Hovin Inkeri Historiallinen kertomus Pohjois-Karjalasta   By: Anni Kepplerus (1849-1899)

HISTORIALLINEN KERTOMUS POHJOIS KARJALASTA

Kirjoittanut Anni Kepplerus

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1897.

I.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan, jota Suomessa nimitetään »kreivin ajaksi», saivat rauhassa rehottaa Karjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla eväskonteilla varustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää polkua myöten. Puiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin rasittamaan, sen huomasi heidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta keskustelustaan.

Heidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti vastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen tanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan toiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun tarvis vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.

Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on niitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne herrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin hyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.

Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas; mutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten sen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta kadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä laukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut Nurmeksen rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas oli ottanut parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä herraltansa Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa, mutta niin pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun Jaakko sitten meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä miehineen hänet pois talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika lailla selkään hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta valittamaan, niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.

Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja. Sitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka vuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin viljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän veroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin vellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?

Kumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni luottamusta ja kunnioitusta.

Mies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin moni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha, jolla hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja kooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä katsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen johtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä, lujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko hänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain ratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut sitä katua.

Miettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.

Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja tehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me herroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita. Jos itse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja panisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin näkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä niinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.

Taneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.