Hanna   By: Johan Ludvig Runeberg (1804-1877)

Kolme laulua

J. L. Runeberg

Suomentanut P. Cajander

ENSI LEMMELLE.

Ens lemmeltäni kerran tiedustin: eloni tähti, kuinka synnyitkään, ja mistä lempeän sä loistos sait? Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan, kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun? Ma lausuin: pilven milloin heleän ja milloin synkän näin sun peittävän, yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo. Taas lausui tähti: näitkö, kuinka mun pian himmentääpi päivä maallinen? Ma lausuin: monen päivän loistossaan näin nousevan ja valos voittavan, se yhä laski, sin' et milloinkaan. Ja tähti taas: valooni luotatko, elosi toivon siitä sytyttäin? Ma lausuin: pilven takaa hymys näin ja päivän loiston takaa tuikkehes, viel' loistat tuolla puolen haudankin. Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun? Ma oman rintas olen huokaus, mi rauhan toivoss' etsi taivastaan, Ma oman henkes olen välkähdys, mi säteillen lens synnyinmaahansa, ma oman sielus päivänpaiste oon, sä helläss' elät hohtehessani.

ENSIMMÄINEN LAULU.

Kuin virta tunturin ja lähde laaksomaan sen verran kumpikin vain tunsi tuttuaan.

Tullut on riemuineen juhannuksen ilta jo. Länness aurinko kirkasna loisti ja loi valoaan ikivanhaan pappilahan, joka tyynen lammen lahdessa päilyi. Mut kamarinsapa ikkunass' arvosa pastori istui, piippua poltti ja tiellen päin loi hartahan katseen, joskus löyhäyttäin savupilven pois kädellänsä. Mielissään Turust' ootti hän nyt tänä iltana poikaans ainoista, armastaan, ikävöityä ainakin vuoden. »Jos hyvin käy sinun tutkintos ja jos saat hyvät lauseet, tuo kesäseuraksi itselles joku kumppani köyhä, muuten sa nuorena tääll' ikävystynet vanhojen kesken.» Kirjoittanut oli näin, tytyväisenä nyt tupakoiden vartosi kumpaakin, etupäässä tok' armasta poikaa.

Vaan hänen ainoa tyttärens, seitsentoistias Hanna kangaspuillahan viel' emännöitsijä huonehess' istuu. Terve hän on, punottaa kuin varjossa mansikkamarja, kun, puku notkea yllään, siin' ilo tointahan hoitaa. Rinta, miss' on sydän tahraton alla, se paulomatonna paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään, kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo. Silmäpä kirkas on niinkuin peili ja riemusta loistaa.

Vielä hän jatkanut ois, jos ei olis joutunut juhla, nähden riemulla näin yhä raidan liittyvän raitaan; vaan kun kellon helkynnän kamarista hän kuuli, herkesi toimestaan hän, koppahan puolat ja langat laski, ja otsaltaan hiussuortuvan kostean pyyhkäs. Työtään silmäsi sitten mielissään hymyellen, saksihin tarttui, katkaisten kudelankojen päitä, ääneti vain, mut näin toki haasteli hän sydämessään: »Tuskin on kangasta sievempää; puna tuo miten kauniist' yhdistyy sinen kanssa, ja reunassa rihmanen keltaa! Jospahan huomenna tuosta jo ois hame päälläni mulla! Kerta kun, ylläni tuo, erilaisena hiukkasen kuin muut maatytöt, kirkosta käyn ja kun portaillen pysäynnyn, lämmöstä hehkuen, sievänä näin, koreampana muita, ääneti kaikk' kadesilmin he silloin vilkkuvat varmaan. Vaan kun saapuu luo nimismies rikas, arvosa herra, pöyhkänä, ylpeillen, ja kun muut hänt' arkoen väistää, kättäni suutelemaan hän jää, niin vanha kuin onkin.»

Aatteli näin hymysuin, sydämessähän riemu, ja nousi, akkunan aukaisi toisenkin, joi viileytt' illan; mutta sireenin tuoksu ja tuomen puistosta sisään virtasi tuulenhengen kanssa ja huonehen täytti.