Iloisia juttuja II   By: Kaapro Jääskeläinen (1862-1932)

Kirj.

Kaapro Jääskeläinen

Vihtori Kosonen, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:

Satu henkiherrasta ja Härkämäen Jepestä Käynti Mahdin luona Sudanissa Liena Jääskeläinen, syntyisin Tuppurainen Kasvatus tosi vaimon kaltaiseksi Lienan palaaminen Matti Juntusen matikan pyynti Kieroja kohtia elämässä Kaksi kovaa "protestia" Kun kaikki rehelliset ihmiset kuolevat pois Viinajuttu Pikkukaupunki kuvauksia: 1. Kuopion satama ennen aikaan 2. Kuopion kadut 3. Kuopion runollisuus 4. Kuopion uusin kirkko "Lainkuuliaista kansaa" Yljän tulo Nälkävirkoja Totuuden tynkä Vaatteita pakanaraukoille Kuinka Matti Mönkkönen erosi sielunpaimenestaan Kansakoulun perustaminen Savossa "Siunaa valtakunnan sotajoukkoa!" "Maailman lopun" kirja Mikä on oikea erotus herran ja työmiehen välillä. Nykyaikainen "hyvä paimen"

SATU HENKIHERRASTA JA HÄRKÄMÄEN JEPESTÄ.

Oli kerran mies maan päällä, kaukana vuorten, laaksojen ja järvien takana. Hänellä oli tapana kirjoittaa kerran vuodessa suureen kirjaan kaikkien niiden nimet, jotka sillä seudulla asuivat.

Kun kuningas tämän kuuli, arveli hän, että miehen kirjoista voi olla valtakunnalle hyötyä, ja alkoi maksaa hänelle palkkaa. Silloin sanottiin, että hänellä oli virka. Ja koska hän ennestään oli mies, tuli hänestä "virkamies."

Palkan maksamisesta oli se seuraus, että hänestä muutamien vuosien kuluessa tuli herra. Ja koska hänessä ennestään oli henki, sanottiin häntä nyt "henkiherraksi."

Mutta palkan maksamisesta oli toinenkin seuraus. Kaikissa muissakin paikoissa rupesi aina joku mies samalla tavalla panemaan ihmisten nimiä kirjaan, ja kuninkaalta meni paljo rahaa heidän palkoikseen. Sentähden täytyi kuninkaan ruveta alamaisiltaan kantamaan rahaa sijaan, ettei tulisi konkurssia, ja että hän ja hänen virkamiehensä pysyisivät hengissä. Siitä syystä sanottiin sitä rahaa "henkirahaksi." Sitä kannettiin miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Yhteen aikaan, kun ihmisillä yleensä oli huono käsitys toisistaan ja korkea ajatus koirista, säädettiin kaupungin koirista maksettavaksi henkirahaa 6 markkaa ja maalla asuvista 2 markkaa, yhtä paljon molemmilta sukupuolilta.

Oli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi täysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira nimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa. Mutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän lemmikkinään, sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä yöllä, ja piti varsinkin kesäaikana talon aittaa silmällä. Eikä ollut vielä yhdessäkään tappelussa jäänyt "miestä huonommaksi." Kun koiraverosta alkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä hengen, sillä hän ei ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai surmansa Kainin kädestä.

"Tapettavahan se on!" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin päättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat, Jepen pelastamiseksi.

Eräänä päivänä katosi talosta Joel. Hän tuli kotiin iltasella, oli vihainen ja ähki kuin olisi saanut selkäänsä, mutta ei kuitenkaan virkkanut kenellekään mitään. Se ei ollutkaan harvinaista, että Joel sai takkiinsa, sillä hän oli hintelä mies, vaan pahasisuinen. Ei lähtenyt koskaan pakoon eikä pyytänyt armoa, mutta kun hän ei kyennyt pitämään puoliaan, oli seuraus semmoisesta käytöksestä hyvin arvattava.

Nyt oli hän käynyt henkiherran luona. Se oli rotevanlainen mies ja hyvin pikainen.

"Miste sine on?"

"Olenpahan vaan tuolta selän takaa."

"Mike selen taka?"

"Härkämäestähän minä olen."

"Numero?"

"Viistoista on numero."

"Asia?"

"Olisi se meidän Jeppe pantava verolle."

"Mike Jeppe?"