Goethen runoja   By: Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832)

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Esipuhe

Yö Onni Lauluilleni Sokkosilla Jo, Friederike, herää! Löi sydämeni: ratsahille! Kotka ja kyyhky Vaeltajan myrskylaulu Vaeltaja Prometheus Resensentti Muhammedin laulu Ganymedes Taiteilijan iltalaulu Nicolaille Pyhä mies ja fauni Metsämiehen iltalaulu Kaukaiselle armaalle Ihmisyyden rajat Lidalle Jumaluus Amor ja runottaret Alppi Uusi Amor Malja Yö ajatuksia Harpunsoittajan lauluista Aamuinen valitus Legenda Levoton veri Terve menoa! Esikuva Tunnustus Harras huokaus Sotilaan lohdutus Maailman meno Hautakirjoitus Talismani Nää, tertut täyteläiset Jos muodoin tuhansin sa itses peität Jälleentapaaminen

MIETELMIÄ JA PIKKURUNOJA:

Minä kuljen maita manteria Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei Te menkää! On iloni mulla Minun satulaani te jäädä suokaa On perintöosani Innostus se, sanonpa teille Voi täällä kaikkea Sua kompassis johtaa Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan Noin nuoret ne itselleen uskottaa Ei mulle ois Menis elämä Olet muodolla murheisella Näin Quidam lausuu On sormia Me ratsain ristiin rastihin Jos mun kanssani Typötyhjä Jalo mies jos vastahas rikkonut Se teko se vasta Siis vihdoin painovapaus Jos et tahdo Oo kohtelias rahvaallekin Tuli suuresta seurasta parhaillaan Sa kanna kuormas Ilomieliä Voit säästää sa vaivasi Jos käydä sa tahdot Ei kurkota katse korkeimpaan Tuhat kärpästä Kiitetty olkoon rypäleen jumala Suuret ja pienet Et toivoa taitais Jos tahdot taiten vaeltaa Kuka mies Että naiset vihaa Sitä miestä Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään? Koska kumartainkin Näin unta Sinut armahastas jos erotetaan Tääll' oletko taivahan laina Saa aistit sekaannusta

ESIPUHE

Samalla kertaa »avoimena» ja »salaperäisenä» seisoo Goethe »hämmästyneen maailman edessä» lainataksemme hänen oman kuvansa »Talvisesta Harzin matkasta»: avoimena ja yksinkertaisena kuin luonto, jonka näemme ympärillämme kasvavan ja kukoistavan, alati itseään uusien ja nuorentaen, mutta myöskin salaperäisenä ja ongelmallisena kuin luonto, joka mustasukkaisesti kätkee meiltä syntynsä ja voimansa selityksen. Hän on samalla kertaa helppo ja vaikeatajuinen, kevyt ja syvällinen, hän tuntuu yhdistävän itseensä tunteen lennon ja ajatuksen painavuuden, kukan ja hedelmän, kevään levottoman kaipauksen ja syksyn alistuvan rauhan, päiväpaisteen ja tähtivalon, hän on maan poika, tomun ja murheen kahlehtima, mutta hän voi myöskin tulla meitä vastaan kuin Ariel Aeoluksen harppujen saattamana. Sen rikkaan inhimillisyyden lähteitä, joista hänen runoutensa on vuotanut, niitä alkuelämyksiä, jotka ovat muodostaneet hänen persoonallisuuttaan, emme missään ole niin lähellä kuin hänen lyriikassaan. Siinä tunnemme paljaimpana hänen valtimonsa lyönnin. Siinä aavistamme olevan kätkettynä hänen neroutensa ja vaikutusvoimansa syvimmän salaisuuden. Siitä voimme välittömimmin lukea hänen sydämensä ripin ja helpoimmin seurata hänen elämänvaelluksensa jälkiä. Goethen valtavassa, henkisen elämän eri aloille suuntautuneessa tuotannossa on lyriikalla keskeinen, vallitseva asema. Se on jokaisen Goethe lukijan lähtökohta, mutta se on myöskin se päätepiste, johon hän palaa »Wilhelm Meisterin» ja »Faustin» jälkeen. Lyriikallaan ennen muuta on Goethe ensiksi laulanut itsensä jokaisen uuden sukupolven tietoisuuteen ja lyriikallaan tulee hän varmaan kauimmin puolustamaan asemaansa maailmankirjallisuudessa. Runouden klassikkojen joukossa on Goethe ennen kaikkea lyyrikko, ehkä suurin, minkä historia tuntee.