Helena Wrede Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta   By: Gustaf H. Mellin (1803-1876)

Romantinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta

Kirj.

G. H. MELLIN

Suomentanut R. M. [Robert Mellin]

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1879. H. F. Helmisen kustantama.

I.

Oi ihmis sydän! Olentomme onnettomuuden ja onnen ihmeellinen vallitsija! Ei voi kukaan polkea tuomioitasi, tuomittessasi meitä joko elämään tahi kuolemaan. Tutkimaton! Itse olet tuomari ja teloittaja ja rikollinen.

Oi ihmis sydän! Taivaallisen valon säteiden ihmeellinen kangastus! Pyhä maailma, sisimmän sisumme iäisistä kipinöistä muodostettu! Ei mikään maallinen voima voi häiritä sitä paratiisia, jonka itsellesi luot, ja kuitenkin sen ihanuus on katoavainen ja muuttuvainen, niinkun häälyväin pilvien hahmut taivaalla, jotka, kyyneliksi muuttuneina, maahan putoavat. Miksi kantaa ihanin onnesi omaa turmaansa helmassaan?

Sinä iäisen tulen tytär, joka kätket näkymätöntä ihanuuttasi rinnassamme, joka vapiset valtimoissamme ja elät elostamme! Hellätuntoinen, raskaasen tomuhuntuun peittynyt enkeli! Miksi etsit onneasi ulkona itsestäsi? Miksi ja'at toisille hellyyttä, joka kuluttaa meitä heidän vuoksensa, niinkun uhria epäjumalan kuvalle? Ah! Moitittava silmäys jumaloituu silmistä, loukkaava ajatus, jonka synkeä hetki vastaamme viskasi lemmityn huulilta, kohtaavat sinua musertavaisesti, niinkun taivahan salamat. Sinä hentoinen, kaino nunna, maallis elämän vankilassa vapiseva, taivaasen ja kuolemattomuuteen kyynelten harson läpi katseleva! Sinä kärsit ja kuolet, ihmis silmän huomaamatta kärsimistäsi!

Taiteilija vaan, innostuksensa unelmissa, julkenee lähennellä pyhyyttäsi. Hän näkee ja tietää mitä tunnet, mitä toivot. Taiteen ja lemmen oikeudet ovat yhtäläiset: ulkonaisten suhdetten pinnan läpi silmäillä sielun syvimpään pohjaan.

Indian muinaistarut kertovat että, ennenkun ihminen luotiin, taivaan ylevät henget, toisiaan lempiessään, kohtasivat toisiaan ja yhtyivät yhdeksi ajatukseksi; mutta kun ensimäinen ja jalompi ihmissuku tuli maan päälle, sen lempiväiset yhtyivät yhteen silmäykseen. Nyt liittää rakkaus sydämen sydämeen, ja silmäys kuvastuu silmäykseen, ja ajatus sulaa ajatuksen kanssa yhteen, ja ne kaksi lempivää puolisoa eivät ole kaksi, vaan yksi: he tuntevat toisensa ja katsovat toistensa läpi, ja heidän sielunsa läpinäkyväisyys toinen toiselle on heidän autuutensa. Mutta pimeyden henki vaeltaa ihmiselämän läpi, huntu ilkkuvilla kasvoillaan. Hän hiipoo niin mielellään vieraan tunteen lempivän rintaan, hän houkuttelee nurjan silmäyksen lempivän silmistä, hän synnyttää loukkaavan ajatuksen lempivän sielussa: ja löydettyään yhden ainoan ajatuksen, yhden ainoan tunteen toisen puolison sydämessä toiselta salatuksi, nostaa hän huntunsa ja liehtoo ensimäistä tuhon tuottavaa kipinää, joka on tarttunut heidän onneensa, ja silloin voi ainoastaan heidän loppunsa maan päällä pelastaa heidän lempensä taivaalle.

II.

Ohut seinä eroitti pienoisen, yksinkertaisen kamarin vanhan kirkkoherran suuremmasta tuvasta. Suuri, kullattu uudin, raskaalla, tummanpunaisella samettisella esiripulla varustettu, valtasi melkein kolmannen osan huonetta ja suuremmoisella loistollaan sitä enemmin erosi huoneen muista vähistä ja kohtalaisista kaluista.

Jumalinen Saara, kirkkoherran vaimo, lykkäsi rukin luotaan, otti himeästi palavan lampun käteensä ja lähestyi varovaisesti uudinta. Hän piti lamppua selkänsä takana, ettei sen valo, hänen oman silmäyksensä kanssa, pääsisi varjostimien sisäpuolelle häiritsemään siellä nukkuvaa.

Lumivalkealla pään aluksella makasi nukkuva neiti. Kaksi viisitoista vuotiasta kättä, joiden välitse musta hiuskutrinen kiekuroitsi, peittivät ristiin laskettuina hänen kasvojaan, joista ainoastaan sievä leuka, väriltään kun ruusun valkoisimmat lehdet, oli näkyvissä.