Hovin Roosa   By: Friedrich Spielhagen (1829-1911)

Kirj.

Fr. Spielhagen

Saksan kielestä suomentanut Aatto S.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama. 1880.

I.

Kylän päässä, missä maantie vähitellen alkaa kohota vuoristoa kohti, oli oikealla puolella "Hovi". Siihen kuului asuinkartano ja pehtorin huoneus sekä pari tallia ja latoa, joiden välipaikat täytti korkea, hakatuista kivistä rakennettu muuri. Ei kukaan, ken matkallansa vuoristosta laaksoon nopeasti ajoi hyvin kivitettyä kylän katua, nähnyt tässä "hovissa" mitään, mikä sen olisi eroittanut kylän muista, vähintäänkin kahdestakymmenestä talosta, ellei hänellä ollut erittäin tarkka silmä huomaamaan ympäristön yksityiskohtia; vaan nuori ylioppilas ja maisemain kuvaaja, joka jalkasin matkaten saattoi paremmin tarkastella, näki heti ett'ei "hovi" ollut mikään tavallinen talo. Siinä oli ensiksi kaksi lehmusta, yksi portin kummallakin puolella. Ne olivat vähintäänkin yhtä vanhat kuin kirjoitus teräväkaarisen portin päällä (josta suurella vaivalla eroitti kirjaimet A.D. ja numerot 1, 6, 5, 2) ja vaakuna vuosiluvun yläpuolella, jota sade, tuuli ja raju ilma olivat niin kovin kosketelleet, että siinä, paitsi näitä kaikkia seppelöitsevää ritarin kypärää, oli varsin vähän vaakunaksi kelpaavaa. Rivi kivisiä, raskaalla ruostuneella piikkiketjulla yhdistettyjä pylväitä ympäröitsi hovin alaa pitkin maantietä ja samoin toisella puolella pitkin kaitaista kylän katua. Tämä vitja aita osoitti myöskin, että sen takana oli toisenlainen maailma kuin se, josta nuo repaleiset, iloiset ja nälkäiset olennot olivat kotoisin, jotka usein kiikkuivat tuntikausia kirisevillä rautanuorilla. Suuresti ja syystä kyllä harmistuneena avasi vanha, vaalenneesen pukuun puettu mies tuon tuostakin alakerran viheriöitä ikkunan peitteitä ja puristi ryppyistä nyrkkiään lapsille, jotka aina heti vanhuksen nähtyään alkoivat täyttä karkua juosta kylän katua alas. Nuo viheriät ikkunan peitteet olivat muuten enimmäkseen sulettuina toisessakin kerrassa. Tästä päättäen olivat asuinhuoneet huoneuksen toisilla sivuilla, pihaan päin, jos koko hovissa muuten asujia olikaan.

Jos nyt, tuosta sateen turmelemasta aatelisesta vaakunasta ja rautaisesta piikkiketjusta huolimatta, pientä, suuriin porttipuoliskoihin sovitettua ovea avasi ja katsoi hovin pihaan, niin ei sielläkään ollut paljon uteliaisuutta herättävää. Rautaisia, käsipuilla varustettuja portaita pääsi ylös kuistille, jossa oli muutamia viheriäksi maalatuita penkkiä; veistoksilla runsaasti koristettu tamminen ovi vei siitä edelleen porstuaan; pihan keskellä oli pyöreä katettu kaivo, yksinkertaisine laitoksineen vesiämpärin laskemista ja nostamista varten; pehtorin asunnon oven päällä suuret hirven sarvet; liian avonaisen katoksen alla yhdet häkkikärrit ja yhdet vanhat vaunuramut, joiden tangolla istui sangen kaunis riikinkukko; taempana muutamia kivestä rakennettuja, korjausta hyvinkin kaipaavia ulkohuoneita, jotka näyttivät kokonaan rauhaan jätetyiltä; niiden monesti paikattujen tiilikattojen yli kumartelivat komeain puiden korkeat latvat siinäpä olikin likipitäin kaikki, mitä matkustaja huomasi. Vähäarvoinenhan se näky oli, mutta ajattelevainen mieli tunsi kuitenkin, ett'ei se ollut aivan jokapäiväistä. Kun minuutin ajan ovesta katseli ja näki, miten auringon paiste leikitteli puiden latvoissa, katoilla ja riikinkukon kirjavilla höyhenillä, miten pitkäkorsinen, pihakivien välissä hyvin höystyvä ruoho aamutuulessa kumarteli, ja kuinka pääskyset hiljaa liitelivät edestakaisin, hankkien ruokaa puolittain lentoon kykeneville poikasilleen, jotka sirkuttelivat pesissä asuinkartanon räystäiden alla, ja kun sitte pani oven hiljaa kiini, tuntui kuin olisi lukenut sivun kauniista vanhasta sadusta.