Taistelu Roomasta I Historiallinen romaani   By: Felix Dahn (1834-1912)

Historiallinen romaani

Kirj.

FELIX DAHN

Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin Helsingissä 1904.

SISÄLLYS:

I. Teoderik II. Atalarik III. Amalasunta IV. Teodahad V. Vitiges I

ENSIMMÄINEN KIRJA

TEODERIK

"Dietericus de Berne, de quo cantant rustici usque hodie."

ENSIMMÄINEN LUKU.

Oli viileä kesäyö vuonna viisisataa kaksikymmentä kuusi jälkeen Kristuksen.

Raskaana pilveili paksu sumu tummapintaisen Adrian päällä, jonka rannat ja vesi sulautuivat yhteen epämääräisessä pimeydessä; vain kaukaiset salamat loivat silloin tällöin väräjävän valon hiljaiseen Ravennaan. Epätasaisesti pysähdellen tuuli suhisi rautatammissa ja pinjoissa kummulla, joka kohoaa hyvän matkan päässä kaupungin länsipuolella ja jota kerran koristi silloin jo puoleksi rappeutunut ja nyt jäljettömästi kadonnut Neptunuksen temppeli.

Tällä metsäylänteellä oli aivan hiljaista, vain myrskyn irtirepimä kallionkappale vieri silloin tällöin valtavaa ryskettä synnyttäen kivisiä rinteitä alas ja putosi lopuksi loiskahtaen liejuiseen veteen, joka täytti merilinnoitusta kaikilta puolin ympäröivät kanavat ja haudat.

Tai irtautui rapautunut kivilaatta vanhan temppelin paneelikatosta, putosi marmoriportaille ja musertui koko rakennuksen pikaisen hajoamisen enteitä.

Mutta näitä omituisia ääniä ei tuntunut huomaavan mies, joka istui liikkumattomana temppelinportaiden lähinnä ylimmällä astuimella nojaten selkäänsä ylintä astuinta vasten ja ääneti, herkeämättä katseli yhteen suuntaan: kummun yli kaupunkiin päin.

Kauan hän istui niin liikkumattomana, mutta ikävöiden odotellen: hän ei huomannut, että tuuli ajoi raskaat sadepisarat, jotka alkoivat yksitellen putoilla, hänen kasvoihinsa ja leikki rajusti valtavan, hopeanvalkoisen parran kanssa, joka ulottui kuparivyöhön saakka peittäen melkein kokonaan vanhuksen leveän rinnan.

Vihdoin hän nousi ja astui pari askelta marmoriportaita alaspäin. "He tulevat", sanoi hän.

Alkoi näkyä tulisoihdun loiste, joka nopeasti läheni temppeliä kaupungista päin, kuului nopeita, voimakkaita askeleita ja pian nousi kolme miestä portaita ylös.

"Terve, mestari Hildebrand, Hildungin poika", huusi etumaisena kulkeva soihdunkantaja, joka oli nuorin tulijoista, goottien kielellä tavattoman soinnukkaalla äänellä, kun oli päässyt pronaoksen eli etusalin rappeutuneeseen pilarikäytävään.

Hän nosti soihdun ylös kädensija oli kaunista korinttilaista kuparityötä ja nelisivuinen varjostin läpinäkyvää norsunluuta ja pisti sen kuparirenkaaseen, joka piti koossa haljennutta keskipylvästä.

Soihtu valaisi apollomaisen kauniit kasvot, joita hymyilevät vaaleansiniset silmät kaunistivat; keskellä otsaa jakautui kullankeltainen tukka kahteen pitkään, pehmeään suortuva aaltoon, jotka hyökyivät molemmilla puolin hartioille saakka; suu ja nenä olivat melkein hennoista piirteistään huolimatta muodoltaan täydelliset, hieno vaaleankeltainen parranalku peitti ystävällisesti hymyilevät huulet ja hiukan halkonaisen leuan. Hän oli pukeutuneena aivan valkoisiin: hienovillaiseen sotavaippaan, jota oikealla olalla piti kiinni vaakalintua kuvaava kultasolki, ja pehmeästä silkistä tehtyyn roomalaiseen tunikaan, molemmat läpikudotuilla kultaraidoilla koristetut; valkeat nahkahihnat kiinnittivät sandaalit jalkoihin ja ulottuivat ristiin punottuina polviin saakka; paljaissa, hohtavan valkoisissa käsivarsissa oli kaksi leveätä kultahihnaa. Kun hän nyt seisoi siinä ja lepäsi matkasta oikeassa kädessä pitkä keihäs, joka oli samalla kertaa sauvana ja aseena, ja vasen käsi lanteilla, katsellen hitaampia seuralaisiaan, tuntui kuin olisi nuorekas jumalolento harmaan temppelin parhailta ajoilta taas palannut sinne.