Hanna   By: Minna Canth (1844-1897)

Kirj.

Minna Canth

1917 (1886)

I.

Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä loisti tuli.

Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta jatkuisi.

Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.

Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa päällä.

Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat! Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän perästä.

Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä Jussi oli paha potkimaan.

Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.

Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?

Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta. Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan? Ellei vaan hiiret ? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo paha uni enää tule vaivaamaan.

Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan. Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi ? Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän raukkaa vaivasi?

Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta sittenkään kuulunut.

Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään, palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään, voi, voi !

Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.

»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.

»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»

»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»

»Odotan pappaa.»

Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.

»Paljonkohan kello on?»

»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»

»Saanko jättää oven auki?»

»Peloittaako sinua?»

»Peloittaa vähän.»

»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»

»En minä ole kipeä.»

»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»

»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja tahtoi purra.»