Hiilivalkea   By: Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962)

Kirj.

V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS:

Sonetti sadun linnusta Dionysos Syyslilja Ikarus Iltapilviä Orvokit lumessa On kaikki syksyn tähdet syttyneet Unta Elegia yölle Mister Hartley »Hiljainen amiraali» Nuori David Palokärki Yötä kohti Viimeinen Lusignan Pieni Chelotte Hämärän lauluja Sonetti suomenkielestä Merikoski Maisteri Pietari Särkilahden kiusaus Kruunuja Nuijamiesten marssi Veljeshauta Syysilta metsässä Hiilivalkea Maria Rukous Sibylla Meri Sonetti kellosta

SONETTI SADUN LINNUSTA

Niin monen äänen kaiku kuollut on mun rinnassani öin ja päivin pitkin. Mut kuinka vuotten taakse painuisitkin, et joudu konsanaan sa unhohon.

Näin unta: kotipihan puistikon ma kuljin kevätöistä tietä pitkin, kun äänes pimennosta pensaston ma kuullessani hiljaa onnest' itkin.

Tän' yönä kotikoivut urvut saa ja keväthärmä kiiltää nurmikolla yön auringossa hopein, helmivöin.

Oi tuhat vuotta tahdon unhoittaa ja tuhat vuotta onnellinen olla ja kuulla laulua sen linnun öin!

DIONYSOS

Dionysos, jumala riemun, sun satosi tuleentuu. Kaikk' kesän muistoni vie mun on tänään syksyn kuu. Mik' on poissa, on iäksi poissa, miks eilistä surrakin! Syysselkeiden aamujen koissa ylös korjuujuhlihin!

Dionysos, jumala huuman, on päiväs saapuneet. Joka huulen vilvotat kuuman, joka silmästä pyyhit veet. Tule unohdusta tuoden, tule tanssien, seppelpäin, tule leikkejä, lauluja luoden, tule soittain, sytyttäin!

Dionysos, jumala hurman, kaikk' kesät katoo pois. Elon viinin kädestä surman ken hetkeks viedä vois! Ilosilmin ken astua tohti syysöiden pimeihin! Käsin täysin talvea kohti ja täysin sydämin!

SYYSLILJA

Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla.

Minä salaisten unten saituri oon. En herää ma kevään aurinkoon, ja suhinan suven päivien kuin suihkeen sadun lintujen minä uneni lävitse kuulen vain. Ja leikkejä tuulten lauhkeain ja poutapilvien karkelon vain aavistanut mun sieluni on. Mut tullessa ensi syksy yön minä unteni lippaan auki lyön. Kun katsovat tähdet maailmaa, mun uneni yöhön puhkeaa. Minä herään syksyyn härmäiseen ja vuoden ensi kylmyyteen. Ja edessä talven ja hallan ja yön minä uhraan mun sieluni salaisen työn. En herää ma kevään aurinkoon, minä herään syksyn suuteloon.

Suo päivän mennä ja toisen tulla, ei ole kiirettä mulla!

IKARUS

Ah, Ikarus sa oot, et enempää! Sun allas ammottavat aavat syvät. Kun siipiesi iskut heikentyvät, sun nielee ensi aalto vaahtopää.

Et untes rantaa ikinä sa nää, sun silmäs auringossa häikäistyvät. Mut turhat ystäväin on neuvot hyvät, kun kaikki veren kaiho kiidättää.

Sa uskalikko unten ulappain, sa tuudittama tuulien ja meren, sun tappiosi todistaja vain

on taivas, joka hautas tahdittaa. Niin anna kantaa, kiidätellä veren! Ah, Ikarus sa oot, et vähempää!

ILTAPILVIÄ

Mun uneni iltapilviä on, punaviitta urhoja kunniavahdissa ylt'ympäri kuolevan auringon. Surumarssin, mun kaipuuni soittaman tahdissa ne liehuvat lippunsa paareille tuo. Elon ruhtinas viimeisen loistonsa mahdissa yli maidensa kuningas katseen luo: »Te unet, te pilvi urohot, miss' olitte taiston ja voiman ajalla? Nyt on laanneet ilot ja taistelot. Te tulette myöhään, kuoleman rajalla. Yö nostaa ikuista valtikkaa.»

Jo unet, jo pilvet sammukaa!

ORVOKIT LUMESSA

On kuollut koko kukkamaa, mut silmämme ei unta saa. Ja kaihojemme siivet lyö, vaikk' on jo talvi, on jo yö. Kaikk' kevään lapset syksy vei, mut meitä ei, mut meitä ei.