Ennen ja nykyään 1 Kuvauksia naisen elämästä   By: Hanna Ongelin (1848-1893)

KUVAUKSIA NAISEN ELÄMÄSTÄ.

Kirjoittanut Hanna Ongelin.

Suomennos.

I.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1886.

Ennen.

Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet, koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa. Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin, ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö kultahela veitsineen vyötäisillä.

Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä, että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen.

Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas portaista.

Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni, ennenkuin astuin ylisiltä.

Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin?

Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata.

Asa Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta kurkkuani.

Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä ruoka aitasta.

Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen.

Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven, joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran.

Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin Asa Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa.

Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen?