Taistelu Roomasta II Historiallinen romaani   By: Felix Dahn (1834-1912)

Historiallinen romaani

Kirj.

FELIX DAHN

Suomentanut Werneri Tukiainen ["Ein Kampf um Rom"]

Ensimmäisen kerran julkaissut Yrjö Weilin Helsingissä 1905.

SISÄLLYS:

V. Vitiges II VI. Totila I Totila II VII. Teja

VIIDES KIRJA

VITIGES II

ENSIMMÄINEN LUKU.

Saavuttuaan leiriin kuningas Vitiges tapasi kaiken mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Yleinen hätä tempasi hänet surustaan ja antoi hänelle tarpeeksi tekemistä.

Hän näki sotajoukon täydellisessä hajaantumistilassa ja useihin puolueihin jakautuneena.

Hän huomasi selvästi, että koko goottien kansa olisi ollut auttamattomasti hukassa, jos hän olisi luopunut kruunusta tai jättänyt sotajoukon oman onnensa nojaan.

Useita pienempiä joukkoja hän näki jo lähtövalmiina.

Muutamat aikoivat liittyä Ravennan kreiviin, Grippa vanhukseen.

Toiset aikoivat mennä kapinallisten puolelle, toiset lähteä Italiasta ja paeta Alppien yli.

Oli sellaisiakin, jotka puolsivat uutta kuninkaanvaalia. Tässäkin asiassa olivat eri puolueet aseet pystyssä toisiaan vastaan.

Hildebrand ja Hildebad pitivät vielä niitä koossa, jotka eivät tahtoneet uskoa kuninkaan paenneen.

Vanhus oli sanonut, ettei hän, jos Vitiges todellakin oli paennut, lepäisi ennenkuin valapattoinen kuningas oli saanut samanlaisen lopun kuin Teodahad.

Hildebad haukkui konnaksi jokaista, joka näin ajatteli Vitigeksestä.

He olivat miehittäneet kaupunkiin ja kapinallisten leiriin johtavat tiet ja uhkasivat väkivallalla pysähdyttää jokaisen, joka aikoi sinne päin. Herttua Guntaris oli saanut tiedon syntyneestä hämmingistä ja marssi hitaasti joukkoineen kuninkaallista leiriä kohti.

Kaikkialla Vitiges tapasi levottomia ryhmiä, lähdössä olevia joukkueita, kuuli uhkauksia ja haukkumasanoja, näki uhkaavia aseita. Millä hetkellä tahansa saattoi kautta leirin alkaa hirmuinen verilöyly.

Nopeasti ja päättäväisesti hän riensi telttaansa, otti kruunukypärän päähänsä ja kuninkaansauvan käteensä, nousi uljaan sotaratsunsa Boreaksen selkään ja ajaa karautti pitkin telttakatuja seuralaisenaan Teja, joka piti hänen päällään Teoderikin sinistä kuninkaanlippua.

Keskellä leiriä hän tapasi joukon miehiä, naisia ja lapsia goottilainen, kansasta muodostettu sotajoukko kuljetti aina ne mukanaan joka uhkaavan näköisenä vyöryi länsiportille päin.

Hildebad käski miehensä portille keihäät tanassa.

"Päästäkää meidät ulos", huusi joukko. "Kuningas on paennut, sota on lopussa, kaikki on hukassa. Me koetamme pelastaa itsemme."

"Kuningas ei ole sellainen raukka kuin sinä", sanoi Hildebad tuupaten etumaista miestä hiukan taaksepäin.

"Hän on petturi", huusi tämä. "Hän on hylännyt ja pettänyt meidät muutamain naisen kyynelten vuoksi."

"Niin", kiljui toinen, "hän on tapattanut kolme tuhatta veljistämme ja sitten paennut."

"Valehtelet", sanoi levollinen ääni ja Vitiges ilmestyi kulman takaa.

"Terve, kuningas Vitiges", huusi jättiläismäinen Hildebad. "Tässä hän nyt on. Enkö sitä teille sanonut, te raukat.

"Mutta jo sinun oli aika tullakin muuten täällä olisi käynyt huonosti."

Silloin Hildebrand saapui oikealta muutamain ratsumiesten kanssa.

"Terve, kuningas Vitiges, terve, kruunu päässäsi", huusi vanhus.

"Ajakaa ympäri leiriä, kuuluttajat, ja kertokaa mitä olette nähneet. Koko kansa huutakoon: 'Eläköön, kuningas Vitiges ja hänen koeteltu uskollisuutensa!'"

Mutta Vitiges kääntyi surullisena poispäin vanhuksesta.

Ratsumiehet kiitivät salaman tavoin joka suunnalle. Pian kaikui kaikilta kujilta jyrisevä huuto: "Eläköön, kuningas Vitiges". Joka paikassa yhtyi äsken vielä niin kiihtynyt joukko huutoon.

Kuningas silmäsi tuskansekaisella ylpeydellä tuhatlukuista joukkoa.

Ja kreivi Teja kuiskasi hänelle: "Kuten näet, olet pelastanut valtakunnan."