Elävänä haudattu Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10)   By: Oskar Höcker (1840-1894)

Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10.)

Nuorisolle ja kansalle kertonut

OSKAR HÖCKER

Suomennos.

Helsingissä, 1881. G. W. Edlund, kustantaja. J. Simelius'en perillisten kirjapainossa.

1.

Autuas on jokainen, kuin Herraa pelkää ja hänen teillänsä vaeltaa. (Ps. 128, 1.)

Badenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta Wehra lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei tarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen; vaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät porphyri vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin kalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen tumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja niittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä etäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen välkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden huippuja ympäröiviä jää peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse kääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja kaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla vaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.

Juuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta vuotta iältään, joka eräänä sunnuntai ehtoona keväällä 1857 oli laskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in ylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä paidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki ulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset kengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön katselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa ihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä sukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo nuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon, ikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein kappalten Luojaa.

Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.

Myös alkoivat he uuden laulun:

"Puiden tuoksu, juoksu purojen Oi ihanaa, mi laulu lintujen! Mi iloinen ja riemuinen Ja viini, mi juoma herttainen."

Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden jokainen taskustaan otti piipun tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.

Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat huomasivat sivulla makaavan Anteron.

"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."

"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön hän, mitä haluaa, kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."

"Kuitenkin lausut totuuden, Ruppert ", otti Antero sanoakseen. "Sinä vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi, ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi rakastaa."

"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja alkaa: 'Ja kirjoitettu on ' ... hahaha!"

Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.

"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento; surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään."