outoja oloja ja ihmisiä, joihin hän ei ollut vielä
tutustunut. Kumpusi niin paljon salaisia voimia hänen povestaan, jotka
eivät olleet vielä vastaavaa muotoaan saavuttaneet, pursui
tyydyttämättömiä elämänpyyteitä, tekemättömiä tekoja, käyttämättömiä
voimalähteitä.

Jokainen sekunti oli tästälähtien oleva kallis hänelle. Jokainen ilta
kuin viimeinen ja jokainen aamu kuin ensimmäinen.

Täytyi nyt vain pysyä lujana, vain järkkymättömänä. Vain kiinteästi
yhteen ainoaan, pyhään päämäärään tuijottaa, enää oikeaan tai vasempaan
erehtymättä.

Vaikka hänen tiensä kulkisi yli ruumiiden, tahtoi hän sitä nyt selkä
suorana ja otsa kirkkaana taivaltaa.----




14.


Kuitenkaan hän ei voinut estää eräänlaista epävarmuuden tunnetta
olentoonsa hiipimättä, kun automobili pysähtyi hänen oman hotellinsa
ovelle ja hän kysyi sen tutulta ovenvartialta, oliko madame ehkä
huoneessaan.

Tuo oli se pieni hätäkeino, jonka hän oli matkalla keksinyt. Hän
tahtoi, hänen täytyi tietää, oliko Irene tuolla ylhäällä yksin lapsen
kanssa vai oliko Signe todellakin viettänyt yönsä heillä.

Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun ovenvartia ilmoitti, että molemmat
naiset olivat viime yönä ajaneet pois.

Pois? Mihin? Sitä ei ovenvartia osannut ilmoittaa.

Johannes arvasi heidän ajaneen Signen ja hänen isänsä hotelliin.

Ja lapsi?

Sen olivat naiset vieneet mukanaan. Ovenvartia, joka oli tiennyt tämän
sairastavan, oli luullut, että joku äkillinen kohtaus oli vaatinut
silmänräpäyksellistä lääkärinhoitoa.

Heidän tavaransa? Ne olivat kyllä vielä kaikki paikoillaan.

Hyvä, ajatteli Johannes. Minä otan omat tavarani ja muutan. Asia on
siten seuraavaan solmukohtaan saakka yksinkertaisimmin suoritettu.

Onneksi hän ei ollut vielä ehtinytkään niitä paljon purkamaan. Hänellä
oli vain yksi kapsäkki ja pieni käsilaukku. Olihan ollut kysymys
ainoastaan lyhyestä huvimatkasta Parisiin.

Mutta Liisan tavarat? Oli paras ottaa nekin mukaan. Silloinhan he
olisivat kokonaan irti tästä.

Tuntui kummalliselta Johanneksesta nyt nousta noita portaita ylös. Ja
hän melkein pelkäsi avainta lukonreikään sovittaessaan.

Entä jos ne vielä olisivatkin siellä? Entä jos ovenvartia olikin
lahjottu ja siellä väijyi tuntematon, salakavala vihollinen?

Ei, ei siellä ollut ketään. Tyhjyys ja autius sieltä vain häntä vastaan
hengähtivät.

Uutimet olivat vielä alhaalla eikä Johannes uskaltanut niitä kohottaa.
Hän ei tahtonut nähdä räikeässä päivänvalossa näitä seiniä eikä tuota
vuodetta, joka oli ollut hänen aviollisen häpeänsä ja itse-alennuksensa
todistajana.

Hänen tavaransa olivat kootut parissa silmänräpäyksessä. Hän astui
toiseen huoneesen.

Kaikki todisti täällä lähdön äkkipikaisuutta. Seidin vuode oli
pengottu, peitto otettu, vaatteita viskelty huiskin haiskin.

Onneksi hänen ei tarvinnut täälläkään viipyä kauempaa.

Liisakaan ei ollut paljon purkanut tavaroitaan. Irene yksin oli
molempiin huoneisiin levittäytynyt.

Hän nosti mukaantulevat kollyt käytävään, oven ulkopuolelle, väänsi sen
lukkoon ja meni alas. Pyysi laskun, tapasi isännän ja ilmoitti hänelle,
että jälellejääneet tavarat noudettaisiin parin päivän päästä.

Varmuuden vuoksi hän maksoi huoneet vielä viikoksi eteenpäin. Ja antoi
osotteen, jonne sana olisi lähetettävä, ellei niitä viikon kuluessa
noudettaisi.

Nyt hän oli valmis. Nyt hän oli vapaa. Nyt hän oli irti maasta kuin
ilmapurjehtija, joka ohjaa koneensa kohti käymättömiä, sinertäviä
tuulentupia.

Hän ihmetteli itsekin, kuinka helposti tuo kaikki oli käynyt. Oli kuin
itse kohtalo olisi auttanut häntä.

Ei mitään turhia selittelyjä, ei mitään kiusallisia kohtauksia. Ei
syytöksiä eikä vastasyytöksiä, ei saatuja eikä annettuja haavoja, ei
puolustuksia eikä hyökkäyksiä. Vain tehty teko, vain paljas ja karu
tosiasia. Juuri näin sen piti käydä! Juuri näin, jos kohtalo olisi
häneltä kysynyt, hän olisi sen itse järjestänyt.

Ihaninta tuossa kaikessa oli, että tehty teko oli molemminpuolinen. Nyt
ei sitä enää mikään mahti maailmassa voisi saada tekemättömäksi.

Mitään ei voitu enää muuttaa, mitään ei peruuttaa.

Irene oli hänen mielestään tässä asiassa oikein uljaasti ja arvokkaasti
menetellyt eikä Johannes voinut kieltää häneltä sisällistä
kunnioitustaan. Juuri niin tuli hänen vaimonsa tehdä! Ottaa askeleensa
häikäilemättä, arvelematta, kun hänen vaistonsa kerran vaati sitä ja
hänen järkensä sen myönsi oikeaksi.

Vasta automobilissa jälleen istuessaan ja noita mietteitä edestakaisin
vieritellessään tuli Johannes tuumineeksi, että tuo äkillinen lähtö
saattoi sittenkin olla vain sotajuoni.

Eihän se oikeastaan ollut Irenen tapaista. Eihän Irene tahtonut koskaan
katsoa mitään asiaa ratkaisevaksi.

Olihan jo pelkkä avio-eron käsitekin aina ollut kauhistus hänelle. Ja
eikö hän ollut aina tuominnut mitä ankarammin niitä, jotka sellaisen
avulla etsivät omaa yksilöllistä onneaan eivätkä uhrautuneet lapsilleen
ja toisilleen.

Häpeä se oli aina ollut Irenen mielestä.

Kuinka hänestä äkkiä olisi tullut sellainen sankaritar? Kuinka hän
tuossa tuokiossa olisi siihen määrään voinut unohtaa piintyneet
yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja kohonnut hänelle ennen
tuntemattomaan henkiseen tarmoon ja itsenäisyyteen?

Kenties oli Signe häntä siihen kehoittanut? Niin se voi olla.----

Epäily oli kerran herännyt Johanneksessa eikä enää jättänyt rauhaan
häntä.

Hän koetti kuvitella, mitä kaikkea noiden kahden välillä oli voitu
puhua ja neuvotella, ennen kuin he olivat niin ratkaisevaan päätökseen
rohkaistuneet. Hän koetti elää sen uudestaan näkymättömänä
syrjästä-katsojana siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli lyönyt oven
kiinni toiseen huoneesen ja syöksynyt käytävään.----

He olivat tietysti ensin olleet aivan hiljaa, siksi kuin olivat
kuulleet hänen askeleittensa etääntyvän. Sitten he olivat katsoneet
toistensa silmiin ja olleet kotvasen tuiki totisia.

Varmaan oli toinen heistä sitten koettanut hymyillä väkinäisesti ja
toinen koettanut yhtyä siihen.

Tietysti he olivat kuulleet myös hänen vaunujensa jyrinän, kun hän ajoi
pois hotellin ovelta. Mutta he eivät olleet arvanneet hänen Liisan
kanssa poistuneen.

Irene oli kohauttanut tietysti valkeita olkapäitään ja riisunut
oopperapukunsa kokonaan. Laskenut sen sitten kauniisti ja säntillisesti
syrjään, vielä kerran ihaillen sen upeutta ja muodinmukaisuutta.

Signe oli seisonut paikallaan, pieni ryppy kulmien välissä, ja
miettinyt. Eikä kumpikaan olleet vielä puhuneet mitään.

Sitten he luonnollisesti olivat tahtoneet tulla vakuutetuiksi, tokko
Seidi nukkui vielä. Kumartuneet hänen vuoteensa yli ja kuiskanneet
jotakin tavallista, kummallakin painostava tunne sydänajassaan.

Siirtyneet sitten toiseen huoneeseen. Ja vasta siellä oli alkanut
varsinainen sotaneuvottelu.

»Mitä luulet tästä tulevan?» oli Signe ehkä kuiskaten kysynyt. »Hän
lähti suuttuneena.»

»Pah!» oli Irene varmaan ynseästi sanonut siihen. »Tottahan kahdella
serkulla lie lupa hiukan pitää toisistaan.»

»Sinun miehesi on niin kummallinen», Signe tuohon anteeksi-antavasti
hymähtänyt. »Pelkään miltei, että hän on minulle mustasukkainen.»

Ja Irene tuohon tyytyväisellä ilmeellä vastannut:

»Mitä tehdä? Hän rakastaa niin palavasti minua. Vielä tänään hän on
antanut minulle siitä viimeisen todistuksen.»

Ja Signe siihen terävällä silmäyksellä:

»Entä sinä? Annatko sinäkin hänelle yhtä tulisia todistuksia
rakkaudestasi?»

Irene vilkaissut häneen, mutristanut huuliaan ja virkahtanut
itsetietoisesti:

»Hänellä ei pitäisi olla siinä suhteessa mitään valittamista.»

Tuosta oli ehkä syntynyt pieni vaitiolo.

Sitten oli Irenen arvattavasti tullut kylmä ja hän tahtonut pujahtaa
peiton alle. Mutta ensin oli Signe tietysti kotiin saatettava.

Signe vakuuttanut, että hän kyllä pääsisi yksinkin kotiin, sillä
ovenvartia voisi kyllä hankkia suljetut vaunut hänelle. Ja Irene ehkä
uhmaten ehdottanut, että Signe jäisi heille yöksi ja nukkuisi hänen
kanssaan.

»Mutta miehesi? Mitä Herran nimessä hän sanoisi, kun hän tulisi
kotiin?»

»Saisi ottaa jonkun muun huoneen. Täällä on kyllä vapaita huoneita
hotellissa.»

»Siitä hän vasta metelin nostaisi.»

»Nostakoon! Se juuri olisi oikea rangaistus hänelle.»

Signe ei kuitenkaan suostunut, vaan lähettänyt sanan ovenvartialle,
että tämä hankkisi mistä hyvänsä automobilin tai suljetut vaunut
hänelle. Irene sillä aikaa kokonaan riisuutunut, mennyt maata ja Signe
istunut odottamaan hänen vuoteensa laidalle.

Odotus oli kestänyt kauan. He olivat ehtineet jutella paljon keskenään.

Taikka eivät olleet puhuneet mitään, vaan miettineet kumpikin omia
mietteitään.

Irene vielä kerran valittanut, ettei Signe ollut jäänyt hänen luokseen,
ja Signe päätään pudistaen tehnyt tiettäväksi, että se oli mahdotonta.

»Miksi niin mahdotonta? Olemmehan me ennen niin monta yötä yhdessä
nukkuneet.»

Signe huokaisten sanonut siihen:

»Niin, ennen. Tyttö-aikoinasi.»

Varmaan he eivät silloin olleet voineet pidättäytyä suutelemasta
toisiaan.

Kenties he olivat myös hiukan yhdessä itkeneet. Ja syleilleet toisiaan
ja riutuneet rakkaisiin muistoihinsa.

Olihan Johannes aikoinaan myös Signeä rakastanut. Luonnollisesti tiesi
Irene siitä. Tottahan heillä kahdella siis myös oli oikeus pitää
pikkuisen toisistaan.

Mutta äkkiä toinen heistä huomannut, ettei Liisa ollut palannut
ollenkaan. Signe varmuuden vuoksi käynyt viereisessä huoneessa
tullakseen siitä täysin vakuutetuksi ja Irene noussut silmät suurina
istumaan vuoteessaan.

»Ei palannut? Mitä tämä merkitsee? Hän olisi jo aikoja sitten ehtinyt
apteekista.»

»Ei tiedä näin yöllä», Signe siihen varovasti sanonut. »On täytynyt
ehkä odottaa.»

»Odottaa? Mitä odottaa? Hänhän on ollut jo tunnin tuolla matkalla.»

»Lähtenyt ehkä ominpäin seikkailemaan.»

»Ei, Liisa ei tee sitä ikinä. Hänelle on täytynyt jotakin muuta
tapahtua, taikka...»

»Taikka Johannes ottanut hänet mukaansa», Signe siihen sanonut
totisesti.

Irene hypännyt ylös ja soittanut sähkökelloa. Uninen ovenvartia tullut
ja Irene häntä peitto korvissa puhutellut. Saanut tietää, ettei
Johannes ollut lähtenyt yksin ja lyönyt oven lukkoon hänen nenänsä
edestä.

Nyt oli tullut toinen ääni kelloon.

Irene itkenyt ja raivonnut, Signe säälien häntä lohduttanut. Oli
todettu, että Johanneksella sittenkin saattoi olla joku salainen suhde
Liisan kanssa, oli kenties kauankin ollut, ehkä heidän avioliittonsa
alku-ajoista saakka. Miksi hän muuten olisi tahtonut tuota
kevytmielistä lunttua lapsensa hoitajaksi?

Kasvinsisar muka! Rikkaläjällä kasvanut, tukkipoikien ja rantajätkien
sylissä tuleentunut!

Selvää oli, että Irene oli petetty. Mutta kuinka kauan petetty? Ja
kuinka paljon petetty ja kuinka usein ja missä ja millaisten
olosuhteiden vallitessa?

Epäilemättä olisi Irene tahtonut saada tuosta kaikesta selon samassa
silmänräpäyksessä. Ja kun hän ei ollut voinut eikä Signekään ollut
osannut hänelle sitä selittää, hän oli itkenyt vihasta, ylenkatseesta,
mustasukkaisuudesta ja loukatusta itsetunnosta.

»Tunnustaa täytyy», Signe sanonut, »että tuo ajatus jo eilen tai
toissapäivänä Boulognen metsässä pälkähti päähäni. Mutta minä karkoitin
sen heti pelkkänä mielijohteena.»

»Eilen? Mielijohteena! Miksi et heti sanonut sitä? Silloin ei olisi
tätä onnettomuutta tapahtunut.»

»Jos se oli tullakseen, sen täytyi tulla.»

»Hyvähän sinun on puhua, kun ei ole kysymys sinun miehestäsi!»

Signe ehkä huomauttanut, ett'eihän asian vielä silti tarvinnut niin
vaarallisen olla. Eihän tuo tapaaminen ainakaan voinut olla edeltä
laskettu...

»Ei. Se on totta! Mehän lähetimme Liisan.»

Kenties oli Johannes vain ollut suutuksissa ja ottanut Liisan uhalla
mukaansa, kuten oli eilenkin ottanut.

»Suutuksissa? Mutta sitten hän mahtaa olla hirveästi suutuksissa. Ei,
minä en tohdi, en tahdo nähdä häntä!»

Tultu sitten ilmoittamaan, että vaunut olivat saapuneet. Annettu
vaunujen seisoa, odotettu ja odotettu. Ja kuiskittu asioita, joihin
Johanneksen liitelevinkään mielikuvitus ei voinut tunkeutua.----

Tosiasia oli, että oli lähdetty ja otettu lapsi mukaan. Ja sehän olikin
pääasia tällä kertaa.




15.


Kun Johannes pääsi perille, nukkui Liisa vielä. Hän lepäsi kuin lapsi
turvallisena, puoliavoimin huulin ja punertavin korvalehdin.

Johannes herätti hänet ja kysyi:

--Oletko nukkunut todellakin?

--Tietysti olen, vastasi Liisa hymyillen. Eihän minulla ollut täällä
muutakaan tekemistä.

--Etkö pelännyt?

--Mitä? Tiesinhän sinun tulevan takaisin. Ja muu kaikki oli minulle
samantekevää.

Johannes kertoi nyt hänelle, että jäisivätkin nyt tänne toistaiseksi,
että Johannes oli tuonut tänne heidän tavaransa ja ettei Liisan enää
ollut ikinä tarvis tavata Ireneä.

Liisa kuunteli tuota kaikkea hajamielisesti kuin jotakin tois-arvoista.

--Hyvä, hyvä, sanoi hän vain ja katsoi hymyillen Johannekseen.

Johannes kertoi, että hän aikoi laillisestikin erota vaimostaan.
Silloin näyttivät Liisan silmät hiukan säikähtyneiltä.

--Miksi? hän kysyi. Miksi sinä eroat?

Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän moisen toimenpiteen
tarpeellisuutta.

Rakastivathan he kaksi toisiaan! Mitä liikutti heitä kaikki muu
maailma?

Johannes suuteli häntä ja lisäsi rakastavansa siihen määrään Liisaa,
että hänelle oli tuiki mahdotonta elää yhdessä jonkun toisen naisen
kanssa.

Hän tahtoi elää yhdessä Liisan kanssa. Ja hän kysyi, oliko Liisa nyt
tyytyväinen.

--Hyvä, hyvä, sanoi Liisa. Kaikki, mitä sinä teet, on hyvä.

Johannes näytti jonkun verran pettyneeltä. Hän oli odottanut suurempaa
palkintoa sankarillisesta päätöksestään, joksi hän itse katsoi sitä.

Hän kysyi, tokko Liisa ymmärsi, että heidän elämässään oli nyt suuri
ratkaisu tapahtunut.

--Enhän minä tiedä muuta kuin että rakastan sinua, lausui Liisa
käsivartensa ojentaen. Olen sinua aina rakastanut ja tulen rakastamaan
iankaikkisesta iankaikkiseen.

Johannes vaipui hänen syleilyynsä. Ja sai palkintonsa.

Liisan pukeutuessa rupesi Johannes tuumimaan, miten he viettäisivät
tämän päivän.

Liisalla ei ollut mitään omaa ehdotusta. Hän oli tyytyväinen kaikkeen,
mitä Johannes ehdotteli, unohtuen aina pitkiksi tuokioiksi häneen
katsomaan. Sitten hän hymyili taas ja kysyi, mitä Johannes oli
sanonutkaan.

Hän näytti kulkevan kuin unessa. Hän rakasti ja Johannes rakasti häntä!
Olihan kaikki muu niin äärettömän, niin sanomattoman samantekevää.----

Johannes oli jo kaiken viikkoa aikonut Versailles'iin. Mutta matka,
joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Irenen, Signen, Rabbingin ja
vapaaherra Carpin kanssa, oli päivästä päivään lykkäytynyt.

Aina oli sattunut joku este jollekin. Viimeksi oli Rabbing juuri ennen
määrättyä lähtöhetkeä ilmoittanut saaneensa sähkösanoman rouvaltaan,
joka oli näinä päivinä saapuva Parisiin. Sopisi tehdä tuo käynti
yhdessä hänen kanssaan.

Nyt päätti Johannes tehdä sen Liisan kanssa.

Olihan ulkona mitä ihania kesä-ilma. Suurten puiden vihreys oli nyt
ainoa sopiva tausta heidän riemuitsevalle, taivasta-tavottelevalle
elämäntunnelmalleen.

Miksi viipyä Parisin muurien sisällä, silloin kun koko kosmos tuntui
liian pieneltä näin rajatonta rakkautta mahduttaakseen? Miksi asfalttia
kävellä, kun kaikki maan magneettivirrat tuntuivat vihisevän kiireestä
kantapäähän?

He matkustivat. Ja olivat perillä, ennen kuin huomasivatkaan.

Se oli heidän häämatkansa. Siitä tuli heidän korkean, ainoan, autuaan
ensilempensä säteilevä juhlapäivä.

He katsastivat linnan tuossa tuokiossa.

Mitä liikuttivat heitä historialliset muistot? Mitä vuosisatojen
taiteelliset saavutukset? Ei ollut muuta muistoa kuin yksi eikä muuta
saavutusta kuin että vihdoin, elämänsä kukkeimpana keskikesänä, olivat
toisensa saavuttaneet.

Puistoon paloi heidän mielensä. Sen sohville istumaan, sen käytäviä
kävelemään, sen varjoissa uneksimaan ja suutelemaan toisiaan sen
yksinäisimmissä tienkäänteissä.

He leikkivät kuin lapset. He olivat piilosilla ja ajelivat takaa
toisiaan. He huhuilivat kuin paimenet salolla, pakenivat ja antautuivat
jälleen kiinni otettaviksi ja rangaistaviksi.

Onneksi ei puistossa ollut paljon väkeä. Joku englantilainen seurue
vain punakantisine matkailijakirjoineen, joku vanha versaillesilainen
rouva vain käsitöineen ja nurmikolla pyörähtelevä lapsenlapsi silmäinsä
alla.

Tämä metsä oli heidän! Eikä metsä näyttänyt pitävän sitä pahanaan.

Olihan se nähnyt ennenkin niin monta herttaista, ihanaa paimen-idylliä.

Tuo tarulinna tuolla ylhäällä oli heidän! Eikä sen valtava,
majesteetillinen hahmo näyttänyt uusien omistajiensa vuoksi ollenkaan
synkistyvän.

Olivathan sen seinät kuulleet niin monta hellää, houkuttelevaa
kuiskausta. Ja olivathan sen kammiot olleet niin monen torjuvan, armaan
antaumuksen todistajia.

Täällä oli lemmenleikkiä ilmassa. Täällä liihoitteli naurusuisia,
kevytjalkaisia amoriineja kaikkialla.

Mutta kenenkään nauru ei ollut helakampi kuin Liisan puiston polkuja
paetessa eikä kenenkään jalka keveämpi kuin Johanneksen kauniin kauriin
jälkiä samoamaan.

Eikä kenenkään posket punaisemmat kuin heidän toinen toisensa syliin
syöksyessä.

Joku yksinäinen, harmaapartainen puistonvartia sattui heidän tielleen.
Tuli kuin itse Versailles'in tonttu. Johannes pisti hänen käteensä
kultarahan hänestä päästäkseen ja vartia hymyili heidän jälkeensä
suopealla, onnittelevalla ilmeellä kuin olisi tahtonut sanoa:

Sellaista se on. Sellaista se on ollut joka kesä. Ja tulee olemaan niin
kauan kuin on aurinkoa ja nuoria ihmisiä maailmassa.

Monta lempivää paria oli Versailles nähnyt aikoinaan. Mutta varmaan ei
koskaan kahta niin alkuperäistä ja syyntakeetonta.

Äkkiä he huomasivat, että heidän oli tullut nälkä. Eiväthän he olleet
syöneet koko päivänä mitään.

Pitikö heidän nyt tuon turhan ja tuiki jokapäiväisen asian takia
keskeyttää autuas harharetkensä tuntemattomia teitä myöten ja palata
kaupunkiin?

Ei. Siinä olikin kuin tarussa konsanaan kohta järvi heidän edessään ja
järven rannalla pieni ravintola.

Tarussa toteutuvat kaikki toivomukset. Ja ravintolan pyylevä isäntä,
joka tosin näytti kuuluvan pikemmin aineellisten olentojen kuin henkien
maailmaan, takasi, että he tulisivat olemaan tyytyväisiä.

He söivät ulkona. Aurinko paistoi vinoon järven yli. Alkukesän tuores,
vihanta vihreys tunki joka taholta silmiin, lemusi läpi paistinhajunkin
sieraimiin.

Tämä alkukesä oli kuin Suomen keskikesää, juhannusviikkoa tai heinäkuun
heleitä ensipäiviä.

Ja heistä rupesi tuntumaan, kuin olisivatkin he tällä hetkellä
Suomessa, kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei tuntenut heitä. Kuin
olisi tämä ollut outo, mutta ystävällinen majatalo, kuin olisi
kirkontapulin pitänyt kohota tuolta järven toiselta puolen ja talon
takaa kierrellä nurmettuneen maantien punaisine, valkotauluisine
kilometri-patsaineen.

Ja ukon astua ruuheensa tuosta metsänlaidasta ja lähteä tuon ruohikon
rinnasta kalaonnea koettelemaan...

He huomauttivat siitä toisilleen ja hymyilivät onnellisesti. Ja
päättivät viettää vielä kerran tällaisen kesän Suomessa ja rakentaa
kalamajan juuri tällaisen järven rannalle.

Tuli kahvi ja kahvin keralla lasi likööriä. Johannes pisti tupakaksi.
Sitäkään huvia hän ei ollut muistanut koko päivänä ollenkaan.

Heistä tuntui kaikki täällä niin kotoiselta ja turvalliselta. Kuin he
olisivat olleet jo kauan naimisissa, monta iltaa näin istuneet, monta
aamua näin yhdessä astuneet ja nyt muistelleet entistä elämäänsä.
Sanoneet sanottavansa, puhuneet puhuttavansa ja ymmärtäneet toisensa
vain yhdestä silmäyksestä.

He olivat käyneet aivan hiljaisiksi. Vihdoin virkahti Johannes:

--Eikö elämä kuitenkin ole ihana, Liisa?

Liisa puristi hiljaa hänen kättään eikä vastannut mitään. Vasta
kotvasen kuluttua hän lausui raukeasti:

--Minä tahtoisin vain nukkua, vain nukkua. Enkä enää koskaan muilla
silmillä nähdä maailmaa.

--Kuin millä silmillä?

--Kuin unen silmillä. Kuin niillä, joilla näkee vain itseensä ja omaan
sydämeensä.

--Minä näen itseni sinun silmissäsi.

--Tietysti, koska elät minun sydämessäni.

--Ja sinä? Missä sitten elät? kysyi Johannes hymyillen.

--Minua ei ole, minua ei ole enää olemassa, vastasi Liisa
haaveellisesti. Minä olen vain kuori, vain lipas, joka kätken suurta
salaisuutta.

Johannes katsoi häneen. Kuinka tuo tyttö oli muuttunut eilisestä!
Kuinka syvä hänen silmiensä katse oli, kuinka tyyni hänen ilmeensä,
kuinka hienostunut hänen koko olentonsa!

Ja nuo sanat!? Mistä hän ne ottikaan?

--Kuka on sinut opettanut noin puhumaan? kysyi Johannes.

Liisa hymähti.

--En tiedä, sanoi hän, kuinka puhun ja mitä puhun. Sanat mahtaa joku
toinen kuiskata korvaani.

Hän puolestaan sanoi tahtovansa vain nukkua, vain nukkua. Eikä enää
koskaan kokea mitään eikä puhua mitään kenellekään.

--Uni on kuoleman edelläkävijä, sanoi Johannes.

Liisa värähti ja siirtyi vaistomaisesti lähemmä häntä.

He vaikenivat jälleen. Ja jälleen muuttui heidän mielialansa.----

Johannes uneksi. Uneksi vieraista maista ja oudoista luonnonkansoista,
joiden olot, tavat, aistillisen ja yli-aistillisen elämän hän tahtoi
tulla perinpohjin tuntemaan.

Olihan sattuma, että hän oli syntynyt europalaiseksi, kävi puettuna
korkeaan kaulukseen ja silinteriin ja istui tässä lasi likööriä
edessään. Miksi ei hän yhtä hyvin olisi voinut syntyä mustaksi
murjaaniksi tai vinosilmäiseksi japanilaiseksi tai kiinalaiseksi?

Ja istua nyt alastomana majansa portailla tai pidellä pientä geishaa
polvellaan?

Kuka sanoi, ettei hän vieläkin voisi sitä tehdä? Kuka voi väittää
ylimalkaan, mikä oli mahdollista, mikä ei, ja missä ihmisen rajat
olivat?

Liköörilasi tuossa saattoi yhtä hyvin teelasikin olla. Ja sikarin
sijasta voisi yhtä hyvin ooppiumipiippukin höyrytä hänen hampaissaan.

Olihan hän nyt vapaa! Olihan hän nyt irti maasta! Olihan hän nyt
katkaissut kahleensa ja polttanut kaikki sillat takanaan.

Olihan maailma nyt auki hänelle. Eihän mikään ulkopuolinen pakko häntä
enää rajoittanut.

Hän oli irti yhteiskunnasta, irti maastaan, kannastaan, vaimostaan ja
lapsestaan. Hän oli yksin. Yksin oman itsensä herra, niinkuin siihen
aikaan, jolloin hän, mieli täynnä suuria suunnitelmia, oli kerran
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan lähtenyt Amerikaan.----

Johannes uneksi. Eikä Liisan enää ollut helppo seurata häntä.

Liisa tunsi vaistomaisesti, että Johannes ikäänkuin liukui pois
häneltä. Hän katsoi Johannekseen ja säikähti tämän kasvojen-ilmettä.

Johannes ei huomannut hänen äänetöntä tarkasteluaan. Tuijotti vain
kiinteästi tuonne taivaanrantaan järven toiselle puolen eikä kuitenkaan
näyttänyt näkevän mitään.

Hänen silmänsä olivat kuin lasittuneet. Ja sikari oli sammunut hänen
sormiensa välissä.

Liisa kosketti häntä hiljaa kädellään.

Johannes tuli siinä silmänräpäyksessä entiselleen, hymyili, taputti
hänen kättään ja sytytti sikarinsa.

--Minne menit minulta? kysyi Liisa surullisesti soinnahtavalla
äänenpainolla.

--Itseeni, vastasi Johannes.

Ja koetti jälleen hymyillä ja olla kahta herttaisempi.

Mutta Liisa ei erehtynyt! Hän ei voinut erehtyä tuosta suupielen tuskin
huomattavasta, hermostuneesta piirteestä ja tuosta kulmakarvojen
silmänräpäyksellisestä, kiusatusta värähtämisestä, kun Liisan kosketus
oli hänet jälleen temmannut tähän maailmaan.

Se oli ollut kylläksi Liisalle. Hänen aivojensa läpi oli kulkenut
aavistus, että Johannes kerran voisi mennä pois ja jättää hänet.

Se oli ollut vain varjo, vain sadas-osan sekunnin vaikutus.

Mutta jos se oli totta, silloinhan ei Liisalla koskaan olisi
rauhallista hetkeä elämässään.

Silloinhan hänen täytyi aina vaania, aina olla varoillaan. Seurata
toisen jokaista kasvon-ilmettä, kuunnella jokaista äänenvivahdusta ja
pelätä, ettei tuo hirveä tulisi, ettei tuo kamala uudistuisi.

Taikka nähdä sen tulevan, nähdä sen uudistuvan kerta kerralta
kamalampana, kasvavan päivä päivältä kuin ukkospilven ja peittävän
vihdoin koko hänen onnensa ja autuutensa!

Eikö sitten ollut ijäistä mitään? Alkoiko kuoleman työ heti samalla
kuin elämä oli ensimmäisen siemenensä maahan siroittanut?

Eikö mikään kaunis saanut kestää siis? Eikö mikään rakas olla
rauhoitettu? Pitikö kaiken painua sinne, mistä oli tullutkin, maahan,
yöhön ja pimeyteen?

Oliko niin käyvä kerran myös heidän rakkautensa?

Oliko sekin haihtuva kerran kuin aamukaste eikä jättävä jälkeensä
enempää kuin särkyvä saippuakupla jättää jälkeä sateenkaarestaan?

Tulisiko heistäkin kerran turma toisilleen? Hävittäisivätkö hekin
kerran toisensa kuin kaksi tähteä avaruudessa, jotka sattuvat yhteen,
syttyvät, tuikahtavat tuokion ja sammuvat tyhjyyteen?

Sanottiinhan suurten maailmoiden sammuvan niin. Kuinka ei sitten lempi
kahden raukan ihmislapsen?

Ei, ei! Liisa ei tahtonut tuota kaikkea nyt ajatella. Olihan nyt onni,
olihan nyt kesä. Vain nukkua, vain uneksia, vain raueta suloiseen
lepoon ja raukeuteen...

Mutta kuinka olikaan Johannes sanonut äsken? »Uni on kuoleman
edelläkävijä.»----

Johannes ei tiennyt mitään näistä Liisan surumielisistä mietteistä,
joita hän pikemmin aavisteli kuin ajatteli.

Hänkin oli todennut tosin tuon silmänräpäyksellisen mielipahan
vaikutuksen, jonka Liisan kosketus oli hänessä herättänyt. Mutta hän
oli sen heittänyt heti syrjään eikä jäänyt sen syitä tai mahdollisia
seurauksia seulomaan. Vain merkinnyt ohimennen, että kullakin oli
rajansa ja että tuossa vieressähän istui juuri hänen rajoituksensa.

Olihan tässä hänen koko maailmansa. Miksi hän sitten enää uusia ja
tuntemattomia toivotteli?

--Mitä mietit? kysyi Liisa.

Jälleen hän oli huomannut Johanneksen katseen pyrkivän lasittumaan.
Jälleen hän pelkäsi Johanneksen, vaikka vain sadas-osaksi sekuntia,
menevän pois häneltä.

--Enhän minä mieti mitään, vastasi Johannes, tällä kertaa
itsetietoisesti estäen pienimmänkään hermostuneisuuden sävyn ilmi
pilkahtamasta. Minäkin uneksin.

--Sinäkin tahtoisit nukkua siis? virkahti Liisa.

--En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti
ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani.

Liisa loi surumielisen katseen häneen.

--Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi?

Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien
mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin? Olihan
sääli jättää yhtään milligrammaa omasta olennostaan käyttämättä, yhtään
millimetriä tästä maailmasta näkemättä, nauttimatta ja omaksi
elämän-ilokseen pusertamatta?

--Minulla on niin vähän mahdollisuuksia, sanoi Liisa.

--Kaikki, väitti Johannes kiihkeästi. Sinä olet kaunis ja älykäs. Ja
sitäpaitsi sinä olet nainen! Koko maailma on auki edessäsi.

--Ota, mitä minussa on! Se kuuluu sinulle kaikki.

--Tietysti otan. Mutta me otamme yhdessä myös osamme maailmasta.

Tuo sana »yhdessä» pelasti heidän mielialansa.

Liisakin ilahtui siitä. Ja Johannes oikein innostui kuvailemaan, mitä
kaikkea he yhdessä eläisivät, kokisivat ja seikkailisivat.

Eivät he ensi hetkessä Suomeen palaisi, selitti hän. He lähtisivät pian
pois täältä ja harhailisivat maailmaa kuin kaksi mustalaista. Sillä
olivathan he oikeastaan elämän mustalaisia kumpikin ja olihan heillä jo
syntymästä kyllin seikkailijaverta suonissaan!

Ei heidän sopinut kuulua yhteiskuntaan ja olla sen lakien ynnä
ennakkoluulojen alaisia. Hehän olivat pakanoita, hehän elivät vain
kerran! Ei heitä varten ollut Kristus syntynyt. Ei heillä ollut mitään
ikuista kadotusta tai autuutta odotettavanaan.

--Ei, lausui Liisa vakavasti. Niin minäkin uskon. Minä sytyn ja sammun.
Minulla ei ole mitään tulevaista elämää.

--Ei minullakaan, sanoi Johannes. Minulla on vain _tämä_ hetki ja
_tämä_ maailma! Tuo tunne antaa niin kummallisen taustan myös
rakkaudelle.

--Millaisen taustan?

--Niinkuin olisi kiire! Niinkuin ei koskaan ehtisi kyllin rakastaa.
Niinkuin ei koskaan voisi katsoa kyllin silmiin toisiaan eikä kiittää
kohtaloaan, että se on saattanut yhteen meidät.

--Sama kohtalo on ehkä kerran meidät myös erottava.

Nuo surumieliset sanat pulpahtivat Liisalta kuin vahingossa. Hän
kiirehti heti niiden turman-enteistä kaikua päivänpaisteisimmalla
hymyllään lievittämään.

--Ei, sanoi Johannes. Me kaksi emme eroa milloinkaan.

Hän suuteli Liisan kättä tulisesti.

Liisa veti kätensä pois ja sanoi sitten lämpimällä, toverillisella
äänenpainolla:

--Eikö totta? On sentään hyvä, että me kaksi olemme tavanneet toisemme.

--Tavanneet tämän ainoan kerran! vastasi Johannes kiihkeästi. Tässä
ainoassa elämässä, tässä ainoassa maailmassa, mikä meillä on.
Pitäkäämme siis kiinni toisistamme!

He katsoivat kyyneltyvin silmin toisiaan.

Vilkaisivat sitten taakseen kuin saman vaiston määräyksestä ja
huomasivat, ettei pihamaalla ollut ketään. Ja suutelivat toisiaan
pitkään ja palavasti niinkuin olisivat tahtoneet toisiinsa kiinni
imeytyä ja sulaa yhdeksi olennoksi, ettei toinen kuolisi ellei
toinenkin kuopattaisi, ettei toinen pääsisi pois, ellei toinenkin saisi
samassa seurata häntä.




16.


Aurinko oli jo alhaalla metsänrajassa. Johannes katsoi äkkiä kelloaan
ja huomasi, että heidän oli kiire, jos heidän mieli ehtiä sillä junalla
Parisiin, jonka hän asemalla oli merkinnyt muistikirjaansa.

Heidän oli vielä pitkän puiston halki taivallettava, ennen kuin he edes
saisivat ajurin tai automobilin.

Nyt olisivat heidän äskeiset juoksuleikkinsä tulleet hyvään tarpeeseen.
Mutta he olivat jo kumpikin väsyneitä ja liian vakavia koettaakseen
tuota hätäkeinoa.

Luonnollisesti he myöhästyivät!

Johannes lohdutti itseään sillä, että joku toinen juna näkyi lähtevän
parin tunnin perästä. Liisa taas oli tuosta viivästymisestä miltei
mielissään.

--Me jäämme tänne yöksi, sanoi hän. Mehän voimme jäädä vaikka tänne
asumaan. Miksi meidän välttämättä pitää asua Parisissa?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt. Mutta hän epäili, tokko Liisa viihtyisi
täällä.

--Aivan varmaan, vastasi Liisa. Aivan varmaan sinun kanssasi. Ja
kaupunkihan on kaunis. Eläisimme täällä kuin Herran kukkarossa.

--Luuletko todellakin? virkahti Johannes. Täytyy miettiä asiaa.

Kaupunki hiljaisine ihmisineen, nuorine, vihannoivine esplanaadeineen
ja puistikko-aitoja vastaan nojailevine sotamiehineen oli häneenkin
tehnyt varsin hauskan ja tutunomaisen vaikutuksen.

Sekin muistutti jollakin tapaa Suomea. Noinhan ne sielläkin
entis-aikaan kesä-iltoina.

Miks'ei. Kyllähän täällä voisi asua. Ja ainakin yhden yön nukkua.

Siitäkin päättivät he lykätä lopullisen ratkaisunsa viimeisen
Parisin-junan lähtö-aikaan asti. Ehtisiväthän he sittenkin vielä
päättää! Ei saanut sitoa itseään eikähän ihminen tiennyt, miltä hänestä
parin tunnin päästä tuntuisi.

Nyt he päättivät lähteä kaupunkia katselemaan.

Mutta he eivät päässeet pitkällekään, ennen kuin hämärä lankesi ja teki
kaikki niin tuiki ikäväksi ja surumieliseksi. Yö ei tullutkaan täällä,
kuten Parisissa, ilon tuojana, huvien ja nautintojen naurusuisena
hengettärenä. Näkyi, että se tarkoitti täällä yksinkertaisesti lepoa.
Kaikki hiljeni, kaikki väsyi.

Heidän rintaansa rupesi ahdistamaan. Ja he pelastautuivat pieneen
ravintolaan aseman lähellä ja tilasivat viiniä odotellessaan.

Sekin vaikutti tuiki pikkukaupunkilaiselta ja toisluokkaiselta.

Ei ollut enää kysymystäkään yöksi jäämisestä, saati sitten sinne
asumaan asettumisesta. Oli kummankin mielessä vain ajatus, kuinka he
pikimmin pääsisivät sieltä pois. Kaikki tuntui täällä niin kuolleelta,
tyhjältä ja autiolta. Viinuritkin olivat kuin hevosvarkaita, valmiita
hirtettäviksi.

Johannes rupesi aikansa kuluksi ja Liisan ratoksi Versailles'in
historiallisista muistoista kertoilemaan. Ja kenestä hän olisi
kertonut, ellei Maria Antoinettesta, minne mielensä siirtänyt, ellei
suuren vallankumouksen aikaisiin tapahtumiin?

Liisa oli sangen heikko historiassa. Tosin hän oli eräät vuodet
tyttökoulua käynyt, mutta nekin laiskotellut.

Kaikki oli siis uutta hänelle. Ja hän seurasi henkeä pidättäen
Johanneksen esitystä Versailles'in silloisesta päiväperhos-elämästä,
joka oli loppunut niin synkkiin verivirtoihin.

Liisan mielestä se oli oikein. Ja giljotiini oli hänen mielestään paras
keksintö uuden ja paremman yhteiskunnan aikaansaamiseksi.

Hänellä oli sosialistisia vaistoja veressään. Ja Johannes kauhistui
hänen kasvojensa ahnasta, julmaa ja kivikovaa ilmettä, kun Robespierren
ja Marat'n urotyöt mainittiin.

--Silloin olisi _minun_ elää pitänyt, sanoi Liisa.

Tuo vaikutti vastenmielisesti Johannekseen.

Vaikka hän oli itsekin sosialisti ollut, hän ei kuitenkaan ollut
koskaan verta himoinnut eikä yleensä väkivallan töitä hyväksynyt.
Sentähden hän ihmetteli, että Liisa, joka muuten oli niin lempeä ja
hyvä, saattoi noin moisista petomaisuuksista innostua.

--Mitähän sinä olisit siinä tapauksessa tehnyt? kysyi Johannes.

--Minä olisin kaahlannut veressä, vastasi Liisa, näyttäen valkeita
hampaitaan. Minä olisin puhkonut silmät päästä noilta hovikeikareilta.

--Niiden joukossa oli kuitenkin monta hyvää ja sivistynyttäkin miestä,
huomautti Johannes.

--En usko, väitti Liisa. Sivistyneitä ehkä, mutta ei hyviä.

--Tunnut olevan kovin varma asiastasi, nauroi Johannes.

--Olen, vastasi Liisa vakavasti. Ei ole muita hyviä miehiä kuin sinä
eikä ole koskaan ollutkaan.

Näkyi, että se oli hänen syvin vakaumuksensa. Ja Johannes johtui
ajattelemaan, mistä salaisista lähteensuonista moinen elämänkäsitys
mahtoi kummutakaan.

Nähtävästi oli Liisa paljon kärsinyt elämässään. Monta miestä hän oli
tuntenut eivätkä nämä kaikesta päättäen olleet häntä hyvin kohdelleet.

Tuntui niin kummalliselta ajatella, että tuo sama Liisa, joka istui
tuossa häntä vastapäätä, oli kuulunut kukaties kuinka monelle miehelle.
Kymmenet ehkä olivat tuota poskipäätä hivelleet, kymmenet tuota povea
suloisessa hourauksessa pusertaneet.

Ja sadat suudelleet noita paisuvia huulia, joiden taitehikkaan, pitkän
käytännön karkaiseman tenhovoiman Johannes tiesi nyt omasta
kokemuksestaan.

Tosin oli Liisa sanonut, ettei hän koskaan ollut ketään miestä ennen
häntä rakastanut. Mutta oliko se totta? Oliko se edes mahdollista?

Kuinka olisi Liisa itse voinut niin monessa syleilyssä pysyä kylmänä?
Eikö hän itsekin ollut vastannut noiden niin vihaamiensa ja inhoamiensa
miesten hyväilyihin?

Tietysti oli.

Kumma kyllä, ei Liisa tuosta ajatuksesta käynyt vastenmielisemmäksi
hänelle. Päinvastoin rakkaammaksi ja kalliimmaksi.

Mitä siitä, jos sadat olivatkin häntä suudelleet! Siitä hän oli oppinut
vain suutelemaan niin, ettei kukaan toinen siinä suhteessa voinut vetää
vertoja hänelle. Mitä siitä, jos tuo povi olikin kymmenien syleilystä
pusertunut! Se oli siitä vain pyöristynyt ja soristunut hänen,
Johanneksen, mieluisimmaksi pään-alaiseksi.

Täytyi vain turvata, vain säilyttää ja pitää kiinni hänestä. Sitä
kiinteämmin kiinni pitää, sitä visummin säilyttää, mitä kalliimpi ja
kadehdittavampi hänen onnensa oli ja mitä halutumpi sen armas
antajatar.

Mutta miehet, jotka tahtoivat ryöstää Liisan häneltä? Johannes tunsi
heitä jo edeltäpäin vaistomaisesti, raivoisasti vihaavansa.

--Olet oikeassa, hän sanoi. Miehet olivat pahoja silloin, kuten nytkin.
Oli oikein, että heidät hirtettiin.

Junanlähtö lähestyi. He menivät asemasillalle ja onnistuivat saamaan
yksinäisen vaunun-osaston, joka oli kuin luotu lempeä, suuteloita ja
suloisia kuiskauksia varten.

Ja jälleen he olivat Parisissa, ennen kuin arvasivatkaan.

Täällä oli ilta vasta alussa. Täällä oli sen tulo merkinnyt vain
sähkölamppujen sytyttämistä, ihmisten vapautumista päivän askareistaan,
suurten kahvilain täyttymistä, kaikkien kauniiden arvoitusten
alkamista.

Täällä oli sittenkin toista! Ei heidän verensä kierto tällä hetkellä
ollut luotu maalais-idyllin hiljaisuuteen.

Tanssi-askelin he kiirehtivät asemalta ja syöksyivät tulikaupungin
suureen, säteilevään syliin, joka tuhansin hekkumoin heitä houkutteli.




17.


Näin kului pari päivää. Johannes tuskin tiesi enää, kuka hän oli, ja
tuskin muisti, kuka hän ennen oli ollut. Koko hänen elimistönsä tuntui
jollakin kummallisella tavalla muuttuneen ja uudistuneen.

Silloin tällöin pyrki ajatus Seidiin, Ireneen ja Signen hotelliin päin
kääntymään. Mitä siellä mahtoi tapahtua?

Mutta hän haihdutti nämä ajatukset aina yhtä pian kuin ne olivat
tulleetkin. Ehtipä hän siitä vielä selvän ottaa. Ja lisäsihän jokainen
hetki, jonka hän pysyi poissa perheestään, vain sitä juopaa hänen ja
Irenen välillä, jonka hän oli luonut ja jonka hän tahtoi
peruuttamattomaksi.

Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa.

Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella.

Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa.

Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se
oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin
heräsi siihen ja säikähti hirveästi.

--Älä mene! hän sanoi Johannekselle. Se voi olla joku, joka tahtoo
pahaa sinulle.

--Joutavia! sanoi Johannes. Pyytäkää häntä odottamaan!

Kuitenkin sykki hänenkin sydämensä jotenkin kovasti, kun hän
kiireisesti pukeuduttuaan astui alas portaita hotellin
seurusteluhuoneesen.

Sehän voi olla vaikka poliisi! Joka tapauksessa täytyi käynnin olla
jossakin yhteydessä tapahtuneen julkisen pahennuksen kanssa.

Vapaaherra Carp seisoi siellä kylmänä, arvokkaana ja virallisena.

--Anteeksi, että vaivaan, hän sanoi. Mutta minulla oli todellakin asiaa
teille. Ja kun minulla kerran oli asiaa, minun täytyi ottaa ominpäin
selko osotteestanne, sillä tehän ette ole katsonut tarpeelliseksi sitä
meille ilmoittaa.

Viimeisten sanojen pieni, ivallinen kärki ei jäänyt Johannekselta
huomaamatta.

--Juuri sitä ihmettelen tässä, sanoi Johannes, että olette onnistunut
saamaan siitä selon.

--Minun täytyi, vastasi vapaaherra.

--Sallikaa minun kuitenkin ihmetellä. Luulin olevani täällä _incognito_
niinkuin kruunattu hallitsija.

--Kruunupäilläkin on aina vakoojansa, virkkoi vapaaherra edelleen
samaan kylmään, korostettuun nuottiin. Asia olikin helpompi kuin
luulinkaan. Pari palkattua yksityistä salapoliisia ottivat heti selon
sekä teistä että nykyisistä olosuhteistanne.

Siis kuitenkin poliisi! Johannes tunsi verensä kuumenevan.

--Sangen liikuttavaa huolenpitoa, hän lausui hiukan kumartaen. En
tiennyt, että vapaaherralta riittäisi aikaa sellaiseen.

--Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra.

--Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan?

--Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi
olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta.

--Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta.

Syntyi pieni vaitiolo.

Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun
tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut.

Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain
sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman
värityksen.

--No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten.

--Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään
romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä
realismillani.

--Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes.

--Siis ensi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa te aiotte jäädä tänne?

--Ei ole tullut vielä lähemmin määrätyksi. Mutta arvattavasti asun
tässä niin kauan kuin ylimalkaan viivyn Parisissa.

--Tarkoitin: milloin te aiotte palata vaimonne luo?

--En ikinä.

Vapaaherra loi tutkivan, läpitunkevan katseen häneen.

--Te olette hullu, hän sanoi. Mutta Jumalan kiitos, ovat toiset teitä
viisaammat pitäneet huolen siitä, että kaikki vielä voi tulla oikein
järjestetyksi.

--Toiset? Minun selkäni takana?

--Luonnollisesti. Tehän olette ollut kadoksissa. Ja kuten näkyy, ei
teistä siinä olisikaan ollut mitään hyötyä, vaan pikemmin vahinkoa.

--Ja saanko luvan tietää, ketkä ovat ottaneet tuon ystävällisen toimen
hartioilleen?

--Rabbing. Teidän esimiehenne.

--Hän tietää siis asiasta?

--Kyllä. Minulla on häneltä pieni kirje teille.

Vapaaherra ojensi sen hänelle. Johannes aikoi pistää sen taskuunsa ja
jatkaa keskustelua.

--Pyydän, lukekaa se! lausui vapaaherra juhlallisesti.

Johannes repäisi kirjeen auki ja luki.

Se oli aivan lyhyt. Rabbing ilmoitti, että esiintulleista syistä
Johannesta tarvittiin nyt heti virassaan Helsingissä. Hänen oli vielä
tänä iltana lähdettävä.

--Tämä kirje ei merkitse mitään, virkahti Johannes.

Rypisti sen ja heitti sen lattialle niinkuin arvottoman paperipalan.

--Pyydän, että itse ilmoitatte sen vuorineuvokselle, lausui jääkylmästi
vapaaherra.

--Kyllä, olen tekevä sen, virkahti Johannes samalla äänellä ja
äänenpainolla. Kenties vapaaherra, joka kerran on ruvennut niin
sanoakseni lemmenpostiljoniksi tässä asiassa, tahtoisi viedä myös
minulta kirjeen hänelle?

--Mielelläni, vastasi vapaaherra jäykästi kumartaen. Mutta teidän on
kuitenkin häntä ennen lähtöänne henkilökohtaisesti tavattava.

--Sitä ei seisonut kirjeessä.

--Ei. Sen tiedon-annon olen itse saanut teille suullisesti
esiintuodakseni.

Johannes mietti, menisikö hän ollenkaan Rabbingia tapaamaan. Olihan
asia jo kokonaan ratkaistu hänelle.

Mutta sitten hän huomasi, että hänen poisjäämistään voitaisiin ehkä
pitää pelkuruutena. Ja täytyihän hänen saada ratkaisu myös itsensä ja
Rabbingin välillä.

Hän päätti mennä.

--Milloin ja missä? hän kysyi.

--Hotellissaan. Mihin aikaan hyvänsä, sillä hän pysyy koko päivän
huoneissaan.

--Onko hän sairas?

--Hiukan. Onneksi on hänen rouvansa juuri saapunut häntä hoitamaan.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. Oli kuin vapaaherra olisi jotakin
odottanut.

--Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään?

--Hänkin on sairas. Minä tiedän sen.

--Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä.

Se oli ankara isku Johannekselle.

--Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin.

--Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna
paljon toivoa enää. Teidän lapsellanne on kova keuhkokuume.

Johanneksen kasvolihakset jännittyivät. Ainoastaan suurimmalla tahdon
ponnistuksella hän sai itsensä tyynenä pysymään.

--Sekin on seuraus vaimoni varomattomuudesta! pääsi häneltä.

Vapaaherra katsoi häneen isällisesti.

--Minä en tiedä, mistä se on seuraus, sanoi hän. Mutta te huomannette,
että teidän paikkanne ei nyt ole täällä.

Näin lausuen vapaaherra laski kätensä hänen olalleen.

Johannes säpsähti vieraan käden kosketuksesta. Ja etääntyi heti
tarpeellisen välimatkan päähän.

--Oliko teillä jotakin muuta minulle ilmoitettavaa? hän kysyi.

--Ei, vastasi vapaaherra. Ainoastaan pari sanaa omasta puolestani.

--Ja ne kuuluvat?

--Älkää nyt olko hullu! Älkää nyt tehkö mitään sellaista, jota
jälkeenpäin tulisitte katkerasti katumaan!

--En, sanoi Johannes jäykästi. Minä en nyt tee mitään sellaista.

--Hyvä. Kaikki voi vielä parhaanpäin järjestyä.

--Sitä toivon omalta kohdaltani, mutta kenties hiukan toisessa
merkityksessä kuin vapaaherra.

--Ei riitaa sanoista. Pääasia, että me kaikki toivomme sitä. Nähkääs,
minä olen aina pitänyt teistä...

Johannes kumarsi.

--Ei kukaan voi olla teille siitä kiitollisempi, sanoi hän.

--Toivoisin teidän menestyvän, jatkoi vapaaherra, ja teille käyvän
hyvin maailmassa. Myöskin minä olen ollut nuori. Myöskin minä olen
tehnyt tuhmuuksia.

--Avioliitossanne? kysyi Johannes hävyttömästi.

Hän tahtoi saada lopun tästä.

Mutta mikään ei näyttänyt pystyvän tuohon diplomaattiin, joka nyt näkyi
ottaneen tämän sotkuisen vyyhdin selvitelläkseen.

--En avioliitossani, vastasi hän tyynesti ja vakavasti. Mutta ennen
sitä. Soisin sekä teidän että sisarentyttäreni vuoksi, että te vielä
tänään järkiinne tulisitte.

--Pyydän, minä olen täydessä järjessäni.

--Te ette voi olla. Sillä te ette toimi ettekä ajattele järkevästi.

--Kuullostaako minun sanani siltä?

--Minä en tahdo enkä voi kiinnittää nyt mitään huomiota teidän
sanoihinne. Teot ovat nyt ainoat todistajat. Ja te teette hullutuksia.

--_Jos_ se on hullutus, se on sitten niin suuri hullutus, ettei se enää
ole korjattavissa.

--Kaikki on korjattavissa, lohdutti vapaaherra, Mutta olette oikeassa,
että se on suuri hullutus. Liian suuri teidänlaiselle miehellenne.

--Te pitäisitte enemmän pikkuhullutuksista?

--Sellaisia voi suvaita vielä.

--Ennen avioliittoa?

--Mieluimmin ennen. Avioliitossa on niistäkin vain pelkkää harmia ja
onnettomuutta.

--Vapaaherra on Nietzschen oppilas. Kuinka hän taas sanookaan? »Rakkaus
on sarja pieniä hullutuksia...»

--»Ja niistä tekee lopun avioliitto suurena tyhmyytenä.» Minä tiedän.
Mutta nyt minun täytyy mennä. Toivon, että kun ensi kerran tapaan
teidät, on kaikki hyvin.

--Se sama on omakin toivomukseni.

--Te lähdette siis tänä iltana? Sitä ennen te arvattavasti mielellänne
tahdotte tavata sairasta tytärtänne?

--Minä en lähde mihinkään. Mutta tytärtäni minä kyllä käyn vielä
katsomassa.

--Se voi siinä tapauksessa käydä hiukan vaikeaksi teille, lausui
vapaaherra arvoituksellisesti. Kumarsi ja lähti.

Johannes jäi hänen sanojaan miettimään. Sitten hän meni huoneesensa ja
kertoi kaikki Liisalle. Liisankin mielestä oli paras, että Johannes
vielä tänään selvittäisi suhteensa sekä Rabbingiin että kotiväkeensä.




18.


Jo aamupäivällä hän meni Rabbingia tapaamaan.

Liisa saattoi hänet hotellin ovelle saakka. Ja lupasi odottaa
läheisessä kahvipaikassa, siksi kuin Johannes palajaisi kohtalokkaalta
käynniltään.

Hän lähetti sisälle nimikorttinsa. Edeskäypä meni, palasi ja pyysi
Johannesta etuhuoneesen astumaan.

Siellä ei aluksi ollut ketään.

Pian avautui kuitenkin viereisen huoneen ovi ja rouva Rabbing astui
sisälle siitä. Pitkänä, komeana ja kuninkaallisena.

Tervehti ystävällisesti Johannesta ja pyysi häntä tuokion odottamaan.
Lääkäri oli juuri Rabbingin luona.

--Onko hän hyvinkin sairas? kysyi Johannes.

--Hän istuu ylhäällä, selitti rouva. Mutta hänen vanha sydänvikansa...

--Sydänvika? Se lienee kuitenkin parannettavissa.

--Me toivomme, että se on parannettavissa. Sillä on sentään sääli niin
suurta miestä.

Johannes katsoi häneen. Rouva oli lausunut nuo sanat aivan
yksinkertaisesti ja luonnollisesti.

Hän tunsi hyvin vähän rouva Rabbingia. Esitellyksi hän oli tullut,
mutta ei juuri enempi. Rabbing ei koskaan kutsunut alammaisiaan
kotiinsa eikä muutenkaan heidän kanssaan lähemmin seurustellut.

Rouva sensijaan näytti tietävän paljon enemmän hänestä. Sillä hän
lausui ilman mitään ylimenoja:

--Te teette oikein. Te teette aivan oikein, että seuraatte sydäntänne.

--Kuinka? Tekin tiedätte siitä? kysyi Johannes hämmästyen.

--Kyllä. Mieheni on puhunut minulle siitä. Te teette aivan oikein. Niin
pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

--Epäilemättä, vastasi Johannes. Mutta sallikaa minun kuitenkin
ihmetellä, että juuri _te_, rouva Rabbing, sanotte minulle nuo sanat.

--Kuinka niin »juuri te»? Miksi en juuri minä? Ettehän te tunne minua.
Kenties juuri minä olen sopivin henkilö sen teille sanomaan.

--Mahdollista kyllä. Jos itse tunnette niin.

Rouva Rabbing laski kätensä hänen kädelleen. Johannes vei sen
huulilleen ja suuteli sitä.

--Älkää suuttuko! hän sanoi. Mutta te ette tiedä, kuinka suuren ilon te
äsken tuotitte minulle noilla sanoillanne.

--Arvelin, että se voisi olla ilo teille. Mutta mitä te nyt aiotte?

--Erota, luonnollisesti.

--Teette siinä vielä oikeammin. Ja mennä naimisiin tuon toisen kanssa?

--Tuskin. Mutta rakastaa häntä ja elää yhdessä hänen kanssaan.

--Kuinka kauan?

--Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan,
niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni.

Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät.

--Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun
mieheni ei hyväksy sitä.

--Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti
Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä.

--Oh, te ette tunne häntä! Hän sekaantuu kaikkeen, sekä yksityiseen
että julkiseen!

--Sepähän nähdään.

--Hän tahtoo kaikki hallita, kaikki määrätä. Ja te myöntänette, että
hän on kaikkivaltias.

--Ei minun ylitseni. Sillä minä olen tullut tänne vain sanoutuakseni
irti hänen palveluksestaan.

Rouva Rabbing nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle.

--Te olette sankari, hän sanoi.

--Liian kaunis sana minulle, vastasi Johannes.

--Te olette mies, jota _minä_ kunnioitan. Mutta sallikaa minun kysyä:
millä te sitten aiotte tulla toimeen maailmassa?

Kysymys oli niin luonnollinen, ettei Johannes voinut olla siihen
vastaamatta.

--Työlläni arvattavasti, kuten tähänkin saakka.

--Hän ei anna työtä. Hän sulkee kaikki paikat ja piirit teiltä.

--Olen minä ollut Amerikassa ennenkin. Jos hän tekee minulle
mahdottomaksi toimia enää samalla alalla Suomessa, muutan ulkomaille.

--Hänen valtansa ulottuu tännekin. Voihan olla, että saatte paikan.
Mutta te olette pian huomaava, että teidän esimiehenne jo ovat saaneet
epäilyttävän käsityksen teistä.

--Ne ovat huomenen huolia minulle. Nyt ajattelen minä vain rakkautta.
Ja luulen tulevani toimeen noin kuusi tai kahdeksan vuotta omilla
rahoillani.

Rouva Rabbing näytti helpotuksesta hengähtävän.

--Se on hyvä, hän sanoi. Pankaa sitten toimeen päätöksenne!

--Tietysti teen minä sen, vastasi Johannes lujasti. Mutta minun on
tehtävä vielä enempi.

--Mitä?

--En tiedä, voinko sanoa sitä teille.

--Minulle te voitte kaikki sanoa. Lienette huomannut, että olen teidän
todellinen ystävänne.

--Olette. Ei moni olisi minua neuvonut siihen, mihin te. Siispä sanon
teille, että minun on koetettava teidän miehellenne.

Rouva Rabbing katsoi häneen surumielisesti.

--Minä ymmärrän, sanoi hän. Te vihaatte häntä.

--Kyllä. Minä olen vihannut häntä varhaisesta lapsuudestani.

--Kaikki vihaavat häntä. Enkä minäkään rakasta häntä. Kuitenkin hän
hallitsee täydellisesti minua, sillä minä en voi sotia vastaan hänen
tahtoaan.

--Teidän _pitää_, koska kerran puhutte niin. Miksi ette tekin eroa
hänestä?

--Mahdotonta! Ensinkään hän ei koskaan antaisi eroa minulle. Ja
toiseksi hän on minut jo nuorena kesyksi taltuttanut.

--Tuskin. Te ette näytä siltä.

--Enkö? Ja sentään minä olen murtunut sisällisesti.

--Myöskin minä olen murtunut!

--Mutta te nousette jälleen. Sitä en minä voisi ikinä tehdä.

--Kyllä, jos minä kerran voin. Sillä kukaan ei ole ollut syvemmällä
kuin minä eikä kukaan heikompi ja onnettomampi.

--Kiitos. Tätä keskustelua minä en tule ikinä unhottamaan.

Viereisen huoneen ovi avautui.

Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan
silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään.

Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle
astumaan.




19.


Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät
päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten
uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina,
silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen.

Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa.

Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä
huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä
tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki
aineellinen oli kuin pois pyyhittyä.

Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi
edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana.

--Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi.

--Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole
vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa.

Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan
silti muuttamatta.

--Eikö? Eikö todellakaan? hän kysyi.

--Ei, vastasi Johannes. Paitsi, että minä _en_ matkusta tänä iltana
kotimaahan.

Jos hän oli odottanut räjähdystä, hän pettyi kokonaan. Rabbing istui
edelleen yhtä tyynenä, yhtä liikkumattomana paikallaan.

Eikä sanonut mitään Johanneksen ratkaisevan tiedon-annon johdosta. Oli
kuin ei olisi sitä kuullutkaan.

Nyt he vasta vaikenivatkin itsepintaisesti.

Johanneksen silmät alkoivat jo tottua hämärään. Ja hänen hermonsa tähän
kummalliseen keskusteluun, jossa vaitiolot nähtävästi merkitsivät
enemmän kuin sanat ja jossa näytti olevan joka sekunti kysymys, kumpi
ensin varomattomuuden sanoisi, kumpi ensin haavoitettavan puolen
itsestään paljastaisi.

Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Kohtaus rouvan kanssa
esihuoneessa oli jo ollut omiaan monta herättämään, tuon häneen
tuijottavan kalkkarokäärmeen näky vielä useampia.

Siinä oli hänen elämänsä suuri vastavoima siis vielä kerran hänen
edessään.

Rabbing! Raharuhtinas! Mies, joka luuli, että raha oli kaikkivaltias,
ja joka sen avulla näyttikin kohonneen kaikkivaltiaaksi.

Mutta nyt hän saisi kuitenkin huomata, ett'eivät kaikki tanssineet
hänen pillinsä mukaan. Että maailmassa oli muutakin kuin rahaa, oli
jotakin sellaista, jota hän ei ollut ikinä tuntenut eikä tulisi koskaan
tuntemaan.

Sillä eihän Rabbing ollut koskaan rakastanut!

Johanneksen ei ollut tarvis kysyä sitä keneltäkään. Hän oli aivan varma
siitä.

Mitä tiesi Rabbing auringosta tuolla ulkona? Mitä vihreistä puista ja
aukeavista kukkasista? Oliko hän koskaan istunut Versailles'in järven
rannalla? Tai sen puiston polkuja taruprinssinä taivaltanut?

Ei! Koko tuon miehen olento oli omiaan hänet siitä vakuuttamaan.

Siispä oli Johannes häntä kokeneempi! Siispä oli Johannes häntä
viisaampi ja voimakkaampi eikä hänen tarvinnut tuon miehen turhia
hyökkäyksiä säikähtää!

Sillä olkoon, että Rabbing oli kokenut mitä muuta tahansa! Että hän
tiesi kaikki ja taisi kaikki! Ellei hän ollut rakkautta kokenut,
silloin hän oli lapsi elämäntiedossa ja paljon tuhmempi kuin lapsi oman
itsensä tuntemisessa!

Noin ajatteli Johannes.

Hän tunsi seisovansa niin tavattomassa määrin keskellä elämää, keskellä
ihmisyyttä, ajattelevansa keskeisesti, tuntevansa keskeisesti. Tuo
toinen oli vain jossakin laitapuolilla! Taikka ei kuulunut elämään
ollenkaan, vaan kuolemaan, istui siinä manalan väijyvänä hämähäkkinä
tahtoen tappaa elämää, pyydystääkseen verkkoonsa sen kirjavia,
karkeloivia perhosia.

Kuinka turhaa työtä! Ja kuinka typerää!

Johannes tunsi ääretöntä ylemmyyttä tällä hetkellä Rabbingia kohtaan.

--Te olette suuri psykologinen arvoitus minulle, soinnahti äkkiä tuosta
puhuvasta pääkallosta pöydän luona. Vahinko, ett'ette koskaan ole
lääkärillä tutkituttanut itseänne.

--Minä en ole sairas, sanoi Johannes.

--Koko maailma on sairas, virkahti Rabbing. Ja te olette valmis
hulluinhuoneesen suljettavaksi.

Johannes mietti pari sekuntia vastausta. Hän löysikin ja heittikin sen
kuin punaisen kekäleen äskeistä ääntä kohti.

--Minun ei liene tarvis sanoa teille, herra vuorineuvos, mihin
huoneesen _te_ olisitte jo ammoin ollut valmis suljettavaksi.

--Mihin?

--Kuritushuoneesen. Mutta sitä ennen ei ole lääkärin, vaan poliisin ja
tuomarin teitä tutkittava.

Rabbing liikahti. Nähtävästi hän ei ollut aivan näin ankaraa kieltä
odottanut.

Kuitenkin säilytti hän yhä edelleen entisen asentonsa.

--Miksi ette mene sitten ja ilmi-anna minua?

--Kenties teenkin sen kerran.

--Mikä viivyttää?

--Epäily, mistä rikoksesta ilmi-antaisin teidät.

--Te ette tiedä?

--En, sillä te olette liian moneen yhtä syypää.

Rabbing nauroi.

Nauroi käheää, kurnuttavaa kurkkunauruaan, joka tässä puolihämyssä ja
noiden lääkepullojen keskellä vaikutti varsin kammottavasti.

--Te olette omituinen mies, sanoi hän sitten. Vaaditte ehkä, että minä
vapaaehtoisesti astuisin vankilaan?

--En, vastasi Johannes. Mutta olkaa vakuutettu, että minä ennemmin tai
myöhemmin olen teidät sinne toimittava.

Rabbing näkyi yhä ottavan asian yksinomaan humoristisesti.

--Säkkiäkös minä sillä aikaa pitelen? hän nauroi.

--Toimittava siinä tapauksessa, jatkoi Johannes, jos huomaan, että
aiotte ruveta vainoamaan minuakin, kuten kerran isävainajaani.

--Siis kuitenkin pieni armon-aika! Mutta mitä te mainitsitte
isävainajastanne?

--Te tapoitte hänet, virkahti Johannes järkähtämättömästi. Te olette
tappanut niin monta.

--Tappanut?

--Henkisesti ja aineellisesti musertanut.

--Siitä ei laki rankaise.

--Ei, mutta kyllä sukupuoli-rikoksista.

Rabbing teki ylenkatseellisen liikkeen kädellään.

--Sitäkö te tarkoititte? hän kysyi. Ja minä kun luulin teitä paljon
nerokkaammaksi!

--_Te_ olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain
yksinkertainen maamies.

--Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne?

--Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan.

--Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan.

--Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä
minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille
kostamaan.

Nyt nousi Rabbing.

--Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla
äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne
keralla.

--En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä.

--Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee
olosuhteiden mukaisesti.

Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon
totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa.
Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.

--Istukaa, olkaa hyvä, hän. sanoi, minulla on teille paljon puhumista.

Molemmat istuivat. Rabbing entiselle paikalleen pöydän ääreen, Johannes
nojatuoliin häntä vastapäätä.

--Te saitte kirjeeni?

--Kyllä, virkkoi Johannes. Ja te kuulitte jo myös siihen vastauksen.

--Te ette matkusta?

--En.

--Teillä on täällä tärkeämpää toimittamista?

--Voi olla. Ja _jos_ matkustan jonnekin, en missään tapauksessa
Helsinkiin.

--Toivon, että tekin menettelette olosuhteiden mukaisesti. Te olette
minun palveluksessani...

--En tästä päivästä enää. Olenkin tullut tänne vain eroa
palveluksestani pyytämään.

Rabbing kohotti kulmakarvojaan.

--Te sanotte irti itsenne? hän kysyi.

--Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni
vakiintunut.

--Palkka ei riitä teille?

--Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen,
että ihminen ei elä pelkästä leivästä...

--Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun
liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille.

--Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän
liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle.

Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään
oikean yhä päätä tukiessa.

Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin.

--Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan
minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti
minua...

--Turhia! Te kyllä löydätte helposti uuden palvelijan.

--Ja te uuden isännän? välkähti salamannopeasti Rabbingin säilä.

--Kenties en yhtä helposti, vastasi Johannes. Mutta koetan olla aluksi
oma isäntäni.

Rabbing katsoi tutkivasti häneen. Ja palasi sitten äskeiseen.

--Palvelijoita minä kyllä löydän, hän sanoi, mutta en teidän
kaltaistanne.

Johannes kumarsi.

--Kiitän tunnustuksesta, hän sanoi. Mutta emmeköhän me jo nyt voisi
jättää korupuheita?

--Minä vannon, se ei ole mitään korupuhetta! väitti Rabbing kiivaasti.
Minä olen todellakin ollut teihin sangen tyytyväinen.

--Uskon teihin. Näin eron hetkellä.

--Te tarkoitatte siis totta eronpyynnillänne?

--Minä en ole vielä koskaan mitään niin totta tarkoittanut.

--Ette mistään hinnasta...? yritti Rabbing vielä.

--Ei ole mitään niin kallista hintaa maailmassa. Sillä minä olen jo
kyllin myönyt itseäni.

Rabbing vilkaisi häneen. Sitten hän jatkoi toisella, muuttuneella
äänenpainolla:

--Se on vahinko. Minä olin aikonut teidät kohottaa pian korkeampaan
asemaan.

--Nyt se ainakin on liian myöhäistä jo.

--Ei vielä myöhäistä, koska istutte siinä. Ettekä te voi vielä vastata,
ennen kuin kuulette, _mihin_ asemaan minä olin aikonut teidät kohottaa.

--Minä kuuntelen. Siis mihin asemaan?

--Omaani. Mitäs te siihen sanotte?

Johannes vaikeni, sillä hän ei todellakaan tiennyt mitä sanoa.

Se oli heitto, joka tuntui! Rabbing katseli voitonvarmana häntä.

Johannes aavisti heti, että tuossa mahtoi taas joku paula piillä.
Rabbingin kanssa täytyi olla aina varoillaan.

Mutta kun hän ei keksinyt sitä, hän vaikeni edelleen.

--Te hämmästytte? jatkoi Rabbing. Taikka te ette usko sanoihini?

--Minä uskon.

--Ja kun te tarkemmin mietitte asiaa, tekin pidätte sitä aivan
luonnollisena.

Rabbing kuvaili nyt kaunopuheisesti sen hänelle. Hän oli jo vanha mies,
hänellä ei ollut ketään perillistä. Hänen oli jo aika ruveta
jälkeläistä itselleen ajattelemaan.

Silloin olivat hänen silmänsä itsestään kääntyneet Johannekseen.

Johannes oli ainoa sivistynyt mies hänen liikkeessään. Johannes oli
nuori, Johannes oli älykäs. Sitäpaitsi hän oli hyvissä naimisissa.

Ja juuri siitä hän oli aikonut puhua Johannekselle.

Hän oli kuullut, että oli tullut jotakin Johanneksen ja hänen vaimonsa
välille. Hän ei tahtonut tietää, mitä se oli, hän ajatteli vain
liikettään ja liikkeensä parasta. Mutta ei saanut tapahtua mitään
skandaalia.

Johanneksen oli siis otettava lusikka kauniisen käteensä ja kotimaahan
matkustettava. Tuo tyttö, tuo kasvinsisar, oli jotakin toista tietä
omalle maalleen toimitettava.

Hänen vaimonsa jäisi vielä joksikin aikaa Parisiin, koska lapsikin
kuului sairastavan. Sitten hän palaisi kotiin ja eläisi Johanneksen
kanssa yhdessä, kuten ennenkin. Ellei mitään läheisempää väliä enää
heidän kesken syntyisikään, olisivat he kuitenkin mies ja vaimo
yhteiskunnan silmissä.

Ja se oli tässä pääasia.

--Ja minun tuleva asemani teidän liikkeessänne? kysyi Johannes häntä
vielä koetellakseen.

Se voisi jo heti muuttua, selitti Rabbing. Aluksi hänen itsensä
tietysti täytyisi vielä pitää eräitä ohjia käsissään.

Johannes nousi.

--Kiitos kunniasta, hän sanoi. Mutta minä en suostu mihinkään, mitä te
ehdotatte.

--Te ette suostu?

--En. Ellei vaimoni tahdo avio-eroa sen jälkeen mitä on tapahtunut, hän
voi olla tahtomatta. Mutta minä en missään tapauksessa anna sellaisten
asiain sitoa itseäni.

--Miettikää, mitä teette! Tämä hetki on ratkaiseva.

--Tiedän sen. Ja minä huomaan vasta nyt, kuinka alas minä olen mahtanut
joutua, kun uskalletaan vedota minun esimieheeni näissä asioissa.

--Ei esimieheen, vaan ystävään.

--Myöskin isäni ystävä te olitte. Mutta te tapoitte hänet.

--Te olette hullu!

--Ja te...

Rabbing nousi ja kumarsi syvään vastaukseksi.

--Nöyrin palvelijanne, hän virkahti äänellä, joka ilmoitti, että he
tästä saakka olivat verivihollisia. Ja saattoi ovelle saakka häntä.




20.


Vielä saman päivän iltapuolella yritti Johannes lastaan katsomaan.
Häntä ei päästetty sisälle.

Häntä ei otettu vastaan ollenkaan.

Kun Johannes rupesi itsepintaiseksi, ilmestyi hänen eteensä vapaaherra
Carp, joka kohteliaasti, mutta päättävästi pyysi häntä poistumaan.

Hänellä oli lyhyt keskustelu vapaaherran kanssa.

Tämä ilmoitti, että avio-ero nyttemmin näytti välttämättömältä.
Vapaaherra itse ottaisi järjestääkseen asiat ja antaisi tiedon niiden
menosta Johannekselle, mikäli se kävisi tarpeelliseksi.

Johannes kumarsi. Kaikki tuo ei merkinnyt hänelle vähääkään!

Näin kului jälleen eräitä päiviä.----

Voi tapahtua, että Johannes hetkeksi heräsi lemmenhurmastaan. Varsinkin
illoin, kun oli vielä liian varhaista mennä teatteriin tai konserttiin,
valtasi syvä kaiho hänet. Liisa ymmärsi heti, mistä oli kysymys, mutta
ei sanonut mitään. Tuijotti vain tummin aavistuksin vastaisuuteen ja
kätki kyyneleensä.

Sellaisina iltoina sattui myös, että Johannes tapasi itsensä
hiiviskelemästä sen hotellin ympärillä, jossa vapaaherra Carp asui.

Mitä hän etsi sieltä? Hän ei itsekään tiennyt sitä oikein. Mutta hän
olisi niin mielellään tahtonut nähdä vilauksen Seidistä. Eikä Signen
tai Irenenkään näky olisi ollut hänelle yksinomaan vastenmielinen.

Kerran hän ei voinut vastustaa enää kiusausta. Hän meni sisälle
hotelliin ja tiedusti omaisiaan.

Sanottiin, että Seidi oli kuollut.

Ei oltu katsottu tarpeelliseksi edes ilmoittaa siitä Johannekselle.

Eikä Johanneskaan enempää tiedustellut. Mitä liikutti häntä enää,
milloin hautajaiset olisivat tai olivatko olleet jo! Pääasia oli, ettei
hänellä enää ollut mitään tekemistä noiden ihmisten kanssa.

Pois oli mennyt ainoa rakas muisto hänen avioliittonsa ajoilta.

Se oli ensimmäinen ruumis, jonka yli hänen tiensä kulki. Niin ainakin
tuntui Johanneksesta.

Hänen onnensa kävi kalliiksi hänelle, tuon hän tunsi samalla. Mutta
sitä enemmän ja sitä lujemmin hän päätti myös pitää kiinni onnestaan.

Samana iltana hän ilmoitti Liisalle, että heidän kenties nyt olisi aika
matkustaa pois Parisista.

Minne he matkustaisivat?

Samantekevä minne. Ehkä aluksi Italiaan.

--Se on hyvä, sanoi Liisa. Me jätämme siten jälkeemme paljon
entisyyttä.

Matka päätettiin seuraavaksi päiväksi.

He olivat oikein onnellisia tuosta päätöksestä. Ja kun oli aikaa vielä,
he pistäytyivät erääsen pieneen teatteriin iltaansa viettämään.

Siellä sattui tapaus, joka antoi heille ikäänkuin esimaun alkamansa
tien vaikeuksista.

Teatterissa näyteltiin erästä uutta näytelmää, jonka ensi-ilta oli
ollut vasta pari päivää sitten ja herättänyt kaikkien kirjallisten
piirien huomiota. Permanto oli täynnä korkeinta ylimystöä. Aitiot
välkkyivät kaljuja päitä ja jalokiviä.

Myöskin Johannes tunsi itsensä epävarmaksi tässä seurassa. Ehdoton
eleganssi hänen ympärillään hämmästytti ja arastutti häntä.

Liisa taas olisi mieluimmin mennyt heti pois. Sillä vaikkakin hän oli
siististi puettu, tunsi hän olevansa harakanpelätys kaikkien noiden
kahisevien, avokaulaisten ja kaunispiirteisten aatelisnaisten joukossa.

Väli-aikoina he tuskin uskalsivat nousta paikaltaan. Tuntui niin
turvattomalta kulkea käytävässä noiden hitaasti siirtyvien jonojen
välitse, noiden kylmästi ja kriitillisesti tarkastelevien silmien alla.

--Mennään pois, lausui Liisa. Etkö näe, että kaikki katsovat meihin?

--Turhia! virkahti Johannes. Eivät töllötä edes niinkään paljon kuin
meillä Helsingissä.

--Eivät, myönsi Liisa, mutta heillä on eräs inhoittava tapa katsoa.
Vilkaisevat vain ja muodostavat mielipiteensä.

Samassa seisoivat vapaaherra Carp, Irene ja Signe heidän edessään.

Liisa huomasi heidät ensin eikä voinut olla päästämättä pientä
huudahdusta. Johannes huomasi heidät sitten ja tahtoi vetää pois
Liisan, ennen kuin vastaantulijat heitä näkisivät.

Se oli kuitenkin liian myöhäistä jo.

Irene oli jo keksinyt heidät. Hänen tummat silmänsä olivat vihasta
leimahtaneet.

--Hahaa, huusi hän korkealla äänellä ranskaksi, siinä on mies, joka on
jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja karannut porton kanssa!

Ihmiset keräytyivät heidän ympärilleen. Kaikilla syvä, miltei
uskonnollinen vakavuus kasvoillaan. Olihan kysymyksessä »cause de
passion». He olivat silmänräpäyksessä selvillä asiasta.

--Hän on minun oikea puolisoni ihmisten ja Jumalan edessä, sanoi
Johannes samalla kielellä. Te, hyvä rouva, olette kokonaan vieras
henkilö minulle.

Liisa oli käynyt aivan kalpeaksi. Irene osoitti nyt häntä sormellaan ja
huusi:

--Katsokaa hänen hattuaan! Näkyy, että hän on kadulta löytänyt sen!

Se oli liikaa Liisalle. Hän purskahti itkuun ja Johannes kiirehti
johdattamaan hänet pois teatterista. Hänenkin mielensä oli aivan
kuohuksissa. Mitään tällaista hän ei olisi ennen uskonut mahdolliseksi.
He saivat ajurin ja ajoivat suoraan hotelliinsa.

Liisa itki hiljaa. Johannes istui synkkänä ja puristi keppinsä päätä
suonenvedon tapaisesti. Kumpikin tunsivat he merkittyjä olentoja
olevansa.

Miksi hän ei ollut lyönyt sillä! Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa
tässä mielentilassa.

Kaikkein vähimmän hän oli odottanut Ireneä teatterissa tapaavansa.
Olihan lapsi kuollut. Siitä oli ollut todistuksena myös naisten syvä
surupuku.

Nähtävästi oli mieliala ruumishuoneessa käynyt heille liian synkäksi.
Ja Carp ehdotellut, että he menisivät illalla hiukan ulos, kun ei asia
kuitenkaan itkusta parantunut.

Tuo ajatus lepytti hiukan Johannesta.

Voihan nainen noissa olosuhteissa tehdä mitä tahansa. Ei saanut tuomita
niin ankarasti Ireneä. Hän koetti myöskin lohdutella Liisaa. Tämä ei
sanonut mitään eikä näyttänyt silmiään.

Vasta hotellissa hän kuiskasi painaen kädellä sydäntään:

--Minua ei kukaan vielä ole loukannut näin. Ei, minä en unohda tätä
elämässäni.

--Elämä on pitkä, lausui Johannes. Jos emme unohda mitään, me emme
koskaan tule olemaan onnellisia.

--Juuri sitä minäkin pelkään, virkahti Liisa jälleen itkuun
purskahtaen.

Johannes tunsi itsensä hänen surunsa edessä tuiki avuttomaksi ja
voimattomaksi. Ja hän alkoi aavistaa, mitä merkitsi olla yhteiskunnan
ulkopuolella ja mitä se merkitsi varsinkin naiselle, jolla ei ollut
sotisopaa mitään, ainoastaan oma herkkä ja väreilevä rakkautensa.

Ei nimeä, ei säätyä, ei perhettä, kotia eikä asemaa. Vain tietoisuus
siitä, että oli tehnyt oikein ja polkenut lait ja laitokset jalkainsa
alle.

Sitä ei yhteiskunta tulisi hänelle ikinä anteeksi antamaan.









--- Provided by LoyalBooks.com ---